Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistetaan Helsingissä. Seuraamme tilaisuutta ja arvioimme ehdokkaita. Studiossa ovat kirjallisuustoimittaja Miia Gustafsson ja kulttuuritoimituksen päällikkö Satu Nurmio.

Ehdokaskirjat valitsee kolmen hengen valintalautakunta. Tänä vuonna raadissa ovat mukana ulkoministerin valtiosihteeri Johanna Sumuvuori, kulttuuritoimittaja Suonna Kononen ja yrittäjä Maija Kuusi, joka on vaikuttanut kustannus- ja musiikkialalla.

Lopullisen valinnan tekee kapellimestari Hannu Lintu. Hän toimii RSO:n ylikapellimestarina ensi vuoden kevääseen saakka ja siirtyy sitten Kansallisoopperaan.

Finlandia-palkinto maamme tärkein kirjallisuuspalkinto. Palkinnon arvo on 30 000 euroa.

Kaunokirjallisuuden sekä muiden Finlandia-palkintojen voittajat selviävät keskiviikkona 25. marraskuuta klo 19 Finlandia 2020 – lukemisen juhlaa -ohjelmassa Yle TV1:ssä ja Areenassa.

Viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Pajtim Statovci romaanillaan Bolla.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaissa on mukana suosikkihahmoja ja jo aiemmin voittaneita

Tässä ovat tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat: mukana teokset tanssikiellosta, saimaannorpasta ja terrorismista

Helsinkiin perustettavan Tanssin talon hallitus on valinnut talon luotsaajaksi kokeneen tuottajan. Niki Matheson on työskennellyt pitkään muun muassa Suomen suurimman taidefestivaalin, Helsingin juhlaviikkojen parissa. Hän oli Juhlaviikkojen hallintojohtaja vuosina 2007–2019.

Tanssin talo kertoo valinnasta verkkosivuillaan.

Viime vuodet Matheson on luotsannut Kulttuuritehdas Korjaamoa Helsingin Töölössä. Katse kääntyi häneen, kun Tanssin talon edellinen johtaja irtisanoutui aiemmin syksyllä.

– En hakenut talon johtajaksi ensimmäisessä vaiheessa. Nyt minulta kysyttiin, lähtisinkö ehdokkaaksi, kun uutta johtajaa valitaan. Suostuin, Niki Matheson kertoo.

Uudella johtajalla on juuret syvällä tanssin kentällä

Mathesonilla on taustallaan koreografin opinnot sekä esittävän taiteen tuottajan tutkinto Teatterikorkeakoulusta. Tanssipiireissä Matheson tunnetaankin hyvin. Hän on työskennellyt muun muassa Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmässä sekä merkittävimmillä kotimaisilla tanssifestivaaleilla.

Siinä hän poikkeaa talon ensimmäisestä johtajasta Matti Nummisesta, joka tunnettiin Riihimäen teatterin sitkeänä johtajana. Teatteri oli hänen johtajakaudellaan kamppaillut olemassaolostaan Riihimäen kaupungin budjettileikkauksissa. Matti Numminen erosi tanssin talon johtajuudesta lokakuussa 2020.

Tanssin talo -hankkeen aikana keskustelua ovat herättäneet muun muassa talon tulevan toiminnan rahoitus ja pitkään jatkunut nimikiista. Nummisen aikana talon nimeksi valittiin Form. Nimipäätös kumottiin pian.

Lue lisää:

Tanssin talon uusi nimi raivostutti tanssitaiteilijat – talon johtaja vastaa kritiikkiin

Tanssin talon uusi nimi Form on lentämässä roskiin – Talon johtaja: “Teimme virheen”

Tuleva johtaja Niki Matheson joutuu nyt kohtaamaan muiden rahoituspulmien lisäksi koronahaasteen. Korona-ajan selviytymistaistelusta hänellä on jo kokemusta.

– Olemme Kulttuuritehdas Korjaamolla jo kuukausia joutuneet sopeuttamaan toimintaamme niin ravintolapuolella kuin tapahtumatuotannoissakin. Lisäksi meillä on elokuvanäytäntöjä, joiden suhteen on jouduttu tekemään sopeutustoimia, Matheson kertoo.

– Suurin muutos liittyy varmaan virtuaalisuuteen. Sitä pitää tarjota live-kohtaamisten lisänä. Tanssi toimii yllättävän hyvin virtuaalisesti.

Mathesonin mukaan tanssi toimii esimerkiksi hybriditapahtumissa, joissa yhdistetään toimintaa paikan päällä ja verkossa. Hänen mukaansa Suomessa on perinteitä ja taitoa tehdä kiinnostavia tanssielokuvia. Se luo pohjaa myös virtuaalitapahtumille.

Yhteinen hyvä tähtäimessä

Tanssialaa ovat ravistelleet samat kriisit kuin muutakin esittävää alaa. Kun rahaa on vähän, työehdot on vedetty tiukille, ja hyväksikäyttötapauksiakin on tullut esille.

Tanssin talon hallitusta on jo ehditty moittia tiedottamisen epämääräisyydestä, jopa asioiden salailusta. Teatteri&Tanssi -lehden mukaan tanssiväki kokee, etteivät talon johto ja yhdistyksen hallitus tiedota ennakkoon päätöksistä, joihin yhdistyksen jäsenet haluaisivat tai voisivat osallistua.

Tulevalla johtajalla on käsissään hermostunut ja hajanainen kenttä.

– Talolla on suuntaviivat jo olemassa. Nyt ei auta kuin ryhtyä tekemään yhdessä. Sitä kautta löytyy varmasti kaivattua yhteisöllisyyttä, Matheson sanoo.

Niki Matheson kertoo alkavansa käydä läpi talon asioita joulukuussa ja ottavansa tehtävänsä johtajana vastaan vuoden 2021 alusta.

Alkuvuodesta 2022 avattava Tanssin talo rakennetaan Kaapelitehtaan yhteyteen Helsingin Ruoholahteen. Rakennushankkeen rahoittavat Jane ja Aatos Erkon säätiö, Helsingin kaupunki, opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Kiinteistö Oy Kaapelitalo.

Musiikkineuvos Ossi Runne on kuollut torstaina illalla pitkällisen sairauden jälkeen. Asiasta kertoo hänen tyttärensä Tiina Runne.

Runne kuoli 93-vuotiaana. Hän oli syntynyt Viipurissa vuonna 1927.

Runnen pääinstrumentit olivat trumpetti ja oboe. Hänen musiikkiuransa alkoi jo 8-vuotiaana, kun hän aloitti viulunsoiton opinnot Viipurin musiikkiopistossa. Ylelle antamassaan haastattelussa Runne kertoo, että äiti marssitti Ossin aikanaan Viipurin musiikkiopistoon ja sanoi, että pojasta pitää tehdä soittaja.

Runne tunnettiin kapellimestarina, säveltäjänä, muusikkona ja sovittajana. Runne toimi urallaan muun muassa Ylen TV 1:n kapellimestarina ja Oulunkylän pop/jazz -opiston opettajana.

Runne toimi Suomen euroviisukappaleiden kapellimestarina yli 20 kansainvälisessä finaalissa. Runne sävelsi musiikin kymmeniin tv-näytelmiin ja tv-baletin Legenda. Lisäksi hän sävelsi ja sanoitti Euroviisuihin vuonna 1966 Suomen edustuskappaleen Playboy, joka Ann-Christinen esittämänä sijoittui Luxemburgissa järjestetyssä finaalissa kymmenenneksi.

Musiikkineuvoksen arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1995.

Lue lisää:

Elävä arkisto: Musiikkineuvos Ossi Runne

Ossi Runne antoi 60 vuotta trumpetille

Loppukesällä vuonna 1885 kirjailija Robert Louis Stevenson ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa. Hän sairasti verenvuototautia, oli kuumeinen ja houraili. Kirjailijan mieli liikehti unen, valveen, painajaisten ja harhanäkyjen aallokossa.

Näin Stevensonin mielentilaa on kuvailtu lukuisissa eri lähteissä, jotka kertovat hänen menesteoksensa synnystä. Kerrotun mukaan kirjailijan ajatuksissa pyöri suorastaan pakkomielteisesti outo tarina, jonka hän kirjoitti tarinan sairasvuoteeltaan käsin valmiiksi muutamassa päivässä. Houreisen luovan prosessin lopputulokseen vaikuttivat myös hänen nauttimansa huumeet.

Omituisissa olosuhteissa syntyneestä kauhutarinasta, seuraavana vuonna julkaistusta Tohtori Jekyll & Mr. Hyde -pienoisromaanista tuli silmänräpäyksessä bestseller. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sitä myytiin reilun vuosikymmenen aikana yli 250 000 kappaletta.

Kauhu on baletissa haastavaa

Jakautuneesta mielestä kertova hyytävä tarina ei ole vuosien saatossa menettänyt vetovoimaansa, mistä kertoo Suomen Kansallisbaletin Jekyll & Hyde -maailmanensi-ilta. Yhdysvaltalaiselle koreografille Val Caniparolille kauhubaletin valmistuminen on ollut unelmien täyttymys.

– Olen katsellut Jekyll & Hyde -aiheisia elokuvia ja lukenut itse romaania jo pienestä pitäen. Tematiikka on ollut mielestäni hyvin kiinnostavaa ja ajattelin, että tässä olisi hyviä aineksia kokoillan balettiin.

Caniparolin mukaan kauhun käsittely baletin keinoin ei ole ihan helppoa, mutta toisaalta hän ei halunnut luoda Jekyll & Hydestä uutta Draculaa tai Frankensteinia – verenhimoisen kreivin ja kammottavan hirviöhybridin käsittely populaarikulttuurissa kun on ollut usein varsin yksioikoista.

– Jekyll & Hyde ei välttämättä täytä klassisen kauhukertomuksen määritelmää – kyse on lähestulkoon psykologisesta tarinasta. Meillä kaikilla on pimeämpi puolemme, ja Robert Louis Stevenson peilasi tarinassa omaa elämäänsä, koska hän kirjoitti sitä sairasvuoteeltaan, Caniparoli pohtii.

Caniparolin tulkinnassa ei nähdäkään kyttyräselkäisiä hirviöitä, vaan goottilainen, verenpunainen kauhu ammennetaan muista lähteistä.

– Oikeat hirviöt eivät ole epämuodostuneita luonnonoikkuja. Historian pahimmat massamurhaajat ovat olleet melko tavallisia ja joskus myös hyvin viehättäviä henkilöitä. Kauhua ei välttämättä löydy hirviöistä vaan siitä, että kadulla kuka tahansa vastaantulija voi olla ja paha ja tappaa sinut.

Haastava prosessi tanssijoille

Tanssijoille Jekyll & Hyde -baletti on ollut varsin poikkeuksellinen kokemus, jo tematiikkansakin takia.

– Kauhu ja baletti eivät ole kovinkaan tavallinen yhdistelmä, koska tällaista tarinaa on vaikea saada toimimaan lavalla. Syynä voi esimerkiksi olla kauhukertomuksen monitasoisuus, Mr. Hydeä esittävä Michal Krčmář toteaa.

Krčmář on tanssinut pahisrooleja ennenkin, mutta Hydenä hän pääsee irrottelemaan oikein kunnolla.

– Kutsun Hydeäni puhtaaksi, elegantiksi pahuudeksi. Kirjassa hän on lyhyehkö mies, joka näyttää pikemminkin laitapuolen kulkijalta, mutta tässä baletissa hän esittäytyy charmanttina hurmurina, joka nauttii elämästä. Pohjimmiltaan tohtori Jekyll on aina halunnut tehdä samoja, pahoja asioita kuin Hydekin.

Lucas Jerkander taas tanssii tohtori Jekyllin roolin.

– Mielestäni tämä tarina on hyvin kiinnostava, koska se käsittelee ihmisen hyvyyttä ja pahuutta varsin brutaalilla tavalla. Pahuuteen ei ole mitään varsinaista syytä, ja juuri tällaisesta skenaarioista minä pidän.

– Luulen, että nykymaailmassa monet ihmiset piilottelevat pimeää puoltaan. Nykyään vaaditaan, että pitää olla hyvä ja seurata hyviä asioita – eli olla tohtori Jekyll, Jerkander jatkaa.

Kumpikin tanssija korostaa, että Jekyll & Hyde -baletti on ollut haastava prosessi etenkin psyykkisesti.

– Tämä on vaatinut paljon ylimääräistä työtä lähestymistavan takia. Tuntuu jopa siltä, että olen roolia rakentaessani treenannut psyykeäni enemmän kuin fysiikkaani, Michal Krčmář pohtii.

Krčmářin ja Jerkanderin mukaan Jekyll & Hyde -baletissa on kauhutematiikan lisäksi toinenkin poikkeuksellinen ominaisuus.

– Yleensä balettien päärooleissa on aina naisia, tässä taas päärooleja vetävät kaksi miestä, Lucas Jerkander toteaa.

Kauhuleffoista tuttua musiikkia

Koreografi Val Caniparolin musiikkivalinnat tukevat kauhubaletin tunnelmaa, ja esiin nousee etenkin puolalainen musiikki ja Krzysztof Penderecki. Puolalaissäveltäjää on kutsuttu kauhuohjaajien lempisäveltäjäksi, ja hänen musiikkiaan on kuultu muun muassa Stanley Kubrickin Hohdossa ja William Friedkinin Manaajassa.

– Pendereckin musiikissa on toismaailmallista outoutta, ja instrumentaatiotkin ovat erikoisia. Olen käyttänyt Pendereckia pohjana, joka sitoo muun musiikin toisiinsa.

Jekyll & Hydessä kuullaan kattavasti nimenomaan puolalaista musiikkia Wojciech Kilarista Frédéric Chopiniin.

– Vaikka kyseiset säveltäjät edustavat erilaisia aikakausia, heidän musiikkinsa yhdistyy luontevasti toisiinsa, Val Caniparoli toteaa.

Jekyll & Hyde -baletin maailmanensi-ilta on tänään perjantaina 6.11. Suomen Kansallisooppera ja -baletissa.

Syntymäsokean imatralaisen Jonna Heynken ja maailmankuulun saksalaisen muusikon ensikohtaaminen ei sujunut onnellisten tähtien alla. Heynke kuuli autoradiosta Rammstein-yhtyeen Zwitter-biisin, eikä se todellakaan kolahtanut – tai kolahti, mutta väärällä tavalla.

– Ajattelin, että mikä ihmeen örinäörkki tuo on olevinaan, että ihan hirveää, eihän tämä ole musiikkia ollenkaan, hyi helvetti!

"Örinäörkki" oli Rammsteinin laulaja ja sanoittaja Till Lindemann. Kukapa ei olisi Rammsteinia kuullut? Kyse on maailman suosituimpiin kuuluvasta saksalaisesta industrial metal -yhtyeestä, jonka pyrotekniikalla leikittelevät konsertit myydään samantien loppuun Suomessakin. Yhtyeen keulakuvan Till Lindemannin roisi ja räävitön imago taas on oleellinen osa yhtyeen eetosta.

Onneksi Rammstein sai Heynken elämässä vaivihkaa toisenkin mahdollisuuden. Heynken ystävä soitti Spotifysta Ein Lied -kappaleen, mutta jätti kertomatta, että kyseessä oli Rammstein.

– Sieltä kuului upea tumma ääni, joka lauloi, että kaikille jotka tekevät hyvää, annetaan anteeksi. Ihmettelin, että kuinka voikaan olla näin kaunis kappale. Siinä kävi sitten niin, että kuuntelimme Rammsteinia useamman tunnin ajan. Ja kun ystäväni vielä kertoi, millaisilta yhtyeen keikat näyttävät, olin ihan myytyä naista.

Jonna Heynke on syntymäsokea imatralainen jonka sukunimi on peräisin saksalaiseslta aviomieheltä.

Heynken herääminen Rammsteinin musiikin suhteen tapahtui eräänä helmikuisena päivänä vuonna 2018, eikä sen jälkeen paluuta entiseen ole ollut. Haastattelutilanteessa Imatralla Jonna Heynkellä on yllään Rammstein-huppari, Rammstein-paita, Rammstein-hengitysmaski, Rammstein-kaulaketju ja Rammstein-korvikset.

