Ilosaarirockin festarivieras esittäytyy ja kertoo naama peruslukemilla olevansa Janis Petke, kun toimittaja kysyy hänen nimeään.

Kyseinen nimi on härski sanaleikki, joka oli aikansa viraalihitti Youtubessa. MTV:n uutisten haastattelussa laivamatkustaja esiintyi Tallinnassa vuonna 2006 kyseisellä nimellä.

Sanaleikki on jo sen verran tunnettu käsite, että toimittaja kysyy tällä kertaa vielä toistamiseen haastateltavan nimeä.

– Onneksi toimittaja oli tarkkana, sanoo Pekka Salo virnuillen.

Hyväntuulinen festarivieras kertoo olevansa ensimmäistä kertaa Joensuun Ilosaarirockissa. Salo on tullut festareille Uudeltamaalta Karkkilasta. Kolmipäiväiseen Ilosaarirockiin odotetaan tänäkin vuonna yli 60 000 kävijää.

– Harmittaa, kun Liam Gallagher peruutti, mutta Tehosekoitin pitää ehdottomasti nähdä.

Kaveriporukan kanssa liikkeellä oleva joensuulainen Oona Paukkunen odottaa "sikahyvää" viikonloppua. Tänä kesänä hän käy vain Ilosaarirockissa.

– Kun on vielä seitsemäntoista, niin ei uskalla vielä lähteä kauemmas. Katsoo sitten, kun tulee lisää ikää, jos lähtisi innokkaammin kiertämään festareita, kertoo Paukkunen.

Ilosaarirock järjestettiin kahden vuoden koronatauon jälkeen. Lauantai huipentuu DJ Alan Walkerin esiintymiseen.

– Alan Walkeria odotan todella kovasti. Toivottavasti on paljon pyrotekniikkaa, ääntä ja bassoa, toteaa joensuulainen Väinö Kosonen.

Oulun Suomipopissa juhlittiin kertakäyttöiset sadetakit päällä

Oululaiset kaverukset odottivat Erika Vikmanin keikkaa lavan edessä. Vikman on syy sille, miksi he ovat tulleet tänne. Oulun Suomipop houkuttelee kävijöitä kotimaisin artistein.

– Keikan jälkeen varmaan lähdetään juoksemaan sadetta pakoon, Joona Pekkarinen toteaa.

– Ja juomaan kaljaa, Tiia Manninen lisää naurahtaen.

Vaikka keikan aikana ukkosti niin rajusti, että lavalta meni jopa sähköt, se ei tämän porukan tunnelmaa hidastanut.

Sekä Manninen, Pekkarinen ja Oskari Uusitalo olivat sitä mieltä, että lipun hinta on kohtuullinen, mutta juomien hintoja he pitävät tyyriinä.

Oululaiset Maija Männikkö ja Petra Tuomaala olivat lähteneet Suomipop-festivaaleille, koska halusivat viettää pitkästä aikaa yhdessä aikaa. Apulannan keikkaa he odottavat innolla.

Myöskään näiden festarikävijöiden fiilistä sadekeli ei pilannut.

– Juuri puhuttiin, että asenne ja vaatetus ratkaisevat, sanoo Maija Männikkö.

Iloinen kolmikko kertoo tulleensa festivaaleille, koska se on heidän kaveriporukkansa perinne.

Heillä on myös aikatauluvastaava. Tätä titteliä kantaa Heli Moilanen, joka kaivaa taskustaan käsinkirjoitetun listan päivän esiintyjistä.

Ihan jokaista artistia he eivät aio kuitenkaan käydä katsomassa. Tauoille porukalla on suunnitelmissa muuta.

– Tauolla ryypätään, Tiina Hippeläinen nauraa.

– Eipäs, kun olemme pihalla piknikillä, Moilanen korjaa nauraen.

Pori Jazzeille on otettu puolisot mukaan katsomaan Simply Redin keikkaa

Lauantaina Pori Jazzin vieraat ovat varustautuneet sadetamineilla. Raisa Leppisuo kertoo, että hänellä on kaksi sadetakkia päällekkäin. Hän harmittelee, että piknik-tunnelma kärsii sateesta.

Jazzien ehkä odotetuin esiintyjä John Legend esiintyi jo torstai-iltana. Lauantai-illan pääesiintyjä Simply Red on houkutellut paikalle yhtyeen faneja yhtyeen 30-vuotisen taipaleen varrelta.

Edellisen kerran Leppisuo oli Porissa seitsemän vuotta sitten katsomassa Kylie Minoqueta.

– Nyt sain houkuteltua mieheni tänne.

Erityisesti Leppisuo odottaa nuoruutensa suosikin Simply Redin illan konserttia.

Ensimmäistä kertaa Pori Jazzeilla oleva Mauri Suomivuori kertoo vaimonsa, joka haluaa nähdä Simply Redin, ostaneen hänelle lipun.

– Rento tunnelma täällä ja kaikki tuntuu toimivan. Äänenlaatu on myös todella hyvä, Suomivuori kehuu järjestelyitä.

Lue myös:

Pori Jazzissa esiintyvä John Legend laulaa rakkaudesta, mutta kritisoi amerikkalaista yhteiskuntaa: "Tässä ajassa yritetään pyyhkiä pois edistystä"

Festarilippujen jälleenmyynti on kiellettyä, mutta silti sitä tapahtuu – lippukauppa käy kuumana Jodelissa, koska keinoja puuttumiseen ei ole

Sofia Rönkkö, 22, sanoo kokeneensa rasismia Megan Thee Stallionin keikalla Ruisrockissa – festari selvittää järjestyksenvalvojan toimintaa

Vahvan naisen roolit ovat tuttuja näyttelijä Ritva Oksaselle, joka tällä kertaa astuu näyttämölle monarkkina.Kesäkuussa 83-vuotta täyttänyt diiva esittää Englannin hallitsijaa Elisabeth ensimmäistä syksyllä Hämeenlinnan teatterissa ensi-iltansa saavassa Kaksi kuningatarta -näytelmässä.

Friedrich Schillerin tekstissä palataan ajassa viitisensataa vuotta taaksepäin, mutta sisältö on Oksasen mielestä erittäin ajankohtainen. Tekstin teemat ovat läsnä myös nykyajassa: vallan tavoittelu, toisen ihmisen mitätöinti ja minäkeskeisyys.

– Aika, josta näytelmä kertoo, on ollut hyvin sotaisaa niin kuin nytkin. Kukaan ei ollut minkään arvoinen.

Ukrainan sota koskettaa syvältä sota-ajan kokenutta Ritva Oksasta.

– Olen ollut pommisuojassa ja mennyt sotaa pakoon Lannevedelle äidin kotitaloon. Nyt sodan syttyessä ne ajat tulivat selkeästi mieleen.

Hän itse saa uskostaan rohkeutta vaikeissa tilanteissa. Muitakin, joita vaikea maailmantilanne ahdistaa, hän kannustaa elämään päivä kerrallaan.

– En anna niiden pelkojen viedä itseäni. Aina on sodittu. Se sotiminen me kyllä osataan, jospa osaisimme vielä tehdä rauhan, toteaa Oksanen.

Mökillä opetellaan repliikkeja ja harvennetaan metsää

Kaksi kuningatarta -näytelmän käsikirjoitus kulkee Ritva Oksasen kainalossa koko kesän. Hän iloitsee, että korona-ajan jälkeen työt ovat lähteneet notkeasti käyntiin ja ammattitaito on yhä hallussa. Uusi teksti pysyy päässä kuten ennenkin.

– Istun mökillä laiturin nokassa ja luen repliikkejä. Ja luen niin kauan, että ne sujuvat aivan kuin yks-kaks-kolme-neljä.

Petäjäveden mökki on näyttelijälle tärkeä paikka. Hän oli mökillä silloinkin, kun ohjaaja Taru Mäkelä ilmoitti, että Hämeenlinnan teatterin Kaksi kuningatarta toteutuu. Silloin Oksanen vastasi puhelimeen marjametsässä.

Mökkielämä on hänen mielestään ihanaa, koska siellä on aina jotain puuhaa. Suurimman osan pandemia-ajastakin Oksanen vietti mökillään.

– Minulla oli onneksi viime kesänä metsänharvennus ja aika kului siinä oikein mukavasti, kertoo painonnostoakin harrastava näyttelijä.

Ritva Oksaselle on vuosikymmenten aikana osunut erityisen paljon vahvojen naisten rooleja. Hän sanoo etsivänsä niistä aina myös herkkyyttä. Kovasta roolista on kaivettava esille kipukohta. Syy siihen, miksi ihmisestä on tullut kova.

Oksanen pohtii, että ankara lapsuus on kovettanut nyt työn alla olevan kuningatar Elisabethin kuoren.

– Hän on ollut täysin hylätty. Häntä on vain koulutettu, mutta kukaan ei ole rakastanut.

Uusi rooli odottaa vuonna 2023

Ritva Oksanen tunnustaa, että iso rooli yli kahdeksankymmentävuotiaana vaatii valtavasti työtä.

– Kyllä mä menen pelkoja päin.

Näyttelijä kertoo, että seuraava rooli odottaa jo häntä vuonna 2023. Se toteutuu, jos Hämeenlinnan teatterin Kaksi kuningatarta saadaan loppuun kahdessa kaudessa. Oksanen on päättänyt olla etukäteen miettimättä, milloin on aika lopettaa työnteko.

– Kyllikki Forssell sanoi minulle kerran, että sinun ei tarvitse miettiä koska lopetat, se tulee kyllä kohdalle. Tiedät sitten, että tämä oli nyt tässä, siteeraa Oksanen edesmennyttä ystäväänsä.

Korona opetti sanomaan ei

Korona-aikana ei järjestetty esityksiä, ja Ritva Oksanen joutui kaikkien muiden esiintyvien taiteilijoiden tapaan pysähtymään. Alkushokin jälkeen hän kertoo rauhoittuneensa ja oppineensa viimeinkin sanomaan ei. Ensimmäistä kertaa elämässä toteutuneet hitaat aamut ovat tuntuneet hyvältä.

– Vielä vuosi ennen koronaa menin ympäri maata. Nyt minulle tuli tunne, että “rouva, nyt on hyvä vähän hiljentää”.

Mökillä Oksasen aamut alkavat uinnilla järvessä. Vesi virkistää, oli se sitten neliasteista tai kesälämmintä. Laiturin nokalla kahvia nauttiessaan näyttelijä sanoo tuntevansa kiitollisuutta kauniista, vehreästä näkymästä.

– Linnut laulavat ja kukat kukkivat. Mietin usein, että ne eivät tuolla Hongkongissa tiedä, miten puhdas ilma meillä on.

Pehmoaino esiintyy hämmentyneenä mutta iloisena Ruisrockin Rantalavalla. 21-vuotias artisti, oikealta nimeltään Aino Morko, on julkaissut vasta muutamia kappaleita, mutta jo nyt hän laulaa legendaarisella lavalla sunnuntain ensimmäisenä esiintyjänä.

Laulajan nopeaan suosioon siivitti keväällä julkastu kappale Haluun takas mun perhoset, josta tuli yllättävä jättihitti.

Pehmoaino on vedonnut musiikillaan etenkin hänen itsensä ikäisiin nuoriin naisiin, joita Ruisrockin keikkayleisö suurelta osin on. Samanlaista sukupolvikokemusta oli ilmassa silloin, kun Sanni aloitti uraansa.

Oulussa lapsuutensa viettänyt Morko kasvoi musiikin parissa. Hän teki ensimmäisen kappaleensa jo 4-vuotiaana, ja se kertoi tähdenlennoista.

Perheessä kannustettiin musiikista innostunutta lasta harrastamaan. Hän soittikin pitkään selloa, ja tutuiksi ovat tulleet myös piano, kitara ja ukulele. Ainoastaan saksofoni jäi kokeiluksi.

