Raimo “Rake” Silius kuuluu harvalukuiseen joukkoon.

Hän on yksi niistä kolmesta ihmisestä, jotka ovat osallistuneet kaikille Tampereen elokuvajuhlille festivaalin viisikymmenvuotiaan historian aikana.

Toinen heistä on nykyisin 86-vuotias Kari Uusitalo, joka oli ensimmäisten festivaalien aikaan juuri perustetun Suomen elokuvasäätiön asiamies.

Kolmas on Raimo Siliuksen Tuija-vaimo, jonka kanssa lempi leimahti ensimmäisillä festivaaleilla. Tuore pariskunta istui Kino-Palatsin parvella vieretysten katsomassa jokaisen näytöksen alusta loppuun.

– Me kaikki kolme päätettiin elää ainakin siihen asti, että nähdään nämä 50-vuotisjuhlat, Silius muistelee tuhdilla tamperelaismurteella puhelimessa.

Festivaali syntyi rakkaudesta lajiin

Raimo Silius kuuluu 1960-luvun Tampereen elokuvaentusiastien joukkoon, joka turhautuneena surkeaan tarjontaan päätti tehdä asialle jotain.

Siliuksen ensimmäinen julkaistu lehtijuttu oli Aamulehden kulttuurisivuile painettu, suivaantunut lukijakirje.

Siinä Silius ihmetteli, miten on mahdollista että yhteen Suomen suurimmista kaupungeista ei saada uutuuselokuvia sitten millään.

Helsingin ensi-illan jälkeen saattoi kulua parikin vuotta ennen kuin elokuvaa nähtiin Tampereella. Aina ei nähty ollenkaan, vaikka levityssopimuksessa olisi ollut vielä aikaa jäljellä.

Ranskalaista ja italialaista uuden aallon elokuvaa janonneet nuoret perustivat vuonna 1968 elokuvakerho Monroen, joka toimii edelleen.

Sen iltapäivisin pidetyissä kerhonäytöksissä esitettiin aina pitkän elokuvan lisäksi myös lyhytelokuvia, jos aikaa ennen kaupallisen iltaohjelman alkua suinkin jäi.

– Oma filmihulluus alkoi viimeistään siitä, kun 1960-luvun puolivälissä näin Alain Resnaisin kuuluisan Auschwitz-dokumentin Yö ja Usva.

Monroen näytöksistä tuli nopeasti hurjan suosittuja. Sen myötä Siluksen ystävä, Helsingistä tiedotusoppia opiskelemaan tullut Ilkka Kalliomäki sai villin idean: pistetään pystyyn lyhytelokuvajuhlat.

Sanoista oli lyhyt matka tekoihin. Vuonna 1969 järjestettiin kengännauhabudjetilla Tampereen lyhytelokuvapäivät. Kävijöitä oli muutama sata, mutta kaikki olivat hurjan tyytyväisiä. Lisää piti saada.

– Se meni niin hienosti, että Ilkka (Kalliomäki) sai seuraavan hullunrohkean ajatuksen: perustetaan seuraavaksi kansainväliset elokuvajuhlat.

Sadasta elokuvasta sataan näytökseen

Tampereen elokuvajuhlien, tuttavallisemmin Filkkareiden, syntymäpäivänä 19.2.1970 oli hirveä pakkanen, mutta se ei tunnelmaa haitannut.

Kymmenellä markalla sai sarjalipun neljä päivää kestäville festivaaleille, ja suomalaisen elokuvan suurmiehen, Risto Orkon avulla juhlat saivat kaupungin komeimman teatterin, Kino-Palatsin myös iltaisin käyttöönsä.

– Tässä on sulle luku, joka kuvaa hyvin Filkkareiden matkaa pienestä suureksi: Kun ensimmäisillä festivaaleilla oli sata elokuvaa, niin viimeisten parinkymmenen vuoden ajan meillä on ollut yli sata näytöstä. Se tarkoittaa 400-500 elokuvaa jokaisilla juhlilla. Enempää ei oikein ehdi viidessä päivässä esittää.

Vuosikymmeniä järjestelyissä mukana olleen Siliuksen mukaan ensimmäisistä Filkkareista lähti käyntiin elokuvafanien kulta-aika. Elokuvakerhoja oli 1970-luvulla yli 20. Tampereen lisäksi niitä oli myös muutamassa naapuripitäjässä

– Tampere oli siihen aikaan Suomen paras ja aktiivisin elokuvakaupunki. Seuraavalla vuosikymmenellä hieno kerhoperinne tosin nopeasti hiipui, tuli videot ja muut harrasteet, ja kai kuppilatkin vei ihmisiä mennessään.

Tampereen elokuvajuhlat olivat heti menestys, mutta siitä huolimatta niiden taival uhkasi katketa alkumetreille.

Vallankumousfestivaalit olivat monelle liikaa

Keskellä kaupunkia sijainneen Kino-Palatsin tilalle jouduttiin jo toisena festivaalivuonna etsimään toinen koti festivaaleille.

Syy oli taiteellinen ja tekninen. Kino-Palatsissa ei voinut näyttää kuin 35-millisiä vakioelokuvia, mutta 1960-luvun elokuvantekijöiden nuori polvi oli jo siirtynyt 16-milliseen filmiin.

Filkkarit muuttivat Teiskontielle Teknillisen korkeakoulun, eli Tekun juhlasaliin. Se veti 750 ihmistä ja siellä oli sen ajan mittapuulla täydellinen konehuone. Kahden projektorin avulla voitiin esittää vaikka viisi tuntia elokuvaa putkeen. Myös 16-millimetristen filmikopioiden esittäminen sujui; kehnosti, mutta kuitenkin.

Kaikki näytti siis lupaavalta toisten elokuvajuhlien aattona vuonna 1971.

Sitten poliittiset näkemyserot leimahtivat ja tunteet kuumenivat, Silius kuvailee. Samaan aikaan seudulla oli meneillään metallityöläisten pitkä lakko, joka oli luonut hyvän pohjan jännitteille.

Osa festivaalivieraista oli jyrkästi sitä mieltä, ettei elokuvia saa missään nimessä kilpailuttaa keskenään. Silius uskoo, että mikäli se argumentti olisi voittanut, olisi festivaalit voinut kuopata saman tien.

– Niistä tuli yllättäen vallankumousfestivaalit. Helsingistä tuli nuorta radikaalijengiä. He eivät tykänneet festivaalista, eivätkä sen ohjelmistosta. Tekun ruokalassa oli joukkokokouksia, joissa pahimmillaan yritettin estää esityksiä. Juhlat päättyivät kaikenlaisiin julkilausumiin.

Kansainvälisen kilpailun tuomaristoa johtanut Jörn Donner hoiti kuitenkin Siliuksen mielestä festivaalin kunniakkaasti maaliin.

– Hän junaili upeasti pääpalkinnon, Grand Prixin, Hannu Peltomaan hienolle pultsaridokumentille Rantojen miehet. Tosin äänestyksen jälkeen. Samoilla festivaaleilla muuten oli Suomen ensi-illassa Perkele! Kuvia Suomesta. Sensuroituna kopiona tosin.

– Sellaisia ajankuvia, Silius hymähtää.

Poliittinen turbulenssi seitsemännen taiteen ympärillä oli liikaa tamperelaispäättäjille, erityisesti porvarileirissä.

Aamulehti, joka oli siihen aikaan Kokoomuksen äänenkannattaja, julkaisi vuoden 1971 festivaaleista hapokkaan tekstin pääkirjoitussivuillaan. Sen otsikko oli "Lauluja Leninistä".

Marraskuussa kaupunginvaltuusto päätti lakkauttaa pienen, mutta juhlille välttämättömän taloudellisen tukensa kokonaan.

Vuoden 1972 Filkkarit peruutettiin.

Raimo Silius oli varma, että kyseessä oli koko tapahtuman lorun loppu.

Kaurismäen veljekset muutoksen airueina

Pitkällisen puljaamisen ja poliittisen väännön jälkeen Tampereen elokuvajuhlat kuitenkin järjestettin jälleen 1973.

Ohjelmisto oli komea ja festivaaleista tuli nopeasti kansainvälisesti arvostettu tapahtuma, mutta eri ryhmien keskinäinen mittelöinti leimasi tapahtumaa kulissien takana koko 1970-luvun.

Hallituksen ja järjestelytoimikunnan jäsenet, sekä festivaalin valintalautakunta ja osin jopa tuomariston suomalaisjäsenet valittiin Tampereen kaupunginvaltuuston voimasuhteiden mukaan. Raimo Silius jättäytyi pois niistä tehtävistä, koska ei ollut puoluepoliittisesti sitoutunut.

Festivaaleja vuosina 1974-2000 johtanut Pertti Paltiala sai Siliuksen lopulta mukaan hallitukseen vuonna 1983 lupaamalla, ettei tämän nimen perään tarvita mitään puoluelyhenteitä. Hän oli mukana asiantuntijajäsenenä.

– Valintoja tehtiin 1993 vuoteen asti enemmän tai vähemmän poliittisilla mandaateilla. Silloin muut elimet lakkautettiin, ja tuli vain yksi hallitus.

Siihen, mitä elokuvajuhlien valkokankailla nähtiin, tuli kuitenkin suuri muutos jo 1980-luvun alussa.

Siliuksen mielestä käännekohta oli 1981, jolloin Filkkarit olivat viimeistä kertaa Tekulla. Tuolloin kolmatta kertaa jaetun Risto Jarva -palkinnon pokkasivat nuoret Kaurismäen veljekset esikoiselokuvallaan Valehtelija.

Mikan ohjaamassa elokuvassa Aki näytteli Ville Alfaa, patologista valehtelijaa. Elokuva nosti hattua ranskalaiselle uuden aallon elokuvalle.

– Se oli Mikan lopputyö Münchenin elokuvakorkeakoulusta. Se todella näytti, että nyt tehdään erilaista elokuvaa kuin 70-luvulla. Ne,jotka olivat tehneet dokkareita, siirtyivät tekemään fiktiota.

Suomalaisohjaajat vapautuivat, Silius summaa.

– Tapahtui sama, mikä musiikissa oli tapahtunut muutamaa vuotta aiemmin, kun punk korvasi taistelulaulut.

Tulevaisuuden suuret nimet ovat aina juhlineet Tampereella

Vaikka Filkkareilla on vuosittain useita tunnettuja ohjaajavieraita, ovat festivaalit olleet monille muillekin kuin Kaurismäille ensimmäinen ponnahduslauta.

Sekä festivaaleilla jaetut palkinnot, että nuorten taiteilijoiden näkemät elokuvat ovat vaikuttaneet monen tunnetun tekijän uraan.

Esimerkiksi Katariina Lillqvist kävi hyvin nuorena katsomassa tsekkiläisten nukkeanimaatiomestareiden, kuten Prahan taikuriksi sanotun Jiri Trnkan teoksia ja sai siitä kipinän. Hänestä tuli itseoppinut elokuvantekijä, joka on jo pitkään kuulunut maailman huippuihin käsintehdyn nukkeanimaation saralla.

– Hän on todellinen Pispalan lahja maailmalle, ja on aina itsekin korostanut Filkkareiden merkitystä alavalinnalleen. Lillqvist kuuluu varmaan eniten meillä palkittujen joukkoon.

Toinen oiva esimerkki Tampereen elokuvajuhlien nosteesta on “vakiokalustoon” kuuluva rovaniemeläisohjaaja Miia Tervo, jonka retrospektiivi nähdään tämän vuoden festivaaleilla. Tervo voitti kansainvälisen kilpailun vuonna 2010 lyhytelokuvallaan Lumikko.

Nyt Tervon ensimmäinen pitkä fiktioelokuva Aurora on ehdolla kolmessatoista Jussi-palkintokategoriassa. Tervo on itse arvioinut haastatteluissa, että hän on siellä missä nyt on osin sen ansiosta, että on saanut “häröillä” lyhytelokuvan parissa ja saanut siitä kiitosta.

Elokuva – parhaimmillaan porukassa

Toisin kuin Filkkareiden alkuhämärissä, elokuvakerhojen kultakaudella, voi oikeastaan kuka tahansa nykyisin tehdä elokuvan.

Teknisen murroksen ansiosta loistava idea ei välttämättä tarvitse toteutuakseen jättibudjettia. Filkkareiden pääpalkintokin voi Raimo Siliuksen mielestä olla käden ulottuvilla, jos tekijällä on hyvä tarina ja taitoa kertoa se.

Elokuvia tarjotaan Tampereelle vuosi vuodelta enemmän. Kotimaisia ehdokkaita tuli tänä vuonna kolmisen sataa, kaikkiaan 50 vuoden aikana kansainväliseen kilpailuun on ollut tarjolla lähes sata tuhatta.

Teknisen murroksen ansiota on pitkälti sekin, että isot elokuvat tulevat nykyisin samaan aikaan nähtäviksi kaikkialla. Jos ei muualla, niin suoratoistopalveluissa.

Silti Tampereen elokuvajuhlat vetää vuosittain noin 30 000 kävijää. Siliuksen mukaan on selvää, mihin festivaalien tenho perustuu: elokuvia on kivempaa katsoa yhdessä kuin yksin kotisohvalla.

– Se on sama taika 2500 vuotta vanhalla teatterilla, livemusiikilla ja tällä äärimmäisen nuorella elokuvataiteella. Ne on kaikki tarkoitettu porukalla koettaviksi.

Aiheesta muualla:

Lue Raimo "Rake" Siliuksen kirjoittama katsaus Filkkareiden historiaan

Oopperalaulaja, tenori Seppo Ruohonen on kuollut 73-vuotiaana, kertoo Ilta-Sanomat. Lehden mukaan Ruohonen menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen.

Seppo Ruohonen oli yksi Suomen menestyneimpiä oopperatenoreita. Hän on ollut kiinnitettynä Suomen Kansallisoopperaan, Frankfurt am Mainin oopperaan, Wienin Staatsoperiin ja Deutsche Operiin Berliinissä.

Vuonna 2011 Ruohonen palkittiin Pro Finlandia -mitalilla.

Seppo Ruohosen veljet Matti ja Teppo Ruohonen ovat tunnettuja iskelmälaulajia.

Tampereen Teatterin uusi johtaja on valittu.

Teatterinjohtajaksi ja toimitusjohtajaksi on valittu näyttelijä, teatteriohjaaja ja Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistonlehtori Mikko Kanninen.

Vuonna 1971 syntynyt Mikko Kanninen on tamperelainen näyttelijä ja teatteriohjaaja. Hän on 20 viime vuoden aikana ohjannut useita teoksia keskeisiin suomalaisiin ammattiteattereihin. Lisäksi hän on näytellyt suomalaisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänen viimeisin vierailunsa Tampereen Teatteriin oli kaudella 2018–2019 sovitus ja ohjaus Miika Nousiaisen romaanista Juurihoito.

