Kun olin ala-asteella, menimme luokkaretkelle Ateneumiin. Olin reissusta suunnilleen yhtä innoissani kuin paras ystäväni Anniina, joka kuvaili päivää myöhemmin sanomalla:

”Siellä me seisoimme ja tuijotimme homeisia tauluja.”

Pidän siitä, kuinka museoissa voi siirtyä itsensä ulkopuolelle.

Muistelin Anniinan sanoja viime viikonloppuna, kun kävin Valokuvataiteen museon uudessa K1-näyttelytilassa. Olen nimittäin aikuistuttuani alkanut arvostaa museoita. Viihdyn museoissa, koska niissä voi käyskennellä kaikessa rauhassa. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee vastaan. Pidän siitä, kuinka museoissa voi siirtyä itsensä ulkopuolelle. Voi keskittyä siihen, mitä joku toinen on tehnyt. Oli kyseessä sitten maalaus, veistos tai jotain, jota en osaa edes sanoin kuvailla, voin katsoa taideteosta ja ajatella, että wau miten hieno tai – ja tämä on reaktioistani yleisempi – että jaahas, joku on siis halunnut tehdä tällaisenkin.

Kämp Galleriassa sijaitsevan K1:n ensimmäisessä näyttelyssä on esillä Douglas Kirklandin ottamia kuvia Marilyn Monroesta ja Coco Chanelista sekä Liisa Vääriskosken taideprojekti Munalissu.

"Ole oma elämäsi Coco Chanel ja tule inspiroitumaan vahvojen naisten energiasta!" näyttelyn mainoksissa luki.

Minun ei tarvinnut ottaa montaakaan askelta, kun näin sängyn, jonka päälle museokävijä saattoi käydä makaamaan. Sängyn yläpuolella oli peili selfien ottamista varten.

”Ole oman elämäsi Marilyn”, viereisellä seinällä luki.

Enpä tiedä, ajattelin.

Marilyn Monroe oli näyttelijä, mutta näyttelijän lahjojaan paremmin hänet muistetaan ulkonäöstään. Monroen tavaramerkki oli tiimalasivartalo, platinan vaaleat hiukset ja punaiset huulet. Niin harmillista kuin se onkin, ei Marilyn Monroen kohtalosta saa mitenkään voimauttavaa esimerkkiä: Hän ei ollut bosslady, joka teki rahaa kauneudellaan, nauroi matkalla pankkiin ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti. Ei, Marilyn Monroe oli nainen, joka jäi urallaan hupsun ja kauniin roolin vangiksi, ja hän kuoli lääkkeiden yliannostukseen vain 36-vuotiaana.

Mutta en minä edes ihmetellyt eniten sitä, että minun olisi pitänyt inspiroitua Marilyn Monroesta. Ihmettelin sitä, että museossa, jonne olin tullut katsomaan valokuvia maailman kuuluisimmista naisista, minun olisi pitänyt heittäytyä kaiken keskipisteeksi ja alkaa kuvata itseäni sängyllä. Moni vaikuttaja olikin jo ehtinyt näyttää siitä mallia sosiaalisessa mediassa.

Sosiaalisen median myötä elämästä on tullut yhä useammalle yhtä itsensä brändäämistä. Ja kun siitä voi tehdä vielä urankin, suuntaus vain voimistuu kiihtyvällä tahdilla. Ainakin siltä minusta tuntuu aina, kun näen Instagramissa videon, jossa pikkulapset mainostavat "suunnittelemiaan" vaatteita, tai kun vastaani tulee kuva lifestyle-bloggaajan sikiöstä, joka on jo ennen syntymäänsä myyty osaksi kaupallista yhteistyötä.

Ymmärrän, että museotkin tarvitsevat näkyvyyttä. Jos kukaan ei tiedä kaupungissa olevasta uudesta tilasta, kukaan ei mene sinne. On oltava esillä, on oltava oma hashtag. Mutta onhan se nyt silti outoa, ettei edes museossa voi enää olla tuijottamatta omaa naamaansa.

Kun poistuin valokuvanäyttelystä, ajattelin taidetta. En ehkä aina ymmärrä sitä, mutta yhdestä asiasta olen varma: Jos ihmisiä täytyy houkutella museoon sillä, että he voivat katsoa siellä itseään, jokin on pielessä. Eikä vain näyttelyn sisällössä.

Sisko Savonlahti

Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija, jolla on puhelimessaan 2210 selfietä.

Aiheesta voi keskustella 14.9. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Sisko Savonlahden kolumni: Ehkä sinulla ei olekaan huijarisyndroomaa – ehkä olet oikeasti huono

Sisko Savonlahden kolumni: Sijoittaminen saattaa olla hyvinvointitrendi – mutta vain niille, jotka voivat jo valmiiksi hyvin

Vartija kertoi pianoa soittavalle Mackenzie Melemedille, että pian Laura Bush kävelisi hänen ohitseen. Kymmenenvuotias Melemed oli innoissaan ja päätteli vartijan katseen suunnasta, mistä päin Yhdysvaltain silloinen ensimmäinen nainen olisi tulossa.

Seuraavat minuutit Melemed pani Valkoisessa talossa pianolla parastaan mutta piti katseen naulittuna suuntaan, josta hän ajatteli pian bongaavansa arvovaltaisen kuulijan. Bushia ei koskaan näkynyt.

– Jälkeen päin sukulaiseni kysyivät, huomasinko, että Laura Bush käveli aivan ohitseni. En, koska hän käveli toisesta suunnasta. Olin harmissani, yhdysvaltalaispianisti naurahtaa.

Nyt 25-vuotias Melemed on New Yorkin kuuluisasta Juilliard Schoolista valmistunut, kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun vuonna 2017 Suomessa voittanut pianisti. Viisi vuotta Valkoisen talon Holiday Open House -joulujuhlien pianistina oli yksi monista kokemuksista, jotka valmistivat häntä lapsena taiteilijaksi.

Melemedin elämässä on riittänyt Amerikan meininkiä ja satumaisia käänteitä. Kun hän soitti 12-vuotiaana pianokilpailussa, yleisön joukossa oli päälle kahdeksankymppinen Diana, joka vakuuttui Melemedin taidoista. Hän rahoitti pojan opinnot yksityiskoulussa ja Juilliard Schoolissa.

Kun Melemed valmistui Juilliardista, Diana osti hänelle Steinway-flyygelin. Diana on Melemedin henkilökohtainen mesenaatti.

– Hän oli mukana silloinkin, kun kävimme ensimmäistä kertaa täällä Maskussa, Melemed kertoo.

Amerikkalaispianisti sai kirjekaverin Kohosen perheen tyttärestä

Melemed on haastateltavana maskulaisen Kohosen perheen omakotitalon keittiön pöydän ääressä. Hän on kuin kotonaan ja keittää kahvit.

Suomen viranomaiset ovat myöntäneet pianistille oleskeluluvan. Kun byrokratiaviidakko on selvitetty, hänellä on myös suomalainen pankkitili, suomalainen henkilökortti ja toiminimi.

Tämä on kahdeskymmenes visiitti Suomessa, ja nyt hän on jäämässä tänne pysyvästi.

Suomi-fani Melemedistä tuli, kun hän tutustui omituiseen kieleemme. Vajaat kymmenen vuotta sitten hän oli mesenaattinsa Dianan kanssa matkalla Prahaan pianokilpailuihin, mutta Finnairin lennolla suomalaiset sanat pistivät silmään. Helsingissä tehdyn välilaskun aikana matkaan tarttui suomen kielen oppikirja.

– Vietimme Prahassa kuukauden, jonka aikana opiskelin kieltä niin paljon kuin mahdollista. Takaisin tullessa meillä oli vajaa vuorokausi aikaa Suomessa. Yritin silloin puhua hotellissa vähän suomea. Kysyin, missä on keskusta, ja miksi taksi on niin kallis.

Pitkän haastattelun aikana Melemed puhuu enimmäkseen englantia, vaikka suomeksikin kyllä pärjäisi. Prahassa opitut suomen kielen alkeet olivat koetuksella, kun Melemed löysi suomalaisen kirjekaverin.

Melemed oli hakenut netistä kirjekaveria, joka voisi opettaa hänelle suomea, ja vastavuoroisesti Melemed voisi opettaa englantia.

– En osannut kuvitella, että sieltä omituiselta sivustolta oikeasti tärppäisi. Niin vain sain viestin, että kontakti on löytynyt.

Kohosen perheen tytär ja Melemed ovat samanikäisiä, silloin 17-vuotiaita.

– Juttelimme Skypessä ja Facebookin Messengerissä. Hänen englantinsa oli loistavaa, minun suomeni kauheaa. Kävimme läpi sijamuotoja. Minua ärsytti, ettei voi sanoa menen tori, vaan pitää sanoa menen torille.

Melemed ja Kohosen perhe ystävystyivät ajan kuluessa. Vuonna 2016 yhdysvaltalaispianisti matkusti ensimmäistä kertaa Dianan kanssa Suomeen ja Maskuun. Samoihin aikoihin Melemed aloitti suomen kielen opinnot Columbian yliopistossa. Juilliard antoi hyvin suoriutuneille opiskelijoille mahdollisuuden valita aina loman ajaksi yhden maksuttoman yliopistokurssin. Melemed valitsi suomen.

Tällä hetkellä pianisti asuu Kohosilla tyttären lapsuuden huoneessa.

– Perheen isä sanoi minulle, että kukaan ei käytä sanaa ystäväperhe. Hän pyysi kutsumaan meitä vain ystäviksi. Vastasin, että tehän olette parhaita ystäviäni.

Improvisaatiotehtävä oli koitua kohtaloksi

Englantia, ranskaa, suomea ja vähän koreaa puhuvalle Melemedille musiikki on kieli muiden joukossa. Siihen hän tutustui kolmevuotiaana, kun hän sai isoisältään kosketinsoittimen. Kielen sijamuodot ja musiikin vaikeat kuviot ovat harjoiteltavissa, mutta tärkeintä on sisältö.

– Musiikilla ei voi ilmaista itseään ilman intohimoa. Kappaleelle on omistauduttava sataprosenttisesti. Kuulija huomaa heti, jos yhteys esittäjän ja musiikin välillä katoaa.

Melemedille oli käydä niin kansainvälisessä Maj Lind -pianokilpailussa vuonna 2017. Sinne hänet oli houkutellut kuulija pienessä konsertissa, jonka Kohosten sukulainen oli järjestänyt edellisenä vuonna.

Välierän ohjelman osaksi sai valita joko Kaija Saariahon sävellyksen tai improvisaatiotehtävän pianisti Jukka Nykäsen kirjoittaman teeman eli melodiapätkän pohjalta.

Melemed oli ainoa kilpailija, joka valitsi improvisaation. Se tuntui luontevalta, sillä nuorena Melemed sekoitteli huvikseen musiikkityylejä keskenään ja esiintyikin usein improvisoiden.

Kilpailussa Melemed muistaa hetken, kun hän silmäili eteen saatua teemaa.

– Ajattelin, että tuhosin juuri mahdollisuuteni kisassa. Ei siksi, että teema olisi ollut vaikea, vaan siksi, että minuun iski jonkinlainen black out. En keksinyt, mistä edes aloittaisin.

Muutaman minuutin päästä Melemed oli vasta saatuine teemoineen lavalla tuomariston edessä.

– Suorituksesta tuli lopulta vähän kliseinen ja jazzahtava, mutta olin yllättynyt, että se meni ihan ok. Ainakin se oli paras improvisaatioista, koska olin ainoa improvisaatiotehtävän valinnut, Melemed nauraa.

Tuomaristo piti kuulemastaan ja Melemed pääsi finaaliin. Muut finalistit valitsivat romanttisen konserton, Melemed soitti klassismista ammentavaa Beethovenia.

– Finaalissa oli helppoa kapellimestari Anna-Maria Helsingin johdolla. Olin soittanut kyseisen konserton muutaman kerran aiemmin orkesterin kanssa.

Lopulta Melemed voitti merkittävimmän Suomessa järjestetävän pianokilpailun ja oli median lellikki suomen kielen taitonsa vuoksi.

Ylen lähetyksissä kilpailua analysoinut pianopedagogi Niklas Pokki oli Melemedin kilpailusuorituksista vakuuttunut.

– Mackenzie Melemed on noussut ymmärrettävästi yhdeksi yleisön suurista suosikeista. Hän on onnistunut erittäin hyvin jokaisessa erässä, ja osoittanut sekä rajattomalta tuntuvaa soittoteknistä valmiutta että suurta taiteellista potentiaalia, Pokki arvioi.

Monien mielestä yhdysvaltalaispianisti dominoi kisaa.

– Minusta ei tuntunut siltä. Mukana oli muutama todella hyvä pianisti ja välillä olin huolissani, Melemed toteaa vaatimattomasti.

Hotellissa on yksinäistä, vaikka takana olisi upea konsertti

Kohosen perheen olohuoneen pöydällä on Melemedin ostama suomenkielinen Monopoli alkuasetelmissa odottamassa seuraavaa peli-iltaa. Sosiaalinen luonne tarvitsee sosiaalisia tilanteita.

Ristiriitaista onkin, että pianistina työskentely tarkoittaa vääjäämättömästi lukemattomia yksin vietettyjä hetkiä, olipa kyse harjoittelusta tai konserttimatkoista.

– Yksinäisimpiä hetkiä elämässä on palata hotellille konsertin jälkeen. Se tuntuu pahalta ja on masentavaa, Melemed toteaa.

Luonteeltaan Melemed on sanalla kuvattuna välitön. Hän tulee ihmisten kanssa helposti toimeen. Kontaktit ovat vähentyneet, sillä Juilliardin kaverit lähtivät New Yorkista valmistumisen jälkeen, eikä Suomessakaan ole vielä löytynyt omanikäisiä porukoita, joihin liittyä.

– Suomessa sellainen on ylipäänsä vaikeaa. Täytyy tuntea ihmiset syntymästä saakka, jotta voi päästä porukoihin, Melemed naurahtaa.

Edessä saattaakin olla muutto Helsinkiin. Sieltä Melemed tuntee valmiiksi enemmän ihmisiä, ja siellä on helpompi työskennellä taiteilijana.

– Tosin tässä on kaikenlaista puuhaa vielä edessä. Maksan esimerkiksi New Yorkin asunnostani kallista vuokraa ensi kesäkuuhun saakka, vaikka asunto on tällä hetkellä käytännössä varasto flyygelilleni.

Hankintalistalla Moccamaster

Maj Lind -kilpailun voiton myötä Mackenzie Melemedille tarjoutui Suomessa työmahdollisuuksia, ja suhteiden luominen helpottui. Osaltaan siksi pohjoinen maa kiinnostaa häntä entistä enemmän. Muutaman vuoden aikana taiteilija on konsertoinut useiden suomalaisorkestereiden solistina, viimeksi syyskuun alussa Jyväskylä Sinfonian edessä.

– Tutustuminen Suomen eri kaupunkeihin on ollut todellinen seikkailu. Maj Lind -kilpailusta alkanut matka on ollut uskomaton. En vaihtaisi sitä mistään hinnasta.

Oleskelulupa tuntuu lottovoitolta.

– Jätin hakemuksen päivää sen jälkeen, kun ensimmäiset rajoitukset astuivat Suomessa voimaan. Olin varma, että kaikki perutaan. Sen sijaan olen nyt täällä ja päässyt esiintymään orkesterin edessä, kun Yhdysvalloissa se lienee mahdollista aikaisintaan ensi kesänä.

Aina kun Melemed soittaa uuden suomalaisen orkesterin solistina, hän ostaa muistoksi Oiva Toikan suunnitteleman Iittalan lasilinnun. Kahdeksan lintua odottaa nyt New Yorkin asunnolla paluumuuttoa Suomeen. Pianisti omistaa tätä nykyä myös muun muassa Marimekkoa ja muumimukeja.

– Suomessa on hyvää designia. Pidän laadusta, enkä halua kerätä krääsää matkamuistoksi.

Melemed haaveilee omakotitalosta läheltä Helsinkiä. Siellä voisi soittaa pianoa häiritsemättä naapureita, kuten nyt Maskussa. New Yorkissa Atlantin-ylitystä odottava Steinwaykin mahtuisi sinne.

Ylipäänsä Suomi antaa mahdollisuuden keskittyä yksittäisiin asioihin kerrallaan ja hidastaa elämää. Se on newyorkilaissilmin Suomen ja suomalaisuuden parhaita puolia.

Tavaroista hankintalistalla on ainakin kahvinkeitin. Sellaista Melemed on jo käynyt etsimässä kirpputorilta.

– Haluan Moccamasterin. Se olisi tosi suomalaista.

Katso Melemedin Maj Lind -kilpailun finaalisuoritus alta. Kaikki kilpailuesitykset löytyvät tästä linkistä.

– Lapseni ovat olleet iloisia, koska ovat voineet viettää kesälomaa isänsä kanssa ensimmäistä kertaa koskaan.

Maailman tunnetuimpiin dj:hin kuuluva David Guetta vastaa videopuheluun Lontoosta. Hän on siellä tapaamassa kahta teini-ikäistä lastaan, 16-vuotiasta Tim Elvistä ja 12-vuotiasta Angieta. He asuvat Britanniassa äitinsä kanssa.

Normaalisti Guetta lentää kesäisin tauotta yksityiskoneella ympäri maailmaa soittamassa festivaaleilla. Korona vei keikat, joten kerrankin on aikaa perhe-elämälle.

Guetta, 52, kertoo olevansa tällä hetkellä kotioloissa jopa yliaktiivinen, sillä ei ole tottunut olemaan paikoillaan.

– On ollut hyvä elää normaalia elämää. Olen jopa kokannut itse, ja se oli itse asiassa kivaa.

Videopätkä David Guettan haastattelusta myöhemmin jutussa.

