Kun katsoja kävelee EMMAn suurten ikkunoiden eteen aseteltujen peilien lomassa, hän päätyy katsomaan itseään katsomassa itseään. Pentagonal mirror tunnel, Olafur Eliassonin tilaustyö, on taiteilijalle tyypillinen optinen leikki.
Ihminen näkee itsensä takaa ja sivusta ja moninkertaisena, samalla hän on osa ympäristöään, teoksen muita katsojia, EMMAn betoniarkkitehtuuria ja taustalla vilkkuvaa Tapiolan metsää.
Eliasson kuitenkin leikkii aina hyvin tosissaan. Hänen taiteensa pakottaa pohtimaan ihmisen ja ympäristön suhdetta ja tavoittelemaan tietoista olemista. Nähdyksi tulemista.
– Tämä teos on tavallaan labyrintti, johon voi eksyä ja jossa voi kadottaa itsensä. Mikä tärkeämpää, siellä voi löytää itsensä ja havaita, että ahaa; tässä minä olen nyt, olen oikeasti olemassa.
Teos on myös kannanotto siihen, miten helppo katsetta on helppo manipuloida ja miten se vaikuttaa ihmisen käsityksiin maailmasta ja itsestään.
– Ei vaadi paljoa, että haastaa koko katsomisen konseptin. On hyvä miettiä, mitä näkeminen ja katsominen tarkoittaa ja kuinka totta se on, mitä näemme.
Kyllä, Olafur Eliasson on aktivisti, jonka mielestä taiteen tarkoitus on jokin aivan muu kuin maailman koristelu. Hän haluaa, että ihminen museoon mennessään oikeasti miettii, mitä hän sieltä saa. Jos kaikki menee hyvin, tapahtuu oivallus, ja jos vielä paremmin, oivallus johtaa muutokseen tai toimintaan.
Taiteen merkitys kasvaa, kun luottamus politiikan hupenee, tuumii Eliasson. Ihmiset etsivät samaistumispintaa taiteesta, koska eivät enää löydä sitä politiikasta.
– Jos taiteilija tekee ilmastokysymyksen, ihmiset voivat kuunnella sitä. He voivat samaistua taiteilijaan, toisin kuin poliitiikkoon. Ihmiset ovat etenkin paikallisesti todella sitoutuneita kulttuuriin ja he luottavat siihen.
Luottamus taiteeseen on demokratiassa tärkeä elementti. Ja se, miten demokratialle käy, on Eliassonille suuri huolenaihe.
– On yhteiskuntia, etenkin Pohjoismaat, joissa on vahva kansalaisluottamus ja asiat todella hyvin. Demokratia on ollut niin vakaata, että ihmiset luulevat sen pysyvän vakaana aina, vaikka he eivät osallistuisi. Se ei tietenkään ole totta. Vaarallisinta on ottaa demokratia itsestäänselvyytenä.
Eliasson on ripustanut EMMAn kattoon valtavan kompassin muistuttamaan siitä, että oikean suunnan löytämiseen tarvitaan sysimistä. Pieniä magneetteja, jotka saavat ison puun kääntymään, tai taiteen tekijöitä, jotka tekevät olennaisia kysymyksiä.
Nyt juuri on erityisen tärkeää, että kysymyksiä kysytään, painottaa Eliasson. Hän itse on tehnyt niin usein ja isoilla kirjaimilla. EMMAn näyttely on vain kapea raapaisu miehen tuotannosta. Sen tunnetuimman osan muodostavat jättimäiset julkiset teokset.
Olafur Eliasson nousi maailmanmaineeseen runsaat kymmenen vuotta sitten tehtyään Lontoon Tate Modern -museon turbiinihalliin jättimäisen tekoauringon. Bushin Britannian-vierailua vastustaneet aktivistit kaappasivat sen omiin tarkoituksiinsa ja muodostivat vartaloistaan vastalauseen. Eliassonia se ei haitannut.
Hän on sittemmin värjännyt jokia vihreiksi, tehnyt New Yorkin edustalle väliaikaisia tekovesiputouksia ja raahannut Grönlannin edustalta valtavia jäälohkareita sulamaan keskelle Pariisin ilmastokokousta.
– Kunnioitan kaikin tavoin perinteisellä tavalla toimivia aktivisteja, jotka osallistuvat mielenosoituksiin ja kiipeävät puihin. Olen minä sitäkin tehnyt, mutta olisi väärin sanoa, että se, mitä tapahtuu museoissa, ei ole aktivismia. Se riistäisi lihaksen, joka kulttuuri-instituutioilla on.
Eliassonin mielestä yksi runo tai maalaus voi muuttaa maailmaa, ainakin yhden ihmisen ajattelua.
– Vaikka katsoisi abstraktia teosta, josta ei käsitä mitään, se on syvätasoltaan aktivismia, ikään kuin hidasta voimaa. Sen seurauksena katsoja voi miettiä arvojaan uudelleen todella syvällä tasolla. Eihän se sama asia ole, kuin poliitikkojen heittäminen tomaateilla, mutta molemmille pitää olla tilaa.
Eliasson ei itse kirjoita runoja tai maalaa tauluja, mutta jokseenkin kaikkea muuta mahdollista hän tekee.
Käsitetaideprojekteihin keskittyvän, lähes satapäisen berliiniläisstudionsa lisäksi Eliasson pyörittää ystävänsä kanssa kokeelliseen arkkitehtuuriin keskittyvää suunnittelutoimistoa. Sitten hänellä on vielä rakkauslapsensa, The Little Sun.
Se on sosiaalinen yritys, joka ihan konkreettisesti tuo maailmaan valoa. Yritys valmistaa aurinkoenergialla toimivia lamppuja ja latureita. Niitä myydään halvalla Afrikan alueille,joilta puuttuu sähköverkko ja kalliimmalla myötämielisille, varakkaille eurooppalaisille. Voitot, joita ei juuri kerry, välitetään afrikkalaisille mikroyrityksille starttirahana.
Eliassonin pieniä lamppuja on nyt maailmalla puoli miljoonaa. Taiteilijalla on realistinen käsitys siitä, ettei sillä vielä mannerta valaista.
–Pelkästään Etiopiassa on vielä miljoonia koululaisia, jotka eivät näe tehdä läksyjään. Mutta sillä on väliä, että saa tällaisen lampun oikean ihmisen käteen oikalla hetkellä, poliitikon tai päättäjän, YK-kokouksen osallistujien. Itselleni tässä on kyse myös siitä, että taiteilijoiden täytyy osoittaa merkityksensä. Olenko näkyvä, teenkö muutoksen, onko minulla merkitystä?
