Olin viikko sitten alkuperäiskansojen elokuvajuhlilla Inarissa. Skábmagovat (Kaamoksen kuvia) kerää viikonlopuksi yhteen elokuva- ja tv-alan ihmisiä, jotka käsittelevät töissään alkuperäiskansoja, kuten saamelaisia. Tänä vuonna tapahtumaan oli kutsuttu maoreja Uudesta-Seelannista, he ovat onnistuneet murtautumaan elokuvantekijöinä marginaalista valtavirtaan.
Festivaalilla järjestettiin myös paneelikeskustelu, joka käsitteli kulttuurista varastamista. Se on tuttu aihe myös maoreille. Tribaalitatuoinnit ilmestyivät 1990-luvulla maailmanlaajuisesti kokonaisen sukupolven käsivarsiin ja nilkkoihin. Muotinäytöksissä patsasteli sotaisan näköisiä feikkimaoreja. Tilanne olisi ehkä toinen, jos joku olisi kysynyt maoreilta mielipidettä asiaan. He pitävät esimerkiksi tatuointejaan (ta moko) pyhinä.
Saamelaisista koostuva anonyymi taiteilijakollektiivi Suohpanterror (Suopunkiterrori) on noussut viime vuosina merkittäväksi saamelaisten äänitorveksi. Se on saanut suomalaisen valtamedian kiinnostumaan Suomen alkuperäiskansan tunnoista ja ongelmista. Inarissa kasvanut Jenni Laiti on yksi ryhmän jäsenistä. Työskenneltyään aikansa saamelaishallinnossa, Laiti ryhtyi taiteilijaksi, koska hän huomasi, että loputtomat kokoukset eivät johtaneet mihinkään. Saamelaiskulttuuriin liittyvät epäkohdat sai helpommin esille taiteen keinoin. Politiikan rajapinnalla toimiva Suohpanterror on ottanut teoksillaan kantaa muun muassa Saamenmaan kaivostoimintaan. Suomen arvostelijain liitto palkitsi kollektiivin viime vuonna Kritiikin kannuksilla. Perusteluissa Suohpanterroria kiiteltiin muun muassa siitä, että se on puhunut alkuperäiskansaan kohdistuvasta rasismista sekä saamelaisten oikeudesta kulttuuriin ja omaan identiteettiin.
Saamelaisilla on yhä voimakas tunne siitä, että heillä pyyhitään Suomessa lattiaa. Se on käynyt ilmi kaikissa niissä keskusteluissa, joita olen käynyt saamelaisten kanssa. On hyvä muistaa, että suomalaiset ja saamelaiset ovat kaksi eri kansaa, joilla on erilainen historia ja kulttuuri. Saamenmaa ulottuu Norjan länsirannikolta Kuolan niemimaalle Luoteis-Venäjälle, ja saamelaisuus kulkee valtioiden poliittisten rajojen yli. Saamelaisia on arviolta 80 000, Suomessa heistä asuu noin 10 000. Suurimmat kiistat liittyvät itsemääräämisoikeuteen, maaoikeuteen ja luonnonvaroihin. Ilman maata ja vettä ei ole myöskään kalastaja- tai porosaamelaisia eli koko sitä aluetta ja kulttuuria, jossa saamelaiset elävät, kuten saamelaisräppäri Ailu Valle asian kiteyttää.
Saamelaisten aseman vahvistaminen näyttää kuitenkin pysähtyneen Suomessa. Aleksander Stubbin hallitus jätti alkuperäiskansojen oikeuksia tukevan kansainvälisen ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin seuraajalleen, eikä ole mitään takeita, että sopimuksen lopullinen hyväksyminen olisi Sipilän hallituksen intresseissä. Ei siis ole ihme, että saamelaiset tuntevat itsensä petetyiksi kerta toisensa jälkeen. Epäaidoista saamenpuvuista nousseet kohut ovat vain jäävuoren huippu.
Nykytaiteen museo Kiasma joutui viime keväänä saamelaisaktivistien myllytykseen. Konflikti oli valmis, kun museo esitti kokoelmanäyttelyssään Jenni Hiltusen vuonna 2011 valmistuneen Grind-videoteoksen. Siinä tanssija heiluttaa hidastetussa videokuvassa takapuoltaan epäaidossa saamenpuvussa. Teosta pidettiin loukkaavana ja saamelaisia halventavana. Syksyllä kourallinen saamelaisnuoria piti teoksen edessä hiljaisen mielenosoituksen. Saamelaiset kokivat taas kerran, ettei heillä ole valtaa edes omaan kulttuuriinsa.
Saamelaisten liikehdinnällä on ollut kuitenkin myönteinen vaikutus. Episodin jälkeen museonjohtaja Leevi Haapala on tavannut saamelaisnuoria sekä citysaamelaisia ja keskustellut heidän kanssaan saamelaiskysymysten lisäksi muun muassa mahdollisen koordinoidun yhteistyön mahdollisuuksista.
Asiat voivat siis mennä myös eteenpäin, kunhan keskusteluyhteys on ensin saatu auki.