Suomalaisen kirjallisuusviennin mittarit näyttävät ylöspäin. Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana vientitulot ovat kasvaneet 10–20 prosentin vuositahtia.

Kirjallisuuden vientikeskus Filissä ajatellaan, että tämä on vasta alkua.

– Kaikki näyttää siltä, että kaksinkertaistaminen nykyisistä 3,7 miljoonan euron vientiluvuista on enemmän kuin realistista, Filin johtaja Tiia Strandén sanoo.

Yksi suomalaisen kirjallisuuden buumia selittävä tekijä löytyy kansien välistä.

– Kotimainen kirjallisuus on monipuolistunut kehittynyt moniäänisemmäksi niin, että meillä ei kirjoiteta vain meidän asioitamme koskevaa, sisäänpäin kääntynyttä tai kansallista kirjallisuutta, Strandén sanoo.

Suurin selittävä tekijä menestykselle on Strandénin mukaan kuitenkin muualla: kirjallisuusagenteissa.

– Jos haluamme, että kirjallisuuttamme ilmestyy muualla, sitä pitää aktiivisesti viedä. Mikään kirja ei lähde maailmalle itsestään. Jonkun on otettava vienti tehtäväkseen.

Ruotsissa vientitulot kymmenkertaiset

Nyt tehtävä on viiden pääsääntöisesti ulkomaan myyntiä tekevän kirjallisuusagentuurin harteilla. Strandénin arvion mukaan niissä vientiin keskittyy kokopäiväisesti yhteensä kymmenkunta työntekijää.

– Heitä on kourallinen. Se ei riitä. Tarvittaisiin lisää ihmisiä. Henkilötyövuosia pitäisi olla kaksinkertainen määrä, jotta tekijöitä olisi riittävästi, Strandén arvioi.

Strandén antaa esimerkin. Naapurimaassa Ruotsissa kirjallisuusviennin tulot ovat kymmenkertaiset Suomeen verrattuna.

Vuonna 2018 ruotsalaista kirjallisuutta myytiin maailmalle 32 miljoonan euron ja suomalaista kolmen miljoonan euron edestä.

Ruotsissa on tehty pitkään töitä kirjallisuusviennin eteen. Länsinaapurissa on parikymmentä agentuuria. Se on nelinkertainen määrä Suomeen verrattuna.

– Vientitulot Ruotsissa näyttävät, että useammalla ihmisellä päästään suurempiin tuloksiin.

Jotain kotimaisten agenttien vähäisestä määrästä kertoo sekin, että osaa suomalaisista kirjailijoista edustaa edelleen ulkomainen toimisto. Näiden suomalaiskirjailijoiden teosten myyntiluvuista ei tiedetä mitään. On siis mahdollista, että suomalaisen kirjallisuuden vientiluvut olivat jo vuonna 2019 suuremmat kuin 3,7 miljoonaa euroa.

Popov myi kuin raketti

Helsinki Literary Agency on alalla uusi tulokas. Vuonna 2017 perustettua kirjallisuusagentuuria johtaa Urpu Strellman. Myös hän uskoo, että vienti on vasta alkutekijöissään.

Toimiston viimeisimpiä saavutuksia on Anja Portinin lastenromaanin Radio Popovin oikeuksien myynti kahdeksaan maahan.

– Ja lisää on tulossa. Ei tarvitse kauan puhua ja esitellä, jos kaikki palaset ovat kohdillaan: materiaalit ja hyvät myyntipuheet ja teos saanut Suomen suurimman kirjallisuuspalkinnon. Silloin asiat tapahtuvat vauhdilla, Strellman sanoo.

Strellmanin talliin kuuluu myös muita Finlandia-palkittuja kirjalijoita kuten Anni Kytömäki, Ulla-Leena Lundberg, Riikka Pelo, Jukka Viikilä ja Mikko Rimminen.

Strellmanin mukaan kentällä on kysyntää uusille agentuureille.

– Lisää agentteja mahtuisi ja töitä riittäisi.

Vientityö on kuitenkin hidasta. Ajan kanssa rakennetuilla henkilökohtaisilla suhteilla ja luottamuksella on tärkeä rooli. Usein kontakteja luodaan messuilla.

– Messuilla saa välitettyä oman innostuksen kirjaan. Kun puhuu kasvokkain, kustantaja näkee, että toinen on täpinöissään ja sillä on merkitystä.

Myyntityötä tekevien ihmisten lisäksi tarvitaan käännöksiä. Ulkomailla ei ole monta kustantajaa, jotka osaisivat suomea. Tässäkin ruotsalaisilla on etulyöntiasema.

– Ruotsia lukevia kustantajia on enemmän. On vaikea lähestyä kirjaa, jos kustantaja on lehtiarvioiden ja oikeuksien myyjän antamien tietojen varassa, Strellman sanoo.

Sen jälkeen, kun kirjasta on saatu käännös, alkaa tapahtua.

Käännöksiä tulossa ennätysmäärä

Filissä on käännöstukiohjelma ulkomaisille kustantajille. Viime vuonna ohjelmaan tuli hakemuksia ennätysmäärä, kolmannes enemmän kuin aiemmin. Myös se kertoo, että suomalaisella kirjallisuudella on valoisat tulevaisuudennäkymät.

Positiivista on myös se, että Suomi on onnistunut lohkaisemaan aiempaa isomman siivun vaikeina pidetyistä englanninkielisistä markkinoista. Vuonna 2019 jo viidesosa kirjallisuusviennin tuloista tuli Yhdysvalloista ja Britanniasta.

– Aiemmin esimerkiksi Yhdysvaltain markkinoilla oli maaginen kolmen prosentin raja. Sen verran oli käännettyjä kirjoja. Nyt käännöksiä on noin 4–5 prosenttia kokonaiskirjallisuudesta. Tämä on merkittävä ilmiö, Filin johtaja Tiia Strandén sanoo.

Jos dekkari on Pohjolasta, se myy

Stefan Moster on saksantanut suomalaista kirjallisuutta 30 vuotta. Kun hän aloitti 1990-luvun alussa, hän joutui itse toimimaan myyntimiehenä. Hän jakoi saksalaisille kustantamoille suomalaisia puhelinnumeroita ja selitti, mikä on Wsoy ja mikä Otava.

Asiat ovat muuttuneet. Myynti on ammattimaistunut ja suomalaisen kirjallisuuden menekki noussut. Kasvu perustuu Mosterin mukaan kuitenkin etupäässä trillereihin ja dekkareihin.

– Niiden osuus on lisääntynyt valtavasti, ja ne tuovat rahaa vientilukuihin. Agentuurit satsaavat jännityskirjallisuuteen, koska formaatti on valmis. Kustantajalle ei ole väliä, mistä dekkari tulee. Riittää, että se on pohjoismainen.

Kasvun takana harvat bestsellerit

Bestseller-listoilla näkyy polarisoituminen. Myyntiluvut ensimmäisen ja toisen sijan välillä voivat olla suuret.

– Suomalaisen kirjallisuuden myynti voi kasvaa, mutta se tapahtuu niin, että on pari–kolme erittäin arvokasta tekijää, kansainvälistä bestselleriä, joiden oikeuksien hinta nousee niin korkealle, että se näkyy tilastoissa ja viennin volyymi kasvaa sitä kautta. Oikeuksista ei makseta enää 10 000 euroa, vaan 100 000 euroa, Moster havainnollistaa.

Mosterin mielestä kirjallisuuden viennin olisi varaa kasvaa syvyyssuunnassa niin, että kirjo säilyy. Trillereitä on hyvä viedä, mutta myös kauno- ja tietokirjallisuuden pitää pysyä kyydissä mukana.

– Jossain vaiheessa Paasilinna oli nimi, joka tuli kaikille mieleen. Se aika on ohi. Nyt pitää saada uusia nimiä.

Erityisen lupaavana Moster näkee kääntämänsä Olli Jalosen Taivaanpallon tulevaisuuden. Saksankielinen laitos ilmestyy keväällä.

– Siitä saattaa tulla menestys. Kustantaja on tehnyt sen eteen kaiken, nostanut sen katalogissaan näyttävästi esiin huippunimikkeeksi. Sitä pidetään tärkeänä ja siinä nähdään potentiaalia.

Alastalon salissa jätti 1 500 kysymystä

Moster on juuri saanut valmiiksi työlään klassikko-käännöksen. Volter Kilven Alastalon salissa ilmestyy saksaksi ensi lokakuussa.

Kirja on massiivinen monella mittarilla. Sivuja on yli tuhat ja kieli niin erityistä, että useimmat suomalaisetkaan eivät osaa kertoa, mitä jokin tietty sana tai lause tarkoittaa.

Normaalisti Moster kääntää haastavaa kirjaa kymmenen liuskan päivävauhdilla. Alastalon salin kääntäminen oli viisi kertaa hitaampaa.

– Tavallisesti minulla saattaa jäädä vaativan romaanin käännöksestä tusina avointa kysymystä, joista keskustelen myöhemmin kirjailijan kanssa. Alastalon jälkeen niitä oli 1 500.

Murrearkistossa ja kirjastossa piti vierailla tiuhaan. Välillä kääntäjä oli kriisissä.

– En ole koskaan ylittänyt deadlinea, nyt ylitin sen vuodella, Moster sanoo.

Haasteista huolimatta Moster kertoo olleensa kääntäessään koko ajan tyytyväinen. Hän kehuu kirjan antoisuutta, hauskuuttaa ja inhimillisyyttä.

Vastaanotosta on vaikea sanoa vielä mitään. Kyseessä on kaunokirjallisuuden klassikko, jonka arvo on jossain muualla kuin rahassa.

– Se ei voi kuitenkaan flopata, koska se ilmestyy kirjakauppiaiden suosimassa sarjassa, jossa on myös Victor Hugon, August Strindbergin ja Mark Twainin teoksia.

Korona suosii kaupallista kirjallisuutta

Vuosi on ollut poikkeuksellinen kirjallisuudessakin. Helsinki Literary Agencyn Urpu Strellmanin mukaan korona on iskenyt eri maihin eri tavoin. Esimerkiksi Italian, Espanjan ja Itä-Euroopan kirjamarkkinat ovat ottaneet pahasti takkiin. Korona on vaikuttanut myös lukutottumuksiin. Ranskassa on yllättäen myynyt kaupallinen kirjallisuus.

– Ihmiset ovat halunneet helpompaa, eskapistisempaa ja viihdyttävämpää lukemista. Kirjallinen kauno vaatii menestyäkseen kirjailijoiden esiintymisiä ja promokiertueita, ja niitä ei ole voinut olla, Strellman sanoo.

Tilanteen voi ajatella hyödyttävän ruotsalaisen kirjallisuuden vientiä. Sieltä myydään paljon dekkareita ja feel good -kirjallisuutta. Suomi on perinteisesti ollut juuri sen kirjallisemman kaunon viejä.

Jonkinlaista notkahdusta voi siis olla tulossa. Osassa vientimaista omienkin kirjojen julkaisua on koronan vuoksi lykätty.

– On paljon kustantamoja, joilla on jo listat aika täynnä, ja silloin ei osteta niin paljon. En usko, että tämä näkyy niinkään kaupallisessa ja jännityskirjallisuudessa kuin kirjallisemmassa laatukirjallisuudessa. On mahdollista, että kuoppaa saadaan paikattua esimerkiksi lastenkirjallisuudella, jolla on mennyt poikkeuksellisen hyvin, Strellman sanoo.

Se, millaiset vaikutukset koronalla lopulta on, nähdään seuraavien 1–3 vuoden aikana.

– Oli laji mikä tahansa, kaikilla on mahdollisuuksia. Keskeistä on, että laatu kestää vertailun kansainvälisiin kilpailijoihin, Strellman sanoo.

Meillä ei ole öljyä, mutta kirjoja on

Mitä nyt pitäisi tehdä toisin? Otavan kirjallinen johtaja ja Otavan Kirjasäätiön pääsihteeri Minna Castrén ajattelee, että jo kehitysvaiheessa olevia teoksia pitäisi pystyä tarkastelemaan siltä näkökantilta, olisiko niistä kansainvälisille markkinoille.

– Että lähdettäisiin alusta asti tavoittelemaan mahdollisimman laajaa lukijakuntaa. Se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi tähdätä maailmalle tai että sisältöä pitäisi muokata sellaiseksi, että se toimii kansainvälisillä markkinoilla. Tärkeää kuitenkin olisi, ettei rajoituttaisi ajattelemaan, että kohdeyleisö on vain Suomessa.

Castrénin mielestä pitäisi osata hyödyntää myös niitä uusia mahdollisuuksia, joita on avautunut muun muassa suoratoistopalvelujen myötä. Ne tarvitsevat sisältöä.

– Tv- ja elokuvaoikeuksien myynti on osa kokonaisuutta. Samoin erimerkiksi lastenkirjallisuuden hahmojen ja brändien lisensointi.

Castrén ajattelee, että kyse ei ole vain kirjallisuuden kustannusoikeuksien myynnistä, vaan ylipäätään oikeuksien hyödyntämisestä monissa eri muodoissa.

– Meillä ei ole öljyä, mutta meillä on muita rikkauksia, luovaa pääomaa, jota voimme viedä maailmalle. Suomesta tiedetään oppiminen, koulu ja pisa- menestys. Sille erittäin hyvä pari on kirjallisuuden ja kulttuurin vienti.

Voit keskustella aiheesta 10.1.2021 kello 23 saakka.

Lue lisää:

Outo sana turkulaisessa bussissa sai nuoren skotin syttymään suomen kielelle – nyt David Hackston kääntää Suomea maailmankartalle

Kymmeniä cocktailkutsuja Hollywoodissa ja satoja käyntikortteja – kirjailija Max Seeckiä ei nolota kaupata dekkareitaan

Kasvokkain: Kirjallisuusagentti tietää, miten Hollywood valloitetaan – suomalaisilla kirjoilla tietenkin

Brittiläinen elokuvaohjaaja Michael Apted on kuollut 79 vuoden iässä. Aptedin kuoleman vahvisti hänen agenttinsa Hollywood Reporterille, mutta sen enempää menestysohjaajan poismenosta ei tiedetä.

Aptedia jäivät kaipaamaan vaimo sekä kolme lasta.

Apted ohjasi uransa alussa 1960-luvulla muun muassa menestyssarjaa Coronation Streetia sekä useita muita televisiosarjoja.

Myöhemmin urallaan hän pääsi ohjaamaan ison tuotannon elokuvia, kuten vuonna 1999 ensi-iltansa saaneen James Bond -elokuvan Kun maailma ei riitä (The World Is Not Enough). Kyseisessä elokuvassa Bondia näytteli Pierce Brosnan.

Tämän lisäksi muita hänen ohjaamiaan menestyselokuvia ovat vuonna 2010 ilmestynyt Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin sekä vuonna 1980ilmestynyt Kaivosmiehen tytär (Coal Miner's Daughter), josta Sissy Spacek voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon.

Neuvostoliitto Kaisaniemessä

Vuonna 1983 Apted kuvasi osittain Suomessa elokuvaa Gorkin puisto, joka sijoittui Moskovaan. Neuvostoliittoon ei kuitenkaan ollut asiaa, joten elokuvaa kuvattiin Moskovan sijaan Helsingissä muun muassa Kaisaniemen puistossa.

Kyseisessä elokuvassa nähtiin pienissä rooleissa myös suomalaisia elokuva- ja teatterivaikuttajia, kuten Jussi Parviainen. Lauri Törhönen toimi elokuvassa yhtenä apuohjaajista.

Jussi Parviainen muistaa Aptedin ennen kaikkea älykkäänä ihmisenä.

– Intellektuelli ja hauska britti, Parviainen kuvailee Ylelle.

Parviaisella on myös hyvässä muistissa elokuvan tekeminen Suomessa.

– Tuotannossa oli paljon rahaa ja kokoa. Muistan kun Bulevardille rakennettiin nosturilla hillittömän iso punainen tähti korkealle Aleksanterin teatterin lähelle luomaan Neuvostoliiton henkeä.

Ainakaan toisesta maailmansodasta en kirjoita.

Näin oli Petra Rautiainen päättänyt suunnitellessaan esikoisromaaniaan. Tuhkaan piirretty maa ilmestyi elokuussa. Se kertoo toisesta maailmansodasta.

