Säveltäjä Lasse Enersen joutui kovan paikan eteen, kun hän sai tehtäväkseen säveltää musiikkia HBO:n Penny Dreadful -sarjaan. TV:ssä pyöri jo sarjan tulevien jaksojen mainokset – niiden, joihin Enersenin oli määrä säveltää. Silloin säveltäjän otsalle nousi kylmä hiki. Hän tajusi, että työ olisi saatava valmiiksi ennätysajassa.

Sävellystyö on tapahtunut täällä, Enersenin perheen kodin autotallissa. Se sijaitsee rauhallisella kadulla Burbankissa, Los Angelesin esikaupungissa, kivenheiton päässä elokuvastudioista. Enersen on rakentanut autotalliin omin käsin studion.

– Katsoin vain YouTube –videoilta, miten rakennetaan seinä, katto, lattia, ilmastointi ja akustiikka. En ollut koskaan aikaisemmin tehnyt vastaavaa. Ajattelin, että on fiksua tehdä kaikki alusta asti itse. Silloin on edes kerran elämässään rakentanut jotain, Enersen, 38, perustelee.

Säveltäjän on sävellettävä joka päivä - oli työtä tilattu tai ei

– Heti kun sain tämän studion valmiiksi, tein tietoisen päätöksen, että sävellän joka päivä kahdeksan tuntia, oli mulla sitten töitä tai ei. Ajattelin, että olen tyhmä, jos en kehitä itseäni samalla kun etsin töitä ja odotan, että jotain tapahtuu. Se oli jälkikäteen ajateltuna fiksu päätös, sillä mitä parempi olen, sitä helpompi on saada töitä, kertoo Lasse Enersen.

Enersenin musiikki on klassisen melodista, mutta toimintaa, kauhua, ja hirviömusaakin irtoaa tarvittaessa. Hänellä ei kuitenkaan ei ole kätköä, josta voisi tarvittaessa vetää esiin ennalta sävelletyn soundtrackin.

– Melkein kaikki säveltäjät kirjoittavat pöytälaatikkoon, mutta en ole vielä kuullut kenestäkään, joka olisi käyttänyt sieltä mitään. Jokainen elokuva kun vaatii jotain, joka on tehty juuri sitä varten. Kuulen heti, jos elokuvassa on käytetty musiikkia, joka ei ole tehty siihen. Kun ammattilainen tekee musiikkia, se istuu elokuvaan kuin räätäli olisi tehnyt sen, Enersen tietää.

Tekniikan keskellä

Studiossa on niin hyvä akustiikka, että siellä voi äänittää oikeillakin instrumenteilla. Valtaosa työstä on kuitenkin digitaalista.

– Elokuvasäveltäjän erottaa normaalista säveltäjästä se, että hänellä on valtavasti laitteita. Tässä on eri ruutuja, keyboardeja ja miljoona softaa samanaikaisesti päällä, Lasse esittelee.

Takavuosien syntetisaattoreissa oli oma keinotekoinen äänensävynsä, mutta nykyään niillä voidaan matkia mitä tahansa instrumenttia. Säveltäjä painaa koskettimistaan mitä erilaisempia ääniä – jousia, viuluja, torvia.

– Tässä on kaikki sinfoniaorkesterin soittimet ja niiden eri soittotavat eri raidoilla. Näin ollen pystyn soittamaan koskettimilta vaikka fagottia tai oboeta ja luomaan äänitteen, joka kuulostaa sinfoniaorkesterilta, säveltäjä selittää.

Teos lähetetään orkestroijalle, joka kirjoittaa partituurit. Niiden pohjalta orkesteri soittaa ne äänitysstudiossa. Oikeaa orkesteria ei säästösyistä toisinaan käytetä lainkaan, vaan säveltäjän tekemä digitaalinen versio kuullaan lopullisessakin teoksessa. Niin tehdään usein tv-ohjelmissa.

"Silloin en tiennyt, että alalla on likainen salaisuus"

Enersen on säveltänyt lapsesta saakka. Ensimmäinen sävellystyö nimeltä Kaislikossa suhisee syntyi jo seitsemänvuotiaana.

Suomessa Enersen sävelsi paljon musiikkia ulkomaisiin dokumenttielokuviin. Sitten Enersen lähestyi sähköpostilla ja musiikkinäytteiden kera ihailemansa ranskalaissäveltäjä Alexandre Desplatin manageria ja tarjosi itseään säveltäjän avustajaksi.

– Sain vastauksen jo varttia myöhemmin. Desplatilla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut assistenttia, mutta nyt hän oli tekemässä musiikkia samanaikaisesti kahteen elokuvaan, säveltäjä muistelee hyvinajoitettua yhteydenottoaan.

Enersen muutti Pariisiin. Hänelle rakennettiin pieneen yksiöön samanlainen studio kuin ranskalaissäveltäjällä oli. Näin laitteet ja ohjelmat olivat yhteensopivat. Suomalainen sävelsi musiikkia tiettyihin kohtauksiin Desplatin nimissä.

– Silloin en tiennyt, että alalla on likainen salaisuus. Isoilla elokuvasäveltäjillä on useita avustajia säveltämässä. Nimisäveltäjä tekee 30 minuuttia musiikkia, jota ei ole kirjoitettu suoraan kuvaan. Assistentit ottavat sieltä teemoja ja tekevät kovimman työn, Lasse selittää.

Avustajat ovat yleensä nuoria säveltäjiä. He eivät saa työstään kunniaa tai tekijänoikeuskorvauksia, mutta suostuvat järjestelyyn kokemustaan kartuttaakseen. Myös Enersen on Pariisin pestiinsä tyytyväinen.

Ison veden taa

Kipinä Yhdysvaltoihin muuttamiselle syttyi kolme vuotta sitten.

– Vaimoni sai kustantajan ja agentin lastenkirja-alalta Yhdysvalloista. Lapsemme olivat silloin yksi- ja kolmevuotiaat. Päätimme, että jos ikinä aiomme mennä Yhdysvaltoihin, niin se on nyt, Enersen taustoittaa.

He saivat työviisumin kolmeksi vuodeksi. Ensimmäiseksi Enersenin oli löydettävä työnsaantiin tarvittava agentti.