Koronayhteistyötä Sian kanssa

David Guetta on viettänyt viimeiset kolme kuukautta läppärin ja kosketinsoittimen kanssa. Hän ei ole keskittynyt musiikin tekemiseen sillä tavalla pitkään aikaan ja kokee olevansa luovempi kuin koskaan aikaisemmin.

– Se on kummallista, kun tulee menestyväksi artistiksi, niin elämä täyttyy kiertueista ja haastatteluista eikä niinkään musiikin luomisesta.

Kun Guetta sai luovan tilansa jälleen käytiin, hän laittoi ensimmäiseksi viestin australialaiselle supertähti Sialle. Heidän yhteistyöstään ovat syntyneet Guettan suurimmat hitit Titanium (2011) ja Flames (2018).

– Kirjoitin hänelle, että maailma on aivan sekaisin. Kaikki on synkkää, ihmiset syyttelevät toisiaan ja maiden ja yhteisöjen välillä on kireyttä. Meidän täytyy tehdä kappale, joka inspiroi ihmisiä ja saa heidät onnellisiksi.

Guetta lähetti Sialle säveltämänsä biisin pohjan, ja vuorokauden sisällä laulaja oli tehnyt oman osuutensa. Dj kuorrutti vielä kappaleen trendikkäillä kasarisoundeilla.

Perjantaina julkaistu Let's love -kappale tuo mieleen A-ha:n Take on me -klassikon. Guettan mielestä se on epätyypillinen biisi niin hänelle kuin Siallekin etenkin nopean poljentonsa takia.

– Tällä kappaleella haluamme kertoa maailmalle, että voitamme rakkauden avulla olemalla yhdessä emmekä toisiamme vastaan.

Dj-keikkoja hyväntekeväisyyteen

Maailmankuulu dj on tottunut tanssittamaan suurta yleisöä isoilla festareilla. Kun korona iski, David Guetta joutui pohtimaan tekemistään uusiksi. Hän seurasi, kun kollegat soittivat musiikkia makuuhuoneistaan virtuaalikeikoilla.

– En halunnut tehdä sellaista. Halusin luoda jotain spektaakkelimaisempaa ja tehdä kunnolla tuotetun shown. Tahdoin myös kerätä rahaa ihmisten auttamiseen koronan keskellä.

Guetta järjesti keväällä kaksi United at home -hyväntekeväisyyskeikkaa Yhdysvalloissa. Huhtikuussa hän esiintyi Miamissa korkeiden rakennusten keskellä yleisön bailatessa parvekkeilla. New Yorkin keikalla hän soitti pilvenpiirtäjän huipulla edessään screenit, joilta näkyivät kodeissa eristyksissä tanssivat ihmiset.

Striimatut keikat tuottivat hyväntekeväisyyteen 1,5 miljoonaa dollaria.

Guettan Miamin-keikan voi katsoa Youtubesta täältä ja New Yorkin -keikan täältä.

Dj:n mieleen on jäänyt Miamin keikan tunnelma, kun ihmiset pääsivät pitkästä aikaa nauttimaan musiikista yhdessä.

– Sillä hetkellä ihmiset olivat niin turhautuneita. He tarvitsivat bileitä piristykseksi. Kun lopetin settini, ihmiset jatkoivat huutamista ainakin puoli tuntia. Se oli hullua, Guetta muistelee.

Genelecit toimivat myös Ibizalla

Helmikuussa suomalaiset hieraisivat silmiään, kun David Guetta hehkutti Youtube-videolla suomalaisia Genelec-kaiuttimia. Hän kertoi hankkineensa kaiuttimet Ibizan kotinsa studioon.

Asiasta uutisoi tuolloin esimerkiksi Iltalehti.

Guetta kertoo, että törmäsi Genelecin kaiuttimiin reilut kymmenen vuotta sitten saksalaisen tuottaja-dj:n studiossa, ja niiden äänentoisto teki häneen vaikutuksen. Muutama vuosi sitten hän päätti hankkia samanlaiset omaan käyttöönsä.

Genelecin mukaan Guetta hankki kaksi studiomonitoria ja subwooferin eli bassokaiuttimen ammattilaismalliston isoimmasta päästä. Iisalmelaisyritys kävi myös asentamassa ne dj:n Ibizan kotistudioon.

– Kalustosta lähtee ääntä kuin olisin klubilla, mikä on hyvä kun tekee tanssimusiikkia. Nämä kaiuttimet pystyvät toistamaan ääntä erittäin tarkasti myös hiljaisella äänentasolla, sillä tykkään tehdä musiikkia niin.

– Aloittelija haluaa laittaa aina volat kaakkoon, mutta siinä väsyttää vain itsensä. Lujalla kuuluvan musiikin ääressä työskentely ei ole hyväksi.

Musiikin ikuinen lähde

Dj:n työ on David Guettalle elämäntapa. Hän on jaksanut kiertää ympäri maailmaa soittamassa musiikkia vuosikymmenestä toiseen.

Dj-kulttuurissa yli viisikymppinen Guetta on jo ikämies, ja siksi häntä onkin kutsuttu EDM:n kummisedäksi. Ainainen matkustelu ja myöhäisillan soittoajat eivät kuitenkaan miehessä näy. Siitä osoituksena hän on viime aikoina postaillut itsestään Instagramiin kuvia, joissa hän esittelee hyvin treenattua ylävartaloaan kuin nuoremmat.

Guetta jatkaa edelleen musiikin soittamista ja tekemistä, vaikka siihen ei olisi mitään pakkoa. Rahasta ei ainakaan ole pulaa, sillä hänen vuositulonsa ovat miljoonia euroja.

Ranskalaisen mukaan häntä ajaa eteenpäin musiikki ja uuden oppiminen.

– En ole koskaan varsinaisesti opiskellut musiikkia, joten aina voi oppia lisää musiikin tekniikasta. Musiikista oppiminen on ikuinen lähde.

David Guetta toivoo pääsevänsä keikoille jälleen ensi vuonna. Ja oikean yleisön eteen, sillä hän ei virtuaalikeikoille edelleenkään lämpene.

– Jos se on tulevaisuutta, alan tehdä jotain muuta. Tuotan vaikka vain musiikkia.

– Keikoillani annan ihmisille rakkautta ja energiaa, mutta saan sitä myös itselleni. Sillä tavalla show'n taika tapahtuu. Siksi tarvitsen oikean yleisön.

– Yhteiskunnan homosaatio on todellista, ja se etenee juuri niin kuin Päivi Räsäsen painajaisissa.

Näin sanoo Janne Siironen, jonka kuratoima valokuvanäyttely Yöelämä: Kuvia Helsingin HLBTQ-klubikulttuurista 1990–2020 on esillä Helsingin kaupungintalolla osana pride-juhlaa. Kun Janne Siironen käyttää sanaa "homosaatio", hän tietenkin vitsailee. Mutta siitä jäljempänä lisää.

Siironen on underground-kulttuurista kirjottava vapaa toimittaja ja DJ, joka on soittanut Helsingin yössä jo 15 vuotta. Se, että Kaupungintalo tilasi valokuvanäyttelyn Helsingin homoklubien historiasta, osoittaa Siirosen mukaan ilmapiirin muutoksen olevan huikaiseva.

Lama-Suomi, josta valokuvanäyttely alkaa, oli toisenlainen. Kun Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä kävelivät linnanjuhliin ensimmäisenä samansukupuolisena parina 1992, valtamedia sivuutti asian vaivaantuneesti.

– Tabut olivat todellisia, Siironen sanoo.

Samaan aikaan kulttuurin ja asenteiden murros tapahtui Helsingin yössä.

Vallankumous alkoi Iso-Roobertinkadulla

Suomen ensimmäisessä homobaarissa Gay Gambrinissa Iso-Roobertinkadulla tanssilattia oli vielä 6x6-metrinen nurkkaus, jossa soi diskohumppa. Kun ravintola aukesi 1984, nelosolutta ja viinaa tarjoiltiin pöytiin ja lasin kädessä liikkuminen oli kielletty.

Väljemmät parketit aukenivat juhlivalle homokansalle 80–90-lukujen taitteessa Bottan ja Ravintola Kaisaniemen erikoisilloissa. Suomi avautui pikkuhiljaa Euroopalle ja konemusiikki rantautui Helsinkiin.

Don't Tell Mama avasi pelkästään homoyleisölle tarkoitetun klubin Annankadulle 1992. Ravintolan ovipolitiikka oli alkuun tiukka. Yöelämässä kulkeville seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille väkivallan uhka oli todellinen. Myös ravintola sai osansa, kun häiriköt rikkoivat Don't Tell Maman isot umpeen teipatut ikkunat.

Vaikka asenneilmapiiri oli ankea, viimein sateenkaarinuorilla oli paikka, jossa juhlia, löytää uusia ystäviä ja rakastua.

Pian tarjonta laajeni. Seta oli ollut sekä Don't Tell Maman että Gay Gambrinin taustalla, mutta nyt homobaarimarkkinoille syntyi uutta kaupallista kilpailua. Helsingissä aloitti 90-luvulla H20, Escale, Mann's Street ja Lost & Found. Vuonna 2000 aukesi nykyään Pohjoismaiden suurin HLBTQ-klubi Hercules.

• Lue myös: Kolme vuosikymmentä homobaareja Suomessa (ranneliike.net)

Valokuvanäyttelyn kuraattori Janne Siironen muutti itse Helsinkiin Pohjanmaalta 1997. Hän kuvaa ravintoloiden merkitystä ajan homokulttuurille "massiivisena".

– Kun ei ollut Tinderiä, Grinderiä ja tällaisia, miten ylipäänsä tapasit ketään? Toki oli varmaan jotain Setan teeiltoja ja harrastuspiirejä, mutta en minä ainakaan olisi ollut sellaisesta kiinnostunut, hän sanoo.

Club kid -ryhmille ja dragtaiteilijoille juhliminen on performanssi

Plastic Pony oli Suomen ensimmäinen club kid -ryhmä, joka tuli tuoreella energialla 90-luvun yöelämään. Ponien toimintaan kuului parodiset diskot ja muotinäytökset. Ryhmä tunnettiin räikeistä asuista, joiden kautta sen jäsenet halusivat rikkoa sukupuolirajoja.

Plastic Pony -ryhmä nähtiin 90-luvulla myös televisiossa.

"Ne [asut] olivat shokeeraavia, neonvärisiä, muovista valmistettuja taideteoksia. Ne hurmasivat minut. Vasta myöhemmin minulle aukeni koko ponifilosofia. Sehän vasta olikin juuri minun mieleeni. Ei sukupuolta, ei ikää, kaikki pääsevät ulkonäköön katsomatta catwalkille." Rosa Liksom ​– Plastic Pony -muistoja 2018

Myös drag sai pysyvän jalansijan Helsingin yössä 90-luvun aikana. DTM:ssä järjestettiin Miss Drag Queen -kilpailuja 1997–2013, ja 2010-luvulla Tatu Vuolteenaho pyöritti Drag Attack -klubi-iltaa, jossa jokainen DJ-vieras puettiin drag-henkeen riippumatta siitä, oliko esiintyjällä aiempaa kokemusta raskaasta meikistä ja peruukeista.

Valtavirta löytää homobaarit (ja päinvastoin)

DTM muutti 2003 Iso-Roobertinkadulle, ja bailukatu eli vuosituhannen alussa kultakauttaan. Valtavirta alkoi löytää tiensä DTM:ään ja heteroytävällisenä homobaarina tunnettuun Lost & Foundiin.

– Totta kai sillon kun Ville Valot ja muut kävelivät sisään, se oli homoyhteisölle ehkä hetken aikaa imartelevaa, valokuvanäyttelyn kuraattori Janne Siironen sanoo.

Mutta yhtäkkiä homobaareissa oli koko ajan enemmän ihmisiä, jotka tulivat sinne sen takia, että se on julkkisten mielestä jännittävää. Alati kasvava osa yleisöstä oli heteroita pällistelemässä juhlivia homoja.

Toisaalta homoklubi-illat rantautuivat myös valtavirran baareihin. Siirosen mukaan kokeilevammat konseptit, kuten Club La Persén club kid -illat ja queerfeministiset Dyke Hard sekä Peijakas! -klubit haluttiin ulos homobaareista hämmentämään valtavirtayöelämän pakkaa.

Vieläkö homobaareille on kysyntää?

Nykyään raja homo- ja heterobaarin välillä on häilyvä.

Esimerkiksi safer space -politiikka, joka teroittaa kanssajuhlioiden sukupuolisen ilmaisun ja seksuaalisen suuntautumisen kunnioittamista klubilla, on esimerkiksi Kallion Kaikukadun bailukompleksissa itsestäänselvä.

Siirosen mukaan vain HLBTQ-yleisölle tarkoitettuja paikkoja kuitenkin edelleen tarvitaan.

– Vaikka valtavirta lähestyisi marginaalikulttuuria kunnioituksella, rakkaudella ja ihailulla, on vaarana, että se kaappaa sen jotenkin omakseen.

Siironen mainitsee esimerkkinä Madonnan Vogue-kappaleen, joka kertoo New Yorkista alkunsa saaneesta ei-valkoisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen luomasta tanssilajista. Poptähti toi hetkeksi marginaalisen ballroom-kulttuurin koko maailman tietoisuuteen, mutta kun pöly laskeutui, suuri yleisö yhdisti Voguen vain Madonnaan.

– Aina pinnan alla piilee kysymys siitä, kuka hyötyy? Siironen pohtii.

Siironen kiittelee yöelämässä viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta.

– Ilmapiirin muutos on ollut ihan himmeä. Se on osin luonnollista kehitystä, mutta myös monien ihmisten määrätietoisen tekemisen tulosta, valokuvanäyttelyn kuraattori Siironen sanoo.

Tekemistäkin vielä on. Päivi Räsänen kirjoitti juuri ennen sateenkaarikansan juhlaviikonloppua, että "Pride ei ole ihmisoikeustapahtuma". Janne Siirosen se vetää vakavaksi. Hänen mukaansa äärioikeiston puhe "homosaatiosta" tai Räsäsen esittämä ajatus seksuaali- ja sukupuoli-identiteetistä ideologiana on vaarallinen. Se mitätöi vähemmistöjen oikeuden olla sitä, mitä he ovat.

"Homosaatio"-termillä viitataan siihen, että yhteiskunnan kaikkia osa-alueita muokataan seksuaalivähemmistöjen ehdoilla.

Siironen jatkaa omaa työtään vähemmistöjen ymmärtämisen lisäämiseksi ja suunnittelee seuraavaksi kirjaprojektia. Hän haluaa taltioida Helsingin HLBTQ-yöelämän vaikuttajien työn yksiin kansiin.

Yöelämä: Kuvia Helsingin HLBTQ-klubikulttuurista 1990–2020 -näyttely on nähtävissä Helsingin kaupungintalon tapahtumatorilla 18.9. saakka.

Korjaus 13.9. klo 19.16: Suomen ensimmäisen homobaarin nimi oli Gay Gambrini. Jutussa luki alun perin virheellisesti Gay Gambria.

Täsmennys 13.9. klo 22.30: Avattu termiä "homosaatio".

Lue myös:

Raila Riikonen: "Minulla on kaksi leimaa otsassa"

Myös homot suhtautuvat epäillen biseksuaaleihin – siitä tietää paljon tutkija Jenny Kangasvuo, jolla on ennakkoluuloista omakohtaista kokemusta

Kansallisteatteri kiinnitti miesnäyttelijän transvestiitin rooliin – ensi-ilta siirtyy transtaiteilijan kritiikin seurauksena: "Meidät nähdään miehinä mekoissa"

Sukupuolenkorjaukset uhkaavat viivästyä, nuoret ahdistuvat ymmärtämättömien vanhempien nurkissa, ja Pridetkin peruttiin - näin korona iski sateenkaariväkeen

Neljäsluokkalainen Iisakki Hakamäki on kiivennyt Kaustisen Kansantaiteenkeskukseen kolmannen kerroksen luokkahuoneeseen. Vastassa on tuttu opettaja Elina Havia.

Iisakki Hakamäki kertoo harjoitelleensa kesällä hiukan, mutta silti jousikäden parhaita asentoja joudutaan palauttamaan mieliin pitkän kesätauon jälkeen.

Elina Havian kanssa tunnilla käydään läpi tekniikkaa ja kerrataan harjoiteltavan kappaleen vaikeita kohtia.

Upouuden Näppärikoulun opetus vaikuttaa siis miltä tahansa soittotunnilta ainakin tässä vaiheessa. Silti se toteutetaan kaustislaisittain näppärityyliin. Tyyliin, jossa täytyy piillä jotain erityistä!

Näppärikoulun opettajana toimiva Elina Havia on itse opetellut soittamaan näppäriopetuksen avulla. Hänelle "se jokin erityinen" oli yhteisöllisyys.

– Olen lapsena soittanut Näppäreissä ja pysynyt soiton parissa, koska ryhmässä soittaminen on niin isossa roolissa tässä. Pelkkien yksityistuntien lisäksi pääsi soittamaan kavereiden kanssa. Se on varmaan pelastanut minut pysymään tällä viulunsoiton tiellä, miettii Elina Havia.

Lue seuraavaksi: Mauno Järvelä: "Musiikista näköjään tykkäsin yli kaiken"

Yhä enemmän näppäreitä

Kansanmusiikin kehdossa Kaustisella on opetettu lapsia soittamaan näppärityyliin jo nelisenkymmentä vuotta.

Muusikon ja pelimannimusiikin opettajan Mauno Järvelän lanseeraama opetustyyli on levinnyt muuallekin, mutta erityisen suosittu se on kotiseudullaan Perhonjokilaaksossa.

Viime vuosina lasten soitonopetusta on kysytty alueella paljon enemmän kuin sitä on ollut tarjolla.

Nyt tähän pulmaan on saatu ainakin väliaikainen ratkaisu: Kulttuurirahaston yli 200 000 euron tuella on Kaustiselle tänä syksynä perustettu Näppärikoulu. Se toimii Kansanmusiikki-instituutin alaisena ja tarjoaa musiikissa taiteen perusopetuksen yleistä oppimäärää.