Romaani kertoo myös Suomen kannalta kiusallisesta historiasta; rotuhygieniaopeista, jotka eivät olleet saksalaista tuontitavaraa ja joiden toistelu ei päättynyt natsien lähtiessä. Se kertoo Lapin vankileireistä ja niiden epäinhimillisistä oloista.

Tuhkaan piirretty maa kertoo saamelaisten pakkosuomalaistamisesta ja suuren suomalaisen heimokertomuksen varjolla tehdyistä rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Se kertoo suomalaisesta natsismista ja hyvää tarkoittavista hölmöistä, jotka näennäisessä suvaitsevaisuudessaan päätyvät ylläpitämään alkuperäiskansasta toisteltuja stereotypioita.

Rautiainen halusi kirjoittaa jälleenrakentamisen ajasta, mutta ymmärsi lopulta, että sodanjälkeisestä mielenmaisemasta on vaikea kertoa kertomatta myös sodan ajan tapahtumista. Ne kulkevat romaanissa rinnakkain. Rautiainen sijoitti tarinansa sodanaikaisen osuuden lappilaiselle vankileirille. Niistä ei hänen mielestään edelleenkään juuri puhuta, vaikka sodasta muuten on kirjoitettu kilometrikaupalla.

– Ei minulla edes olisi ollut vaikkapa sotakenttäkuvauksiin mitään uutta annettavaa. En halunnut kirjoittaa nimenomaan vankileirien kauheuksista, vaan siitä, että sama paska jatkui sodan jälkeen. Sitä vain nimitettiin eri tavalla.

Kiusallisinta Tuhkaan piirretyssä maassa on se, että vaikka se on fiktiota, se perustuu tiukasti faktoihin. Henkilöhahmot ovat kuvitteellisia, mutta myös ne pohjautuvat todellisiin ihmisiin.

Rautiainen on historiantutkija, jota on aina ihmetyttänyt narratiivi, jossa yhtenäinen Suomen heimo voitti ison pahan Neuvostoliiton ja jossa natsisympatiat olivat vain viisasta sodanajan taktikointia.

– Siinä virallisessa tarinassa unohtuvat kaikki muut tarinat ja tosiasiat, jotka sotaan liittyvät.

Yhteisen suomalaisen identiteetin rakentaminen saatettiin kokea välttämättömäksi jälleenrakentamisen ajan ponnistelujen vuoksi ja hauraan itsenäisyyden varjelemiseksi, Rautiainen pohtii.

Heimokertomuksen jalkoihin kuitenkin tallattiin olennainen osa historiaa ja osa kansalaisista.

– Suomaiseen identiteettiin liittyvät asiat eivät ole aivan yksinkertaisia. Rotututkimus ja rotuhygienia-ajattelu olivat Suomessa voimissaan jo 1900-luvun alussa, ja joillekin kumppanuus natsien kanssa oli todella tervetullut ajatus.

Rasismi ei ole tuontitavaraa

Tuhkaan piirretyssä maassa kuvaillut saamelaislasten kallonmittaukset ja tieteen nimissä tapahtuneet ruumiiden silpomiset perustuvat tutkittuun tietoon Suomen historiasta.

– Usein saatetaan ajatella, että nykyrasismi alkoi siitä, kun Afrikasta alkoi tulla enemmän pakolaisia Suomeen muutama vuosikymmen sitten. Suomalaisella rasismilla on kuitenkin pitkät juuret, Rautiainen toteaa.

Romaanissa esiintyvä anatomian professori Niilo Pesonen on aivan todellinen henkilö. “Rodullista puhtautta” vaalinut Pesonen käytti väestötutkimuksissaan erittäin kyseenalaisia keinoja, toimi rodunparannuskomitean puheenjohtajana ja oli suunnittelemassa Suomeen rotubiologista instituuttia.

Laajasti arvostettu Pesonen toimi sodan jälkeen lääkintöhallituksen pääjohtajana.

– Ihmiset, jotka osallistuivat näihin rotuhygieniatutkimuksiin, polttivat muistiinpanonsa ja kirjeenvaihtonsa. Kaikki haluttiin peittää.

Pitkään uskottiin, että Suomessa oli vain joitakin natsien vankileirejä, mutta muun muassa Oula Seistosen kahden vuoden takainen väitöskirja osoittaa, että niitä oli noin 180. Rautiainen uskoo, että todellinen luku voi olla vielä suurempi.

– Tietoa on vähän, koska natsit polttivat kaiken. Myös vankileirit tuhottiin. Lappi tuhottiin. Mutta kyllähän paikalliset ihmiset tiesivät, mitä tapahtui.

Vaikka historian kipukohtia tutkitaan koko ajan enemmän, paljon on vielä käsittelemättä, Petra Rautiainen huomauttaa.

– Lapin historiaan ylipäätään ei ole juurikaan koskettu. En tiedä miksi. Ehkä se on liian pelottavaa.

Kaikilla ei ole samoja etuoikeuksia

Osa Tuhkaan piirretyn maan valtavasta taustatyöstä liittyy Petra Rautiaisen omaan väitöskirjatutkimukseen. Viisi vuotta sitten hän alkoi perehtyä siihen, miten saamelaisia kuvattiin toisen maailmansodan jälkeisissä aikakauslehdissä.

Rautiaisen tähänastiset havainnot voi tiivistää näin: alempana rotuna, eksoottisina erikoisuuksina, kiinnostavina villeinä, matkailun kannalta kätevänä kuriositeettina.

– Olen ollut järkyttynyt siitä, millaisia sanankäänteitä heistä käytettiin. Lehdissä esimerkiksi kommentoitiin, miten hyvä on, että meillä on steriloimislaki, kun saamelaiset ovat niin degeneroituneita. Törmäsin myös keskusteluihin, joissa ei-saamelaiset paheksuivat saamelaisia haarukan ja veitsen käytöstä, koska se ei kuulu aitoon saamelaiskulttuuriin.

Käsitys Euroopan Unionin alueen ainoasta alkuperäiskansasta ja sen kulttuurista perustuu edelleen usein enemmän mielikuviin ja stereotyyppisiin luuloihin kuin tietoon, Rautiainen arvelee.

Kouluaikoina hän oli usein luokassa ainoa, joka tiesi Suomessa elävästä alkuperäiskansasta. Rautiaisen perhe vietti paljon aikaa Lapissa ja heidän tuttavapiiriinsä kuului saamelaisia.

– Siitä puhuttiin kyllä, miten huonosti esimerkiksi Yhdysvalloissa kohdellaan alkuperäiskansoja. Sanoin, että onhan meillä saamelaiset. Ilmaisu oli oireellinen: sanoin “meillä on”. Ihan kuin saamelaiset olisivat “meidän”. Se oli taas yksi osoitus siitä, miten syvällä kolonialistinen ajattelutapa istuu.

Etuoikeutetut ihmiset eivät itse näe tai koe rasismia, ja siksi heidän on Rautiaisen mielestä hirveän vaikea hyväksyä, että sitä on olemassa. Todellisuuden hahmottaminen alkaa hänen mielestään siitä, että tunnistaa oman asemansa historiassa ja yhteiskunnassa.

– On hyvä käsittää, ettei kaikilla ole samanlaista kulttuurihistoriaa tai etuoikeuksia. Se pätee sekä laajemmassa mittakaavassa että mikrotasolla. On köyhiä perheitä ja perheitä, joilla on mahdollisuuksia matkustaa ja osallistua kulttuuririentoihin. On ihmisiä, jotka kohtaavat rasismia, ja niitä, jotka eivät kohtaa.

Eksotisointia ja romantisointia

Petra Rautiainen on kotoisin Pohjois-Savosta, Lapinlahdelta. Hänellä ei ole saamelaisjuuria. Millä oikeudella Rautiainen siis asettuu saamelaisten asianajajaksi?

Kysymys on Rautiaisen mielestä relevantti, ja on hän sitä pohtinut. Toisaalta hän ei haluaisi hirveästi puida asiaa, koska Tuhkaan piirretyn maan ydin ei ole hänen oma etuoikeutettu asemansa.

– Kirjoitan suomalaisista, ja päähenkilöt ovat suomalaisia. Yksi keskushenkilö, nuori tyttö Bigga-Marja on saamelainen. Halusin jossain vaiheessa hänestä päähenkilön, mutta oman taustani takia se ei tuntunut luontevalta.

Rautiaisen kiinnostus saamelaiskulttuuriin on lapsuudessa perheen kanssa tehtyjen matkojen peruja.

– Tunsin lapsena erään, joka oli elänyt oman lapsuutensa kodassa ja elänyt tavallaan paimentolaiselämää. Tietenkin se oli lapsena kiinnostavaa. Hänen elämänsä oli täysin erilaista kuin omani. Pienenä ajattelin, miten ihanaa olisi elää luonnon äärellä. Sehän on tieteysti eksotisointia ja romantisointia.

Rautiainen kuvaa kirjassaan tarkasti ja kauniisti Lapin luontoa ja ihmisten elämää sen ehdoilla. Arktinen, kylmä ja karu maisema ovat aina olleet hänelle rakkaita.

– Luonto on mielestäni ihmeellinen ja ihana. Sitä pitäisi arvostaa enemmän. Niiden näkökulma luontoon on tavallaan paljon realistisempi ja tasaväkisempi, jotka tekevät työtään luonnon keskellä. He eivät mystifioi luontoa, vaan se on arjessa koko ajan. Se oli yksi asia, joka minua kiehtoi jo pienenä niiden saamelaisten elämässä, joita perheeni kanssa tapasin.

Tuhkaan piirretyn maan yksi päähenkilö on toimittaja Inkeri Lindqvist, joka tulee Lappiin dokumentoimaan jälleenrakentamista ja selvittämään sodassa kadonneen miehensä kohtaloa.

Todellisiin henkilöihin pohjautuva Lindqvist on valistusideologian läpäisemä kansankynttilä, joka ottaa siipiensä suojaan nuoren saamelaistytön.

Tajuamatta sitä itse hän kuitenkin pohjimmiltaan haluaa pitää Bigga-Marjan roolissa, joka hänen mielestään sopii saamelaiselle; nöyränä ja kiitollisena; sellaisena, joka ei esimerkiksi kurottele kohti korkeampaa koulutusta.

– Inkeri on hahmo, joka haluaa hyvää mutta joka ei kuitenkaan ymmärrä toista, tämän kulttuuria tai asemaa. Luulen, että aika iso osa ihmisistä on sellaisia. Se on inhimillistä, kun tulee eri maailmasta.

Kyvyttömyys käsittää omasta eroavaa kulttuuria näkyy Rautiaisen mukaan esimerkiksi siinä, millaisissa asioissa saamelaisia julkisuudessa kuullaan. Ne ovat Rautiaisen mielestä aina kysymyksiä, joiden päämääränä on päivittely.

– Yleensä alkupiste on esimerkiksi se, että saamelaisia ärsyttää, kun heidän kansallispuvustaan on tehty feikkiversio, jota joku ei-saamelainen käyttää vaikka urheilukisoissa. Sitten media nostaa älämölön siitä, että taas ne saamelaiset loukkaantuivat turhasta pikku asiasta. Lopputulos on mielikuva saamelaisista, jotka pahoittavat mielensä kaikenlaisista pikkuasioista. Niin käy, kun ei ymmärretä, mistä se suuttumus pohjimmiltaan johtuu.

Vaikenemisen kulttuuri murtuu

Vaikka sodasta puhutaan koko ajan, sen ympärillä on Rautiaisen mielestä samaan aikaan kummallinen vaikenemisen ja kiistämisen kulttuuri.

– Suomi on kansallisvaltiona ja kansalliselta identiteetiltään aika nuori. Kansallisen identiteetin rakentamista pidettiin hyvin tärkeänä, kun pelko itsenäisyyden menettämisestä oli todella suuri. Luulen, että se on ollut yksi syy siihen, ettei asioista ole haluttu puhua, Rautiainen arvelee.

Vaikeneminen vaikeista asioista näkyy myös Rautiaisen omassa perheessä. Tuhkaan piirretyn maan aihevalintoihin liittyvät mutkan kautta Rautiaisen molempien isoisien kohtalot. Niistä tiedetään jotain, mutta enimmäkseen asioita ei ole jälkipolville avattu.

Rautiaisen toinen isoisä pakeni jälleenrakennusaikana Lappiin väärän henkilöllisyyden turvin. Rautiainen ei tiedä, mitä ukki oli siellä tehnyt tai mitä oli tehnyt ennen Lappiin lähtöään.

Toinen isoisä oli sodan aikana vankilassa. Rautiainen ei ole saanut selville, minkä vuoksi.

– Hän oli painanut vain 50 kiloa vankilasta päästyään. Se oli ollut todella rankka kokemus. Ukin vankeusaika sai minut tajuamaan, että on muunkinlaisia sotakokemuksia kuin ne, joista meille kerrotaan.

Historian kipupisteiden sorkkimista ei aina katsota hyvällä.

Esimerkiksi Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntematon sotilas -elokuvassa liehuneet natsiliput saivat jotkut katsojat raivostumaan. Tuoreeseen historiantutkimukseen pohjaavan elokuvan koettiin tahraavan suomalaissotilaan maineen.

– Tuntematon on pyhä asia monille. He kokivat, että kulttuuriaarre häpäistään. Kaikki eivät näe sitä, että uudet tulkinnat ja uusi tieto täydentävät kuvaa, joka meillä on ollut ennen.

Myös Rautiainen osasi odottaa vihaisia reaktioita romaanistaan, jonka käännösoikeudet on myyty jo kymmenelle kielialueelle.

Ruotsin ja Tanskan kustantajat ovat olleet etukäteen huolissaan siitä, joutuuko Rautiainen kirjansa takia vihapuheen kohteeksi. Oman kolonialistisen historiansa kanssa kipuilevissa naapurimaissa romaanin odotetaan herättävän melkoista keskustelua. Ryöpytystä on kuitenkin tähän mennessä tullut Rautiaisen mukaan yllättävän vähän.

– Olen kolmekymppinen nainen, joten joidenkin näkökulmasta en voi tietää mistään mitään. Siksi pelkäsin etukäteen, että saan vihat päälleni. Senkin takia oli erityisen tärkeää, että kaikki faktat romaanissa pitävät paikkansa. Voin puolustautua, koska se, mistä kerron, on totta.

Rautiaisen mielestä on kansakunnan itseymmärrykselle tärkeää, että historiaa katsotaan rehellisesti silmästä silmään.

– Tosi monelle meistä on vaikeaa käsitellä henkilökohtaisia ongelmia ja katsoa itseä suoraan peiliin. Ei se ole kansakunnalle sen helpompaa. Ihmisyksilön on tärkeää käsitellä traumansa ja pyytää anteeksi virheitään. Samoin kansakuntien.

Jos menneisyyden suhteen ei tehdä avoimesti tiliä, päädytään Rautiaisen mukaan toistamaan historian virheitä.

– On kaikkien tasavertaisuuden kannalta tärkeää, että kuva historiasta on tasapuolisempi ja täydempi. Suomi kuuluu kaikille, ei vain niille, jotka täyttävät jonkun keksimät suomalaisheimon tai -rodun kriteerit.

Ei sen pitänyt mennä ollenkaan näin. Svante Gullichsenin, 26, mielestä viidennet pääsykokeet Kuvataideakatemiaan menivät tosi hyvin.

Keväinen viikko vuonna 2019 oli ollut kiireinen. Nuori helsinkiläinen sai unelmapestin kuvata huippusuositun Vain elämää -ohjelman artistit, ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä työnjälkeen.

Valokuvataiteilija oli hyvässä fyysisessä kunnossa. Hän oli treenannut koko kevään maratonille, mutta joutui jättämään sen väliin flunssan takia.

Samalle viikolle osuneet pitkät pääsykokeet stressasivat, mutta Gullichsen koki onnistuneensa. Sitten tulivat tulokset.

Ovet eivät auenneet taaskaan.

– Hylkääminen meni vyön alle. En tiedä, mistä se on ollut kiinni. Taidetta arvioidaan subjektiivisesti, enkä ole ehkä sopinut muottiin.