Kanninen on koulutukseltaan teatteritaiteen tohtori. Viime vuodet hän on toiminut Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelmassa (NÄTY) näyttelijäntaiteen yliopistonlehtorina ja taiteellisena tutkijana.

– On suuri kunnia ja mielenkiintoinen haaste päästä johtamaan syntymäkaupunkini perinteikästä teatteria, Mikko Kanninen sanoo.

Kanninen haluaa kuunnella ja keskustella alaistensan kanssa.

– Johtajuuteni keskeisiä arvoja tulevat olemaan korkea taiteellinen taso, yhteisöllisyys, tasavertaisuus, läpinäkyvyys ja teatterin parissa tehtävän työn merkityksellisyys.

Bragge jää eläkkeelle

Pitkän uran eri kaupungeissa teatterinjohtajana tehnyt Reino Bragge jää eläkkeelle Tampereen Teatterista. Bragge toimi Tampereen Teatterin työssä vuodesta 2010. Bragge jää eläkkeelle heinäkuun lopussa teatterinjohtajan ja toimitusjohtajan tehtävästä.

Mikko Kanninen aloittaa tehtävässään elokuussa, mutta on mukana teatterissa jo kevätkaudella. Kanninen on vuonna 1904 perustetun Tampereen Teatterin 27. johtaja.

Tampereen Teatterin hallituksen puheenjohtaja Päivi Myllykangas sanoo, että uudelta johtajalta vaaditaan yhteistyömuotojen kehittämistä, monialaisuutta ja vahvoja verkostoja. Mikko Kannisessa yhdistyvät Myllykankaan mukaan nämä osaamiset.

– Hänen vahvuuksinaan on taiteellisen osaamisen lisäksi laaja teatterin ja uuden sukupolven tuntemus sekä modernit teatterintekemisen tavat. Lisäksi hän jakaa kanssamme rakkauden tamperelaiseen teatteriin, Myllykangas sanoo.

Ennen Tamperetta Bragge toimi Jyväskylän kaupunginteatterin johtajana (2007–2010), Porin Teatterin johtajana (2000–2007), Tampereen Teatterin hallintojohtajana (1999–2000) ja Joensuun kaupunginteatterin johtajana (1996–1999).

Tampereen Teatterilla on sata työntekijää.

Tampereen Teatterin esityksissä kävi vuonna 2019 ennätysmäärä väkeä. Esityksissä kävi noin 124 000 katsojaa, mikä on enemmän kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvulla.

Suosituin esitys oli Disney-musikaali Notre Damen kellonsoittaja. Toiseksi suosituin oli Sademies-näytelmä.

Tampereen teatteri tavoittaa noin 120 000 katsojaa vuosittain.

Asiasta lisää hetken kuluttua.

Lue lisää:

Koulujen teatterikäynnit loppuivat kuin seinään – teatterinjohtaja: "Tässä heitetään lapsi pesuveden mukana"

Tampereen Teatteri teki 2000-luvun kävijäennätyksen

Teini-ikäinen haltia Iikka on kovan paikan edessä. Hänen jalkojensa juuressa aukeaa pohjaton rotko, jonka yli voi päästä vain pitkin näkymätöntä taikasiltaa.

Jutun juju on siinä, että taika toimii vain jos siihen uskoo.

Rotkon ylittäminen on vain yksi tavoista, joilla Pixarin uutuusanimaatio Eteenpäin käsittelee uskoa ja luottamusta. Perjantaina Suomen ensi-iltansa saava elokuva kertoo haltiaveljeksistä Iikasta ja Aarosta, jotka löytävät keinon tavata kuollut isänsä. Temppu vaatii kuitenkin taikaa ja sen löytämiseen tarvitaan seikkailu.

Tarina syntyi ohjaaja Dan Scanlonin oman elämän tragediasta.

– Isäni kuoli, kun olin pieni eikä minulla ja veljelläni ole muistoja hänestä. Olemme aina miettineet kuka hän oikeastaan oli ja mikä meissä on häntä. Eteenpäin syntyi ajatusleikistä, että voisimme tavata hänet. Mitä sanoisimme? Mitä voisimme oppia häneltä? Scanlon kertoi Ylelle Berliinin elokuvajuhlilla.

Animaatio kulkee vastavirtaan

Elokuvateollisuudessa jatko-osat jylläävät. 2010-luvun menestyneimmistä elokuvista kaikki ovat jatko-osia tai olemassaolevan teoksen, yleensä supersankarisarjakuvan, sovituksia.

Näin on ollut myös animaatioelokuvissa. Esimerkiksi Pixarilta on muutaman viime vuoden sisään totuttu näkemään sellaisia elokuvia kuin Toy Story 4 (2019), Ihmeperhe 2 (2018), Autot 3 (2017) ja suurhitin Nemoa etsimässä (2003) jatko-osa Doria etsimässä (2016).

Nyt animaatioissa kuljetaan kuitenkin toiseen suuntaan. Alkuperäistarinoiden trendistä saatiin esimakua loppuvuodesta muun muassa Netflixin julkaistessa joulupukkielokuvan Klaus (2019).

Tänä vuonna isoilta animaatiotehtailta on tulossa liuta täysin uusia tarinoita. Niihin kuuluvat jo teattereihin ehtineen Vakoojat valepuvuissa -elokuvan lisäksi muun muassa uusin Disney-piirretty Raya and the Last Dragon ja Pixar-elokuvat Eteenpäin ja kesällä ensi-iltansa saava Soul.

Animaatioita vuosikaudet hallinneen Pixarin uusi luova johtaja Pete Docter on sanonut studion panostavan jatkossa nimenomaan alkuperäistarinoihin. Docter tietää mistä puhuu, sillä hänen ohjaamansa Pixar-animaatiot Inside Out (2015) ja Up (2009) ovat studion kehutuimpia teoksia.

Monien Pixar-klassikoiden tavoin myös Eteenpäin vetoaa vahvasti katsojansa tunteisiin. Elokuvan sanoma on, että perhe on kaikkein suurin taikavoima.

Tekijät toivovat, että heidän elokuvansa saisi aikaan pienen kansanliikkeen. He haluaisivat katsojiensa tarttumaan puhelimeen ja kiittävän ihmisiä, jotka ovat auttaneet heitä elämässä eteenpäin.

– Monella meistä on ollut joku, joka on tehnyt vuoksemme enemmän kuin heidän olisi tarvinnut. Toivon, että elokuvamme katsojat soittavat tuolle ihmiselle ja kiittävät, että ovat saaneet apua tullakseen omaksi itsekseen, tuottaja Kori Rae sanoo.

Yksisarvisia joka nurkan takana

Fantasiatarinat ovat 2000-luvulla kasvaneet merkittäväksi osaksi pop-kulttuuria. Tuotantoyhtiöt etsivät kuumeisesti seuraavaa Taru sormusten herrasta -elokuvien ja Game of Thrones -sarjan kaltaista menestysteosta.

Koska fantasia pursuaa mielikuvitusta, löytyy lajityypistä yllin kyllin parodioitavaa. Eteenpäin-elokuvan tekijät eivät kuitenkaan halunneet lähteä vitsailemaan minkään tietyn teoksen kustannuksella.

– Etsimme eri fantasiateoksia yhdistäviä piirteitä, joita sitten vääntelimme ja kääntelimme omaperäisiksi ja hauskoiksi. Yksi esimerkki on yksisarviset, jotka eivät olekaan harvinaisia vaan joita on ihan joka puolella, niin kuin oravia tai pesukarhuja.

Animaattoreille elokuva toi paljon uusia haasteita. Taikuuden haluttiin näyttävän vanhalta ja kaoottiselta, jotta se sopisi tarinan ilmeeseen. Myöskään monien elokuvan taruhahmojen toteuttaminen ei ollut aivan helpoimmasta päästä.

– On monimutkaista tehdä hahmoja, joilla on kahden jalan sijasta neljä jalkaa, kahdet kaviot, merenneidon jalat tai muuta sellaista, Scanlon sanoo.

Taikuutta etsimässä

Keijut ajavat moottoripyörillä, koska lentäminen on niin vaivalloista. Kentauripoliisi kulkee lyhyetkin matkat mieluummin partioautolla kuin laukaten. Yksisarviset ovat supikoiramaisia tuholaisia, jotka syövät roskapöntöistä.

Eteenpäin-elokuvan urbaanissa fantasiamaailmassa kaikki on mullin mallin. Kerran vallinnut taikuus on kadonnut teknologian ja kaupungistumisen tieltä.

– Kävimme läpi useita eri ideoita sille, miten poikien isä voitaisiin elokuvassa tuoda takaisin päiväksi. Ensin sen piti olla jonkinlainen kone, mutta sitten keksimme taikuuden. Se olisi paljon hauskempi animoida, Scanlon kertoo.

Tarinasta ei haluttu perinteistä fantasiaseikkailua, koska katsojat haluttiin pitää jollakin tavalla tutussa ympäristössä. Niinpä miljööksi valittiin entinen fantasiamaailma, joka on muuttunut nykyaikaiseksi lähiöksi.

Vaikka Eteenpäin kuvaa, miten teknologia tekee miestä laiskoja, ei sen tarkoituksena ole tekijöiden mukaan vastustaa teknologiaa.

– Teknologia on ihmeellistä. Se on omanlaistaan taikuutta, elokuvan tuottaja Kori Rae kertoo.

– Me myös käytämme sitä tosi paljon elokuviemme tekemiseen, Scanlon huomauttaa.

Eteenpäin-elokuvan maailman kadonnut taikuus on tekijöiden mukaan enemmänkin vertauskuva ihmisessä olevalle potentiaalille.

– Elokuvan sanoma on, että elämässä kannattaa ottaa riskejä. Ettei kaikista teknologian tuomista mukavuuksista huolimatta unohda olla läsnä omassa elämässään, Rae sanoo.

Kun rakennusliike Peab kauppasi 6–7 vuotta sitten Kalevan navettaa yrittäjä Petri Pihlajaniemelle, mies tuumasi, jotta ei ikinä.

Toisin kuitenkin kävi. Vanhojen rakennusten korjauksista innostunut Pihlajaniemi huomasi omistavansa 130 vuotta vanhan, 5 000 neliön kokoisen ja 18 metriä korkean kivinavetan Seinäjoen Itikanmäellä.

Rakennus oli hyvässä peruskunnossa, mutta edessä oli mittava remontti. Vanhasta ei ole tänä päivänä jäljellä kuin massiiviset ulkoseinät, peltikatto ja vanhan rakennuksen henki.

Petri Pihlajaniemi on korjannut tai on aikeissa korjata useita vanhoja rakennuksia uusiokäyttöön kotipaikkakunnallaan Kristiinankaupungissa ja Seinäjoella. Kalevan navettaa hän kuvaa erittäin vaativaksi ja haastavaksi kohteeksi.

– Tämä on niin massiivinen rakennus kaikkine sinne tarvittavine tekniikoineen palo- ja ilmastointitekniikasta lähtien.

Kalevan navetan saneerauksesta ja sen käyttövaihtoehdoista oli Seinäjoella puhuttu pitkään.

Pihlajaniemeä kiehtoi, ei vain 130 vuotta vanha, ryhdikäs tiilirakennus, vaan kaikki se elämä ja tarinat, mitä tuo talo piti sisällään. Hän toivoo nyt peruskorjatulle rakennukselle pitkää ikää.

– Talo on korjattu elämää ja käyttöä varten. En korjaa näitä sitä varten, että ne jäisivät monumenteiksi.

Ei tullut nimestä huolimatta navettaa

Kalevan navetalla on ollut värikkäät vaiheet. Isosta tiilirakennuksesta piti tulla navetta, mutta karjaa siellä ei ole koskaan pidetty yhtä maatalousnäyttelyä lukuunottamatta.

Alun perin tila kuului maineikkaalle, Wasastjernojen suvun hallinnoimalle Östermyran kartanolle Seinäjoella. Wasastjernat olivat maatalouden edelläkävijöitä ja samainen suku perusti Seinäjoelle myös rautaruukin, joka edisti paikkakunnan kehittymistä.

Kun Wasastjernat ajautuivat talousvaikeuksiin, tila siirtyi velkojalle eli henkivakuutusyhtiö Kalevalle. Juuri Kaleva rakennutti Itikanmäelle valtavan kokoisen kivinavetan, mutta yhtiö luopui karjataloudesta ennen kuin ehti sitä edes aloittaa.

Sittemmin kristiinankaupunkilainen liikemies Hugo Grönlund perusti Kalevan navettaan verkatehtaan, jonka toiminta sammui jo 1920-luvun laman seurauksena. Sen jälkeen puolustusvoimat asettui taloksi Kalevan navettaan ja toimi siellä aina 1990-luvulle saakka. Viimeiseksi ison rakennuksen pohjakerroksessa toimi maatalousmyymälä.

Uusi toimijajoukko on tiiviissä kimpassa keskenään

Parhaillaan Kalevan navettaan muuttaa taide- ja kulttuuritoimijoiden verkosto, jonka jäsenet aikovat hyötyä toisistaan.

– Kaikkien toimijoiden yhtenä tavoitteena oli saada parempi tila. Osa taidetoimijoista oli ripoteltuna pitkin Seinäjoen kaupunkia ja osalla ei ollut mitään esiintymistilaa, kertoo Seinäjoen kaupungin kulttuuritoimenjohtaja Leena Kråknäs verkoston perustamisen lähtökohdista.

Kråknäsin mukaan taide- ja kulttuurikeskuksen verkoston syntymiseksi on nähty paljon vaivaa.

– Voimme hankkia ostopalveluilla toisiltamme palveluja tai käyttää toistemme tiloja hyväksi. Tämä on hieno systeemi, jossa olemme ikään kuin naimisissa toistemme kanssa.

Kirsikka kakun päällä näinä kuntatalouden aikoina

Kulttuuuritoimenjohtaja Leena Kråknäs hykertelee innosta ja jännityksestä.

– Oman taide- ja kulttuurikeskuksen saaminen kaupunkiin näinä kuntatalouden aikoina on kyllä omalla virkaurallani kuin kirsikka kakun päällä. Olen yhtä aikaa innostunut ja jännittynyt.

Kråknäs arvioi, ettei Suomesta löydy toista samanlaisella toimintamallilla luotua taide- ja kulttuurikeskusta.

– Meillä on tällainen hybridimalli eli verkostoomme kuuluu kunnallisia toimijoita, yhdistyksiä, yrityksiä ja taideyliopisto.

Flyygelistä oikohöylään

Rakentajalle Kalevan navetan erilaisten toimijoiden joukko on tuonut haastetta.

– Toiminnallista yhteensovitettavaa on riittänyt Sibelius-Akatemian flyygelistä kansalaisopiston oikohöylään. Siinä on ollut aikamoista haastetta, Petri Pihlajaniemi kuvaa.

Ensimmäisten joukossa uusiin tiloihin muutti Taito Etelä-Pohjanmaa kauppoineen sekä käsityö- ja muotoilukouluineen. Tilat pienenivät, mutta edut kasvoivat.