– Opetusta saadaan alueella noin sadalle lapselle ja nuorelle eli useammalle kuin tähän mennessä. Kouluun tulevat saavat opetusta enemmän kuin kansalaisopistossa, koska tunnit ovat pitempiä ja opetuskertoja on lukuvuodessa enemmän, summaa Kaustisen Näppärit ry:n puheenjohtaja Lauri Oino.

Lisäksi soitonopetusta tarjoavat Perhonjokilaaksossa edelleen kansalaisopisto sekä Näppärit ry. Näiden kolmen tahon yhteisponnistuksella opetuspaikkoja syntyy satakunta. Lisäksi tulevat kaikkien kolmen opetusta antavan instanssin järjestämät keskiviikkojen näppärityyliset yhteissoitot.

Lauri Oino iloitsee, että nyt alueella on tarjolla kaikentyyppisille oppilaille jotakin. Osalle riittää pienempi opetusmäärä kansalaisopistossa, osa taas käy Näppärikoulua ja opiskelee tuntimääräisesti enemmän.

Lisäksi alueelta opiskellaan myös Keski-Pohjanmaan konservatoriossa, jossa opetus on edellisiä tavoitteellisempaa.

Kaustiselta maailmalle

Kulttuurirahaston apurahalla voidaan myös lisätä muualla Suomessa järjestettäviä näppärityylisiä viikonloppukursseja, joita järjestetään musiikkiopistoissa.

Nämä opetushetket tavoittavat tuhansia musiikinopiskelijoita.

Kesäisin kaustislaiset ja muun Suomen näppärioppilaat kokoontuvat Kaustiselle suurleirille. Paikalla on yleensä satoja soittajia.

Olen iloinen, että lapset haluavat soittaa. Silti olen iloisempi entisistä lapsista, jotka soittavat. Lauri Oino

Lauri Oino painottaa, että perinteistä kumpuavassa näppärityylissä on sanoma kaikille muusikoille ja musiikinopiskelijoille:

– Kaikkialla kannattaa tarttua omiin perinteisiin, kuten Kaustisella on tehty. Sen lisäksi näppäripedagogiikassa neuvotaan ohjaamaan soittajat yhteismusisoinnin pariin sekä liittämään musisointi osaksi jokaista arkipäivää.

Perinteiden siirtämistä kiireisessä ajassa

Vanha pelimanniperinne kumpuaa Kaustisella satojen vuosien takaa. Ennen oppi siirrettiin kisällityyliin nuorille pelimanneille arkisissa kohtaamisissa. Kiireiseen nykyaikaan se ei sovi.

Näppärimallista on keksitty uudenlainen tapa perinteensiirtoon.

– Olen iloinen, että lapset haluavat soittaa. Silti olen iloisempi entisistä lapsista, jotka soittavat. Useinhan soittohomma katkeaa aikuiseksi tultaessa, mutta täällä pelimannipiireissä on ruuhkavuosia eläviä keski-ikäisiä. Heille on siis syntynyt elinikäinen ja aktiivinen musiikkisuhde. Viulu ei ole jäänyt nurkkaan, Lauri Oino kiittelee.

Kaustisen Näppärit ry:n puheenjohtaja toivoo, että Kulttuurirahaston rahoittaman projektin päätteeksi vuonna 2022 Perhonjokilaaksossa ja ympäri Suomen on apurahan avittamana saatu innostettua paljon uusia soittajia.

Kaustisella toivotaan myös, että näppäritoiminta turvattaisiin pitkällä tähtäimellä eli että se pääsisi jossain vaiheessa taiteen perusopetuksen valtionavun piiriin.

Nyt kuitenkin näyttää perinteen säilymisen kannalta hyvältä. Onhan soittotyyli noteerattu maailmallakin: Kaustislaista viulunsoittoa ollaan nostamassa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle.

Aiheesta voi keskustella 15.9.20 kello 23.00 asti.

Lue seuraavaksi:

Kaustislaisesta viulunsoitosta esitys Unescolle – päätös aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon pääsystä joulukuussa 2021

Viuluopetus elää nousukautta Perhonjokilaaksossa – ennätysmäinen ryntäys syksyn soittotunneille

Pelimannitalosta tehdään kaustislaisten yhteinen kansanmusiikkitalo

Vielä ennen koronapandemiaa helsinkiläisen Tennispalatsin aula oli viikonloppuisin tupaten täynnä ihmisiä. Elokuvateatterin lippukassoille jonotettiin ja salien oville syntyi ruuhkia.

Nyt on toisin.

Helsinkiläinen Rosemarie Peake on tullut ystävänsä kanssa katsomaan Seurapeli-elokuvaa. Edellinen kerta elokuvissa oli ennen kuin koronapandemia sulki teatterit maaliskuun puolessa välissä.

– Ovella huomasin, että henkilökunta desinfioi ovenkahvoja. Hyvin uskalsin tulla.

Myös turkulaisen Jere Adlerin edellisestä elokuvakäynnistä on vierähtänyt kuukausia.

– Nyt jo ehkä uskaltaakin tulla, aikaisemmin en uskaltanut.

Vain harvalla on kasvoillaan maski.

– Leffaeväiden syöminen on vähän vaikeata kasvomaskin kanssa, mutta on se silti mukana, Adler sanoo.

Turvajärjestelyt mietityttävät

Edelleen moni pohtii, uskaltaako elokuviin mennä ja ovatko turvajärjestelyt riittävät, ettei koronavirus leviä elokuvaa katsellessa.

Finnkinon myyntijohtaja Hannele Wolf-Mannila vakuuttaa, että turvallisuudesta on huolehdittu.

Näytökset aloitetaan porrastetusti eri aikoina, jottei syntyisi ruuhkaa.

Jo ulko-ovella tulija voi desinfioida kätensä. Näyttää siltä, että suurin osa myös tekee niin.

Asiakas ostaa lipun automaatista. Myös lipun tarkastaminen tapahtuu sähköisesti.

– Myymme lippuja saleihin vain puolet niiden kapasiteetista. Jätämme aina tyhjiä paikkoja katsojien sivulle, eteen ja taakse. Sillä tavalla huolehdimme turvaväleistä.

Nyt elokuvateatterissa on tilaa laittaa laukku yhdelle penkille ja takki toiselle. Niitä ei tarvitse tilan puutteen takia pitää sylissä.

Helsinkiläinen Titta Lumio on ollut elokuvissa jo kahdesti tällä viikolla.

– Päivänäytöksessä oli hyvin vähän ihmisiä. Minulla oli yksin käytössä koko ylärivi. Ei ollut vaaraa, että joku olisi tullut lähelleni, Lumio sanoo ja nauraa.

Katsojamäärä kaukana viime vuodesta

Rosemarie Peake haluaa elokuvakäyneillään tukea kultuuria.

– Sitä minä mietin, miten tämä voi olla kannattavaa, hän päivittelee katsellessaan ympärilleen tyhjässä elokuvateatterissa.

Myyntijohtaja Hannele Wolf-Mannila myöntää, että Finnkinolle tilanne on vaikea. Henkilökuntaa on edelleen lomautettuna.

– Kun teatterit sulkeutuivat, tulot putosivat lähes nolliin. Tämä vuosi tulee jättämään taloudellisesti ison loven, hän sanoo.

Elokuvateattereiden kokonaiskatsojamäärä on laskenut tuntuvasti viime vuodesta. Syyskuun alussa katsojia oli ollut vajaa kolme miljoonaa, viime vuonna samaan aikaan yli viisi miljoonaa.

Muutokseen vaikuttaa koronapandemiasta johtunut elokuvateattereiden sulkeminen sekä salirajoitukset ja katsojien varovaisuus.

– Se on vaikeaa, kun emme tiedä, kauanko tilanne jatkuu tällaisena, Wolf-Mannila sanoo.

Kotimainen elokuva kiinnostaa

Perinteisesti syksyisin elokuvissa käyminen on lisääntynyt hiljaisen kesän jälkeen.

Tällä hetkellä katsojia kiinnostaa etenkin Christopher Nolanin ohjaama Hollywood-elokuva Tenet, mutta myös kotimaiset ensi-illat.

Suomen elokuvasäätiön mukaan tämän vuoden kolmesta suosituimmasta elokuvasta kaksi on kotimaisia.

Eniten tänä vuonna on käyty katsomassa Frozen 2-elokuvaa (277 254 katsojaa).

Toisiksi suosituin on ollut Teräsleidit (246 205). Kolmantena on lastenelokuva Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (178 809).

– Olen iloinen siitä, että ihmiset haluavat tukea kotimaista elokuvatuotantoa, Hannele Wolf-Mannila sanoo.

.

Lue myös:

Louhimiehen Tuntematon toi niin "erinomaisen tuoton", että sijoittajat laittavat nyt rahojaan kotimaisiin elokuviin

Suomalaisissa teattereissa on tuotu ensi-iltaan näyttäviä musikaaleja parin viime viikon aikana. Niiden varaan on laskettu paljon. Normaalioloissa suurten näyttämöiden tuotannot tahkoavat teattereille ne tulot, joilla pyöritetään koko talon toimintaa, myös pienten näyttämöiden esityksiä.

Tänä syksynä kaikki on toisin. Ison puolen kalliit spektaakkelit on lyöty lukkoon vuosia aiemmin ja tuotettu aikana, jolloin koronasta ei ollut tietoa. Nyt ne tulevat ensi-iltaan tilanteessa, jossa katsomoihin voi turvavälien vuoksi myydä parhaimmillaankin vain puolet paikoista. Yhtälö on taloudellisesti kestämätön.

Kysyimme neljän suuren teatterin johtajalta, miten pitkään teatterit voivat jatkaa nykyisillä rajoituksilla. Vastaukset ovat karuja.

TTT: “Teemme miljoonan tappiot”

Tilanteen vakavuus näkyy konkreettisesti Tampereen työväenteatterissa. Sen ohjelmistossa on syksyllä kaksi musikaalia: oman talon Hamlet ja yhteistuotanto Kinky Boots.

Hamlet pyörii jo. Puolitetulla katsomolla teatteri saa katettua vain produktion iltakohtaisest esittämiskulut. Tuotannosta syntyneitä kuluja ei pystytä pienennetyllä paikkamäärällä keräämään. Vielä suurempi ongelma on se, että Hamlet ei tuo taloon voittoja, joiden varaan on laskettu myös kolmen pienemmän näyttämön toiminta.

– Teemme tänä syksynä noin miljoonan euron tappiot. Siihen meillä ei tietenkään ole varaa, sanoo teatterinjohtaja Otso Kautto.

Miljoonaa euroa ei pysty säästämään höyläämällä kuluja sieltä täältä. TTT:llä aloitettiin yt-neuvottelut viikkoa ennen Hamletin ensi-iltaa. Neuvottelujen tavoite ei Kauton mukaan ole saneeraaminen vaan toimintakyvyn ja työpaikkojen säilyttäminen.

– Selkeämpää olisi saada yhteiskunnalta tukea, mutta koska sellaista ei ole luvattu, meidän on varauduttava tekemään ratkaisut itse, Kautto sanoo.

Todennäköisin vaihtoehto ovat Kauton mukaan lomautukset.

– Ne ovat teatterin kannalta typerin mahdollinen keino, koska silloin emme esitä mitään, emmekä saa pääsylipputuloja. Samaan aikaan henkilökunta on kotona ja saa kassalta rahaa. Yhteiskunnalle tämä on kaikkein kallein ratkaisu, Kautto sanoo.

Ensimmäinen uhri ovat freelancerit

Puolilla saleilla ei voi esittää pitkään. Raja tulee vastaan, mutta missä vaiheessa?

– Todennäköisesti jo ensi keväänä rakenne ei enää kestä. Silloin iskun kokevat ensimmäisenä freelancerit. Meidän talomme työllistää vuosittain noin 200 frealanceria. He ovat tähän mennessä ottaneet iskun kovimmin vastaan ja he tulevat olemaan se ensimmäinen uhri, Kautto sanoo.

Kun kuluja aletaan karsia, ensimmäinen vaihtoehto on tehdä kaikki omalla väellä ja lopettaa vierailijoiden käyttö. Se on Kauton mielestä harmillista juuri nyt, kun teattereissa on pikku hiljaa onnistuttu lisäämään yhteistyötä pienten, valtiontukea nauttimattomien vapaiden ryhmien kanssa.

Kautto pelkää myös suomalaisen repertuaariteatterin tulevaisuuden puolesta. Repertuaariteatterissa on mahdollista tehdä taiteellista ja kaupallista ohjelmistoa yhtä aikaa. Kun ohjelmistossa on samaan aikaan useita esityksiä, kaikkien ei tarvitse lähtökohtaisesti olla kassamagneetteja.

– Meillä voi silloin olla diversiteettiä, joka takaa monenlaista taiteellista laatua. Nykytilanne ajaa väistämättä kohti kaupallisempaa teatterikäsitystä, jossa vain se, mikä täyttää salit, on arvokasta. Silloin monet taiteelle mielletyt tärkeät tehtävät jäävät toteutumatta. Joskus taiteellinen taso, laatu ja yleisön kiinnostus kohtaavat – ja siihenhän me kaikki tähtäämme – mutta teatterilla täytyy olla mahdollisuus tehdä toisinaan pienempien yleisöjen juttuja.

HKT: “Tuloksesta taatusti miinusmerkkinen”

Myös Helsingin kaupunginteatterissa syksyn ohjelmistoon kuuluu kaksi musikaalia: Pieni merenneito ja Päiväni murmelina. Pieni merenneito sai ensi-iltansa viime vuoden puolella ja se on jo ehtinyt kuitata tuotantokustannuksensa.

Toisin on Päiväni murmelina -musikaalin laita. Hetki, jolloin se pääsee perustamiskustannusten suhteen omilleen, karkaa HKT:n teatterinjohtaja Kari Arffmanin mukaan hamaan tulevaisuuteen.

– Tase on meillä hyvässä kunnossa, mutta tuloksesta tulee taatusti miinusmerkkinen tänä vuonna. Jos tilanne jatkuu tällaisena loppuvuoden, ja saamme salit puoliksi täyteen, pysymme pystyssä, mutta on mahdoton sanoa, mihin asti.

Miten pitkään näin voidaan toimia?

– Ei varmaankaan monta kuukautta, Arffman arvioi.

HKT kuuluu isojen kulttuurilaitosten lailla niin kutsuttuihin vos-teattereihin. Se saa valtionosuus- eli vos-tukea, jonka määrään vaikuttavat muun muassa henkilötyövuodet.

HKT:n johtaja Kari Arffman nostaa esiin kiinnostavan dilemman. Kun teatterin tekeminen ei nykyrajoituksilla kannata, voivatko laitokset laittaa itse ovensa kiinni vai lakkaako vos-tuki silloin kokonaan?

– Jos olisimme yksityisrahoitteinen laitos, olisimme jo lopettaneet toiminnan. Ei teatteria pysty tällä yhtälöllä tekemään, mutta vos velvoittaa meitä, Arffman kuvailee.

Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuriasiainneuvos Katri Santtila vastaa, että jos tukea myönnetään toimintaan, toimintaa pitää olla. Vastaaviin kysymyksiin on aiemmin päädytty, kun kunnat ovat sulkeneet kulttuurilaitoksia säästösyistä. Silloin on aina tapauskohtaisesti katsottu, kuinka kauan ovet voivat olla säpissä ennen kuin vos lakkaa.

– Tällä hetkellä normaalit menettelyt eivät päde. Jos asia tulee eteen ja jos teatterit ovat meihin yhteydessä, silloin pitää linjata, miten menetellään, Santtila sanoo.

Vielä ministeriössä ei ole linjattu asiasta.

Svenskanin musikaalista joka ilta tappiota

Helsinkiläisessä Svenska teaternissa harjoitellaan Maija Poppanen -musikaalia. Se on teatterin suuri satsaus, jonka ensi-ilta on jo kertaalleen koronan vuoksi siirretty.

Teatteri esittää suurtuotantoa lokakuussa vain kahdeksan kertaa. Sen jälkeen musikaali laitetaan tauolle, jolta se palaa vasta joulukuussa.

– Nykyrajoituksilla musikaalin esittäminen ei ole taloudellisesti kestävää. Jotta homma pyörisi, meillä pitäisi olla katsomossa 400 ihmistä. Turvaväleineen paikkaluku on meillä nyt 250, teatterinjohtaja Joachim Thibblin sanoo.

Normaalisti saliin mahtuisi lähes 600 katsojaa. Maija Poppasen esittäminen tuottaa nykyisellä paikkamäärällä miinusta joka kerran, kun sitä esitetään.

“Koko ala on täydessä kriisissä”

Svenska teatern sai keväällä valtiolta koronatukia noin puoli miljoonaa euroa.

– Se korvasi kevään menetykset, mutta tilanne on nyt todella kestämätön. Elämme kädestä suuhun, kuukausi kerrallaan, Thibblin sanoo.

Päättäjiltä Thibblin toivoo selkeyttä ja sitä, että alan merkitys ja työllistävä vaikutus huomioitaisiin, eikä mentäisi linjauksissa kuukausi kerrallaan.

– Elämme valtavassa kriisissä, jossa epätietoisuus on kenties se vaikein asia. Haluaisimme tehdä vastuullisia ja strategisia päätöksiä, jotta hankalasta tilanteesta päästään eteenpäin.

Thibblin pelkää työttömyyden kasvua ja on huolissaan freelancereista.

– Missä vaiheessa taloudelliset realiteetit tulevat vastaan? Äärimmäisin vaihtoehto on laittaa talo kiinni tai alkaa tehdä pieniä tuotantoja vain omalla väellä ja kiinteillä kuluilla. Silloin freelancerit jäävät ilman työtä.