Päivittäiset paniikkikohtaukset

Svante Gullichsen ajatteli ensin, että selviää tästäkin hylkäyksestä. Olihan hän hakenut opiskelemaan yhteensä seitsemän kertaa eri taidekouluihin tärppäämättä.

Nuorukainen kuvasi tunnettuja suomalaisia ja eli kaupallisilla kuvauksilla. Hänen ei enää tarvinnut käydä Ruotsin-laivalla töissä tai opiskella vastentahtoisesti muuta alaa.

Silti hylkäys oli hylkäys – taas yksi syy tuntea ammatillista alemmuutta ja huonoa itsetuntoa.

Kuukautta myöhemmin ahdistus oli kovempaa kuin koskaan.

– Päivät menivät sängyssä maatessa ja paniikkikohtaukset olivat lähes päivittäisiä. Olo oli täysin sietämätön, Gullichsen sanoo.

Valokuvaaja muutti mökille ja pelasi päivät pleikkaria, että sai ahdistavat ajatukset pois. Hänen oli vaikea poistua ulos, ellei joku lähestulkoon pakottanut. Lapsuudesta asti tuttu ahdistus paheni.

Lopulta Gullichsen hakeutui saamaan apua. Hänellä todettiin OCD eli pakko-oireinen häiriö.

– Se ilmeni minulla ahdistavina pakkoajatuksina, jotka eivät millään jättäneet rauhaan. Kaikki ihmiset ajattelevat silloin tällöin outoja, vastenmielisiä tai pelottavia asioita. OCD:stä kärsivät jäävät näihin ajatuksiin kiinni.

Lievinä ja satunnaisesti ilmenevinä erilaiset pakko-oireet ovat yleisiä. Noin 2–3 prosenttia aikuisista kärsii pakko-oireisesta häiriöstä.

Monille edelleen tabu

Gullichsen oli jo kymmenvuotiaana pessyt talvisin kätensä joskus verille, koska hygieniasta tuli pakkomielle. OCD:tä ei kuitenkaan huomattu.

– OCD on yllättävän yleinen sairaus, mutta siihen liittyy usein vahvasti häpeällisiksi koettuja asioita. Se on monille sen sairastajille tabu. Monet eivät ikinä hae apua, vaan sinnittelevät päivittäin ajatustensa kanssa.

Svante Gullichsen huomasi tämän, kun kertoi OCD:sta useille tuhansille seuraajilleen Instagramissa.

– Tosi moni sanoi, että heillä on sama, mutta he eivät ole hakeneet apua. Viestini jälkeen moni kertoi heränneensä hakemaan apua.

Gullichsen toivoo, että hänen tarinansa auttaa nuoria olemaan lannistumatta. Noin kaksi kolmasosaa tuoreista ylioppilaista jää ilman korkeakoulupaikkaa.

Ilman opiskelupaikkaa jääminen on tavallista, eikä määritä ihmistä, Gullichsen muistuttaa

.

Valokuvaus auttoi toipumisessa

Gullichsen alkoi kuvata yläasteella, kun halusi parempia valokuvia Irc-Galleriaan. Parikymppisenä hän huomasi, että saa kerrottua valokuvilla tunteita ja omaa tarinaansa paremmin kuin puhumalla.

Valokuvien avulla pystyi puhumaan myös sellaisista asioista, joista ei muuten kehtaisi.

– Oman haavoittuvuuteni näyttäminen on aina tuntunut minulle vaikealta. Kuvieni kautta se kuitenkin alkoi kuitenkin sujua ja tajusin, että ihmiset osaavatkin samaistua töihini ja kokemuksiini.

Kun olo romahti puolitoista vuotta sitten, tutusta valokuvauksesta tuli pelastus. Se sai ajatukset muualle. Gullichsen kuvasi, miltä tuntuu sairastua ja etsiä itseään.

Ensimmäinen soolonäyttely esittelee tätä paranemisprosessia ja aikaa ennen sitä Hanging on -näyttely avattiin Tampereen Valokuvakeskus Nykyajassa lauantaina 9. tammikuuta.

Näyttely kertoo itsensä etsimisestä, mielenterveyden murenemisesta sekä sen jälleenrakentamisesta. Osassa töitä on toivoa, osassa liikutaan hyvin syvissä vesissä.

Näyttely on samalla tarina kasvusta ammattikuvaajaksi. Gullichsen on jopa luennoinut Kansallismuseossa kansainvälisesti tunnetun valokuvaajan Elina Brotheruksen kanssa ja kutsuttu ryhmänäyttelyihin.

– Jos ei olisi koronaa, minulle olisi pidetty myös valmistujaisjuhlat. Vaikka en ole päässyt ikinä kouluun, tämä näyttely varmaan käy valmistumisesta, hän virnistää.

Kuvissa näkyy empatia

Nykyään Gullichsen osaa tunnistaa OCD-oireitaan, eivätkä inhottavat ajatukset jää yleensä kiertämään kehää pään sisään. Toipuminen on kuitenkin kesken.

– Minulla on varmaan sama ongelma kuin monella muullakin taiteilijalla: kun voi henkisesti hyvin, ei taidetta synny yhtä helposti. Ehkä tästä olisi hyvä opetella pois.

Valokuvissa näkyy kuitenkin toivoa ja empaattisuutta, joista maailmassa on nykyään pulaa. Vaikeinta on usein tuntea empatiaa itseään kohtaan.

– Kuvapari Crossing the Rubicon I & II kertoo, miten toiselle jokin asia voi olla vain pikkuinen puro, jonka on helposti ylitettävissä. Sama ongelma taas on joillekin kuohuva vesiputous, jota ei voi ylittää ilman apua.

Kahdeksas kerta toden sanoo?

Monien koulujen hylkäämisestä huolimatta taiteen tekeminen on ollut Gullichsenille aina itsestään selvää. Isä Risto Gullichsen on musiikillisesti lahjakas, pikkuserkku on taiteilija Alvar Gullichsen.

Svante Gullichsen kiittää myös ystäviään tuesta.

– Joskus kuudennen hylkäyksen jälkeen minulta vain varovasti kysyttiin, voinko harkita jotain muutakin, mutta olen aina saanut tukea.

Ensimmäisen soolonäyttelyn lisäksi hän on osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin. Näyttelyillä ei ainakaan vielä kuitenkaan elä, vaan raha tulee kaupallisista kuvauksista.

Gullichsen odottaa koronatilanteen helpottavan, että hän pääsee toteuttamaan taas matkakuvauksia ulkomailla.

Ja on hän hakenut taas myös opiskelemaan.

Tiedoksi, että Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelmaan on kilahtanut uusi hakemus.

Voit keskustella aiheesta 11.1. kello 22. asti.

Lue lisää:

Osa ilman opiskelupaikkaa jääneistä nuorista kiinnostuneita jatko-ohjauksesta – korkeakoulupaikan saa vain kolmasosa

Horjutko jaksamisesi rajoilla? Opettaja, lähihoitaja ja työsuojeluvaltuutettu sinnittelivät romahdukseen asti, sitten iski syyllisyys: "Ei kai näin nuorena saisi uupua"

Karri Laitisella on kaksi tutkintoa, mutta ei töitä – yhtäkkiä nuorten työttömien määrä nousi 80 prosenttia, ja siksi Espoo päätti toimia

Osa nuorista ei ole käynyt koulua sitten maaliskuun – nuorisolääkäri näkee joka päivä karun arjen: "Ihan kohtuuton tilanne"

– Se oli tosi hieno tsäänssi, Teemu Liakka kuvailee saamaansa mahdollisuutta.

Elokuvaaja könysi kaksi vuotta pohjoisinta Lappia aina Jäämerellä asti. Itse hän kutsuu sitä "ryynäämiseksi".

Liakka vietti useita päiviä parin metrin kokoisessa kojussa ja odotti kameransa kanssa karhuja.

Tunturissa metsäautotie saattoi päättyä 20 kilometriä ennen kuvauspaikkaa. Liakka kokosi varusteensa ahkioon tai reppuun ja hiihti tiettömän taipaleen päähän.

Toisinaan hän teki matkaa moottorikelkalla tai mönkijällä. Kylmimmillään pakkasta oli 40 astetta.

– Kuvatessa on kylmää, märkää ja tuulista, kaikkea mitä kuvitella vain voi. Niissä olosuhteissa pitää pukeutua lämpimästi, että pysyy itse hengissä.

Ääriolosuhteissa myös kuvauskalusto on kovilla.

– Kylmässä linssit huurtuvat ja kaikki on kuurassa, mutta yllättävän hyvin kamerakin kesti pakkasta. Jopa drone lensi taivaalla ja kuvasi kiltisti, vaikka ohjeiden mukaan se kestää vain viittä pakkasastetta.

Elokuvaaja Teemu Liakka tunnetaan menestyneistä luontoelokuvista. Uusin vie Lapin tuntureille.

Tunturin tarina -elokuvan ensi-illan piti olla jo viime vuonna. Toistaiseksi sen on voinut nähdä vain ennakkonäytöksissä niillä paikkakunnilla, joilla koronatilanne ei ole sulkenut elokuvateattereita.

Elokuvan varsinaista ensi-iltaa on siirretty jo useita kertoja.

– Onhan se aivan kamalaa. Työ on tehty ja elokuva on saatu valmiiksi. Olen siihen tyytyväinen ja innoissani. Haluaisin, että ihmiset pääsisivät katsomaan sen, mutta ensi-ilta vain siirtyy ja siirtyy.

Sama kohtalo on ollut koronan takia monella muullakin elokuvalla.

Liakka löytää tilanteesta jotain myönteistäkin. Nyt hänellä on ollut mahdollisuus viettää aikaa kotona Porvoossa perheen kanssa.

– Siinä mielessä korona on ihan jees. Olen ollut hetken paikoillani.

Elokuvan kuvausten aikana hänelle kertyi 150 matkapäivää vuodessa. Työmatkalle tuli mittaa.

– Utsjoelle on matkaa 1200 kilometriä. Matka töihin kesti kaksi päivää. Suomi on iso maa, hän naureskelee.

Lappi on Liakalle ennestään tuttu muun muassa elokuvan Ailo -pienen poron suuri seikkailu kuvauksista.

Tunturin tarinaa kuvattiin Jäämerellä saakka, eniten kuitenkin Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Eteläisimmät kuvauspaikat olivat Kuusamossa.

Yleensä luontoelokuvalla on useita kuvaajia, mutta tällä kertaa vain yksi.

– On fantastista, että sain kuvata koko elokuvan sekä suunnitella ja miettiä sen visuaalisen ilmeen. Silloin elokuvasta tulee ehyt.

"Kauniita ja tunteisiin vetoavia kohtauksia"

Elokuva vie pohjoisen erämaihin, tuntureiden rinteille ja jäiden lähtöä ryskääville joille.

Myyttinen kertomus perustuu kirjailija Antti Tuurin ajatukseen tuntureista nukkuvina jättiläisinä. Tuuri käsikirjoitti sen yhdessä elokuvatuottaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja Marko Röhrin kanssa.

Pääosassa ovat karhu, kettu, kärppä, tunturipöllö, porot ja muut pohjoisen luonnon eläimet.

– Lähtökohtana ei ollut tehdä dokumenttia jostain eläimestä, sen käyttäytymisestä, lisääntymisestä tai ruokailutottumuksista. Ajatuksena oli kuvata mahdollisimman kauniita ja tunteisiin vetoavia kohtauksia.

Itse elokuvaaja on lumoutunut pohjoisen valosta.

– Valo on pohjoisessa käsittämättömän hieno varsinkin kaamosaikana, jolloin se muuttuu koko ajan.

Kuvaaja näkee luonnon kauneuden ja tuhon

Teemu Liakka on kulkenut koko ikänsä luonnossa ja sanoo "siitä jotain ymmärtävänsä". Silti hän ei pärjäisi ilman paikallisten asukkaiden ja luontoharrastajien osaamista. Heistä oli uusimmankin elokuvan kuvauksissa paljon apua.

– He ovat uskomattomia tietopankkeja!

– Jaksan mudassa ryömimiset, koska saan koko ajan oppia uutta. Heiltä tarttuu aina jotain takkiin.

Vaikka Liakka on uransa aikana kuvannut eri puolilla maailmaa, edelleen hän hämmästyy, miten hienoja maisemia Suomesta voi löytyä.

– Pysähdyn ihmettelemään, että hetkinen: voiko näin upea paikka todellakin olla olemassa. Mietin, mahtaako kukaan uskoa, että ottamani kuvat ovat aitoja.

Mutta työssään hän on nähnyt myös metsien avohakkuut ja luonnon monimuotoisuuden häviämisen.

Vesien saastuminen ja rehevöityminen huolestuttavat.

– Kun ihminen menee sotkemaan sekä sorkkimaan luonnon ekosysteemejä, sillä on aina vakavat seuraukset.

Metsän ja Järven tarinoilla huimat katsojaluvut

Tunturin tarina on trilogian kolmas osa. Aikaisemmat kaksi olivat katsojamenestyksiä. Järven tarinalla oli yli 191 000 katsojaa ja se on Suomen kaikkien aikojen katsotuin dokumentti.

Sitä edeltänyt Metsän tarina keräsi elokuvateattereihin runsaat 90 000 katsojaa.

Elokuvaaja uskoo, että yksi selitys elokuvien menestykseen on suomalaisuus.

– Yleisöön vetoaa se, että elokuvat kertovat Suomesta ja ne on kuvattu Suomessa. Meillä on vahva side luontoon, vaikka asuisimmekin kaupungissa.

Teemu Liakka valmistui kuvaajaksi Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksesta vuonna 1997. Uran alussa menestystä toivat musiikkivideot.

Nykyisin hänet tunnetaan myös vedenalaisista kuvauksista. Niiden osaajia ei ole koko maailmassa kuin muutama kymmen.

Hän opastaa elokuvien näyttelijöitä, kun veteen pitää hukkua ja kuolla aidon näköisesti ja samalla turvallisesti.

Elokuvien lisäksi Liakka kuvaa mainoksia ja tv-sarjoja.

– Yhtenä päivänä voin olla kuvaamassa jogurttipurkkimainosta. Toisena ryömin ja yritän lähestyä eläintä. Sitten se karkaa ja tiedän, että ääh, siinä meni tämä kuvauspäivä.

– No. Katsotaas huomenna uudestaan.

Lue lisää:

Kokenut luontokuvaaja häkeltyi Suomen järvien saloista: "Hauet, ahvenet ja kaikki kirkkaassa turkoosivedessä"

Norppaa kiusoitteleva perhonen teki vaikutuksen kuvaajaan: "Todella upea hetki"

Oravakuiskaaja Konsta Punkan päräyttävillä valokuvilla on jo yli miljoona Instagram-seuraajaa: "Aluksi olin, että vau!"

Iskelmälaulaja Janne Tulkki lopettaa yli 20 vuotta kestäneen uransa. Tulkki kertoo päätöksestään Instagram-tilillään.

Hänen mukaansa ajat ovat muuttuneet ja on aika jäädä kotiin lasten vuoksi. Alun perin tilapäiseksi aiotussa hierojan ammatissa hän kokee olevansa vielä "tarpeellinen ja kaivattu".

Tulkin ensilevytyksestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 22 vuotta. Debyyttialbumi Janne Tulkki ilmestyi vuonna 1999, ja se on myynyt tuplaplatinaa.

Tulkin päätöksestä kertoivat sunnuntaina muun muassa Seiska ja Ilta-Sanomat.

Luontodokumenttien legenda David Attenborough’n uusin elokuva "A Life on Our Planet – Elämä planeetallamme" on saanut ylistystä ympäri maailman.

Attenborough kertoo Netflixin tuottamassa elokuvassa kylmäävällä tavalla, kuinka luonto on tuhoutunut vauhdilla hänen 94 vuotta jatkuneen elämänsä aikana. Ilmastonmuutos ja lajikato on saatava pysähtymään nopeasti, jotta ihmislaji voi ylipäätään selvitä.

Attenborough tarjoaa myös toivoa: elokuvan lopussa hän esittelee selkeiden esimerkkien avulla, kuinka luonnon tuhoaminen voidaan vielä pysäyttää ja ilmastonmuutos saada hallintaan.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Jonnie Hughesin ohjaama elokuva vetää paikoin mutkia suoriksi. Osa rohkaisevista esimerkeistä perustuu virheellisille tai vähintään kyseenalaisille väitteille.