– Laitoin agentti Seth Kaplanille sähköpostia ja musiikkia. Hän kuunteli kaikki sävellykseni, jotka netistä löytyvät ja piti niistä. Tapasimme Hollywoodissa ja pari viikkoa sen jälkeen hän soitti ja kysyi, haluaisinko säveltää musiikkia Penny Dreadful -sarjaan, Enersen kertaa.

Taas Enersenille rakennettiin identtinen studiosysteemi. Viikko agentin puhelusta miehellä oli Penny Dreadfulin päätähdet Eva Green ja Timothy Dalton edessään ruudulla ja hän alkoi kirjoittaa sarjaan musiikkia.

– Sanoin vaimolle, että tämä on elämäni tilaisuus. Hommasimme siivoojan, jotta vaimo myös pystyy tekemään jossain välissä omaa työtään. Rupesin kuntoilemaan entistä enemmän ja pitämään ruokavaliostani kiinni, sillä jos tulen kipeäksi, olen kusessa, säveltäjä hymähtää.

Uran kovin koitos

Enersen sävelsi 90 päivää putkeen.

– Se oli äärimmäisen tiukka ja kovatahtinen työrupeama. En nähnyt lapsia tarpeeksi. Istuin studiossa 16 tuntia joka päivä. En ole ikinä ennen tehnyt niin paljon töitä kuin sen kolmen kuukauden aikana, säveltäjä huokaa.

Säveltäjän musiikki soi kuudessa Penny Dreadfulin jaksossa. Palkkioksi mies kuittasi keskivertoamerikkalaisen vuosipalkkaa vastaavan summan. Taaskaan diiliin ei sisältynyt tekijänoikeuksia tai niistä maksettavaia korvauksia, vaan ne pistää taskuunsa sarjan pääsäveltäjä.

– Kun on töitä, niitä on hirveästi. Siinä pitää kirjoittaa kokonaisen oopperan verran musiikkia kuukaudessa tai kahdessa. Se on järjetön määrä musiikkia. Ja sen pitää olla hyvää musiikkia. Tämä on vähän epäinhimmillinen duuni, mutta sen takia se on myös tosi siistiä. Nyt kun ei ole samanlaista pestiä päällä, on tylsää. On koukuttavaa kun on paljon töitä, mies naurahtaa.

Musiikki tekee elokuvasta enemmän

Elokuvasäveltäjän on ymmärrettävä musiikin lisäksi elokuvan kieli.

– Pitää ymmärtää käsikirjoituksen kolminäytöksinen rakenne, mitkä ovat tarinan tärkeimmät kohdat ja ymmärtää, mitä elokuva yrittää sanoa, Lasse luettelee.

Säveltäjä näkee filmin ensi kertaa raakaleikattuna versiona. Ohjaajan kanssa neuvotellaan, millaista musiikkia siinä tulisi olla.

– Joillakin on hyvin tarkka näkemys siitä ja toiset eivät tiedä yhtään. Täytyy olla joustava ja yrittää tehdä musiikilla elokuvasta parempi, Enersen kuvailee.

Hän käy joka kohtauksen läpi ja miettii, miksi siihen tarvittaisiin musiikkia.

– Alan säveltää saman tien. Lähden kokeilemaan jotain, laitan jonkun saundin tai soinnun. Kokeilen, mikä istuisi siihen kuvalliseen maailmaan, jottei se olisi ylimääräinen elementti. Musiikilla aina alleviivataan jotain tai kerrotaan jotain, mitä kuva ei kerro, Lasse luonnehtii.

Musiikin tarkoitus on auttaa yleisöä seuraamaan tarinaa. Tärkeitä vuorosanoja voidaan painottaa musiikilla. Se ei saa häiritä elokuvan seuraamista tai aiheuttaa myötähäpeää. Musiikin on tuettava elokuvan maailmaa.

– Jos on vaikka synkkä kauhuelokuva, pitää miettiä, miltä kauhu tuntuu ja minkälaisia soittimia ja soittotapoja käytän tässä. Esimerkiksi romanttisissa komedioissa käytetään usein näppäilemällä soitettavia pizzicato-jousia.

Yleisöllä on tietty ennakko-odotus elokuvamusiikista.

– Se on aina se ”sama, mutta erilainen”. Musiikin pitäisi olla jollain tavalla tuttua, mutta myös samalla uniikkia, Enersen kiteyttää.

Eurooppalainen Ameriikassa

Säveltäjä on tyytyväinen kolmeen ensimmäiseen Ameriikan-vuoteensa.

– Täällä tutustuu huikeisiin lahjakkuuksiin. Eurooppalaiset jyräävät tälläkin alalla aika paljon. He tuovat ehkä sitten erilaista, uutta verta, joka kiinnostaa, Lasse arvelee.

Säveltäjän uusin projekti on suomalaiselokuvan parissa. Siitä ei vielä voi paljastaa muuta, kuin että leffaa aletaan kuvata ensi vuonna. Lähtiessään Hollywoodiin Enersenien suunnitelmana oli katsoa, miten pitkälle he kolmessa vuodessa pääsisivät ja päättää sen jälkeen jatkosta.

– Olemme hakeneet uutta viisumia, joten kyllä me taidamme tänne jäädä ainakin vielä kolmeksi vuodeksi eteen päin, Lasse Enersen toteaa tyytyväisenä.

Tomi Hinkkanen, Los Angeles

Nuori laulajatähti Robin on kirjoittanut yhdessä viestintäkoordinaattori Susa Ruuhilahden ja faniensa kanssa kirjan Yhdessä.Kesällä julkaistu teos on puheenaiheena myös Turun Kirjamessuilla. Yle lähettää suorana Areenassa keskustelun, jossa Robin ja Susa Ruuhilahti vastaavat fanien kysymyksiin.

– Kirja on tehty yli 200 fanin kanssa, joten tuntuu tosi kivalta päästä kertomaan siitä, miten kirja on syntynyt ja mitä se pitää sisällään. Mitä kaikkia viisauksia sieltä Robinin kirjoittamana löytyykään, Ruuhilahti sanoo.