– Toimimme kahdessa eri paikassa ja nyt on äärettömän tärkeää, että olemme saman katon alla ja vielä ensimmäisessä kerroksessa. Olemme helposti saavutettavissa. Vanhoissa tiloissa oli paljon portaita, toiminnanjohtaja Marja Hemminki-Haapoja juttelee.

Käsityö- ja muotoilukoulun rehtori Anne Honkala sanoo talon juurevuuden ja valoisuuden ruokkivan käsityön opetusta.

– Käymme tutkimassa täällä lasten kanssa talon arkkitehtuuria. Esteettisyydellä on suuri merkitys käsitöiden tekemisessä, Anne Honkala suunnittelee.

Taidehalli saa korkeat näyttelytilat

Kalevan navetan kaikki tilat ovat täynnä. Seinäjoen kaupunki on vuokrannut niistä 70 prosenttia. Muuttajien joukkoon kuuluu muun muassa taidehalli.

Leena Kråknäs uskoo, että Seinäjoen tunnettavuus taidenäyttelykaupunkina kasvaa ja hallin kävijämäärät nousevat. Pelkästään uusien näyttelytilojen korkeus tuo uusia mahdollisuuksia näyttelyiden toteuttamisessa.

Jalasjärveläinen taidegraafikko Petra Koivisto ripustaa Vintti-näyttelytilaan isoja grafiikkatöitään. Kolmannen kerroksen pyöreä päätyikkuna tuo tilaan paljon luonnonvaloa.

Petra Koivisto saa kunnian avata Kalevan navetan yksityisnäyttelyt. Toisen kerroksen näyttelytilassa on pohjoismaalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttely.

– Olen aikaisemmin suunnannut näyttelyjäni pääkaupunkiseudulle. Nyt on sitten isompi näyttely kotiseudulla. Tämä on ollut jännittävää, jopa hieman stressaavaa. Tässä on nyt jokin oma säpinä, Petra Koivisto tuumaa.

Koivisto on saanut suunnitella näyttelyään samaan tahtiin näyttelytilan valmistumisen kanssa.

– En ole koskaan pitänyt näyttelyä ensimmäisenä uudessa, valmistuvassa tilassa. Tämä on ollut mielenkiintoinen tie. Kiva nähdä jatkossakin, millaisia näyttelyitä täällä tulee olemaan.

Vanhat tilat kiinnostavat vuokraajia pääkaupungista asti

Kalevan navetta täydentää myös salien tarjontaa Seinäjoella. Taide- ja kulttuurikeskukseen rakennettiin Hugo-sali, jonne mahtuu yli 200 henkilön yleisö.

– Se on monitoimisali. Emme vielä osaa edes arvata, mitä kaikkea siellä voi tehdä. Se tuo ison mahdollisuuden tähän kaupunkiin, Leena Kråknäs uskoo.

Petri Pihlajaniemi on joutunut sanomaan useasti ei vuokratilojen kysyjille. Pieniä toimitiloja on kyselty paljon ja pääkaupunkiseudulla toimiva yritys olisi ollut valmis vuokraamaan Kalevan navetasta jopa 1500–2000 neliön tilat.

– Tämäkin yritys halusi nimenomaan muuttaa vanhaan ja saneerattuun rakennukseen, ei uuteen. Kun kaikilla on kaikkea nykyään, niin erikoinen kiehtoo ja tämä on sitä, sanoo Petri Pihlajaniemi.

Korjaamista ja remonttia 6,5 miljoonalla eurolla

Kalevan navettaa peruskorjattiin taide- ja kulttuurikeskukseksi reilut puolitoista vuotta. Petri Pihlajaniemi laskee, että rahaa siihen hupeni 6,5 miljoonaa.

Seinäjoen kaupunki on budjetoinut tämän vuoden talousarvioonsa 450 000 euron investointimäärärahan. Tuolla summalla kaupunki varustaa vuokraamansa tilat eli raha sijoitetaan ajanmukaisiin laitteisiin ja tarvittavaan irtaimistoon. Näitä tarvitaan esimerkiksi Hugo-saliin.

Kaupunki maksaa Kalevan navetan tiloistaan vuokraa satoja tuhansia euroja vuosittain. Vanhoihin taide- ja kulttuuritoimijoiden tiloihin verrattuna kaupungin vuokramenot kasvavat reilulla 100 000 eurolla tähänastisesta. Summaa nostattaa uutena Hugo-sali, jollaista kaupungilla ei ole aikaisemmin ollut. Kun salia jälleenvuokrataan, se tuo puolestaan myyntituottoa kaupungille.

Ratakiskoja muttei kummituksia

Kalevan navetta vilisee yksityiskohtia – ne ovat peruskorjaajan tavaramerkkejä.

Esimerkiksi kattorakenteita tukemasta löytyy ratakiskoja. Tarkemmin katsottuna huomaa, että niissä lukee vuosiluku 1897.

– Vuosi sitten niitä pitkin kulki vielä junia Seinäjoen aseman pihalla. Ostin ne sieltä, Petri Pihlajaniemi virnistää.

Kalligrafi Marika Koskimäki maalaa korkeuksissa sijaitsevaan oveen tehtailija Hugo Grönlundin nimeä. Kaiken varalle. Ovi johti aikoinaan tehtailijan huoneeseen.

– Olen vähän taikauskoinen, kun olen näitä vanhoja rakennuksia korjannut. Kaikilla taloilla on joku sielu. Jos herätät sen, se voi ruveta kummittelemaan. Kannattaa antaa olla niiden rauhassa, Petri Pihlajaniemi tietää.

Puolentoista viikon avajaiset

Kalevan navetta avaa kaikki ovensa yleisölle keskiviikkona illansuussa 11. maaliskuuta. Juhlallisuuksia kestää peräti puolitoista viikkoa 21.3. saakka. Tuona aikana yleisölle järjestetään muun muassa opastettuja kävelyjä navetalle ja talokierroksia.

Kuvataitelija Antti Maasalo valaisee kaupungista Seinäjoen Itikanmäelle johtavan muutaman vuoden vanhan modernin kävelysillan avajaispäivien ajaksi, joten katseltavaa on myös matkan varrella. Keskiviikkona 11.3. ja perhepäivänä sunnuntaina 15.3. Kalevan navettaan järjestetään Seinäjoen keskustasta myös bussikuljetuksia.

Uuteen taide- ja kulttuurikeskukseen odotetaan avajaispäivien aikana yhteensä tuhansia vieraita. Kalevan navetan pysäköintitilat ovat rajalliset, joten porraspäähän ei kannata yrittää omalla autolla.

Lue lisää:

Kalevan navetan remontti on loppusuoralla – Pihlajaniemi: "Pää on täynnä navettaa".

Kalevan navetan rosoinen ilme säilyy Seinäjoella – 5000 neliömetrin saneeraaminen on massiivinen hanke.

Kalevan navetan ostanut Petri Pihlajaniemi haluaa vanhoihin rakennuksiin elämää – "Ei se hyödytä, jos ne seisoo tyhjänä".

Viikonloppuna ratkeaa, kuka tai ketkä tänä vuonna edustavat Suomea Eurovision laulukilpailuissa. Euroviisukonkarit Marion Rung ja Matti "Fredi" Siitonen verestivät illan Puoli seitsemän -ohjelmassa kilpailumuistojaan.

Fredi on edustanut Suomea euroviisuissa kahteen otteeseen esiintyjänä ja kerran säveltäjän ominaisuudessa. Kyseessä oli kappale nimeltään Katson sineen taivaan, jonka tulkitsi Katri Helena.

– Oli se osallistuminen tietysti ehkä helpompaa säveltäjänä, mutta ainahan se jännittää, Siitonen kertoi.

Fredi on säveltänyt jatkuvasti koko uransa ajan. Lähetyksessä paljastui, että Fredi oli myös tänä vuonna lähettänyt sävellyksen Uuden Musiikin Kilpailuun. Hän painotti nimenomaan vahvaa sävellystä.

– Musiikin voima on kappaleen nimi, ja ajattelin, että nyt tänä vuonna mentäisiin perusasioilla, Fredi pohtii.

Kappaleen esittivät Mikael Konttinen ja Suvi Aalto, mutta se ei tullut valituksi finalistien joukkoon.

Fredi totesi, että euroviisuista ei oikein koskaan voi ennustaa, mikä minäkin vuonna toimii.

– Yksi tapa spekuloida on, että tehdään vähän samaa niin kuin muutkin tai sitten jotain vähän erikoisempaa. Eurovision laulukilpailuissa ei voi ikinä tietää, mitä siellä tapahtuu. Hyvätkin kappaleet voivat mennä ohi ja tulee yllätysvoitto.

– Mutta jollakin tavalla siellä täytyy erottautua, ajatellaanpa vaikka Lordia. Se oli todella erilainen, Marion jatkaa.

Marion oli Suomen edustaja Eurovision laulukilpailuissa vuosina 1962 ja 1973. Jälkimmäiseen kertaan liittyy erikoinen tilanne, jota Marion muisteli lähetyksessä.

– Esiinnyin ihan ensimmäisenä, ja puolet esityksestä meni niin, että saliääni oli poissa. Ajattelin laulaessani koko ajan, että pistääkö Ossi Runne tämän poikki. Mutta sitä ei keskeytetty, ja ajattelin, että ehkä lähetys kuitenkin menee ulos. Onneksi olin tehnyt jo vuosia töitä ja minulla oli rutiini. Nyt kun olen katsonut jälkeenpäin sen tilanteen, niin ei siitä huomaa kyllä mitään.

Marionin ja Fredin koko haastattelu katsottavissa Areenassa.

Seinäjoen kaupunginteatterissa vietetään lauantaina ainutlaatuista juhlahetkeä.

Kaupunginteatterissa 36-vuoden uran tehnyt näyttelijä Sari Jokelin nähdään näyttämöllä viimeistä kertaa. Pitkä ura päättyy Syyssonaattiin.

Ingmar Bergmanin näytelmä on juuri se, millä Jokelin halusikin työuransa päättää. Hän on näytelmässä Charlotte, taiteilija-pianisti.

– Minulla oli useampi ehdotus, ja tämä sopi teatterin ohjelmistorakenteeseen. Tämä on hurjimpia rooleja, mitä olen tehnyt ja kyllä tätä ikävä tulee, Jokelin sanoo.

Viimeisessä näytöksessä ovat kutsuvieraina Jokelinin ystävät ja kollegat työuran varrelta. Sekä tietysti oma perhe. Jokelin halusi juhlia eläkkeelle siirtymistä yhteisellä juhlalla.

– Vaikka tätä on tehnyt niin pitkään, niin silti jokainen esitys jännittää. Kyllä minulla on jo nyt vähän perhosia vatsassa, Jokelin naurahtaa.

Vahvojen naisten tekijä

Sari Jokelin kasvoi teatteriperheessä, teatterin rytmissä. Vanhemmat olivat pari vuotta yhdessä teatterissa, ja taas muutettiin.

Jokelin valitsi kiinnityksen Seinäjoelle, jotta hänen lapsensa saisivat kasvaa samalla paikkakunnalla. Seinäjoen kaupunginteatteri on ollut työpaikka myös aviomiehelle.

36 vuotta samassa teatterissa työskennellyt Jokelin ei koe, että laitosteatteri olisi rajoittanut hänen luovuuttaan. Rooleja on saanut tehdä laidasta laitaan.

– Nuoruudessa oli musikaalit, joissa sai tanssia oikein paljon. Nyt ne ovat nämä vahvat naiset, kuten Niskavuoren Heta, Pesärikko, Valokuvavarkaat ja nyt Syyssonaatti. olen aina ollut vahvojen naisten tekijä

Vierailevat ohjaajat ovat omalta osaltaan rikastuttaneet työntekoa. Työssä viihtymistä ovat lisännyt myös hyvä työyhteisö, jota Jokelin kehuu vuolaasti.

– Mulla on ollut hyvät työkaverit. Tämä on sopinut mulle.

Ammattilaisina lavalla

Jokelinin aloittaessa Seinäjoella vuonna 1984 kaupunginteatteri toimi vielä vanhassa teatteritalossa Puskantiellä. Alvar Aallon suunnittelema teatteri valmistui vuonna 1987.

Sari Jokelin ehti työskennellä vanhalla teatterilla yhdessä isänsä kanssa vuoden verran, ennen kuin isä menehtyi äkillisesti pukuhuoneeseen kesken Monte-Criston kreivi -näytelmän.

Isä ja tytär olivat lavalla kaksi näyttelijää, työkaverit. Sitten vapaa-ajalla isä oli isä, Jokelin muistaa.

Saman ammattilaisuuden hän muistaa, kun itse työskenteli yhdessä tyttärensä näyttelijä Jelena Jokelinin kanssa.

– Huomasin, että katsoin häntä samalla tavalla kuin isä minua, että kyllä hän pärjää.

Kiitoskortteja kipollinen

Sari Jokelin on tyhjännyt pukuhuonettaan Seinäjoen kaupunginteatterissa jo jonkin aikaa. Syynä oli osittain kaupunginteatterin remontti, joka ajoi näyttelijät evakkoon.

Vanhasta pukuhuoneesta siirtyivät kotiin muun muassa isältä peritty jäniksenkäpälä ja posliinihatullinen yleisöltä saatuja kiitoskortteja, joita Jokelin pitää kovassa arvossa.

– Nyt kun minulla on aikaa, käyn ne kaikki kiitoskortit läpi. Jos joku pysäyttää minut kadulla, minulla on aina ollut hänelle aikaa. Se on tärkeintä palautetta.

Maailman paras näyttelijä – ja mummi

Näyttelijä ei kokonaan kiellä, etteikö voisi tehdä vielä teatteria, eläkkeelläkin. Ohjauspyyntöjä on tullut, ja jos Seinäjoella tarvitaan johonkin esitykseen esimerkiksi vanhaa mummoa, Jokelin lupaa sitä harkita.

– Jos on sellainen rooli, että ei ole paljon vuorosanoja, jotka pitää opetella.

Ensin on kuitenkin aika hengähtää ja nautiskella aikatauluttomuudesta. Jokelin aikoo lukea loppuun kesken jääneet kirjat ja kutoa loppuun kesken jääneet sukat.

Ison osan suunnitelmista nappaavat tärkeät lapsenlapset, joille Jokelin on sekä mummi että maailman paras näyttelijä.

– Toinen heistä jo sanoi, että ei tule enää teatteriin, kun mummi ei ole siellä. Sanoin kuitenkin, että mene nyt ja minä tulen kanssasi, Jokelin naurahtaa.

– Jokaiseen ensi-iltaan tulen, johon vaan pääsen.

Uuden Musiikin Kilpailun finaali käydään tänä vuonna Tampereella. Suora lähetys Yle Areenassa, TV1:llä ja Radio Suomessa alkaa klo 21.