Toisaalta osa faktoista osoittautui täysin oikeaksi tekemässämme faktantarkistuksessa.

Myös dokumentin ehdottamat isot muutokset hiilidioksidipäästöjen nopeasta leikkaamisesta ja villin luonnon elvyttämisestä ovat linjassa esimerkiksi YK:n ilmastopaneelin ja ympäristöjärjestö WWF:n suositusten kanssa.

• Lue myös: Maailmankuulu luonnontieteilijä David Attenborough näyttää uudessa dokumentissaan miten maapallon luonto on huvennut hänen elinaikanaan – "Olemme ajamassa luonnon rappiotilaan"

Väite 1: Hollannin maatalous on ekologista

Attenborough dokumentissaan: Alankomaat on maailman tiheimmin asuttuja maita. Siellä on paljon perhetiloja, eikä uusille ole tilaa. Niinpä hollantilaiset viljelijät osaavat hyödyntää joka hehtaarin. He tekevät sen ympäristöä säästäen. Kaksi sukupolvea on kymmenkertaistanut sadon pienemmällä määrällä vettä, torjunta-aineita ja lannoitteita, ja pienemmällä hiilijalanjäljellä. Koostaan huolimatta Alankomaat on nyt maailman toiseksi suurin ruoanviejä.

Ei pidä paikkaansa.

Nämä väitteet ovat kyseenalaisia tai täysin vääriä, kirjoittaa hollantilaisen De Correspondent -lehden ruokatoimittaja Thomas Oudman. Hänen mukaansa Hollannin ruoantuotanto ei ole erityisen ekologista.

Todellisuudessa Hollanti on maailman toiseksi suurin maataloustuotteiden viejä vain, jos mukaan lasketaan myös kasvatettujen kukkien vienti.

Lopustakin viennistä suuri osa on elintarvikkeita, joiden raaka-aineet on kasvatettu jossain muussa maassa. Esimerkiksi iso osa Borneon sademetsiä tuhoavasta palmuöljystä viedään Hollantiin.

Hollanti tarvitseekin pelkästään omaan ruoankulutukseensa noin kaksi ja puoli kertaa enemmän maa-alaa kuin mitä sillä on hallussa.

Oudman pitää myös väitettä pienestä hiilijalanjäljestä vääränä. Hollannin maatalous pyörii pitkälti fossiilisella energialla, jota käytetään moninkertaisesti enemmän jokaista ruoasta saatavaa kaloria kohden kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kiinnostavaa kyllä, elokuvan rinnakkaisteos, suomeksi syksyllä julkaistu kirja “Yksi elämä, yksi planeetta”, ei toista näitä dokumentin väitteitä.

Attenborough’n ja ohjaaja Hughesin kirjoittama kirja ei kerro lainkaan Hollannin maatalouden saavutuksista. Sen sijaan se esittelee yksittäisiä hollantilaisia viljelijöitä, jotka ovat kokeilleet maatiloillaan ekologisia viljelymenetelmiä.

Väite 2: Kasvissyönti puolittaisi ihmisen tarvitseman maan käytön

Attenborough dokumentissaan: Isot lihansyöjät ovat harvinaisia luonnossa, sillä ne vaativat paljon saaliita elääkseen. Jokaista Serengetin saalistajaa kohti on yli 100 saaliseläintä. Kun päätämme syödä lihaa, mekin vaadimme paljon tilaa. Planeetta ei kestä miljardeja isoja lihansyöjiä. Tilaa ei vain ole. Jos kaikki noudattaisimme pitkälti kasvisruokavaliota, tarvitsisimme vain puolet maasta, jonka nyt käytämme.

Pitää pääosin paikkansa.

Tämän väitteen todentamiseen vaaditaan hieman laskelmia ja määrittelyä.

Ihminen on jättänyt jälkensä jopa 95 prosenttiin maailman maa-alasta, jos napa-alueita ei huomioida, Nature Concervancy -järjestö kertoo. Tätä jälkeä ei voi puolittaa ruokailutottumusten muutoksilla.

Sen sijaan käytetyn maatalousmaan voisi puolittaa, jos siirtyisimme pääasiassa kasvisperäiseen ravintoon. Tällä hetkellä maatalousmaata on noin 5,1 miljardia hehtaaria, Our World in Data -sivusto kertoo.

Tästä alasta noin kolme miljardia hehtaaria käytetään karjan laidunmaahan ja noin 460 miljoonaa hehtaaria eläinten rehuihin, ympäristöjärjestö WWF kertoo.

Käyttämämme maa-ala voisi siis jopa puolittua pelkästään laidunmaan kutistuimisen ansiosta, jos söisimme enimmäkseen kasvisruokaa. Tämä torjuisi ilmastonmuutosta ja hidastaisi lajikatoa.

WWF:n mukaan kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen on edellytys sille, että maailman kasvava väestö voitaisiin ruokkia kestävästi. Lisäksi maanviljelystä olisi tehtävä kestävämpää ja ruokahävikkiä on vähennettävä.

Väite 3: Palaun kalastuskiellot ovat suojelleet koralleja ja lisänneet kalansaaliita

David Attenborough dokumentissaan: Palau on valtio Tyynellämerellä. Koralliriutat ovat tärkeitä kalan ja turismin kannalta. Kun kalan määrä alkoi vähentyä, palaulaiset alkoivat rajoittaa kalastusta ja paikoin kieltää sen kokonaan. Suojellut kalakannat tervehtyivät niin, että ne kulkeutuivat alueille, joissa kalastus oli sallittua. Sen seurauksena kalastuskieltoalueet ovat lisänneet paikallisten kalastajien saaliita samalla kun riutat saivat tervehtyä.

Liian aikaista sanoa.

Pikkuinen Palaun saarivaltio on rajoittanut kalastusta asteittain viime vuosina kalakantojen tervehdyttämiseksi. Rajoituksista julkaistun tutkimuksen mukaan tämä on tosiaan kasvattanut kalakantoja myös suojelualueiden ulkopuolella.

Tuoreet käänteet kuitenkin kyseenalaistavat Palaun rajoitusten toimivuuden, The Guardian -lehti kertoo.

Vuoden 2020 alussa Palau laajensi suojelualueita huomattavasti. Nyt jopa 80 prosenttia sen talousaluevedestä on suojeltu, eli alue ulottuu kauas avomerelle.

Muutos on lisännyt kalastamista koralliriutoilla. Aiemmin Palaussa syötiin pääasiassa tonnikalaa, jota isot ulkomaiset kalastusalukset pyysivät sen vesillä kaukana rannikolta.

Nyt kalastusalukset ovat lähteneet, koska kalastus ei ole enää kannattavaa. Palaun kalaravintolat turvautuvat tonnikalan sijaan lähivesien koralliriutoilla pyydettyihin kaloihin. Monet näistä kalakannoista ovat vaarantuneita.

Havaijin yliopistojen tutkijat korostavat, että suojelussa pitäisi ottaa huomioon paikallinen talous ja elämäntapa. Laajempi suojelualue voi toimia pitkällä aikavälillä, jos Palaulla saadaan varustettua omia kaupallisia tonnikalanpyyntialuksia. Tällä hetkellä niitä ei ole.

Väite 4: Maailman väestönkasvu on pysähtymässä

David Attenborough dokumentissaan: Joskus tulevaisuudessa ihmisten lukumäärä saavuttaa huippunsa ensi kertaa. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen helpompaa on kaikki muu. Ihmisten nostaminen köyhyydestä, kaikkien saaminen terveydenhuollon piiriin ja takaamalla erityisesti tytöille mahdollisuus opiskella, huippu saavutetaan pikemmin ja alhaisemmalla tasolla.

[--]

Täytyy vain nostaa elintasoa ympäri maailman tuottamatta haitallisia ympäristövaikutuksia.

Pitää paikkansa.

Maailman väestön ei ennusteta kasvavan loputtomasti. YK:n mukaan huippu voitaisiin saavuttaa noin vuonna 2100, jolloin maailmassa olisi noin 11 miljardia ihmistä.

Myös Attenborough’n näkemykset kehityksen nopeuttamisesta saavat tukea tutkimuksesta. Washingtonin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan väestönkasvu voisi loppua jo vuonna 2064, jolloin maailmassa olisi 9,7 miljardia ihmistä.

Tutkimuksen mukaan tämä johtuisi pitkälti samoista syistä kuin mitä Attenborough luettelee: ehkäisyn yleistyminen ja tyttöjen ja naisten koulutus vähentävät syntyvyyttä, tutkimuksesta kertova New York Times kirjoittaa.

Sen sijaan dokumentti kuittaa yhdellä virkkeellä huomattavasti vaikeamman ja kiistellymmän kysymyksen. Miten maailman elintaso voisi nousta ilman ympäristöhaittoja?

Tähän mennessä väestön vaurastuminen on tarkoittanut yleensä yhä suurempaa kulutusta ja isompia hiilidioksidipäästöjä. Päästöt voivat kasvaa, vaikka väestö ei enää kasvaisi.

Kirjassaan Attenborough ja Hughes käsittelevät aihetta kokonaisen luvun verran. Kirjassa todetaan, että kaikkien maiden pitäisi lopettaa jatkuvan kasvun tavoittelu ja pyrkiä sen sijaan luonnon kannalta kestävään talouteen.

Väite 5: Marokko tuottaa 40 prosenttia energiastaan uusiutuvilla

David Attenborough dokumentissaan: Vuosisadan vaihteessa Marokon energiantuotanto perustui lähes täysin tuontiöljylle ja kaasulle. Tänä päivänä se tuottaa itse 40 prosenttia tarpeestaan uusiutuvan energian voimaloissa, kuten maailman suurimmassa aurinkovoimalassa. Sijainti Saharan rajalla ja suora yhteys Etelä-Eurooppaan voivat tehdä Marokosta aurinkoenergian viejän vuoteen 2050 mennessä.

Ei pidä paikkaansa.

Dokumentissa sekoitetaan toisiinsa koko energiantuotanto ja sähköntuotanto. Lisäksi se sekoittaa Marokon tavoitteet ja todellisen sähköntuotannon.

Marokon tuottamasta ja kuluttamasta energiasta yhä noin 90 prosenttia oli vuonna 2018 peräisin fossiilisista polttoaineista, jotka tuodaan ulkomailta, maailman energiajärjestö IEA laskee.

Energiantuotantoon luetaan mukaan sähköntuotannon lisäksi myös esimerkiksi liikenteessä ja lämmityksessä tarvittava energia.

Dokumentissa mainittu prosenttiluku viitannee vain sähköntuotantoon. Marokko pyrkii siihen, että sen sähköntuotannon kapasiteetista 42 prosenttia perustuisi uusiutuvaan energiaan vuoden 2020 lopussa.

Tavoite ei kuitenkaan ole toteutumassa. Analyysiyhtiö Oxford Business Groupin mukaan se saavutetaan vasta muutaman vuoden päästä, kun kaksi suurta aurinkovoimalaa valmistuu.

Joka tapauksessa Marokko on panostanut paljon ja nopeasti uusiutuvaan energiaan. Sen on yksi harvoista valtioista, joiden ilmastotavoitteet ovat linjassa Pariisin ilmastosopimuksen kanssa, Climate Action Tracker -sivusto kertoo.

Väite 6: Puolet Costa Ricasta on metsien peitossa

David Attenborough dokumentissaan: Mitä luonnonmukaisempia ja moninaisempia metsät ovat, sitä tehokkaammin ne poistavat hiiltä ilmakehästä.

[--]

Sata vuotta sitten kolme neljäsosaa Costa Ricasta oli metsän peitossa. 1980-luvulle tultaessa määrä oli hakkuiden vuoksi pudonnut neljäsosaan. Hallitus päätti toimia ja antoi maanomistajille mahdollisuuden istuttaa uusia puita. 25 vuodessa puolet Costa Ricasta oli taas metsien peitossa.

Pitää pääosin paikkansa.

Costa Rica on todella onnistunut kasvattamaan metsänsä takaisin. Uusimpien arvioiden mukaan 52 prosenttia Costa Ricasta on nyt metsän peitossa, Financial Times kertoo.

Sen sijaan arviot 1980-luvun metsäpeitteen määrästä vaihtelevat 25 ja 40 prosentin välillä.

Metsän palautuminen on pitkälti Costa Rican hallinnon ansiota. Se lopetti karjatalouden tuen 1980-luvulla. Vuonna 1996 se kielsi metsän hävittämisen ja alkoi myöntää tukea metsänistutukseen.

Ehkä vielä vaikuttavampaa on se, että istutetut metsät ovat monimuotoisia. Niissä ei kasvateta vain yhtä puulajia esimerkiksi paperin tai palmuöljyn raaka-aineeksi.

Sen sijaan monet maanviljelijät harjoittavat peltometsänviljelyä. He kasvattavat viljelykasveja, kuten kaakaota luonnonvaraisten puiden keskellä.

Monimuotoiset metsät sitovat yli kaksi kertaa enemmän hiilidioksidia kuin vain yhden puulajin kasvattamiseen istutetut metsät, Scientific American -lehti kertoo.

Kirjallisten lähteiden lisäksi Greenpeacen ilmasto- ja energia-asiantuntija Kaisa Kosonen on kommentoinut jutun väitteitä 1, 2 ja 5.

Keskustelu on avoinna 11.1. klo 23 asti.

Tarkennettu kello 13.08 Kaisa Kososen roolia jutussa, sekä lisätty otsikkoon sana "osin".

Vuosituhannen vaihteessa pyörineen Sinkkuelämää tv-sarjan ystäville on luvassa myöhästynyt joululahja: sarja palaa ruutuun uusin jaksoin, kun alkuperäisen tv-sarjan kolme näyttelijää Sarah Jessica Parker (Carrie), Kristin Davis (Charlotte) ja Cynthia Nixon (Miranda) palaavat kameran eteen.

Alkuperäisen tv-sarjan kuvauksista on kulunut 20 vuotta, ja roolihenkilöt tapaavat toisensa nyt uudelleen viisikymppisinä.

Sarjan uusien jaksojen kuvaukset on määrä aloittaa myöhään tänä keväänä New Yorkissa, ja valmis sarja saa ensi-iltansa HBO Max -suoratoistopalvelussa. Päivämäärää ei vielä ole kerrottu. Sarjan englanninkielinen nimi on And Just Like That… Uudet jaksot ovat puolen tunnin mittaisia.

Uudessa 10-osaisessa sarjassa ei nähdä alkuperäisen Sinkkuelämää-sarjan miestennielijää Samanthaa, jota esitti Kim Cattrall. Hän ja Sarah Jessica Parker ovat Variety-lehden mukaan ilmiriidoissa.

Sinkkuelämää sarjan paluusta on käyty jo pitkään keskustelua muun muassa Instagramissa. Sunnuntaina viimein Sarah Jessica Parker ilmoitti sosiaalisessa mediassa faneilleen, että Sinkkuelämää saa jatkoa.

Sinkkuelämää-tv-sarja pyöri Suomessa alunperin MTV3-kanavalla. Sarja alkoi kesällä 1999 ja nousi hetimmiten puheenaiheeksi erityisesti naistenlehdissä ja iltapäivälehdissä. Sarjan naiskuvaa pidettiin raikkaana, ja Sinkkuelämän hahmoista tuli myös imitaation kohteita.

Sarjan kimmokkeena toimi Candace Bushnellin kolumnit New York Observer -sanomalehdessä. Niissä hän kirjoitti muun muassa ihmissuhteista ja seksistä sinkkunaisena New Yorkissa. Kolumneista julkaistiin kirja.

Sarjaa kuvattiin kuusi kautta, ja siitä tehtiin myös kaksi koko illan elokuvaa. Alkuperäisen tv-sarjan käsikirjoittaja Darren Star ilmoitti, ettei hän jatka uuden projektin parissa.

– Ymmärsin 20 vuotta sitten ajankuvan ja sen, mitä Sinkkuelämän hahmoilla piti kertoa, Star kertoi Hollywood Reporterille lokakuussa.

Nyt tilanne on hänen mukaansa täysin toinen.