Hän ja Robin ovat keränneet kysymyksiä, joita fanit ovat heille kirjan teon aikana esittäneet. Kirjamessujen lavalla kaksikko haastattelee toisiaan näillä kysymyksillä. Myös paikalla oleva yleisö saa esittää kysymyksiä.

– Toivon, että eri ikäiset ihmiset pysähtyvät kuuntelemaan, miten tärkeää keskusteleminen eri elämän asioista on tämän ajan nuorille. Ja miten upeita ja mahtavia ajatuksia löytyy nuorten ihmisten mielestä, Ruuhilahti sanoo.

Kirjan teko oli hauskaa

Susa Ruuhilahti kertoo, että kirjan teko yhdessä Robinin kanssa oli hieno kokemus.

– Robin on hyvin fiksu ja syvästi ajatteleva ihminen. Hän on myös hyvin hauska. Meillä on ollut tosi hauskaa: välillä olemme nauraneet ihan kippurassa, niin että olen maannut lattialla ja ulvonut naurusta, Ruuhilahti kertoo.

Fanien kysymykset ovat kirjan tekoprosessista ovat olleet myös yllättäviä. Ruuhilahti kertoo, että monet fanit ovat kysyneet, että mitä hän ja Robin haluaisivat sanoa toisilleen kirjantekoon liittyen.

– Nyt minulla on mahdollisuus se asia myös Robinille kertoa. Se, mitä ajattelen yhteistyöstämme ja kiittää häntä yhteisestä matkasta, Ruuhilahti sanoo.

Juha Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies -elokuva on voittanut pääpalkinnon Zürichin elokuvajuhlilla.

Elokuvan voittama Golden Eye -pääpalkinto on suuruudeltaan noin 23 000 euroa. Lisäksi siihen kuuluu levityspalkinto. Pääpalkinnosta kisasi tänä vuonna 14 elokuvaa.

Kilpailun tuomariston johtajana oli tanskalainen elokuvaohjaaja Lone Scherfig.

Nyrkkeilijä Olli Mäen rakastumisesta kertova elokuva sijoittuu vuoteen 1962.

Hymyilevä mies on voittanut nyt saamansa palkinnon lisäksi Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnon Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa. Elokuva on palkittu myös Makedoniassa ja sen on valittu Suomen tämän vuoden viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi.

Hymyilevän miehen on tuottanut Jussi Rantamäki. Pääosissa nähdään Jarkko Lahti, Eero Milonoff ja Oona Airola.

Natsit tavoittelivat täydellisen valkoisen ihmisrodun lisäksi myös täydellisen valkoisen hevosrodun kehittämistä, kertoo vastikään ilmestynyt kirja. Siinä on suorastaan jännitysromaanin käänteitä, sillä lopussa hevoset olivat päätymässä nälkiintyneen puna-armeijan pataan.

Yhdysvaltalainen Elizabeth Letts kirjoittaa The Perfect Horse -teoksessaan rodun jalostamisesta salaisella tilalla Alppien suojissa toisen maailmansodan riehuessa Euroopassa sekä projektin yllättävästä loppukäänteestä.

Lipizzanhevoset vaalenevat iän myötä valkoisiksi.

Hanke alkoi syksyllä 1942, jolloin ensimmäinen lauma tammoja vietiin Itävallasta tarkkaan varjellulle maatilalle Hostouňiin, tuolloiselle Saksan sudeettialueelle, nykyiseen Tšekkiin. Saksan Baijeriin oli vain kilometrien matka. Vuorten suojaamalla alueelle oli ennestään vankka ja pitkäaikainen maine sotahevosten jalostamisessa.

Natsien hankkeen johtaja Gustav Rau haali pikapikaa tilalle kaikki tietoonsa tulleet lipizzanhevoset Itävallasta, Italiasta ja Jugoslaviasta. Hevoset syntyvät mustina tai ruskeina, mutta vaalenevat iän myötä valkoisiksi. Raun tavoite oli jalostaa rotu täysin yhdenmukaiseksi natsien sotaratsuksi.

Genetiikka ei totellut natsiaatetta

Raun käsitys täydellisestä hevosesta oli muovautunut ratsuväessä ensimmäisessä maailmansodassa. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei hevosta voitaisi koskaan korvata sotakoneilla, Letts kertoo kirjassaan.

Ihannehevosen piti tulla toimeen vähällä ravinnolla.

Raun ihanne oli energinen hevonen, joka ei kuitenkaan ollut liian raju, saati säikky. Lipizzanhevosille hän tavoitteli lisää säkäkorkeutta ja pidempää selkää. Ruoansulatuselimistö oli määrä jalostaa niin tehokkaaksi, että hevonen olisi pystynyt tulemaan toimeen hyvin pitkään hyvin vähällä ravinnolla.

Perinnöllisyystieteen periaatteita tuntematon Rau kuvitteli, että uuden rodun jalostamiseen riittäisi muutama vuosi. Hän pyrki päämääräänsä yhä kiivaammalla siitosohjelmalla, mutta hevosen perimä ei ollut muovattavissa hänen tahtonsa mukaan.

Pähkähullu pelastushanke oli onnekas

Raun tuskaillessa hevosten genetiikan parissa natsien joukot olivat häviämässä sodan ja Neuvostoliiton sotilaat lähestyivät Hostouňia. Siellä laidunsi tuossa vaiheessa 500 hevosta. Vain 50 kilometrin päässä yli jo myös Yhdysvaltain sotilaita – ja heidän joukossaan oli hevoshulluja.

He päättivät pelastaa hevoset, ennen kuin nälkiintyneet neuvostosotilaat löisivät ne lihoiksi. Hehän sitä eivät tienneet, mutta siinä olisi samalla oletettavasti menetetty yksi tämän päivän isoista turistinähtävyyksistä, Wienin espanjalaisen ratsastuskoulun lipizzojen tanssi.

Pelastus onnistui saksalaisen sotilaan avulla.

Joukkoja johtanut kenraali George J. Patton antoi pelastusoperaatiolle luvan, mutta sanoi, että epäonnistuessaan miehet olisivat omillaan. Hanke oli pähkähullu, kirjailija Letts summaa CNN-tv-kanavan haastattelussa.