– Elämä on ollut sittemmin pelkkää Rammsteinia. Kotoa löytyy Rammstein-aiheiset uikkarit, bikinit, astioita, avaimenperä ja korkinavaaja. Otan jossakin vaiheessa myös Rammstein-tatuoinnin. Pidän valtavasti yhtyeen logosta. Siinä on ärrää ja ristiä, mutta se ei kuitenkaan ole uskonnollinen. Se on samalla sekä aggressiivinen että herkkä, Heynke kertoo.

Voimakappale kertoo auringosta

Aggressiivinen ja herkkä. Näillä sanoilla kuvaillaan usein myös Rammsteinin musiikkia. Yhtyeeltä löytyy kimmeltäviä kyyneleitä pursuava Mutter-vuodatus, kun taas esimerkiksi Benzinin kitaravallit jyräävät alleen kaiken mahdollisen. Joidenkin mielestä Rammsteinin musiikki pääsääntöisesti hehkuu vihaa, mutta Jonna Heynke on eri mieltä.

– Yhtye ottaa kantaa: se kritisoi yhteiskunnan kipupisteitä ja ihmisten pahuutta, mutta mikään kapinabändi se ei ole.

Kyseenalaisia aihepiirejä Rammstein ei ole koskaan vältellyt: Spiel Mit Mir kertoo insestistä, Wiener Blut pedofiliasta ja Mein Teil kannibalismista.

– Minusta on hyvä, että tällaisia aiheita tuodaan esille rajulla tavalla. Kappaleet pistävät ihmiset ajattelemaan asioita – että onkohan tuo tuollainen ihan oikein. On myös rohkeaa, että valtavirtayhtye tekee muutakin kuin perinteisiä I Love You -juttuja.

Heynken omiin suosikkeihin kuuluvat sellaiset Rammsteinin kappaleet kuten Ich Tu Dir Weh, Du Hast ja Sonne, jossa lauletaan kaikkein kirkkaimmasta tähdestä, joka ei koskaan putoa taivaalta.

– Sonne on voimakappaleeni: siinä on jumalattoman mahtavat kitarat. Sitä kuunnellessani ajattelen aina, että aurinko paistaa kaikille, myös meille sokeille.

Heynken mukaan Rammstein on hänelle kuin patteri, josta hän saa virtaa.

– Vuosi sitten olin polvileikkauksessa. Kun piti tehdä niitä ikäviä, kuntouttavia koukistuksia, pistin Rammsteinin huutamaan täysillä. Niin kestin kipua paremmin. Ja kun piti nousta porraskäytävän 45 rappusta vastaleikatulla polvella, auttoi Rammsteinin soittaminen siinäkin.

Sieluun tatuoitu hetki

Jonna Heynke koki Rammsteinin livenä ensimmäisen kerran viime vuoden kesäkuussa Münchenissä.

– Ai että kannattiko mennä? Mikä tuo tuollainen kysymys on? Oli aivan mieletöntä! Pystyn erottamaan jonkin verran valoja, eli tässä tapauksessa esimerkiksi pyroefektit. Kun tulin takaisin kotiin, saatoin vain istua puolitoista tuntia pimeässä huoneessa tekemättä yhtään mitään.

Vielä parempaa seurasi pari kuukautta myöhemmin. Tampereen Ratinassa Heynke pääsi vihdoin kohtaamaan idolinsa Meet & Greet -tilaisuudessa.

– Minut vietiin bäkkärille. Siellä oli mieletön partaveden tuoksu. Kaikki pojat tuoksuivat hyvälle, ei ollut viinan tai röökin lemua. Ja sain halata heitä kaikkia.

Huippukohdaksi muodostui Till Lindemannin kohtaaminen.

– Möchtest du mein Gesicht anfassen? Kysymys muutti koko elämäni, Heynke kuiskaa, vieläkin liikuttuneena.

Näillä sanoilla Lindemann pyysi Heynkeä tutkimaan kasvojaan.

– Kovinkaan moni ihminen ei ole minulta tällaista kysynyt, saati sitten joku showta varten meikattu rocktähti. Olin kuvitellut, että hän on 70-kiloinen luikku, jolla on pitkät blondatut hiukset, kapeat kasvot ja silmälasit. Bändin muut jäsenet saivat tästä hyvät naurut. He pyysivät Tilliä kumartumaan, jotta kuvitelmat olisivat vastanneet todellisuutta.

Lopuksi Lindemann sanoi Heynkelle, että mach’s gut, Schatz eli pärjäilehän, kulta.

– Ja minähän päätin, että kyllä pärjään. Halusin tatuoida hetken sieluuni, eli en pyytänyt nimmaria tai ottanut selfietä.

Heynken hämmästys oli myöhemmin suuri, kun kuva kohtaamisesta löytyi Rammsteinin uusimmasta valokuvakirjasta.

– Olin, että ei voi olla totta, minä siellä kaikkien niiden kauniiden blondien joukossa.

Runojen on rimmattava

Jonna Heynke on tuntenut vetoa Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan jo kauan. Hänen sukunimensä on peräisin saksalaiselta aviomieheltä. 1990-luvulla Heynke oli Saksassa vaihto-oppilaana, ja vuonna 2008 hän valmistui kielenkääntäjäksi.

– En oikein löytänyt paikkaani kääntäjän ammatissa. Minulle tarjottiin kuntouttavaa toimintaa vammaisten työverstaassa.

Kun Heynke tutustui Rammsteiniin, hän huomasi, että bändin sanoituksia on kyllä suomennettu oikeaoppisesti, mutta niistä puuttuivat esimerkiksi sanaleikit.

Sanoitusten lisäksi Till Lindemann on kirjoittanut runoja jo parinkymmenen vuoden ajan. Heynke hankki Rammstein-innostuksissaan metallimuusikon In stillen Nächten -runokirjan.

– Ryhdyin kääntämään runoja huvikseni. Pistin näytteitä Johnny Kniga -kustantamolle. Sieltä vastattiin, että tämä on selvä homma, jos Tillin kustantamo suostuu – ja suostuihan se.

Tänä syksynä näki päivänvalon Jonna Heynken suomentama Sata runoa -teos.

– Olen saanut koulutustani vastaavaa työtä. Ja olen Till Lindemannille kiitollinen siitä, etten ole enää työtön sokko, vaan uranainen.

Käännöstyössä Heynke käyttää tavallista tietokonetta, jossa on puhetta tuottava apuohjelma.

– Tässä on etuna se, että kun kuulen käännökset puhuttuina, pystyn havaitsemaan, mikä kuulostaa hyvältä, mikä huonolta. Minulle on kunnia-asia, että jos Tillillä rimmaa, täytyy rimmata minullakin.

Lavalla Tillin kanssa

Till Lindemannin runoja leimaa yllätyksellisyys ja vääränvänkyrä huumori. Teemoina ovat muun muassa seksi (“hupsiskuksis, se on sisälläsi”), inhorealismi (“hanurista pölähtää löyhkä ällöttävä”), mutta myös esimerkiksi eläinten oikeudet (“että sarvipää kirkunaa kavahtaa ja karkuun loikkaa”).

– Kirjassa kritisoidaan sitä, että eläinten asema on edelleen se, että ne ovat olemassa vain ihmistä varten, Heynke kiteyttää.

Tiedonjano-runossa paljastuu Lindemannin herkempi puoli: taiteilija maalaa kuvaa tähtikaarien kauneudesta, Moottoritie taas sai Heynken liikuttumaan.

– Runo kertoo lapsesta, jonka synnyinpaikka on moottoritie. Itkin, kun käänsin runoa.

Ach so Gern eli Mielitekoja -runo löytyy myös Lindemannin soololevyltä, ja In stillen Nächten -teoksen runoja on muovautunut myös Rammsteinin sanoituksiksi.

Käännöksistä tulee esille Heynken intohimoinen suhde saksan kieleen.

– Saksa kuulostaa ihanan aggressiiviselta, ja se on mielestäni maailman kaunein kieli. Vuonna 1995 osasin sanoa ich liebe dich, kaksi vuotta myöhemmin kirjoitin saksasta eximian. Tämä kertoo siitä, millainen imu saksalla on minuun ollut.

Rammstein täyttää paitsi Jonna Heynken päivät, myös yöt. Heynke kertoo tavanneensa Till Lindemannin unissaan monta kertaa.

– Rammsteinilla oli keikka tuolla Imatran Urheilutalolla, ja menin tietenkin eturiviin. Huutelin Tillille jotakin, ja hän tuli laulamaan Du Hastia. Olen myös ollut Tillin kanssa juomassa tequilaa takahuoneessa, ja joskus on vedetty Ich Tu Dir Weh duettona, Jonna Heynke hymyilee.

Pietarilainen kirurgi Ilja Sleptsov tunsi tulleensa aivan toiseen maailmaan. Ympärillä oli tiheää kasvillisuutta, eikä kirurgi odottanut näkevänsä näin kaunista ja vanhaa taloa tällaisessa paikassa.

Sleptsov osui paikalle vahingossa. Kirurgi etsi perheelleen paikkaa kesämökille ja näki ilmoituksen, että Viipurin alueella oli tontti myytävänä. Elokuussa 2016 hän pääsi katsomaan kylää.

Tontilla oli osittain tuhoutunut kartano. Vasta myöhemmin paljastui, että kyseessä oli Kiiskilän kartanon päärakennus, joka on osa suomalaista kulttuurihistoriaa.

Neljä vuotta sitten Kiiskilän kartano oli todella huonossa kunnossa. Kuusi pylvästä yritti tukea pääjulkisivua, mutta kaksi niistä oli tuhoutunut osittain.

– Tajusin, että jos kolmas pylväs romahtaisi, porttikin romahtaisi, rakennuksen etuseinä repeytyisi ja katto tuhoutuisi. Vesi pääsisi tällöin taloon ja se ehdottomasti olisi rakennuksen loppu, Sleptsov kertoo Ylelle tulkin välityksellä.

Ilja Sleptsov sanoo, että tunnetta on vaikea selittää, mutta hän halusi pelastaa talon. Alkoi pitkä ja kallis restaurointi, joka on vielä pahasti kesken.

Tulevaisuudessa on tarkoitus perustaa kartanoon museo ja tehdä Kiiskilästä koulutus- ja tapahtumakeskus, jossa pidettäisiin muun muassa kansainvälisiä tapahtumia. Restaurointi on hidasta ja kallista ja siinä menee arviolta 7–10 vuotta. Ensimmäiset vieraat otetaan vastaan noin 2–3 vuoden kuluttua.

Suomalaisen kulttuurisuvun tärkeä paikka

Kiiskilän kartanosta löytyy ensimmäinen maininta vuodelta 1562.

Vuonna 1818 viipurilainen kauppias Friedrich Dannenberg, jonka vaimolla Anna Passelbergilla oli suomalaisia sukujuuria, osti Kiiskilän kartanon ja aloitti uuden päärakennuksen rakentamisen. Tämä edelleenkin paikallaan oleva kartanotalo oli ranskalaisen arkkitehdin Villiersin suunnittelema.

Friedrichin ja Annan tytär Julie meni naimisiin tsaari-Venäjän suurimman panimoyrityksen perustajan Abraham Krohnin pojan Leopold Wilhelm Krohnin kanssa. Vuonna 1841 Kiiskilä siirtyi nuoren parin omistukseen.

Heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan puolestaan olivat suomen kielen ja kirjallisuuden professori Julius Krohn, kirjailija Aino Kallas, kääntäjä, kirjailija Helmi Krohn, Suomen Punaisen Ristin perustaja Leopold August Krohn sekä säveltäjät Ilmari ja Felix Krohn.

Sukuun kuuluvat myös tunnetut Setälät, Hackmanit ja Kurki-Suoniot sekä entinen Suomen pääministeri Alexander Stubb.

1800-luvulla kartano oli suvun keskipisteenä. Sukuseuran sivuilla kerrotaan, kuinka talossa oli tapana puhua kuutta kieltä: aamiaisella saksaa, lounaalla ruotsia, päivällisellä englantia, illallisella ranskaa. Ja venäjää ja suomea aina silloin tällöin.

Aino Kallas kirjoitti paljon kartanosta. Siellä oli synnytty, vietetty häitä ja kultahäitä. Kiiskilän kartano edusti monille suvun jäsenistä isänmaata.

Onnelliset vuodet eivät kestäneet ikuisesti. Traagisten vaiheiden jälkeen suku luopui kartanosta.

Kartano myytiin hautajaisten jälkeen

Julien ja Leopoldin poika Julius Krohn opiskeli Lönnrotin johdolla ja oli merkittävä suomalaisuuden edistäjä. Hän teki jopa pro gradu -työnsä suomeksi, mikä oli ennenkuulumatonta 1800-luvulla. Krohn oli myös suomentamassa J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita ja hänen työryhmänsä suomensi myös Maamme-laulun sanoja.

Julius Krohn oli perustamassa Suomen Kuvalehteä ja toimi sen päätoimittajana. Kun Aleksis Kivi ryhtyi kirjoittamaan Seitsemää veljestä, Julius Krohn maksoi tälle omista rahoistaan neljän vuoden ajan stipendiä.

Isä oli ostanut Juliukselle syntymäpäivälahjaksi suuren, nopean veneen, jossa oli kolme mastoa. Julius Krohn lähti purjehtimaan Ottilie-siskonsa kanssa. Matkalla veli putosi mereen. Sisko yritti pelastaa veljen mutta myös toinen airo putosi veteen.

– Ja viimein, kun Julius oli jo kuolemantuskissaan, tämä sai kuuluville tuon suvussamme kauan kerrotun lauseen: Hälsa familjen! Sukuseuran sivuilla kerrotaan.

Hautajaisissa Helsingissä vuonna 1888 oli suvun historian mukaan lähes 6 000 ihmistä.

Kiiskilä myytiin heti hautajaisten jälkeen, vanhemmat muuttivat Pietariin ja huonekalut huutokaupattiin. Osa huonekaluista päätyi toiselle puolella Suomea eli Tampereelle asti.

Tampereella näkyy kartanon historia

Tampereen Raatihuoneen pietarilaisessa huoneessa on yhä esillä hieno sohvakalusto, joka on peräisin Kiiskilän kartanosta. Se on hankittu vuonna 1898. Kalustoa korostavat helmiäisraidat ja kukka-aiheiset messinkiset, kupariset ja hopeiset upotukset.

Entisestä loistosta oli hyvin vähän jäljellä, kun Ilja Sleptsov tarkasti talon kuntoa nelisen vuotta sitten. Talo oli jopa enemmän vaurioitunut kuin hän luuli. Sleptsov lähettää kuvia kartanosta vuodelta 2016.

– Sisällä oli kosteuden ja homeen haju. Kaikki kiinteistön sähköjohdot, myös ulkojohdot, olivat jo menettäneet eristeensä. Putkisto ei toiminut eikä kaivo ollut toimikunnossa. Kaikkialla oli autioitumisen merkkejä.

Kartano olikin siirtynyt kulttuurisuvun hienoista juhlista erilaiseen käyttöön. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Kiiskilän kartanon omistus siirrettiin Neuvostoliitolle. Vuosina 1940–2007 Kiiskilän kartano toimi sairaalana, orpokotina ja pioneerileirinä. Sitten se oli vuosia hyljättynä.

Sukuseura kiittää kirurgin tekoa

Krohnin sukuneuvoston puheenjohtaja Risto Honkanen sanoo, että restaurointi on enemmän kuin onnenpotku. Honkasen mukaan teko on kulttuurihistoriallisesti tärkeä, koska Kiiskilä on ainoa pystyssä oleva kartano Suomen ajalta Viipurissa ja näin ollen ainoa laatuaan.

– Joku olisi voinut ostaa paikan ja panna maan tasalle.

Honkanen toivoo, että kirurgin unelma toteutuu.

Risto Honkanen kävi pari vuotta sitten sukuseuran kanssa vierailulla Kiiskilän kartanossa. Kartanon katto saatiin korjattua viimeisellä hetkellä. Hän kiittelee myös sitä, että korjaus aloitettiin perustuksista ja katosta.

Julius Krohnin isä Leopold osti Kiiskilän kartanon aikoinaan suvulle. Rahat tulivat suvun panimosta Pietarista. Julius Krohn oli niin kiihkeä suomen kielen puolustaja, että laittoi ruotsinkielisen vaimonsakin puhumaan kotona suomea.