Lue lisää:

Sinkkuelämää on naisten yhteinen elämys

Ina Mikkolan kolumni: Sinkkuelämää täytti 20 vuotta – "ajasta jälkeen jäänyt sarja on elitistinen ja stereotyyppinen"

Sinkkuelämää edelleen katsotuin elokuva Suomessa

Suomen kansainvälisesti menestynein yhtye Nightwish ilmoitti tänään Twittterissä, että yhtyeen pitkäaikainen basisti-laulaja Marko Hietala jättää yhtyeen. Hietala on ollut mukana Nightwishissä vuodesta 2002 lähtien.

Myös Facebook-sivuillaan olevassa tiedotteessa Hietala toteaa, että hän haluaa löytää uutta inspiraatiota ja syitä tehdä musiikkia. Hietala kokee, ettei ole muutamiin vuosiin osannut arvostaa omaa elämäntilannettaan.

Hietalan mukaan koronavuosi on saanut hänet arvioimaan uraansa uudelleen. Syynä ratkaisuun on myös depresssio, josta hän on kärsinyt.

Artisteilta viedään rahat

Marko Hietala arvostelee tiedotteessa myös kovin sanoin musiikkiteollisuutta: hänen mukaansa tapa, jolla artisteille jaetaan rahaa on epäreilu, ja muut vetävät liikaa välistä. Hän viiittaa muun muassa striimauspalveluihin ja kiertuepromoottoreihin.

– Olemme musiikiteollisuuden banaanivaltioita, Hietala kirjoittaa.

Hietala ei halua syyttää tilanteesta ketään.

– Tuomaksen (Holopainen) syyttäminen olisi loukkaus häntä ja vapaata ajatteluani kohtaan. Tämä on hyvin surullinen tilanne meille kaikille.

Holopainen on Nightwish-yhtyeen johtohahmo.

Marko Hietalan musiikillinen ura alkoi 1980-luvulla kuopiolaisessa metalliyhtye Tarotissa. Hän on ollut mukana myös Sinergyssa ja Sapattivuodessa.

Nightwish on aiemmin otsikoissa muun muassa laulajavaihdoksiensa takia. Tarja Turunen sai yhtyeestä kenkää vuonna 2005 ja Anette Olzon vuonna 2012.

Kiertueella korvaava basisti

Nightwish ilmoittaa Facebook-sivuillaan, että Hietalan päätös tarkoittaa yhtyeelle vaikeita päätöksiä ja valintoja.

– Pitkällisen pohdinnan jälkeen, olemme yhteisymmärryksessä päättäneet tehdä tulevan Human. :II: Nature. - kiertueen kuten alunperin pitikin, mutta korvaavalla basistilla.

Yhtye myös ilmoittaa kunnioittavansa Hietalan päätöstä eikä halua kommentoida asiaa enempää.

Sosiaalisessa mediassa Hietalan lähtöilmoitus on saanut aikaan kymmeniä tuhansia, lähinnä yllättyneitä reagointeja ja tuhansia kommentteja. Fanit ovat myös ymmärtäneet ja kunnioittaneet Hietalan päätöstä.

– Komppaan täysin Markon tunteita musiikkibisneksen suhteen. Siellä olisi paljon ravisteltavaa, Gavin Revitt kirjoittaa Facebookissa.

– Olen surullinen tästä ilmoituksesta. Samalla olen myös iloinen Markon puolesta ja siitä, että hän ymmärsi mitä hänen tarvitsee itselleen tehdä, ja että hän suuntaa eteenpäin, Amber Graves McGiffen toteaa.

Monen mielestä vuosi 2021 ei ole ainakaan musiikkimaailman suhteen lähtenyt liikkeelle kovinkaan hyvissä merkeissä.

–Tällä hetkellä vuosi 2021 on virallisesti syvältä, Liane Allen kuittaa.

Nightwishin basisti-laulaja Marko Hietala ilmoitti tiistaina sosiaalisessa mediassa jättävänsä Suomen kansainvälisesti menestyneimmän yhtyeen.

Samalla Hietala arvosteli kovin sanoin musiikkiteollisuutta: hänen mukaansa tapa, jolla artisteille jaetaan rahaa on epäreilu, ja muut vetävät liikaa välistä. Hietala viiittaa muun muassa striimauspalveluihin ja kiertuepromoottoreihin ja toteaa, että artistit ovat musiikkiteollisuudessa "banaanivaltioiden asemassa".

Freelancereiden luottamushenkilö Juho Viljanen Muusikkojen liitosta ymmärtää Hietalan purkautumista, etenkin Spotifyn pro rata -mallin osalta. Se suosii artisteja, joiden kuuntelijat käyttävät Spotifyta hyvin aktiivisesti, vaikka itse palvelusta kaikki maksavat saman kuukausimaksun.

– On yleisesti tiedossa, ettei siellä vallitse reilu tulonjakamissysteemi. Jos vaikkapa haluan kuunnella jotain pienempää artistia, maksamani summa ei mene kuuntelutottumusteni ja -kertojeni mukaan, vaan se suuntautuu niille tahoillle, joita Spotifyssa kuunnellaan eniten. Pienille ja keskisuurille toimijoille tämä näyttäytyy epäreiluna, Viljanen toteaa.

Viljanen ihmettelee, miksei Spotify voisi siiirtyä user centric - eli käyttäjäkeskeiseen malliin.

– Toiminta olisi tuolloin läpinäkyvää, ja suosituimmat artistit saisivat edelleen hyviä korvauksia.

Löytyykö vaihtoehto Bandcampista?

Etenkin Yhdysvalloissa suosiota on viime vuosina kasvattunut Bandcamp-niminen alusta. Siitä on muodostunut vaihtoehto Spotifylle. Bandcampissa musiikkia voi striimata tai ostaa, ja tulot ohjautuvat suoraan artisteille. Yksittäiselle artistille Bandcamp on ilmainen, mutta siitä on tarjolla myös maksullisia versioita.

– Bandcampista on tullut suosittu musiikinjakelujärjestelmä etenkin indie-artisteille, joilla ei välttämättä ole tarvetta saada musiikkiaan Spotifyhin. Tämä kertoo myös siitä, että langat halutaan pitää omissa käsissä, Juho Viljanen toteaa.

Toisaalta ainakin jossakin vaiheessa mainetta ja mammonaa halajavan artistin nälkä kasvaa. Tämä tarkoittaa isomman levy-yhtiön kelkkaan siirtymistä, jolloin musiikin laittamista Spotifyhin on enää vaikeaa kieltää. Verkottumista vaativassa maailmassa isotkin yhtyeet ovat ainakin jossakin määrin riippuvaisia musiikkialan muista toimijoista.

Nightwishin Marko Hietala väitti tiistain ilmoituksessaan myös, että suurimmat kiertuejärjestäjät tiristävät rahaa bändien markkinointituotteista ja maksavat osinkoja Lähi-itään. Nightwishin kiertueita ja konsertteja on viime vuosina järjestänyt suomalainen Fullsteam Agency.

– Fullsteam Agency ei maksa minkäänlaisia osinkoja Lähi-itään. Artistiemme ja meidän välisiä sopimuksia taas emme voi julkisesti kommentoida, Fullsteam Agencyn toimitusjohtaja Tuomo Tähtinen kuittaa Yle Uutisille puhelimitse.

Hietala saattoi viitata syytöksellään maailman suurimpiin kuuluvaan kiertuejärjestäjään Live Nationiin. Sen omistajaksi tuli 5,7 prosentin osuudella viime keväänä saudiarabialainen sijoitusyhtiö. Hietala ei vastannut Ylen haastattelupyyntöön, joten epäselväksi jää, tarkoittiko hän syytöksellään Live Nationin omistajiin kuuluvaa sijoitusyhtiötä.

Saudiarabialaisen sijoitusyhtiön nousu Live Nationin omistajakuntaan herätti tuoreeltaan keskustelua Saudi-Arabian ihmisoikeusrikkomusten tähden.

Kovia tuloja

Nightwishin jäsenten – ja samalla myös Marko Hietalan –kohdalla voisi todeta, etteivät he ole musiikkibisneksen kurimuksessa jääneet nuolemaan näppejään. Nightwishin ympärille perustettiin vuonna 2014 Oily Empire Ltd Oy -yritys, jonka liikevaihto oli vuonna 2016 peräti 3,4 miljoonaa euroa. Toissa vuonna liikevaihto oli 2,9 miljonaa euroa ja tilikauden tulos muhkeat 1,7 miljoonaa euroa.

Kaupparekisterin tietojen mukaan Oily Empiren hallituksen jäseninä toimii rumpali Kai Hahtoa lukuunottamatta koko yhtye. Myös Hietala on yrityksessä mukana. Hallituksen puheenjohtajana toimii bändin entinen rumpali Jukka Nevalainen.

Suomalaisbändeillä on ollut menestyviä yhtiöitä jo pitkään. Reilu vuosikymmen sitten HIMin Himsalabim ja Vosko tahkosivat Ville Valolle ja kumppaneille miljoonia.

Marko Hietalalla oli vuonna 2019 ansiotuloja yli 114 000 euroa ja pääomatuloja runsaat 16 000 euroa.

Vuonna 2018 hänellä oli ansiotuloja yli 90 000 euroa ja pääomatuloja reilu 23 000 euroa. Vuoden 2017 luvut ovat yli 77 000 euroa ansiotuloa ja lähes 22 000 euroa pääomatuloa.

Lue ja katso lisää:

Marko Hietala jättää Nightwishin – menestyneestä metalliyhtyeestä lähtevä basisti-laulaja ryöpyttää musiikkiteollisuutta kovin sanoin

Tuomas Holopainen oli kyllästynyt Nightwishiin – uusi palo synnytti tupla-albumin

Nightwish julkaisi uuden levynsä koronaepidemian aikana, kuten moni muukin bändi – basisti Marko Hietala kuvailee tilannetta epätodelliseksi

Yhdysvaltalaiset tutkijat nimesivät uuden rapulajin Nightwish-yhtyeen mukaan – basisti-Hietala: Olen itse ollut yhtyeen "fossiili" tähän asti

Nightwish – Suomen menestyneimmän bändin tarina

Korona sai Nightwishin Floor Jansenin tekemään omaa musiikkia: "Olen tällä hetkellä niin rock, etten oopperalavoilla selviäisi"

Voit keskustella aiheesta 13.1. kello 23 asti.

Mitä kaikkea oopperalaulaja Aino Acktén huvilan hirsiseinät ovat kuulleetkaan? Kesähuvilassa keskusteli, musisoi ja juhli koko Suomen kulttuurieliitti 1900-luvun alkupuoliskolla. Jean Sibelius, Oskar Merikanto, Eino Leino, Albert Edelfelt ja monet, monet muut. Kaikki tuntuivat tuntevan toisensa.

Sibelius oli ollut kuulemassa 17-vuotiaan Acktén ensimmäistä julkista esiintymistä jo vuonna 1893 Helsingissä ja lähetti onnittelusähkeen "Suomen Satakieliselle" Acktén onnistuttua Pariisin Suuren Oopperan lavalla 1897.

Moniin muihin taiteilijoihin Aino Ackté tutustui 1800-luvun lopulla Pariisissa. Tuolloin esimerkiksi Edelfelt ilmoitti haluavansa maalata Ainon muotokuvan, josta tuli yksi Suomen kultakauden helmistä.

Kaikki suomalaistaiteilijat ponnistelivat tavoitteenaan saada Suomi, Venäjän keisarikunnan osa, maailmankartalle Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Ackté itse esimerkiksi käänsi ranskaksi Juhani Ahon lastuja ja piti kunnia-asianaan laulaa myös suomalaista musiikkia, muun muassa Sibeliuksen hänelle omistamaa Höstkväll-kappaletta.

Kun Ackté ja hänen puolisonsa, tohtori Heikki Renvall hankkivat vuonna 1904 Tuurholman tilan – Aino Acktén huvilan tuolloinen nimi – kesäpaikakseen, sinne oli säännöllinen laivayhteys Helsingistä.

Esimerkiksi elokuun alussa 1905 pari järjesti suuret illalliset, jolloin laiva odotti vieraita laiturissa koko yön viedäkseen vieraat takaisin kaupunkiin. Ackté oli onnistunut houkuttelemaan vieraaksi myös heikkokuntoisen taidemaalarin Albert Edelfeltin, ja Edelfelt malttoi poistua vasta aamuyhdeksältä. Edelfelt kuoli pari viikkoa juhlien jälkeen.

Huvilassa on vaurioita kaikkialla

Nyt historiallinen huvila uhkaa lahota paikoilleen ja peruskorjauksella on todella kiire.

Tuoreen kuntotutkimuksen mukaan vuonna 1877 valmistunut rakennus on vaurioitunut laajasti. Kosteus-, laho- ja mikrobivaurioita on kaikkialla: alapohjassa, ulkoseinissä ja yläpohjassa. Myös välipohjassa on ongelmia.

– Rakennus vaatii hyvin kattavan remontin. Näin vanhan ja suojellun rakennuksen korjaaminen on todella haastavaa, sanoo tiimipäällikkö, arkkitehti Sonja Liljeblad Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialalta.

Huvila on poikkeuksellisesti rakennettu pystyhirsistä, minkä vuoksi vesi on päässyt valumaan ehkä vielä tehokkaammin alas kuin vaakahirsissä. Osaan hirsistä on myös jätetty kaarnaa, mikä on otollista maaperää mikrobeille ja houkuttelee tuhoeläimiä.

Suuri ongelma on ulkolaudoituksen takana tuulensuojahuopa, joka on käsitelty bitumisella kyllästeaineella. Sieltä erittyy sisäilmaan vaarallisia yhdisteitä, jotka myös haisevat etenkin lämpimällä ilmalla. Nämä PAH-yhdisteet voivat aiheuttaa syöpää, muistutetaan työsuojeluhallinnonkin sivuilla.

Huopa ja hirret ovat myös vaurioituneet kosteudesta, koska tuuletusväliä ei ole jätetty.

– Tämän takia myös hirsien välissä käytetty pellavaeriste on vaurioitunut, Liljeblad kertoo.

Käytännössä huvilasta pitäisi purkaa sekä sisäpinta että ulkolaudoitus ja putsata hirret ja vaihtaa niiden välissä olevat pellavaeristeet uusiin.

– Sitä ei tarvitse tehdä täysin käsin, mutta hirvittävän iso työ se on.

Kuntotutkimuksen mukaan hirren pinnat voidaan kuivajääpuhaltaa puhtaaksi. Alahirret ja ikkunan viereisiä hirsiä joudutaan vaihtamaan uusiin. Osa ulkokoristeistakin on jo niin lahoja, että ne ovat vaarallisia pihassa kulkeville.

Mitään ei ole tapahtunut kymmeneen vuoteen

Huvila on ollut käyttökiellossa vuodesta 2011. Paikan päällä ei voi kuin ihmetellä, miten helsinkiläisten omaisuudesta pidetään huolta.

Maalaisjärjelläkin arvaa kookkaan köynnöksen keräävän kosteutta seinälaudoituksessa. Myös rännivedet pitäisi johtaa kauemmas sokkelista.

Nyt julkisivun koristepensas on levinnyt jo huvilan yläpohjaankin, kosteutta valuu alapohjaan suoraan katon syöksytorvista ja peltikatolla on erikokoisia reikiä, mahdollisesti lumenpoiston takia, paljastaa kuntokartoitusraportti.

Acktén huvilassa ryömintätilan tuuletus todettiin puutteelliseksi kymmenen vuotta sitten, mutta siitä huolimatta kivijalan tuuletusluukuissa on yhä pieni, vähän nyrkkiä suurempi ritilä, ja muu osa luukuista on peitetty vanerilla.

Yhdeksi pääsyyksi huvilan vaurioitumiseen mainitaankin raportissa "rakennuksen osin puutteellinen ja riittämätön kiinteistön ylläpito". Suomeksi sanottuna: Helsingin päättäjät eivät ole piitanneet arvohuvilasta ainakaan kymmeneen vuoteen.

Rakennukseen tehtiin vuosina 1986–87 peruskorjaus, jolla muun muassa alapohjan rakenteita on uusittu.