Pelastus kuitenkin onnistui talleilla työskennelleen saksalaisen sotilaan avulla. Puolet hevosista vietiin takaisin Itävaltaan, ja iso osa muista päätyi Yhdysvaltoihin. Laivamatkalla lauma kasvoi useilla varsoilla. Pelastuneiden hevosten jälkeläisiä on niin Wienin ratsastuskoulussa kuin Yhdysvaltain voitokkaimpien kilpahevosten joukossa.

Musiikkivideokulttuuri on muuttunut nopeasti. Siinä missä musiikkivideoihin laitettiin rahaa jopa miljoonia MTV:n ja Jyrkin suosion aikaan, katsotaan musiikkivideoita nykyään esimerkiksi YouTubesta.

Jokinen on ollut tekemässä musiikkivideoita monelle kovan luokan artistille, kuten Celine Dionille, Missy Elliotille, Wyclef Jeanille ja Shania Twainille. Kun budjetit olivat suuria, haluttiin myös isompia videoita.

– Silloin rahaa oli paljon käytössä. Budjetit olivat viidestäsadastatuhannesta kahteen miljoonaan, sanoo musiikkivideo- ja elokuvaohjaaja Antti J. Jokinen.

– Sitten tuli tämä musiikkibisneksen alasajo. Oli uuden sukupolven aika ottaa se hanskaan.

Verkko pelasti musiikkivideot

Universal Musicin toimitusjohtaja Kimmo Valtanen sanoo, että vaikka musiikkivideoihin ei enää rahallisesti panosteta samalla tavalla kuin ennen, on niillä edelleen merkitystä artistin kannalta.

– Musiikkivideo on tärkeä osa kertomaan artistin tarinaa ja brändiä ja muovaamaan sitä kautta niitä mielikuvia. Sen merkitys on merkittävällä tavalla kuitenkin vähentynyt aikaisempaan verrattuna.

Videot löytyvät nykyään YouTubesta ja Vevo-musiikkivideosivustolta YouTuben sisältä.

– Sen ajatuksena on tilittää eteenpäin niistä syntyviä mainostuottoja levy-yhtiöiden kautta artisteille, sanoo Valtanen.

YouTubessa näytettyjen videoiden kautta tilittyy oikeuksien haltijoille merkittävästi pienempi summa rahaa kuin suoratoistopalveluiden kautta. Siksi ei ole kannattavaa tehdä kalliita musiikkivideoita.

– Tässä on tällainen liiketaloudellinen aspekti, joka ohjaa siihen, että musiikkivideoiden tekeminen ja tuottaminen samassa mittakaavassa ei tällä hetkellä tunnu kauhean relevantilta.

Ihmiset eivät enää jaksa keskittyä

Valtanen sanoo, että ihmisten keskittymiskyky sekä halu katsoa ja kuunnella ovat myös lyhentyneet merkittävästi. Tämä vaikuttaa myös videoiden pituuteen.

– Ne videopätkät, joita katsotaan netistä tai muualta ovat yleensä lyhyitä ja niitä käytetään enemmän teasereina.

Valtasen mukaan täytyy myös muistaa, että musiikkivideo on lähtökohtaisesti mainos. Sen alkuperäinen tarkoitus on kertoa biisistä ja antaa kuluttajalle syy käydä ostamassa albumi.

– Enää tällaista ketjua ei oikeastaan voida pyörittää, koska ihmiset eivät enää osta albumeita samalla tavalla.

Musiikkivideoita tehdään halvemmalla ja vähän vähemmän. Jos videoilla myytäisiin sisältöä, niitä tehtäisiin enemmän ja niihin myös laitettaisiin enemmän rahaa. Jonain päivänä tilanne voi kuitenkin olla toinen.

– Kunnes joku tekee niin päräyttävän musavideon, että siitä tulee niin iso hitti, että kaikki muut haluavat alkaa kopioimaan ja sanomaan, että ”hei, mekin halutaan tehdä tollainen Michael Jacksonin Thriller”. Näin musiikin ja trendien kiertokulku menee.

"Jos on riittävän hyvää sisältöä, siitä syntyy hitti"

Paras tapa myydä musiikkisisältöjä on Valtasen mukaan se, että musiikki on aitoa ja sanoma välittyy. Artistilla on lisäksi oltava tunnistettava ääni ja oma ääni myös mediassa. Jos on riittävän hyvää sisältöä, mitä riittävän monet haluavat kuunnella ja toistaa, syntyy hitti.

– Se luo suoraa suhdetta kuluttajiin ja faneihin. Me markkinoijina emme oikeastaan voi feikata sitä tai heittää narua pyssyyn, jos nämä perusasiat eivät ole hyvin. Siinä mielessä maailma on minun mielestä aika reilu paikka. Rahalla tai jollakin nerokkaalla yksittäisellä kampanjalla ei voi sitä tehdä.

Sosiaalisen median kautta on pystyttävä tavoittamaan potentiaalinen kohderyhmä. Myös televisio-ohjelmat, kuten Vain elämää, ovat Valtasen mukaan hyvä väylä kasvattaa suosiota entisestään.

– Kiinnostus Mikael Gabrielia kohtaan on hyvä esimerkki. Hän on pitkään ollut tunnettu, rakastettu ja fanitettu artisti, mutta ohjelman myötä hänen persoonansa ja musiikkinsa ehkä aukeaa vielä isommalle joukolle suomalaisia.

– En jännittänyt samalla tavalla kuin maratonin lähdössä. Tiesin, ettei minun tarvinnut juosta lujaa. Olin laatinut aikataulun, johon mahtui kävelyäkin. Olin aika luottavainen.

Lähtölaukaus kajahti tasan kello 22. Päivämäärä oli 10. kesäkuuta. Hämäläisen tavoite oli ylittää maalilinja viimeistään seuraavana iltapäivänä, jolloin hän täyttäisi 40 vuotta.

– Kun täytin 30 vuotta, juoksin ensimmäisen maratonini. Oli aika selvää, että tekisin jotain vastaavaa neljäkymppisten yhteydessä. Kun katsoin ultrajuoksukalenteria, tarjolla oli Bielin ohella vain 24 tunnin juoksu jossain Englannissa.

Joku muu saattaisi viettää tasavuosiaan leipomalla kakun ja juhlien ystävien seurassa. Hämäläinen on toista maata.