Voitosta kisaa tällä kertaa kuusi kappaletta. Tässä finalistit viisukappaleineen esiintymisjärjestyksessä:

1. Catharina Zühlke: Eternity

2. Erika Vikman: Cicciolina

3. Aksel Kankaanranta: Looking Back

4. F3M: Bananas

5. Sansa: Lover View

6. Tika: I Let My Heart Break

Voittaja valitaan yleisön ja kansainvälisen raadin antamien äänten perusteella. Puolet äänistä tulee yleisöltä ja toinen puoli raadilta.

Katsojat voivat äänestää suosikkiaan suoran lähetyksen aikana maksutta Yle.fi-sovelluksella kirjautumalla sisään Yle-tunnuksella tai maksullisesti joko tekstiviestillä tai soittamalla äänestysnumeroon. Äänestys avautuu vasta, kun kaikki esitykset on nähty.

Lisää äänestyksestä voi lukea täältä.

Kansainvälinen raati koostuu kahdeksan eurooppalaisen maan nelihenkisistä musiikkialan ammattilaisten ja euroviisufanien muodostamista raadeista. Raadit tulevat Alankomaista, Ruotsista, Iso-Britanniasta, Espanjasta, Venäjältä, Virosta, Saksasta ja Bulgariasta.

Kansainvälisiin raateihin voi tutustua enemmän täällä.

UMK-show'ssa esiintyvät finalistien lisäksi Mikael Gabriel ja Behm.

Lue myös: Tässä ovat Uuden Musiikin Kilpailun finalistit – Kenestä Suomen euroviisuedustaja 2020?

Ensi viikolla lehdet, tv ja radio täyttyvät sotajutuista, kun talvisodan päättymisestä tulee kuluneeksi 80 vuotta. Sodan kokeneet ihmiset kertaavat muistojaan, ja kolumnistit kaipaavat talvisodan kansaa yhdistävää henkeä.

Julkisuudessa vähemmälle huomiolle jää kuitenkin kaksi tärkeää asiaa, sanoo historiantutkija Tuomas Tepora Helsingin yliopistosta. Yhtäältä talvisotaa käsitellään erillisenä, kansallisena konfliktina. Toisaalta talvisodan hengen taustalla vaikuttaneet ristiriidat unohtuvat.

– Talvisodan henki on niin vahva klisee, että sitä voisi ravistella. Sen taustavirtauksena oli aika pimeitä ja pikkumaisiakin ihmisten välisiä ristiriitaisuuksia. Sitä voisi tuoda esiin, Tepora sanoi Ylen aamun media-aiheisessa Viimeinen sana -keskustelussa lauantaina.

Tepora on kirjoittanut aiheesta vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Sodan henki. Hän on todennut, että talvisodan henkeen liittyi myös tietoista mielialoihin vaikuttamista sekä epäluuloa kanssaihmisiä kohtaan ja vakoojapelkoa.

Voit katsoa keskustelun Yle Areenassa tai klikkaamalla tämän jutun pääkuvaa.

"Sota kosketti kaikki jollain tavalla"

Teporan kanssa Viimeisessä sanassa oli vieraana Ilta-Sanomien Simo Holopainen. Holopainen on tuottanut Ilta-Sanomien historialiitteitä ja muun muassa haastatellut noin sataa viime sodat kokenutta suomalaista.

Holopainen tietää, että historia kiinnostaa suomalaisia. Erityisesti sotahistoria tekee kauppansa.

– Suomessa sota kosketti kaikkia jollain tavalla. Se kokemus on siirtynyt lapsille ja lapsenlapsille, joille herää kysymys, mitä siellä oikein tapahtui.

Sotahistoria ei kuitenkaan ole enää julkisuudessa vain sotilaiden historiaa, vaan esille pääsevät monenlaiset äänet, sanovat Holopainen ja Tepora. Jutuissa puhuvat miehet, naiset ja lapsena sodan kokeneet, sanoo Holopainen.

Tepora puolestaan toteaa, että 1990-luvun julkisuuden yltiöisänmaallisesta sotakuvasta on tultu kauas. Nyt esiin pääsevät esimerkiksi sotakokemusten traumaattisuus ja ylisukupolvisuus.

Tepora kuitenkin sanoo, että journalistien kannattaa muistaa, että ihmisten ja ihmisryhmien kokemukset historiasta ovat ristiriitaisia eikä yhtä totuutta ole.

– Ei pidä pelätä sitä, että [kertomukseen] tulee ristiriitaisia ääniä.

Katso Viimeisen sanan kaikki jaksot täältä.

Turkulainen Aksel Kankaanranta on Suomen tämänvuotinen Euroviisu-edustaja. Kankaanrannan kappale Looking Back äänestettiin Uuden Musiikin Kilpailun voittajaksi myöhään lauantai-iltana.

Kisa oli tiukka. Ennakkosuosikki Erika Vikman ja Cicciolina jäi täpärästi toiseksi.

Kankaanranta oli voitosta hämillään. Hän kertoi tuoreeltaan Yle Uutisten haastattelussa, että tulos yllätti, ja että pisteidenjaossa oli kuumat oltavat.

– En ole ikinä jännittänyt niin paljon, Kankaanranta sanoi.

Kankaanranta sai yleisöltä 94 pistettä ja kansainvälisiltä raadeilta 76 pistettä eli yhteensä 170 pistettä. Erika Vikman sai yleisöltä 99 pistettä ja raadeilta 58 pistettä eli yhteensä 157 pistettä.

Kankaanranta sai siis yleisöltä lähes yhtä paljon pisteitä kuin ennakkosuosikki Vikman.

– Tarpeeksi, että meni yli rajan. Kiitos kaikille, jotka äänestivät. Olette hyvin ihania.

Kankaanranta arveli, että voiton avaimet oli tunteissa ja niiden välittämisessä.

– Ehkä se oli yksi tekijä. Muu on spekulaatiota.

Rotterdamiin esitys viedään Kankaanrannan mukaan lähes sellaisenaan. Varmaa on, että intiimi tunnelma säilyy.

– Huhupuheiden mukaan verho tulisi sinne mukaan, mutta jotain pieniä muutoksia on kai tulossa. En kuitenkaan aio lähteä nostamaan sitä [show'ta] jonnekin, mihin se ei kuulu.

Katso koko haastattelu tästä:

Voittaja valittiin yleisön ja kansainvälisten raatien antamien äänten perusteella. Puolet äänistä tuli yleisöltä, puolet raadilta.

Tässä pisteet eroteltuna:

Kokonaispisteet

1. Aksel Kankaanranta 170
2. Erika Vikman 157
3. Tika 127
4. F3M 84
5. Catharina Zühlke 66
6. Sansa 36

Yleisö

• Erika Vikman 99
• Aksel Kankaanranta 94
• Tika 77
• Catharina Zühlke 24
• F3M 20
• Sansa 6

Kansainväliset raadit

• Aksel Kankaanranta 76
• F3M 64
• Erika Vikman 58
• Tika 50
• Catharina Zühlke 42
• Sansa 30

Suomella hyvä paikka semifinaalissa

Euroviisut kisataan Rotterdamissa toukokuussa. Suomelle arvottiin jo aiemmin esiintymispaikaksi toisen semifinaalin jälkimmäinen puolisko 14. toukokuuta.

Se on hyvä asetelma tavoitella paikkaa finaalissa, joka pidetään lauantaina 16. toukokuuta. Toisessa semifinaalissa ei ole ensimmäisen semifinaalin tavoin monia Euroviisujen kestomenestyjiä. Jälkimmäistä puoliskoa semifinaalissa pidetään menestyksen kannalta ylipäänsä ensimmäistä parempana.

Suomen lisäksi toisessa semifinaalissa esiintyvät Itävalta, Tšekki, Viro, Kreikka, Islanti, Moldova, Puola, San Marino, Serbia, Albania, Armenia, Bulgaria, Tanska, Georgia, Latvia, Portugali ja Sveitsi.

Uuden Musiikin Kilpailun finaali käytiin tänä vuonna Tampereella.

Tarkennus 8.3. klo 11.08: Kuvatekstiin lisätty tieto, että Danny on kertonut Ilta-Sanomille seuranneensa kisoja kotikatsomosta.

New Yorkissa María Felicia García Sitches huomasi, että maailma on auki.

Suurkaupunki rakastui nuoreen laulajavirtuoosiin käytännössä ensikuulemalta. Se ei ollut yllätys, sillä tuleva oopperadiiva oli johdatellut väen hurmioon hieman aiemmin debytoidessaan oopperaroolissa Lontoossa vain 17-vuotiaana.

Mutta New York merkitsi García Sitchesille ennen kaikkea vapautta. Hän näki mahdollisuuden päästä irti isästään, kuuluisasta tenorista Manuel Garcíasta, joka oli kasvattanut tyttärestään muusikkoa väkivaltaisin metodein.

Avain ulos musiikkiperheen kahleista oli avioliitto. Ranskalaissyntyinen Eugene Malibran, melkein 30 vuotta vanhempi ja ennen kaikkea varakas kauppias, maksoi isälle tyttärestä tiettävästi 50 000 dollaria, nykyrahassa reilusti yli miljoona dollaria.

Pariisin muodikkain primadonna

María otti miehensä sukunimen ja jättäytyi oopperalavoilta, mutta tuore aviomies ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. María palasi oopperalavoille.

New Yorkissa palkkiot eivät riittäneet miehen velkakierteen katkaisemiseen. Oli aika palata Eurooppaan, jossa oopperatähdille maksettiin parhaiten. María Malibran purjehti Ranskaan 19-vuotiaana, kun mies jäi velkoineen odottelemaan toiselle mantereelle.

María Malibranista tuli nopeasti Euroopan musiikkielämän keskipiste. Pariisissa hän oli kaikkien tuntema julkkis, muodikkain primadonna, ja maine levisi myös Englantiin ja Italiaan.

Tarinan mukaan hän kuiskasi kapellimestarille aikovansa tuhota laulajapartnerinsa.

Malibrania palvoivat kirjailijat ja säveltäjät, kuten Alexandre Dumas ja Alphonse de Lamartine sekä Gioachino Rossini ja Frédéric Chopin. Kriitikotkin ylistivät, yleisö rakasti.

Oopperatalot maksoivat yhä suurempia summia saadakseen Malibranin esitysten tähdeksi. Malibran saneli ehdot, ja musiikkiväki totteli.

Malibran ei tarvinnut enää isäänsä – eikä velkaista aviomiestä Yhdysvalloissa. Kirjeitä hän lähetti toiselle mantereelle yhä harvemmin. Vuonna 1829 diiva aloitti suhteen belgialaisen viulistin ja säveltäjän Charles de Bériot'n kanssa, mutta virallisesti hän oli naimisissa Eugene Malibranin kanssa kuolinvuoteensa 1836 saakka.

Viimeinen voitto

Ura päättyi siellä, missä se oli alkanutkin, Englannissa. Heinäkuussa 1836 Malibran loukkaantui vakavasti ratsastusonnettomuudessa, mutta kunnianhimoinen tähti jatkoi esiintymisiä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Konserttirupeama jatkui Manchesterissa, kun päänsäryt ja sydämentykytykset äityivät yhä pahemmiksi. Viimeisessä esityksessään Malibran lauloi ylimääräisenä dueton kollegansa kanssa. Tarinan mukaan hän kuiskasi kapellimestarille laulavansa duettoparinsa suohon.

Se oli kuolemansairaan diivan viimeinen voitto.

Malibran kuoli hotellihuoneeseensa 28-vuotiaana. Joidenkin lähteiden mukaan kuolemaa edelsi keskenmeno. Hautajaissaattueeseen osallistui 50 000 ihmistä. On arvioitu, että Malibran kuoli Euroopan tunnetuimpana naisena.

Naisten ääni kuuluu Ylen radiokanavilla

Ylen radiokanavilla kansainvälinen naistenpäivä kuuluu naisten äänenä musiikissa, juonnoissa ja ohjelmasisällöissä.

Kriitikot ovat kuvailleet Malibranin ääntä ylivertaiseksi ja ihmeelliseksi, mutta hänet tunnettiin myös taitavana taidemaalarina ja säveltäjänä.

Oopperaharjoitusten tauolla hänellä oli tapana säveltää itselleen vaihtoehtoisia aarioita. Sellainen kuullaan sunnuntaina klo 13 alkavassa Klassista kahteen – Säveltäviä naisia -ohjelmassa Yle Radio 1:ssä. Mukana on Malibranin säveltämä vaihtoehtoinen Prendi, per me sei libero -aaria Gaetano Donizettin oopperaan L'Elisir d'amore. Aarian tulkitsee italialainen mezzosopraano Cecilia Bartoli, joka on tutkinut Malibranin elämää ja tekoja.

Ylen radiokanavien naistenpäivän ohjelmaan voit tutustua kokonaisuudessaan täältä. Ohjelmia naisten näkökulmasta on luvassa aamusta iltaan.

María Malibranista ja Cecilia Bartolista on aiemmin kirjoittanut The Guardian.

Oikaisu 8.3. klo 9.20: Rossinin etunimi on Gioachino.

Odotukset ovat korkealla Ilmajoen musiikkijuhlien ensi kesän suurproduktiossa.

Ilmajoelle on valmistumassa jo ennakkoon paljon huomiota saanut uuden suomalaisen oopperan Hiljaiset perivät maan -kantaesitys.

Äärioikeistolaisen lapuanliikkeen ajasta 1929-1932 kertovan teoksen on säveltänyt professori Jukka Linkola. Libretto on Tuomas Parkkisen, joka myös ohjaa oopperan.

Oopperan ensi-iltaan on aikaa vielä yli kolme kuukautta, mutta talkoolaisille, oopperakuorolle ja opiskelijoille sen musiikki ja miljöö ovat jo lähes jokapäiväistä työtä. Lavasteet ja puvut valmistuvat, mutta ovat vielä suurelta yleisöltä tarkasti varjeltu salaisuus.

Lue seuraavaksi: Talonpoikaismarssi, punavangin ja nimismiehen tyttären rakkaustarina ja poika kyydittämässä isäänsä – Lapuanliike on oopperantekijöiden mukaan nyt ajankohtaisempi kuin koskaan

Puvut tehdään oppilastyönä

Hiljaiset perivät maan -oopperan puvustussuunnittelusta vastaa Leena Rintala, kuten monessa musiikkijuhlien viimeisimmistä teoksista.

Pukusuunnitelmat ja osa puvuistakin on jo valmiina. Osaa tehdään vielä muun muassa Seinäjoen Sedussa, missä tekstiili- ja muotialan ensimmäisen vuoden opiskelijat tekevät niitä oppilastyönä.

Leena Rintalalle työskentely opiskelijoiden kanssa on tuttua useammasta projektista. Hän toivoo, että tämänkin yhteistyön kautta opiskelijat kiinnostuisivat ompelualasta, jolla osaajia ja tekijöitä tarvitaan.

Opiskelijoille taas se, että ommellaan suoraan asiakkaalle ja asiakkaan toiveiden mukaan, on tärkeä osa opintoja.