Sisätiloihin on jätetty koristeellisia kristallikruunuja ja arvokkaan näköisiä vanhoja mattoja. Upeat kakluunit seisovat yhä ehjinä. On suoranainen ihme, ettei talossa ole tehty ilkivaltaa.

Huvilan alueella kasvatettiin kamelioita, ajan muotikasveja

Kutsujen emännöinnin lisäksi Ackté ohjasi Tuurholmassa harrastelijanäyttelijöitä ja osallistui tilan hoitamiseen. Acktén kerrotaan rakastaneen kaunista puistoa ja reheviä kasvihuoneita, mutta erityisesti huhkimista raivaustöissä vesurin kanssa.

Maatalouden hoitamiseen herrasväki joutui palkkaamaan avukseen agronomi Lauri Kristian Relanderin, josta myöhemmin tuli presidentti.

Tilanhoitoa kuvaa hyvin esimerkiksi se, että vuonna 1905 Yhdysvalloista palannut Ackté antoi haastatteluja kaupunkikodissaan Tuurholmasta tuotujen kamelioiden keskellä. Nuo Itä-Aasiasta kotoisin olevat pensasmaiset eksoottiset huonekasvit tulivat muotiin Kamelianainen-romaanin ja La Traviata -oopperan jälkeen.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä kaikesta oli pulaa, mutta Renvallien perheen turvana oli Tuurholma kasvitarhoineen. Sisällissodan aikana Ackté ei tosin uskaltanut hakea ruokavarastoonsa täydennystä Tuurholmasta, koska pelkäsi punakaartia.

Kaupunkilaiset kunnostuksen puolella Omastadi-äänestyksessä

Viime lokakuussa valmistunut huvilan kuntokartoitus on täysin aktiivisten helsinkiläisten ansiota. Kuntokartoitus, kunnostuksen rahoitussuunnitelma ja huvilan kunnostaminen kaikkien helsinkiläisten käyttöön saivat Omastadi-äänestyksessä vuonna 2019 eniten ääniä Kaakkois-Helsingissä, lähes 3 000.

Korjaus- ja rahoitussuunnitelmaa tehdään äänestyksen mukaan yhdessä Laajasalo–Degerö-seuran kanssa.

Raportin mukaan peruskorjausta pitää suunnitella nopeasti, jotta huvilan tuhoutuminen voidaan estää.

– Pallo on Helsingin kaupungilla, ja me odotamme. Toivon, että tammikuun aikana päästäisiin ainakin askel eteenpäin, sanoo Laajasalo–Degerö-seuran puheenjohtaja Osmo Rantakari.

Kaupungin tiimipäällikkö Sonja Liljeblad arvelee, ettei kaksi miljoonaa euroa välttämättä riitä remonttiin. Sen jälkeen investointikustannukset pitäisi saada vuokrassa takaisin.

– Rakennuksen kunto vaatii täydellisen peruskorjauksen, ja kaupungin periaatteiden mukaisesti kunnostuksen kustannukset pitää saada vuokrissa takaisin. Sellaisen käytön löytäminen, missä vuokralainen pystyisi maksamaan niin korkeita vuokria, on todella hankalaa.

Liljeblad muistuttaa, että kaupungin varoja ei voi käyttää tukemaan esimerkiksi yksittäisen yrittäjän kesäkahvilatoimintaa.

– Nämä ovat lopulta poliittisia päätöksiä. Halutaanko kaupunkilaisten omistuksessa säilyttää tämäntyyppisiä rakennuksia vai onko muu käyttö parempi? Tämä on vaikea kysymys. Vastaavantyyppisiä kohteita on kaupungin omistuksessa useita.

Lisäksi remonttiin pitää budjetoida rahaa ja viime kädessä kaupungin rahoista päättävät valtuutetut.

Kamarimusiikkifestivaali haluaisi palata huvilaan

Huvilassa järjestettiin kesällä 2010, ennen käyttökieltoa, Aino Acktén kamarifestivaalin suosittuja konsertteja.

Nyt Kallion kirkossa konsertteja järjestävä festivaaliyhdistys on kiinnostunut palaamaan huvilaan.

– Se on niin ainutlaatuinen, upea paikka. Ehdothan ovat vielä auki, jos siitä yleensä tulee mitään, sanoo toiminnanjohtaja Sten Maury.

Yhdistyksellä ei ole varaa osallistua remonttiin. Vuonna 2010 yhdistys maksoi huvilasta vuokraa ja toimintakuluja 60 000 euroa, 5 000 euroa kuukaudessa.

– Kulttuuritoiminnalla ei ole mitään mahdollisuutta maksaa tällaisia summia. Järjestimme siellä 40 häät. Siten maksoimme seuraavan talven kustannukset, Maury laskee.

Laajasalo–Degerö-seuran puheenjohtaja Rantakari toivoo, että jälkipolvilla olisi mahdollisuus nähdä Acktén huvilan kaltainen loisto.

– Toivomme, että huvilasta tulee aktiivinen paikka, jossa kansalaiset saavat käydä ja jossa olisi ravintolapalveluita ja konsertteja.

Huvilasta ovat varmasti kiinnostuneita muutkin kuin kamarimusiikkifestivaali. Tänään Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan kokouksessa käsiteltiin SDP:n Johanna Laisaaren ja 21 muun valtuutetun aloitetta, jonka mukaan huvilaan pitäisi perustaa "Suomen jännien naisten museo", Maria Petterssonin suositun kirjan Historian jännät naiset mukaan.

Aloite jäi pöydälle. Virkamiehet eivät puolla sitä. Museota pidetään kalliina ja riskinä arvokkaan rakennuksen kannalta. Lisäksi sen katsotaan olevan ristiriidassa kaupunkilaisten tahdon eli Omastadi-äänestyksen kanssa. Valtuustoaloitteestakin päättää lopulta kaupunginvaltuusto.

Kesähuvila talvikäyttöön?

Helsingin kaupunginmuseo ei ota vielä kantaa, voitaisiinko Acktén kesähuvila kunnostaa ympärivuotiseen käyttöön. Tällöin esimerkiksi yläkerran pikkuhuoneita voitaisiin vuokrata, ja toiminnasta tulisi kannattavampaa.

Kuntoraportin mukaan ulkoseiniin vaadittava tuuletusrako leventää seiniä ja vaikuttaa muun muassa ikkunoihin. Talvikäytön eristeet voivat leventää seiniä edelleen.

– Mitään vastauksia ei tällä hetkellä vielä ole. Kaikkia asioita mietitään hankesuunnitelman edetessä eri tahojen yhteistyönä. Samaan aikaan pitää miettiä esimerkiksi sitä, mitä toimintoja huvilaan voidaan sijoittaa, rakennuskonservaattori Jaana Perttilä Helsingin kaupunginmuseosta sanoo.

Huvila on suojeltu rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaana rakennuksena. Siellä ei saa tehdä sellaisia korjauksia eikä muutoksia, jotka heikentävät rakennustaiteellisia ja historiallisia arvoja tai muuttavat arkkitehtuurin ominaispiirteitä.

Huvilassa puhuttiin varmasti myös politiikkaa

Aino Ackté oli kieltäytynyt laulamasta tsaari Nikolai II:lle tämän vieraillessa Pariisissa. Myös tsaarin sedälle, suuriruhtinas Vladimirille Aino oli ilmoittanut kasvokkain olevansa suomalainen, ei venäläinen.

Laajasalon kesähuvilassa puhuttiinkin oletettavasti paljon myös politiikkaa.

Acktén ensimmäinen aviomies Heikki Renvall kuului Nuorsuomalaiseen puolueeseen ja ehti toimia muun muassa itsenäisyyssenaatin jäsenenä, kansanedustajana ja Helsingin Sanomien päätoimittajana.

Pehr Evind Svinhufvud, myöhemmin Suomen ensimmäiseksi valtionhoitajaksi 1918 ja maan kolmanneksi presidentiksi 1931 valittu poliitikko, oli Renvalleille niin läheinen ystävä, että hänen ehdottamansa nimi, Mies, valittiin Ainon ja Heikin pojan nimeksi vuonna 1908. Svinhufvudin mielestä juuri miehiä Suomi sillä hetkellä tarvitsi.

Jo Acktén vanhemmat olivat fennomaaneja, ja vanhempien ystävän, senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen avulla Aino sai ensimmäisen stipendinsä Pariisin-opintojaan varten.

Ainon ja hänen toisen aviomiehensä, maaherra, kenraali Bruno Jalanderin ystäviin kuului esimerkiksi entinen presidenttipari K. J. ja Ester Ståhlberg. Kun nämä joutuivat syksyllä 1930 Lapuan liikkeen muiluttamina Helsingistä Joensuuhun, tuon jälkeenkin ystävät puivat maan tilannetta.

Kruunusillat tuovat huvilan lähemmäksi keskustaa

Tullisaaren puisto huvilan ympärillä on satoja vuosia vanhaa kartanopuistoa, joka sekin on valtakunnallisesti merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde. Puistoa Helsingin kaupunki on kunnostanut viime vuosina, ja se onkin jalopuineen ja kävelyteineen kätketty helmi Laajasalon perukoilla.

Kaupunginosa kuitenkin kasvaa kovaa vauhtia uudella Kruunuvuorenrannan asuinalueella, ja Kruunusillat tuovat valmistuessaan vuonna 2026 huvilan lähemmäksi keskustaa kuin Acktén aikainen laivayhteys.

– Mennään 20 vuotta eteenpäin, niin täällä asuu 40 000 ihmistä. Tämähän on pieni kaupunki. Huvila tulee varmasti käyttöön, sillä tarvitsemme tiloja kulttuurille ja urheilulle, eikä niitä tällä hetkellä valitettavasti täällä ole, Laajasalo–Degerö-seuran puheenjohtaja Osmo Rantakari sanoo.

Myös Helsingin kaupunginmuseon rakennuskonservaattori Jaana Perttilä pohtii, että huvilan käyttötarkoitusta mietittäessä pitää huomioida puiston lisäksi myös kasvava kaupunki huvilan ympärillä.

Lähteenä on käytetty suunnittelu- ja konsultointiyritys Rambollin tekemän kosteus- ja sisäilmateknisen kuntotutkimuksen lisäksi muun muassa kansallisbiografiaa Aino Acktésta, Outi Pakkasen teosta Pariisin primadonna Aino Ackté, Pentti Savolaisen ja Matti Vainion toimittamaa teosta Aino Ackté, Elämänkaari kirjeiden valossa sekä Acktén itsensä kirjoittamaa ensimmäistä Muistojeni kirjaa.

Voit keskustella aiheesta keskiviikkoon 13. tammikuuta kello 23:een asti.

Lue lisää:

"Kulttuuriskandaali" – Aino Acktén arvohuvila nukkuu ruususen unta ja rapistuu, koska korjausta on jahkattu vuosia (9.8.2019)

Myllerrys jatkuu Helsingissä: pian aletaan rakentaa kolmen sillan kokonaisuutta, ja se tietää paikallisille kovia aikoja – yhdestä sillasta tulee Suomen pisin (7.7.2020)

Aino Ackte – muistoja diivasta (Areenassa ohjelma vuodelta 1990)

Oopperalaulaja Aino Ackté oli kiihkeä kuin Salome – Musiikin syntymäpäiväkalenteri (23.4.2019)

Facebook poisti lauantaina Sovittelujournalistit – Sopiva ry:n Facebook-sivun ilman ennakkovaroitusta. Samalla hävisivät ryhmän ylläpitäjiin kuuluvan kuuden ihmisen henkilökohtaiset profiilit.

Sopivan puheenjohtaja, Helsingin yliopiston viestinnän tutkija Mikko Hautakangas epäilee, että syynä on ilmoitus, jossa kerrottiin tulevasta lukupiiristä. Sen aiheena olivat salaliittoteoriat.

– Osallistujia kehotettiin lukemaan etukäteen tiettyjä tekstejä, ja yhden otsikko sisälsi sanan Qanon. Sen mainitseminen on saattanut tulla tunnistetuksi automaattisesti ja johtaa poistamiseen, Hautakangas arvelee.

Lukupiirissä oli tarkoitus lähestyä aihetta tutkimuksen kautta ja kriittisesti. Hautakangas arvioi, että viime aikojen tapahtumat Yhdysvalloissa ja kongressin valtaus ovat saaneet somejätit tarkistamaan ehtojaan. Ja se näkyy nyt.

– Tämä on hyvä esimerkki siitä, millainen somejättien valta on. Automaattinen tunnistus ei arvioi, keskustellaanko asioista kriittisesti, jos mukana on kielletty sana, jota ei saisi lausua ääneen.

Yksityisellä firmalla suuri valta

Facebookin automaattiviestin mukaan profiilit on poistettu käyttöehtojen rikkomisen vuoksi, eikä päätöstä voi perua. Hautakangas kertoo, että he ovat tänään onnistuneet saamaan yhteyden Facebookin työntekijään, joka selvittää tapausta.

– Meidän ryhmäämme kuuluu journalisteja ja tutkijoita, ja meidänkin on vaikea saada lisätietoa asiasta tai kontaktia Facebookin. Muilla on vielä jyrkempi muuri vastassa.

Tapaus herätti huomaamaan, kuinka paljon oleellista tietoa voi kadota ja kuinka vähän asiaan voi vaikuttaa.

– Joillakin hävisi samalla esimerkiksi työhön liittyvää keskustelua. Olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa teemme työ- ja muita tärkeitä asioita alustalla, jonka sisältöön yksityisellä firmalla on valta. Käyttö on tuntunut helpolta. Tekee nöyräksi tajuta, miten auliisti olemme antautuneet Facabookin vallan alle.

Poistettu ryhmä tutkii polarisaatiota

Ironisen tilanteesta tekee se, että nyt poistettu ryhmä tutkii sitä, miten julkinen keskustelu tuottaa yhteiskunnallista vastakkainasettelua.

Yhdistys järjestää koulutuksia ja työpajoja, joissa se pyrkii ehkäisemään polarisaatiota ja luomaan keskusteluyhteyden eri tavoin ajattelevien ihmisten välille.

Ryhmään kuuluu journalisteja ja tutkijoita. Poistetut kuusi yksityistä profiilia kuuluvat muun muassa Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimittajille (Anna Takala ja Noora Kettunen), kahdelle tutkijalle (Mikko Hautakangas ja Matleena Ylikoski) ja Mediakasvatusseuran suunnittelijalle (Ninni Ahonen).

Aiemmin poistettu alastomuuden perusteella

Vastaavia tapauksia on sattunut aiemminkin. Vuonna 2020 Instagram sensuroi Suomen valokuvataiteen museon päivityksen taiteilija AdeYn teoksesta, jossa näkyi kaksi alastonta ihmistä.

Vuonna 2019 Facebook poisti ilman ennakkovaroitusta mm. siipikarjaharrastajien keskusteluryhmät Munanetin ja Tuotantokanit. Ylläpitäjät arvelivat tuolloin, että syynä saattoivat olla kuvat kuolleista eläimistä tai eläinten hyödyntämiseen liittyvät aiheet.

Lokakuussa 2020 Facebook poisti vihapuheena toimittaja kirjailija Markus Leikolan satiirisen kirjoituksen, joka vertaa pandemia-aikaa talvi- ja jatkosodan tilanteeseen. Kari Haakana kirjoitti tuolloin blogissaan Facebookin kyvyttömyydestä ymmärtää konteksteja.

Nyt ilmi tulleesta Sovittelujournalistien tapauksesta tekee erityisen se, että yhdistyksen sivujen mukana somejätti hävitti myös ylläpitäjien henkilökohtaiset profiilit.

Keskustele aiheesta 14.1. klo 23 asti.

Lue lisää:

Instagram sensuroi suomalaismuseon näyttelyä: monikansalliset mediajätit päättävät, mitä näemme ja mitä emme, eikä se ole aina johdonmukaista

Facebook tiukensi käytäntöjään: Suomessa suljettiin yhtäkkiä suositut muna- ja kaniryhmät – nyt muutkin harrastajat ovat paniikissa

– Äänitysstudion henkilökunta oli kanssamme ihan ihmeissään, koska vaadimme koko ajan yhä brutaalimpia ja tummempia soundeja. Lopulta äänittäjä ratkaisi ongelman tekemällä soundeista tarkoituksellisesti sameat ja epäselvät.