TKT: “Kokonaistasapaino järkkyy”

Turun kaupunginteatterissa on tuotu juuri ensi-iltaan Cabaret-musikaali, joka toimitusjohtaja Arto Valkaman mukaan kuittaa kutakuinkin esityskulunsa, mutta ei tuotantokuluja.

– Jos olisimme tienneet nykytilanteen etukäteen, ei olisi kannattanut tehdä isoa musikaalia, mutta kesällä kukaan ei tiennyt, mikä tilanne syksyllä on.

Kesällä olisi lisäksi ollut liian myöhäistä pysäyttää tuotantoa, jota on suunniteltu ja tehty vuosia.

– Cabaret’n kohdalla emme ole onneksi sellaisessa tilanteessa, että jokaisesta esityksestä tulisi nyt tappiota. Olemme kuitenkin kaukana normaalista. Kokonaistasapaino järkkyy, kun tuotantokuluja jää kuittaamatta.

Toiminnassa monta jos-lausetta

Teatteri on varautunut tulevaan keventämällä tuotantoja. Talossa on jo päätetty, että syksylle 2021 ei tuoteta uutta musikaalia ja että samalle vuodelle tehdään yhteistuotanto toisen teatterin kanssa.

– Kaikki toiminta sisältää nyt monta jos-lausetta. Joka päivä mietitään ja aina tulee se lause, että jos tämä menisi näin...

Valkaman mukaan lopputulos riippuu paljon siitä, miten yleisö käyttäytyy ja tuleeko uusia tiukempia rajoituksia.

– Todennäköisesti tulee tappiota. Meillä on ollut hyviä vuosia. Olemme tehneet katsojaennätyksiä ja taloudellinen tilanteemme on vakaa. Me kestämme hetkellisen epävarmuuden. On taloja, jotka ovat olleet veitsenterällä. Niille asia on isompi.

Anne Rautiaisen ohjaama näytelmä Kaikki äidistäni saa sittenkin ensi-iltansa 16. syyskuuta. Kansallisteatteri tiedotti lauantaina, että näytelmän Suomen kantaesitys siirretään teoksen transihmisen roolittamisesta syntyneen kriittisen keskustelun takia. Samalla kerrottiin, että kyseiseen rooliin (Agrado) palkattu näyttelijä Janne Reinikainen saa potkut.

Tänään Kansallisteatteri tiedotti, että roolihahmon identiteetin määrittely on ollut ristiriitaista ja virheellistä sekä Kansallisteatterin että teoksen ohjaajan Anne Rautiaisen aiemmissa lausunnoissa. Teatteri myös ilmoitti, että Janne Reinikainen jatkaa sittenkin roolissa.

Britanniassa työskentelevän näytelmäkirjailijan Samuel Adamsonin käsikirjoituksessa kyseinen hahmo on transvestiitti, ei transsukupuolinen, kuten Pedro Almodóvarin elokuvassa.

Kansallisteatteri esittää Adamsonin tekstin.

Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen mukaan transvestiitti on mies tai nainen, jolla on mahdollisuus sisäisesti eläytyä kumpaankin sukupuoleen ja tarve ilmentää naisellista ja miehistä puolta itsessään vaihdellen. Transsukupuolinen taas on ihminen, jolla on voimakas sukupuoliristiriita. Oma sukupuoli-identiteetti on ristiriidassa syntymässä määritetyn sukupuolensa kanssa.

Kysyimme Kansallisteatterin pääjohtajalta Mika Myllyaholta, mistä koko sotku sai alkunsa.

Miksi halusit poistaa näyttelijä Janne Reinikaisen niin nopeasti näytelmästä Kaikki äidistäni? Myönnät tiedotteessa, että irtisanoit Reinikaisen hätiköidysti.

“Siinä tuli tehtyä varmasti hätäinen ratkaisu, mutta silti siinä on puolensa. Ohjaaja (Anne Rautiainen) on puhunut siitä, että tässä (näytelmässä) on transihminen. Sitten transyhteisöstä alkoi pikkuhiljaa tulla ihmisiltä viestiä ensimmäisten harjoitusesitysten jälkeen, että mies ei voi näytellä transnaista tai transihmistä. Lähdin pohtimaan asiaa, ja tein päätöksen, ettei Janne (Reinikainen) sitä sitten näyttele. Se viesti ja tieto oli meille aika lailla uutta, että mitä se tarkoittaa, jos mies näyttelee transnaista. Se koettiin hyvin isona väkivallan tekona. Koin viestin tärkeänä. Mutta kun aloin selvittää asiaa, sieltä alkoi nousta muita kuvioita, että näyttelijä on näytellyt transvestiittia, ja ohjaaja on ohjannut jotain muuta. Tämä on ollut hämmentävä keissi myös näytelmän tekijöille. Termit ovat olleet sekavia, ja niitä on katsottu eri tavalla. Ohjaaja on ohjannut eri näytelmää kuin mitä näyttelijät ovat näytelleet. Plarissa (näytelmäkäsikirjoitus) lukee selvästi transvestiitti, ja Reinikainen on näytellyt sitä. Ohjaaja on ohjannut toista näytelmää.”

Miten on mahdollista, että ohjaaja (Anne Rautiainen) on ohjannut toista näytelmää kuin mitä käsikirjoituksessa lukee?

“Ohjaaja on jäänyt mielikuvaan, joka liittyy Almodovarin elokuvaan, eikä ole jostain syystä nähnyt sitä, mitä Janne (Reinikainen) tekee. Heillä on ollut jonkinlainen konflikti koko ajan. Usein niin käy, jos ohjaajalla ja näyttelijällä ei ole yhteyttä tai hyvää suhdetta. Silloin usein tapahtuu huonoja asioita.”

Kysyn vielä uudestaan Janne Reinikaisen irtisanomisesta. Miksi päätit asiasta niin nopeasti some-paineen seurauksena?

“Se ei johtunut pelkästään some-paineesta. Minuun otettiin yhteyttä puhelimitse ja mailein. Sain yhteydenottoja merkittäviltä ihmisiltä, joita arvostan. Sain tietoa siitä, mitä tarkoittaa, kun mies näyttelee tätä roolia.”

Näyttelijän keskeinen tehtävä on näytellä jotain muuta kuin itseään. Mitä tämä tarkoittaa taiteen tekemiselle? Paineet ovat aika kovat, jos kohta ei uskalla näytellä enää ketään.

“Kaikki varmasti tietävät, että tämä liittyy yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, miten kulttuuria voi omia ja mitä teatterissa voi tehdä. Tässä vedetään taiteen linjoja. Olen huomannut, että nuoren sukupolven selkeä viesti on, että (kaikkea) ei voi näytellä. Ja vanhempi sukupolvi, yli viisikymmenvuotiaat, ovat sitä mieltä, että kaikkea voi näytellä. Maailmassa on käynnissä muutos. Tarkkaillaan sitä, mitä taiteissa voi tehdä. Eihän se sinänsä ole huono asia, että tarkastellaan raja-aitoja, joiden sisällä taidetta tehdään. Kyllä tekemisen tapoja on muitakin, ja tarinoita voi kertoa myös muilla tavoin.”

Kansallisteatterin tiedotteen mukaan kohun syy on ohjaaja Anne Rautiainen. Eikö sinun teatterinjohtajana pitäisi seistä palkkaamiesi työntekijöiden takana ja puolustaa heitä? Vedit ohjaajalta maton alta. Hän pyytää tiedotteessa anteeksi.

“Rooli on kirjoitettu transvestiitiksi, mutta ohjaaja puhui, että rooli onkin transnaisen. Virheitä ja väärinymmärryksiä tapahtuu, ei tämä ole teatterissa ensimmäinen kerta. Otimme aikalisän ja kävimme keskustelun.”

Voiko näytelmiin jatkossa palkata näyttelijän vain siitä ihmisryhmästä, jota roolihenkilö edustaa?

“Sanotaan, että kyllä tarkkana pitää olla. Teimme pari vuotta sitten Kansallisteatteriin Musta Saara -näytelmän Pirkko Saision kanssa. Siinä oli romaneja näyttämöllä, ja Saisio kävi pitkät keskustelut romaniyhteisön kanssa siitä, mitä sen jäsenet ajattelevat tästä, voiko rooleja näytellä. Kyllä tämä vaatii aina tarkkuutta.”

Ohjaaja Anne Rautiainen pahoittelee tiedotteessa aiheuttaamansa hämmennystä.

– Olen pahoillani ristiriitaisesta ja virheellisestä viestinnästäni Agradon roolin suhteen. Emme ole missään vaiheessa halunneet loukata ketään. Olen myös syvästi pahoillani Janne Reinikaisen syyttä kokemasta kohtelusta, ohjaaja Anne Rautiainen kertoo tiedotteessa.

Lisäys 14.9. klo 17.27: Lisätty tieto siitä, että teatteri ilmoitti maanantaina, että Janne Reinikainen jatkaa sittenkin kohutussa roolissa.

Kansallisteatteri kiinnitti miesnäyttelijän transvestiitin rooliin – ensi-ilta siirtyy transtaiteilijan kritiikin seurauksena: "Meidät nähdään miehinä mekoissa"

Muunsukupuolinen esitystaiteilija Emilia Kokko: “Jotta jonkun ääni kuuluu, pitää jonkun muun olla hiljaa”

Viikonloppuna ehdittiin käydä kiivas keskustelu esittämisen vapaudesta, kun Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmä nostatti some-kohun roolituksesta. Kysymyksiä herätti näytelmässä oleva transihmisen rooli, jota esittää Janne Reinikainen. Onko roolihahmo transvestiitti vai transnainen? Monien käänteiden jälkeen näytelmä kuitenkin saa ensi-iltansa suunnitellusti tällä viikolla.

Kansallisteatteri panikoi somekohun keskellä ja irtisanoi näyttelijän – nyt pääjohtaja peruuttaa: “Siinä tuli tehtyä hätäinen ratkaisu”

Sekavista juonenkäänteistä huolimatta keskustelu koettiin tervetulleena. Vihdoinkin aiheesta keskustellaan! Ja viimeistään nyt on tullut selväksi, että termien ja tulkintojen kanssa on oltava tarkkana.

Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutustyön professori Saana Lavaste pitää noussutta kohua osoituksena siitä, että aihe on uusi.

– Näitä keskusteluja on käytävä. Se on selvä. Transihmisten esittäminen on helposti politisoituva aihe. Koska sitä on käsitelty Suomessa vasta vähän, keskustelut helposti kärjistyvät.

Lavasteen mukaan Suomessa hellitään ajatusta tasavertaisuudesta ja yhtäläisistä mahdollisuuksista. Täällä helposti suivaannutaan, että mikä nyt on muka ongelma, sillä ei täällä ole ongelmia!

– Eihän täällä olekaan pahoja ongelmia, jos verrataan moneen muuhun maahan. Kun asioita ruvetaan tarkastelemaan, esiin usein kuitenkin nousee epäkohtia.

Usein sortavia rakenteita on vaikea huomata. Lavaste myöntää olevansa itsekin sokea, vaikka pyrkii jatkuvasti pohtimaan asioita.

– Valkoihoisena heteronaisena monet yhteiskunnan sortavat käytännöt ovat todellakin näkymättömiä minulle. Silloin on erittäin tärkeää löytää ihmisiä, joiden kanssa käydä dialogia.

Näyttelijän työtä on esittää monenlaisia rooleja

Samaa korostaa tutkija Anna Thuring. Hän on tutkinut toiseuden esittämistä ja opettanut muun muassa Teatterikorkeakoulussa.

– Sanoisin, että kaikkein tärkeintä on konsultoida ja käydä keskusteluja sen ryhmän edustajien kanssa, jota aiotaan esittää. Vain sillä tavoin voidaan turvata, että roolityöstä tulee syvä, eikä mikään stereotypia.

Thuring pitää outona ja lähes mahdottomana ajatusta, että vain tietynlaiset näyttelijät saisivat esittää tiettyjä rooleja.

– Näyttelijä on näyttelijä juuri sen takia, että voi esittää mahdollisimman monenlaisia rooleja. Ei tarvitse olla homo, jotta voisi esittää homoa. Eihän näyttelijä mene sinne lavalle itseään esittämään. Kyllä edelleen nuori voi esittää vanhaa ja aikuinen lasta.

Taidetta tehdessä on otettava huomioon myös historiallinen ja kulttuurinen tilanne. Thuring muistuttaa, että vielä muutama vuosikymmen sitten oli ihan ok lankata esimerkiksi Shakespearen Othellon näyttelijä mustaksi. Enää moinen ei tulisi kuulonkaan.

– Enää ei voi tehdä blackface-teatteria. Se olisi aivan kornia.

Suomessa kulttuurinen omiminen ja sukupuolen esittäminen ovat nousseet keskusteluun viime vuosina. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron vuodelta 2015 sai aikaan keskustelun siitä, kuka saa kertoa juutalaisen tarinaa. Jo yhdeksän vuotta sitten kirjailija Jari Tervo sai osakseen kritiikkiä, kun hän kirjoitti kurdinaisen tarinan.

Eikö teatterissa ja kirjallisuudessa pystykään enää käsittelemään mitä tahansa teemoja? Eikö valkoinen heteromies saa kirjoittaa fiktiota kurdinaisesta?

Saana Lavaste myöntää aika ajoin pohtivansa, miten käy taiteen vapauden.

– Taiteen ja tieteen vapautta on suojeltava viimeiseen asti. Professorin työssäni mietin usein, missä menee raja? Emme voi katsoa jonkin tietyn ideologian läpi kaikkia tekemisiä. Nämä ovat hyvin vaikeita kysymyksiä.

Vaarana itsesensuuri

Ongelma ei kuitenkaan ole Lavasteen mielestä niinkään yhteiskunnallinen, vaan enemmänkin taiteilijan päänsisäinen. Vaarana on itsesensuurin lisääntyminen.

– Jos koko ajan pelkää, että loukkaa jotakuta tai on epäkorrekti, se tukahduttaa. Tekemisen ja reflektoinnin pitäisi mennä sykleissä. Ei voi tehdä ja yhtä aikaa reflektoida, se on mahdottomuus. On siis totuttava siihen, että teemme virheitä ja niistä keskustellaan ja opitaan.

Sekä Lavaste ja Thuring ovat sitä mieltä, että asioiden esiin nostaminen ja keskustelu ovat hyväksi. Esimerkiksi ilman #metoo- tai black lives matter -liikkeitä moni asia olisi sivuutettu ja jätetty vaille pohdintaa.

– Nämä liikkeet ja keskustelut horjuttavat aina valtaapitävien asemaa ja vakiintuneita vallankäytön tapoja, ja se on tietysti koko homman tarkoitus, Lavaste summaa.

Muutos on ollut viime vuosina nopeaa. Asioita on ollut välillä vaikeakin omaksua. Thuring näkee tulevaisuuden kuitenkin valoisana.

– Esimerkiksi näyttelijäopiskelijoiden keskuudessa olen havainnut suuren muutoksen. Kentälle on tulossa tekijöitä, jotka edustavat moninaisuutta. Tilanne ei ole lainkaan niin heteronormatiivinen kuin se oli vielä kymmenen vuotta sitten.

Kansallisteatteri kiinnitti miesnäyttelijän transvestiitin rooliin – ensi-ilta siirtyy transtaiteilijan kritiikin seurauksena: "Meidät nähdään miehinä mekoissa"

Sukupuolenkorjaus sai näyttelijä Miiko Toiviaisen tajuamaan naisen karun aseman - "Jouduin yhtäkkiä kuuntelemaan alentavia kommentteja"

Poliisi epäilee kulttuurineuvos-kirjailija Veijo Baltzaria muun muassa lukuisista seksuaalirikoksista ja törkeästä ihmiskaupasta.

Helsingin poliisin nyt valmiiksi saaman esitutkinnan perusteella Baltzarin uhreiksi on joutunut seitsemän 1980‒2000-luvuilla syntynyttä naista. Osa naisista on ollut epäiltyjen rikosten tapahtumahetkellä alaikäisiä.

Epäillyt rikokset ovat tapahtuneet 1. elokuuta 2004 ‒ 19. marraskuuta 2019 välisenä aikana Helsingissä, Espoossa, Raaseporissa, Suonenjoella ja Kuopiossa. Rikokset olivat jatkuneet siis jopa 15 vuoden ajan.

Baltzaria epäillään jutussa useista rikoksista. Poliisin epäilemät rikosnimikkeet ovat:

• törkeä ihmiskauppa ja ihmiskauppa
• törkeä raiskaus
• törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö
• raiskaus
• seksuaalinen hyväksikäyttö
• pahoinpitely
• laiton uhkaus

Poliisin mukaan kuuden naisen epäillään joutuneen törkeän ihmiskaupan uhriksi ja yhden naisen epäillään joutuneen ihmiskaupan uhriksi.

Seksuaalirikokset, pahoinpitely ja uhkaus eivät kohdistuneet kaikkiin seitsemään naiseen, mutta poliisi ei yksilöi kyseisten rikosten uhrien määrää.

Asianajaja: Baltzar kiistää kaikki rikokset

Veijo Baltzarin asianajaja Jussi Sarvikivi kertoo, että hänen päämiehensä kiistää syyllisyytenä.

– Hän kiistää kaikki nämä rikosnimikkeet. Hän kiistää syyllistyneensä näihin raskaisin ja vakaviin rikoksiin.

Sarvikivi sanoo, että vaikka tutkinta on nyt saatu päätökseen, poliisi selvittelee vielä joitakin seikkoja, esimerkiksi tutkii tilejä.

Baltzar on ollut tutkintavankina viime vuoden marraskuusta.

– Hän on voimakas luonteeltaan ja siinä mielessä hän on pärjännyt. Se asia, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle, on se että hän on 78-vuotias. Mutta kyllä hän on pärjännyt.

Sarvikivi kertoo sen, minkä voi. Jatkossa suuri osa jutusta käsitellään suljetuin ovin. Näyttö perustuu suurimmalta osalta henkilötodisteluun.