– Nämä opiskelijat valmistuvat mittatilausompelijoiksi. Sillä ei elä, että ompelee itselleen, vaan tarvitaan asiakas ja asiakaskontakti, ammatinopettaja Ulla Åby sanoo.

Luokassa opiskelija Jaana Luhtala työstää lottapuvun mallia mukailevaa mustaa villahametta. Siitä tulee esiintymisasu oopperalaulaja Essi Luttiselle, joka on oopperassa Hilja Riipinen eli Hurja-Hilja. Yksi lapuanliikkeen johtohahmoista.

– Villa on materiaalina miellyttävä ja mukava työstää, Jaana Luhtala sanoo.

Samalla, kun puvut valmistuvat, opiskelijat käyvät läpi muodin historiaa. Muun muassa sitä, miltä 1920-luvun loppu ja 1930-luku ovat näyttäneet Suomessa, ja Lapualla.

– Hyvä, että me ykkösluokkalaisetkin saamme tehdä tälläistä projektia, vaikka emme ole vielä oppineet niin paljon, opiskelija Henni Kinnunen sanoo.

Varjeltu salaisuus

Leena Rintala ei paljasta kaikkea kesän oopperan puvuista. Salaisuudeksi jää esimerkiksi se, nähdäänkö lavalla sinimustia villapaitoja, joissa lapuanliikkeen johtajat monissa vanhoissa valokuvissa esiintyvät.

– Se jää nähtäväksi.

Lapuanliikkeeseen yleisesti yhdistettävä värimaailma, sininen ja musta, oopperassa kuitenkin näkyvät. Muun muassa.

Ulkoilmaoopperaa puvustettaessa pitää ottaa huomioon myös Kyrönjoen varteen rakentuvan lavastuksen pienet huoltotilat ja kesän vaihteleva sää. Vaikka sataisi, näitä vaatteita ei kätketä sadetakkien alle.

– Ennemminkin oikein kylmällä, tuulisella ja sateisella säällä on kertakäyttösadetakkeja leikattu ja kätketty asujen alle, Leena Rintala sanoo.

Kenttätoimikunta lavasteiden kimpussa

Ilmajoen musiikkijuhlille talkootyö on elintärkeää. Ollut koko 45-vuotisen historian ajan.

Tällä viikolla ovat MusAkat eli musiikkijuhlien naiset aloittaneet leipomiskökät niin, että kesän väliaikakahveilla riittäisi tarjottavaa ja esiintyjille sämpylät syötäviksi.

Oopperakuorot ovat harjoitelleet kantaesitystä jo loka-marraskuusta.

Myös kenttätoimikunta pääsi helmikuun lopussa lavasteiden kimppuun. Marjatta Kuivaston lavastussuunnitelmaa säädetään nyt Kyrönjoen varteen ooppera-areenalle sopivaksi.

– Tämä on haastava lavastus. Kohtauksia on Lapuan tuomiokirkolta Senaatintorille Helsinkiin. Lavasteet menevät osin jopa Kyrönjoen päälle, kuvailee kenttäpäällikkö Ari Hakoniemi kenttätoimikunnan kevään urakkaa.

Musiikkijuhlien kenttätoimikunnassa on 59 miestä. Aktiivisia, lähes joka päivä talkoisiin tulevia pari-kolmekymmentä.

Porukalla on lavasteiden rakentamisesta kokemusta yhteensä kymmeniä vuosia.

Ari Hakoniemikin on ollut mukana jo parikymmentä vuotta. Hän jää keväisin pois päivätyöstään vain tätä varten.

– Hyvä henki tänne houkuttaa. Ei siinä mitään muuta ole.

Lavasteet rakennetaan elementeiksi sisätiloissa Ilmajoen meijerillä ja kuljetetaan ooppera-areenalle koottaviksi huhtikuun puolivälissä.

Lavasteiden pitää sekä mahtua hallin ovesta ulos että olla kuljetettavissa Ilmajoen keskustassa ilman, että liikennemerkkejä ja muuta pitää purkaa niiden tieltä. Tämäkin on kantapään kautta opittu.

Jokainen porukassa tietää työpanoksensa merkityksen lopputulokselle.

– Olen aina sanonut, että ooppera on kuin iso palapeli. Jokainen palikka on osa kokonaisuutta, Hakoniemi sanoo.

Lue lisää: Äärioikeistolainen lapuanliike muilutti, murhasi ja terrorisoi – Jaakko Kosola on kuuluisaa sukua ja kantaa historian arpia mukanaan

Ooppera on yhteistyön tulos

Librestisti-ohjaaja Tuomas Parkkinen kuuli viikonloppuna ensimmäistä kertaa sekä Ilmajoen oopperakuoroa että lapsi- ja nuorisokuoroa, jotka molemmat ovat mukana teoksessa.

– Se kuulostaa erilaisia tunnelmia sisältävältä, melodiselta ja tarttuvalta musiikilta. Ennenkaikkea se kuitenkin kuulostaa tavattoman voimakkaasti tunteita herättävältä, Parkkinen kuvailee kuulemaansa.

Tuomas Parkkinen pyrkii ottamaan jo tekstejä tehdessään huomioon niiden sävellettävyyden. Valsiin tekstitetään kolmijakoisia sanoja, balladiin pitkiä vokaaleita.

Se, millaisina säveltäjä on tekstien tunnelmat kokenut ja millaiset sävelkulut tehnyt, on kuitenkin yllätys myös libretistille.

– Minulla on mielessäni jokaiselle kappalelle oma Ukko Nooa -rytmini, mutta täytyy antaa tunnustus professori Linkolalle, että hänen sävelensä ovat parempia kuin minun, Parkkinen naurahtaa.

Parkkinen muistuttaa, että teoksen valmistuminen on monen tahon yhteistyön tulos. Siinä juuri onkin työn hienous.

Ilmajoella on omanlainen tunnelmansa ja talkoolaisten panos näkyy, tuntuu – ja kuuluu.

Erityisesti libretisti-ohjaaja pitää kuorosta. Sekä elementtinä oopperassa että erityisesti Ilmajoen oopperakuorosta.

– On jännä kirjoittaa ihmisille, jotka tuntee ja joiden kanssa saa ruveta teosta työstämään. Sanoisin, että pitää olla vielä parempi kirjoittajana, kun joutuu kohtaamaan ihmiset, kuin että jättäisi sen käsistään ja ajattelisi, että ne hoitelevat tämän miten hoitelevat, Tuomas Parkkinen sanoo.

Tämä ei ole vain historiallinen aihe, vaan tämän kaltaista liikehdintää on ilmassa – valitettavasti. Tuomas Parkkinen

Tunteita, muistoja ja keskustelua

Lapuanliikkeen toimesta naulattiin työväentaloja kiinni eri puolilla Suomea. Koko ooppera alkaa Lapuan työväentalon naulaamisesta ja teosta on harjoiteltu Ilmajoen työväentalolla.

Muutenkin ollaan liikkeen syntysijoilla, Etelä-Pohjanmaalla.

Parkkinen on jo saanut palautetta ja varautunut siihen jatkossakin.

– Aihe herättää paljon muistoja ja keskustelua, sekä ennen kaikkea tunteita. Tämä ei ole vain historiallinen aihe, vaan tämän kaltaista liikehdintää on ilmassa – valitettavasti.

Teos seurailee lapuanliikkeen ajan tapahtumia. Historiateos se ei silti ole, vaan rakkaustarina, sillä Parkkisen mukaan juuri ihmisten tarinat ovat kiinnostavia.

Eikä liikkeen keskeisiä hahmojakaan unohdeta. Esimerkiksi lapuanliikkeen johtaja, Vihtori Kosola nähdään lavalla. Kosolan tulkitsee näyttelijä Taneli Mäkelä, jolla piti alunperin olla puherooli, mutta tekovaiheessa suunnitelma muuttui ja nyt Kosola myös laulaa.

– Kosola on niin merkittävä hahmo tällä alueella, että oli pakko löytää uusi kulma. Ja kun yleisö tulee katsomaan puhenäyttelijää ja tuleekin hetki, kun hän alkaa laulaa, se toimii tehokeinona, Parkkinen sanoo.

Sadan miehen marssi

Vaikka kökkäväki on jo työn touhussa, kesän juhlille kaivataan yhä lisää avustajia.

Musiikkijuhlien toiminnanjohtaja Sari Hanka on etsinyt ja löytänyt kyydityksiin sopivan 1920-luvun mustan auton, joka kulkeekin vielä. Hakusessa on edelleen 1920 – 30 -lukujen autonromu, joka saadaan tuunata tehtävän mukaiseksi.

Myös lapuanliikkeen voimainnäytön eli kesän 1930 talonpoikaismarssin näyttämöllistämiseen kaivataan vielä lisävoimia.

– Tarvittaisiin sata miestä – nuoria ja salskeita. Vaikka toki ikäjakauma voi olla nuorista eläkeläisiin. Nyt saa ilmoittautua mukaan, Hanka sanoo.

Lue seuraavaksi:

Ilmajoen Musiikkijuhlien seuraava ooppera kertoo lapuanliikkeestä – kantaesityksen säveltää Jukka Linkola

Viikkojen talkoot kahdessa vuorossa – Mannerheim-oopperan lavasteilla on pituutta 60 ja korkeutta 10,5 metriä

Balettikoulussa Wilma-Emilia Kuosa tanssi vaikka nallepuvussa maskotin roolia pinkkien tutujen keskellä, kunhan sai tanssia.

Siitä lähtien kun hän oli kolmevuotias, mitään muuta hän ei halunnut tehdä, ei missään muualla olla.

Edes se ei haitannut, että hän tunsi olevansa tonttu gasellien joukossa; aina lyhyin, aina nuorin.

Teininä Kuosa piirsi kajalit korviin asti, mutta riisui niittivyöt laatikkoon ennen tanssituntia. Hän oli omituinen otus muiden ballerinojen porukassa.

– Toiset olivat koko elämänsä asuneet Espoon kultahammasrannikolla, minä jo silloin paljon ulkomailla. Koin olevani aina se lapsi, joka roikkuu tangossa väärin päin, mutta halusin väkisin olla siinä maailmassa.

Tanssiminen on aina ollut Kuosan, 31, suuri rakkaus. Se myös pelasti hänet pahanteolta.

Siitä lähtien, kun Kuosasta tuli täysi-ikäinen, Helsingin yön imu oli kova. Se yö oli märkä.

Yössä eli kiehtova kansa, jonka kello kävi eri aikaa kuin muiden ihmisten. Kuosaa vetivät baareihin etenkin huumaavan tuhmat pojat. Heidän mukanaan olisi ollut helppo vajota.

Mutta niin ei käynyt, koska aamulla oli aina balettitunti.

Kyytiä tabuille, kyytiä häpeälle

Wilma-Emilia Kuosa tiesi aina, että taiteesta tulee hänen työnsä. Maailma oli alkuun eri mieltä. Musiikkiluokan koelaulussa sanottiin, että hän ei ole tippaakaan musikaalinen. Oopperan balettikoulun pääsykokeissa todettiin, ettei tänne ole asiaa noilla lonkilla.

Vastuksista sisuuntunut Kuosa on nyt ammatiltaan jazztanssija, tanssinopettaja ja koreografi; monitaiteilija, joka tienaa elantoaan myös laulamalla ja kirjoittamalla.

Tammikuussa Basam Booksin sarjassa Puhuttava runo julkaistiin Kuosan ensimmäinen runokirja Titaanisydämen anatomia. Se on yhdeksi ihmissuhteeksi tiivistetty tarina viinaanmenevistä miehistä, joiden kanssa Kuosa tai joku hänen ystävistään nuorempana jatkuvasti poltti sormensa.

– Tässä kirjassa yritän riisua kaikki häpeän ja tabut ja syyllisyyden, jota alkoholistin läheinen tuntee. Asioiden kohtaaminen on ensimmäinen tie ulos rikkovista ihmissuhteista, Wilma-Emilia Kuosa sanoo.

Sellaisiin ihmissuhteisiin hän päätyi kerta toisensa jälkeen parikymppisenä.

Vampyyrin päivärytmi

Jo nuoresta lähtien Wilma-Emilia Kuosan ympärillä on ollut suuri ja lämmin taiteilijayhteisö. Se jaksoi aina kuunnella, kannustaa ja olla yleisönä.

Samaan pakettiin kuului valitettavasti vampyyrin vuorokausirytmi.

Kun kaikki tutut esiintyivät työkseen ja näytökset päättyivät iltakymmeneltä, ei sen jälkeen lähdetty keilaamaan tai leffaan. Silloin mentiin kapakkaan tai tyhjennettiin yhdessä hotellihuoneen minibaari.

Raskas päihteidenkäyttö ei ole kulttuurialan yksinoikeus, eikä Kuosa väitä kaikkia kulttuurityöläisiä alkoholisteiksi. Mutta niissä piireissä Kuosa kuitenkin tutustui ihmisiin, jotka hakevat aamupalansa Alepasta iltapäivällä.

Taideporukoiden iltariennoissa nuorta tanssijaa vastaan tuli rocktähden kaltaisia, karismaattisia miehiä. He olivat usein vähän vanhempia, ja elivät jo sitä elämää, josta Kuosa alle parikymppisenä uskoi haaveilevansa. He saivat palkkansa taiteesta, tai ainakin heillä oli jo yleisö.

– En ehkä enää tässä vaiheessa elämääni tahtoisi soittaa kaikissa kaupungin baareissa joka ilta kitaraa, vaikka se nuorempana vaikutti mahtavalta. Silloin oli vaikea erottaa, mikä on elämäntavan fanitusta, mikä todellista ihastusta.

Lähes jokaisella on oma alkoholisti

Jatkuvasti juhlivien miesten kiehtovuutta ruokki Kuosan oma kurinalaisuus.

Oli kuumottavaa seurata iho ihossa kiinni, kuinka toinen toteutti kaikki ne paheet, joihin itsellä ei tiukan treenaamisen takia ollut varaa.

– Olen toivoton romantikko, ja uskon rakkauteen ensisilmäyksellä. Saatoin nuorempana unohtaa jopa puhua vain siksi, että toinen oli mielestäni niin komea. Alkuhuumassa varoitusmerkkejä ei näe, vaikka ne olisi tatuoitu toisen ihoon.

Kun joku varoitteli, se vain lisäsi Kuosan uteliaisuutta pahoja poikia kohtaan. Hän ei kuunnellut ketään, vaan halusi itse ottaa selvää.

– Varoituksiin vastattiin, että sä et nyt vaan tajua meidän rakkautta, me ollaan sielunkumppaneita. Olin sitä paitsi aina varma, että minä vahvana naisena pärjään tilanteessa kuin tilanteessa.

laitat pienen viestin/ luen sen heti// ei anteeksipyytelyitä/ ei edes tekosyitä/ ihan kylmästi vaan/ ettei huvitakkaan Titaanisydämen anatomia

Kuosa ei kuitenkaan ymmärtänyt, että erilaisesta sekoilusta joutuu maksamaan hintaa paitsi addikti myös tämän kumppani. Vähitellen hän huomasi olevansa rakkailleen ikuinen kakkonen.