Näin muistelee Disgrace-yhtyeen Jukka Taskinen yhtyeen kolmen vuosikymmenen takaista äänityssessiota tuoreessa Rotting Ways to Misery: History of Finnish Death Metal - kirjassa (Cult Never Dies, 2020).

1990-luvun taitteessa suomalaisissa treenikämpissä ryhdyttiin takomaan silloisen mittapuun mukaan varsin outoa ja rujoa meteliä. Aggressiiviset kitarariffit, örisevä laulu ja mätänevälle lihalle lemuavat kalmaiset sanoitukset kertoivat, että death metal oli ryöminyt myös Pohjolan kaukaisimpaan kolkkaan.

Suomi oli tässä(kin) asiassa hieman Ruotsia jäljessä: länsinaapurin skene ponnahti liikkeelle vähän aikaisemmin, ja Tukholmasta valui vaikutteita Turun ympäristöön, jossa syntyi ensimmäisiä suomalaisia death metal -yhtyeitä, kuten Xysma, Disgrace ja Funebre.

– Kun homma sitten lähti kunnolla käyntiin, Suomi kiri muuta maailmaa nopeasti kiinni. Jo vuonna 1991 usealla kotimaisella yhtyeellä oli julkaistuja albumeja. Tuolloin death metal oli globaalistikin vielä alkutekijöissään, muusikko ja kirjailija Markus Makkonen toteaa.

Makkosen ja Kim Strömsholmin usean vuoden ponnistus, tuhti ja perinpohjainen Rotting Ways to Misery avaa ja kuvaa suomalaisen death metalin ensimmäistä aaltoa, joka sai saman tien arvostusta ympäri maailmaa ja jonka tuoksinassa syntyi useita merkittäviä kotimaisia bändejä, kuten Amorphis ja Sentenced.

Englanniksi kirjoitettu kirja on tekijöiden mukaan herättänyt yllättävän paljon kansainvälistä kiinnostusta. Äskettäin kaksikkoa esimerkiksi haastateltiin intialaiseen podcastiin, ja innostuneita kuuntelijoita oli yli 16 000.

– Tämänhetkisestä kiinnostuksesta kotimaista death metalia kohtaan on aiemmin kielinyt sekin, että kun olen esiintynyt ulkomailla, ihmiset ovat tulleet kyselemään, mitä jollekin Demigodille kuuluu, ja onko se ja se bändi vielä kasassa, Markus Makkonen kertoo.

Musiikilliseen ääri-ilmiöön suhtauduttiiin varauksellisesti

Suomea on usein pidetty edistyksellisenä metallimaana par exellence, mutta ihan näin onnellisesti asiat eivät aina ole olleet. 1980-luvun alkupuolella Suomessa oli muutama isompi perinteiseen ilmaisuun nojannut metalliyhtye. Vuosikymmenen lopulla Stonen kaltaiset bändit onnistuivat venyttämään raskaan musiikin rajoja, mutta vielä death metalin esiinmarssin aikoihin moni mielsi “oikeiksi” metallibändeiksi lähinnä Deep Purplen ja Iron Maidenin kaltaiset mastodontit.

– Valtavirtakuuntelija ei todellakaan vielä tuolloin ollut valmis death metalin kaltaiseen musiikilliseen ääri-ilmiöön. Tyylilajia pidettiin epämusiikkina, sille naurettiin ja kyseltiin, että onkos teillä edes lyriikoita, Markus Makkonen kertoo.

Death metal -yhtyeillä ei myöskään ollut mitään asiaa useimpiin kotimaisiin ammattimaisiin äänitysstudioihin, mikä asetti jo sinänsä raameja ja rajoituksia musiikin tekemiselle. 1990-luvun taitteessa studioita omistivat ja kontrolloivat lähinnä nuorisojärjestöt ja julkisen tahon toimijat, joille death metal näyttäytyi epäilyttävänä marginaali-ilmiönä. Sanoituksia haluttiin tutkia etukäteen, ja kun selvisi, että niiden tematiikka kieppui väkivallan ja rienaamisen ympärillä, studioiden ovet pysyivät säpissä.

Epäsuotuisista olosuhteista huolimatta death metal kuitenkin kukoisti Suomessa kymmenien bändien voimalla. Skeneä leimasi individualismi ja persoonallisuus: Suomessa tehtiin kulmikkaampaa jälkeä kuin Yhdysvalloissa ja Ruotsissa.

– Kun Yhdysvalloissa ja Ruotsissa panostettiin todella paljon soundeihin, mentiin meillä Suomessa jonnekin Jukka-Pekan autotalliin äänittämään death metal -levyä. Synkkyys, pimeys, lumi – ne ovat muovanneet suomalaiselle death metalille oman soundin. Lisäksi Suomessa on aina osattu murjottaa nurkassa, Kim Strömsholm pohtii.

Toisaalta suomalainen skene on kestänyt aikaa monen muun maan tuotoksia paremmin: osin tarkoituksellisesti, osin vahingon kautta.

– Koska äänitysfasiliteetit olivat usein kaikkea muuta kuin death metalia varten suunniteltuja, tuli soundimaailmastakin paikoin varsin erikoinen. Tietynlainen erikoisuus ja paikoin korostetun taiteellinen lähestyminen lyriikoissa ja kitarariffeissä ovat herättäneet maailmalla huomiota, Markus Makkonen toteaa.

Ensin snagarille, sitten moshaamaan

Kim Strömsholm ryhtyi kuuntelemaan death metalia jo 12-vuotiaana. Omaa alakulttuureihin keskittyvää lehteä hän ryhtyi tekemään vuonna 1988. Ensimmäisen oman bändinsä, Festerdayn, hän perusti seuraavana vuonna.

– Kun oli 11-vuotias, joku W.A.S.P. oli minun makuuni aivan liian pliisua kamaa. Muiden kuunnellessa Metallicaa minä diggailin Slayeria. Olen aina tykännyt radikaalista musiikista ja siitä, ettei kukaan pysty määrittämään olemassaoloasi millään tavalla.

1990-luvun taitteessa Strömsholm kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa ulkomaisten metalliartistien kanssa, ja parhaimmillaan kirjeitä saapui nelisenkymmentä yhden viikon aikana.

Myös kasetteja ja demoja vaihdettiin eli treidattiin tiuhaan tahtiin, mikä leimasi vahvasti koko lajityypin toimintaa. Nykymittapuunkin mukaan materiaali kiersi ympäri maailmaa yllättävän tehokkaasti. Treidaamisen kautta suomalaisen death metalin makuun pääsivät muun muassa Death- ja Autopsy-yhtyeistä tunnettu, kuolonmetallin pioneereihin kuuluva amerikkalaismuusikko Chris Reifert ja hollantilaisen Asphyx-bändin basisti Alwin Zuur.

– Belialin Wisdom of Darkness oli ensimmäinen kosketukseni suomalaiseen death metaliin. Tykästyin kyseiseen levyyn, koska se oli äärimmäisen synkkää ja brutaalia kamaa, Zuur muistelee Rotting Ways to Misery -kirjassa.

Mutta miksi death metal sitten löi itsensä läpi alle parikymppisten nuorten miesten keskuudessa?

– Käytiin snagarilla ostamassa kahden markan hodari, jossa oli sinappia ja kurkkusalaattia. Sitten vedettiin hodari naamaan ja mentiin lenkkarit jalassa moshaamaan. Se oli aika kivaa, Kim Strömsholm kiteyttää.

1990-luvun alussa Suomea kuristi ja kurjisti myös ennennäkemättömän paha lama, ja Markus Makkonen onkin pohtinut lama-ajan vaikutusta death metal -innostukseen.

– Varmasti lamalla on ollut merkitystä siinä mielessä, ettei ihan hirveästi kulttuuri- ja harrastusmahdollisuuksia tuolloin ollut. Bänditoiminnan pariin hakeutuminen on ollut tässä tilanteessa loogista: se on suhteellisen edullista, sitä kautta saa kavereita, ja aikaakin voi kuluttaa mielekkäällä tavalla.

Liiallinen tarjonta sai genren katoamaan

Suomalaisen death metal -boomin mysteereihin kuuluu se, että ilmiö hiipui lähes yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin: 1990-luvun puoliväliin mennessä kulttuurista oli jäljellä pelkät rippeet.

Yksi syy death metalin kuolonkorinoihin oli globaali ylitarjonta: liian moni yhtye teki liian samankaltaista musiikkia, mikä johti yleiseen kyllästymiseen.

Markus Makkosen mukaan oleellinen tekijä tyylilajin simahtamiseen oli myös soittajien nuori ikä: ensimmäinen aalto tavoitti nuoria miehiä, joista vanhimmatkin olivat enintään parikymppisiä.

– Saattoi käydä niin, että parin vuoden kuluttua death metal alkoi tuntua monesta teini-iän puuhastelulta. Musiikkimaku laajeni, ja brutaali metalli jäi taka-alalle.

Markus Makkonen itse perusti ensimmäisen oman death metal -bändinsä 1990-luvun puolivälissä.

– Suomi-skene oli juuri kadonnut kuvioista, ja jäljellä oli enää muutama isompi nimi. Death metal oli tuolloin todella epätrendikästä musiikkia, jota ei kuunnellut juuri kukaan. Toisaalta tekeminen tuntui samanlaiselta underground-meiningiltä kuin ilmiön alkuvaiheessa.

Skenen sammahtamiseen vaikutti myös vallalla ollut väkevä individualismi ja kunnianhimo: kahta samanlaista albumia ei haluttu tehdä. Esimerkiksi Sentencedin toinen albumi, North from Here (1993) sisälsi mytologisia folk-vaikutteita, kun taas kolmatta, vuoden 1995 Amok-albumia inspiroi jo dramaattinen ja synkkä goottimetalli.

– Tuntui siltä, että myös omat idolimme olivat muuttumassa joksikin muuksi. Entombed hakeutui rokkaavammille alueille, ja death metal hiipui meistäkin pois luonnollisella tavalla, Sentencedin rumpali Vesa Ranta muistelee Rotting Ways to Misery -kirjassa.

2000-luvun puolivälissä Suomessa ja muuallakin koettiin death metalin toinen aalto, ja nyt maailma mätänee jo kolmannen tyrskyn mainingeissa. Tyylilajin tuoreiksi kotimaisiksi lipunkantajiksi ovat nousseet muun muassa Perinei, Eradication of the Unworthy Infants, Neurosurgery ja Cryptic Hatred.

– On hienoa, että joku nuorempi löytää saman idean, jonka löysin itse aikoinani. Arvostan kovasti death metalia tekeviä nykynuoria ja tuen heitä 110-prosenttisesti, Kim Strömsholm summaa.

Korjaus 13.1. klo 21:35: Korjattu alun maininta Funebresta Disgrace-yhtyeeksi.

Lue aihepiiristä lisää:

"Kun Mariaanien haudasta löytyy muoviroskaa, se hätkähdyttää" – Amorphiksen uudella levyllä mehiläinen katoaa ja sivilisaatio tuhoutuu

Eemil Lajoma, 17, harjoitteli örinälaulua "ihan vitsinä" – ukkoontuneelle alalle syntyi nuorten bändi, joka niittää kiitosta Youtubessa

Örinä, veri ja vessaharjat valtasivat laskettelukeskuksen Itävallassa – Tälläista on meno Kaltenbach-äärimetallifestivaalilla

Sinikka Nopola on menehtynyt vaikeaan sairauteen keskiviikkona 13.1. Helsingissä.

Sinikka Nopola aloitti työuransa toimittajana Helsingin Sanomissa ja siirtyi vapaaksi kirjailijaksi ja journalistiksi vuonna 1985.

Kirjallinen ura alkoi vuonna 1987 ilmestyneellä Teepussit -esikoisteoksella. Novellikokoelmasta löytyi jo runsaasti Nopolalle tunnusomaista huumoria.

Nopolan laaja tuotanto käsittää yli 80 kirjaa, lukuisia näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia, pakinoita, esseitä, kuunnelmia ja musikaaleja.

Lastenkirjallisuuden nykyklassikoita

Sinikka Nopola tunnetaan etenkin suosituista Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoistaan, joita hän on kirjoittanut sisarensa Tiina Nopolan kanssa. Kirjasarjaa ryhdyttiin tekemään vuonna 1989.

Toissa vuonna Sinikka Nopola kertoi Ylelle yhteistyöstä sisarensa kanssa seuraavasti:

– Kirjoitan parhaillaan omaa kirjaani ja teen sitä aina aamuisin. Kun on ollut yksin omien ajatustensa kanssa muutaman tunnin, on virkistävää ryhtyä kirjoittamaan Tiinan kanssa.

Toinen Nopoloiden suosittu kirjasarja on Risto Räppääjä. Oranssitukkaisen, rumpuja soittavan pojan vauhdikkaita ja hauskoja seikkailuja on saatu seurata jo vuodesta 1997 lähtien, jolloin ilmestyi Hetki lyö, Risto Räppääjä -kirja.

Ilmiöksi nousseesta sarjasta on tehty myös useita elokuvaversioita. Ensimmäinen, vuoden 2008 Risto Räppääjä-elokuva veti teattereihin yli 200 000 silmäparia, ja oli kyseisen vuoden katsotuin kotimainen elokuva.

Käsitteli suomalaista hulluutta hellyydellä

Sinikka Nopola on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 2001 hän oli sisarensa kanssa Finlandia Junior -palkintoehdokkaana.

Kirjailijana Sinikka Nopola ihaili etenkin 1930-luvulla vaikuttaneen Saima Harmajan tuotantoa.

Sinikka Nopolan kustantajan Tammen mukaan Nopola ymmärsi suomalaista luonteenlaatua ja hulluutta hellyydellä. Nopolan hämäläistarinat Eilasta ja Rampesta ovat tästä yksi esimerkki

Sinikka Nopola oli kuollessaan 67-vuotias.

Lue myös:

Sinikka ja Tiina Nopola kirjoittavat yhdessä kylki kyljessä, mutta samaan hotellihuoneeseen he eivät enää mene

Kirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ovat luoneet lastenkirjallisuuden nykyklassikoita

Kirjailijasisarukset Sinikka ja Tiina Nopola esittelivät tyttövuosiensa yllättävät kirjoitukset

Kuuntele Yle Areenassa:

Lastenkirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ruotivat sisaruutta ja 60-lukua: “Olenko minä joku yksilö? Enemmänkin kaksilo”

Yllättävä tieto rakastetun lastenkirjailijan kuolemasta on koskettanut suomalaisia. Sosiaalinen media on täyttynyt nopeasti viesteistä, joissa muistetaan Sinikka Nopolaa.

Lastenkirjahahmo Risto Räppääjän luoja ja huumoristaan tunnettu kirjailija Nopola kuoli keskiviikkona vaikeaan sairauteen. Hän oli kuollessaan 67-vuotias.

– Kyllä tästä ny numero tehrään kun surettaa. Kiitos kaikesta Sinikka Nopola, toimittaja ja muusikko Arto Pajukallio kirjoittaa Facebookissa.

"Muistosi elää ikuisesti"

Twitterissä Sinikka Nopolaa muistaa muun muassa kirjailija Tuomas Kyrö:

– Lyhytproosa, pitkä jälki. Lastenkirjat. Aikuisillekin. Hauska, ironinen, tarkka, lämmin, terävä Sinikka Nopola. Suru.

Kirjailijapariskunta Kati ja Jari Tervo kirjoittavat Twitteriin seuraavaa:

– Oli iloa tuntea. Muistamme Sinikan huumorin, särmän ja inhimillisyyden.

Sinikka Nopolan kuoleman huomioi Twitterissä myös sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.):

– Voi Sinikka. Kiitos lämpimistä hetkistä, monista nauruista ja upeasta työstäsi koko kansan kirjailijana. Muistosi elää ikuisesti. Lämmöllä muistaen ja omaisten sekä läheisten suureen suruun osaa ottaen.

Osanottonsa esittää myös europarlamentaarikko Miapetra Kumpula-Natri (sd.):

– Kiitos lastenkulttuurista, olit meille tosi tärkeä osa lapsiperheessä.