Baltzar värväsi naisia teatteritoimintaan

Poliisi epäilee, että yli 70-vuotias Baltzar on tutustunut tyttöihin ja nuoriin naisiin Helsingissä ja värvännyt heidät pyörittämäänsä teatteritoimintaan.

Poliisin mukaan mies on houkutellut naisia ensin käymään ja oleskelemaan ja lopulta asumaan luonaan. Asuinpaikkoja on ollut ensin useampi paikka pääkaupunkiseudulla ja lopulta iso asunto Tammisaaressa.

Baltzarilla on ollut käytössään asunto myös ainakin Kuopiossa. Asunnoissa asui Baltzarin lisäksi kaksi naista, joita epäillään avunannosta ihmiskauppaan. Lisäksi asunnoissa asui erinnäinen määrä muita nuoria naisia.

– Rikoksista epäilty on käyttämällä hyväksi asianomistajien turvatonta tilaa ja riippuvaista asemaa ‒ ja ainakin osaa asianomistajista myös painostamalla ‒ värvännyt heidät yhteisöönsä ja majoittanut heitä erinäisissä asunnoissa saattaakseen heidät seksuaalisen hyväksikäytön ja/tai pakkotyön kohteeksi ja ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin, kertoo tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Saara Asmundela Helsingin poliisilaitoksen tiedotteessa.

Naiset elivät pelon ilmapiirissä

Turvattomalla tilalla viitataan siihen, että kaikki asianomistajat ovat olleet nuoria ‒ vaikka eivät kaikki alaikäisiä ‒ ja heillä on ollut jo ennestään elämässään haasteita, joista he ovat kertoneet Baltzarille. Mies on siis ollut tietoinen uhriensa haavoittuvasta asemasta.

Riippuvainen asema perustuu muun muassa siihen, että asianomistajat ovat olleet taloudellisesti ja majoituksen suhteen riippuvaisia Baltzarista. Osalla heistä on ollut myös työsuhde Baltzarin yhdistykseen. Lisäksi Baltzar on käyttänyt hyväksi asemaansa tunnettuna kulttuuritoimijana.

Poliisi epäilee, että asianomistajien on pitänyt Baltzarin luona asuessaan toimia hänen antamiensa sääntöjen ja määräysten mukaisesti. Yhteisön säännöt ovat koskeneet naisten pukeutumista ja ulkonäköä, syömistä, liikkumista ja yhteydenpitoa yhteisön ulkopuolelle.

Poliisin mukaan Baltzarin uhriksi joutuneet naiset erkaannutettiin perheistään ja ystävistään eivätkä he saaneet olla yhteydessä ulkopuolisiin. Lisäksi poliisi epäilee, että naisten koulunkäyntiä tai opiskelua on myös jossain määrin rajoitettu.

Poliisin epäilyn mukaan rikosten uhreihin kohdistettiin väkivaltaa, ja yhteisössä vallitsi niin kutsuttu pelon ilmapiiri. Lisäksi epäillään, että osa naisista on joutunut seksuaalirikosten uhreiksi.

– Pääepäillyn lähipiiri on koostunut pitkälti tästä yhteisöstä, joka on koostunut suurilta osin asianomistajista. Lähipiiri on ollut hyvin pieni, joten käytännössä vain asianomistajat ja pääepäilty ovat olleet tietoisia asioiden todellisesta laidasta yhteisössä, Asmundela sanoo.

Baltzar vei naisten palkat

Osalla tapauksen asianomistajista on ollut työsopimus Baltzarin yhdistykseen, osalla ei. Nekin, joilla on ollut työsopimus, ovat pääsääntöisesti siirtäneet erinäisissä osissa heille maksetun palkan rikoksesta epäillyn tilille.

Poliisin mukaan naisia velvoitettiin tekemään ylipitkiä työpäiviä korvauksetta tai ilman asianmukaista korvausta, vapaapäiviä tai lomia.

Rikoksista epäilty Veijo Baltzar otettiin kiinni hänen asunnostaan Tammisaaressa 19. marraskuuta 2019. Samana päivänä kiinniottopaikalla tehtiin kotietsintä, jossa takavarikoitiin suuri määrä tavaraa ja materiaalia, kuten erilaisia asiakirjoja sekä kuva- ja videomateriaalia. Niitä on käytetty esitutkinnassa todisteena.

Baltzar vangittiin Helsingin käräjäoikeudessa 21. marraskuuta 2019, ja hän on edelleen vangittuna. Asmundelan mukaan rikoksista epäillyn näkemykset tapahtumien kulusta ovat hyvin erilaiset kuin asianomistajilla ja todistajilla.

– Hän on selvittänyt aktiivisesti omaa näkemystään yhteisön tilanteesta ja toiminnasta, Asmundela kertoo.

Kahta ihmiskauppa- ja muiden rikosten asianomistajaa epäillään avunannosta ihmiskauppaan. Toinen heistä oli esitutkinnan alkuvaiheessa vangittuna. Hänet vapautettiin, kun tuli ilmi, että hänen itsensä epäillään joutuneen muun muassa ihmiskaupan uhriksi vuosikausien ajan.

Poliisin esitutkinta on ollut poikkeuksellisen laaja. Kokonaisuuden selvittäminen poliisissa on kestänyt yli vuoden. Tutkinnan yhteydessä on kuulusteltu lähes sataa todistajaa ja lisäksi puhutettu puhelimessa yli viittäkymmentä ihmistä.

Todistajista suuri osa on ollut jollakin tavalla mukana yhdistyksen toiminnassa.

Kokonaisuus siirtyy syyttäjälle syyteharkintaan. Syytteen nostamisen määräpäivä on 18. marraskuuta 2020.

Lisää aiheesta:

Veijo Baltzarin ihmiskauppa- ja seksuaalirikostutkinnassa uusi epäilty – kaikkiaan epäiltyjä nyt neljä

Veijo Baltzarin rikosepäilyt laajenivat ja uusia uhreja ilmeni: epäillään nyt myös törkeästä raiskauksesta

Ex-ministerit ihmettelevät, miksi eivät kuulleet Baltzarin toiminnasta – ohjaajan metodeja tutkinut opettaja Ylelle: Siinä oli riskejä

Ensimmäinen Veijo Baltzarin uhreista astui julkisuuteen – räppäri Mercedes Bentso: "Luulin, että hän näki minussa lahjakkuutta"

Helsingin kaupunki tarjoaa lukiolaisille keskusteluapua Veijo Baltzarin tapauksesta – Toimialajohtaja: "Monet nuoret ovat hyvin herkkiä ja saattavat ahdistua tällaisista tapauksista"

Veijo Baltzarin rikosepäilyt ovat järkyttäneet taiteilijan kotiseuduilla – Kuopion apulaiskaupunginjohtaja ihmetteli "ylipalvontaa"

Viron taideakatemian eli EKAn järjestämä ERKI moeshow esittelee virolaisen vaatesuunnittelun tuoreimpia suuntauksia vuosittain. Tänä vuonna tapahtumaan oli satsattu erityisen paljon: perinteisestä catwalkista oli luovuttu kokonaan, ja kokonaisuus muistutti pikemminkin kokeellista taideperformanssia.

Virolaisen muodin uusiin nouseviin nimiin kuuluva Karl-Christoph Rebane esimerkiksi luki otteita uudesta TE-MA-runokirjastaan, samalla kun mielikuvituksellisiin asuihin pukeutunut mallikavalkadi vääntelehti ja toikkaroi muotisuunnittelijan ympärillä.

Tuoreessa The Significant Other -mallistossaan Rebane tarkastelee maskuliinisuuden ja feminiinisyyden äärimmäisiä muotoja, ja pyrkii samalla luomaan sukupuolettomia vaatteita.

Erityisen kiinnostavaa uudessa mallistossa ovat materiaalivalinnat. Jokin aika sitten Rebane käppäili maaseudulla pellon laidalla ja huomasi maassa jotakin outoa. Kyseessä oli suomuisa ja hauras käärmeennahka, jonka matelija oli juuri luonut ja heittänyt pois kuin vanhan takin.

– Sain saman tien inspiraation ja ryhdyin etsimään matelijoihin keskittyviä facebook-ryhmiä. Ihmiset lähettivät minulle lemmikeistään irronneita vanhoja nahkoja, joita aloin testata ja prosessoida. Tavallisesti tällainen materiaali hajoaa melkeinpä kosketuksesta, mutta keksin tavan tehdä siitä kestävän.

Rebane itse kutsuu materiaalia julmuudesta vapaaksi käärmeennahaksi, jonka tekoprosessi on salaisuus. "Käytetty" käärmeennahka valaisee muutoinkin Rebanen muotifilosofiaa: suunnittelija panostaa hyödyttömään, pois heitettyyn materiaaliin, jonka voi ottaa uusiokäyttöön.

Rojusta syntyy jotain kaunista

Uudesta mallistosta löytyy muun muassa mekko, jonka idea perustuu rannalta kerättyihin, hiekan hiomiin ja kankaaseen kirjailtuihin lasinpalasiin. Rebane on myös valmistanut keinonahkaa parturiliikkeistä jätelaariin heitettyjen mallinukkien muoviosista.

– Pidän haasteista, ja pyrin ympäristöystävälliseen lopputulokseen jo senkin takia, että teen tällä hetkellä taidevaatteita, joita pidetään yllä muutaman kerran. Haluan tehdä roskiin menevästä materiaalista jotain kaunista.

Rebane on puhunut kovaan ääneen halustaan erottua "harmaasta massasta kävelevää lihaa", ja esimerkiksi vuoden 2019 Am I a Joke to you? -mallisto leikitteli fallossymboliikkaa tihkuvilla vöillä ja kaulureilla, dadaistisiin mittoihin kasvatetuilla hehtaarihartioilla ja räikeillä väreillä. Inspiraatio oli lähtenyt liikkeelle armeijasta ja virolaisen miehen mallista, joka Rebanen mukaan on edelleen kovin kapoinen.

– Virolaisen muodin haasteisiin kuuluu se, että on vaikea löytää ihmisiä, jotka pukevat päälleen muutakin kuin jonkin trendikkään t-paidan. Myös verkostojen luominen on vaikeaa, koska virolaiset ovat hieman sisäänpäin kääntynyttä kansaa. Toisaalta taas muodin tiimoilta täällä saa tehdä ihan mitä vain haluaa.

Kun villa ryhtyy pitämään vettä

Muotisuunnittelija Mariliis Niine on samaa mieltä: luovuutta Virosta kylläkin löytyy, mutta muotimarkkinat ovat pienet.

– Tämän takia muotisuunnittelijan pitää miettiä tarkasti se, mitä kategoriaa haluaa edustaa ja ketkä ovat asiakkaita. Virosta löytyy tällä hetkellä paljon potentiaalia ja erilaisia tyylejä. Meillä on suunnittelijoita, jotka tekevät hyvin minimalistisia juttuja ja toisaalta taas suunnittelijoita, jotka luovat isoa ja näyttävää muotia.

Niinen uusi Õile-mallisto kuuluu jälkimmäiseen. Se tarjoaa herkullisia värejä ja paksua, pöyheää villaa. Nimi viittaa muotisuunnittelijan isoäitiin, joka työskenteli 1950-luvulla kuuluisan Sindi-villatehtaan johtajana.

Niine on vienyt lammaslähtöisen materiaalin uusiin ulottuvuuksiin kehittämällä siitä vedenpitävää. Esimerkiksi ERKI moeshowssa mallit kirmailivat keinotekoisen vesiputouksen alitse, mutta vaatteet eivät olleet tästä moksiskaan.

Karl-Christoph Rebanen tapaan Niine ei halua paljastaa, millaisia oivalluksia tai teknologista vääntöä keksinnön takana piilee. Yksi avainsanoista on kuitenkin ympäristöystävällisyys.

– Kehitin oman tekniikkani, koska huomasin, että monesti isot yritykset käyttävät tällaisissa yhteyksissä runsaasti kemikaaleja. Lisäksi vaatteeni on tehty ylijäämävillasta, jota pelkästään Virossa syntyy vuositasolla sata tuhatta tonnia. Haluan antaa ylijäämätuotteelle uuden elämän.

Õile-mallisto on suunniteltu naisille, mutta Niinen tarkoituksena on laajentaa villavaa tuoteperhettä myös miehille ja unisexin suuntaan.

– Pidän väreistä, mikä näkyy etenkin show-mallistoissani. Suunnittelen myöhemmin arkivaatteita, joissa on vähemmän värejä, mutta enemmän struktuuria ja tekstuuria.

Näyttävien miestenpukujen jäljillä

ERKI Moeshown pääpalkinnon sai tänä vuonna tekstiilitaiteilija ja muotisuunnittelija Annika Kiidron-Roomets, joka malliston ytimessä ovat vanhat ristipisto- ja kanavatyöt. Niistä Kiidron-Roomets on luonut näyttäviä miestenpukuja, joissa yllättävä visuaalinen materiaali yhdistyy graafiseen ilmaisuun ja käsityöhön.

– Tulen perheestä, jossa perinteinen käsityötaito on aina ollut arvossaan. Muistan itsekin oikein hyvin, kuinka kauan yksittäisen kanavatyön tekeminen kesti. Kun näen tällaisen teoksen heitteillä ja hylättynä, se melkeinpä särkee sydämeni. Ajattelen heti, että minun pitää tehdä asialle jotakin ja pelastaa se.

Kiidron-Roomets onkin viimeisten parin vuoden aikana haalinut itselleen kirpputoreilta ja muista vastaavista paikoista kanavatyökokoelman, joka on paisunut yli kolmeensataan kappaleeseen. Hän on myös korjannut, muokannut ja neulonut niitä alkuperäiseen loistoonsa sekä tehnyt kokonaan uusia kanavatöitä pukuja varten. Suuritöisimmän puvun valmistamiseen kului aikaa yksitoista kuukautta.

– Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen virolaiset ovat halunneet linkittyä yhä enemmän läntiseen Eurooppaan, eikä tällaisista vanhoista, perinteisistä jutuista ole oikein pidetty – ne on heitetty surutta menemään. Tuntuu kuitenkin siltä, että koronapandemia on saanut ihmiset ajattelemaan toisella tavalla, ja monelle on nyt tärkeää tehdä jotakin omilla käsillään.

Kiidron-Roometsin Give Me My Fairytale -kokoelmaa leimaa erikoisen materiaalivalinnan lisäksi yltäkylläinen värikkyys.

– Vaateliikkeet ovat täynnä tätä jokapäiväistä mustaa ja harmaata, joten halusin tehdä jotakin erilaista. Kuten öljyvärimaalauksista löytyy kanavatöistäkin aivan mahtavaa visuaalisuutta. En myöskään juokse trendien perässä: olen halunnut nostaa perinteisen käsityötavan uuteen arvostukseen ja antaa sille pidemmän elinkaaren kuin alunperin oli ehkä ajateltu.

Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmästä nousi kohu, jonka keskellä ensi-ilta ehdittiin kertaalleen siirtää, antaa potkut yhdelle näyttelijöistä ja ottaa komento takaisin.

Kaiken sai aikaan Agradon rooli, joka turhautti transyhteisön. Silloisen tiedon mukaan Agrado oli transnainen, mutta rooliin oli kuitenkin kiinnitetty miesnäyttelijä.

Mistä tässä kaikessa oli kyse ja mitä seuraavaksi? Kysyimme asiaa transtaustaiselta näyttelijä Miiko Toiviaiselta. Hänen mielestään syntynyt hämminki olisi ollut helposti vältettävissä.

– Kohu osoittaa, että transkysymykset ja transnarratiivien käsittely fiktiossa ovat Suomessa uutta. Ne ovat monille vieraita ja pelottavia. Asian ympärillä ollaan arkoja, ja se voi johtaa tällaiseen.

Toiviainen kertoo olleensa sunnuntaina yhteydessä sekä Agradon rooliin alun perin kiinnitettyyn – ja sittemmin siitä erotettuun ja uudelleenkiinnitettyyn – näyttelijä Janne Reinikaiseen että esityksen ohjaajaan Anne Rautiaiseen.

Toiviainen luki Kaikki äidistäni -näytelmäversion ja kommentoi teatterin ratkaisuja. Hänen mukaansa kohun ympärillä vellovia väärinymmärryksiä selittää teksti, joka sekoittaa samaan roolihahmoon piirteitä sekä transnaisesta että transvestiitista.

– Sain kuvan, että kirjailija on vain siirtänyt transnaisen repliikit sellaisenaan Agradon hahmolle ja laittanut transvestiitti-leiman päälle. Tämän valossa ymmärrän sen, että näyttelijä on lähtenyt toteuttamaan transvestiittia ja ohjaaja on repliikeistä päätellyt, että eihän tämä voi ihan transvestiitti olla. Tästä olisi voinut keskustella avoimesti, mutta epäilen, että jokin pelko aiheen ympärillä on sumentanut dialogia.

Lontoossa syntyisi paskamyrsky

Moni on sosiaalisessa mediassa viitannut siihen, että Agradon rooli on mennyt Lontoon arvostetussa Old Vic -teatterissa sellaisenaan läpi miesnäyttelijällä. Toiviainen muistuttaa, että tuolloin elettiin vuotta 2007, jolloin asiat olivat vielä toisin.

– Myönteisiä transihmisten kuvauksia ei oikeastaan ollut. Kehitys on ollut jo viimeisen viiden vuoden sisällä huimaa. Keskustelu ja marginalisoitujen äänten arvostaminen on lisääntynyt kohisten. Jos tämä tehtäisiin Lontoossa tänä vuonna, siitä nousisi paskamyrsky, jonka rinnalla Helsinki kalpenisi.

Toiviaisen mielestä Kansallisteatterin olisi pitänyt kysyä transyhteisöltä neuvoa roolitukseen ja keskustella roolin sukupuoli-identiteetistä hyvissä ajoin.