Tärkeintä on kuitenkin aina ollut laulaminen.

– Aina kun mä laulan, niin mun kroppa resonoi ja mä tunnen sen tosi vahvasti. Musta tuntuu, että se on ollut mulle rauhoittumistapa ihan pienestä pitäen.

Morkon musiikkiura alkoi varsinaisesti 13-vuotiaana, kun hän voitti The Voice Kids -ohjelman toisen tuotantokauden. Sen jälkeen hän julkaisi yhden singlen Aino-nimellä. Nuori artisti tarvitsi kuitenkin vielä muutaman vuoden kyspymisaikaa.

Viime vuonna Morko alkoi julkaista musiikkia Pehmoaino-taiteilijanimellä. Tämän vuoden maaliskuussa julkaistiin artistin ensimmäinen EP Kaukana kotoa. Siltä irroitettu single Haluun takas mun perhoset nousi isoksi hitiksi, kun se nousi Spotifyn ykköspaikalle.

Perhoset laittoivat pään sekaisin

"Mut saanks mä perhosia aikaan enää
Koska jos en
Haluun takas mun perhoset"

Näin Pehmoaino laulaa jättihitissään. Eteerisessä kappaleessa kuuluvat perhosen siipien räpsytykset, ja artisti tulkitsee kirjoittamaansa tekstiä herkästi ja samaistuttavasti.

Kappaleen suosio yllätti nousevan artistin täysin. Biisin ei pitänyt artistin mukaan edes tulla esikois-EP:lle.

– Se oli tosi yllättävää, että ihmiset pitivät siitä niin tosi paljon. Olen kuullut, että siinä ovat sanat osuneet kohdilleen.

Yhtäkkinen valtaisa suosio laittoi nuoren artistin pään pyörälle. Herkälle laulajalle se oli jopa rankkaa.

– Siinä on paljon käsiteltävää päälle, kun saa yhtäkkiä paljon huomiota. Mutta se on ollut tosi hienoa. Se että, mä saan olla Ruissin Rantalavalla, on ihan uskomaton asia. En olisi ajatellut vuosi sitten, että käy näin.

Artistin piti kuitenkin ottaa pieni aikalisä käsitelläkseen huomion keskipisteenä olemista.

– Mä oon ottanut aikaa. Musta tuntuu, että sitä ei voi käsitellä millään muulla kuin ajalla. Olen ollut kotona ja tehnyt ihan normijuttuja. Katsonut jotain sarjoja välillä ja hengaillut kavereiden kaa.

Tärkeintä ovat sanat

Pehmoainolla on tässä vaiheessa vielä vain kourallinen kappaleita, mutta lisää syntyy koko ajan. Siksi hän esittää keikoilla myös coverbiisejä. Keikkasettiin kuuluvat Noitalinna huraan Pikkuveli sekä Indican Ikuinen virta.

– Indicaa olen kuunnellut pienestä pitäen, ja se on ollut kasvattavia bändejä. Olen pienenä päässyt Indican keikoille ja olen ollut ihan hurmioissani.

Artisti kertoo kuuntelevansa paljon Stepaa, Adelea ja Sannia, joiden teksteihin hän on mieltynyt.

Pehmoainolle musiikissa tärkeintä ovatkin juuri sanat.

– Jos jossain biisissä on tosi hyvät sanat, niin se musiikki tukee siinä ympärillä. Mulla ei ole tarkkoja genrerajoja, mistä tykkäisin. Ei myöskään siinä, mitä itse teen.

Tekstinkirjoittajana artisti kertoo inspiroituvansa runoista.

– Mä pidän runoista. Ostan kirppareilta tai antikvariaateista vanhoja runokirjoja. Pidän runomaisista sanoituksista, jotka voisi myös olla puhuttavissa ääneen tai lausua runoina. Se on aika hyvä mittari sanoituksiin.

Pehmoaino kertoo käsittelevänsä sanoituksissaan aiheita, jotka eivät ole suoranaisesti hänen elämästään. Tekstien kirjoittaminen on kuitenkin auttanut häntä käsittelemään oman elämän vaikeita hetkiä.

– Monesti vaikeista asioista on helpompi kirjoittaa kuin vaikka puhua ääneen. On paljon helpompi sanoa, että mä oon niin iloinen ja tykkään tästä niin paljon.

Pehmoainolla riittää vielä useita keikkoja kesäksi. Sen jälkeen hän keskittyy ensimmäisen albuminsa tekoon, jonka pitäisi olla valmis syksyllä.

– Se on kovasti tekeillä, mutta hirveästi on vielä tehtävissä ja pitkiä öitä edessä. Ja paljon sipsejä että pysyy hereillä. Pysyy aivot virkeinä yöllä.

Miksi Suomen kokoisessa maassa pitää järjestää kaksi samalle kohderyhmälle tarkoitettua laulukilpailua samana päivänä?

Tämä kysymys nousi monen laulunystävän huulille, kun Kangasniemen laulukilpailun ja Taidekeskus Salmelan järjestämän Merikanto-laulukilpailun finaalit kisattiin samana päivänä eilen lauantaina. Molemmat kilpailut on tarkoitettu ammattiuraan tähtääville laulajille, ja molemmissa kilpailuissa palkinnot ovat tuhansien eurojen arvoisia. Kansalliset kilpailut ovat laulajille tärkeitä, sillä niiden avulla saa paitsi nimeä myös kokemusta kansainvälisiin laulukilpailuihin, jotka voivat avata uran kannalta merkittäviä ovia.

Kangasniemen laulukilpailun ensimmäisen palkinnon, 6 000 euroa, voitti tänä vuonna sopraano Jenni Hietala. Merikanto-kilpailun voitti bassobaritoni Kristian Lindroos, joka nappasi saavutuksellaan 4 000 euron rahapalkinnon sekä arvokkaan veistospalkinnon.

Molempien kilpailujen aiempien menestyjien joukossa on suurelle yleisölle tuttuja nimiä. Kangasniemen kilpailun voittajia ovat muun muassa tenori Mika Pohjonen ja sopraano Tuuli Takala, Merikanto-kilpailun voittajia ovat muun muassa baritoni Tommi Hakala ja mezzosopraano Essi Luttinen.

Toiminnanjohtaja: “Se oli täydellinen vahinko”

Kahden kilpailun päällekkäisyys ei palvele suomalaista laulutaidetta, kilpailijoita eikä yleisöä. Sen myöntävät molempien kilpailujen järjestäjät.

– Taidekeskus Salmelan puolesta olemme tästä kovin pahoillamme. Se oli täydellinen vahinko, joka syntyi inhimillisistä syistä, toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala sanoo.

Muutaman vuoden välein järjestettävä Merikanto-kilpailu on perinteisesti pidetty heinäkuun ensimmäisenä lauantaina, mutta koronapandemian vuoksi syntyneiden peruutusten ja järjestelyjen vuoksi tapahtuma jouduttiin nyt siirtämään kuun puoliväliin. Päällekkäisyys joka vuosi järjestettävän Kangasniemen kilpailun kanssa huomattiin Hoikkalan mukaan liian myöhään.

– Esitteet ja kaikki oli jo painettu, kun huomattiin, että perhana, nämä kilpailuthan ovat nyt yhtä aikaa.

Merikanto-kilpailun järjestäjät ottivat tilanteen huomattuaan yhteyttä Kangasniemen kilpailun järjestäjiin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

– Sieltä soitettiin ja pahoiteltiin. Pitää pitää paremmin yhteyttä, ei se sen kummempi juttu ole. Toinen toisillemme pitäisi ilmoitella ennen kuin tehdään päätöksiä, Kangasniemen kunnan kulttuurisihteeri Irene Spännäri toteaa.

Tuomas Hoikkala painottaa, että tilanteesta otetaan opiksi.

– Vastaavaa ei enää tapahdu, sen lupaan.

Ensi vuonna uusi päällekkäisyys?

Onneton sattuma ei ole ainutkertainen. Kangasniemen kilpailu on aiemmin osunut päällekkäin Savonlinnan Oopperajuhlien yhteydessä joka toinen vuosi järjestettävän kansallisen Timo Mustakallio -kilpailun kanssa.

– Kauan sitten kävi niin, että kilpailija oli valittu esikarsinnan perusteella molempiin kilpailuihin, niin hän sitten päätyi perumaan osallistumisensa meillä, Spännäri kertoo.

Tässä kohtaa on paikallaan kysyä, milloin Kangasniemen laulukilpailut järjestetään ensi vuonna. Päivämääriä ei Spännärin mukaan ole lyöty lukkoon, mutta suunnitelmia on tehty sen mukaan, että kilpailu järjestettäisiin samana viikonloppuna heinäkuun puolivälissä kuin tänäkin vuonna.

Onneton päällekkäisyys lienee luvassa siis myös silloinkin, sillä Savonlinnan Oopperajuhlien Timo Mustakallio -laulukilpailu järjestetään sunnuntaina 16. heinäkuuta 2023. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että laulajat ovat taas valinnan edessä: molempiin on hankalaa ellei mahdotonta osallistua.

– No voi ei, kiitos kun kerroit tästä. Pitää miettiä, jos asiasta voisi neuvotella Savonlinnan kanssa, Spännäri sanoo.

Kangasniemen Musiikkipäivien yhteydessä järjestettävä laulukilpailu uudistui tänä vuonna loppukilpailun osalta, kun laulajat esiintyivät ensimmäistä kertaa orkesterin säestyksellä. Kuopion kaupunginorkesteria johti tuomariston puheenjohtaja, Kangasniemen Musiikkipäivien taiteellinen johtaja, kapellimestari Mikko Franck. Aikataulujen sovittaminen muuttui siis entistä haastavammaksi.

– Ajankohtaa pitää vielä tietysti katsoa, mutta tiedän, että Mikko on myös ensi kesänä kiireinen, Spännäri sanoo.

Turun Koroistenniemi on silmänkantaman päässä nykyistä Turun tuomiokirkkoa. Paikkoja yhdistää se, että molemmat ovat olleet merkittäviä pyhiinvaelluskohteita.

Koroistenniemessä sijaitsi 1200-luvulla piispankirkko, jonne tultiin pyhiinvaeltamaan, kunnes reformaatio käytännössä katkaisi katolisen kirkon pyhiinvaellusperinteen.

Keskiajalla keskeinen pyhiinvaellusten tarkoitus oli lyhentää vaeltajan aikaa kiirastulessa, kuten katolinen kirkko opetti kuoleman jälkeisestä ajasta. Tekemällä hyviä tekoja ja pyhiinvaelluksia, saattoi lyhentää joko omaa tai läheisensä kiirastuliaikaa.

Keskiaikatutkija ja arkeologi Ilari Aalto kertoo, että pyhiinvaelluksilla oli myös muita tarkoituksia.

– Ihmiset halusivat vaeltaa pyhimysten haudoille kiittämään saamastaan yliluonnollisesta tai ihmisten avusta tai toivoessaan esimerkiksi sairaudesta paranemista.

Hengelliset tavoitteet eivät kuitenkaan olleet ainoita pyhiinvaellusten syitä uskonnon täyttämässä yhteiskunnassa keskiajalla.

– Väittäisin, että keskiajan ihmisistä osa varmasti lähti ihan mielenkiinnosta, koska pyhiinvaeltaminen oli poikkeuksellinen tapa päästä näkemään maailmaa sen oman pienen elinpiirin ulkopuolella. Monelle se vaellus kaukomaille oli ehkä se elämän kaikkein suurin kokemus, Aalto huomauttaa.

Toisin kuin voisi kuvitella, pyhiinvaelluksilla kävivät ihmiset kaikista yhteiskuntaluokista. Eniten kirjallisia lähteitä on porvariston ja papiston tekemistä vaelluksista, mutta myös tavallisen kansan, talonpoikien pyhiinvaelluksista.