– Olen humoristisesti ilmaissut, että suomalaisuutta on edistetty kaljarahoilla. Kiiskilä symboloi sitä työtä, mitä suomalaisuuden hyväksi on tehty.

Julius Krohn uskoi suomalaisten koulutukseen ja se työ kantaa Risto Honkasen mukaan Suomea vielä tänä päivänäkin.

Restaurointi tehdään säilyneiden piirustusten ja valokuvien perusteella

Ilja Sleptsovin ostettua Kiiskilän kartanon sitä on korjattu paljon. Restaurointi tehdään Sleptsovin perheen varoilla muutaman valokuvan ja säilyneiden piirustusten perusteella. Restaurointia voi seurata Instagram-tililtä tai Facebook-tililtä.

– Nyt päärakennuksen kellari ja perustus ovat kunnostettu, ensimmäisen kerroksen hirsirunko restauroitu ja graniittikuisti korjattu, Sleptsov kertoo tulkin välityksellä.

Lampea ja osaa Kiiskijokea syvennettiin, sillä ne olivat täynnä savea ja sedimenttikiveä. Myös kellari, kaivo ja sähköt ovat nyt kunnossa.

– Talo, jossa itse asumme tällä hetkellä, on kokonaan kunnostettu. Muutama uusi rakennus, muun muassa vartijantalo, huoltotalo, ja kaksi taloa joen rannalla, rakennettiin perinteisellä suomalaisella tyylillä, niin kuin Loviisan, Porvoon ja Rauman vanhat puurakennukset, Sleptsov kertoo.

Kun Sami Hedberg ajaa autolla ja pysähtyy liikennevaloihin Helsingin jäähallin edessä, hän muistaa isänsä ja sen, mitä tämä sanoi juuri tässä kohdassa kaupunkia.

Oli vuosi 2009, ja Hedberg oli aloitteleva stand up -koomikko. Isä oli juuri nähnyt hänen esityksensä. Sami istui etupenkillä pakettiautossa, kun hänen vierellään istunut isä sanoi: “Olen sinusta niin ylpeä.”

– Se yksi lause on jäänyt ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Silloin ei sanottu päivittäin ääneen, että rakastan sinua poikani. Siksi se tuntui niin isolta.

Seuraavana vuonna isä kuoli.

– Minulla oli häneen hyvä suhde. Lapsuuteni oli hyvä. Sain kotoa oikeat arvot. Isä opetti, että pitää tehdä töitä ja elättää perhe, eikä elämän tarvitse olla niin vakavaa, Hedberg kertoo isäänsä muistellen.

Ei ainuttakaan showta tänä vuonna

Tänä vuonna piti toteutua vuoden hauskin kiertue. Niin Hedbergin kiertueesta laaditussa mainoksessa luki. Mainos kertoi, että 15-vuotisjuhlakiertueellaan Suomen tunnetuin stand up -koomikko esittää parhaimpia paloja uransa ajalta, nauruhermoja kutkuttavia tarinoita ja mielikuvituksen synnyttämiä hahmoja.

Sami Hedbergillä ei ole vuoteen ollut yhtään stand up -keikkaa. Ei ainuttakaan. Keikkakalenterissa päivämäärien vieressä lukee: peruuntunut.

Vastoinkäymiset alkoivat maaliskuussa, kun tieto koronaviruksen leviämisestä tuli. Se laittoi kaiken uusiksi myös helsinkiläisessä Hedberg Entertainmentin tuotantoyhtiössä kuten muissakin tapahtuma-alan yrityksissä.

Esiintymisille on pitänyt etsiä uusia päivämääriä, saleja perua, sopimuksia kirjoittaa uusiksi ja lippuvarauksia muuttaa.

– Se on ollut järkyttävä duuni ja hirveä työmäärä, Sami Hedberg sanoo.

– Vitsit ovat olleet vähissä.

Yrityksen liiketoiminta on laskenut lähes 90 prosenttia tänä vuonna. Hedberg on siirtänyt koronaepidemian takia yhteensä 94 esiintymistä. Osan hän on siirtänyt uudelleen ja uudelleen.

– Aluksi menimme kuukausi kerrallaan hallituksen rajoitusten mukaan. Ensin keikat siirtyivät maaliskuulta kesälle, sitten kesältä syksylle, sitten syksyltä talvelle ja lopulta ensi kevääseen.

Vajaille katsomoille juhlakiertuetta ei kannattanut tehdä, koska se ei olisi kattanut tuotantokustannuksia.

– Ahdistavinta on ollut epätietoisuus, kun en ole voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Sami Hedbergin perfektionistin luonteelle sellainen ei sovi. Hän kertoo keväästä asti vaivanneista vatsakivuistaan.

– Vatsa reagoi stressiin. En pysty olemaan vain paikoillani tekemättä mitään.

Hänen mielestään nyt jos koskaan ihmiset tarvitsevat elämäänsä iloa ja huumoria. Muuten elämästä tulee liian raskasta päivästä toiseen selviytymistä.

Suomalainen nauraa toiselle suomalaiselle

– Onko yleisössä audimiestä?

Koomikko silmäilee lavalta katsomoon. Johan löytyy mies, jonka auto on merkiltään Audi. Siitä juttu lähtee rakentumaan, soljuu eteenpäin ja päätyy katsojien naurun tyrskähdyksiin.

Mutta esiintyjän täytyy olla varovainen, ettei audimies suutu. Raja hauskan ja liian pitkälle henkilökohtaisuuksiin menevän vitsailun välillä on hiuksenhieno ja herkkä.

– Minusta on tullut vuosien varrella hyvä ihmistuntija. Kun tulen lavalle ja näen ihmiset katsomossa, tiedän kenelle voin puhua suututtamatta.

Pelkästään vuonna 2015 Sami Hedbergillä oli 365 stand up -livekeikkaa. Sillä määrällä hän teki Guinness World Recordsin maailmanennätyksen. Jälkeenpäin hänen on ollut vaikea ymmärtää, miten hän siihen pystyi. Viimeistään silloin hän kuitenkin oppi, mikä suomalaisia naurattaa.

– Ihmiset nauravat mieluiten epäonnistumisille. Erityisen hauskaa suomalaisista on, jos audimies unohtaa panna käsijarrun päälle ja hänen autonsa vierii veteen.

Yleisö nauraa mielellään myös oman kotipaikkakuntansa erityispiirteille.

Kun Kuopion keskustan tori oli remontissa monen vuoden ajan, esiintyjä piikitteli, ollaanko kaupunkiin mahdollisesti rakentamassa metroa. Turussa hän vitsailee Turun murteesta, ja Imatralla naurun aihetta syntyy lähellä sijaitsevasta Venäjän rajasta.

Ollaanpa missä päin Suomea tahansa, yleisöä huvittavat sketsit parisuhteesta ja liikenteessä töpeksijöistä.

Itse hän pitää huumorista, joka sisältää oivalluksen tai päättyy yllätykseen. Pelkkä alapäähuumori ei ole hänen juttunsa.

Haastavinta on tehdä sketsejä, joilla saa koko salillisen nauramaaan.

– Jos puolen tunnin showssani yleisö pitää 80 sketsistäni, mutta jättää nauramatta kymmenelle, keikka voi olla silloin huono.

Ei ole helppoa olla hauska. Se on raskasta työtä.

“Vessapaperi on todella herkullinen aihe”

Hedberg muistuttaa, ettei stand up -koomikko höpötä mitä sattuu, vaan esitys perustuu hänen kirjoittamaansa käsikirjoitukseen.

– Nuorena aloittelijana kirjoitin kaiken sanasta sanaan ja opettelin paniikissa aivan kaiken ulkoa.

Vielä silloin Hedberg oli ujo ja arasteli puhutella yleisöä.

– Iso osa esitystä on dialogia yleisön kanssa. Komedia vaatii yleisön, hän sanoo nyt.

Myös huumori on muuttunut. Se mikä ihmisiä nauratti viisi vuotta sitten, ei välttämättä naurata enää. Esiintyjän on oltava varovainen sanoissaan, ettei leimaudu sovinistiksi, solvaa vähemmistöjä tai sohi liian arkaluontoista poliittista aihetta.

– Mitä arempi aihe, sitä fiksumpaa huumorin pitää olla, Hedberg sanoo.

Hän ei halua aiheuttaa pahaa mieltä. Esimerkiksi uskonnoista hän ei vitsaile.

Myös koronaepidemia on Hedbergin mielestä maailmanlaajuisesti niin vakava asia, että siitä hän aikoo puhua lähinnä omakohtaisten kokemustensa kautta. Koomikko on jo kirjoittanut tekstiä Woltin ruokatoimituksista.

– Sekin on todella herkullinen aihe, kuinka ihmiset ryntäsivät hamstraamaan vessapaperia. Itsekin lähdin kauppaan ostamaan nuudeleita ja tonnikalaa, ettei ruoka vain lopu kesken, hän nauraa itselleen.

Renny Harlinille kiitokset Luokkakokouksesta

Stand up -koomikko myöntää, että häntä jännittää. Sama tunne on aina ennen esitystä, mutta varsinkin nyt, kun edellisestä kerrasta on kulunut jo vuosi.

Marraskuun 19. päivänä Sami Hedberg nousee pitkästä aikaa yleisön eteen. Salin katsomo tosin on puoliksi tyhjä turvavälien säilyttämiseksi. Striimattava stand up -show näytetään samana iltana samaan aikaan Finnkinon elokuvateattereissa eri puolilla maata.

Vaikka stand up -keikoissa on ollut pitkä tauko, elokuvat ja tv-produktiot ovat Hedbergiä onneksi työllistäneet. Ensi vuoden puolella saa ensi iltansa jo kolmas Luokkakokous-elokuva, jossa koheltaa tuttu kolmikko: Hedberg, Jaajo Linnonmaa ja Aku Hirviniemi. Aiemmat kaksi ovat olleet yleisömenestyksiä.

Hedberg kehuu vuolaasti Luokkakokous 3:n ohjaajaa Renny Harlinia ja on iloinen siitä, että sai tehdä töitä tämän kanssa.

– Kaikki oli Hollywood-tyyliin hyvin valmisteltu ja suunniteltu. Kuvauksissa oli hyvä ilmapiiri ja me näyttelijät tiesimme, mitä teemme.

– Renny on todella ammattitaitoinen ja kaikki huomioon ottava persoona. Hän osoitti, että tuotannossa jokaisella työntekijällä on merkitystä. Hän myös muisti kiittää jokaista.

Vaikka elokuvakriitikot eivät uutta Luokkakokousta kehuisikaan, yleisö mitä todennäköisimmin tälläkin kertaa tykkää.

Se on tykännyt myös elokuvasta Se mieletön remppa, joka on ollut tämän vuoden katsotuimpia elokuvia. Sami Hedberg esittää elokuvassa miestä, joka saa vaimonsa kanssa riesakseen remontoitavan talon.

Jos hyvin käy ja koronavirus suo, Sami Hedbergin 15-vuotisjuhlakiertue alkaa viimein ensi keväänä.

Maaliskuussa koomikko täyttää 40 vuotta.

– Mitä haluaisit vielä tulevaisuudessa tehdä?

– Minua kiinnostaisi vaihteeksi tehdä vakavampi rooli elokuvassa tai ehkä näytellä teatterissa. Sitä en ole vielä ehtinyt tehdä.

Sen jälkeen kun Hedberg paljastui leijona-asun sisältä ja voitti viime keväänä MTV3:n Masked Singer -kisan, ihmiset ovat kannustaneet häntä laulajaksi.

– Stand up -komedian tekemistä en aio kuitenkaan kokonaan lopettaa. Rakastan sitä, ja sen osaan.

Hän muistaa isänsä sanat.

Isälle ei voi enää soittaa

Sami Hedberg on miettinyt, että jokainen valitsee itse tiensä ja sen, mitä tekee, mutta hänen vanhempansa osasivat ohjata poikaansa oikeaan suuntaan. He myös kannustivat.

Jo nuoresta pojasta lähtien Sami oli apumiehenä isänsä kuljetusyrityksessä. Yhdessä he kävivät tekemässä muuttoja.

– Ihmisten huonekaluja muuttaessa sain nähdä jos minkälaisia ihmiskohtaloita ja sen, miten erilaisissa olosuhteissa ihmiset elävät. Isä tuli kaikkien kanssa toimeen.

Hedberg ihaili isänsä hyväntahtoisuutta ja pyyteettömyyttä. Sitä, kuinka hän auttoi ihmisiä odottamatta vastapalveluksia.

– Olen todella monta kertaa kiittänyt sitä, että minulla oli sellainen isä..

Isä oli Hedbergin sanoin “handyman”, jolla pysyi vasara kädessä ja joka teki kaiken itse.

– Faijalle pystyi aina soittamaan ja kysymään apua, kun auton kanssa oli ongelmia tai kun lamppu piti kiinnittää kattoon. Meni monta vuotta hänen kuolemansa jälkeen ennen kuin muistin, ettei hänelle enää voi soittaa ja että on pärjättävä itse.

Sen jälkeen on kantanut se yksi lause.

– Että hän on ylpeä siitä, mitä teen. Tiesinhän sen aina, mutta hän sanoi sen ääneen.

– Se oli iso juttu.

– Voisi sanoa, että harrastaminen lähtee aina lapasesta: ensin on yksi laite, sitten tulee toinen, sitten kolmas, Riku-Sakari Kujanen toteaa ja avaa samalla vuonna 1977 valmistetun Minimoog -syntetisaattorin takakannen kurkistaakseen sen sisuksiin.

Siinä missä joku toinen keräilee postimerkkejä tai sarjakuvia, on Kujanen hankkinut itselleen mittavan kokoelman vintage-syntetisaattoreita, joita hän myös korjaa ja huoltaa. Harrastuksen viehätys summautuu useasta eri asiasta: tavaraestetiikasta, historiasta, soittamisesta, teknologiasta ja tietynlaisen tunnetilan hakemmisesta.

– Näillä laitteilla voi soittaa, niitä voi pitää kunnossa ja niistä voi nauttia esineinä. Kun tällaisia soittimia on lähdetty aikoinaan tekemään, ne ovat olleet jotakin ihan uutta. On mielenkiintoista perehtyä teknisiin ratkaisuihin ja siihen, kuinka ne ovat vaikuttaneet myös aikakauden musiikkiin, Kujanen toteaa.

Esimerkiksi Moog mullisti tanssimusiikin soundeja 1970-luvulla, kun genren tunnetuimpiin tuottajiin kuulunut Giorgio Moroder otti soittimen haltuunsa. Moroderin, Moogin ja diskotähti Donna Summerin yhteistyön täydellisyyttä hipova hedelmä, vuoden 1977 hypnoottinen ja ekstaattinen I Feel Love - kappale kuuluu edelleen syntetisaattorimusiikin merkkipaaluihin. Jo aikalaiset hehkuttivat biisiä estottomasti "tulevaisuuden soundina".

– Moroderin kuuluisat Moog-bassolinjat ovat omalla tavallaan vaikuttaneet muuhunkin musiikkiin. Moog Music -yhtiön ideana oli tarjota soittimia tietynlaisille taiteilijoille, ja ajatukseen kuului myös se, että syntetisaattoria saattoi kehitellä ja viritellä itsekin, Riku-Sakari Kujanen sanoo.

Minimoogin lisäksi Kujanen on ihastunut japanilaisiin Rolandeihin ja 1970-luvun lopun Prophet-5:een, joka on "sopivan vintage" ja joita hänellä on peräti kaksi kappaletta.

– Ensinnäkin Prophet on soittimena varsin yksinkertainen, mikä on hyvä juttu laitteen räpläämisen kannalta. Toisekseen se on ensimmäinen ohjelmoitava syntetisaattori. Prophet myös kuulostaa hyvältä: jos laite ei soi hyvin, ei sen hankkiminenkaan ole järkevää.

Prophet-5:n hyvät puolet havaittiin jo neljä vuosikymmentä sitten: siitä tuli aikakautensa ammattilaispiirien ehkäpä suosituin syntetisaattori, jota kuultiin niin Madonnan, Tangerine Dreamin kuin Michael Jacksoninkin musiikissa. Myös Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän Terminator-elokuvan (1984) äänimaisemassa hyödynnettin Prophet-vitosta.

– Alunperin laitteen nimeksi piti tulla Model 1000, mutta muusikko Rick Wakeman piti nimeä tyhmänä, ja siitä sitten syntyi tämä "profeetta", Kujanen tarkentaa.