– Sitä on saatettu vähän varoa, eikä ymmärrys ole ollut riittävän vahva. Se ei ole varsinaisesti kenenkään vika. Se on meidän kulttuuriamme, joka muuttuu onneksi koko ajan. Moni ihminen tietää nyt, mikä ero on transvestiitilla ja transnaisella. Ja se on hienoa.

Tehkää roolista selkeä transvestiitti

Toiviainen näkee, että kohutun Agradon roolin olisi voinut tehdä kahdella tavalla: tulkita se transnaiseksi, jolloin hahmon näyttelee nainen tai transvestiitiksi, jolloin sen näyttelee mies.

Koska esityksen ensi-ilta oli muutaman päivän päässä, Toiviainen suositteli että teatteri tulkitsee Agradon selkeästi transvestiitiksi, ja roolin näyttelee siihen kiinnitetty Janne Reinikainen.

– Teimme pieniä muutoksia tekstiin, näyttelijäntyöhön ja puvustukseen tekijänoikeuksien sallimissa puitteissa ja sen, mitä ehti. En ole nähnyt vielä esitystä, mutta olen ymmärtänyt, että nyt on paljon selkeämpää, että rooli on transvestiitti.

Toiviaisen tulkinnan mukaan tekstissä oli ongelmallista muun muassa se, että Agradon hahmo oli käynyt rintaleikkauksessa. Hänellä oli toisin sanoen rinnat ja penis.

– Se on täysin tavallista monille transnaisille, mutta hyvin harvinaista ellei ennenkuulumatonta transvestiiteille. Pidin ehdottomana, että jos hahmosta tehdään transvestiitti, hän ei ole käynyt rintakirurgiassa.

Toiviainen kertoo ehdottaneensa myös, että tekstiin lisätään kohdat, joissa Agrado selkeästi mainitsee olevansa transvestiitti.

– Pidin myös tärkeänä, että käsiohjelmassa selvitetään, mitä transvestiitti tarkoittaa, koska näytelmän antama kuva on epäselvä. Lisäksi ehdotin, että teksti kannattaa luetuttaa vielä transvestiittiyhteisön edustajalla.

Transnainen ei ole mies mekossa

Toiviaisen mukaan kaikkien yhteinen tahto on ollut varmistaa, että esitys ei tee hallaa transihmisille, eikä väitä tahtomattaan, että transnaiset olisivat miehiä. Se on vaarana, kun transnaista näyttelee mies. Ja tästä polemiikki sai alkunsa.

– Silloin syntyy ajatus, että transnaiset ovat miehiä, jotka on vain puettu eri tavalla. Jos taas transnaisen rooliin otetaan naisnäyttelijä, viesti on se, että kun näyttelijä riisuu roolivaatteensa, sen alla on nainen. Aivan kuten transnaiset ovat – naisia.

Toiviainen havainnollistaa asiaa omalta kohdaltaan. Häntä loukkaisi, jos hän transmiehenä katsoisi näytelmää, jossa transmiehen rooliin olisi laitettu esimerkiksi Laura Birn.

– Se välittäisi minulle selkeätä kuvaa siitä, miten minun identiteettini ja sukupuoleni nähdään.

"Olen saanut tehdä kaikkea"

Toiviainen valmistui Taideyliopiston teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi kaksi vuotta sitten. Hän on tehnyt monenlaisia rooleja. Helsingin kaupunginteatterin Komisario Palmussa hän oli Kurt Kuurna. Paraikaa hän näyttelee Turun kaupunginteatterin Cabaret-musikaalissa seremoniamestaria.

– Olen saanut tehdä häkellyttävän monipuolisesti kaikkea. Kiinnostavaa on se, että transtaustaiset kollegani Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa joutuvat taistelemaan, että saisivat näytellä muitakin kuin transrooleja. Minun taustani ei ole rajoittanut rooleja, ja se on hyvä asia.

Toiviainen ei usko, että Agradoa tekemään olisi Suomesta löytynyt sopivaa transnaista, eikä hän koe, että sellaista olisi ehdottoman välttämättömästi tarvittukaan.

– Arvotan näyttelijän taidot korkealle. Agradon rooli on ammattilaisellekin haastava. Olisi hienoa saada transihmisiä enemmän näyttelijöiksi. Silloin myös transtaustaisten tarinoita voisi kertoa autenttisemmin, koska eletyllä kokemuksella on merkitystä. Se tuo aina rooliin jotain lisää, mutta se ei ole ainoa asia, mitä näyttelijältä vaaditaan.

Hyvä että Kansallisteatteri kuunteli

Kuka sitten saa näytellä ketäkin? Mikään laki ei sitä määritä ja päätös on aina teatterintekijän.

– Itse en koskaan käytä sanaa “saa”. Miettisin, että haluammeko me ja kannattaako meidän tehdä näin. Se on se, mitä taiteentekijän pitäisi kysyä. Sama pätee rodullistettuihin hahmoihin. Ihmiset ymmärtävät, että ei kannata laittaa black facea näyttämölle. On hyvä miettiä, vahvistaako esitys rasistisia rakenteita.

Black face -teatteri tarkoittaa sitä, että valkoihoinen näyttelijä maskeerataan tummaihoiseksi.

Vanhemmat näyttelijäkollegat ovat Toiviaisen mukaan olleet liikuttuneita siitä, miten nuorempi polvi välittää, millaisia tarinoita kerrotaan.

– Sitä ei ole koettu rajoittavana kitinänä vaan inspiroivana, maailmaa avartavana ja pelastavana.

Toiviaisen mielestä on hyvä, että Kansallisteatteri kuunteli kritiikkiä ja päätti, että transyhteisön mielipiteellä on arvoa. Asiat etenivät vaikkakin mutkan kautta.

– Näemmä vaatii, että ensin tulee myrsky, sitten asiat ymmärretään. Sama on käynyt metoon kanssa. Se oli monen mielestä ensin todella pelottavaa ja kauheata: “Eikö naisia saa enää katsoa edes silmiin”. Nykyään meillä on selviä menetelmiä ja tapoja puuttua asioihin. Toivon, että tässä asiassa tapahtuu samanlaista kehitystä.

Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen mukaan transvestiitti on mies tai nainen, jolla on mahdollisuus sisäisesti eläytyä kumpaankin sukupuoleen ja tarve ilmentää naisellista ja miehistä puolta itsessään vaihdellen. Transsukupuolinen taas on ihminen, jolla on voimakas sukupuoliristiriita. Oma sukupuoli-identiteetti on ristiriidassa syntymässä määritetyn sukupuolensa kanssa.

Keskustele aiheesta 15.9. kello 23 asti.

Lue lisää:

Kansallisteatteri kiinnitti miesnäyttelijän transhenkilön rooliin – ensi-ilta siirtyy transtaiteilijan kritiikin seurauksena: "Meidät nähdään miehinä mekoissa"

Kansallisteatteri panikoi somekohun keskellä ja irtisanoi näyttelijän – nyt pääjohtaja peruuttaa: “Siinä tuli tehtyä hätäinen ratkaisu”

Kuka saa esittää ja ketä? Tutkija: "Homon roolissa ei tarvitse olla homo, sillä näyttelijän työ on esittää muuta kuin itseään"

Sukupuolenkorjaus sai näyttelijä Miiko Toiviaisen tajuamaan naisen karun aseman - "Jouduin yhtäkkiä kuuntelemaan alentavia kommentteja"

Saako laiha esittää lihavaa, homo heteroa, valkoinen tummaihoista – mikä on teatterissa sallittua?

Hoo, jos minä olen musta! – Tiernapoikien murjaani on osa alentavaa blackface-perinnettä

SuomiRäp-radiokanava aloitti toimintansa maanantaina, kun se alkoi kuulua vuonna 2007 käynnistetyn Bassomedian taajuuksilla. Kaupallisen median markkinajohtaja Bauer Media oli ostanut Bassoradion keväällä ja virtaviivaisti kanavan uuteen uskoon nimeä myöten.

Jo etukäteen räp-piireissä oli aiheuttanut närää se, että monikulttuurinen kanava muokattaisiin entistä kaupallisempaan suuntaan. Tuohtumus nousi uudelle asteelle tiistaina, kun Rumba-lehti kertoi, että uudella kanavalla musiikin seassa oli tullut perussuomalaisten kuntavaalimainoksia.

Monen nimekkään suomalaisräppärin mielestä antirasistinen räpmusiikki ja monikulttuurisuutta vastustavan puolueen ideologia eivät kuulu samalle radiokanavalle.

– Persut on laitaoikeistopuolue, jonka koko toiminta perustuu maahanmuuton vastustamiseen. Hiphop-kulttuuri on syntynyt ja kukoistaa nimenomaan maahanmuuttajanuorten yhteisöissä ympäri maailmaa, Paleface kommentoi Rumballe.

Samoilla linjoilla oli Gettomasa.

– Hiphop ja rasismi eivät tule ikinä kuulumaan yhteen. Hiphop ja perussuomalaiset eivät tule ikinä kuulumaan yhteen, räppäri kertoi Rumballe.

"Vahinko on tapahtunut"

Bauer Median toimitusjohtaja Sami Tenkanen kertoo Ylelle, miksi vaalimainos kuului SuomiRäp-kanavalla.

Kaupallisten medioiden kattojärjestö RadioMedia myy yhteiskunnallista mainontaa, jota järjestön jäsenyhtiöt ovat sopimuksen mukaisesti velvoitettuja ajamaan. Yhteiskunnalliseen mainontaan kuuluvat esimerkiksi SPR:n tai Liikenneturvan mainokset.

Tässä tapauksessa RadioMedia oli myynyt kuntavaalimainontaa perussuomalaisille. Mainonta syötettiin Bauer Median mainonnanhallintajärjestelmään, ja sitä kautta se päätyi SuomiRäp-kanavalle.

– Ymmärsimme heti, että tämä ei välttämättä sovi tuohon mediaympäristöön. Poistimme kyseisen mainoksen kanavalta, koska ristiriita kyseisen musiikkigenren ja mainoksen sisällön kanssa oli tässä kohtaa ilmeinen.

Tenkanen korostaa, että kyseinen mainos ei ollut heidän itsensä, siis Bauer Median, vaan kolmannen osapuolen myymää mainontaa. Bauer Media ei saanut mainoksesta myöskään rahaa, sillä rahat menevät mainokset myyneelle RadioMedialle.

Asia on herättänyt paljon närää räp-piireissä.

– Ymmärrän hyvin, että tämä on herättänyt vahvoja tuntemuksia. Olen käynyt keskusteluja muutamien artistien kanssa ja avannut taustaa. Olemme myöntäneet, että virhe ja vahinko on tapahtunut.

Kuntavaalit järjestetään ensi keväänä. Voiko SuomiRäp-kanavalla kuulua muiden puoleiden mainokset?

– Mietimme ratkaisua, että jotkin medioistamme tai mediaympäristöistämme olisivat ehkä poliittisista viesteistä vapaita.

Bauer Media oli kuohunnan ja arvostelun kohteena viimeksi vain viikko sitten, kun se kertoi soittavansa musiikkia "seisten kuseville".

Kansainväliset yritykset haluavat profiloitua uusiutuvien materiaalien käyttäjinä, ja se alkaa näkyä arkkitehtuurissa myös Suomessa. Metsäjätti Stora Enson uusi pääkonttori rakennetaan Helsingin Katajanokan rantaan puusta, ja peliyhtiö Supercellin pääkonttori valmistuu Jätkäsaaressa sijaitsevaan puukortteliin Wood Cityyn. Molemmat kohteet on suunnitellut helsinkiläinen toimisto Anttinen-Oiva-arkkitehdit.

Se valittiin Stora Enson pääkonttorin suunnittelijaksi kansainvälisessä kutsukilpailussa, jossa oli kuusi osanottajaa. Kolme oli Suomesta, loput ulkomailta. Toistaiseksi Anttinen-Oiva-arkkitehdit tunnetaan parhaiten Helsingin yliopiston uuden kirjaston, Kaisa-talon, suunnittelijoina.

Stora Enson uuteen pääkonttoriin, Katajanokan Laituriin, tulee myös julkisia tiloja sekä hotelli.

– Se oli tosi haastava kilpailu pelkästään siksi, että rakennus liittyy Helsingin siluettiin osaksi kansallismaisemaa ja rantajulkisivua, arkkitehti Selina Anttinen sanoo.

Stora Enson uusi pääkonttori käynnistää rakentamisessa uuden aikakauden Kauppatorille johtavilla rannoilla Helsingin historiallisessa keskustassa. Se on alueen ensimmäinen merkittävä uudisrakennus sitten Alvar Aallon suunnitteleman “Sokeripalan”, eli Stora Enson nykyisen pääkonttorin, joka valmistui Katajanokalle vuonna 1962. Stora Enson uusi pääkonttori määrittää Anttisen mukaan rytmin muulle uudisrakentamiselle rantaviivalla.

– Meille teetti tosi paljon päänvaivaa se, millä äänensävyllä kohde liitetään osaksi Helsingin historiallista ja monikerroksista rantajulkisivua, Anttinen sanoo.

Vastarannalle kaavaillaan uutta museota arkkitehtuurille ja designille, mutta sen rahoitus on vielä auki.

Vaikka Anttinen-Oiva-arkkitehdit sai laajaa tunnustusta yliopiston uudesta kirjastosta, eniten kiinnostusta ulkomailla ovat herättäneet toimiston puuarkkitehtuurikohteet.

– Puurakentaminen on selkeästi sellainen tietotaito, mitä Suomessa kannattaa tuoda esiin ja kehittää ja viedä eteenpäin, Anttinen sanoo.

Vaikka sekä Stora Enson että Supercellin pääkonttorit rakennetaan puusta, puu näkyy vain Jätkasaareen valmistuvan puukorttelin (Wood Cityn) julkisivussa.

Stora Enson uuden pääkonttorin julkisivumateriaali on vielä auki. Se voi olla esimerkiksi keramiikkaa tai luonnonkiveä. Puu näkyy kuitenkin voimakkaasti kohteen sisätiloissa.

Suomalainen puuarkkitehti menestyy Ranskassa, Suomessa se on vaikeaa

Puuarkkitehtuurin suuri läpimurto on Suomessa vielä tekemättä, vaikka Stora Enso ja Supercell näyttävät pääkonttoreillaan muille mallia. Suomalaiset ovat rakentaneet talonsa, kesämökkinsä ja saunansa iät ja ajat puusta, mutta isoissa julkisissa rakennushankkeissa puu loistaa yhä poissaolollaan. Stora Enso ja Supercell edustavat suurpääomaa.

Puuarkkitehtuuri on muuttanut kaupunkikuvaa toistaiseksi vain vähän.

– Puuarkkitehtuuri on vasta murtautumassa kaupunkikuvaan, mutta nyt näyttää siltä, että läpimurto voisi olla mahdollista, puuarkkitehtuurin professori Pekka Heikkinen Aalto-yliopistosta sanoo.

Heikkinen on opettanut puuarkkitehtuuria Aalto-yliopistossa yli kymmenen vuotta. Hän on myös entinen puurakentamiseen erikoistuneen Puulehden päätoimittaja.

Puuarkkitehtuurin orastavasta läpimurrosta Heikkinen nostaa esimerkeiksi Jätkäsaaren Wood Cityn ja Helsingin keskustakirjasto Oodin. Supercellin uusi pääkonttori on Wood Cityssä.

– Molemmat ovat maailmanlaajuisesti kiinnostavia, merkittäviä puurakennuksia, Heikkinen sanoo.

Suomalainen puuarkkitehtuuri on ollut Heikkisen mukaan hyvin esillä kansainvälisissä julkaisuissa jo pitkään, ja suomalaista puuarkkitehtuuria pidetään korkeatasoisena.

– Suomalaiset ovat olleet siinä erittäin hyviä, Heikkinen toteaa.

Hän kuitenkin muistuttaa, että kyse on ollut ennen Oodia “tällaisista pienemmistä merkeistä” suomalaisen puuarkkitehtuurin orastavassa läpimurrossa. Yksi niistä on Metla-talo, joka valmistui Joensuuhun vuonna 2004. Se oli silloin Suomen ensimmäinen suuri puusta valmistettu puurunkoinen toimistotalo Suomessa.

Puuarkkitehtuurissa Heikkisen puhe kääntyy Olavi Koposeen, joka työskentelee Grenoblessa Ranskassa. Heikkinen puhuu Koposesta puuarkkitehtuurin “näkyvimpänä suomalaistähtenä” Euroopassa.

– Hän on päässyt tekemään tosi isoja puukohteita Ranskaan. Se ei ollut hänelle jostain syystä Suomessa mahdollista, Heikkinen toteaa.

“Pudasjärven hirsikoulu on hyvä esimerkki kansalaistottelemattomuudesta”

Puurakentaminen kiinnostaa juuri nyt myös valtiovaltaa.

Ilmasto- ja ympäristöministeri Krista Mikkonen (vihr.) esitteli hiljan Suomen ensimmäiset kansalliset tavoitteet julkiselle puurakentamiselle. Ympäristöministeriössä toivotaan, että puuta käytettäisiin yhä enemmän suurissa julkisissa rakennuksissa, kuten terveydenhuollon, kulttuurin ja urheilun tiloissa.

Puuarkkitehtuuri on lyönyt Suomessa läpi jo koulu- ja päiväkotirakennuksissa, ja esimerkiksi Tuusulan uusi monitoimirakennus Monio, Tuupalan koulu Kuhmossa ja Pudasjärven Hirsikampus ovat siitä mainioita esimerkkejä.

– Pudasjärven hirsikoulu on hyvä esimerkki kansalaistottelemattomuudesta, Heikkinen hehkuttaa.

Pudasjärvellä vanha betonikoulu korvattiin uudella hirsikoululla, kun vanhan koulurakennuksen loputtomat korjausyritykset eivät johtaneet mihinkään.