Ykköspaikalla olivat viina, etenkin ilmainen viina, muut päihteet ja ikuiset bileet. Niistä oltiin jatkuvasti tulossa kotiin, mutta ei millään päästy. Jos päästiin, oltiin niin huonossa kunnossa, ettei mitään voitu enää tehdä yhdessä.

Addiktia ei voi Kuosan mielestä tapailla, häntä voi vain yrittää tapailla.

– Et jää toiseksi vain päihteille, vaan kaikille, jotka ovat valmiita niitä tarjoamaan. Toistuvasti kumppanini oli minulle tärkein, ja itse olin ties monennellako sijalla hänen listallaan.

Siitä roolista, alkoholistin kumppanina elämisestä, on Kuosan mielestä puhuttu kummallisen vähän. Siksi hän teki aiheesta kirjan.

Kuosa uskoo, että Titaanisydämen anatomiasta löytää itsensä moni omaa juoppoaan kotiin raahannut. Alkoholisteja on Suomessa arviolta 400 000, viinan suurkuluttajia yli puoli miljoonaa.

– Käsi ylös, kenen lähipiiriin ei kuulu ainakin yhtä alkoholistia, Kuosa kysyy.

Viimeinen pussikaljasukupolvi

Keskeinen syy päihderiippuvaisen selitysten loputtomaan sietämiseen on Wilma-Emilia Kuosan mielestä suomalaisessa kulttuurissa.

Juoppoutta ei pidetä kovin kummallisena. Suuri osa rankasti juovista arvioi itse itsensä kohtuukäyttäjäksi. On ihan tavallista, että joku sammuu kapakkaan.

Toisessa kotimaassaan Ranskassa Kuosa ei muista koskaan kenenkään joutuneen kantamaan ketään ulos baarista tai juhlista. Alkoholisteja on sielläkin, mutta nizzalainen juoppo särpii roseeviininsä rannalla asianmukaisesta lasista ja pysyy tajuissaan.

Aina palatessaan Suomeen Kuosa hätkähtää. Ihmiset ovat aivan luontevasti tuhdissa humalassa keskellä viikkoa.

Näennäisestä paheksunnasta huolimatta alkoholismia romantisoidaan, Kuosa arvelee.

– Elämäkertaleffojakin tehdään lähinnä juopoista miesmuusikoista.

sun puhelin jäi töihin/ josta mulle kerrottiin/ jatkoit matkaa baariin/ josta jo tiedettiin/ minkälaisen daamin/ kanssa lähdit kotiin/ olisit voinut tulla mun luo/ mut kaikki unohtuu kun juo Titaanisydämen anatomia

Humalahakuinen juominen on vähentynyt teinien keskuudessa viime vuosiin asti. Vaikka tilastojen mukaan käänne huonompaan on tapahtunut, uskoo Kuosa kuuluvansa viimeiseen märkään sukupolveen.

Hänen nuoruudessaan kaikki joivat paljon ja usein. Siinä kulttuurissa kasvanut ei heti huomaa, kun kaverilla alkaa homma karata käsistä.

– Meillä ei ollut teineinä älypuhelimia. Kun halusi nähdä kavereita perjantai-iltana, piti mennä puistoon. Ei siellä kukaan pelannut krokettia, ajanviete oli pussikalja. Talvisin oli kotibileitä, joissa jengi oli todella sekaisin jostain boolista.

Nykyisin Kuosa mielestään tunnistaa alkoholistin jo 20 metrin päästä pelkästä ryhdistä.

Suuria eleitä ja kiihkeää seksiä

Aina, kun nainen päätyy surkeaan parisuhteeseen, kysytään mikset vain häivy.

Kuosaa kysymys raivostuttaa.

Ihan kuin olisi naisen syytä, että hän on valinnut huonon miehen, ja siksi naisen on kannettava vastuu väärästä valinnastaan: kärsittävä, tai lähdettävä.

– Miksei koskaan myönnetä, että juopot miehet valitsevat hyviä naisia? Sellaisia, joiden siivellä he uskovat selviävänsä, jotka ruokkivat ja pyykkäävät, ja joiden luokse pääsee missä tahansa kunnossa mihin tahansa aikaan vuorokaudesta?

Syitä juopon rinnalle jäämiseen on Kuosan mielestä useita. Yksi niistä on hoivavietti, ja harhainen usko rakkauden parantavaan voimaan.

Kuosa on kantanut kumppaneitaan kapakoista, paikannut heitä päiväkausia kestäneiden ryyppyrännien jäljiltä, maksellut takseja ja kalastellut symbolisten kaivojen pohjilta. Palkinnoksi hän on saanut jumalaisia lemmenvaloja, suuria eleitä ja kiihkeää seksiä.

– Kun itsellä alkoi tulla mitta täyteen, täytettiin koti ruusuilla ja lentolipuilla. Sitten meni vähän aikaa, ja hävisin taas pullolle.

Hoivavietin hyvä kaveri on häpeä

Toivottomana romantikkona Wilma-Emilia Kuosa uskoi aina uudet lupaukset muutoksesta – kuten tekevät monet addiktien kumppanit.

– Mä olin aina, että hienoa, mahtavaa, tätä on odotettu! Sitten ei tietenkään tapahtunut mitään. Kun kuvioihin tuli uusi ihminen, uskoin sitä ihan samalla tavalla.

Hoivavietin kaveri on häpeä. Näiden kahden kumppanuus on Wilma-Emilia Kuosan kokemuksen mukaan lujaa liimaa alkoholistin ja häntä paijaavan kumppanin välillä.

– Häpeät sitä, ettei kumppani pysty muuttumaan. Lisäksi häpeät sitä, että olet antanut asioiden valua näin pitkälle. Alkoholistin läheinen luulee, että alkoholismi on jotenkin hänen syynsä. Hän luulee, että olisi jotenkin hänen vikansa, ettei hän ole saanut addiktia muuttumaan. Ei ole. Ikinä ei ole.

"Rakkaus ei edellytä paskan sietämistä"

Mikään määrä valehtelua, ohareita, petettyjä lupauksia tai muita pettymyksiä ei saanut Kuosaa järkiinsä. Ainoat kerrat, kun hän määrätietoisesti jätti alkoholistin olivat niitä, jolloin kumppani jäi kiinni pettämisestä.

Kierteestä auttoi lopulta irti tanssi. Mitä ammattimaisemmin Kuosa tanssi, sitä paremmin hän tajusi, ettei hänen suurin intohimonsa olekaan seurustelu.

onko siellä tuopissa/ jotain mitä puuttuu multa/ mikä siinä baarissa maistuu paremmalta// lasi tyhjänä yhdet vielä räät poskella/ nuolet viinaisia jäitä lasin pohjalta Titaanisydämen anatomia

Toinen hereille ravistellut asia oli se, että Kuosa huomasi hetkittäin käyttäytyvänsä läheisiään kohtaan samoin, kuin alkoholistirakkaat häntä kohtaan.

Paha lähti kiertoon.

– Omat demonit alkoivat päästä valloilleen. Aloin puhua toisille töykeästi, tehdä ohareita ja salailla asioita läheisiltäni.

Kuosa toivoo, että Titaanisydämen anatomia auttaa jotakin toista addiktin riepottelemaa pääsemään irti rikkovasta kuviosta.

– En nuorena tajunnut, ettei rakastaminen edellytä minkä tahansa paskan sietämistä. Ajattelin, että rakkaus voittaa kaiken. Rakkaus ei kuitenkaan pelasta ketään, joka ei itse halua pelastaa itseään.

"Älä siedä alkoholistilta sitä, mitä et siedä muiltakaan"

Kuosa menee baariin edelleen ihan mielellään. Siellä on kiva tavata ystäviä ja jutella. Hänestä on oikein mukavaa ottaa lasi tai pari viiniä.

Jos porukan tavoitteena on mahdollisimman tanakka päihtyminen, lähtee Kuosa kotiin nukkumaan.

– En jaksa katsella enää dokaamista dokaamisen takia. Ei kännisten kanssa voi edes jutella. Heitä pitää vain kuunnella. He eivät keskustele, he esiintyvät. Toleranssi länkytykseen on laskenut kun omanarvontunto on kasvanut.

Kuosa suosittelee kirjoittamista kaikille, jotka ovat jumissa päihdeaddiktien läheisinä. Asioiden sanominen itselle ääneen tai purkaminen paperille on ensimmäinen askel pois sairastuttavasta suhteesta.

Seuraava askel on etsiä ihminen, jolle uskoutua, sellainen, joka ottaa kokemuksen ja hädän tosissaan.

– Kannattaa kirjoittaa vaikka päiväkirjaa, se on auttanut minua lapsesta asti. Jos ei halua tai pysty, kannattaa kuunnella vaikka musiikkia, joka auttaa sanoittamaan sen, mitä on tapahtunut.

Jos kumppanilta sietää jatkuvasti käytöstä, jota ei keneltäkään toiselta sietäisi, on Kuosan mielestä korkea aika potkaista juoppo jalustaltaan.

– Jos toinen ei esimerkiksi vastaa viesteihin kolmeen päivään, vaikka olet hänestä huolissasi, se yleensä tarkoittaa känniä, krapulaa ja tasoittavaa. Kannattaa miettiä, miksi juuri tämä henkilö saa käyttäytyä näin huonosti, vaikka muut eivät.

Yksi neuvo on Kuosan mielestä yli muiden: toista lyöntiä ei ikinä pidä jäädä odottamaan.

– Yksikin kerta nyrkkiä on liikaa. Se on jo kertonut ihmisestä kaiken.

Uuden Musiikin Kilpailu tarjosi lauantaina todellisen jännitysnäytelmän. Kansainvälinen raati rankkasi hieman yllättäen Aksel Kankaanrannan Looking back -kappaleen ykköseksi, ja yleisön äänet vei täpärästi ennakkosuosikki Erika Vikmanin Cicciolina. Kankaanrannan kappale sai kuitenkin lopulta myös yleisöltä tarpeeksi pisteitä voittoon.

UMK tarjosi viisuihin kaivattua jännitystä kahden kutsuvierasvuoden jälkeen. Paluu vanhaan oli onnistunut, sillä myös lopputulos herätti paljon tunteita puolesta ja vastaan.

Vikmanin Cicciolinalla oli etukäteen hurja etumatka muihin viisuehdokkaisiin nähden. Biisi oli kerännyt kuunteluja sekä Youtubessa että Spotifyssa yli miljoona kertaa ja aiheuttanut keskustelua Suomen lisäksi ulkomailla. UMK-finaalissa biisin esitys ei kuitenkaan vakuuttanut tarpeeksi äänestäjiä.

Tänä vuonna UMK:n esitykset oli toteutettu poikkeuksellisen hienosti. Kaikkiin kappaleisiin oli kehitelty biisejä tukevat visuaaliset maailmat. Ennakkoveikkailuissa Aksel Kankaanrannan kappale oli jäänyt muiden varjoon, mutta lavalla biisi nousi uuteen lentoon artistin varmojen laulutaitojen ja esitystä mukailevien modernien visuaalisten elementtien myötä.

Voiton ratkettua ennakkosuosikki Erika Vikmanin pokka piti erinomaisesti. Toisaalta hän oli jo kisan iso voittaja. Entinen tangokuningatar oli kisan myötä luonut nahkansa uudelleen, ja ura uutena Kikkana on kotimaassa taattu. Mitä lisäarvoa Euroviisut olisivat tuoneet suomidiscon uudelle kuningattarelle?

Aksel Kankaanranta on sen sijaan villi kortti. Hän oli voiton jälkeen luonnollisesti hämillään, koska ei uskonut voittoonsa itsekään. Laulaja on median edessä huomattavan vähäsanainen, vaikkakin ihailtavan rauhallinen mies. Euroviisuissa kansainvälinen media voi kokea niukkapuheisen suomalaisen joko eksoottisena tai kiusaannuttavana.

Kankaanranta juhli voittoaan muiden UMK-finalistien kanssa vähäeleisesti. Hänellä ei ollut päällään prameaa esiintymisasua vaan valkoisen kauluspaidan yli menevät henkselit ja maihareiden yläpuolelle ulottuvat villasukat. Hän oli voittobileissä kuin kavereiden kanssa karaokeillassa, kun lauloi muiden finalistien kanssa näiden edustuskappaleita. Vielä kun vieressä bailasivat huomiosta nauttivat Erika Vikman ja Krista Siegfrieds, kontrasti ei voisi olla suurempi.

Kun Suomi viimeksi kunnolla pärjäsi Euroviisuissa, maatamme edusti Softengine vuonna 2014. Tuolloin nuorista miehistä koostuva bändi luotti omaan biisiinsä ja esiintyi median edessä juuri sen verran kuin tunsi riittäväksi. Kimiräikkösmäinen tyyli osottautui riittäväksi 11. sijaan.

Samalla tyylillä Aksel Kankaanranta voi pärjätä Rotterdamissa.

Tänä vuonna Euroviisut voivat tosin olla täysin erilaiset kuin aikaisemmin koronaviruksen takia. Perutaanko kisat? Tuskin kokonaan. Vaihtoehtona on se, että kilpailijat esiintyvät tyhjälle katsomolle kuten viikonloppuna Tanskan omassa viisufinaalissa. Yhtenä vaihtoehtona on se, että kunkin maan edustajat esiintyvät etäyhteydellä oman maan studiosta.

Kävipä miten tahansa, Aksel Kankaanrannan esitys on jo sellaisenaan kansainvälistä tasoa.

Lue myös: Aksel Kankaanranta Suomen Euroviisu-edustajaksi: "Kiitos kaikille, jotka äänestivät, olette hyvin ihania" – Erika Vikmanin Cicciolina jäi täpärästi kakkoseksi

"Jalo ja korkeasukuinen rouva S. Elisabetha Bure, Boon, Fulkilan, Nuhjalan ja Rågöön [omistajatar], on syntynyt tähän maailmaan vuonna 1615 tammikuun 23. päivänä ja nukahtanut autuaasti Herrassa vuonna 1668. Jumala suokoon hänelle riemullisen ylösnousemuksen."

Tällaiset saatesanat oli maalattu ruotsiksi Elisabet Buren arkkuun, kun hänet haudattiin juhlavasti Turun tuomiokirkkoon. Hän olisi saattanut yllättyä aika lailla, jos olisi eläessään kuullut, miten paljon hänen sukkansa kiinnostavat 350 vuoden päästä.

Silkkisukat, jotka Elisabet Burella oli taftipukunsa alla vielä kuoltuaankin, olivat toki arvotavaraa myös hänelle itselleen. Ne oli neulottu hienonhienosta tuontilangasta ohuenohuilla puikoilla työtunteja säästämättä.