– Pakenen juhlia. En halua vaivaa kavereille, enkä ennen kaikkea itselleni. Haluan päästää itseni helpolla ja juosta mieluummin sata kilometriä

.

Aamulenkki on kirjailijan työmatka

Karo Hämäläinen on nuoresta iästään huolimatta poikkeuksellisen tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt kuusi romaania, yhdeksän osainen lastenkirjasarja, useita muita lasten ja nuorten kirjoja sekä lähes parikymmentä tietokirjaa. Kaiken päälle hän luotsaa kirjallisuuslehti Parnassoa sekä kirjoittaa kritiikkejä Suomen Kuvalehteen. Ja juoksee, lähes joka ikinen päivä.

– Päivä alkaa juoksulenkillä. Työskentelen kotona ja matka makuuhuoneesta työpisteeseen on kaksikymmentä metriä. Siitä ei oikein ole henkiseksi siirtymäksi vapaalta töihin.

Aamulenkki on Karo Hämäläisen työmatka. Juoksuharrastus alkoi samana päivänä, kun hän lopetti säännöllisen palkkatyön ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Siitä on nyt reilu kymmenen vuotta.

– Juoksu sopii minulle. Olen ainut lapsi, ehkä siitä syystä en ole juokkueurheilija.

Pitkänmatkanjuoksu on yksinäistä, monotonista, rasittavaa, välillä se aiheuttaa kipuakin.

– Puhutaanko juoksemisesta vai kirjoittamisesta, Hämäläinen huudahdaa.

Hän näkee juoksemisessa ja kirjoittamisessa paljon yhteistä, on jopa kehittänyt aiheesta teesin: romaanin kirjoittaminen ei ole kuin maratonjuoksu. Romaanin kirjoittaminen on treenaamista maratonia varten.

Hämäläinen tarkoittaa sitä, että maraton on muutaman tunnin suoritus. Romaanin kirjoittaminen vie useita kuukausia.

– Kirjoittamisessakin on peruskuntokausi, välillä vedetään intervalleja, jolloin syntyy kovaa jälkeä, lopulta palataan samoille reiteille

.

Hämäläinen on pulassa

Karo Hämäläinen laskeskelee juosseensa parikymmentä maratonia. Maratonia pidempää ultrajuoksua hän alkoi harkita, koska haki uutta kipinää.

– Juoksumotivaatio oli hukassa. Olin jälleen taivaltanut yhden maratonin kolmeen tuntiin varttiin. Sitä edelsi viikon pakollinen harjoittelutauko ja seuraavakin viikko meni hukkaan, koska paikat olivat kipeinä. Mietin, onko tämä oikeasti kivaa.

Hämäläinen alkoi valmistautua Bielin sadan kilometrin juoksuun helmikuussa, noin neljä kuukautta ennen h-hetkeä. Se on melko lyhyt aika.

– Tiesin, että mahdollisuus epäonnistumisen on suurempi kuin onnistumiseen.

Hämäläisen harjoitusmetodi oli pitkään ja hitaasti. Kilometrejä kertyi parhaimmillaan 160 viikossa.

– Avaintreeni oli pitkä lenkki väsyneillä jaloilla. Esimerkiksi niin, että vedin perjantai-iltana rankan spinning-harjoituksen ja seuraavana aamuna 25-30 kilometrin juoksulenkin. Jalat olivat puhki jo lenkille lähtiessä.

Ajatus oli paitsi kehittää kestävyyttä, myös kovettaa luonnetta. Hämäläinen tiesi, että 100 kilometrin juoksussa tulee kohtia, joissa tekisi mieli heittää pyyhe kehään.

– Pahimmaksi paikaksi ennakoin 56 kilometrin kohtaa. Osa juoksi tuon matkan ja olisi vaikea jatkaa toisten juhliessa maaliintuloa. Varsinkin kun jäljellä on vielä yli maraton.

Vaikeudet alkoivatkin 56 kilometrin kohdalta. Syy oli kuitenkin aivan muu kuin Hämäläisen ennakoima.

– Siitä alkoi 15 kilometrin metsätaival. Kilpailun nettisivuilla oli kerrottu, etten tarvitsisi otsalamppua. Totuus oli kuitenkin toinen. Oli alkanut sataa ja oli säkkipimeää.

Hämäläinen oli pulassa. Nyt kuvaan astui piirre, joka on tyypillinen ultrajuoksuille ympäri maailmaa: kaveria jeesataan.

– Saksalainen Thomas oli varoittanut pimeästä pätkästä jo alkumatkasta. Hän juoksi minut kiinni ja taivalsimme metsäosuuden hänen lamppunsa valossa.

Hämäläinen selvästikin liikuttuu, kun hän muistelee tapahtunutta. Äärimmäinen ponnistus synnyttää yhteisöllisyyttä ja toveruutta. Toisinaan ne jatkuvat myös kisan jälkeen. Hämäläinen on pitänyt yhteyttä valonkantaja-Thomasiin.

"Samaistun Paavo Nurmeen"

Karo Hämäläinen on myös kirjoittanut juoksemisesta. Viime vuonna ilmestynyt Yksin-romaani kertoo Paavo Nurmesta.

– Olen ihaillut Nurmea nuoresta asti. Näen hänessä taiteilijan: vaikean persoonan, joka saavutti mahdottomia.

Hämäläinen sanoo, ettei Yksin-kirjaa olisi syntynyt ilman juoksuharrastusta.

– Auttoihan se eläytymistä. Ymmärrän esimerkiksi aikoja - sen että mitättömältä kuulostava sekunnin ero kierroksella on tosiasiassa paljon.

Hämäläisen tavoitteena oli päästä Nurmen pään sisään. Luoda hänen persoonansa.

– Nurmi sulkeutui maailmalta. Oli äärimmäisen laskelmoiva. Työteliäs ja säästäväinen. Samaistun häneen, erityisesti hänen huonoihin ominaisuuksiinsa, Hämäläinen sanoo puolileikillään.

– Paavo Nurmi opetti, että on oltava "extraordinary", tavallinen ei riitä. Kuinka siihen sitten pääsee? Tekemälllä hirveästi töitä.