– Esimerkiksi Pohjanmaalta talonpojat ovat tehneet säännöllisesti pyhiinvaelluksia Ruotsin Vadstenaan ja Tukholmaan, Aalto sanoo.

– Ne ovat olleet muutaman viikon reissuja ja niitä ei ole pidetty niin haastavina, etteikö niitä olisi voitu tehdä joka vuosi.

Vastaisku hektiselle elämälle

Ilari Aalto sanoo, että Suomessa pyhiinvaelluskulttuuri katkesi hyvin pitkälti 1500-luvun puoliväliin mennessä. Pyhiinvaellusten uusi ilmiö syntyi 1970-luvulla. Se lähti kultttuurimatkailusta ja mukaan tuli nopeasti luontohengellisyys.

Euroopassa alettiin kunnostamaan vanhoja pyhiinvaellusreittejä, kuten tunnettua Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä Espanjassa. Suomessa taas katolinen kirkko oli aloitteellinen ja se alkoi elvyttää Pyhän Henrikin reittejä Köyliönjärvelle. Tämän vaelluksen lähtökohdat ovat olleet hengelliset, mutta Ilari Aallon mukaan pyhiinvaeltaminen on nykyään kuitenkin hyvin kirjavaa.

– Yksi keskeinen motiivi on kaipuu meitä ennen eläviin ihmisiin, Aalto sanoo.

– Kun kulkee samaa tietä, mitä ihmiset kauan ennen meitä tallustivat, siinä on jotain yleisinhimillisyyttä puhuttelevaa.

Pyhiinvaeltaminen voi olla monelle vastareaktio nykyiseen hektiseen ja pinnalliseen elämänmenoon.

– Sanoisin, että se on pientä anarkismia nyky-yhteiskuntaa kohtaan, eli sen takia tarpeellista, Aalto jatkaa.

Pyhiinvaellus urbaanissa ympäristössä

Pyhiinvaellusten suosio on kasvanut Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tästä kertoo esimerkiksi se, että viime vuonna perustettiin ensimmäinen pyhiinvaelluskeskus Turkuun ja se, että viime vuosina on julkaistu useita pyhiinvaelluksesta kertovia kirjoja. Myös Ilari Aalto on yksi keväällä julkaistun Valo askeleillani - Pyhiinvaelluksella Suomessa -kirjan kirjoittajista.

Suosiosta voi kertoa sekin, että Suomessa järjestetään ohjattuja pyhiinvaelluksia. Itähelsinkiläisen kolmen kirkon pyhiinvaelluksen vetäjä, pappi Kaisa Kariranta kokee, että pyhiinvaeltaminen on hänelle mieluisa tapa harjoittaa hengellisyyttä.

– Oma kutina on se että tällainen kehollinen hengellisyys kiinnostaa tällä hetkellä ja ajattelen, että meidän tehtävä on puhutella ihmisiä, Kariranta toteaa.

Hän vetää pyhiinvaellusta kollegansa kanssa. Vaelluksen aikana kävellään kirkolta kirkolle ja välillä pysähdytään muun muassa harjoittamaan “kehollista rukousta”, jossa pappi lausuu virrensanoja ja ohjaa mukana olijoita liikkumaan sanojen tahdissa.

– Pyhiinvaellus on läsnäoloa siinä, että näemme ja kuulemme ihmiset ja luonnon ympärillämme, Kariranta toteaa.

Tuula Kojo-Gregoriadis on osallistunut aiemmin jo usealle pyhiinvaellukselle.

– Olen jäänyt koukkuun, Kojo-Gregoriadis naurahtaa.

– Silloin kun kokee jotain ainutlaatuista, sitä haluaa kokea uudestaan.

Hän kertoo rakastavansa luontoa ja kävelyä ja kokee yhdessä kävelemisen antavan vielä jotain enemmän.

– Huomasin, että tänään minulla oli sopivasti vapaapäivä, ja se oli minulle kuin kutsu lähteä mukaan tälle vaellukselle, Kojo-Gregoriadis toteaa.

Pyhiinvaellukset ovat turismia

Suomen keskeisimmät pyhiinvaellusreitit periytyvät aina keskiajalta saakka.

Pyhän Henrikin reitti kulkee Turun tuomiokirkolta Köyliöön piispa Henrikin surmapaikalle. Siitä matka jatkuu Kokemäelle, jossa piispa Henrik vietti perimätiedon mukaan viimeisen yönsä ennen kohtalokasta matkaansa Köyliöön.

Toinen reitti on Jaakon tie, joka kulkee Hämeen Härkätietä. Se yhdistää muun muassa Hattulan pyhän ristin kirkon sekä Turun tuomiokirkon.

Pyhiinvaellus ei kuitenkaan vaadi pitkää, monen vuorokauden tai viikon pituista matkaa. Arkeologi Ilari Aallolle pyhiinvaellus voi olla myös käynti esimerkiksi muinaiskohteessa.

– Minulle vaelluksesta pyhiinvaelluksen tekee sen, että tietoisesti lähden pyhiinvaellukselle, hän sanoo.

– Tykkään siitä, että pyhiinvaelluksen ei tarvitse olla suurta ja ihmeellistä, se on minulle tietynlainen mentaalinen tapa kulkea.

Ilari Aallon mukaan turismilla ja pyhiinvaelluksella on paljon yhteistä.

Jo keskiajalla pyhiinvaelluksilla tehtiin kauppaa. Kohteissa myytiin massatuotannolla valmistettuja pyhiinvaellusmerkkejä. Niitä vaeltajat ostivat kotiinviemisiksi ja pitivät arvokkaina.

– Keskiaikaisia pyhiinvaellusmerkkejä on löytynyt kirkkomailta, joka kertoo siitä, että pyhiinvaelluksia on pidetty niin merkittävinä, että merkki on haluttu ottaa mukaan hautaan saakka, Ilari Aalto toteaa.

Lue lisää:

Suomen ensimmäisen pyhiinvaelluskeskuksen toiminta saa jatkoa Turun tuomiokirkossa – keskus veti kesällä tuhansia vierailijoita

Punaisen hirsitalon piha muistuttaa niittyä. Se ei johdu siitä, että talon emäntä Sanna Roukala haluaisi sen näyttävän luonnonmukaiselta, vaan siitä, että hänellä ei ole ollut aikaa korjauttaa ruohonleikkuria toistamiseen.

Hirsitalo on Hailuodon saaressa sijaitseva kulttuuritalo Päiväkoti taiteilijaresidensseineen. Sanna Roukala on talon tuottaja, eli vastaa lähes kaikesta taloon liittyvästä, myös ruohonleikkurista.

Lisäksi hän toimii osa-aikaisesti Hailuodon kunnan kulttuurisihteerinä.

Nyt Roukalan kädet ovat täynnä töitä, sillä heinäkuu on saaren vilkkain tapahtumakuukausi.

On Bättre folk, Hailuodon teatterifestivaalit ja musiikkipäivät.

Samaan aikaan residenssissä vierailee työskentelemässä muusikkoja, kirjailijoita ja muita taiteilijoita.

– Olemme nauraneet kavereiden kanssa, että nähdään sitten syksyllä. Silloin meillä on kaikilla aikaa.

Roukala oli Radio Suomen sunnuntaivieraana 17.7. Voit kuunnella haastattelun Yle Areenasta.

Kirjan kuvitus toi Hailuotoon

Sattumalla on ollut sormensa pelissä siinä, että Sanna Roukala on päätynyt kulttuuriresidenssin pitäjäksi Hailuodon saareen keskelle Perämerta.

Pääkaupunkiseudulla asunut Roukala etsi tuolloisen valokuvaajapuolisonsa kanssa uutta kotia läheltä merta.

Yksi myynnissä olleista sopivista taloista sijaitsi Hailuodossa, mutta Roukala empi.

Hän työskenteli tuolloin pakolaisten parissa ja oli menossa vetämään irakilaisvanhusten ryhmää. Matkalla hän poikkesi Helsingin Kontulassa sijaitsevaan antikvariaattiin.

Mukaan lähti Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi -kirja, sillä sen kuvitus viehätti häntä.

Roukala huomasi yhtäkkiä, että kirjan kuvittaja oli sama mies, jonka entistä asuntoa he olivat Hailuodossa käyneet katsomassa. Hän oli taidegraafikko Teuvo-Pentti Pakkala, joka oli asunut talossa 35 vuotta.

– Siinä oli hyvä vahvistus, että eiköhän me vaan osteta se talo. Ja siinä minä asun edelleen.

Roukala on asunut Hailuodossa nyt 12 vuotta.

Tuottajaksi vierestä seuraamalla

Koti sijaitsee kulttuuritalosta muutaman kilometrin päässä. Kulttuuritalo Päiväkodin tuottajana ja sen taitelijaresidenssin pitäjänä Roukala on toiminut viisi vuotta.

Tuottajan työhön hän sai oppia seuraamalla vierestä kuinka entisen puolison Aki Roukalan perustama Bättre folk -festivaali syntyi. Sitten hän teki festivaalia itsekin.

Kulttuuritalo Päiväkoti, lempinimeltään Dagis, sijaitsee keskellä Hailuodon kirkonkylää. Talo tunnettiin aiemmin nimellä Lottala, sillä siinä sijaitsi aikoinaan Lotta Svärd -yhdistyksen lottakahvila.

Sen jälkeen talossa on toiminut muun muassa synnytyssairaala, neuvola, ja päiväkoti, josta nykyinen nimi on peräisin.

Uusi työpaikka syntyi tarpeeseen. Pakolaistyö pienessä saaressa ei ollut mahdollista, eikä myöskään kulkeminen Ouluun lauttamatkan taakse onnistunut enää lasten syntymisen jälkeen.

– Olisin joutunut olemaan poissa kotoa kellon ympäri, eikä se ollut mahdollista pienten lasten kanssa.

Hän kertoo, että alan vaihtajia on saaressa muitakin, sillä tuhannen asukkaan kunnassa työskentelymahdollisuudet ovat rajalliset.

Tilanne voi kuitenkin tulevina vuosina muuttua huomattavasti.

Hailuotoon on pitkään suunniteltu rakennettavaksi siltaa. Valmistuessaan se helpottaa kulkemista saaren ja mantereen välillä.

Sen odotetaan tuovan Hailuotoon myös lisää asukkaita.

Lue myös: Poni kuistilla on osa unelmaa – sarjakuvataiteilija Milla Paloniemi muutti elämänsä ja perusti farmin, jossa eläimetkin liikkuvat vapaasti pitkin pihoja

Omaleimaisia tapahtumia

Taiteilijaresidenssi on vilkastuttanut Hailuodon ennestäänkin runsasta kulttuurielämää. Residenssissä vierailee vuosittain noin 80 eri alojen taiteilijaa, etupäässä kirjailijoita ja muusikoita.

Roukala kertoo ison kävijämäärän johtuva siitä, että residenssissä on mahdollista viipyä myös lyhyitä aikoja.

– Ilahduttavaa on se, että monet taiteilijat palaavat meille takaisin. Joku on voinut käydä meillä esimerkiksi kesällä ja haluaa sen jälkeen nähdä millaista täällä on talvella.

Myös kyläläiset ovat ottaneet residenssiläiset omakseen. Heitä esimerkiksi kutsutaan koteihin vierailulle.

Roukalan työtä on valita residenssiin tulevat taiteilijat.

– On mielenkiintoista käydä hakemuksia läpi ja pohtia, millaista taidetta täällä syntyy. Vieraat viipyvät pääosin yhdestä kahteen viikkoa, joten kokonaisia teoksia siinä ajassa syntyy harvoin.

Jotkus taiteilijat viipyvät Hailuodossa pitempään. Esimerkiksi Samuli Putro kirjoitti saaressa kokonaisen levyn.