Digitaalisuuskin on jo vintagea

Vuosikymmeniä vanhojen sähkölaitteiden kunnostaminen ja huoltaminen on oma taiteenlajinsa, mutta Riku-Sakari Kujasen mukaan suurin osa ongelmista on pienimuotoisia.

– Joskus homma saattaa kuitenkin jäätyä kokonaan, eikä eteenpäin pääse millään. Silloin pistän laitteen vähäksi ajaksi syrjään ja lähden vaikkapa kävelylle. Yleensä nimenomaan digitaalipuolen viat ovat haastavia.

Vastoin yleistä harhaluuloa löytyy vanhemmistakin syntetisaattoreista digitaalista elektroniikkaa. Analogisuudella tarkoitetaan laitteen sisällä muodostuvaa ääntä, jota voidaan ohjata digitaalisesti. Analogisuuden ja digitaalisuuden välinen rajanveto voi olla joskus jyrkkää ja mennä tunteisiinkin, mutta Riku-Sakari Kujasen mukaan kummallakin on hyvät puolensa.

– Itse asiassa digitaalisuuskin alkaa jo olla vintagea. Analogisuus ja digitaalisuus kulkevat mielestäni käsi kädessä, ja kulloinenkin toteutustapa voi palvella erilaisia tarkoitusperiä.

Kujasen muukaan vintagesyntikoiden korjaajista on välillä pulaa, mutta kyse on kausittaisesta vaihtelusta. Toisaalta soittimien omistajat haluavat itsekin perehtyä siihen, mitä kannen alla tapahtuu.

– Ihan vastaavalla tavalla: jos harrastaa antiikkiautoja, pitää osata vaihtaa öljyt. Etenkin soitinpuolella on hienoa se, että vanhaa halutaan korjauttaa, koska nykykulttuuri suosii vanhan vaihtamista surutta uuteen.

Behringer-yhtiön kloonit herättävät tunteita

Jossakin vaiheessa vanhojen syntetisaattoreiden korjaaminen vaikeutui huomattavasti tai kävi jopa mahdottomaksi, koska varaosien valmistus loppui kuin seinään. IC-piirien eli kytkennöissä käytettävien mikropiirien hinnatkin saattoivat nousta sataan euroon.

Viime aikoina varaosien valmistaminen on alkanut uudelleen, ja nyt niitä on kaikkien saatavilla. Tämä on mahdollistanut vanhojen soitinten korjaamisen ja uusvanhojen designien tekemisen laajemmalla skaalalla.

– Jokainen voi kokea ja kokeilla näitä soittimia ilman vintagen haasteita – toisaalta juuri tällaiset haasteet jäävät uusversioista puuttumaan, Riku-Sakari Kujanen pohtii.

Uusvanhaan tuotantoon on erikoistunut etenkin saksalaisyritys Behringer, joka on viime vuosina tuonut markkinoille kohtuuhintaisia klooneja klassisista Rolandeista, Moogeista ja Korgeista.

Toisaalta Behringerin toimintavat eivät ole miellyttäneet kaikkia, ja tämä on johtanut muun muassa patenttiriitoihin. Yhtiö itse ei halua puhua kopioimisesta, vaan kertoo toimintamalliensa olevan "käänteistä suunnittelua".

– Aiemmin tällaisia laitteita on tehnyt varsin pieni porukka. Nyt kyse on siiitä, kuinka paljon ihmiset haluavat jakaa omaa osaamistaan, josta kerrotaan esimerkiksi alan foorumeilla. Jos oman työn tulos siirtyy kaupalliseen toimintaan, mennään harmaalle alueelle, vintagelaitteita rakentava Janne Isotalo toteaa.

Toisaalta Isotalon mukaan tällaista keskustelua käytiin paljon jo 1970-luvulla, jolloin kinaa oli esimerkiksi Moogin ja ARP Instrument -yhtiön välillä.

– Analogiseen puoleen kuuluu se, että kaikki kytkentäkaaviot ovat saatavilla netissä ilmaiseksi, eli siitä vaan kopioimaan. Kaikki riippuu siitä, millaisen hintalapun tuotteelle laitat, ja käykö kauppa vai ei.

Suomessa tuhansia harrastajia

Muusikkotaustainen Janne Isotalo ryhtyi rakentamaan retrosyntikoita viitisen vuotta sitten, ja syynä on ollut muun muassa halu ymmärtää syvällisemmin laitteiden teknologiaa.

– Koska olen syntynyt 70-luvun lopulla, minulta meni analogisten syntetisaattoreiden kausi kokonaan ohitse. Teinivuodet taas olivat digitaalisten laitteiden kyllästämiä. Analogisyntetisaattoreiden nousukausi on jatkunut jo vuosikymmenen ajan, ja jos ne hylättiin 1990-luvulla täysin, ovat ne nyt tulleet takaisin vahvemmin kuin koskaan.

Suomessa alan harrastajien määrä lasketaan tuhansissa, rakentajien määrä sadoissa. Isotalon mukaan vintagesyntikoiden suosion nousulle on monta syytä.

– Yksi merkittävä tekijä on netin kautta tullut tiedon lisääntyminen. Toinen on modulaaristen syntetisaattoreiden Eurorack-formaatti. Sen moduuleita eli osia on niin järjetön määrä, että niillä saisi tapetoitua vaikka olohuoneen seinät.

Kuten moni muukin, aloitti Isotalo harrastuksensa rakennussarjoista, mikä on alalla varsin normaali kaari.

– Kun osaamista tulee pikku hiljaa lisää, voi rakennussarjoista siirtyä monimutkaisempien projektien pariin, ja jopa ryhtyä suunnittelemaan kokonaisia laitteita. Olen myös jonkin verran korjaillut vanhoja soittimia, mutta se ei oikein ollut minun juttuni.

Ihan kivuttomasti ei Isotalon harrastaminen ole aina sujunut.

– Jos kysymys kuuluu, että onko tullut kiroiltua, niin kyllä on. Toisaalta elektroniikan mukaviin puoliin kuuluu loogisuus. Jos joku asia ei toimi, siihen on olemassa syy. Huono puoli on se, että syyn löytämiseen voi kulua paljonkin aikaa.

Äänimaailmoja Tähtien sodasta

Janne Isotalo on tehnyt rakennussarjasta muun muassa legendaarisen 1970-luvun ARP 2600 -syntetisaattorin, joka lienee tuttu kaikille Tähtien sota -elokuvasarjan faneille. Laitteella nimittäin tehtiin kaikki R2-D2-droidin äänet.

– Tässä on sellainen ajatus, että laitteen johdoilla voi kytkeä eri osioita eri paikkoihin, ja näin saadaan muutettua esimerkiksi äänen väriä. ARP 2600:aa ei ole valmistettu 40 vuoteen, ja alkuperäisen hintakin pyörii siinä kymppitonnin hujakoilla, Isotalo kertoo.

Venäläisen Vlad Kreimerin suunnittelema LYRA-8 taas herätti aikoinaan kovastikin kiinnostusta syntikkapiireissä, koska siitä saa loihdittua toinen toistaan kummallisempia äänimaailmoja.

– Perinteisessä mielessä – ehkä jotakin pianoa ajatellen – tätä on hankala soittaa, mutta tästä saa helposti ulos maailmanlopun sci-fi -soundeja, Janne Isotalo toteaa rakentamansa soittimen äärellä.

Isotalo on tehnyt myös Vocoderin eli äänisyntetisaattorin, jota elokuvateollisuudessa on hyödynnetty ahkerasti etenkin robottipuheen luomisessa. Vocoderia ovat musiikissaan taas käyttäneet muun muassa Laurie Anderson, Kraftwerk ja Röyksopp.

Paitsi ikä, Janne Isotalon koostamilla laitteilla on muitakin yhdistäviä tekijöitä.

– Useimmille näistä on yhteistä se, että alkuperäisiä on tavattoman vaikeaa saada tai että ne ovat älyttömän kalliita. Ranskalaista Polykobolia on valmistettu noin 30 kappaletta, eikä edes Youtubesta tahdo löytyä videoita, joissa sitä soitettaisiin.

Uusioversioiden kohdalla herää tietysti kysymys, kuinka identtisiltä ne kuulostavat alkuperäisiin soittimiin verrattuna? Janne Isotalon mukaan ongelmallista lienee se, että 40 vuotta sitten tehtyä soittimen osaa ei ehkä enää valmisteta, ja siksi sen on joutunut korvaamaan jollakin toisella. Mitä tästä seuraa, riippuu täysin osasta, kytkennästä ja suunnittelijan ammattitaidosta.

– Jos väittäisin, että uusioversio olisi täsmälleen samanlainen kuin 70-luvun alkuperäinen, valehtelisin. Toisaalta – jos väitän, että pystyn kuulemaan eron uuden ja vanhan soittimen välillä, valehtelisin myös.

Mutta mikä sitten voisi olla syntikkaharrastajan tämän hetken himoituin kapistus? Riku-Sakari Kujasen mukaan hänen kokoelmaansa mahtuisi vielä 1980-luvun taitteen syntetisaattorikehityksen huipentuma Fairlight, jonka huikeita ja aikaansa edellä olevia soundeja hyödynsivät muun muassa Kate Bushin ja Peter Gabrielin kaltaiset artistit.

– Jos Fairlight CMI Series II jostakin kävelisi vastaan, olisin todella tyytyväinen. Fairlight toi melkoisen murroksen musiikkimaailmaan: se oli täynnä elektroniikkaa oleva iso laite, joka vei yhtä paljon virtaa kuin sähkömopo. Kokonaisuus valokynineen ja vihermustine näyttöineen puhuttelee kaikessa älyttömyydessään – aivan mahtavaa!

Kolme tuntia kestävät mustavalkoiset elokuvat päätyvät otsikoihin vain harvoin. Kun tšekkiläinen Kirjava lintu -elokuvasai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla viime vuoden syyskuussa, tabloidit räjähtivät huutamaan kuorossa.

"Kiertoajelu helvetissä", otsikoi The Sun ja kertoi yleisön voineen pahoin ja ahdistuneen näkemistään raaoista kohtauksista. The Daily Mail raportoi yleisön jäsenten taistelleen ulospääsystä. Teosta kutsuttiin kamalaksi holokaustielokuvaksi, joka esittää insestiä, eläimiinsekaantumista, silpomista ja murhia.

– Koko kohu on pötyä, sanoo elokuvan ohjaaja Vacláv Marhoul. Lehtijutut ovat Venetsian lehdistönäytöksestä, jossa oli arviolta yli tuhat ihmistä. Heistä 70 lähti kesken elokuvan.

Puheluun työhuoneeltaan vastaava tšekkiohjaaja ei kiistä elokuvansa aiheuttamaa järkytystä. Sen sijaan hän on siitä kiinnostunut ja enemmän kuin vähän ylpeä.

– Noissa jutuissa ei mainita, että tuon näytöksen jälkeisenä päivänä elokuva sai maailmanensi-illassaan kahdeksan minuutin mittaiset aplodit.

Pahinta maailmassa

– Sota on pahin asia maailmassa, Marhoul sanoo.

Olen pyytänyt häntä perustelemaan, miksi Kirjavassa linnussa on niin paljon raakuuksia. Sillä vaikka brittilehtien repimissä otsikoissa on klikkien ja ostajien kalastelua, elokuva on raadollinen.

Sen päähenkilö, pieni juutalaispoika, kulkee läpi toisen maailmansodan riivaaman Itä-Euroopan ja kohtaa matkallaan kaikki otsikoissa luetellut julmuudet – ja paljon enemmän.

– Sodassa ihmisiä murhataan, pommitetaan ja tuhotaan. Se on osa sotaa vielä tänäkin päivänä. Joten jos teen elokuvan sodasta, noiden asioiden täytyy olla osa sitä.

Marhoul ei puhu sodasta vain taiteilijan näkökulmasta. Hän on ollut Tšekin armeijan sotilaana Afganistanissa ja Irakissa. Hän kertoo nähneensä asioita, joita ei voi koskaan unohtaa.

– Sota on kokemus, jota ei voi selittää toiselle. Mutta sitä käsittelevässä teoksessa ei voi myöskään sulkea silmiään kauheuksien olemassaololta.

Kirjavan linnun kirjava tarina

Kirjava lintu perustuu puolalaiskirjailija Jerzy Kosinskin samannimiseen romaaniin. Kirjailijan omaelämäkerrallisena lapsuuskuvauksena pidetty romaani synnytti 1970-luvulla kohun, kun kävi ilmi, että sen tarinat olivat keksittyjä.

Marhoul pitää kysymystä teknisenä. Se on hänen mielestään kiinnostava vain puolalaisille, jotka ovat yhä suivaantuneita siitä, miten Kosinski heitä teoksessaan kuvaa. Ohjaajalle tärkeämpää on se tunne, jonka teos hänessä synnytti.

– Eivätkö Victor Hugon tai Hemingwayn teokset sitten ole hyviä, koska ne eivät ole totta? Kun luin tämän kirjan 15 vuotta sitten, se antoi minulle tärkeimmän lahjan, jonka ohjaaja voi saada. Se sytytti mielikuvitukseni.

Vaikka romaani on täynnä lapselle tapahtuvia pahoja asioita, jäi Marhoulille siitä vahva tunne hyvyyden, rakkauden ja toivon mahdollisuudesta.

Elokuvassa puhutaan Itä-Euroopan kielten sekoitusta, interslaavia. Sen ohjaaja löysi internetistä.

– Koska elokuvan ihmiset tekevät kamalia asioita, en halunnut sen viittaavan mihinkään tiettyyn maahan. Kyse ei ole siitä, että olisin halunnut alibin. Minusta ei vain olisi ollut reilua sanoa, että tämä tapahtui Ukrainassa tai Puolassa tai Bulgariassa.

Lapsinäyttelijä kauhujen keskellä

Kaikkien kauhujen keskellä tummasilmäinen lapsinäyttelijä Petr Kotlar on ainoa asia, johon katsoja voi Kirjavaa lintua katsoessaan kiinnittyä. Elokuva on kerrottu episodeina, joista kukin esittää pojan kohtaamista muiden ihmisten kanssa.

– Petr on todella energinen. Hän on kiinnostunut kaikesta, kuin rakettiin kiinnitetty, Marhoul kehuu.

Kotlaria suojeltiin kohtauksien sisällöltä. Hänellä oli kuvauksissa mukana sekä avustaja että oma isoäiti. Yleisöä järkyttäneessä seksikohtauksessa käytettiin täysi-ikäisiä sijaisnäyttelijöitä.

– Kohtauksessa, jossa kylän naiset käyvät nymfomaanin kimppuun, kuvattiin ensin vain ne kuvat, joissa Petr katsoo tapahtumia. Mutta minun täytyi saada hänelle oikeanlainen ilme.

Ohjaaja tiesi, että Kotlarin koira on tälle erittäin rakas. Niinpä hän päätti käyttää sitä työvälineenä.

– Pyysin häntä kuvittelemaan olevansa kävelyllä koiran kanssa ja kadottavansa sen. Hän alkoi itkeä ja saimme kuvaan oikean reaktion.

Prahasta Hollywoodiin – ja takaisin

Kohun lisäksi Kirjavassa linnussa on toinenkin piirre, jota ei odottaisi tuntemattoman ohjaajan arthouse-elokuvalta. Teos nimittäin suorastaan vilisee tähtinäyttelijöitä, jotka puolestaan ovat lisänneet kansainvälistä mielenkiintoa elokuvaa kohtaan.

Maata kiertävä poika kohtaa Stellan Skarsgårdin natsiupseerina, Barry Pepperin neuvostotarkka-ampujana, Udo Kierin mustasukkaisena myllärinä ja Harvey Keitelin pappina, joka antaa hänet apupojaksi Julian Sandsin näyttelemälle pedofiilille myllärille ymmärtämättä tekojensa seurauksia.

– Kirjoittaessani elokuvan käsikirjoitusta aloin olla sitä mieltä, että Stellan Skarsgård olisi ainoa oikea näyttelijä natsiupseerin rooliin, Marhoul sanoo.

Ohjaajan onneksi hän oli tavannut Skarsgårdin. Mahdollisuuksia ehkä heikentävä tekijä oli, että tapaamisesta oli vierähtänyt jo 25 vuotta.