– Silkkisukkien materiaalit olivat kalliita, ja niiden saaminen saattoi olla hankalaa. Yhden sukan neulomiseen meni noin 200 tuntia. Se kertoo jotakin sellaisen sukan arvosta, sanoo professori Paula Hohti Erichsen Aalto-yliopiston taiteen laitokselta.

Hänen johtamassaan, Euroopan tutkimusneuvoston ERC:n rahoittamassa viisivuotisessa tutkimushankkeessa ollaan sen jäljillä, miten valmistusmenetelmien kehittyminen ja kaupankäynnin lisääntyminen levittivät muotia renessanssiajan Euroopassa.

Viiden tutkijan, palkattujen kädentaitajien ja kymmenien vapaaehtoisten voimin selvitetään ennen muuta sitä, miten muoti levisi myös muille kuin varakkaalle yläluokalle.

Elisabet Buren erittäin hyväkuntoisina säilyneet luksussukat antavat erinomaisen tilaisuuden tutkia 1600-luvun artesaanien työtapoja. Mutta mitä heillä itsellään oli päällään? Miten pukeutuivat vaatturi, suutari tai leipuri 1500- ja 1600-lukujen Euroopassa?

– Silkkivaatteet eivät olleet ylhäisön yksinoikeus. Käytettyjä vaatteita oli saatavilla muillakin. Kun oli häät tai muu tärkeä tilaisuus, niin kyllä alemmatkin yhteiskuntaluokat pukeutuivat hyvin, Paula Hohti Erichsen sanoo.

Eliitin pukuloistosta on säilynyt varsin hyvin tietoa tähän päivään, mutta työväestö käytti, korjasi ja kierrätti vaatteensa niin loppuun, että löydettävää on jäänyt hyvin vähän.

– Esimerkiksi Italiassa artesaanien jäämistöjen listauksissa – varsinkin, jos kangas oli ollut hieno – perään on hyvin usein kirjoitettu, että vaate on ”surkeassa kunnossa” tai ”surullinen”.

Tutkimuksen pyrkimyksenä on herättää henkiin aineistoa, jota ei ole säilynyt. Tarkoituksena on tuoda kadonnutta muotia ja pukeutumista näkyväksi ja kosketeltavaksi, Hohti Erichsen sanoo.

Kirjallisten lähteiden, maalausten ja piirrosten pohjalta tiedetään jotakin, ja jos vaatteesta on yhä olemassa edes riekale, sen historiaa voidaan selvittää kuitu- ja värianalyyseillä.

Hohti Erichsenin johtamassa tutkimuksessa keskeisenä on myös käsillä tekemisen menetelmä. Sellainen kokeellinen tutkimus on aika uutta, hän kertoo.

Historiallista pitsiä printtaamalla

Tutkimuksen tavoitteena on myös luoda metodologinen työkalupakki, jota vastaavissa tutkimuksissa voitaisiin käyttää vastakin.

– Pohdimme sitäkin, miten voitaisiin hyödyntää digitaalista rekonstruktiota, kuten 3D-printtausta. Yksi tutkijoistamme on opetellut 3D-printtaustekniikkaa, Hohti Erichsen kertoo.

Vielä sitä ei ole päästy käyttämään, mutta tutkijat ovat kiinnostuneita kokeilemaan historiallisten pitsikuvioiden printtaamista.

– Katsotaan, mitä siitä tulee!

35 suomalaista vapaaehtoista osallistuu tutkimushankkeeseen kuuluvaan kansalaistiedeprojektiin, jossa he pyrkivät selvittämään entisaikaisten neulojien kikkoja. Helsinkiläinen Liisa Kylmänen on yksi innostuneista vapaaehtoisista.

Hänen millimetrin paksuisissa puikoissaan syntyy Elisabet Buren silkkisen hienouden kopio, mutta se ei ole kansalaistiedeprojektin ainoa sukka.

Neulojat selvittelevät myös Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluvien villasukkien syntysalaisuuksia ja pyrkivät ottamaan selvää maailman vanhimman tunnetun neuleohjeen laatijan ajatuksista.

– Aika hienoja ovat ne villasukatkin olleet, ohuesta villasta melko ohuilla puikoilla, eivät mitään jokapäivän käyttösukkia. Vuonna 1655 Englannissa julkaistussa neuleohjeessa meitä kiinnostaa, onko se varteenotettava ja millaisia ongelmia matkan varrella syntyy, sanoo Paula Hohti Erichsen.

Käsin tekeminen antaa uuden näkökulman

Tänään jokainen villasukkaa tai vauvannuttua ohjeesta pakertava tietää, mitä tarkoittavat oikea ja nurja silmukka tai sileä, vahvistettu ja sädekavennettu kantapää.

Vanhoissa ohjeissa sanasto ei ole vakiintunutta. Niinpä sanojen tulkinta vaatii harjaantuneeltakin neulojalta tarkkaa pohdintaa ja kokeiluja, jotta mittasuhteet säilyvät jalan mukaisina.

– Yksi sukista on jo valmistunut. Se on kyllä ihan sukan näköinen, vaikka aika ohut ja pitkä, Hohti Erichsen nauraa.

Kansalaistiedeprojekti on tutkijoille hieno tilaisuus päästä näkemään prosesseja aivan uudesta näkökulmasta, hän sanoo.

– Meistä tutkijoista kukaan ei ole niin taitava neuloja, että pystyisimme sellaiseen työskentelyyn. Olemme korostaneet neulojillemme sitä, kuinka paljon arvostamme heidän työtään. He ovat tavallaan tutkijoina tässä projektissa.

Sillä aikaa, kun vapaaehtoisten sukkapuikot kilkkaavat, tutkijatkaan eivät ole viettäneet aikaansa pelkästään arkistoissa ja laboratorioissa.

Hekin tekevät ennallistamistöitä, ja heidän kanssaan työskentelemään on palkattu eri alojen käsityön ammattilaisia tarpeen mukaan, kertoo professori Paula Hohti Erichsen.

Tutkijoilla on ollut myös kasvihuone, jossa he ovat tehneet omia pellavan- ja morsingonkasvatuskokeiluja. Värimorsinko oli tärkeä värikasvi, josta saatiin tekstiileihin sinistä väriä.

Tutkimustyö on myös opiskelua.

– Olemme käyneet useita kursseja. Ei niinkään siksi, että meistä tulisi ammattilaisia, vaan siksi, että ymmärtäisimme historiallisia tekniikoita ja prosesseja tutkimustarkoituksiin, Hohti Erichsenin sanoo.

Tutkijat ovat opiskelleet kuidunvalmistuskursseilla silkki-, pellava- ja villakuitujen tekemistä alusta pitäen, ja Firenzessä Fondazione Lisio -insituutissa he ovat kokeilleet, miten renessanssin aikaan kudottiin silkkikankaita kangaspuilla.

Kuviollisen silkkikankaan kutomisen hyvin monimutkainen ja hidas prosessi selittää, miksi kankaat olivat niin mielettömän kalliita ja arvokkaita, Hohti Erichsenin sanoo.

– Oli kyllä ihana nähdä se lopputulos. Kankaat ovat todella kauniita. Sidokset, joita silloin käytettiin, tuovat silkkilangan kiillon ja kauneuden esiin parhaalla mahdollisella tavalla.

Ihminen on aina ollut perso kauneudelle. Renessanssiaikana myös työläiset mielivät ylleen silkkiä – tai ainakin jotakin sen kaltaista, elleivät rahat riittäneet aitoon silkkiin.

– Meidän aineistostamme löytyy kiinnostavia esimerkkejä, jotka osoittavat, että he halusivat olla tosi muodikkaita omalla tavallaan, kertoo Paula Hohti Erichsen.

Renessanssivaatehankkeen toinen iso rekonstruktioprojekti sukkien lisäksi on miehen liivi tai jakku, oikeastaan pieni takki, miesten tuonaikainen perusvaatekappale, kuten Hohti Erichsen kuvailee.

Sen esikuva löytyi firenzeläisen miehen jäämistöstä vuodelta 1631. Mies möi ammatikseen puhdasta juomavettä.

– Hänen takkinsa oli tehty mustasta villakankaasta, joka jäljitteli silkkikangasta. Siihen oli painettu kuumalla raudalla kuvioita, joista tuli mielikuva hienosta kuvioidusta silkistä.

Ennallistamisessa käydään läpi koko prosessi materiaaleineen ja työvaiheineen. Kun kaikki tieto on koossa, brittiläinen London School of Historical Dress -oppilaitos valmistaa sen perusteella takin, jonka firenzeläinen vedenmyyjä tunnistaisi omakseen.

Italia oli jo varhain muotikeskus

Italia valikoitui hankkeeseen luontojaan, koska Paula Hohti Erichsenin aiempi tutkimustyö on keskittynyt Italian renessanssiin.

– Minulla oli paljon aiempaa aineistoa sieltä, jota saatoimme hyödyntää tämän projektin pohjaksi. Ja Italia oli tietysti jo siihen aikaan yksi Euroopan tärkeistä muotikeskuksista. Siellä tapahtui paljon tekstiilintuotannon eri aloilla.

Hohti Erichsen halusi kuitenkin tuoda tutkimukseen myös pohjoisen Euroopan tarkastellakseen, miten muoti liikkui etelästä meidän suuntaamme.

Kööpenhaminan parin viime vuosikymmenen metrotyömaat ovat osoittautuneet aarreaitaksi tekstiilien tutkijoille. Tuhansien löytöjen joukossa on jäänteitä housuista hattuihin, takeista käsineisiin. Pelkästään kenkiä on löytynyt yli kuusituhatta paria, kertoo Paula Hohti Erichsen.

Vaikka valtaosa löydöistä on nuorempia kuin hänen tutkimuksensa aikahaarukka, 1550–1650, katsottavaa ja tunnusteltavaa on myös tuolta ajalta. Joistakin löydöistä voidaan ehkä ottaa näytepalojakin, joille voidaan tehdä tieteellisiä analyyseja esimerkiksi kuiduista tai väreistä, Hohti Erichsen sanoo.

– Ne ovat meille todella arvokasta aineistoa, koska olemme kiinnostuneet tavallisista ihmisistä. Monet ovat alueilta, joilla asui aivan tavallista väkeä.

Vaikka Kööpenhaminan metrotyömailta piisaa poikkeuksellisen paljon aineistoa, sekin on huonossa kunnossa ja värit ovat hävinneet. Niistä on vaikea saada tuntumaa siitä, miltä vaatteet ovat alun perin näyttäneet, Hohti Erichsen sanoo.

Tekstiilien värjäämisestä on säilynyt jonkin verran aikalaistietoa, mutta sen tulkitsemisessa on samanlaisia haasteita kuin vanhimmassa neuleohjeessa.

1500-luvun värjäysresepteissä aineiden määrät saattavat olla epämääräisiä, eikä kaikkia vaiheita välttämättä kirjoitettu ohjeeseen, koska ihmisillä oli ennestään perustietoa, joka on sittemmin unohtunut.

– Varmasti tuohon aikaan ihmisillä oli erilainen tuntuma esimerkiksi siihen, miltä seos tuoksui, kun jotakin ainetta oli riittävästi, Hohti Erichsen arvelee.

Lapset neuloivat villasukkia

Palataan vielä Elisabet Buren sukkiin. Jos yhden neulomiseen meni 200 tuntia, oliko se silti tekijälle kannattavaa?

Hinta oli työmäärän ja materiaalin mukainen, vastaa Paula Hohti Erichsen.

– Aatelisto ja muu eliittiväestö tilasi niitä ehkä erikoistyönä ja maksoi niistä paljon rahaa. Emme tiedä tuotannosta kovin tarkkaan, mutta tietysti oli työpajoja ja silkkisukkiin erikoistuneita artesaanimestareita.

Käyttövillasukkateollisuutta puolestaan pyörittivät paljolti isot yrittäjät, joiden suurissa työpajoissa oli runsaasti lapsityövoimaa, Hohti kertoo.

Ensimmäinen koneellinen silkkisukkien neulontalaite kehitettiin 1600-luvun alussa Englannissa. Laitteella pystyttiin tekemään silkkineulosta mutta ei sukan muotoa. Sukka piti ommella. Laite kuitenkin nopeutti valmistusprosessia, ja silkkisukat alkoivat yleistyä.

Rahvaallakin oli sukkansa, pellavasta ja villasta. Niiden tekemisen taito varmasti kasvoi tuohon aikaan myös kotona, Hohti Erichsen arvelee.

Sukat tehtiin pitkään kankaasta ompelemalla. Vastikään sellaiset löytyivät 800 vuoden takaisesta haudasta Kaarinan Ravattulasta.

Kuka keksi sukkapuikot? Sitä ei ihan tarkalleen tiedetä, mutta ne kehittyivät ja yleistyivät Eurooppaan juuri 1500-luvun aikana, Hohti Erichsen kertoo.

– Joissakin 1400-luvun lopun maalauksissa jo näkyy Neitsyt Maria neulomassa sukkaa neljällä puikolla.

Jälleen kerran dokumentaatiota on säilynyt varsin vähän – kuten monista asioista, joita on ajateltu naisten kotona tekemäksi työksi.

–Kiinnostuskaan ei ehkä ole ollut historiantutkimuksessa perinteisesti iso. Se johtunee siitä, että aineistoa on ollut vaikea löytää. Tutkijat ovat valinneet aiheita, joista dokumentaatiota löytyy.

Usein se on tarkoittanut asioita, joita miehet ovat tehneet.

– Meilläkin melkein kaikki dokumentaatio, jonka olemme löytäneet arkistosta, on miesten nimissä. Niin se systeemi silloin meni, Hohti Erichsen toteaa.

Hienot silkkikankaat olivat usein miesten kutomia. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että naisilla oli hyvin aktiivinen rooli tekstiilien tuotannossa muuallakin kuin kotona.

– Naiset ovat pyörittäneet työpajoja ja isojakin bisneksiä ja olleet joissakin maissa kiltojen aktiivisia jäseniä. Naisten rooli on ollut huomattavasti suurempi kuin historiankirjoista yleensä ymmärretään, Hohti Erichsen kertoo.

Paimen oli usein myös sukantekijä

Kotona tehty ei myöskään välttämättä tarkoittanut yksinkertaista. Rekonstruoimalla tutkijat pyrkivät pääsemään käsiksi siihenkin, miten paljon tietotaitoa tarvittiin kotona tuotettuun villa- tai silkkisukkaan.

Historiankäsitys voi olla vinksallaan myös toiseen suuntaan: itse asiassa monet neulojista olivatkin miehiä naisten pyörittämässä bisneksessä.

– Joistakin kuvallisista aineistoista näkee, että vaikkapa paimenet lampaita kaitsiessaan neulovat sukkaa tienatakseen vähän lisää rahaa. Ne eivät tietenkään olleet silkkiä, vaan arkisempia.