Taiteilijaresidenssin vieraita on välillä mahdollista päästä myös tapaamaan. Roukala järjestää talossa tapahtumia, joissa hän haastattelee residenssivierasta ja sen jälkeen käytössä on yleinen saunavuoro.

– Ajatus on, että meille voi tulla hyvin matalalla kynnyksellä kulttuuritapahtumaan.

Osana kulttuuritalon toimintaa järjestetään myös kirjoittajaleirejä ja biisileirejä.

Niiden inspiraationa toimivat Hailuodossa 70-luvulla järjestetyt kuvataideleirit, joiden päätteeksi järjestettiin myyntinäyttely

– Niiden jäljiltä saarelaisilla on kodeissaan paljon merkittävää taidetta.

Uutta kohti

Vilkkaan kesän jälkeen Hailuoto hiljenee talvikaudeksi.

Roukalan tavoitteena onkin luoda kuntaan ja kulttuuritaloon uutta toimintaa etenkin talviajalle. Suunnitelmissa on järjestää esimerkiksi pienimuotoisia konsertteja.

Jatkossa Hailuodon kulttuuritalo Päiväkodissa voi vierailla myös ulkomaisia taiteilijoita kriisialueilta.

Talossa on alkamassa kriisiresidenssitoiminta, joka tarjoaa työskentelytilan esimerkiksi Ukrainasta sotaa paenneelle tai muilta kriisialueilta saapuville taiteilijoille.

– Hailuoto on rauhallinen paikka ja koska täällä on yhteisöllistä, niin tänne pääsee joukkoon mukaan, vaikka ei olisi lainkaan yhteistä.

Rahoitus kriisiresidenssille tulee Oulun kulttuuripääkaupunkihankkeesta.

Pimeys viehättää

Sanna Roukala on viihtynyt Hailuodossa hyvin. Saaressa asumisessa viehättää etenkin yhteisöllisyys.

– Hailuodossa asioilla on tapana järjestyä nopeasti, yleensä apua saa yhdellä puhelinsoitolla.

Nurjana puolena pienessä yhteisössä on se, että ihmiset tietävät toistensa asioista liiankin hyvin.

– Tai ainakin he kuvittelevat tietävänsä, Roukala sanoo.

Tärkeä seikka viihtyvyyden kannalta on myös saaren ainutlaatuinen luonto.

– Se tulee kirjaimellisesti ikkunoista ja ovista sisään. Ihan vähän aikaa sitten häädin kyykäärmettä kuistista pellon reunaan.

Taiteilijoita saaressa viehättää sen valo, mutta Roukala viihtyy myös syksyn ja talven pimeydessä ja ilman valosaastetta.

– Marraskuun pimeydessä kun menee otsalamppujen kanssa rannalle, sammuttaa lampun, huomaa linnunradan ja käy makaamaan kylmään, kuohuvaan mereen, niin ne on aika maagisia hetkiä.

Herättikö juttu ajatuksia? Voit keskustella asiasta Yle Tunnuksella tiistaihin 19.7. kello 23 asti.

Pori Jazz on solminut yhteistyösopimuksen Live Nation Finlandin kanssa ohjelmiston rakentamisesta.

Jatkossa Live Nation Finlandin promoottoritiimi hoitaa jazzien pääkonserttien koko ohjelmiston rakentamisen.

Asiasta kertoo Pori Jazzien taiteellinen johtaja Mikkomatti Aro sosiaalisessa mediassa. Hän kertoo samalla irtisanoutuneensa taiteellisen johtajan pestistä ja siirtyvänsä elokuun lopussa Live Nationille promoottoriksi.

– Vaikka työpaikka vaihtuu, niin haikeutta helpottaa hieman se, että jatkossakin olen uudessa työpaikassa Pori Jazzin kanssa vahvasti tekemisissä, Aro kertoo.

Aro kertoo irtisanoutumispäätöksen taustalla olevan oman ammatillisen tulevaisuuden pohtiminen.

– Olen ollut Pori Jazzissa töissä lähes vuosikymmenen ja ehkä nyt tuli sellainen 'aika aikansa kutakin' -tyyppinen fiilis.

Aro tulee jatkossakin olemaan vahvasti mukana Pori Jazzin ohjelmiston rakentamisessa, sillä vastuu jazzien pääkonserttien ohjelmistosta siirtyy Live Nationin promoottoritiimille.

Ei uutta taiteellista johtajaa

Pori Jazzin toiminnanjohtaja Kristian Vainio kertoo, että käytännön työ ei varsinaisesti muutu, sillä Mikkomatti Aro jatkaa Live Nationillakin jazzien ohjelmiston parissa.

– Meidän kannalta tämä järjestely sopii oikein hyvin. Jatkossakin siis lähes samalla porukalla teemme festivaalia, Vainio sanoo.

Live Nation ja Pori Jazz ovat tehneet yhteistyötä useita vuosia. Vainio näkee yhteistyön syvenemisessä runsaasti mahdollisuuksia Pori Jazzin kannalta. Uutta taiteellista johtajaa Pori Jazz ei aio palkata Aron tilalle.

– Tällä hetkellä sille ei ole tarvetta, sillä henkilöresurssi pysyy tämän yhteistyösopimuksen myötä samana. Mikkomatti on ohjelmiston rakentamisessa keskeinen henkilö edelleen.

Vainion ja Pori Jazzin odotuksena on päästä hankkimaan isoja nimiä esiintymään festivaaleille entistä kustannustehokkaammin.

– Live Nation on erittäin iso toimija. Odotuksena on erityisesti kustannustehokkuus.

Lue myös:

Sade verotti Pori Jazzin porttimyyntiä – tulos kuitenkin täpärästi plussan puolella

Koronan kurittama Pori Jazz -festivaali ei etsi uutta toimitusjohtajaa

Ikaalisissa käynnistyy tiistaina Puistofilosofia-viikko. Yle vierailee paikan päällä avajaistunnelmissa tapaamassa tapahtumakävijöitä ja järjestäjä Antti Sorria kysyen, mitä ajattelijoiden tapaaminen kasvokkain antaa. Suora lähetys Ikaalisten Keskuspuistosta alkaa klo 12.

Tapahtuma on kasvanut vuodesta 2010 merkittävästi. Ensimmäisen vuoden 60 hengen kävijämäärästä on tultu viime vuoden 1600 kävijään. Ikaalislaisen esimerkin myötä vastaavia tapahtumia on noussut myös muille paikkakunnille, ainakin Helsinkiin.

Tänä vuonna Ikaalisissa kuullaan alustuksia esimerkiksi onnen ja onnellisuuden tavoittelusta ja saavuttamisesta, ontologisesta kommunismista, naisten asemasta filosofian historiassa sekä yksinäisyyden filosofiasta Tove Janssonin kirjoissa. Viikkoon mahtuu myös muun muassa musiikkiesityksiä.

Keskustelun alustajina ovat muun muassa Pekka Sauri, Timo Airaksinen, Martina Reuter, Sanna Tirkkonen ja kansanedustaja Paula Risikko. Talkoovoimin syntyvä tapahtuma on kävijöille maksuton.

Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta keskiviikkoon 20.7. kello 23:een saakka.

Lue lisää:

Puistofilosofia lennättää pölyt Sokrateen kipsikuvasta

Filosofi Timo Airaksinen tajusi vasta vanhana, mitä oli tavoitellut koko elämänsä ajan – samalla löytyi vastaus elämän tarkoitukseen

Koronaan sairastuminen laittaa monen kesäsuunnitelmat uusiksi, sillä pandemia ei suinkaan ole ohi.

Korona-aika on lisännyt myös Kilpailu- ja kuluttajavirastoon tulleita, tapahtumien peruutuksia ja muutoksia koskevia yhteydenottoja. Virasto saa jatkuvasti kyselyjä siitä, kuka korvaa ja mitä, kun kaikki ei menekään omien suunnitelmien mukaan.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtava asiantuntija Raija Marttala vastaa Ylen viiteen kysymykseen, joita moni on joutunut kesän aikana pohtimaan.

1. Sairastun, enkä pääse tapahtumaan, johon olen jo hankkinut lipun, mitä teen?

– Silloin on kyllä vitsit vähissä, Raija Marttala toteaa.

Sairaustodistuksesta ei tässä tapauksessa ole hyötyä.

Oma sairastuminen ei ole peruste saada lippurahoja takaisin, ellei ole maksanut oston yhteydessä peruutusturvamaksua.

– Pääsylippua ostaessa lähtökohta on, että ostajalle itselleen tulevat esteet eivät ole peruste saada lipun hintaa takaisin. Esimerkiksi sairastuessa konsertti- ja tapahtumalipuilla ei ole palautusoikeutta.

Käyttämättömän lipun voi yrittää myydä eteenpäin esimerkiksi sosiaalisen median kanavien kautta. Usein suositun tapahtuman lipulle löytyy nopeasti ostaja.

Lisäksi netistä löytyy kaupallisia lippujen myyntipalveluita. Niiden luotettavuus kannattaa varmistaa ennen kuin tarjoaa lippujaan myytäväksi.

2. Tapahtumajärjestäjä ilmoittaa, että esiintyjiä on sairastunut ja esitys perutaan, korvataanko lipun hinta?

Kyllä. Tällöin on oikeus saada rahat takaisin. Ei ole kuluttajan vika, että tapahtuma on peruuntunut.

– Jos tapahtumaa ei järjestetä ollenkaan tai sen ajankohta siirtyy, lipun ostaneella on oikeus lipun hinnan palautukseen, Raija Marttala toteaa.

Rahat pitää palauttaa, jos peruuntumisen syy on esimerkiksi esiintyjän sairastuminen.

Poikkeuksena ovat lippuvälittäjän lipun toimittamisesta perimät kulut – niitä ei tarvitse maksaa takaisin ostajalle.

3. Festivaalin pääesiintyjä peruu tulonsa, voinko saada rahat takaisin?

Näin on tänä kesänä jo tapahtunut.

Maailmankuulun räppäri Post Malonen esiintyminen Weekend-festivaaleilla Hämeenlinnasssa peruuntui. Samoin kävi brittimuusikko Liam Gallagherin keikalle Ilosaarirockissa viime viikonloppuna.

Kysymykseen korvauksista ei ole yksiselitteistä vastausta.

– Tilannetta arvioidaan tapauskohtaisesti, johtava asiantuntija Raija Marttala sanoo.

Jos kyseessä on festivaali, jossa on paljon esiintyjiä, pelkkä yhden esiintyjän peruuntuminen ei välttämättä oikeuta saamaan lippurahjoja takaisin.

– Silloin kun esiintyjä on niin sanotusti iso tähti, voi olla oikeus hinnanalennukseen.

– Jos kyse on koko tapahtuman pääesiintyjästä ja hänellä on iso merkitys tapahtuman kokonaisuuden kannalta, silloin saattaa olla oikeus jopa koko lipun hinnan palautukseen.

Myös sillä on merkitystä, kuinka monen päivän festivaalilipun on ennakkoon hankkinut.

– Kun kolmipäiväisen tapahtuman pääesiintyjä perutaan, korvaukseen vaikuttaa, onko hankkinut usean päivän lipun vai ainoastaan päivälle, jonka päätähti ei esiinnykään.

Rahat voi saada takaisin, mikäli tapahtuma ei esiintyjävaihdosten jälkeen lainkaan vastaa sitä, mitä markkinoinnin perusteella saattoi odottaa näkevänsä ja kuulevansa.

4. Milloin kannattaa ottaa yhteyttä järjestäjään rahojen takaisin saamiseksi?

Yleisohje on, että tapahtumajärjestäjältä kannattaa tiedustella hyvitystä mahdollisimman nopeasti.

– Jos vaikka pääesiintyjä vaihtuu, kannattaa olla järjestäjään yhteydessä, mikäli on ostanut lipun pääasiallisesti pääesiintyjän takia, Raija Marttala sanoo.