Paavo Nurmi oli myös suuri vaikenija. Haastatteluja ei juuri irronnut. Yhden harvoista hän myönsi tasavallan presidentille Urho Kekkoselle. Kekkonen muisteli kohtaamista 70-luvun alussa, pian Nurmen kuoleman jälkeen: "Minulla on tunne, ettei Paavo Nurmi ollut onnellinen ihminen."

Juokseminen on pakenemista

Karo Hämäläinen myöntää auliisti olevansa juoksuaddikti. Juokseminen ohjaa hänen elämäänsä.

– Suunnittelen päiväohjelmani lenkkien ja treenien ehdoilla. Se ei ole minulle ongelma paitsi silloin, kun lenkki jää väliin. Päivä lähtee huonosti käyntiin.

Juoksu on osa Karo Hämäläistä. Hän kertoo olevansa tyytyväinen, jos työ kulkee ja jos juoksu kulkee.

– Oikeastaan paljon muun ei tarvitsekaan kulkea. Ja yleensä ne kulkevat yhtä aikaa.

Juoksemiseen liittyy myös itsekkyyttä. Siihen käytetty aika on pois läheisiltä.

– Elän tällä hetkellä yksin, joten sekään ei ole ongelma.

Entäpä kunnia? Onko sadan kilometrin juoksulla merkitystä, jos ei kerro siitä muille?

– Laitoin valokuvan maaliintulosta facebookiin. Tuntuihan se hyvältä, kun kaverit peukuttivat. Mutta ei se ole lopulta tärkeintä. En minä some-peukkujen takia juokse.

Hämäläinen sanoo miettineensä vastausta usein esitettyyn kysymykseen "Mitä juokset pakoon?" Helppoa ja nokkelaa olisi sanoa, ettei hän juokse pakoon, vaan kohti, vaikkapa ikuista nuoruutta.

– Mutta valitettavasti se ei ole niin. Pakoon juoksen. En ikääntymistä tai ruumiin rappeutumista, vaan itseäni. Juostessa saan keskittyä juoksemiseen. Silloin tunnen tekeväni jotain, enkä koe tyhjyyttä. Juostessa pääsen pakoon seurasta, juostessa pääsen pakoon yksinolemisesta.

Karo Hämäläinen löytää juoksusta myös elämänasenteen: vain tulevalla on merkitystä.

– Edeltävillä kilometreillä ei ole merkitystä. Vain seuraavalla askeleella, ja sitä seuraavalla.

Entäpä Bielin sata kilometrinen? Karo Hämäläinen selvitti sen upeasti yhdeksässä ja puolessa tunnissa, hyvissä ajoin ennen vuosikymmenen vaihtumista. Ja mikä tärkeintä, juoksemisen ilo oli palannut.

Roope Lipasti, kirjailija

– Luen parhaillaan Jari Ehrnroothin Hyvintoimintayhteiskuntaa. Haastattelen miestä Kirjamessuilla. Kirja on varsin radikaali, virkistävä ja mielestäni hyvä yhteiskuntapoliittinen avaus. Moista en ole koskaan lukenut.

Kirjassa on ajatuksia, jotka luultavasti ammutaan alas välittömästi, ja häntä syytetään varmaan oikeistoradikaaliksi. Ne ovat kuitenkin fiksuja ja perusteltuja juttuja, ja hän sanoutuu irti puoluepolitiikasta, kertoi Lipasti lauantaina.

Reijo Mäki, kirjailija

– Luen parhaillaan Jax Millerin kirjaa Verta sakeampaa.Kirjoitan parhaillaan ja Millerin kirja on rakenteeltaan sellainen, että siihen on helppo palata, ja sitä on helppo lukea pätkissä, Mäki kertoo.

Wenzel Hagelstam, antiikkialan asiantuntija

– Minulla on tällä hetkellä kesken useampikin Pohjois-Euroopan historiaa käsittelevä kirja muun muassa Henrik Meinanderilta ja myös Matti Klingeltä, Hagelstam kertoo.

Roope Kankare, Sampo Mustonen ja Jalo Niinikangas, kirjailijat

Roope Kankare, Sampo Mustonen ja Jalo Niinikangas julkaisivat lauantaina oman kirjan. Pojat ryhtyivät kirjailijoiksi todistaakseen väitteen "Pojat eivät lue" vääräksi. KaMuNi – 354 elämänviisautta on poikien mukaan "mukava lukukokemus" ja sopii kaikenikäisille.

– Luen itse kirjaa nimeltä Valkopukuinen nainen. Mun vaari on lukenut tuon saman kirjan. Hän suositteli sitä, Jalo Niinikangas kertoo.

– En muista kirjailijaa, mutta kirjan nimi on Zen.Löysin tämän kirjan kesälomalla alennusmyynnistä. Se on aika vaikealukuinen ja vaatii paljon ajatustyötä. Kirja kertoo buddhalaisuudesta ja japanilaisuudesta, joista olen todella kiinnostunut, Roope Kankare kertoo.

– Mulla on kesken Nälkäpeli. Sain sen lahjaksi jo viime jouluna. Se on sopivan jännittävä. Minä luen yleensä sellaisia varmoja valintoja eli muiden suosittelemia kirjoja, Sampo Mustonen sanoo.

Mari Rantasila, näyttelijä, ohjaaja, laulaja

– Luen parhaillaan Sofi Oksasen Baby Janea. Kävin kesällä naapurilta lainaamassa kirjoja ja bongasin tämän sieltä. Tästä tehdään elokuvakäsikirjoitusta ja halusin palauttaa mieliin millainen kirja tämä olikaan. Ja tämähän on todella elokuvamainen, kertoo Rantasila, joka sanoo lukevansa lähes pelkästään kotimaista kirjallisuutta.

Kari Häkämies, Varsinais-Suomen maakuntajohtaja

– Luin kirjamessuja varten Karo Hämäläisen teoksen Yksin. Kesken on parhaillaan muutama lastenkirja, joita luen 7-vuotiaalle pojalleni. Harrastan Beatleseja ja luen kaiken mitä aiheesta käsiini saan. Nyt kesken on Paul McCartneyn elämänkerta, Häkämies kertoo.