Suomalaisella puuarkkitehtuurilla on rakennettu maailmalla imagoa Suomesta kestävän kehityksen maana, mutta Heikkisen mukaan mielikuva ei ole aukoton.

– Sellainen imago ei ole tietenkään aivan totta, Heikkinen toteaa.

Suomi voisi hänen mielestään käyttää paljon enemmän uusiutuvia materiaaleja kestävän kehityksen rakentamisessa kuin se nyt käyttää. Uusiutuvien osuus julkisessa rakentamisessa on vain noin prosentti kaikista muista materiaaleista.

– Voisimme käyttää niitä enemmän, ja paukutella vasta sen jälkeen maailmalla henkseleitä.

Heikkinen uskoo, etteivät arkkitehdit saa muutosta rakentamisessa aikaan yksin.

– Mutta kun markkinavoimilla on vahva mielipide asiaan, rakentamisessa voi tapahtua iso muutos.

– Yritykset voivat profiloitua vanhanaikaisiksi, jos ne käyttävät uudessa pääkonttorissaan tavanomaisia ratkaisuja, kuten betonirakenteita, Heikkinen sanoo.

Sekä Google että Facebook ylpeilevät uusilla rakennuksilla, jotka täydentävät nykyisiä pääkonttoreita Yhdysvalloissa. Niissä korostuvat kestävä kehitys ja ympäristöarvot. Maailman vaikutusvaltaisimmat firmat haluavat profiloitua uusiutuvien materiaalien käyttäjinä.

– Se on kiinnostava kansainvälinen trendi, Heikkinen sanoo.

Yhdysvaltalainen kirjailija Winston Groom on kuollut. Groomin kotikaupungin Fairhopen pormestari kertoi asiasta Facebookissa. Groom oli kuollessaan 77-vuotias.

Groomin ylivoimaisesti tunnetuin teos on yhden 1990-luvun menestyneimmistä elokuvista innoittanut Forrest Gump. Vuonna 1994 julkaistu elokuva voitti kuusi Oscar-palkintoa. Se palkittiin vuoden parhaana elokuvana, ja Oscarin sai myös nimiroolia esittänyt Tom Hanks.

Romaanien lisäksi Groom kirjoitti useita tietokirjoja Yhdysvaltojen sotahistoriasta. Hän oli itsekin palvellut armeijassa Vietnamin sodassa.

– Vaikka hänet muistetaan Forrest Gumpin luojana, Winston Groom oli myös lahjakas journalisti ja tunnustettu historioitsija, sanoi hänen kotiosavaltionsa Alabaman kuvernööri Kay Ivey lausunnossaan.

Forrest Gump tarkastelee sekin Yhdysvaltojen lähihistoriaa päähenkilönsä kautta. Elokuvassa hahmo oli kuitenkin pehmeämpi kuin kirjassa, Groomin mukaan terävimmät särmät oli hiottu pois.

– He tekivät erinomaista työtä. Olisin luultavasti pitänyt enemmän omasta versiostani, mutta sellaisena sitä ei olisi ikinä saatu levitykseen, Groom sanoi Tuscaloosa News -lehdelle vuonna 2014.

Kun iisalmelainen lääkärinä työskentelevä Pekka Honkakoski sai muutama vuosi sitten käyttöönsä Nasan käyttämää tekniikkaa, alkoivat kalliomaalausten tarinat aueta aivan uudella tavalla.

Valokuvausta harrastava Honkakoski käytti kalliomaalausten tutkimiseen paitsi tätä arkeologeillekin tuttua, satelliittikuvauksissa käytettyä menetelmää, mutta myös erityistä valotustekniikkaa. Näin kallioista alkoi paljastua uusia tarinoita paljon aiempaa enemmän.

Kun kalliomaalauksia löydettiin näin runsaasti, antoi se sijaa aivan uudenlaisille tulkinnoille.

Pohjoismaiden laajimmat ja vanhimmat ihmisen tekemät kalliomaalaukset ovat 3 500 – 7 000 vuotta vanhoja. Niitä voi löytää esimerkiksi Suomussalmelta, Hossan Värikalliolta sekä Mikkelin Astuvansalmelta. Näiden seutujen kalliomaalauksista on paljastunut teoksia, joita uudenlaisen tekniikan avulla on päästy tulkitsemaan paremmin.

Maalausten hahmoissa ja kuvastoissa voi nähdä samankaltaisuuksia esimerkiksi saamelaisten rumpujen kuviin.

Lue myös: Tutkimusmatkailija löysi Hossasta lisää kalliomaalauksia – hyödynsi NASAn menetelmiä

Voisiko kuvassa olla jumalatar Juksáhkkán esivanhempi?

Kalliomaalauksia tulkitessa kannattaa pitää mielessä, että kyseessä on tuhansia vuosia vanhoja teoksia aivan erilaisen kulttuurin aikakaudelta. Tulkinnoissa on Honkakosken mukaan pyöräytettävä omia ajatuksiaan lapsen ajattelutapaan, etteivät nykyiset tiedot ja ajatukset liikaa vääristäisi tulkintoja.

Honkakoski on pitkän linjan valokuvausharrastaja, joka on erityisen kiinnostunut harvinaisemmista kuvauskohteista, niin lumihiutaileista kuin juuri kalliomaalauksista. Honkakoski on omien sanojensa mukaan tutkimusmatkailija ja häntä kiehtovat usein sellaiset paikat, joihin ihan jokainen valokuvaaja ei välttämättä päädy.

Honkakoski havaitsi löytämissään maalauksissa hahmon, joka muistuttaa saamelaisrummuissa esiintyvää metsästyksen jumalatar Juksáhkkáá. Hahmo innosti häntä perehtymään saamelaiseen historiaan ja nykyaikaan.

– Kielitieteilijät arvioivat kalliomaalauksia tehneiden ihmisten puhuneen jotakin paleoeurooppalaista kieltä, koska saamen- ja suomen kielet olisivat heidän mielestään maalauksia nuorempia, kertoo Honkakoski.

Hän huomauttaa, että saamelaisten historiasta on arkeologista tietoa vasta 2 000 vuotta näitä maalauksia myöhemmin. Silti, jos nyt löydetyistä kalliomaalauksista ja jo aiemmin tiedetyistä asioista löydetään yhteneväisyyksiä, ovat tulokset Honkakosken mukaan erittäin tärkeitä.

Hän heittääkin haasteen tutkijoille: on heidän työnsä tutkia, mistä oikeasti on kyse.

– Onko jonkinlaista historiaa jäänyt unholaan tai onko kallioita maalanneiden ihmisten kulttuurista jäänyt jotain saamelaisten rumpujen kuviin? Jos näiden tietojen välissä on jonkinlainen linkki, toivoisin, että saamelaiset saisivat omaa esihistoriaansa paremmin esiin. Juuri nyt on suomalaisten ja saamelaisten tutkijoiden aika perehtyä tähän asiaan.

Saamelaismuseon arkeologi näkee monenlaisten tutkimusten mahdollisuuden

Saamelaismuseo Siidan arkeologi Eija Ojanlatva arvostaa Honkakosken tekemää työtä. Arkeologien keskuudessa puhetta uusista löydöksistä on hänen mukaansa riittänyt. Ojanlatva on vakuuttunut siitä, että Honkakosken uusi tutkimustapa ja uudet kuvat ovat tutkimusmaailmalle merkittäviä. Kyse on kalliomaalauksista, jotka ovat pitkältä aikaväliltä, yli 3 000 vuoden ajalta.

Suomessa kalliomaalauksia on suhteellisen paljon. Jos tarkastelee laajempaa aluetta esimerkiksi Norjaan ja Venäjälle saakka, on uusissa löydöksissä yhtäläisyyksiä näistä maista löydettyjen kalliomaalausten kanssa.

Kalliomaalauksista on aiemminkin ilmennyt kuvia, jotka ovat tuttuja saamelaismytologiasta: eläimiä, tuntureita, lintuja, ihmisiä metsästystä, kalastusta ja niin edelleen, luettelee Ojanlatva.

Hän lisää, että koko arktisen alueen maalausten tutkiminen olisi mielenkiintoista. Esimerkiksi kivikautisia maalauksia voitaisiin verrata 200 vuotta vanhoihin saamelaisrumpuihin. Jos jokin taho alkaa tutkimaan kalliomaalauksia, toivoisi Ojanlatva saamelaismuseon voivan olla työssä avuksi. Hän näkee saamelaisalueelta tulevan tiedon tärkeäksi osaksi mahdollista tutkimustyötä.

Arkeologian dosentti: kuvien ajatusmaailma näkyy myös saamelaisrummuissa

Kalliomaalauksista väitöskirjan tehnyt arkeologian dosentti Antti Lahelma on aiemmin tuonut esiin ajatuksen siitä, että vanhojen saamelaisrumpujen kuvamaailmassa on voinut säilyä jotain kalliomaalausajan kulttuurin ajattelutavoista. Pekka Honkakosken kokoama uusi dokumentaatio tukee Lahelman näkemystä.

Lahelman mukaan Honkakosken löydökset ovat mielenkiintoisia: osa on ollut tiedossa jo ennen, mutta osa tulkinnoista on aivan uusia.

– Kuvat ovat yhtäläisiä esimerkiksi Juksáhkkán kanssa, mutta se ei tarkoita sitä, että kuvien tekijät olisivat olleet saamelaisia tai saamelaisuutta olisi edes ollut silloin. Ei ole myöskään tietoa siitä, mitä kieltä he ovat puhuneet, kertoo Lahelma.

– Olivat ne sitte mitä tahansa ihmisiä ja puhuneet mitä tahansa kieltä, on maailmankuvassa sellaisia ominaisuuksia, joita on myöhemmin nähty saamelaisessa uskossa, hän jatkaa.

Lahelma kuitenkin muistuttaa, että kyse on monia tuhansia vuosia vanhoista maalauksista. Vaikka yhteneväisyyksistä saamelaisten kuvausten kanssa puhutaankin, ei voida sanoa, että nämä kalliomaalaukset olisivat saamelaiskulttuurista – toisin kuin vaikkapa rummuissa, joissa yhteys on voitu selvittää.

Lahelma suositteleekin ajattelemaan näitä maalauksia ikään kuin ihmiskunnan yhteisenä perintönä, eikä niitä kannata viedä hänen mukaansa poliittiseen kontekstiin lainkaan.

Otavan entinen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja, professori Heikki A. Reenpää on kuollut, kertoo Helsingin Sanomat.

Hän kuoli 98-vuotiaana tänään perjantaina Helsingissä.

Reenpää toimi Otavan toimitusjohtajana vuosina 1968–1978 ja hallituksen puheenjohtajana 1979–2000. Hän kuului Otavaa monessa polvessa johtaneeseen Reenpään sukuun.

Poikkeuksellisen pitkän uransa aikana hän sai kokea aitiopaikalta Otavan sodanjälkeisen toiminnan ja kustannuspolitiikan monet eri vaiheet. Hän sai myös todistaa esimerkiksi perheyrityksen listautumisen pörssiin ja osakkeiden pois vetämisen pörssistä, jolloin yhtiö palautui Reenpään suvun ja Otavan kirjasäätiön täyteen omistukseen, kirjoittaa Helsingin Sanomat.

Reenpää oli keskeinen henkilö perustettaessa Eino Leinon seuraa, ja hän toimi myös Pro Karelia -kansalaisliikkeessä.

Lue myös:

Liikemiesten ajatus historiallisen Porkkalan kaupungista herättää varovaista mielenkiintoa

Reenpäät vetäytyvät Otavan liikkeenjohdosta

Svenska Teatern tekee isoja muutoksia ohjelmistoonsa koronan takia. Teatteri ilmoitti muutoksista perjantaina.

Suurimmat muutokset koskevat Svenska Teaternin suursatsausta, Maija Poppanen -musikaalia. Tämän syksyn Maija Poppaset esitetään suunnitellusti, mutta kevääksi tarkoitetut 94 esitystä siirtyvät ensi vuoden syksylle ja vuoden 2022 keväälle.

Normaalisti Maija Poppasta mahtuisi katsomaan lähes 600 katsojaa, koronarajoitusten takia määrä on pudotettu 250:een.

Teatterinjohtaja Joachim Thibblinin mukaan Svenska Teaternin talous ei yksinkertaisesti kestä sataa musikaalinäytöstä nykyisilllä ja odotettavissa olevilla, koronasta johtuvilla yleisörajoituksilla.

– Olemme halunneet turvata kestävän ja monipuolisen ohjelmiston vaarantamatta kuitenkaan teatterin taloutta liikaa, Thibblin toteaa.

Svenska Teaternin tulevasssa ohjelmistossa on muitakin muutoksia. Esimerkiksi Asko Sarkolan tähdittämä, suosittu Pappan-näytelmä palaa takaisin ohjelmistoon tammikuussa 2021.

Toinen kevätkäuden uusintaensi-ilta on The Play That Goes Wrong -näytelmä.

Svenska Teatern ei ole ainoa teatteri, joka on joutunut ahtaalle koronan tähden. Yle selvitti neljän suuren teatterin tilannetta tässä jutussa.

Vaalea, pitkähiuksinen ja pahansisuinen skandinaavi, joka purjehti kavereittensa kanssa vieraille rannoille lohikäärmeveneellään ja otti armotta, mitä halusi, tappoi, raiskasi ja hävitti.

Sellainen kuva viikingeistä ja heidän ajastaan, noin vuosista 750–1050, elänee monen mielessä edelleen. Todellisuus oli kuitenkin paljon monimutkaisempi, kertoo Nature-lehdessä julkaistu laaja kansainvälinen geenitutkimus. Se osoittaa, ettei viikinki-identiteetti vaatinut skandinaavisia sukujuuria.

Tutkijat analysoivat vainajien perimää hampaista ja luista, joita arkeologit olivat löytäneet haudoista eri puolilta Eurooppaa. Valtaosa tutkituista 442 vainajasta oli viikinkiajalta, mutta rautakautista kuvaa täydentämässä oli näytteitä myös pronssikaudelta ja aina uudelta ajalta asti.

Haudat oli löydetty Skandinavian ja Grönlannin lisäksi Britanniasta, Irlannista, Virosta, Puolasta, Ukrainasta ja Venäjältä. Vainajissa oli sekä aikuisia että lapsia, nuorimmat vain vauvaikäisiä.

– Televisiosta nähdyn ja kirjoista luetun perusteella meillä on mielikuva kiinteästä skandinaavisesta viikinkiyhteisöstä, josta lähdettiin tekemään ryöstöretkiä ja kauppaa pitkin Eurooppaa. Geenit osoittavat heidän maailmastaan muuta, sanoo tutkimusta johtanut evoluutiogeneetikko Erske Willerslev.

Viikinkien todellinen kuva muuttui jopa niin paljon, että historiankirjat on kirjoitettava uusiksi, tuumii Willerslev, Kööpenhaminan ja Cambridgen yliopistojen professori.

Kuva viikingeistä monipuolistui, kun analyysit osoittivat, ettei geenivirta kulkenut vain pohjoisesta poispäin, vaan viikinkien skandinaavisille sydänmaille tuli perimää Brittein saarilta, Etelä-Euroopasta ja Aasiasta, jo ennen viikinkiaikaa.

Vaaleat hiukset eivät olleet viikingin ehdoton tunnusmerkki, vaan joukossa oli paljon myös tummatukkaisia.

– Todisteet Etelä-Euroopasta ja Aasiasta tulleesta geenivirrasta sopivat hyvin yhteen muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa, jotka kertovat laajoista yhteyksistä tuonaikaisten ihmisten välillä, sanoo brittiläisen Yorkin yliopiston arkeologi Steve Ashby, joka on erikoistunut juuri viikinkiaikaan.

Se ei ollut pitkä, mutta sen vaikutukset ulottuivat Aasian aroilta Pohjois-Amerikkaan.

– Viikinkien mukana levisivät teknologiat, kieli, uskomukset, tavat ja tottumukset. Syntyi uusia sosiopoliittisia rakenteita. Viikinki-identiteetti ei rajoittunut vain heihin, joilla oli geneettiset juuret Skandinaviassa, summaa tanskalaisen Aarhusin yliopiston arkeologian professori Søren Sindbæk.

Virossa kaatui kymmeniä saman kylän poikia

Yksi vanha harhaluulo, jonka tutkimus kumoaa, on ajatus Skandinaviassa asuneesta yhtenäisestä viikinkikansasta. Geeneistä piirtyi kolme erillistä populaatiota, jotka eivät juuri näytä olleen tekemisissä keskenään ja jotka matkustivatkin valtaosin eri suuntiin.

Geenivirtojen perusteella Englantiin lähdettiin ennen muuta nykyisen Tanskan ja eteläisimmän Ruotsin alueelta. Skotlantiin, Irlantiin, Islantiin ja Grönlantiin purjehtivat pääasiassa nykyisen Norjan asukkaat, ja itään mentiin lähinnä Ruotsista.

Vainajien joukosta hahmottui toisaalta läheisiä sukulaissuhteita. Virossa Saarenmaalla venehautaan päätyneiden epäonnisten ryöstö- tai kenties tunnusteluretkeläisten joukosta paljastui yhden perheen tragedia: jossakin Mälarenjärven ympäristössä jäi perhe suremaan neljää yhden päivän aikana kuollutta poikaansa.

Koska lähes kaikilla muillakin oli varsin samankaltainen perimä, joukon arvellaan olleen saman kylän tai kaupungin poikia. Haudattuja oli 41.

Saarenmaan Salmeen päättynyt matka oli poikkeuksellisen varhainen viikinkiretki. Radiohiiliajoitukset kertovat, että elettiin vasta noin vuotta 750. Salmen hauta on harvinaisuus myös siksi, että se on ainoa tunnettu laivajoukkohauta – tai oikeammin aluksia on kaksi, löydöt vuosilta 2008 ja 2010.