5. Mikä neuvoksi, jos järjestäjä tai lipunmyyjä ei halua palauttaa rahoja tai neuvotella hyvityksestä?

Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtava asiantuntija Raija Marttala neuvoo asiakasta tekemään ensin kirjallisen reklamaation tapahtumajärjestäjälle tai lipun välittäjälle.

Järjestäjien pitäisi peruutustilanteissa ohjeistaa asiakkaita siitä, mille taholle reklamaatio kannattaa tehdä.

– Jos yhteisymmärrystä ei synny, Kuluttajaneuvonta voi auttaa. Viime kädessä asian ratkaisee Kuluttajariitalautakunta.

Millaisia kokemuksia sinulla on? Menikö festarikesä osaltasi mönkään? Oletko koskaan saanut hyvitystä tai lippurahat takaisin? Keskustelu on avoinna 20.7.2022 kello 23 saakka.

Lue myös:

Limp Bizkitiä ei nähdäkään Qstockissa – taustalla yhtyeen laulajan terveyshuolet

Toinen Ed Sheeranin konserteista Olympiastadionilla perutaan

Miksi suositusta aikaistettiin juuri nyt? Näin THL:n Nohynek ja Salminen perustelevat uutta rokotuslinjausta

Kahdeksan tanssitaiteilijaa ilmestyy kuin tyhjästä Tuomiokirkon tasanteelle Helsingissä. Ryhmä on pukeutunut mustiin asuihin, ja esitys alkaa, kun muusikko Hanna Ryynänen aloittaa sähköllä vahvistetun kanteleen soiton.

Tanssijat laskeutuvat portaikkoon ja liikkuvat sulavasti sen jyrkällä pinnalla. On tiistai ja menossa on teoksen kenraaliharjoitus. Ennen sitä tulee sadekuuro, joka kastelee tanssijat ja portaat, mutta tanssijat päättävät jatkaa.

Kun puoli tuntia kestävä esitys on ohi, muutama turisti tulee tervehtimään koreografia. Pariskunta kiittää Ismo-Pekka Heikinheimoa ja purskahtaa kyyneliin. Teos on tuonut mieleen Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan.

– Olemme saaneet joka päivä paljon palautetta yleisöltä, joka on seurannut harjoituksia. Heillä on selvästi tarve jakaa ja puhua näkemästään. He ovat kokeneet tämän teoksen syvästi, Heikinheimo sanoo.

Tuomiokirkon portaille tehty koreografia jatkaa sarjaa, jossa Heikinheimo vie tanssin julkiseen tilaan. Arkkitehtuurilla on merkittävä rooli teosten innoittajana. Aiempia kohteita ovat olleet muun muassa rantasauna Löyly, Temppeliaukion kirkko sekä Hvitträsk.

– Ehkä nämä portaat ovat muutenkin sellainen kaikkien rakastama sosiaalisen elämän näyttämö. Tämä on valtakunnallisesti tunnettu, ikoninen kohde. Sekä turistit että kaupunkilaiset viihtyvät piknikillä portailla ja Tuomiokirkossa pidetään häitä ja hautajaisia.

Heikinheimon teos Anybody’s Architecture: Senaatintorin portaat on ollut haastava projekti tanssijoille. He ovat joutuneet opettelemaan lähes uuden tanssitekniikan.

– Olemme harjoitelleet kolme viikkoa näillä jyrkillä ja kapeilla portailla ja tehneet koreografiaa paljon paikan päällä, jotta tiedämme, miten kehon kolmiulotteinen arkkitehtuuri voi olla suhteessa tähän arkkitehtoniseen ympäristöön.

Senaatintorin saksalaisen suunnittelijan C L Engelin arkkitehtuuri on vaikuttanut suoraan teoksen sisältöön.

– Yksi kohtaus on tehty niin, että olemme katsoneet samaan aikaan arkkitehtuurikohdetta ja sen muotoja, fasadia, värejä ja tekstuuria, ja lähteneet siitä havainnosta tekemään suoraan liikettä.

Heikinheimon koreografia käyttää taitavasti portaikkoa hyväksi. Liikekielessä on viitteitä sekä Suomen sisällissotaan, suurlakkoon että kirkolliseen elämään. Tuomiokirkon massiiviportaat on näyttämönä voimakas, suorastaan uhkaava.

Engel ei olisi halunnut Tuomiokirkkoon monumentaalisia portaita, mutta ne rakennettiin Venäjän keisarin Nikolai I:n määräyksestä.

Tanssiteos Tuomiokirkon portailla 20.-24.7. klo 15 ja 17.

Suositussa SuomiLOVE-tv-ohjelmassa ihmiset yllätetään esittämällä heille merkityksellistä musiikkia jossain merkityksellisessä paikassa. Hieman samaa ideaa käytetään Kuhmon Kamarimusiikissa, jossa lukuisista konserteista kolme järjestetään ihmisten kodeissa.

Festivaali tuo musiikin, joten konsertin tilaajan tehtäväksi jää paikan tarjoaminen ja yleisön kerääminen.

Kemppaisten suvun omistama mökki toimi 52. kamarimusiikkitapahtuman alkaessa ensimmäisenä tällaisena konserttipaikkana. 9. heinäkuuta järjestetty konsertti olikin todella merkityksellinen Sinikka ja Eino Kemppaiselle.

– Tämä oli kertakaikkisesti merkittävä tapahtuma. Vaikka paljon olen ollut Kamarimusiikissa, mutta täällä omassa mökissä kuunneltuna tämä oli parasta musiikkia, jota olen kuullut, sanoo Sinikka Kemppainen.

Eino Kemppainen liikuttuu kyyneliin asti, kun hän kommentoi kokemaansa Abel-kvartetin ja alttoviulisti Gareth Lubben konserttia käsittämättömän ihanaksi jutuksi. Voit katsoa hänen reaktionsa videolta.

Kotiin vietäviä konsertteja järjestetään yhteensä kolme. Uusilla taiteellisilla johtajilla, Minna Pensolalla ja Antti Tikkasella onkin tavoitteena käyttää kuhmolaisia tiloja kamarimusiikkikonsertteihin monipuolisesti.

• Minna Pensola ja Antti Tikkanen rakastuivat erityisellä illallisella, nyt pariskunta jättää oman kädenjälkensä Kuhmon Kamarimusiikkiin

Koti pantiksi kulttuurin hyväksi

Nykyään Forssassa asuvat Kemppaiset hurahtivat kamarimusiikkiin ja Kuhmon maailmankuuluun tapahtumaan heti, kun he muuttivat Oulusta Kuhmoon 1973.

Kuhmossa perhe asui vuoteen 1989 saakka. Sen jälkeenkin suku on kokoontunut mökille kamarimusiikin aikaan.

Kemppaiset olivat aktiivisesti mukana kamarimusiikkifestivaalilla niin yleisönä kuin taustavoiminakin. Tytär Anna-Kaisa Asuja kokee, että perhe on myös saanut paljon tapahtumasta, kun he ovat saunottaneet mökillä kamarimusiikkitaiteilijoita.

Yhtä asiaa hän ei ollut kuitenkaan tiennyt, sen isä Eino Kemppainen paljasti vasta vuosi sitten.

– Viime kesänä isä kertoi, että meidän kotitalo oli pantattu tapahtuman velkoja varten. Ehkä tässä tuli jotenkin sellainen kädenojennus, että hyvää syntymäpäivää ja kiitos kaikesta työstä, mitä on tehty vuosien saatossa.

Kuhmon Kamarimusiikin alkuvuosina on koettu taloudellisia ahdinkoja, jolloin festivaalin päättymisen jälkeen ei ole tiedetty, järjestetäänkö tapahtumaa seuraavana vuonna (Kuhmon Kamarimusiikki).

Eino Kemppainen ajattelee edelleen, että talon panttaaminen tapahtuman alkutaipaleen tueksi kannatti. Tapahtuma pysyi Kuhmossa, jonne se oli perustettukin ainutlaatuisena ideana. Se on jo pitkään ollut kaksiviikkoinen tapahtuma, jossa reilut sata kamarimusiikin ammattilaista konsertoivat lukuisissa konserteissa.

Alusta asti festivaali on tarjonnut sekä yleisölle että taiteilijoille jotain, mitä maailman metropoleista ei saa. Ne hetket ovat olleet yhteisöllisyyttä luonnon äärellä ja valoisaa kesäyötä, täydellistä vastapainoa kamarimusiikkihuippujen kokemalle hotellihuoneiden yksinäisyydelle.

Kulttuurin takia Eino Kemppainen on laittanut likoon omaa taloutta Kuhmon vuosien jälkeenkin. Hän takasi lainaa myös Forssassa Lounais-Suomen musiikkipäivien alkumetreillä. Kuhmon kamarimusiikilla on hänelle erityinen merkitys.

– Se on rikastuttanut meidän elämää kovasti. Kuuntelemme paljon musiikkia kotona, mutta konserteissa ei enää nykyisin käydä.

Syntymäpäivälahja oli siis onnistunut, sitä mieltä on myös tilaaja.

– Täytyy sanoa, että meni tosi nappiin. Ja että näiden kaikkien kamarimusiikkivuosien jälkeen voimme kokea jotain sellaista, mitä me emme ole vielä kamarimusiikissa kokeneet, sanoo Anna-Kaisa Asuja.

Milloin musiikki on yllättänyt sinut? Voit keskustella aiheesta Yle-tunnuksella 21. heinäkuuta klo 23:een saakka.

Kaksi esiintyjää yrittää ottaa toisistaan otetta harjoitussalissa Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Tunnelma on tiivis, ja ulkopuolisena voisi kuvitella, että tilanne johtaa tappeluun. Niin ei kuitenkaan käy, sillä menossa on näyttämötaistelun työpaja. Kaksi viikkoa kestävässä tapahtumassa harjoitellaan väkivaltakohtausten tekoa turvallisesti. Summer Clash 2022 -tapahtuman järjestää Dramatic Combat Finland, joka on tehnyt työtä näyttämö- ja elokuvataistelun eteen Suomessa jo 15 vuotta.

Kurssilaisten keskellä tepastelee australialainen Nigel Poulton. Hän on sympaattisen oloinen mies, joka käy korjaamassa kurssilaisten otteita. Poulton on tehnyt merkittävän uran kansainvälisenä taistelukoreografina. Hän on työskennellyt Australian isojen teatteritalojen lisäksi muun muassa Metropolitan-oopperassa New Yorkissa. Suomen kansallisbaletille Poulton koreografioi Spartacus-baletin taistelukohtaukset viime vuonna.

Hän opettaa nykyään enää harvoin, aika kuluu taistelukohtausten parissa ja stunttina. Hän on tehnyt töitä myös isoissa elokuvatuotannoissa. Yksi niistä on uusi Marvel-elokuva Thor: Love and Thunder (2022), jossa Poulton on Russell Crowen sijaisnäyttelijä. Hän tekee Crowen stuntit myös elokuvassa Poker Face (2022). Sitä ei ole vielä julkaistu.

– Näytteleminen on erilaista, kun olet stuntti. Sinun täytyy tuoda rooliin sellaisia taitoja ja ominaisuuksia, joita näyttelijällä ei ole.

Sijaisnäyttelijän täytyy Poultonin mukaan ymmärtää, millaista roolihenkilöä näyttelijä on rakentamassa.

– Täytyy seurata näyttelijää jonkin aikaa, jotta tajuaa, miten roolihenkilö liikkuu. Minun täytyy näyttää taistelukohtauksissa kamerassa siltä kuin kohtaksessa olisi itse näyttelijä, Poulton toteaa.

Sijaisnäyttelijät tekevät elokuvien ja tv-sarjojen vaaralliset kohtaukset.

– Se ei johdu siitä, etteivätkö näyttelijät uskaltaisi tai osaisi tehdä niitä. Riski on liian iso. Jos näyttelijä loukkaa itsensä, koko tuotanto pysähtyy, Poulton muistuttaa.