Nuoren polven kirjailija Sisko Savonlahti taas muistelee Sinikka Nopolaa Suomen hauskimpana naisena.

"Perintö elää"

Myös monien kirjastojen ja kirjakauppojen väki ympäri Suomea on surrut Sinikka Nopolan kuolemaa.

– Merkittävä, tuottelias ja monipuolinen kirjailija menetettiin, mutta perintö elää, lukee Nastolan kirjaston Facebook-sivuilla.

– Tämä suru-uutinen kosketti, suremaan jäävät varmasti kaikenikäiset lukijat ja katselijat, kirjoittaa Kallion kirjasto.

– Sinikka Nopola lähti tästä maailmasta liian aikaisin. Kepeät mullat hänelle, lukee helsinkiläisen antikvariaatin Keltaisen Planeetan Facebook-seinällä.

Monia Nopolan ihailijoita koskettivat myös hänen kirjankustantamonsa Tammen surun sanat.

– Tulemme kaikki Tammessa ja WSOY:llä kaipaamaan Sinikka Nopolan uskomatonta mielikuvitusta, nopeaa älyä, sinnikkyyttä ja lämmintä sydäntä. Läheisten lisäksi Sinikkaa jäävät kaipaamaan kaikki me, jotka olemme rakastaneet hänen teoksiaan – sekä kaikki ne tulevat lukijat, jotka eivät vielä ole edes syntyneet, Tammi tiedotteessa luki torstaina.

Lue lisää:

Risto Räppääjän luoja Sinikka Nopola on kuollut

Sinikka ja Tiina Nopola kirjoittavat yhdessä kylki kyljessä, mutta samaan hotellihuoneeseen he eivät enää mene

Kuuntele Yle Areenassa:

Lastenkirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ruotivat sisaruutta ja 60-lukua: “Olenko minä joku yksilö? Enemmänkin kaksilo”

Katso Yle Areenassa:

Sinikka ja Tiina Nopola kertovat Maarit Tastulan haastattelussa lapsuudestaan ja sisarussuhteestaan

Amerikkalaisen Vivian Maierin (1926–2009) näyttelyn piti avautua Valokuvataiteen museo K1:ssä Helsingissä ensi lauantaina.

Nyt kuuluisat valokuvat odottavat katsojia tyhjissä saleissa. Valokuvataiteen museo pysyy koronapandemian takia suljettuna näillä näkymin tammikuun loppuun saakka.

Museolle tilanne on erikoinen, sillä maailmankuulun valokuvaajan otoksia havittelevat näyttelyihinsä lukuisat museot eri puolilla maailmaa.

– Jos suoraan sanotaan, välillä tuntuu, että itku pääsee, tokaisee näyttelyintendentti Maria Faarinen.

Pandemiasta johtuva poikkeusaika on jatkunut museossa jo pitkään. Tilanne harmittaa häntä.

– Olen yrittänyt kovettaa nahkaani kestämään näitä yllättäviä käänteitä. Alan jo olla parkkiintunut siihen, että mitä tahansa saattaa tapahtua.

Vivian Maierin valokuvia oli ensimmäistä kertaa esillä Suomessa Valokuvataiteen museossa vuosi sitten.

Omakuva ja sen varjo -näyttely ehti olla avoinna vain kaksi kuukautta ennen poikkeusolojen julkistamista. Silti se keräsi yli 26 000 kävijää ja oli Suomen valokuvataiteen museon kaikkien aikojen suosituin näyttely.

Maria Faarinen sanoo, että koronan takia näyttely päättyi kesken, eivätkä kaikki halukkaat ehtineet nähdä sitä.

– Emme ole ikinä saaneet yleisöltä niin paljon kiittävää palautetta mistään näyttelystä. Saimme ennen kokemattoman palauteryöpyn.

Museoasiakkaat toivoivat, että saman valokuvaajan otoksia nähtäisiin pian uudestaan.

Nyt Helsingin keskustassa sijaitsevassa Valokuvataiteen museon K1-näyttelytilassa on esillä Vivian Maierin kaikkein tunnetuinta tuotantoa, etenkin katuvalokuvia.

Näyttelyyn on saatu 100 mustavalkokuvaa ja värivedosta neljältä eri vuosikymmeneltä sekä kolme Maierin ottamaa kaitafilmiä.

Esillä on läpileikkaus hänen tuotannostaan. Katuvalokuvien lisäksi mukana on omakuvia sekä muotokuvia hänen kohtaamistaan ihmisistä.

– Maier vietti aikaa kuljeskelemalla kadulla kameransa kanssa. Hän tarkkaili ympäristöään.

– Kuvassa voi olla dramaattinen tilanne, yksityiskohta tai ihminen, johon hän on kiinnittänyt huomiota.

Miksi amerikkalaisen lastenhoitajan valokuvista on tullut niin suosittuja eri puolilla maailmaa?

Näyttelyintendentti Maria Faarinen uskoo, että ihmisiin vetoaa Maierin erikoinen elämäntarina.

– Se on mielikuvitusta kutkuttava. Hänhän kuvasi loistavia kuvia pelkästään itsellensä eikä halunnut kuviaan minnekään esille.

Vivian Maier oli lastenhoitaja, jonka tuotanto tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Yli 100 000 kuvan arkisto löytyi sattumalta unohdetusta chicagolaisesta varastosta vuonna 2007.

Voit lukea Maierista lisää tästä jutusta:

Omalaatuinen lastenhoitaja valokuvasi ihmisiä ja salasi kuvat vuosikymmeniksi – maailmankuulut otokset Suomessa esillä ensimmäistä kertaa

Maria Faarisen mielestä Maierin ottamat valokuvat ovat hauskoja ja kiinnostavia, mikä myös selittää kuvaajan suosiota.

– Niissä on yksityiskohtia, joita haluaa jäädä tutkimaan.

Valokuvataiteen museossa toivotaan, että näyttely voitaisiin avata yleisölle helmikuun alussa. Siihen on erityinen syy.

– Helmikuun ensimmäinen päivä on Vivian Maierin syntymäpäivä. Jos hän eläisi, hän täyttäisi silloin 95 vuotta.

– Olisi hienoa, jos yleisö pääsisi silloin katsomaan näyttelyä Vivianin syntymäpäivän kunniaksi.

Lisää valokuvia Vivian Maier -nettisivuilla.

Sarjakuvasankari Tintin piirtäjän Hergén – oikealta nimeltään hän oli Georges Remi – alkuperäisteos on myyty nettihuutokaupassa 3,2 miljoonan euron hintaan. Teoksen myi ranskalainen Artcurial-huutokauppakamari.

Kyseessä on Sininen Lootus -albumin kanteen tarkoitettu guassi-, muste- ja vesiväriteos, missä Tintti ja hänen koiransa Milou kurkistavat kiinalaisesta posliinivaasista samalla kun lohikäärme uhkaa heitä.

Sinisessä Lootuksessa Tintti seikkailee Kiinassa.

Maalaus valmistui vuonna 1936, mutta tuolloin Tintin kustantaja hylkäsi sen liian värikkäänä ja siksi liian kalliina painaa, ja valitsi yksinkertaisemman version kuvasta.

Hergé antoi kuvan editorinsa pojalle Jean-Paul Castermanille, joka oli tuolloin seitsenvuotias. Hän säilytti kuvan kuulemma pöytälaatikossa. Teos tuli ilmoille hänen kuolemansa jälkeen 1990-luvulla.

Artcurial sai kansikuvasta ainakin puoli miljoonaa euroa enemmän kuin oli arvioinut. Tätä selitetään sillä, että alkuperäisen Tintti-sarjakuvataiteen kysyntä on kovaa.

Hinta, 3,2 miljoonaa, on enemmän kuin mistään sarjakuvataiteesta on tähän mennessä maksettu.

Edellinen ennätys oli 2,65 miljoonaa euroa vuodelta 2014. Sillä irtosi Hergén kaksisivuinen piirros. Useista muistakin Hergén alkuperäispiirroksista on maksettu yli miljoona euroa.

Suomalainen sopraano Marjukka Tepponen, 36, on saanut kiinnityksen New Yorkin maineikkaaseen Metropolitan-oopperaan.

Tammi–helmikuussa 2020 Tepponen lauloi Seattlen oopperassa Jevgeni Onegin -oopperan Tatjanan roolin, ja hänen suorituksensa herätti ihastusta eri medioiden arvioissa.

Seattlen oopperatalon katsomossa istui myös Metropolitan-oopperan edustaja, joka vaikuttui Tepposen esityksestä. Hän tarjosi Tepposelle Tatjanan cover-tehtävää Metropolitan-oopperan Onegin-produktiossa talvella 2022. Cover-laulajan tehtävänä on olla varalla aina, jos varsinaisesti rooliin valittu laulaja on sairaana tai ei muutoin pysty suoriutumaan roolista.

– Tatjanan cover-tehtävä on hieno mahdollisuus tutustua maailmankuuluun oopperataloon, sen henkilöstöön ja kollegoihin. Tatjanan rooli on aivan ihana ja pääsen tekemään ison määrän harjoituksia todella hienossa seurassa. Tämä on mahtava juttu, Tepponen sanoo ohjelmapalveluyritys HeartBrainin tiedotteessa.

Kuva- ja veistostaidetta tekevä 33-vuotias Joel Slotte palkittiin Vuoden nuorena taiteilijana 2021.

Kokkolasta lähtöisin oleva, nyt Helsingissä asuva ja työskentelevä Slotte on otettu saamastaan kunniasta.

– Tämä tuntuu todella isolta ja tärkeältä. Palkinto on ehkä suurin, jonka tässä vaiheessa uraa voi saada.

Hän painottaa, että kehittyminen taiteilijana jatkuu edelleen. Luovan tekijän toimea leimaa Slotten mukaan ylipäätään jatkuva keskeneräisyyden tila.

– Myös kapina omaa tekemistä kohtaan jatkuu. Jos koen, että teoksiani rakastetaan, haluankin silloin alkaa tekemään jotain muuta ja uutta.

Slotte saa Tampereen kaupungin myöntämän 20 000 euron stipendin ja mahdollisuuden yksityisnäyttelyn järjestämiseen Tampereen taidemuseossa sekä Vaasan kaupungin museoihin kuuluvassa Tikanojan taidekodissa. Slotte on järjestyksessä 37. Vuoden nuori taiteilija.

Tyyli kypsyy kokemuksella

Piirtäminen on ollut mieluista tekemistä Slottelle jo pienestä pitäen. Hän määrittelee taiteilijan polkunsa alkaneen käytännössä jo lapsuudenkodin lattialta.

– Kouluttauduin lasten ja nuorten kuvataidekoulussa sekä Pohjoismaisessa taidekoulussa Kokkolassa. Sen jälkeen siirryin opiskelemaan Taideyliopiston kuvataideakatemiassa.

Lukemattomat takana olevat työtunnit näkyvät Slotten öljymaalauksissa. Ne ovat värikkäitä ja lukuisilla taitavasti tehdyillä yksityiskohdilla viimeisteltyjä.

Taiteilija itse painottaa pitävänsä siitä, että maalaamiseen kuluu paljon aikaa.

– Jumittaminen yksityiskohtien kanssa on juuri sellainen juttu, joka tuo teoksiin värikkään maailman.

Teosten värikäs maailma on myös huomioitu maailmalla, sillä Slotten maalauksia on ollut näytillä Ruotsissa ja Tanskassa saakka. Suomesta niitä löytyy Nykytaiteen museo Kiasman, Helsingin taidemuseon, Pro Artibus Säätiön ja Kuvataideakatemian kokoelmista.

Slotte uskoo, että taiteilijan henkilökohtainen tyyli elää koko tämän uran ajan. Esimerkiksi jo opiskeluaikoinaan hän piirsi tietyn näköisiä hahmoja, mutta alkoi maalaamaan niitä vasta valmistumisensa jälkeen.

– Hahmot ovat terävöityneet ja se tyyli, jota haen, on tullut tarkemmaksi. Tulen jatkossa reagoimaan myös siihen, mitä muussa taiteessa ja maailmalla tapahtuu.

Esikuvina menneisyyden ja nykyajan tekijöitä

Hugo Simberg sekä saksalaiset uusasiallisuuden tyylisuuntaa edustaneet Otto Dix ja George Grosz. Nämä 1900-luvun ensimmäisellä puolikkaalla mainetta keränneet taidemaalarit Slotte nimeää merkittävimmiksi esikuvikseen.

– Koitan pysyä kärryillä myös nykytaiteesta. Monet tämän hetken tekijätkin vaikuttavat minuun paljon. Brittiläinen taidemaalari Anj Smith on tehnyt minuun todella suuren vaikutuksen.

Aloittaessaan uutta teosta Slottea viehättää enemmän epätäydellisyys kuin ajatus täydellisestä maalauksesta.

– Annan välillä sattuman kuljettaa tekemistä. On hyvä lähteä seuraamaan mielenkiintoista ideaa, joka tulee mieleen maalatessa.

Lähes koko elämän ajan läsnä ollut suhde taiteeseen näkyy tunnepitoisessa yhteydessä, joka Slottella on teoksiinsa.

Hänelle taidemaalarina toimiminen ei edusta liukuhihnatyötä.

– Teoksia myytäessä on usein haikea olo. Kiukuttelin kerran gallerian työntekijälle siitä, että viimeinenkin teos myytiin. Olisin halunnut pitää sen itselläni. Suhteeni teoksiin on hyvin henkilökohtainen.

Osasyynä intiimiin suhtautumiseen on se, että Slotten maalausten henkilöt esittävät usein häntä itseään tai taiteilijan lähipiiriin kuuluvia ihmisiä.

Vuoden nuori taiteilija uskoo saavansa kesän nimikkonäyttelyyn mennessä valmiiksi lähemmäs kymmenkunta uutta teosta.

– Työhuoneessani on nyt tekeillä uusia, isoja teoksia. Osa on odottamassa valmistumista ja osa aktiivisesti työn alla.

Tunnustus jaettu vuodesta 1984

Palkinnon päämäärä on tukea alle 35-vuotiaita suomalaisia taiteilijoita, joiden teokset kiinnostavat myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Tuoreen voittajan valitsijana toimi asiantuntijatyöryhmä, jonka muodostivat Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju (pj) ja näyttelypäällikkö Tapani Pennanen, Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Leevi Haapala, Finnish Art Agencyn taidekuraattori Laura Köönikkä, Tampereen taiteilijaseuran edustaja, kuvataiteilija Anna Hyrkkänen, Tampereen taideyhdistyksen edustaja Joni Lehtimäki sekä Suomen Taiteilijaseuran edustaja, kuvataiteilija Katariina Salmijärvi.

Vuoden nuori taiteilija -tunnustus sai alkunsa vuonna 1984. Perinteen aloitti Tampereen nuorkauppakamari.

Viime vuoden nuorena taiteilijana palkittiin valokuvataiteilija Aapo Huhta.

Joel Slotten teoksia nähtävillä näyttelyssä Emerging 15.4 – .9.5. Helsingissä Galerie Anhavassa ja Tampereen taidemuseossa Vuoden nuori taiteilija 2021 – Joel Slotte -näyttelyssä, joka aukeaa kesäkuussa.

Tiesitkö, että jo päiväkirjassa näkyvä käsiala voi kertoa, missä tunnelmissa sitä on kirjoitettu?

Yle Mixin uudella videolla Jasmin selvittää, miksi päiväkirjan pitäminen voi tehdä hyvää kuin terapia. Ja millainen on puhelimeen koottu päiväkirja?

Neljäsluokkalaiset kertovat, kuinka oma päiväkirja opettaa heitä kehumaan ja arvostamaan itseään.

Lisäksi tubettaja Joona "Zounaas" Oikarinen muistelee, kuinka hän kirjoitti kouluikäisenä ihastuksistaan ja piti päiväkirjaa vielä armeijassakin.

Yle Mixin videot ilmestyvät Youtubeen ja Yle Areenaan keskiviikkoisin ja perjantaisin. Voit seurata meitä myös Tiktokissa tunnuksella @ylemix.

Lue lisää:

"Kommentoi tuonne alle, jos sulla on juttuaiheita" – Yle Mix on uutispalvelu lapsille, katso ensimmäinen video Areenasta tai Youtubesta