DNA-tutkimukset puhuvat sen puolesta, että hautaukset olivat samanaikaiset, sanoo Tallinnan yliopiston arkeologi Jüri Peets Viron yleisradioyhtiön ERR:n ja saarenmaalaisen Saarte Hääl -lehden artikkeleissa. Virolaistutkijat ovat aiemmin päätelleet miesten kaatuneen kahden kilpailevan viikinkijoukon yhteenotossa.

Peetsin pettymykseksi hautausten yhtäaikaisuudelle ei löytynyt lisävahvistusta kahden miekankappaleen materiaalin analyyseissä. Jos eri veneistä löytyneet palaset kyettäisiin osoittamaan yhdeksi katkaistuksi miekaksi, se olisi vahva todiste.

Oliko matkalla mukana kuningas?

Miesten miekat ja muut hienot esineet ovat saaneet tutkijat kummastelemaan matkan tarkoitusta. Kullalla ja jalokivillä koristeltu miekka tuskin oli paras mahdollinen käyttöase, puntaroi Peets.

Hypoteesia siitä, että miehet kuuluivat kotiseutunsa eliittiin, vahvistaa heidän poikkeuksellinen pituutensa, keskimäärin yli 175 senttiä. Ravintoa oli siis kasvuiässä ollut riittämiin. Myös heidän hampaansa olivat erinomaisessa kunnossa.

Yhden miehen suusta löytyi viikinkien lautapelin hnefataflin valaanluinen kuningasnappula. Oliko se päätynyt suuhun vahingossa, vai oliko se viesti eritysasemasta? Oliko hän peräti kuningas? Siihen tutkijoilla ei ole ainakaan vielä vastatusta.

Tästä linkistä aukeaa Saarte Hääl -lehden julkaisema 21 kuvan galleria Salmen kaivauksista ja löydöistä.

Sukulaisuussuhteita ilmeni muuallakin, kuten kauaksi toisistaan Tanskaan ja Englantiin haudattujen miesten välillä. Heidän DNA:nsa kertoo heidän olleen toisen asteen sukulaisia, siis mahdollisesti velipuolia tai setä ja veljen- tai sisarenpoika.

Tällaisista ison kuvan yksityiskohdista kanadalaisen Simon Fraser -yliopiston arkeologian professori Mark Collard on erityisen innoissaan.

– Näillä havainnoilla on merkittävää kerrottavaa viikinkiajan sosiaalisista elämästä. Emme olisi koskaan tulleet tietämään näitä yhteyksiä ilman muinais-DNA:ta. Tulokset todellakin osoittavat, millainen merkitys tällä tutkimusmenetelmällä on historian ymmärtämisessä, Collard sanoo.

Viikinkiaikaista perimää on nykyisin kymmenellä prosentilla ruotsalaisista. Briteistä arviolta kuusi prosenttia kantaa vastaavaa muistoa pohjoisesta.

Yksi tuloksista antaa vinkkiä Skotlannin alkuperäiskansasta pikteistä, jotka sittemmin sulautuivat muuhun skotlantilaisväestöön. Ainoat piktien jättämät kirjoitukset ovat kuvakivien symboleja, joita ei ole kyetty tulkitsemaan.

Roomalaiset kirjoittivat heistä, mutta vihollisen värittyneestä näkökulmasta, sillä piktit panivat ankarasti vastaan valtausyrityksille. Viikinkejäkään he eivät ottaneet avosylin vastaan, mutta joutuivat taipumaan.

Kaksi vuotta sitten skotlantilaisen Aberdeenin yliopiston arkeologit löysivät Burgheadista Koillis-Skotlannista piktien suurimpiin kuuluneen linnoituksen kuuden metrin korkuiset hirsimuurit, jotka olivat palaneet karrelle 900-luvulla viikinkien hyökkäyksessä.

Silti joistakin pikteistäkin tuli viikinkejä. Kahdella Skotlannin pohjoiselta Orkneyn saariryhmältä löytyneellä miehellä oli täysin skotlantilainen DNA, mutta miekat ja muut hautaesineet ehtaa viikinkitavaraa.

– Tämäkin on todiste aivan toisenlaisesta kulttuurisesta suhteesta kuin ryöstö- ja raiskausretket, huomauttaa Bristolin yliopiston datatieteilijä Daniel Lawson.

Lue myös:

Home uhkaa ainutlaatuista viikinkilaivalöytöä Norjassa

Kertooko kuuluisa riimukivi viikinkien ilmastoahdistuksesta?

Kuten useimmat metallimuusikot, on Marko Annalakin varsin monokromaattinen eli yhtä värisävyä toistava hahmo. Yllä on hiilenmustaa denimiä, ja pitkät hiukset sekä lapiomainen parta taittavat harmaata.

Farkkutakin rintamusta koristava pikkuruinen punainen Levi’s-logo vaikuttaa tässä kokonaisuudessa räikeältä huutomerkiltä, ja t-paidan goottilaisella fontilla kirjoitettu vitivalkoinen teksti viittaa 1980-luvun sveitsiläiseen thrash metal -yhtye Coroneriin.

Mokoma-yhtyeen laulajana ja taitavana tekstinikkarina tunnettu Annala on viime vuosina profiloitunut kirjailijana, joka on julkaissut romaaneja rapsakkaan tahtiin. Esikoinen, vuonna 2017 ilmestynyt autofiktiivinen Värityskirja käsitteli Annalan omaa masennusta. Seuraavana vuonna julkaistu Paasto taas sukelsi uskonnollisen kriisin syövereihin.

Annalan kolmas teos, Kuutio, tarkastelee avioeron tuomaa tuskaa ja isyyttä, jota monimutkaistaa arvaamaton erityislapsi. Samalla kirja kartoittaa keski-ikäisen heteromiehen eksyksissä olevaa mielenmaisemaa.

– Kuution kuningasajatuksena on tarjota lohtua. Toivon, että vanhemmuuden ja isyyden erilaisten roolien kanssa painivat ihmiset kokisivat kirjaa lukiessaan, etteivät he ole ajatustensa kanssa yksin. Tuon julki universaaleja tuntoja, joista ei kuitenkaan välttämättä uskalleta puhua ääneen, Annala toteaa.

Isyys on ollut kivaa aikaa

Marko Annalalla ja hänen puolisollaan, thainyrkkeilijä Inga Maggalla on 12- ja 10-vuotiaat lapset, joten isyyden valitseminen romaanin kantavaksi teemaksi ei ole Annalan kohdalla ollut mikään outo valinta – ja kuten kirjassakin, siinä on ollut erilaisia vaiheita.

– Summa summarum: isyys on kuitenkin ollut kivaa aikaa, ja nyt se on erittäin kivaa aikaa. Ja mitä enemmän lapsista alkaa tulla esille omaa identiteettiä, sitä paremmaksi tämä muuttuu.

Annala oli aiemmin pohtinut adoptiolapsen hankkimista ja kokenut, että sekin riittäisi isyyden toteuttamiseksi. Mieli kuitenkin muuttui, kun hän kohtasi Maggan.

– Minulle tuli palava halu nähdä, mitä meidän yhteiset geenimme oikein saavat aikaan – se oli jännä, primitiivinen tunne. Tällainen tunne saattaisi tosin johtaa koko elämän mittaiseen kriisiin, jos omia lapsia ei jostain syystä pystyisikään hankkimaan. Tässä mielessä olen ollut onnekas.

Vaikka Annala ja Magga ovat molemmat julkisuuden henkilöitä, he ovat pitäneet lapsensa visusti taka-alalla esimerkiksi sosiaalisen median kanavistaan ja taanneet näille anonymiteetin. Annala on tulkinnut, että kyse on ollut myös lasten omasta toiveesta.

– He eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sen paremmin julkisuudesta kuin tekemisistäni, eivätkä he esimerkiksi kuuntele Mokomaa tai lue kirjojani, vaikka ovat jo tuon ikäisiä. Tuskin he nauttisivat siitä, että iskä riepottelisi heidän asioitaan estottomasti tuolla julkisuudessa.

Annaloiden kodista on muodostunut lähialueen lasten kokoontumispaikka, eikä ole tavatonta, että siellä on koulun jälkeen kymmenkuntakin esiteiniä välipalalla. Annala uumoilee, että suosion syynä ovat perheen kolme kissaa – tai mahdollisesti hän itse.

– Koska teen lähinnä viikonlopputöitä, olen usein päivisin kotona. Ehkä lapset tykkäävät tulla paikkaan, jossa on joku aikuinen, ja ehkä he saavat siitä tiedostamattaan turvallisuuden tunnetta. Myöhemmin he saattavat muistella, että siellä se tyyppi vaan lojui sohvalla ja näppäili kitaraa, Annala naureskelee.

Kuutiossa käsitellään myös sitä, kuinka isyyden ja siinä samassa miehen rooli on sukupolvien myötä muuttunut varsin erilaiseksi. Marko Annala on esimerkiksi toteuttanut isyyttään täysin eri tavalla kuin oma isänsä.

– Nyt papan roolissaan oma isäni on ollut kaiken kaikkiaan mahtava. Hän on leppoisa ja muuttunut pehmommaksi, mutta meillä on ollut aiemmin hyvin myrskyisä suhde. Ongelmia oli etenkin silloin, kun olin murrosikäinen ja nuori aikuinen.

Annalan mukaan isällä oli epärealistisia pelkoja poikansa muusikkouden suhteen, Annala itse taas provosoi ja heitti useassa tilanteessa lisää löylyä kiukaalle.

– Oltiin molemmat vähän hölmöjä, mutta ollaan siitä kyllä kasvettu. Toivottavasti ne asiat, joita oman isän kanssa on tullut tehtyä, eivät toistuisi omien lasteni kanssa.

Hankkiako lapsia vai ei?

Kuutio ponkaisee liikkeelle varsin vauhdikkaalla ja detaljirikkaalla synnytyskuvauksella. Marko Annala itse muistelee edelleen kauhunsekaisin tuntein esikoisensa syntymää, joka ei ollut helpoimmasta päästä.

– Kyllä se oli aivan kauheaa hommaa – se oma avuttomuus siinä tilanteessa kun tajusi, että paikalla oli kolme lääkäriä, eikä kaikki ollut mennyt kuten olisi pitänyt mennä. Tällaisessa tilanteessa nainen kuvastuu käsittämätöntä voimaa uhkuvana sankarina, joka pullautti meille lapsen. Oma osuutenihan oli hoidettu jo yhdeksän kuukautta aiemmin.

Annalan mukaan lisääntyminen ja lasten hankkiminen ei ole ihmisen ensisijainen tarkoitus, mutta se jäsentää tämän syvempää ymmärrystä itsestään.

– Koen, että lasteni syntymän jälkeen olemassaoloni tarkoitus on kirkastunut. Myöhemmin ihmisen on kuitenkin pystyttävä todentamaan itselleen perimmäinen syy olla olemassa riippumatta siitä, onko hänellä lapsia vai ei. Enkä missään nimessä väheksy henkilöitä, jotka päättävät tarkoituksellisesti jäädä lapsettomiksi, koska ihminen voi elinikänsä aikana tuottaa niin paljon kaikkea arvokasta.

Annala viittaa myös omaan työhönsä, jolla on ollut merkitystä lukuisille ihmisille ympäri maailmaa.

– Päällisin puolin tämä tietenkin vaikuttaa ihan naurettavalta: viittäkymppiä lähestyvä mies laulaa hevibändissä – tämähän on jo lauseena ihan haperoa. Tuttavapiiristäni esimerkiksi löytyy lääkäreitä, jotka työskentelevät kriisialueilla, kun taas minä tässä pyörin oman napani ympärillä. Mutta jos tällä on jokin arvo kuulijalle tai lukijalle, niin sitten! Olisi toivottavaa, että kun joka päivä kuluttaa ja hengittelee vähäisiä happivarojamme, tekisi sitä jostakin pätevästä syystä.

Pari vuotta sitten mediassa oli trendikästä olla vauva- ja lapsivastainen. Muun muassa Ylen uutisissa kerrottiin, että suurin ekoteko olisi olla tekemättä lapsia, eikä lopettaa vaikkapa lentomatkustamista tai siirtyä kasvissyöntiin.

– Rakastavana ja isän roolistaan pitävänä ihmisenä tällainen syyllistäminen tietenkin tuntui pahalta. Varmaan samalta tuntuisi, jos menisi tölväisemään jollekin lapsettomalle pariskunnalle, että miksette ole hankkineet lapsia.

Annalan mielestä on huvittavaa, että viime aikoina ääni on muuttunut kellossa täysin päinvastaiseksi.

– Olen jopa onnitellut bändin jätkiä siitä, että meillä kaikilla on yli 1,3 lasta. Olen aina ajatellut, että lisääntyminen on sen verran simppeli asia, ettei sitä voisi muuttaa mikään, mutta esimerkiksi Japani todistaa toista suuntaa. Siellä kokonainen sukupolvi ei koe lisääntymistä mitenkään tarpeellisena asiana.

Yhtenäiskulttuurilla oli puolensa

Marko Annala on useassa yhteydessä todennut elävänsä itselleen passelia ajanjaksoa, koska hän kuuluu speed ja thrash metallin sanansaattajiin. Genren kaikki oleelliset albumit, kuten Metallican Master of Puppets, Kreatorin Pleasure to Kill ja Megadethin Peace Sells...but Who’s Buying? julkaistiin vuonna 1986, jolloin Annala vietti kukkeaa nuoruuttaan.

Nyt muutama aikakauttamme voimakkaasti määrittävä asia on kuitenkin alkanut tökkimään. Sellaisiin kuuluu esimerkiksi äärimmäisyyksiin viety individualismi.

– Yhtenäiskulttuurin lapsena koen, että monella tapaa ilmenevä pirstaloituminen on vienyt minulta uskoa esimerkiksi taideteoksen arvoon. Koska kaikki on nykyisin pientä ja sirpaloitunutta, voiko enää syntyä Pablo Picasson Guernican kaltaisia avainteoksia, yhteisiä sukupolvikokemuksia?

Välillä Annalasta tuntuu, että jos olisimme edelleen 1980-luvulla, niin “ai kun se oisi ihanaa”.

– Facebookin äärellä surtiin vielä jokin aika sitten yhteisöllisesti David Bowien ja Princen kuolemaa, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua tällaista ei todennäköisesti enää tapahdu. Joku murehtii ehkä jotakin räppäriä, joku toinen pelisuunnittelijaa, joku kolmas basehyppääjää, mutta massoittain ei yhteisiä asioita enää löydetä.

Annala ymmärtää, että yhtenäiskulttuurin aikakausi oli yksioikoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan monelle hyvin raskas kokemus, ja että heidän on tällä hetkellä huomattavasti helpompi hengittää.

– Muistan kuitenkin hyvin sen onnellisuuden hetken, kun löysin W.A.S.P.-yhtyeen, eikä yksikään tyttö ymmärtänyt sitä, koska he kuuntelivat Modern Talkingia. Ehkä ihminen kaipaa aina takaisin nuoruutensa maisemiin.

Aikakauttamme leimaava jatkuva ja alati kasvava informaatiotulva on tuonut tullessaan trollaamisen kaltaisia lieveilmiöitä, jotka Annalan mielestä murentavat uskottavuutta joka suunnasta. Ihminen ei enää pysty luottamaan mihinkään tahoon.

– Koronavilkku esimerkiksi aiheutti hirveän mekkalan sosiaalisessa mediassa. Huvittavinta tässä oli se, että ihminen joka käyttää aktiivisesti somea valittaa, että häntä kenties valvotaan koronavilkun kautta. Tällainen on jo itsessään niin paradoksaalista.

Annalan perheessä ei ole televisiota eikä hän esimerkiksi lue ollenkaan iltapäivälehtiä.

– Pyrin suojelemaan itseäni levottomuutta aiheuttavalta käsittämättömältä informaatiovirralta. Meiltä vaaditaan jatkuvasti näkemyksiä erilaisista asioista, vaikkei kaikilla ole tällaiseen kapasiteettia. Monikaan ihminen ei uskalla enää olla nöyrä ja sanoa, etten tiedä tuosta asiasta yhtään mitään.

Musiikillisten aiheiden pyörittelyä

Marko Annalan loikkaus metallimusiikin sanoittajasta kirjailijaksi on ollut varsin vaivaton ja ehkä ilmeinenkin prosessi.

– Juice Leskinen piti lyriikkaa kaunokirjallisuutta suurempana asiana ja totesi, että kaikkihan pystyvät kirjoittamaan kolmesataa sivua, mutta yritäpä kirjoittaa kolme oleellista sanaa. Mitä vähemmällä merkkimäärällä pystyy ison tarinan kertomaan, sitä kovempi tekijä. Tykkään kuitenkin kovasti siitä, että tällä hetkellä käytössäni on kaksi kerronnan muotoa.

Mutta miksi Annala ei ole sijoittanut romaanejaan metallimusiikin maailmaa – tapahtumaympäristöön, jonka hän on jo vuosikymmeniä tuntenut kuin omat taskunsa?

– Olen pitänyt musiikkimaailmaa tähän saakka varsin tylsänä ympäristönä. Joku keikkabussi ei inspiroi minua ollenkaan, koska se on liian lähellä. Olen kylläkin pyöritellyt musiikkiaiheita mielessäni, mutta nekin ovat menneet melko kauas omasta musiikillisesta viitekehyksestäni. Minun ei ehkä kuitenkaan kannata lähteä sijoittamaan tapahtumia Sinuhe egyptiläisen tyyliin muinaiseen Egyptiin.

Palaamme pyramidien juurelta Helsingin Musiikkitalon kahvilaan. Kesken haastattelun paikalle pelmahtaa aina yhtä energinen ja vauhdikas Jone Nikula, joka on menossa juontamaan läheistä tapahtumaa. Nikulalla on selkeä mielipide Marko Annalasta:

– Hän on yksi valtakunnan – saatana – niinkuin hienoimpia ja fiksuimpia miehiä!

Lisää Marko Annalasta oheisessa jutussa.