– Meillä on yhteinen tuttu, joka pyysi minua näyttämään Skarsgårdille Prahaa vuonna 1995. Niinpä vietin viikonlopun hänen kanssaan ja näytin hänelle paikkoja, joihin turistit eivät löytäisi: rock-konsertteja, kokeellisia taidegallerioita.

Lauantai-iltana kaksi päivää kestänyt kaupunkikierros päättyi tappeluun.

– Olimme juoneet aika paljon ja niinpä päädyimme tappeluun viiden aggressiivisen tyypin kanssa – ja me voitimme, Marhoul muistelee.

Seuraavana vuonna Lars von Trierin Breaking the Waves sai maailmanensi-iltansa ja siinä miespääosan esittäneestä Skarsgårdista tuli iso tähti.

– Koska halusin hänet tähän elokuvaan, kysyin ystävältäni hänen numeroaan. Soitin Skarsgårdille ja hän vastasi ja muisti minut. Hän tunsi Kosinskin kirjan ja sanoi suostuvansa mukaan, jos pitäisi käsikirjoituksestani.

Skarsgårdin jälkeen loput näyttelijät oli ohjaajan mukaan helppo houkutella mukaan.

– Ensimmäinen kysymys, jonka näyttelijöitä edustavat agentit esittävät työtarjouksista, on kuka muu on mukana elokuvassa. Kun saa yhden nimekkään näyttelijän, tulevat muut perässä.

Oikeaa ja väärää väkivaltaa

Palataan vielä Venetsiaan, jossa Kirjavan linnun kanssa kilpaili viime vuonna toinen väkivaltaa ja pahuutta käsittelevä elokuva. Todd Phillipsin Joker voitti festivaalin pääpalkinnon Kultaisen leijonan. Elokuvateattereissa siitä tuli yksi kaikkien aikojen isoimmista hiteistä.

Marhoulin mukaan Joker ja Kirjava lintu ovat toistensa peilikuvat. Hän ihmettelee, miten kaikista väkivaltaisista elokuvista juuri hänen elokuvansa on joutunut niin paljon arvostelun kohteeksi.

– Kaikella kunnioituksella, minä en ole Quentin Tarantino. Hän kuvaa väkivaltaa mitään säästelemättä ja sanoo pitävänsä sitä hauskana. Mutta minun elokuvani ei ole tarkoitus olla hauska. En ymmärrä, miten väkivalta voisi olla miellyttävää.

Totta puhuen Marhoulin elokuvan väkivalta tapahtuu enimmäkseen kuvan ulkopuolella. Ohjaajan mukaan pahin tapahtuu katsojan mielikuvituksessa. Toisin kuin valkokankaat ja tv-ruudut täyttävät teokset, joissa tapetaan hänen mukaansa kymmenen ihmistä minuutissa.

– On niin paljon elokuvia, joissa ihmisiltä ammutaan aivoja seinille ja heitä lyödään miekoilla niin, että päät lentävät. Yleisö nauraa ja hymyilee, koska he tietävät, että se ei ole totta. Kirjavan linnun ongelma on siinä, että se kertoo väkivallasta, jollaista on oikeasti olemassa. Se on totuudellinen ja siksi se pelottaa ihmisiä.

Valoa pimeydessä

Missä Kirjava lintu -elokuvassa sitten ovat ne hyvyys, rakkaus ja toivo, jotka Marhoul sanoi löytäneensä Kosinskin romaanista 15 vuotta sitten? Niitä on tarjolla elokuvassa vain hitusen verran, joskin ne silloin tuntuvat tavallista voimakkaammilta.

Ohjaajan mukaan nuo asiat tulevat esiin nimenomaan poissaolon kautta.

– Vähän niin kuin nyt pandemian takia ymmärrämme, mitä toisten ihmisten läheisyys meille merkitsee. Tai että rauhan merkityksen voi todella ymmärtää vasta sodassa.

Vacláv Marhoul toivoo teoksensa muistuttavan yleisöä siitä, että sen kuvaamat kauheudet ovat yhä arkipäivää eri puolilla maailmaa. Sotilasuransa jälkeen ohjaaja on tehnyt humanitaarista työtä Unicefille. Hän kertoo tavanneensa viimeksi viime vuonna entisiä lapsisotilaita Ruandassa.

– Kirjava lintu ei ole toisen maailmansodan tarina. Se ei kerro holokaustista. Se on tarina asioista, joita tapahtuu koko ajan maailmassamme. Se koskettaa nytkin lapsia esimerkiksi Syyriassa, Malissa ja Afganistanissa. Tämä elokuva kertoo meistä kaikista, ihmisistä.

Kenkäsuunnittelija Minna Parikka lopettaa yritystoimintansa vuoden lopussa. Parikan mukaan lopettamisen syy on puhtaasti henkilökohtainen – ei taloudellinen tai koronaviruskriisistä johtuva.

– Tämä on tullut monelle kuin puun takaa, sillä meillä on ollut tuloksellisesti yrityksen 15-vuotisen historian paras vuosi, Parikka kertoo.

– Olen miettinyt pitkään, pitäisikö elämässä tehdä jotain muutakin kuin kenkiä Minna Parikka -brändin sisällä, hän lisää naurahtaen.

Helsingin Aleksanterinkadulla sijaitsevan kivijalkamyymälän ovet sulkeutuivat jo aiemmin tänä vuonna, verkkoputiikki on viimeistä päivää auki 20.12.2020. Espanjan tehtaalta on tulossa vielä viimeinen pieni erä uusia kenkiä, mutta siinä kaikki.

Koronaviruskriisistä ja Aleksanterinkadun kivijalkakaupan sulkemisesta huolimatta yrityksen kokonaisnettomyynti on kasvanut viime vuoteen nähden 21 prosenttia, eikä velkaakaan ole ollut kymmeneen vuoteen, yrityksen verkkosivuilla kerrotaan.

– Olemme keskittyneet verkkokauppaan ja suoraan kuluttajille myymiseen. Kun myy tuotteensa itse eikä jälleenmyyjien kautta, katteet ovat paljon paremmat, Parikka avaa vuoden tulosta.

Edessä "määrittelemättömän pituinen luova tauko"

Parikka perusti omaa nimeään kantavan kenkäbrändin 15-vuotta sitten ollessaan 25-vuotias.

Yritys kasvoi ja herkullisen värisiä, iloisia ja tunnistettavia kenkiä sai bongata vuosien varrella julkkisten, kuten Lady Gagan ja Kardashianin perheen jaloista. Suosikiksi ovat Parikan mukaan nousseet viime vuosina kengät, joista pilkistää pupun korvat.

Tänä vuonna Parikka täytti 40 ja päätti, että nyt on määrittelemättömän pituisen luovan tauon paikka.

– Olen ollut melkein koko aikuisuuteni ajan yhdessä duunissa, omassa yrityksessäni. Viimeiset vuodet olen painanut aika lujaa töitä, ennen tyttäreni syntymää melkeinpä 24 tuntia vuorokaudessa, Parikka sanoo puhelimessa ja taustalta kuuluu 2-vuotiaan tyttären jutustelu.

• Lue lisää: Yle kysyi tunnetuilta oman alansa osaajilta huijarisyndroomasta, lue Minna Parikan, Krista Kososen, Kiira Korven, Perttu Pölösen, Jenni Rotosen ja Iiris Suomelan kokemuksista

Työ suunnittelun parissa kiinnostaa edelleen

Parikka myös toteaa, ettei omaa yritystä ja brändiä pyörittäessä jää aikaa aina sille, mitä hän eniten haluaisi tehdä, eli suunnittelulle.

Hän näkee itsensä työskentelevän luovan suunnittelun parissa, muttei ole vielä rajannut suunnitelmiaan tarkemmin.

– Se voisi olla suunnittelun alalla melkein mitä tahansa, tai alalla, jossa käytetään luovaa ajattelua. Minua kiinnostaa päästä luomaan yhden tuotteen sijaan monipuolisia maailmoja ja tarinoita.

Poissuljettua ei ole myöskään kenkäsuunnittelun pariin palaaminen.

– Mutta siihen tulisi palata täysin uudesta tulokulmasta. Tekeminen ei saa alkaa toistaa itseään liikaa.

– Olen aina kannustanut muitakin suureen seikkailuun ja eteenpäin heittäytymiseen, joten tämä on nyt minun seuraava suuri seikkailuni, Parikka tuumaa ja naurahtaa.

Verkkokauppa sulkeutuu suunnitelmien mukaan 20.12.2020. Parikka arvioi, että Stockmannilla kenkiä on myynnissä vielä ensi kevään ajan.

Juttua päivitetty 9.11. klo 8.57: Korjattu virheellisesti ilmoitettu verkkokaupan sulkeutumisajankohta.

Onko Minna Parikka sinulle tuttu brändi? Voit keskustella aiheesta 10.11. kello 23:een asti.

Lue myös:

Suunnittelija Minna Parikka ostaa vaatteensa nettikaupoista, mutta oman liikkeen sulkemisesta tulikin muistutus kivijalkamyymälöiden merkityksellisyydestä

Pahoinpidelty ja hyväksikäytetty poika, joka ei saanut kotona rakkautta, turvaa tai edes kasvatusta.

Tuliko hänestä siksi se machomies, jonka me suomalaiset tunnemme?

– Kyllä se näin on. Olen vain koettanut päästä sieltä kuopasta ylös, Frederik eli Ilkka Sysimetsä sanoo.

Iltapäivälehdet nostivat lokakuun lopun puheenaiheeksi Frederikin naisjutut. Tuore elämäkerta Harva meistä on Frederik tarjoileekin runsaasti seksiä, naisia ja yhtälön seurauksia.

Esimerkiksi MTV3 uutisoi laulajan isyydestä näin: Frederik kohtasi keikalla upean naisen ja alkoi iskeä häntä – paljastui lopulta iskelmälegendan tyttäreksi

Ilta-Sanomat nosti kirjasta esiin kohdan, jossa Sysimetsä kuvailee ensimmäistä seksikertaansa.

"Frederik menetti poikuutensa 14-vuotiaana kaksi kertaa vanhemmalle opettajalleen – vuosia myöhemmin baarista löytyi kaikkien aikojen yllätys"

Jutussa maalaillaan, miten nuori poika sai vanhemmalta naiselta, vieläpä “tanssijakaunottarelta”, ensikertansa.

Nainen oli Sysimetsän kolmikymppinen tanssinopettaja.

Lehti mehustelee jutussa, että myöhemmin laulaja kellisti vielä opettajan tyttärenkin.

– Aivan järkyttävää, toteaa Tuija Saresma.

Hän viittaa sekä hyväksikäyttöön että tapaan kirjoittaa siitä.

Saresma on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa sekä kulttuurintutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen dosentti. Hän on tutkinut muun muassa omaelämäkertoja, sukupuolen tuottamista mediassa, sukupuolen ja vallan suhdetta sekä maskuliinisuutta.

Sysimetsän kokemukset käyvät ilmi elämäkerran ensimmäisillä 20 sivulla. Mistä johtuu, että iltapäivälehdet kertoivat vain poikuuden menetyksestä kivana asiana, tai sitten Frederikin seksitavoista?

Saresma muistuttaa, että lehdet kirjoittavat siitä, mikä myy. Frederikin tapaus on vain yksi esimerkki laajemmasta ilmiöstä.

Osa lukijoista saattoi lukaista lehtijutun nopeasti huomaamatta, että seksirehvastelun sijaan jutussa kerrottiin teinipojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, Saresma sanoo.

– Nykypäivän lukijat etsivät nopeaa tyydytystä lukemastaan. On helpompi tarjoilla yleisölle kevyt ja tutunoloinen juttu kuin kyseenalaistaa. Pojan kokema hyväksikäyttö on edelleen niin vaiettu aihe, että siihen voi olla vaikea tarttua.

Ilkka Sysimetsä viittaa elämäkerrassaan poikuuden menetykseen kamalana kokemuksena.

Hän henkäisee syvään.

– Olin todella rakastunut häneen, kuten nyt teinipoika vain voi olla.

Sysimetsä kertoo, miten pari tapaili muutaman kuukauden ajan, kunnes ensimmäinen seksikerta tapahtui.

– Seksin jälkeen en nähnyt häntä enää. Ehkä tämä nainen halusi vain kokeilla nuorta poikaa, Sysimetsä miettii.

Rikoslain mukaan seksuaalisen kanssakäymisen suojaikäraja on 16 vuotta. Tätä nuoremmalle tehdyt seksuaaliset teot katsotaan lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, oli kyse yhteisymmärryksessä tehdystä teosta tai ei.

Jos kyseessä on auktoriteettisuhde, kuten opettajan ja oppilaan, suojaikäraja on 18 vuotta. Laki oli jo tapahtumien aikaan samankaltainen kuin nykyään.

Onko seksi teini-ikäisen kanssa soveliasta kolmekymppiselle opettajalle?

– Ymmärräthän, ajat olivat erilaiset. Vaikka hän oli kaksi kertaa minua vanhempi, en minä pitänyt sitä pahana, Sysimetsä sanoo.

Entä jos kaksi kertaa vanhempi mies tekisi näin tytölle?

–No miehelle tehtäisiin pahoja asioita ja se olisi hänelle oikein, Sysimetsä vastaa.

Frederik on vuosikymmenten ajan tullut tunnetuksi naisseikkailuistaan. Myös tuoreessa kirjassa artistin kerrotaan saaneen naista kuin liukuhihnalta.

Elämäkerrassa kuitenkin kerrotaan myös tapauksia, jotka järkyttävät lukijaansa ja saavat kyseenalaistamaan Ilkka Sysimetsän imagon pelkkänä kovana jätkänä ja panomiehenä.

Äiti teki kahta työtä ja sodan kokenut isä alkoholisoitui. Äiti ei koskaan ottanut syliin tai hellitellyt, Sysimetsä muistaa.

Joskus isä otti syliin, mutta olohuoneessa toikkaroiva juopporemmi pilasi senkin hetken.

Teoksen mukaan nuori Sysimetsä joutui myös toteuttamaan isompien poikien seksuaalisia tarpeita.

“Vain sitä häpesin jo pentuna, että jouduin Kaisaniemen puistossa isompien poikien runkkuautomaatiksi.”

Mitä tarkoitat?

– Se oli siihen aikaan tavallista, että vanhemmat pojat pakottivat nuoremmat runkkaamaan itseään. Se ei ollut homoilua, vaan seksuaalisen tarpeen tyydyttämistä. Elimme 1950-luvun puoliväliä, Sysimetsä sanoo.

Sysimetsä selittää kokemuksen kuuluneen menneeseen aikaan, mutta kyse saattoi olla myös vallankäytöstä. Sysimetsä kertoo olleensa porukan pienin ja saaneen porukalta alituiseen myös turpaansa.

Kuvaus ei jää kirjan ainoaksi kerrotuksi hyväksikäyttökokemukseksi.

Koska arki kaupungissa oli kovaa, Sysimetsä nautti kesäleireistä maalla. Hän kuului partiossa kolkkapoikiin ja sai maistaa tavallista, turvallista maalaiselämää useita viikkoja kestäneillä leireillä.

Sysimetsän mukaan leireillä oli kuitenkin pappi ja partionjohtaja, joilla oli tapana lähestyä 6–13-vuotiaita poikia ja “kopeloida” tai “vedellä kuivia”.

Sysimetsä toteaa, ettei siihen aikaan ollut pedofiileja, sillä sellaisesta ei tiedetty eikä puhuttu.

– Olimme sen vankeja, emmekä voineet kertoa siitä kenellekään. Kukaan ei olisi uskonut meitä ja häpesimme valtavasti, Sysimetsä sanoo.

Asenteet ovat jo muuttuneet

Me too -liikkeen voima on alkanut muuttaa myös pikkuhiljaa populaarikulttuuria sekä yleisön ja median suhtautumista.

Mitä me siedämme ja hyväksymme nyt, kun naisten hyväksikäyttö niin elokuva-alalla kuin arjessakin on tullut entistä näkyvämmäksi?

Vielä 2000-luvulla oli varsin tavallista, että Hollywood-elokuvan keskiössä esiintyi myöhäiskeski-ikäinen mies ympärillään nuoria naisia.

Olisiko edelleen ihan ok, jos Jack Nicholson nyt näyttelisi machomiestä, käsikynkässään parikymppinen tyttöystävä?