Näyttämötaistelu vei mennessään

Poulton ajautui näyttämötaistelun pariin jo varhain. Hän opiskeli näyttelemistä teatterikoulussa Australiassa.

– Koulussa opetettiin liikkumista, ja näyttämötaistelu oli osa sitä. Minulla on kamppailulajitausta, ja sen mahdollisuudet teatterissa tuntuivat rajattomilta. Se vei mukanaan, Poulton sanoo.

Poulton hallitsee useita kamppailulajeja ja kymmeniä erilaisia aseita floretista pitkämiekkaan. Hänellä on klassisen miekkailijan koulutus. Poulton on myös läheisyyskoreografi, joka auttaa näyttelijöitä intiimikohtausten turvallisessa teossa.

Näyttämötaistelun opettajaksi ja taistelukoreografiksi hän ajautui pikkuhiljaa. Poulton kouluttautui alalle Australian lisäksi Yhdysvalloissa.

– En oikein osaa sanoa, mikä oli läpimurtoni. Luulen, että minua ovat vieneet eteenpäin sitkeys ja työmoraali. Olen aina halunnut kehittää itseäni ja olla mahdollisimman ammattitaitoinen.

Kansainväliset suoratoistopalvelut ovat lisänneet draaman kysyntää maailmalla, ja se näkyy myös sijaisnäyttelijöiden kysynnässä. Näyttäviin taistelukohtauksiin tarvitaan yhä ammattitaitoisempia esiintyjiä. Stuntit tekevät toki muutakin, kuten putoavat korkealta, ajavat moottoripyörää tai ratsastavat hevosella.

– Taitojen kehittämiselle on paineita. Meidän täytyy myös kasvattaa uusi sijaisnäyttelijöiden sukupolvi, siksi tällaiset työpajat ovat tärkeitä.

Hän muistuttaa, että vielä 10–20 vuotta sitten elokuvissa ja tv-sarjoissa saattoi mennä läpi asioita, jotka eivät enää toimi.

– Odotukset ovat koventuneet, joten taitojen täytyy kehittyä.

Sijaisnäyttelijä ottaa riskin

Poulton on tehnyt taistelukoreografina töitä jo pitkään. Australialainen teatteriperinne juontaa juurensa brittiläisestä teatteriperinteestä, ja Australiassa esitetään paljon Shakeapearen näytelmiä. Ne poikivat töitä taistelukoreografille.

– Niistä saa elannon, sillä todella moni näyttelijä haluaa opetella miekkailemaan Australiassa.

Tilanne ei ole kuitenkaan palannut vielä koronapandemiaa edeltäneeseen aikaan. Australian teatterilaitos on Poultonin mukaan vasta nousemassa jaloilleen. Samoin elokuva-ala.

– Elokuva- ja tv-alalla tarvitaan vähemmän miekkailutaitoja, mutta monenlaisten muiden aseiden käyttöä sitäkin enemmän.

Sijaisnäyttelijän työ muistuttaa Poultonin mukaan mitä tahansa vaarallista tai hyvin vaarallista työtä.

– Se voi olla vaarallista, mutta kaiken sen mitä teet pitää johtaa siihen, että riski on mahdollisimman pieni.

Poulton pitää miekkailukohtauksia kaikkein vaarallisimpina. Näyttelijät taistelevat kirjaimellisesti teräksellä toisiaan vastaan.

– He ovat suojaamattomia ja miekkailevat tunnetilassa. Siksi taistelukohtausten harjoitteluun käytetään paljon aikaa erityisesti teatterissa. Siellä ei ole stuntteja.

Harry Potter -fantasiakirjoista inspiroitunut urheilulaji huispaus saa englannin kielessä uuden nimen. Aiemmin kirjoista tutulla nimellä quidditch pelattu laji tunnetaan vastaisuudessa nimellä quadball.

Taustalla ovat taikamaailmaan sijoittuvien Potter-kirjojen luojan J. K. Rowlingin puheenvuorot, joita on pidetty transihmisiä vähättelevinä. Rowling on muun muassa vitsaillut muistavansa, että joskus oli olemassa sana ihmisille, joilla on kuukautiset.

Huispauksen kansainvälinen lajiliitto International Quidditch Association (IQA) ilmoitti tällä viikolla siirtyvänsä käyttämään lajista nimeä quadball. Lajiliitto seuraa ratkaisullaan kahta muuta huispauksen isoa toimijaa US Quidditchiä ja Major Leage Quidditchiä, jotka ovat jo aiemmin ottaneet käyttöön quadball-nimen.

Asiasta uutisoivat muun muassa brittilehti Guardian ja uutistoimisto Reuters.

– Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen etujärjestöt, kuten GLAAD ja Human Rights Campaign, sekä Harry Potter -elokuvien kolme pääosanesittäjää ovat kritisoineet hänen (Rowlingin) kantojaan, IQA:n tiedotteessa todetaan.

Toisena perusteluna lajinimen muutokselle ovat tavaramerkkisyyt. Quidditch-nimen tavaramerkin omistaa Warner Bros., joka on julkaissut Harry Potter -elokuvat. Tämä on rajoittanut lajin mahdollisuuksia kasvaa ja tehdä sponsorisopimuksia.

Harry Potter -kirjoissa huispausta pelataan lentävillä luudilla ja maagisilla palloilla. Huispausta on innostuttu harrastamaan myös oikeassa elämässä, vaikka lajista on täytynyt keksiä ilman taikavoimia toimiva sovitus.

Eri puolilla maailmaa pelataan huispausta, jossa juostaan kentällä luutien kanssa ja muun muassa yritetään saada palloa läpi vastustajajoukkueen maalirenkaista. Laji on saanut suosiota etenkin opiskelijoiden keskuudessa.

Lue myös:

J.K. Rowling Twitter-kohun keskellä – kirjailijaa syytetään transfobiasta

Kun käyskentelee Kaunasin vehreiden lehmusten reunustamilla kaduilla, ei voi olla kiinnittämättä huomiota kaupungin arkkitehtoniseen erikoispiirteeseen: tuntuu siltä kuin jokaisen kulman takaa pilkottaisi modernismia edustava rakennus.

Eikä ihme, sillä 1920–1930-luvuilla Kaunas oli yksi eurooppalaisen modernismin kukoistavista keskuksista, ja huimaa nousukautta eläneeseen, uudenlaista kulttuuria uhkuneeseen kaupunkiin valmistui maailmansotien välissä peräti 12 000 art deco -rakennusta. Liettuan tuolloisen pääkaupungin kulttuurielämästä kertoo paljon jo sekin, että sitä kutsuttiin pikku-Pariisiksi.

Liettualla meni muutenkin hyvin: pienen maan elintasostandardit olivat vastaavia kuin läntisessä Euroopassa ja tulevaisuuteen vilkuiltiin optimistisesti. Sitten alkoi toinen maailmansota, joka romutti suotuisan kehityksen. Viisi vuosikymmentä kestänyt Neuvostoliiton sortokausi tukahdutti vapauden ja luovuuden, ja satoja tuhansia liettualaisia joko murhattiin tai lähetettiin pakkotyöleireille Siperiaan. Muiden Baltian maiden tavoin Liettua itsenäistyi vuonna 1991, ja tästä alkoi määrätietoinen lähestyminen länttä kohti.

Yoko Onosta performanssitaiteen uranuurtajaan

Myrskyisän lähihistorian jäljiltä Kaunasin art deco -rakennuksista on edelleen pystyssä noin puolet, ja persoonallinen arkkitehtuuri onkin yksi kaupungin tämänhetkisistä vetonauloista. Vuodesta 2017 lähtien Kaunasin modernistinen arkkitehtuuri on ollut ehdolla UNESCOn maailmanperintökohteeksi.

– Modernistiseen tyyliin valmistui aikoinaan runsain mitoin sekä julkisia että yksityisiä rakennuksia. Kokonaisuutena Kaunas on väljästi rakennettu kaupunki, jolle ovat leimallisia leveät kadut ja ihmisläheinen arkkitehtuuri, Kaunasin kulttuuripääkaupunkihankkeen toimitusjohtaja Virginija Vitkiene summaa.

Vielä pari vuosikymmentä sitten Kaunasin maine ei ollut kummoinen. Se oli jäänyt pääkaupunki Vilnan varjoon, mutta viime vuosina Espoon kokoinen, kolmensadan tuhannen asukkaan Kaunas on panostanut yhä enemmän kulttuuriin, taiteisiin ja oman identiteetin löytämiseen. Tämän kehityksen huipentumana on nyt sitten kulttuuripääkaupunkivuosi, jota tähdittävät muun muassa Yoko Onon, William Kentridgen ja Marina Abramovićin kaltaiset nykytaiteen isot nimet.

Abramović vieraili laajan Memory of Being -näyttelynsä tiimoilta Kaunasissa maaliskuun lopulla ja piti performanssitaiteesta luennon, jonka suosio yllätti järjestävät.

– Luento rikkoi kaikki ennätykset. Sitä oli kuuntelemassa Žalgirion urheiluareenalla yli kuusi tuhatta ihmistä. Se oli todella hieno hetki sekä kaupunkilaisille että tänne tulleille vierailijoille, Virginija Vitkiene hehkuttaa.

Yksitoista uutta festivaalia

Kaunasissa kulttuuripääkaupunkivuotta on valmisteltu ja pohjustettu kuuden vuoden ajan. Virginija Vietkienen mukaan Kaunasiin on tänä aikana perustettu yksitoista uutta festivaalia. Syyskuinen Fluxus-festivaali esimerkiksi on karnevaali, jossa kavutaan toinen toistaan kummallisimmissa pukimissa läheiselle Parodos-kukkulalle erilaisen oheisohjelmiston saattelemana. Vuonna 2019 lanseerattu CityTelling-festivaali taas kutsuu kaupunkilaisia kertomaan erilaisista kulttuurisista lähtökohdista kumpuavia tarinoita. Tänä vuonna keskiössä ovat muun muassa juutalaiset, jotka ennen toista maailmansotaa muodostivat neljäsosan kaupungin väestöstä.

Elokuussa Kaunasin valtaa ConTempo-festivaali, joka tarjoaa kymmeniä enemmän tai vähemmän kokeellisia poikkitaiteellisia esityksiä maailman joka kolkasta. Tarjolla on muun muassa hollantilaistaiteilija Dries Verhoevenin Happiness-esitys, jonka pääosassa on robotti.

Lokakuussa Kaunasissa esiintyy Iso-Britannian kuuluisa Royal Philharmonic Orchestra, ja saman kuukauden aikana kaupungissa järjestetään kansainvälinen design-festivaali. Kaunas suorastaan pursuaa kulttuuria: erilaisia festivaaleja, näyttelyitä ja esityksiä on satoja. Pelkästään konsertteja ja musiikkiesityksiä on tänä vuonna 250.

– Meillä on tarjolla suuri määrä huipputaiteilijoiden tuottamaa taidetta, mutta samalla olemme halunneet mukaan erilaisia yhteisöjä vaikkapa kaupungin lähiöistä. Kyse on hajautetusta kulttuuritarjonnasta, Virginija Vietkiene toteaa.

Kulttuuripääkaupunkihankkeen koko budjetti on Vietkienen mukaan 29 miljoonaa euroa, josta noin puolet on käytetty valmistautumiseen ja puolet suunnattu tähän vuoteen. Ensi vuoden jälkitöitä ja yhteenvetoa varten on varattu miljoona euroa.

– Pelkästään Kaunasia ajatellen tämä on melko paljon rahaa, mutta vertailun vuoksi esimerkiksi Liettuan kansallisoopperan ja -teatterin vuosibudjetti on kaksitoista miljoonaa euroa.

Suomen Kansallisooppera ja -baletti saa vuositasolla erilaisia tukia noin 50 miljoonan euron edestä.