Kaari Utrio, kirjailija

– Luen parhaillaan kirjaa, jonka nimi on Sivilisaation loppu. Kirjailijaa en muista. Aihe on hyvin mielenkiintoinen. Siinä kerrotaan kuinka maapallon luonnonvarat hupenevat ja mitä asialle voisi tehdä, Utrio kertoo.

Juhani Tamminen, kiekkolegenda

– Luen joka yö. Viime yönä käsittelyssä oli Ken Drydenin kirjan The Game. Dryden on legendaarinen entinen NHL-maalivahti ja älykkö. Tämä on poikkeuksellinen kirja jääkiekko-nimisestä pelistä.

Toinen kirja, joka on puolittain auki, on legendaarisen ruotsalaisen valmentaja Sven-Göran Eriksson kirja. Tykkään katsoa, mitä kollegat kirjoittavat, kertoo Tamminen, jonka yöpöydällä on kolmisenkymmentä kirjaa.

Jenni Haukio, Turun Kirjamessujen ohjelmapäällikkö

– Nyt olen keskittynyt upeaan Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen -kirjaan. Luen yleensä iltaisin ja pakko myöntää – öisin. Päivisin ei vaan ole aikaa, kertoo Haukio, joka lukee yleensä montaa kirjaa yhtä aikaa.

Annika Saarikko, kansanedustaja

– Kun hyvä kirja osuu kohdalle, tulee sitä luettua vaikka läpi yön. Tällä hetkellä kesken on klassikko Olemisen sietämätön keveys. Kesken on myös Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma, kertoo Saarikko, jolla on huonosti aikaa lukemiseen.

Monesta suomalaisesta laulukilpailusta tunnettu Saara Aalto etenee Ison-Britannian X Factor-kisassa.

Laulaja ilmoitti illalla sosiaalisessa mediassa, että hän pääsee jatkoon ja esiintymään Live Show -osuuksiin. Live-osuuksista kilpailijat karsiutuvat finaaliin.

Aalto kirjoitti Twitter-tilillään, että sanat eivät riitä kuvaamaan tapahtunutta ja hän alkaa vihdoin ymmärtää mihin on päässyt mukaan.

Sunnuntaina Britanniassa televisioidussa jaksossa kilpailijat vierailivat tuomareiden talossa. Jatkoon pääsystä Saaralle kertoi tuomarina toimiva Sharon Osbourne.

Viime viikolla Saara Aalto oli pudota kilpailusta, mutta nousi takaisin niin sanotun villin kortin avulla.

Turun messukeskuksen käytävillä oli melkoinen tungos, varsinkin lauantaina. Ohjelmapäällikkö Jenni Haukion mukaan tapahtuman yleisömäärä on nyt sopivalla tasolla. Enempää kävijöitä ei mahtuisi eikä oikeastaan tavoitellakaan.

– Väkeä on riittänyt todella vilkkaasti kaikkina messupäivinä, ja tunnelma on ollut lämminhenkinen ja välitön. Voi olla nöyrän kiitollinen tästä kaikesta, tunnelmoi Haukio.

On tietysti hyvä asia, jos messukävijä mahtuu kävelemään täällä messuhalleissa. Jenni Haukio

Kirja- ja ruokamessujen kävijäennätys on vuodelta 2012. Silloin kirjattiin 24 000 vierasta. Tämän vuoden messuilta on saatu kiittävää palautetta. Se on tärkeämpää kuin ennätysten rikkominen.

– On tietysti hyvä asia, jos messukävijä mahtuu kävelemään täällä messuhalleissa. Loputon kasvu ei ole mikään itseisarvo, paremminkin se laadullinen palaute. Toki on hieno asia, jos kävijämäärät kasvavat, pohtii Haukio.

Ruokamessut uudistuivat tänä vuonna. Haukion mukaan ruokamessut ovat tärkeä osa tapahtumaa. Hän ei lämpene ruokamessujen supistamiselle kirjamessujen kustannuksella.

– Nämä kaksi täydentävät toisiaan ja molempia tarvitaan, kertoo Haukio.

Presidentti P. E. Svinhufvud asui Kotkaniemessä viimeisiä vuosiaan yli 70 vuotta sitten. Hän kuoli helmikuun lopussa 1944, ehtimättä nähdä jatkosodan loppumista.

Presidentin ja hänen Ellen-rouvansa makuuhuoneessa seisoi tuolloin seinän vierellä piironki. Pariskunnalla oli ilmeisesti tapana kulkea usein piirongin luokse, sillä kun huonetta tänä syksynä tutkittiin remonttia varten, havaittiin lattiassa kulumajälkiä juuri piirongin edustalla.

– Vanhoissa rakennuksissa kiinnostavia ovat aina sellaiset jäljet, jotka kertovat jotain siellä eläneiden tavoista. Painaumat ja kulumat, pohtii restaurointiin erikoistunut artesaani Leena Niinipuu Kymen Karmiini Oy:stä.

Svinhufvudien makuuhuoneessa Niinipuu näyttää myös, missä sänky on seissyt ja miten kulumajäljet lattiassa kiertävät sängynpaikan.

Remontista kiisteltiin monta vuotta

Kotkaniemessä aloitettiin elokuussa kauan odotettu remontti. 2,3 miljoonan euron peruskorjaus kestää runsaan vuoden. Sinä aikana arvorakennus kunnostetaan lattian alla olevista rakenteista aina katonharjaan saakka.

Vuonna 1898 rakennetun hirsihuvilan ylläpitämiseksi on viime vuosina ehdotettu monenlaisia ratkaisuja. Hilkulla jo oli, ettei Kotkaniemi olisi päätynyt huutokaupattavaksi yksityiseen omistukseen.

– Nykyinen tulevaisuudensuunnitelma yltää 15 vuoden päähän, kertoo rakennuttajapäällikkö Selja Flink Senaatti-kiinteistöistä.

Kotkaniemen omistaa Senaatti-kiinteistöt, joka vuokraa sitä Museovirastolle. Vuokratuloilla valtion omistama Senaatti-kiinteistöt toteuttaa peruskorjauksen. Remontti mahdollistaa Kotkaniemen säilymisen yleisölle avoimena museona. Kahvilaan etsitään parhaillaan yrittäjää, joka ottaisi käyttöön muun muassa Ellen-rouvan vanhat reseptit.