Nuori tyttö ja vanhempi mies on länsimaissa tuhansia vuosia vanha tarina. Sitä kuvataan niin Raamatussa kuin Kalevalassakin ja siksi asetelma on ollut helppo hyväksyä.

Suomessakaan ei ole kauaa ajasta, jolloin nuoria tyttöjä naitettiin vanhemmille miehille varakkuuden perusteella.

Sen sijaan vuosisatoja vanhat suhtautumistavat poikiin ja miehiin ovat vasta alkamassa muuttua.

– Kyse on vallasta ja patriarkaatista. Ei kysytä, nauttiiko mies seksistä, koska tämän ajatusmallin mukaan mies tietenkin nauttii, Tuija Saresma toteaa.

Saresman mukaan toistamme edelleen voimakkaasti kulttuurista ajatusta vain kahdesta sukupuolesta, joilla on vanhat, selkeät roolinsa.

Keskiössä on heteroseksuaalinen oletus miehestä, joka on aina valmis seksiin.

Poika ei saa olla herkkä ja on tietenkin onnellinen, kun saa opettavan kokemuksen vanhemmalta naiselta.

– On hyvin surullista, jos edelleen ajattelemme, että kyse on vain mieheksi kasvamisesta, vaikka pitäisi puhua hyväksikäytöstä tai vakavammasta rikosnimikkeestä. Tarina voi vahingoittaa kehittyviä nuoria uskottelemalla, että kyse on normaalista ja hyväksyttävästä asiasta.

Saresma painottaa, että kyse on tasa-arvo-ongelmasta. Kun poikien kokemuksista vaietaan julkisuudessa, päädytään vain vahvistamaan vanhentuneita näkemyksiä miehuudesta.

Usein pedofiili- ja hyväksikäyttöuutisissa uhri on tyttö tai poika, ja tekijä usein mies.

On kysyttävä, uskaltavatko pojat vieläkään kertoa tapahtumista, kun väärintekijä onkin nainen.

– Hyperseksuaalisessa patriarkaalisessa maailmassa ei vieläkään ole tilaa sille kulttuuriselle kertomukselle, että pojatkin kaipaavat huolenpitoa ja ovat herkkiä, eivätkä välttämättä edes halua seksiä tai eivät ainakaan aina.

Machomiehen seksiseikkailuista kertominen myös rajaa ihmisiä pois: tilaa on vain miehelle, ehkä heteroseksuaalisen halun kohteellekin, mutta ei ainakaan muille sukupuolille tai vähemmistöille.

Saresma muistuttaa, että myös median vaikenemisella on seurauksia.

Henkilökohtainen on poliittista, kun se tuodaan julkisuuteen.

– Kun joku kertoo julkisesti vaikeista kokemuksistaan, toisetkin saavat äänen ja ymmärryksen, että minä en olekaan ainoa. Näin myös muut voivat uskaltaa puhua.

Ilkka Sysimetsä on samaa mieltä.

– Nuorten tyttöjen kokemasta ahdistelusta kyllä puhutaan, mutta ei poikien. Siksi halusin kertoa kokemuksistani.

Miksi halusit luoda superseksuaalisen machomiehen imagon?

– En minä sitä luonut. Fazer-musiikki kertoi, millaisia lauluja laulan ja minähän lauloin. Sysimetsä vastaa.

– Tein musiikin eteen melkein 15 vuotta töitä ennen kuin pääsin oikeasti ylös ja pinnalle. Mutta pääsin kuitenkin ja tässä olen.

Millaista uutismediaa nuoret suomalaiset kaipaavat? Millaisista aiheista nuoret mediankuluttajat ovat kiinnostuneita?

Näitä kysymyksiä pyörittelevät kaikki perinteiset mediatalot, myös Yleisradio. Nuoret ovat haluttu, tulevaisuuden yleisö, ja tällä hetkellä monelta uutisia tekevältä perinteiseltä tiedotusvälineeltä osin hukassa.

Siksi Ylen uutis- ja ajankohtaistoimitukseen perustetaan oma toimitus palvelemaan alle 30-vuotiasta yleisöä. Heille, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet kokonaan digitaalisessa maailmassa.

– Koska median käyttö on muuttunut, emme voi enää luottaa siihen, että kun tullaan tiettyyn ikään, ihmiset tulevat radion ja television ääreen. Meidän pitää kehittää uusia tapoja ja palveluja, sanoo vuoden 2021 alussa starttaavan Nuorten uutistoimituksen päällikkö, Kirsi Teräväinen.

Tavoiteltavan ikäryhmän jäsenet ovat keskenään erilaisissa elämäntilanteissa. Kolmekymppisillä voi olla jo iso perhe ja vakiintunut elämä. Viisitoistavuotias on vielä kotona asuva koululainen. Heitä kuitenkin yhdistää tapa kuluttaa mediaa.

He vilkaisevat uutisia kännykältä, seuraavat ilmoituksia ja sosiaalisen median suosituksia. Heidät tavoittaa Instagramista, Youtubesta ja Tiktokista.

– Kohderyhmään kuuluvat ovat vaativia mediankäyttäjiä. He ovat tottuneet siihen, että koko maailman uutissisällöt ovat käytettävissä. He myös asettavat kovat vaatimukset visuaalisuudelle, luettelee Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen.

Osa uusista sisällöistä paljastetaan myöhemmin

Paketoinnin lisäksi tarvitaan neniä nuuskimaan, mitkä aiheet ja uutissisällöt kiinnostavat juuri nuorta ikäryhmää. Yle tuottaa aikamoisen uutismassan päivittäin. Nuorten uutistoimitus poimii nuorille rusinat pullasta, mutta etsii myös uusia aihevaltauksia.

– Nuoret kuluttavat paljon ihan perusuutisia. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tämän kaltaisten uutisen välittämisessä ei tarvita sen kummempaa kikkailua, Räisänen toteaa.

Tammikuun alussa aloittava noin 15 hengen toimitus tekee sekä päivittäistä uutisjournalismia että erillisiä uutis- ja ajankohtaissisältöjä. Uuteen toimitukseen siirtyvät esimerkiksi syksyllä aloittanut lasten uutispalvelu Yle Mix sekä ajankohtais-podcast Takaisin Pasilaan tekijöineen.

Ensi vuonna luvassa on myös täysin uusia sisältöjä, joista kerrotaan lisää myöhemmin. Nuorten uutisten riviin astuvat muun muassa Ylen aamusta tuttu Rosa Kettumäki , Ylen politiikan toimittaja Robert Sundman ja Marjuttuulikki-videoistaan tunnettu ajankohtaistoimittaja Marjut Mäntymaa.

– On tärkeää, että mediassa näkyy ihmisiä, joihin yleisö voi samaistua. Nuoria toimittajia ja juontajia, jotka ovat rautaisia ammattilaisia, Räisänen sanoo.

Päätoimittaja Räisäsen mukaan nuorten yleisöjen palveleminen on yksi Ylen tuoreen strategian painopisteistä.

– Myös lapsilla ja nuorilla on oikeus saada uutta tietoa ja työkaluja ymmärtää maailmaa, Nuorten uutistoimituksen päällikkö Kirsi Teräväinen sanoo.

Kuuntele myös Takaisin Pasilaan

Katso myös Yle Mix

Lue myös Robert Sundmanin blogit

Lapin länkkäri. Sellaiseksi virolainen ohjaaja Veiko Õunpuu luonnehtii Suomen Lapissa kuvattua Viimeiset-elokuvaa. Sen karu Lappi ei muistuta mainosten joulupukinmaata.

Tapahtumapaikkana ovat pohjoisen kaivokset. Ihmiset asuvat ruosteisessa parakkikylässä ja haikailevat jonnekin muualle. Päivät louhitaan, yöt pämpätään ja hoilotetaan karaokea kylän saluunassa.

– Pidän sitä kohteliaisuutena, jos elokuva ei näytä matkailumainokselta. Ei sen pidäkään näyttää, Õunpuu sanoo.

Viimeisten maailma on lohduton. Nuori kaivosmies Rupi (Pääru Oja) tienaa louhoksella ja laittomilla bisneksillä päästäkseen kauas pois. Maan alla tapahtuu onnettomuus, mutta häikäilemätön kaivoksenomistaja (Tommi Korpela) vaatii miehiä jatkamaan louhintaa seurauksista piittaamatta.

– Tätä tällä planeetalla tapahtuu. Me olemme keskellä ekologista katastrofia. Siinä mielessä elokuva on ajankohtainen. Tuntuu, että meissä on jokin psykologinen perusvika: ihminen eksyy omiin ajatuksiinsa, eikä ymmärrä, mitä on tapahtumassa, Õunpuu pohtii.

Ohjaaja teki poikien elokuvan

Elokuvassa poroisännät ja kaivosyhtiö ovat napit vastakkain. Rupin isä (Sulevi Peltola) ei suostu myymään maitaan kaivosyhtiölle ja ajautuu törmäyskurssille kaivospomon kanssa.

Tarinassa on mukana myös nainen, Riitta (Laura Birn), joka unelmoi paremmasta huomisesta. Riittaan iskevät silmänsä sekä perheensä elämäntavasta vieraantunut nuori Rupi että kaivoksen kiero omistaja. Riitta on kuitenkin varattu Lievoselle (Elmer Bäck), ja neliödraaman seuraukset ovat onnettomat.

Ohjaajan mielestä elokuva ei kuitenkaan ole synkkä vaan toiveikas. Aina on mahdollista päästä pois.

– Halusin tehdä poikien leffan: poika moottoripyörällä ajelemassa tunturia. Kummallista, mutta nyt näyttää siltä, että naiset tykkäävät siitä enemmän.

Fantasia-Lapissa kiistellään maasta

Kolme vuotta sitten Lapissa kuvattu Viimeiset on ajankohtainen yhdistäessään pohjoisen ja louhinnan. Viime kesänä yli 37 000 ihmistä vastusti nettiadressilla kaivostoiminnan levittäytymistä Käsivarren tuntureille.

– Olisi hyvä, jos olisi mahdollista olla puuttumatta tunturiin. Koen kuitenkin, että virolaisena minulla ei ole kovin paljon oikeutta puhua siitä, Õunpuu sanoo.

Oliko ohjaajalla jossain vaiheessa mielessä, että alkuperäiskansat olisivat näkyvämmin osa tarinaa?

– Se on arka teema, enkä ole perehtynyt siihen sillä tavalla riittävästi, että voisin puhua asioista. Siksi yritin luoda ennemminkin fantasia-Lapin.

Fantasiassa selvästi ollaan. Leirinuotiolla kumppaneineen istuva poroisäntä tuo letteineen kaikkineen mieleen lännenelokuvien intiaanit.

Virolaiset ovat anarkistisempia

Useita suomalaisia tuotantoja on kuvattu Virossa, jossa elokuvien kannustintuki otettiin käyttöön Suomea aiemmin.

Se, että virolaista elokuvaa tehdään Suomessa, on poikkeuksellista. Filming in Finland -tilastoista löytyy yksi aiempi esimerkki: kolmen maan yhteistuotanto Sangarid vuodelta 2017.

Õunpuun mielestä elokuvan tekeminen Suomessa ja Virossa eroaa ainakin yhdessä suhteessa. Suomessa mennään enemmän markkinoiden ehdoilla, tehdään varman päälle, kaavamaisemmin ja seurataan sääntöjä.

– Meillä on (Virossa) vähän rahaa, ja me teemme vähän leffoja. Se antaa mahdollisuuksia: voi kokeilla enemmän ja anarkistisemmin. Olisi vaikea tehdä elokuvia, joissa kaikki on loksahtanut paikoilleen. Sellaisista jää elämä paitsi.

Menestyksessä koolla ei ole väliä

48-vuotias Õunpuu on virolaisen elokuvan suuri nimi, jonka töitä on nähty kansainvälisillä elokuvajuhlilla Venetsiassa, Berliinissä ja Sundancessa. Õunpuu ei ota paineita siitä, millä keinoilla pienessä maassa saadaan aikaan elokuvia, jotka puhuttelevat ympäri maailmaa.

– Ei ole väliä, onko maa iso vai pieni. Ihmiset ovat samankaltaisia kaikkialla. Voi olla, että maailmalla on kiinnostusta enemmän amerikkalaista tai ranskalaista elokuvaa kohtaan. En ajattele sitä. Teen omia juttujani ja toivon, että ne uppoavat muihinkin.

Viimeiset on Viron Oscar-ehdokas

Viimeiset valittiin Viron ehdokkaaksi kilpailemaan parhaan kansainvälisen elokuvan Oscarista. Meikäläisittäin tapauksesta erityisen tekee se, että elokuvan kieli on suomi ja sen keskeiset näyttelijät ovat suomalaisia.

Myös kaksi aiempaa Õunpuun elokuvaa on valittu Viron edustajaksi Oscareihin. Ne eivät kuitenkaan ole yltäneet Oscar-raadin nimeämiksi ehdokkaiksi. Kenties kolmas kerta sanoo toden.

Oscar-raati julkaisee shortlistille päässeet elokuvat ensi helmikuussa ja nimeää lopulliset ehdokkaat maaliskuussa. Suomenkielisistä pitkistä elokuvista Oscar-loppusuoralle on aiemmin edennyt vain Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä vuonna 2002.

Suomen oma edustaja parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-kilpailuun valitaan 18. marraskuuta. Tänä vuonna Suomen ehdokkaaksi voi päätyä vaikkapa Zaida Bergrothin ruotsinkielinen Tove tai Hamy Ramezanin osittain farsinkielinen Ensilumi.

Viimeisten elokuvateatteri-ensi-ilta on Suomessa 13. marraskuuta.

Korjattu nettiadressin allekirjoittaneiden määrä 11.11. klo 15.05. Oikea luku on yli 37 000 ihmistä.

Keskustele aiheesta 12.11. klo 23 asti.

Miltä Suomen neljänneksi suosituin somepalvelu näyttäisi ilman kaupallista sisältöä? Erottuvatko mainoskuvat tavallisista Instagram-kuvista?

Yle pyrki vastaamaan näihin kysymyksiin analysoimalla Suomi-Instagramin sisältöä ja vertailemalla tuhansia valokuvia keskenään.

Kone jaotteli aineiston ryhmiksi ensin aihetunnisteiden eli hashtagien ja sen jälkeen kuvan sisällön perusteella ryhmiksi. Tällä tavoin saatiin visuaaliselta ilmeeltään yhtenäisiä kuvaryppäitä, esimerkiksi kaupallisista ja tavallisista sisustuskuvista, joita tämän jutun lukija pääsee itsekin vertailemaan keskenään.

Aineisto on kerätty viimeksi kuluneiden reilun kahden vuoden ajalta.

Kaupallinen yhteistyö Instagramissa noudattelee samaa rytmiä kuin mainostaminen missä tahansa välineessä tai palvelussa. Kesän mainosaiheita ovat esimerkiksi mökkeily ja festivaalit, kun taas talvella haaveillaan etelänmatkoista.

Laivamatkoja mainostetaan marraskuussa, sillä ruotsinlaivalle lähdettiin ainakin ennen pandemiaa tyypillisesti jouluna. Tammikuussa ja heinäkuussa mainonta yleisesti hiljenee.

Jos tätä juttua lukee tietokoneen selaimella, pääkuvana näkyy kuvapari somevaikuttaja Natalia Salmelasta vauva sylissään. Vasemmanpuoleinen kuva on vaikuttajamarkkinointia, oikealla olevan kuvan Salmela on julkaissut tavallisena sisältönä. Kuvapari näyttää, että kaupallista yhteistyötä voi olla vaikea erottaa Instagramin muusta kuvavirrasta ilman tekstitunnisteita.

Mobiilikäyttäjät näkevät pääkuvan paikalla kuvaparista sen kuvan, joka ei ole markkinointisisältöä. Pian pääset testaamaan, kuinka hyvin erotat markkinointisisällön ja tavallisen valokuvan toisistaan.

Somevaikuttaja Natalia Salmela: "Ala on mennyt perinteisen mediamyynnin suuntaan"

Somevaikuttaja, bloggaaja ja yrittäjä Natalia Salmelalla on Instagramissa reilut 40 000 seuraajaa. Hän on yksi parhaiten tienaavista suomalaisista somevaikuttajista. Salmela julkaisee palvelussa säännöllisesti sekä omaa että kaupallista sisältöä.