Taidelaivassa voi kokea virtuaalitodellisuutta

Kaunasin kulttuuripääkaupunkivuoden tuoreisiin hedelmiin kuuluu kaupungin laitamilla sijaitseva Nemuno7-taidelaiva, jossa on esillä erilaisia kokeellisia projekteja. Tässä kuussa laivassa on tarjolla Henrikas Gulbinasin digitaalista taidetta ja Gailė Cijūnaitytėn virtuaalitodellisuutta hyödyntävä installaatio, johon on yhdistetty myös ASMR-kuiskailua.

– Täällä on esillä lähinnä nykytaidetta, joten en kutsuisi tätä ihan tavalliseksi tai tyypilliseksi liettualaiseksi taiteeksi. Olemme pyytäneet laivalla vierailevia taiteilijoita tuomaan esille veteen liittyviä teemoja, ja haluamme käsitellä taidetta nimenomaan vesielementtien kautta, Nemuno7-taidelaivan taiteellinen tuottaja Gabrielė Lenkauskaitė kertoo.

1960-luvulla rakennetun ruoppaajan kansi on nyt täynnä erilaisia viherkasveja, joita ei ole valittu ihan sattumanvaraisesti.

– Jos tämä alue tuhoutuu vaikkapa tulipalossa tai se jätetään oman onnensa nojaan 150 vuodeksi, nämä kasvit tulevat paikalle ensimmäisenä, Lenkauskaitė jatkaa.

Lisää livekeikkoja

Mutta mitä mieltä kaunasilaiset ovat kaupunkinsa juhlavuodesta ja kulttuuritarjonnasta yleensäkin? Viime viikon tiistaina Sala-ravintolassa esiintyi ranskalaisyhtye Opsa Deheli, joka yhdistelee musiikissaan muun muassa latinoamerikkalaisia ja balkanilaisia elementtejä. Mukana vauhdikkaassa menossa olivat myös Laura Mickevičienė ja Simonas Mickevičius.

Kummankin mielestä kaupungissa on tällä hetkellä kulttuuritarjontaa yllin kyllin.

– Konsertteja ja tapahtumia on todella paljon, emmekä millään pysty osallistumaan niihin kaikkiin, vaikka haluaisimmekin. Toisaalta meillä on kaksi lastakin. Kaipaisin ehkä kuitenkin lisää tämän kaltaisia konsertteja, Laura Mickevičienė toteaa.

– Itse tahtoisin Kaunasiin lisää julkista taidetta, sellaista, jota voisi kokea kadulla, Simonas Mickevičius jatkaa.

Molempien mukaan kulttuuripääkaupunkivuosi on tähän mennessä ollut varsin onnistunut.

– Tämä on tarjonnut kaupungille ja kaupunkilaisille upean mahdollisuuden saada lisää näkyvyyttä, Mickevičius toteaa.

Mutta mikä sitten Kaunasissa on parasta?

– Ihmiset, tietenkin, Laura Mickevičienė summaa.

Kaunasin laaja Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelma löytyy täältä.

Valtiopäiväneuvos, Yleisradion entinen pääjohtaja Reino Paasilinna on kuollut. Asiasta kertovat omaiset tiedotteella.

Paasilinna kuoli Parkinsonin tautiin torstaina. Hän oli kuollessaan 82-vuotias. Paasilinna oli syntynyt 5. joulukuuta 1939 Jäämerellä pakomatkalla Petsamosta Norjaan. Perhe asettui sittemmin Lappiin Varejoen asutustilalle.

Paasilinna kävi kansakoulun ja siirtyi työelämään vain 12-vuotiaana isänsä kuoltua.

Työurallaan hän toimi 1960-luvulta lähtien televisiotoimittajana Tesvisiossa ja Yleisradiossa. Yleisradiosta Paasilinna siirtyi vuonna 1974 ulkoministeriöön, valmistuttuaan ensin yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Hän sijoittui lehdistösihteeriksi Suomen Moskovan-suurlähetystöön, Moskovasta Paasilinna siirtyi lehdistöneuvokseksi Washingtonin-suurlähetystöön.

Paasilinna valittiin kansanedustajaksi Helsingin vaalipiiristä vuonna 1983 SDP:n edustajana.

Vuonna 1989 hänet nimitettiin Yleisradion pääjohtajaksi, ja siinä tehtävässä hän toimi vuoden 1994 Yleisradion organisaatiouudistukseen asti.

Vuoden 1995 vaaleissa Paasilinna palasi eduskuntaan, ja väitteli samana vuonna Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Vuodesta 1996 vuoteen 2009 hän toimi europarlamentaarikkona. Paasilinna jäi eläkkeelle 69-vuotiaana.

Valtiopäiväneuvoksen arvonimi Paasilinnalle myönnettiin vuonna 2018.

Eläkkeellä hän nautti perheensä seurasta ja elämästä kesäpaikassaan Jaalassa, omaiset kertovat. Paasilinnaa jäävät kaipaamaan vaimo Anja sekä tyttäret Miira, Petra ja Silja lapsineen.

Lisää aiheesta:

Elävä arkisto: Reino Paasilinna – kiisteltyjen ohjelmien toimittajasta Ylen kiistellyksi pääjohtajaksi

Musiikkitalon konserttisalia peittää parhaillaan suojamuovit ja vanerilevyt. Äänimaailma ei hivele kuuloaistia, sillä sinfonian muodostaa nyt sirkkelisahan äänet.

Meneillään on suuri rakennusprojekti. Musiikkitalosta on purettu pois kaikki kaiuttimet, mikrofonit ja valaisimet, sillä rakennustöistä vapautuva puupöly voi olla konserttisalin herkän tekniikan kannalta vahingollista.

Salin katonrajaan rakennetaan parhaillaan urkuja, jotka lukeutuvat maailman suurimpien nykyaikaisten konserttisaliurkujen joukkoon. 40 000 kiloa painavat urut tulevat ulottumaan Musiikkitalossa neljän kerroksen korkeudelle, eli kooltaan ne vastaavat reilun kokoista omakotitaloa.

– Se on vaatinut paljon rakenteiden vahvistamista ja insinöörityötä, että konserttisali kerää painon, urkuhankkeen projektipäällikkö ja Musiikkitalon säätiön asiamies Kaisa Näreranta sanoo.

Urkuja rakennetaan nyt toista kesää, mutta edeltävät kolme kesää on jo tehty valmistelevia rakennustöitä.

Tänä kesänä vuorossa on ollut pillien ja urkujen kotelon rakentaminen.

– Nyt on alkamassa äänitysvaihe, eli urkujen sointi rakennetaan tähän saliin, sillä ne täytyy saada soimaan tässä tilassa yhtenäisesti. Sitä lähtee tekemään äänittäjäporukka, Näreranta kertoo.

Musiikkitalon urkuja voi soittaa kännykkäsovelluksella

124-äänikertaiset urut ovat paitsi valtavat myös sopivat mahdollisimman monenlaisen musiikin esittämiseen ja säveltämiseen. Äänikerta tarkoittaa pillien sarjaa, ja niiden yhteenlaskettu määrä on yksi tapa mitata urkujen kokoa.

Urkuihin tulee noin 10 000 pilliä, jotka on valmistettu käsityönä Itävallassa.

Närerannan mukaan uruista kansainvälisesti erikoiset ja kiinnostavat tekee soittimen uuden musiikin ominaisuudet.

– Neljä urkujen äänikertaa tulevat olemaan mikrotonaalisia äänikertoja. Eli jos normaalisti oktaavissa on tietty määrä säveliä, niin mikrotonaalisissa äänikerroissa on mukana myös puolikkaat sävelet, Näreranta kertoo.

Tällaista ominaisuutta ei kovin monista uruista löydy. Euroopassa sellaiset on esimerkiksi Saksan Kasselissa St. Martinin kirkossa.

Musiikkitalon uusilla uruilla on siis mahdollista säveltää ja esittää sellaista musiikkia, mihin ihan tavalliset urut eivät pysty. Uudet urut pyritään näkemään tulevaisuuden soittimena, eivätkä ne siten ole sidottu mihinkään tiettyyn aikakauteen, tyylisuuntaan tai genreen.

Soitin on Närerannan mukaan täysin manuaalinen ja se tehdään käsityönä. Erityiset uruista tekee myös se, että niitä pystytään etäohjaamaan ja soittamaan jopa kännykkäsovelluksen kautta.

– Vähän sama kuin autojen korjauksessa tänä päivänä, isketään tietokone kiinni ja selvitetään missä vika. Täällä äänitysporukka testaa urkuja parhaillaan liikuteltavalla soittopöydällä, mutta yhtä lailla he pystyisivät ottamaan kännykän esiin ja testaamaan siitä, Näreranta kuvailee.

Uusia urkuja voi soittaa soittopöydältä Musiikkitalon lavalta esimerkiksi silloin, kun urut ovat osana orkesteria. Urkuri voi kiivetä soittamaan myös kiinteän soittopöydän äärelle, joka on kiinni katonrajaan rakentuvissa uruissa.

Urkuja pääsee kuulemaan tammikuussa 2024

Rahaa urkuhankkeeseen kuluu yhteensä 4,4 miljoonaa euroa. Suurin osa summasta käytetään itse instrumenttiin.

– Kaikki alkoi vuonna 2017, kun säveltäjä Kaija Saariaho lahjoitti miljoonan urkujen rakentamista varten. Miljoona ei tällaiseen urkuprojektiin riitä, joten Kaija edellytti, että muita lahjoittajatahoja saadaan mukaan. Onneksi niitä sitten saatiin.

Rahoittajiksi lähti muun muassa Yle, Helsingin kaupunki sekä opetus- ja kulttuuriministeriö. Lisäksi rahoitukseen osallistui eri säätiöt, ja myös kansalaisilta saatiin lahjoituksia projektia varten.

Urkuja varten järjestettiin suunnittelukilpailu, johon kutsuttiin kahdeksan rakennuttajaa ympäri maailmaa. Heistä neljä pystyi toteuttamaan sellaiset urut, joita Musiikkitaloon haviteltiin.

Itävaltalainen Riger Orgelbau sai urkurakentajista korkeimmat pisteet.

Jos projektin tekisi yhtäjaksoisesti, riittäisi urkujen rakentamiseen seitsemän kuukautta. Konserttisali on kuitenkin talon päätoimijoiden käytössä vuosittain elokuusta toukokuuhun, eli kesät ovat ainoita aikoja rakentaa.

Koronapandemian takia rakennustyöt jouduttiin pysäyttämään kesällä 2020.

– Tämä instrumentti tulee olemaan täällä ainakin 200 vuotta, joten jos odotamme yhden lisävuoden, niin se on ihan kohtuullista, Näreranta sanoo.

Ensi kesänä on luvassa urkujen viimeistelyä. Syksyllä 2023 niitä testataan ja varmistetaan, että kaikki toimii. Avajaisia vietetään 1. tammikuuta 2024.

Kysyttäessä, mitä uusista uruista täytyy erityisesti tietää, Näreranta vastaa ytimekkäästi.

– Tärkeintähän on tulla kuuntelemaan niitä.

Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 24. heinäkuuta kello 23:een saakka.

Lue myös:

Maailman hitaimmassa musiikkiesityksessä vaihtui viimein taas sävel – kuuntele videolta, mitä saksalaiskirkossa soi seuraavat kaksi vuotta

Heikki Autio on uransa huipulla, kun saa kunnostaa vihkikirkkonsa urut – jättiurakassa syynätään tuhannet pillit ja palkeet

Kansainvälinen urkufestivaali Helsingissä – teemana hoitava musiikki

Somea pidetään usein pinnallisten aiheiden basaarina. Instagramissa käydään kuitenkin nykyään vilkasta kirja-aiheista keskustelua, sillä kirjallisuuden harrastajien vinkkaukset ja arviot ovat osin siirtyneet kirjablogeista sosiaalisen median kanaviin.