Firenzessä villateollisuuden 1600-luvun alun dokumenteissa on monia mainintoja, joista näkyy, että sotilaat ja paimenet ovat usein olleet jollakin tavalla mukana tuottamassa sukkia markkinoille, Hohti Ërichsen kertoo.

Vaikka tutkimushanke on ajallisesti vasta puolivälissä, päätöskonferenssi ja siihen liittyvä näyttely järjestetään ensi syyskuun alussa Aalto-yliopistossa Espoossa.

– Alamme pikku hiljaa lopetella kokeellista tutkimustoimintaa. Sitten siirrymme vaiheeseen, jossa kasaamme yhteen sen, mitä olemme tehneet, pohdimme sen merkitystä ja alamme tehdä julkaisuja, kertoo professori Paula Hohti Erichsen.

Pari työpajaa on kuitenkin vielä tulossa.

– Maaliskuussa kokeilemme imitaatiotekniikoita, joilla teemme periodimme aikaisia feikkijalokiviä. Katsomme, miten voitiin matkia värejä ja koristautua ehkä niin, että näytettiin hienommilta kuin oltiinkaan.

Näyttelyyn tuodaan kaikki kokeellisen tutkimuksen tulokset, myös sukat. Sukkaprojektia kuitenkin jatketaan vielä sen jälkeenkin.

– Ensi vuoden syksyllä suunnitelmissa on pieni sukkanäyttely ja mahdollinen sukkaohjeen julkaiseminen, Hohti Erichsen kertoo.

Ohjeen perusteella Elisabet Buren sukkien neulomista pääsee kokeilemaan kuka tahansa, joka haluaa ottaa vastaan ohueiden puikkojen ja silkkilangan haasteen.

Liisa Kylmänen kertoo silkkisukan etenemisestä ja muista käsitöistään blogissaan. Kansalaistiedeprojektin kotisivu löytyy täältä, koko renessanssivaatehankkeen kotisivu täältä ja sen runsaasti kuvitettu Twitter-tili puolestaan täältä.

Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin kello 23:een asti.

Lue myös:

Punaiset sukat, sininen viitta – suomalaisen muinaishaudan jäänteet kertovat muodin edelläkävijän asusta keskiajan kynnyksellä

Kaikkialla vilisee kissankorvia. Poskiin on maalattu klaanimerkkejä ja kainalossa on kirja, jonka kannessa tuijottavat pistävät kissansilmät. Kissapinsseillä varustetut lapset ja nuoret rientävät määrätietoisesti paikasta toiseen. Tälle porukalle on päivänselvää, kuka on Sinitähti tai Närhisulka.

Soturikissojen innokkaat lukijat kokoontuvat aika ajoin fanitapahtumiin. Tällä kertaa tapaamispaikkana on Helsingin Malmitalo. Sinne kokoontui viikonloppuna satoja Soturikissat-kirjasarjan faneja.

Eri klaaneissa elävien villikissojen tarinat kiehtovat etenkin 8–14-vuotiaita lukijoita. Lukemista sarjassa riittää, sillä suomennoksia on tähän mennessä ilmestynyt 38.

Yhdeksänvuotias Pinja Kontio kertoo lukevansa päivittäin Soturikissoja.

– Mua kiehtoo niiden villikissojen elämä, miten ne kasvaa pennuista aikuisiksi ja taistelee.

Kovin nuorille lukijoille sarjaa ei voi kuitenkaan suositella, sillä usein taisteluiden tuoksinassa kissoja myös kuolee.

– Viitoskirjassa kävi niin, että mun lempihahmo kuoli. Mutta nyt mulla on uusi lempihahmo.

Soturikissojen ympärille on kehittynyt poikkeuksellisen aktiivinen faniyhteisö. Se elää enimmäkseen Instagramissa, missä lapset ja nuoret esittelevät piirustuksiaan kissoista ja keskustelevat vilkkaasti kirjojen käänteistä. Fanit pääsevät tapaamaan toisiaan myös kasvokkain, sillä Soturikissat-fanitapahtumia järjestetään ympäri Suomea.

13-vuotias Anna Särkkä on tullut Tampereelta asti Malmin tapahtumaan. Hän on lukenut Soturikissoja jo monen vuoden ajan.

– Luon Instaan Soturikissoihin liittyviä kuvia, joita sitten muokkaan. Tietenkin myös chattaan muiden fanien kanssa lempihahmoista ja suosikkikohtauksista.

Tytöt tuntevat toisensa parhaiten juuri Instagram-käyttäjänimistä. Niillä esiinnytään myös fanitapahtumissa. Monien lempihahmo tuntuu olevan sokea parantajakissa Närhisulka, sillä sen nimi riippuu monen tytön kaulassa.

Fanit patistavat suomentajaa nopeampaan työtahtiin

Soturikissoja on suomennettu kymmenen vuotta ja julkaisutahti on huimaa. Tähän mennessä suomennoksia on tehty 38. Eikä loppua näy, sillä alkuperäisiä englanninkielisiä kirjoja on tehtailtu jo lähemmäs 80. Hurjan julkaisutahdin takaa kirjoittajoukkio, joka kätkeytyy kirjailijanimen Erin Hunter taakse.

Sarjan alkuperäinen kehittäjä brittiläinen Vicky Holmes ei ole enää mukana kirjoittajatiimissä. Nykyään teoksia kirjoittaa noin viiden tekijän joukko. Ensimmäinen Soturikissa ilmestyi vuonna 2003 ja sarjan kirjoja on myyty maailmalla miljoonia.

Erin Hunter -nimellä julkaistaan myös muita samankaltaisia sarjoja. Etsijät-sarjassa seikkailevat karhut ja Selviytyjissä seurataan villikoirien elämää.

Suomeksi Soturikissat-sarjaa kääntää Nana Sironen. Hänellä on täysi työ pysytellä mukana julkaisutahdissa. Usein fanit usuttavat häntä nopeampaan tempoon.

– Usein fanitapahtumissa ehdotetaan, että ettekö voi palkata lisää suomentajia, jotta saadaan luettavaa, nauraa Sironen, joka käännöstöiden lisäksi on myös Soturikissoja julkaisevan Art Housen kustannuspäällikkö.

Soturikissat ovat nimensä mukaisesti usein sotajalalla. Sarja jakautuu saagoihin. Niissä seurataan eri klaaneja ja niiden välisiä yhteenottoja. Kissat ovat hyvin ihmismäisiä – ne juonittelevat, pettävät, ihastuvat ja ovat välillä vallanhimoisia. Sarjaa voikin kuvailla kissojen saippuaoopperaksi.

Maailmanlaajuinen faniyhteisö vahtii virheitä

Kirjat ovat hyvin juonivetoisia, mutta Sirosen mukaan niissä käsitellään välillä myös syvempiä teemoja.

– Esiin nousee muun muassa aikuiseksi kasvaminen ja itsensä hyväksyminen.

Sironen ei tunnustaudu kissaihmiseksi, mutta on suomennostyön myötä alkanut kiintyä kissoihin.

– Jännitän itsekin, mitä kissoille tapahtuu.

Soturikissojen suomentaminen sujuu nopeasti, koska kieli on melko yksinkertaista ja rakenteet toistuvia. Tarkkana täytyy silti olla, sillä hahmoja on satoja ja soturikissojen elämänkaareen kuuluu nimien vaihtuminen.

Kansainvälinen faniyhteisö kuitenkin helpottaa kääntäjän työtä, sillä se huomaa heti, jos alkuperäistekstissä on jokin virhe. Näin kääntäjän ei tarvitse tehdä samaa virhettä uudelleen.

Kiperimpiä suomentamisongelmia syntyy juuri kissojen nimistä. Ne liittyvät usein luontoon ja aina vastaavaa kasvia ei löydy suomeksi.

Sironen ei kuitenkaan voi ryhtyä vapaasti muuntelemaan nimiä, sillä niissä on usein viittauksia kissan tulevaan kohtaloon.

– Siitä voisi seurata myöhemmin ongelmia, jos nimiä muuntelisi liikaa.

Fanitapahtumissa tavataan ystäviä

Fanitapahtumissa Siroselta kysytään joka kerta, mikä on hänen lempihahmonsa, ja mihin klaaniin hän haluaisi kuulua. Lukijoita kiinnostaa myös yllättävän paljon kääntäjän työ ja ylipäätään kirjabisnes.

– Paljon kysytään kustannusprosessista, ja välillä olen joutunut vastaamaan jopa tekijänoikeuksiin liittyviin kysymyksiin.

Sirosta pyydetään usein puhumaan Soturikissat-fanitapahtumiin. Malmillakin hänet tunnistetaan ja hetkessä eteen muodostuu jono nimikirjoituksen pyytäjiä. Sirosta itseään hieman nolostuttaa nimmarien jakaminen.

– Vähän oudolta se tuntuu. Ymmärrän kyllä, että kirjailijoiden ollessa niin kaukana suomentajakin kelpaa.

Soturikissoihin liittyvä fanitus on enemmän kuin pelkkää kirjoista puhumista. Monet ovat saaneet oikeita ystäviä. Tapahtumissa on mukava tavata kasvokkain, kun suurin osa kanssakäymisestä hoidetaan kännykän ruudun välityksellä.

Innokkaimmat faniyhteisön jäsenet ovat mukana myös järjestämässä ohjelmaa tapahtumiin. Malmilla yleisö sai osallistua tietokilpailuihin, kasvomaalaukseen, pakohuoneeseen ja yrttien tunnistamiseen. Yrtit ovat tärkeässä roolissa kirjoissa, sillä niiden avulla kissat parantavat kolhunsa ja tautinsa.

Malmilla kirjojen myyntitiskillä käy kuhina, sillä kirjastoissa Soturikissat-rivistö ammottaa yleensä tyhjyyttään. Innokkaita faneja on ehkä helpottanut, että vuodenvaihteesta lähtien tarinoita on voinut kuunnella myös äänikirjoina.

Yksittäisen kirjan myyntiluvut eivät ole järisyttävän suuria, yleensä painos on noin 5 000 kappaleen luokkaa. Menestys pohjaakin sarjan volyymiin.

– Ilahduttavaa on, että sarjan suosio ei perustu elokuviin tai fanituotteisiin, vaan puhtaasti kirjaan. Se on harvinaista nykyään.

Ruotsalaissyntyinen näyttelijä Max von Sydow on kuollut, kertoo ranskalaislehti Paris Match. Max von Sydow kuoli sunnuntaina 90-vuotiaana, kertoi lehdelle hänen vaimonsa, elokuvantekijä Catherine von Sydow.

Von Sydow aloitti uransa teatterin lavalla ja esiintyi urallaan yli sadassa elokuvassa tai tv-sarjassa. Hän tuli tunnetuksi maineikkaan ohjaajan Ingmar Bergmanin kanssa tehdystä yhdestätoista elokuvasta, joihin lukeutuivat esimerkiksi elokuvat Mansikkapaikka, Talven valoa ja Seitsemäs sinetti. Seitsemännen sinetin tunnetussa alkukohtauksessa von Sydow esittää ristiretkiltä ruton runtelemaan Ruotsiin palaavaa ritaria, joka aloittaa shakkipelin kuolemaa vastaan.

Von Sydowin muihin tunnettuihin elokuviin kuuluu kauhuklassikko Manaaja, jossa hän esitti pappi Lankaster Merriniä. Myöhemmin urallaan hänet nähtiin myös sivurooleissa elokuvissa Minority Report ja Suljettu saari sekä tv-sarjassa Game of Thrones.

Ruotsalaissyntyisestä von Sydowista tuli Ranskan kansalainen vuonna 2002. Hän sai kaksi Oscar-ehdokkuutta elokuvista Pelle valloittaja sekä Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä. Uudessa kotimaassaan Ranskassa hän sai myös ritarin arvon Kunnialegioonassa, joka on maan korkein ansioritarikunta.

Juttua päivitetty kello 15.09 kauttaaltaan.

Kirjastojen sähköiset aineistot kasvattavat suosiotaan. Kuopion kaupunginkirjastossa e-lainojen osuus kaikista lainoista kohosi viime vuonna huimat 82 prosenttia.

Kirjastosta voi lainata sähköisessä muodossa kirjoja, äänikirjoja, lehtiä, musiikkia ja elokuvia. Kirjastotoimenjohtaja Päivi Savinaisen mukaan yksi syy lainamäärien kasvuun onkin tarjonnan monipuolisuus.

– Myös jonottamisen vähentyminen voi vaikuttaa. Osa e-aineistosta on lainattavissa nyt niin, että useampi henkilö voi yhtä aikaa lukea e-kirjaa tai kuunnella äänikirjaa, Savinainen kertoo.

E-aineiston osuus kaikista lainoista pieni

Erityisesti sähköisten lehtien luku on Savinaisen mukaan lisääntynyt. Niiden lukemiseksi asiakkaan on oltava kirjaston langattoman verkon piirissä.

– Maakuntalehdet tulevat kirjastoon vasta keskiviikkona, mutta e-lehtenä ne voi lukea tuoreeltaan. E-lehtiä voi lukea oman laitteen lisäksi myös isolta lukupöydältä, mikä muistuttaa paperilehden lukemista.

E-aineistoa lainattiin viime vuonna Kuopiossa noin 79 500 kertaa, kun toissa vuonna lainausmäärä oli vajaat 44 000. Se on Savinaisen mukaan vieläkin suhteellisen pieni osuus 2,1 miljoonan kokonaislainamäärästä.

– Se on kaukana yliopistokirjastojen e-aineistojen lainauksista, mutta iso määrä yleiselle kirjastolle. Se vertautuu pienen lähikirjaston vuoden kokonaislainamäärään.

"Fyysinen kirja miellyttää edelleen"

Myös Kuopion kirjastojen kokonaislainamäärä kasvoi noin prosentilla viime vuonna, vaikka pääkirjaston kävijämäärät laskivat. Kirjastosta jouduttiin sulkemaan viime vuonna osastoja remontin vuoksi.

– Fyysinen kirja miellyttää edelleen. Myös monet nuoret ja opiskelijat kertovat valitsevansa perinteisen kirjan, koska e-kirjan lukeminen muistuttaa työtä. Ruutua tuijotetaan muutenkin koko päivä, Savinainen huomauttaa.

Kuopiossa lainausten lisääntyminen selittyy pitkälti uusilla omatoimikirjastoilla ja niiden laajentuneilla aukioloajoilla. Kuopiossa on kolme omatoimikirjastoa Jynkässä, Nilsiässä ja Karttulassa. Huhtikuun puolivälissä omatoimikirjastopalvelu laajenee Puijonlaaksoon.

Lue myös:

Otava-konserni veti äänikirjat pois kirjastojen ulottuvilta – kansallista e-kirjastoa hahmotellaan valtion tuella

Lappeenrantalaiset lainasivat e-aineistoja entistä enemmän – suosio ei uhkaa painettujen kirjojen asemaa

Netflix sai ilmaisen haastajan – kirjastojen striimauspalvelu tarjoaa satoja elokuvia: "Tätä voisi jopa käyttää"