– Omat postaukseni ovat kuin Instagramin alkuaikojen Insta-momenteja: hetkessä otettuja. En esimerkiksi käytä järjestelmäkameraa, vaan otan kuvat puhelimella. Kaupallisen sisällön pohjana ovat aina konsepti ja sisältösuunnitelma, ja kuvaukset järjestän erikseen, Salmela kertoo.

Vaikka toimintatavat kahden eri sisältötyypin osalta vaihtelevat, molempien lähtökohtana Salmela pitää mahdollisimman autenttista linjaa. Mainokset ja tavalliset kuvat muistuttavat luonnostaan toisiaan.

– Oma visuaalinen estetiikkani on molemmissa läsnä. En halua stailata kuviani, vaan tuotteet voivat olla avattuja ja kokeiltuja, käytetyn näköisiä. Välttelen poseeraamista mallina tuote kädessä.

Toisinaan mainostajat ovat konseptoineet kampanjan valmiiksi Salmelan mukaan hyvin tarkkaan, mutta itse visuaalisuuden suhteen on harvoin erillisiä linjauksia.

– Mieleen tulee eräs yhteistyö viime kesältä, jossa asiakas toivoi, että kuvissa on kesäistä tekemistä ja fiilistä, mutta mitään erityistä linjausta ei kuitenkaan ollut. Kuvat saattoi ottaa puistossa, mökillä, terassilla tai vaikkapa aurinkotuolissa.

Markkinointia opiskellut Salmela perusti bloginsa vuonna 2011. Hän on työskennellyt portaalien alaisuudessa ja ollut mukana vaikuttajaverkostossa. Tällä hetkellä hän tekee töitä itsenäisenä yrittäjänä.

Yhteistyötä ehdotetaan yritysten ja vaikuttajien välillä puolin ja toisin. Salmela arvioi suhteen olevan noin 50–50.

– Ala on mennyt perinteisen mediamyynnin suuntaan. Omista kanavistani minulla on mediakortti, ja lähestyn yrityksiä valmiiksi mietityllä luovalla idealla. Kun yritykset lähestyvät minua, kysymys on usein valtakunnallisesta kampanjasta, johon liittyy vaikuttajamarkkinoinnin lisäksi vaikkapa televisio- ja printtimainoksia.

Salmelasta kanneltu kaksi kertaa mainonnan eettiseen neuvostoon

Salmelalle tärkeimpiä yksittäisiä seikkoja on kohderyhmäajattelu, kun hän lähtee mukaan kaupalliseen yhteistyöhön. Salmelan seuraajat ovat keskimäärin kaupunkilaisia, korkeasti koulutettuja naisia, ja sitä kohderyhmää myös mainosten pitäisi koskettaa.

Ehkä sen vuoksi Salmela saa kampanjoista useimmiten hyvää palautetta. Salmela korostaakin, että vaikuttaja tietää usein parhaiten sen, mikä omilla kanavilla toimii ja mikä ei. Negatiivinen palaute liittyy yleensä mainostettavaa tuotetta valmistavan yrityksen profiiliin.

– Jos vaikka arvot eivät kohtaa. Yksittäinen kritiikkiä saava hyvä esimerkki on lihantuotanto. Vaikuttajamarkkinointi on siinä mielessä yksi kanava, jossa firmoille annetaan kritiikkiä.

Salmela sanoo omasta kokemuksestaan, että ihmiset ovat tietoisia piilomainonnan haitoista ja ylipäänsä markkinoinnin etiikasta. Hänestä on tehty kaksi kantelua mainonnan eettiseen neuvostoon. Molemmat ovat tulleet vapauttavina takaisin.

Salmela kertoo, että pari vuotta sitten vaikuttajien kesken tuntui siltä kuin kanteluiden tekeminen olisi ollut eräänlainen somekiusaamisen muoto.

– Kytättiin ja tehtiin perättömiäkin valituksia. Vaikuttajaa saatettiin uhkailla, jos yhteistyökumppani ei miellyttänyt.

Vain muutama valitus Kilpailu- ja kuluttajavirastolle

Ylen analyysin perusteella kaupallista yhteistyötä tehdään Suomi-Instagramissa säännöllisesti mutta maltillisesti. Aineiston perusteella markkinointisisällön määrä on kasvussa.

Somessa tehtävä kaupallinen yhteistyö on pantu merkille Kilpailu- ja kuluttajavirastossa. Suomalaiset yritykset ja sosiaalisen median vaikuttajat ovat löytäneet toisensa, toteaa KKV:n erityisasiantuntija Saija Kivimäki.

– Vaikuttajamarkkinointi on tehokkaaksi todettu keino saavuttaa henkilöitä, joita ei välttämättä muuten saavutettaisi. Tutkimusten mukaan kuluttaja pitää viestiä eri tavalla luotettavana, kun se tulee henkilöltä, jota hän seuraa muutenkin.

Kuluttaja-asiamies julkaisi viime vuonna somen vaikuttajamarkkinoinnista linjauksen, joka löytyy viraston verkkosivuilta. Keskeinen sanoma on, että kaupallisesta yhteistyöstä pitää kertoa selkeästi kuluttajalle. Niin todetaan jo kuluttajansuojalaissa.

Tunnisteella #kaupallinenyhteistyö löytyy tätä kirjoittaessa reilut 37 000 julkaisua. Hashtagin lisäksi julkaisun alussa pitää lukea, että kysymys on kaupallisesta yhteistyöstä. Kivimäen mukaan näyttää siltä, että KKV:n ohjeita noudatetaan ainakin päällisin puolin hyvin.

– Valituksia ei ole tullut kuin muutamia, hän toteaa.

Vastaan tulee silti niitäkin tilanteita, joissa kuluttajalle ei ole selvää, että häneen yritetään vaikuttaa.

– Keinot ovat hienovaraisia ja jopa peiteltyjä. Joskus yritetään tarkoituksella jättää hämärän peittoon, että kyse on markkinoinnista. Kuluttajalle pitää olla täysin selvää, milloin häneen yritetään vaikuttaa, Kivimäki korostaa.

Aiemmin tässä jutussa haastateltu vaikuttaja Natalia Salmela on sitä mieltä, että ohjeistukset ovat aina myöhässä. Sovellukset kehittyvät hurjaa vauhtia, ja uusia sisältöformaatteja julkaistaan pari kertaa vuodessa. Niinpä esimerkiksi Instagramin Story-toiminnon suhteen ei aluksi ollut käytäntöjä siitä, kuinka kaupallinen yhteistyö siellä merkitään näkyville.

– Yksi vaikuttaja sai huomautuksen siitä, että merkintä oli vain alussa ja lopussa, ei jokaisessa klipissä. Vasta tämän ennakkotapauksen myötä tehtiin linjaus, että merkintä pitää olla jokaisessa klipissä.

Toisaalta Suomessa säännöt ovat kuluttajan kannalta selkeät, kunhan ne ovat palveluiden suhteen ajan tasalla, Salmela pohtii.

– Hashtag ei riitä, vaan jokaisen postauksen alussa pitää lukea selkeästi "kaupallinen yhteistyö" tai "mainos".

Arveluttavaa markkinointia alaikäisille

Instagram tavoittaa hyvin myös alaikäisten kohderyhmän. Silloin on entistä enemmän velvoitteita, KKV:n Saija Kivimäki sanoo.

Vuonna 2018 eräs kauneuskirurgisia toimenpiteitä myyvä yritys oli seurannut alaikäisten käyttäjien tilejä ja tykkäsi niiden julkaisemista sisällöistä. Kuluttaja-asiamies katsoi, että menettelyssä oli kyse markkinoinnista.

– Kauneuskirurgisten toimenpiteiden markkinointia alaikäisille ei voida pitää sallittuna missään olosuhteissa. Yrityksen menettely oli kuluttajasuojalain vastaista, ratkaisussa todetaan.

Onnellisuusfilosofi somen vaikutuksesta: "Riskinä on, että oma elämä alkaa näyttäytyä harmaana"

Siitä saakka, kun tarjolla on ollut sosiaalisen median palveluita, tutkijat ovat vääntäneet kättä siitä, ovatko ne ihmiselle hyväksi vai huonoksi.

Onnellisuusfilosofi Frank Martela on sitä mieltä, että argumentit ovat puolin ja toisin hyviä. Tärkeintä on tiedostaa, että ihmiset näyttävät somessa lähtökohtaisesti elämänsä parhaat puolet. Kun soppaan lisätään markkinointisisältöä, ero oikean elämän ja Instagram-kuvaston välillä korostuu entisestään.

– Syntyy kuva, että kaikille tapahtuu koko ajan hienoja asioita. Silloin riskinä on, että oma elämä alkaa näyttäytyä harmaana.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa teini-ikäisten, erityisesti tyttöjen, masentuneisuus on kasvanut dramaattisesti viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Osa tutkijoista on vakaasti sitä mieltä, että syypää ikävälle ilmiölle on sosiaalinen media. Toisten mielestä somepalveluiden roolia on tässä yhteydessä liioiteltu, tai että päivittäinen somen käyttö ei kasvata riskiä sairastua masennukseen.

Tarkkana saa joka tapauksessa olla, Martela sanoo. Pohjimmiltaan ihmiset hakevat somessakin toisiltaan hyväksyntää.

– Itse olen siitä onnellinen, että sosiaalinen media tuli osaksi elämääni vasta noin 25-vuotiaana. Oma identiteettini ja minä-kuvani oli jo ehtinyt muodostua. Jos minä-kuvan rakentaminen on kesken, on todennäköisesti haavoittuvaisempi, ja ripustaa itsetuntonsa helpommin huomioon ja tykkäyksiin.

Some-kokemuksista voi Martelan mukaan muodostua negatiivinen kierre.

– Suhde omaan itseen voi huonontua, jos hyväksyntää saa esittämällä eri ihmistä kuin todellisuudessa on. Se onkin feikkiminä, joka saa tykkäyksiä, ja olo vain pahenee.

Kymmenen vuotta sitten perustettu Instagram on miljardibisnes ja Suomen neljänneksi suosituin somepalvelu. IG:tä käyttää verkkopalveluyritys Innowisen selvityksen mukaan viikottain vajaat kaksi miljoonaa suomalaista.

Olemme koukussa valokuvaan.

– Itsekin sitä välillä huomaa ajattelevansa, että tästä pitää ottaa valokuva, kun edessä on hieno maisema. Sen sijaan, että nauttisi siitä maisemasta itsessään kokemuksena, Martela ihmettelee.

Suomalaisen dekkarikirjailijan Max Seeckin teos Uskollinen lukija (The Witch Hunter, Tammi 2019) on päässyt Yhdysvaltain myydyimpien pokkarien listalle. Seeckin trilleri The Witch Hunter on noussut The New York Timesin pokkarilistalla sijalle 11. Se on suomalaisittain poikkeuksellista.

Seeckin psykologinen jännitysromaani tapahtuu Helsingissä. Siinä murhaaja alkaa toteuttaa tunnetun rikoskirjailijan kuvaamia murhia todellisuudessa.

Markkinointialan yrittäjästä bestseller-kirjailijaksi ponkaissut Seeck aloitti uransa dekkarikirjailijana vasta muutama vuosi sitten. Erinomaisen vastaanoton saanut esikoisromaani Hammurabin enkelit ilmestyi vuonna 2016.

Uskollinen lukija -teoksesta on tekeillä tv-tuotanto. Sarjamurhiin ja okkultismiin punotusta juonesta suunnitellaan jopa 12-osaista draamasarjaa.

Seeck on markkinoinut itse omia dekkareitaan Hollywoodissa. Hän kertoo Ylen Kulttuurivieras-sarjassa ahkerasta jalkatyöstään Amerikassa ja miten se ei häntä nolota.

Seeckin menestyksestä Yhdysvaltain pokkarilistalla kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.

Oulun kaupunginhallitus on leikkaamassa Oulun teatterille myönnettävästä toiminta-avustuksesta peräti puoli miljoonaa euroa ensi vuodelta.

Oulun teatterin toimitusjohtaja Anu-Maarit Moilanen kertoo, että lähes viidenneksen leikkautuminen teatterin rahoituksesta johtaisi henkilöstön laajoihin irtisanomisiin.

– Leikkaus on käsittämätön ja Oulun kaupungin kulttuuristrategian vastainen. Se vaarantaa paitsi teatterin tulevaisuuden, myös Oulun kulttuuripääkaupunkihaun. Kaupunginhallituksen esitys valtuustolle tuli eilen teatterin johdolle täytenä yllätyksenä.

Oulun kaupunginhallitus on esittämässä, että Oulun teatterille myönnettävästä toiminta-avustuksesta leikataan 500 000 euroa ensi vuodelta. Perussuomalaisten kaupunginhallituksen jäsen Jenna Simula esitti keskustan Matias Ojalehdon kannattamana viime viikon kaupunginhallituksen kokouksessa tuen leikkausta. Simulan äänestyksessä voittanutta muutosesitystä kannatti seitsemän keskustan ja kokoomuksen kaupunginhallituksen jäsentä.

Kaupunginteatterin hallituksen puheenjohtaja Matti Karhula ihmettelee, ettei leikkausesitykseen ole tehty vaikutusarviota.

– Leikkausesitys näyttää lähteneen liikkeelle kulttuurikielteisestä agendasta. Kaupunginhallituksen jäsenten tekemään leikkausesitykseen ei ole kirjattu perusteita, myös vaikutusarviot ovat jääneet tekemättä. Näyttää siltä, että kaupungin luottamuselimissä tehdään teatteria koskevia päätöksiä ymmärtämättä kokonaisuutta, Karhula toteaa Oulun teatterin tiedotteessa.

Leikkauksella on myös seurannaisvaikutus esittävän taiteen valtionosuuteen. Se tarkoittaisi yhteensä yli 700 000 euron leikkausta vuodelle 2021. Valtionapu laskisi kaupungin tuen pienentymisen myötä vuosiksi.

Oulun teatterissa työskentelee vakituisesti 19 näyttelijää. Näin suuret leikkaukset johtaisivat arviolta yhteensä noin 15 teatterialan työpaikan vähennystarpeeseen. Lisäksi teatterilla on sopimussitoumuksia vuosiksi eteenpäin

Toiminta-avustuksen leikkaamisen jälkeen teatterin omien ensi-iltojen määrä laskisi kuudesta ensi-illasta korkeintaan neljään.

Oulun teatteri on Pohjois-Suomen suurin ja Suomen seitsemänneksi suurin ammattiteatteri.

Kun nelostieltä kääntyy Kutturaan, matkaa perille on vielä 40 kilometriä. Tiellä tuntuu olevan miljoona mutkaa. Joko kylä alkaa näkymään, entä joki? Enää ei jaksaisi odottaa. Kun perhe viimein pääsee purkautumaan autosta tähän talviseen pimeyteen, tuntuu ihanalta, hiljaiselta. Täällä ei ole mitään – ja samaan aikaan täällä on kaikki.

Inga Magga kasvoi Oulussa, opiskeli Rovaniemellä, kotiutui Tampereelle. Kuttura, pieni palveluton kylä Saariselän eteläpuolella Ivalojoen varrella on hänen sukunsa paikka ja siksi Maggalle valtavan tärkeä. Tänäkin päivänä se on kuin lapsena, oma paikka.

Maggan kellossa voisi kuvitella olevan enemmän tunteja kuin monella muulla: hän on esikoiskirjailija, thainyrkkeilyn SM-hopeamitalisti, erityisopettaja ja kuvataiteen opettaja. Maggalla on aviopuolisonsa kanssa kaksi lasta, ja kodissa telmii kolme ihmisrakasta kissaa.

Varjonyrkkeilijä ilmestyi keväällä. Kirja pyörii synkkien teemojen ympärillä, mutta Magga muistuttaa, etteivät asiat ole koskaan mustavalkoisia – ihmissuhteet varsinkaan. Perinteisen nyrkkeilyn maailmaan sijoittuva teos kertoo unelmista, valmentajan asemasta suhteessa haavoittuvaan nuoreen, vallan väärinkäytöstä.