Hashtagilla kirjagram on julkaistu Instagramissa yli 200 000 julkaisua.

Joutsassa asuva Kirsi-Maria Hytönen pitää Instagramissa kirjagram-tiliä @kirsimariahyt.

Kirjagram on Instagramin yhteisö, jossa tehdään mikrokokoisia, joskus laajempiakin, kirja-arvioita luetuista kirjoista ja keskustellaan niistä.

Hytönen uskoo, että kirjagram-tilejä on tullut viime aikoina enemmän.

– Kirjagram on suomenkielinen nimi Instagram-käyttäjien kirjapostauksille. Kansainvälisesti se on bookstagram, ja varmasti monilla muilla kielillä on omansa.

Hytösellä on myös kirjablogi, jonka hän perusti ennen kirjagram-tiliä.

– Se on ollut toistakymmentä vuotta, mutta tuntuu, että blogin lukijakunta on harventunut ja vähentynyt. Keskustelu kirjoista käy tuoreimpana ja vilkkaimpana Instagramissa.

Hytönen sanoo, ettei hän eksy enää kovin usein lukemaan kirjablogeja. Hän uskoo, ettei ole ainoa, jonka lukeminen on muuttunut

– Se on vähän säälikin, koska blogiin saa kirjoitettua pidemmin ja syvemmältä. Instagramissa taas on rajattu merkkimäärä.

Instagramia pystyy käyttämään Hytösen mukaan kuitenkin nopeammin ja matalammalla kynnyksellä. Kännykkä on nopeasti saatavilla ja sillä on helppo kirjoittaa luonnoksia valmiiksi, välillä vain muutama rivi kerrallaan. Blogiin pitää sen sijaan miettiä enemmän ja kirjoittaa pidempään.

Kansien ja kuvien merkitys korostuu

Myös kirjojen kustantajat ovat hyvin tietoisia kirjagramista. Otavan markkinointi- ja viestintäjohtaja Kirsi Tähjänjoki kertoo, että Instagramissa korostuu myös kirjojen visuaalisuus.

– Saa tuoda myös ne kannet ja kivat kuvat esille.

Kustannusyhtiön näkökulmasta kirjagramin rooli on kuitenkin samanlainen kuin kirjablogeilla aiemmin. Kirjagramista on hyötyä, sillä se saa ihmiset keskustelemaan kirjoista. Kustantamot lähettävät monille kirjagrammaajille myös ilmaiseksi kirjojaan.

Tähjänjoki kertoo, että kirjagramin avulla tavoitetaan lukijoita, joita ei muuten tavoittaisi esimerkiksi kirja-aiheisella uutisoinnilla.

– Oikeastaan koskaan ei voi puhua liikaa kirjoista ja lukemisesta. Meidän mielestä on hienoa, että on tullut uusia kanavia perinteisempien rinnalle.

Tähjänjoen mielestä on tärkeää, että kirjoista ei puhuta aina ongelmakeskeisesti.

– Näytetään, kuinka suuren ilon lukeminen tuo elämään ja kuinka suuria nautintoja uusien kirjojen löytäminen voi tuoda.

Kirjagrammaajien tapaamiset eivät jää pelkästään sosiaaliseen mediaan. Hytönen kertoo, että kirjagrammaajat tapaavat myös kasvotusten.

– Kirjamessuilla on kirjagram-miittejä, ja eri alueiden kirjagrammaajat kokoontuvat välillä yhteen.

Monen ikäisiä kirjagrammaajia

Kirjagram-yhteisöön kuuluu monen ikäisiä ihmisiä. Kemissä asuva 16-vuotias Emmi Köykkä perusti kaksi vuotta sitten Instagram-tilin @tarinoitapohjantahdenalta.

Köykkä kertoo, että hän on löytänyt kirjagramista samanhenkisiä ihmisiä.

– Aika harvoin pääsee keskustelemaan toisten varsinkaan oman ikäisten kemiläisten kanssa, jotka olisivat yhtä kiinnostuneet lukemisesta kuin minä.

Myös Hytönen on törmännyt monen ikäisiin kirjagrammaajiin.

– Siellä on aika paljon nuorten lukijoiden tilejä, ihan yläkoululaisia ja lukioikäisiä, mikä on tosi kivaa. Se monipuolistaa kirja-arvioiden rakennetta. On isovanhempia, jotka lukevat lastenlapsilleen, ja on koululaisia, jotka lukevat nuortenkirjallisuutta.

Hytönen julkaisee paljon päivityksiä lastenkirjoista. Kirjagramin sisällä on erilaisia genreryhmiä, joista yksi on lastenkirjagram.

Kirjagrammaajista suurin osa on harrastelijoita, eikä mukana ole esimerkiksi juurikaan ammattikriitikoita. Hytönen kertoo, että yhteisöön kuuluu kuitenkin jonkin verran kirjailijoita.

– Kirjailijat usein tykkäävät paljon, että heidän kirjansa saavat näkyvyyttä, ja he käyvät lukemassa julkaisuja. Sillä on oikeasti merkitystä heille, että he saavat arvioita. Suomessa ilmestyy niin vähän ammattikriitikoiden arvioita.

Köykän esikoisromaani Näkinkenkätyttö julkaistiin viime vuonna. Hän kertoo, että on saanut kirjalleen huomiota kirjagramin kautta.

Köykkä uskoo, että kirjagram lisää ihmisten mielenkiintoa kirjallisuuteen.

– Kirjagram on nykyaikainen tapa puhua kirjoista ja ehkä herättää ihmisten mielenkiintoa kirjoihin. Uskon, että se on hyväksi lukemiselle.

Lue lisää:

Tämän kirjan aion lukea kesällä – lukupiiriläisten kirjapinoista löytyy matkakertomuksia, unohdettuja helmiä, scifiä ja esseitä

Kirja voi mullistaa elämän – somevaikuttaja Kalenterikarju ja neljä muuta paljastavat elämänsä kirjan

Nyt voit intoilla kirjoista muiden lukijoiden kanssa – kerran kuussa kokoontuvassa verkkolukupiirissä mukana on aina myös kirjailija

Kouvolan Sippolassa sijaitsevassa taidekeskus Antareksessa järjestettävällä Jättömaa-festivaalilla voi kokea ilmiöitä noise-musiikista bodypaintingiin. Vaihtoehtofestivaali myytiin nopeasti loppuun.

Alkuvuoden vaikuttavin kulttuurielämys? Minulle se oli yllättäen elokuva Top Gun: Maverick.

Maverickista on tullut kaikkien aikojen kassamagneetti, joten en varsinaisesti ole yksin sen fanittamisessa. Elokuva tulvii näyttäviä lentokohtauksia, mutta sen korkeimmat ansiot ovat muualla.

Eivät käsikirjoituksessa – pakko myöntää, että tekstinä Maverick on melko rautalankaa. Kohtaukset ja hahmot on nostettu suoraan ensimmäisestä Top Gunista (1986), sankareiden tavoite on lainattu Tähtien sodasta (1977), ja heidän sisäinen matkansakin on ennalta-arvattava. Mutta ehkä juuri tämän tuttuuden, hienosti sanottuna arkkityyppisyyden vuoksi elokuva onkin puhutellut niin monia.

Maverick onnistui viemään minut omituisesti takaisin nuoruuteen, jota en koskaan elänyt. 

Maverickin suuri ja korvaamaton ansio on kuitenkin siinä, että sesai minut tuntemaan nostalgiaa jotain sellaista kohtaan, jota en ole kokenut. Nykyaikaan sijoittuva elokuva vei minut takaisin 1980-luvulle, sellaiseen nuoruuteen, jota en edes elänyt. Paitsi elokuvissa.

80-luku oli ikävuoteni 3–12, siis käytännössä lapsuuteni. Ikäpolveni kasvoi elokuvilla, joissa amerikkalaiset viettivät täydellisen jännittävää ja menevää nuoruutta. Todellisuus ei sitten elokuville pärjännyt. En koskaan voittanut karatekilpailuja kurkipotkulla ja saanut Elisabeth Shueta. En soittanut kitaraa tai skeitannut yhtä coolisti kuin Marty McFly. Ja en todellakaan antanut niitä ylä-ala-läpsyjä hävittäjälentäjien joukossa rantalentopallossa rintalihakset kiillellen.

Harvapa on. Fiktion pitääkin olla parempaa kuin elämän, miksi me sitä muuten kuluttaisimme.

Onnistunut fiktio on riittävän samanlaista kuin oma elämämme, että voimme samaistua siihen, ja sen verran parempaa, että haluamme elää siinä. Lähellä mutta vähän ylempänä, kuin sen voisi saada kurottamalla. Siinä on kaava, jolla amerikkalaiset näitä elokuviaan tekevät.

Tiukan paikan edessä suomalaiset valitsevat saman tien Maverickit eikä Juri Gagarineita.

Samalla se on kaava, jolla Yhdysvallat aikoinaan päihitti Neuvostoliiton 6–0. Yhdysvallat teki fiktiivisestä elämäntavastaan himoitun. Nato-keskustelun keväänä se keräsi yhä voittojaan. Tiukan paikan edessä suomalaiset valitsevat saman tien Maverickit eikä Juri Gagarineita.

Koska oma lapsuuteni oli perusonnellinen, tulen luultavasti aina näkemään 80-luvun ruusunpunaisten lasien läpi maagisena onnelana, jolloin elämä oli huoletonta leikkiä. Telkkareita katsottiin yhdessä perheen ja koko kansakunnan kanssa, ensimmäisiä tietokonepelejä pelattiin kavereiden kanssa yhdessä. Puhelin oli perheen yhteinen, ja siellä saattoi vastata kaverin isä, äiti tai isosisko, ja näiden kanssa tuli tutuiksi. Nykyään kaikki tehdään yksin.

Sama onnela ei pätenyt enää 90-lukuun, eli ikäpolveni teini-ikään, jota leimasi varmaan monelle muullekin Kurt Cobainin henkilökohtaiseen päätökseen kiteytynyt angsti.

Nykynuoret ovat säästyneet grungekauden moppitukkaisesta depiksestä, mutta sitten heidän nuoruutensa kaappasi älypuhelinten virtuaalielämä kuin kalvo, joka haittaa heitä olemasta läsnä omassa elämässään. Osaavatkohan he enää nauttia leirinuotiosta rannalla Ralph Macchion tapaan ilman alituisia päivityksiä?

Ehkä osaavat. Ehkä he osaavat myös käyttää nykyajan tarjoamat edut hyödykseen. Tiedän haksahtavani nostalgian ansaan, jossa mennyt näyttää aina nykyistä paremmalta. Menneisyys on siitä parempi, että siitä on jo selvitty. Tulevaisuudesta ei vielä tiedä.

Niinpä Maverick onnistui viemään minut omituisesti takaisin nuoruuteen, jota en koskaan elänyt.

Siinä auttoi, että elokuvan tähdet Tom Cruise ja Jennifer Connelly eivät ole vanhentuneet. Kuusikymppinen Cruise rokkaa yhä ilman paitaa, ja Connelly on yhtä upea kuin se Connelly, johon ihastuin jo nuorena. Tunnen läheisyyttä, koska olemme vanhenneet yhdessä.

Joten kun tänä kesänä tarvitsin uudet futiskengät, minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin vanhat kengurunnahkaiset klassikot Espanjan MM-kisoista 1982. Urheilukelloksi taas hankin ranteeseeni retroruman japanilaisen digikellon, joka näyttää yhä samalta kuin ilmestyessään vuonna 1987. Nimesin sen Jenniferiksi.

Joonas Konstig

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja, joka saa saman pseudonostalgian tunteen muun muassa James Joycen nuoruuskuvauksista ja Bruce Springsteenin lauluista.

Kolumnista voi keskustella 26.7. klo 23.00 saakka