– Tämä kirja kertoo ehkä dramaattisenkin tarinan siitä, kun harrastus voi olla ihmiselle intohimo ja unelmien kehä, näyttämö. Joskus asiat kuitenkin menevät väärin ja läheisessä valmennussuhteessa alkaa esiintyä ikäviä piirteitä, ne vaivaavat vuosikausiakin myöhemmin kirjan henkilöhahmoja.

Teoksen aihepiiri on ajankohtaisten ja yhteiskunnallisten asioiden ympärillä. Mediassa on ollut viime aikoina esillä tapauksia, joissa urheilijat ovat tuoneet julki valmennuskulttuuriin liittyneitä ongelmakohtia.

"Eri taiteenmuodotkin pystyvät osallistumaan omalla panoksellaan tärkeiden asioiden esiintuomiseen." Kirjailija Inga Magga

– Urheiluyhteisön sisäänpäinkääntyneisyys on voinut pitää sisällään kaikki huonoa oloa aiheuttavat tapahtumat, joita on vasta näinä vuosina tuotu julki, pohtii Magga.

Samaan aikaan, kun kirja sai uusia sanoja sivuilleen, myös muun muassa me too -liikkeestä syntyi maailmanlaajuinen ilmiö.

– Vaikka en ole sitä ajatellut, niin se kaikki yhteiskunnallinen avautuminen tekee mahdolliseksi sen, että eri taiteenmuodotkin pystyvät osallistumaan omalla panoksellaan tärkeiden asioiden esiintuomiseen.

Varjonyrkkeilijä on ehdolla Aamulehden Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Magga on ollut varsin tyytyväinen kirjan saamaan positiiviseen vastaanottoon ja aiheesta syntyneeseen keskusteluun.

– Positiivinen vastaanotto on näyttänyt sen, että tällaiset aiheet koetaan tärkeinä ja uhrien tarinat saavat ikään kuin yhteiskunnallisen tuen.

Kehän lattia notkuu kevyesti jalkojen alla. Inga Magga sujahtaa kirkkaasti valaistuun kehään. Magga sitoo käsiinsä punaiset siteet, laittaa vielä niiden päälle nyrkkeilyhanskat ja nousee lattialta tasaiseen hyppelyyn.

Kun hän tulee thainyrkkeilysalille, arjen huolenaiheet tuntuvat katoavan. Maggan kirjassa kuvataan toimimatonta urheiluyhteisöä, mutta hänen omasta elämästään se on kaukana.

– Oma yhteisöni on pulppuileva. Se on naurua, iloa ja energiaa antava ympäristö. Se on vastakohtainen maailma tälle kirjan maailmalle, Magga kuvailee.

Thainyrkkeilyssä keskittyminen ei saa herpaantua herkeksikään, ellei sitten haaveile mustasta silmästä. Magga uskookin, että aivoille tekee hyvää se, että joutuu olemaan erossa digilaitteista, eikä voi keskittyä moneen asiaan samaan aikaan. On keskityttävä vastustajaan, harjoittelutoveriin, omaan kehoon ja sen tuntemuksiin.

– Aina kun lähtee salilta, lähtee uusin voimavaroin.

Joskus lähdetään perheen kanssa Kutturaan, siellä käydään säännöllisesti. Tampereelta matkaa tulee yli 900 kilometriä. Kuttura sukulaisineen on tärkeä osa Maggan identiteettiä, hän kuvailee sitä jollain tavalla saamelaisuutensa ytimeksi. Kaupungissa saamelaisuus sen sijaan näkyy sinne rakentuneessa yhteisössä, jossa katsotaan saamenkielisiä elokuvia yhdessä, kahvistellaan, tehdään saamelaisia käsitöitä.

– Ylläpidetään ja luodaan tapaamme olla saamelaisia etelässä ja kaupungissa.

Mutta Kuttura on Maggalle sielunmaisema. Se on hänelle ikuisesti oma paikka, vaikka kaupungit vuosien aikana ovatkin vaihtuneet. Kutturassa myös esikoiskirja on saanut lukuisia rivejä sivuilleen.

– Meillä on hauskoja kuvia, kun mieheni kanssa istumme villasukat jalassa ja varpaat vastakkain mökin kuistilla kahvimukit vieressä, läppärit sylissä kirjoittaen.

– Sähän olet kehittänyt uuden tiputanssin! huikkaa musiikkituottaja Risto Asikainen laulaja Stigille.

Muusikoilla on työhuoneet saman helsinkiläisen musiikkikustantamon tiloissa.

Asikainen viittaa tanssilla Stigin versioon Kuningaskobra-kappaleesta, johon on keksitty uudet tanssiliikkeet. Stig esitti biisin Vain elämää -ohjelmassa muutama viikko sitten, ja siitä tuli välitön hitti.

Kappale nousi suoratoistopalvelu Spotifyn kärkeen. Se on Stigin ensimmäinen listaykkönen. Tanssin, tai ennemminkin käsiliikkeiden, ansiosta biisistä on tullut myös viraalihitti videopalvelu Tiktokissa.

Nuoremmille lukijoille tiedoksi, että tarkkoja käsiliikkeitä noudattanut tiputanssi oli muodissa 1980-luvun alussa. Sitä tanssittiin Linnan juhlissakin.

Palataan tarkemmin Stigin Kuningaskobra-tanssin syntymiseen myöhemmin tässä jutussa.

Stig, oikealta nimeltään Pasi Siitonen, on hämillään Vain elämää -ohjelman tuomasta uudesta suosiosta. Hänen mukaansa yleisön ennakko-odotukset ohjelmaa kohtaan eivät olleet korkealla, sillä kyseessä on jo 11. tuotantokausi. Mutta ainakin Stigin kohdalla asia on mennyt päinvastoin. Ohjelman kautta artistista on tullut suositumpi kuin koskaan.

– Kivahan se on saada huomiota ja suosiota, mutta pakko myöntää, että se on välillä alkanut pikkusen stressaamaan. Mutta sitten olen ajatellut, että nautitaan tästä nyt niin kauan kuin se kestää, 42-vuotias Stig pohdiskelee.

Vain elämää -ohjelma on luonut kuvan ujosta muusikosta, joka laittaa lavalla bileet pystyyn luomansa hahmon kautta. Suurelle yleisölle ovat tulleet tutuksi myös hänen härskit biisinsä, joista ainakin Ressu Redfordin ja Mariskan ronskit versiot saivat sosiaalisen median kuohahtamaan. Joidenkin mielestä kappaleet eivät olleet lasten korville sopivia.

Vain elämää -ohjelma on viikon mittainen muusikkojen leiri. Stig kertoo löytäneensä sen aikana itsestään uusia puolia. Kuten sen, että hän tutustui niin vaivattomasti muihin muusikoihin.

– Oli yllättävää, kuinka läheisiksi tultiin noiden tyyppien kanssa viikon aikana. En ole yleensä aikuisiässä saanut uusia ystäviä hirveän nopeasti.

Nimmareiden jakoa jo lapsena

Kirjoittaminen oli Helsingissä syntyneelle Pasi Siitoselle nuorena vaikeaa. Hän ei saanut ajatuksiaan paperille. Sanojen tuottaminen tuntui tahmealta. Lukiossa jokin lukko sitten aukesi äidinkielenopettajan ansiosta.

– Jotain tapahtui, että uskalsin ylipäätään mitään kirjoittaa.

Musiikin pariin Siitonen päätyi jo kuusivuotiaana, kun hän aloitti klassisen pianonsoiton opinnot. Varhaisteininä piano vaihtui bändikuvioihin. Viidennellä luokalla hän lauloi bändissä, joka soitti covereita Ne Luumäet -punkrockbändin coverkappaleista.

Esiintyminen koulun juhlasalissa pidetyssä bänditapahtumassa oli Siitosen ensikosketus esiintymiseen.

– Sain jo välitunnillakin maistaa suosiota, kun frendit tulivat pyytämään nimmareita, mies virnistää.

Sanoittamisen ja laulamisen taidot puhkesivat kukkaan kuitenkin vasta paljon myöhemmin, ja sitä varten piti keksiä hahmo.

Stig-hahmo syntyi vahingossa

Lähes kaksimetrinen Stig herättää huomiota. Eikä niinkään pituutensa takia vaan koko olemuksellaan. Hänen tavaramerkkejään ovat viikset, kasarityyliset insinöörilasit, lippis ja olkapäille asti roikkuva takatukka.

Tyyli syntyi puolivahingossa, kun Siitosen piti astua ensimmäistä kertaa lavalle sooloartistina Stig Dogg nimellä vuosituhannen alussa. Hänellä oli tuolloin parta, joka ei sopinut räppärin imagoon. Hän ajoi pois partaansa juuri ennen keikkaa ja huomasi, että jäljelle jääneet viiksethän ovat aika vitsikkäät.

Stig Dogg oli hahmona parodia amerikkalaisesta räpistä ja r&b:stä, johon kuului tuohon aikaan rahalla ja naisilla leveily.

– Stig Dogg oli hahmo, joka luuli asuvansa Amerikassa isoissa r&b-kuvioissa, vaikka tekikin keikkaa täällä pubeissa ja kavereiden bileissä. Se jaksoi itseä ja kavereita huvittaa, ja siitä lähti sitten homma leviämään.

Huumorihahmo antoi ujolle Siitoselle rohkeutta esiintyä ihmisten edessä.

– Ilman tuota hahmoa ei olisi tullut mieleenkään mennä laulamaan ihmisille. Ja kun pääsi kirjoittamaan hahmon kautta, niin se avasi sanaisen arkun. En olisi varmaan saanut yhtään biisiä aikaiseksi, jos en olisi sitä hahmoa keksinyt.

Sanoituksiin Siitonen oli saanut innoituksen toisten räppäreiden; Edu Kehäkettusen, Setä Koposen ja Davon biiseistä. Niissä ei korostettu omaa itseä kuten räpissä yleensä, vaan tekstit käsittelivät juhlimista ja naisia toisinaan epäkorrektistikin.

Stig Doggin kappaleissa osa sanoituksista on huomattavan härskejä.

– En tiedä, miksi ne tuollaisina sieltä ryöpsähtivät, kun en nyt ole mikään erityisen härski jäbä kuitenkaan ikinä ollut.

Hupiprojekti alkoi kuitenkin jossain vaiheessa puuduttaa. Hahmo alkoi tuntua taakalta.

– Koin, että se vitsi on kulunut, ja aika on ajanut sen ohi. Siinä oli lopettaminenkin lähellä.

Vuonna 2012 Siitonen uudistautui, kun hän osallistui Uuden musiikin kilpailuun artistinimellä Stig ja kappaleella Laululeija. Samalla musiikkityyli muuttui akustisemmaksi. Myöhemmin ilmestyneet kappaleet kuten Niks ja naks ovat jatkaneet Stigin pehmeämmän puolen esiintuomista.

– Aika vähän Stigissä on enää sitä alkuaikojen hahmoa jäljellä. Stig on nykyisin aika lähellä tätä siviili-Pasia.

Ei pelkkä vitsi

Hahmona esiintymisen kääntöpuoli on se, että yleisö ei välttämättä ota artistia vakavasti. Siitosen mukaan meni kauan niin, että monikaan ei tiennyt, että hän tekee itse omat kappaleensa tai että hän tekee musiikkia myös toisille artisteille ulkomaita myöten.

Siitosta itseään asia ei ole harmittanut, mutta hänen äitiään kyllä.

– Äiti haluaisi, että ihmiset näkisivät minussa muitakin puolia. Ehkä Vain elämää -ohjelma on auttanut siinä ja tyynnyttänyt äidinkin mieltä, muusikko naurahtaa.

Siitonen kokee, että hänellä on hyvä tasapaino Stigin kanssa tällä hetkellä. Hän voi tehdä niin bilebiisejä kuin herkempiäkin kappaleita.

– Biisin päähenkilö ei ole välttämättä kaikkien alojen voittaja tai naisten suurin suosikki. Olen päässyt kirjoittamaan antisankaritarinoita, jotka ovat ehkä enemmän lähellä omaa elämää.

Muusikko haluaisi astella fanittamansa, tänä vuonna menehtyneen Jope Ruonansuun jalanjäljissä. Siitonen ihailee sitä, että koomikko teki parikymmentä vuotta huumorimusiikkia ja julkaisi sitten aivan yllättäen herkkiä kappaleita sisältäneen albumin.

– Ruonansuu on ollut minulle esikuva. Siihen voisi tähdätä, että pystyisi tekemään tuollaisen takin käännöksen jossain vaiheessa. Ja sen jälkeen voisi taas jatkaa Kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen -meiningillä, Siitonen pohdiskelee viitaten yhteen Ruonansuun huumoripitoisista suosikkikappaleista.

Stig unohtuu hiekkalaatikkolla

Vain elämää -ohjelma on tuonut Stigille uusia faneja. Kadulla yhä useampi tulee juttelemaan ja kiittelemään musiikista.

Siitonen kertoo, että Stig-hahmo karisee häneltä itseltään siinä vaiheessa, kun hän palaa sunnuntaina keikoilta ja vie pienet lapsensa hiekkalaatikolle. Samalla hän tapaa asuinalueen muita vanhempia, joiden kanssa voi jakaa arkisia asioita.

– He ovat nähneet muutakin kuin mitä on telkkarissa ja lehdissä. Tuolla pihoilla on kivaa, kun ei tarvitse siellä starbana pyöriä.

Bileet jatkuvat

Stigin kädet viuhtovat ilmassa, kun hän esittää Kuningaskobra-kappaleeseen tehtyä tanssia. Sen kehitti hänen ystävänsä, musiikkituottaja DJPP.

Stig kertoo, että kollega oli keksinyt liikkeet mökillään kaksi päivää ennen biisin kuvauspäivää.

– Hänellä oli minulle tarkat ohjeet, ja hän lähetti minulle videon, missä hän näytti, että pitää olla napakat ja käärmemäiset liikkeet.

Vain elämää -ohjelman muusikkoleiri saa usein luovuuden kukkimaan, kun artistit tapaavat itselleen tuntemattomia muusikoita. Stig kertoo, että tämän kauden osallistujat ovat jo puhuneet yhteistyöstä eri kokoonpanoissa.

Artisti itse aikoo julkaista uutta musiikkia ohjelmakiireiden jälkeen. Hän aikoo tehdä “suuria rakkauslauluja” ja toivoo niiden saavan avomielisen vastaanoton.

– Mutta sen voin luvata, että eivät ne bilerallit ole minnekään jäämässä. Se on kuitenkin ydinjuttuni. Bileet pystyyn! Se on Stigin hommaa, ja sitä aion tehdä jatkossakin.

Kokeellinen ulkotapahtuma WAMbience Out of the Box valtaa Wäinö Aaltosen museon, WAMin, edustan lauantai-iltana.

Kaikenikäisille suunnatun tapahtuman lähtökohtana on Artturi Elovirran ja Juho Vainion interaktiivinen mediataideteos Perla, joka heijastetaan museon ulkoseinille. Taiteilijoina toimivat museon kutsumat lapset, jotka maalaavat virtuaalisen väriloiston WAMin valkoiseen kuutioon.

Elämyksen kruunaa livemusiikki, josta vastaavat The X-Rust Organizationin muusikot Kalle Karvanen, Maria Soini ja Heikki Vastiala.

Lasten valitsemat värit määrittävät kuultavat sävelet

Visuaalisuus ja musiikki käyvät Wamin edustalla vuoropuhelua, sillä lasten maalaukset määrittävät, mitä nuotteja muusikoiden syntetisaattoreista kuullaan. Muusikoiden käsissä nuoteista jalostuu äänimaailma, ja lopputulokseksi saadaan hybriditaideteos.

Elektronista musiikkia ja visuaalista kulttuuria yhdistävä WAMbience-tapahtumasarja sai alkunsa vuonna 2017. Sen oli tarkoitus saada jatkoa syyskuussa museon sisätiloissa, mutta koronaepidemian aiheuttamat poikkeusolot saivat tuotantoryhmän hakemaan jotain uutta.

– Nyt tapahtuma levittäytyy ensimmäistä kertaa museon seinien ulkopuolelle. Se tuo valoa ja väriä marraskuuhun, sanoo museolehtori Johanna Seppä.

WAMin väki kehottaa astumaan boksin ulkopuolelle lauantai-iltana klo 18–19.

Audiovisuaalinen elämys kaikenikäisille lähetetään myös suorana Turun museokeskuksen YouTube-kanavalla alkaen klo 17.30.