Monen perinnerakentajan työmaa

Nyt Kotkaniemi on rakentajien ja restauroijien käsissä, koko hirsihuvila sään suojassa hupun alla. Restauroija Leena Niinipuu kertoo työllistyvänsä Kotkaniemessä ainakin kevääseen asti.

– Ulkoikkunoille tehdään täyskunnostus eli lasit irrotetaan ja kitataan uudelleen. Sisäikkunoille riittää huoltomaalaus, jos ne ovat hyvässä kunnossa. Usea ikkuna täällä on sellainen, että niitä ei ole irrotettu kertaakaan sen jälkeen, kun ne on paikoilleen laitettu eli niissä on aika paljon tekemistä, Niinipuu kertoo tämänhetkisestä työvaiheestaan.

Saliin valittiin siniharmaa kuviotapetti

Rakennuksen toiseen päätyyn valmistuu nykyaikainen keittiö, joka palvelee Kotkaniemen kahvilan asiakkaita. Lämmitysjärjestelmä uusitaan maalämmön ja öljylämmityksen yhdistelmäksi.

Toinen pääty ja yläkerran huoneet entisöidään kotimuseoksi ja niihin haetaan 1930-luvun tyyliä. Lattiasta ja seinistä on syksyn aikana kaivettu näkyviin alimpia kerroksia, seinistä vanhimpia tapetteja ja lattioista värikkäitä linoleumi-laattoja.

– Koko ajan pohditaan ja tehdään päätöksiä siitä, mitkä materiaalit ja mitkä värit sopisivat parhaiten, Leena Niinipuu kuvaa työn edistymistä.

Kotkaniemen salin tuleva tapetti on jo valittu, sen malli on monen tapettikerroksen alta löytynyt Ellen ja P.E. Svinhufvudin aikainen siniharmaa kuviokuosi.

– Paljon tietoa on saatu vanhoista valokuvista. On muun muassa valokuvia, jossa vieraat istuvat täällä salissa presidenttiparin kanssa ja siellä on taustalla tämä sininen tapetti, Niinipuu kertoo.

Kalliita ja vähemmän kalliita ratkaisuja

Osa tapeteista on suunniteltu teetettäväksi alkuperäisen mallin mukaan alaan perehtyneessä ruotsalaisessa tapettitehtaassa. Huomattavasti halvempi ratkaisu on printata vastaavan näköinen kuosi paperille ja päällystää seinä sillä. Tätäkin vaihtoehtoa Kotkaniemessä suunnitellaan käytettävän.

Kotkaniemen katto entisöidään alkuperäiseen asuun. Vajaan 700 neliön suuruista kattoa päällystetään parhaillaan päreillä. Pärekatto olisi säänkestävä jo sinällään, mutta Kotkaniemessä pärettä käytetään aluskatteena ja se päällystetään Svinhufvudien ajan tyyliin tiilellä.

Hämeenlinnan rautatieaseman tuntumassa olevan varikkoalueen eli Varikonniemen historia ja asutus on osoittautumassa aiemmin tunnettua paljon vanhemmaksi. Vuoden 2015 arkeologisissa kairauksissa Varikonniemen suoalueesta kaivettiin esiin kaksi pronssikaudelle ajoitettua puuseivästä, jotka ovat noin 2 800 vuotta vanhoja.

Arkeologi Kalle Luodon mukaan johtopäätös on, että Hämeenlinnan seudulla on asustettu selvästi kauemmin kuin nykyinen historiankirjoitus olettaa. Luoto hehkuttaakin, että jatkotutkimukset ja mahdolliset varsinaiset kaivaukset voivat osoittaa Varikonniemellä eletyn ja toimitun samoihin aikoihin kuin antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa.

– Varikonniemen suosta nostettu puu ei ollut mitenkään lahonnutta. Seipäät olivat sellaisia, että ne oli selvästi työstetty jollain esineellä. Onhan se huikeaa, että Varikonniemen puukappaleet ovat samoilta ajoilta kuin muinaiset Kreikan kaupunkivaltiot, pohtii arkeologi Kalle Luoto.

Kalle Luodon mukaan seipäisiin on voitu kiinnittää aikanaan kalastustarvikkeita, kuten verkko tai rysä, sillä Vanajaveden rantavesi on aikanaan ollut nykyistä korkeammalla ja niemi on ollut enimmäkseen veden ympäröimä.

Puukappaleiden löytöpaikalle on tarkoitus rakennuttaa lähivuosina kerrostaloja, ellei alueelta tarkemmissa tutkimuksissa löydy arvokasta arkeologista aineistoa. Kalle Luoto on selvittänyt alueen arkeologiaa, koska Hämeenlinnan kaupunki on kaavoittamassa Varikonniemen eteläisiä osia rautatien varresta uudeksi kerrostaloalueeksi.

Puunkappaleet nousivat suoperäisestä maastosta betonisten pylväsrivistöjen luota. Puukappaleiden ikä varmistettiin Yhdysvalloissa kahdella toisistaan riippumattomalla ajoituksella. Kappaleet ovat 2 800 - 2 900 vuotta vanhoja työstettyjä puuseipäiden osia.

Hopea-aarre löytyi jo vuonna 1895

Hämeenlinnan Varikonniemi on ollut 1800-luvun lopulta lähtien tunnettu ja arvostettu muinaismuistoalue. Niemestä keskeiseltä mäeltä löytyi vuonna 1895 näyttävä hopeakaulakoru. Se nimettiin hopea-aarteeksi ja siitä lähtien Hämeen keskiaikaista linnaa vastapäätä olevalta niemeltä on odotettu löytyvän enemmänkin keskiajalle ja sitä vanhemmille ajoille ajoitettuja esineitä.

Varikonniemeä tutkittiin tarkasti 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun asti, kun Hämeenlinnan kaupunki suunnitteli koko niemen asuttamista ja rakennuttamista.

Museoviraston arkeologiset kaivaukset ja löydöt kuitenkin aiheuttivat sen, että niemen kärkeä on rajattu runsaat viisi hehtaaria muinaismuistoalueeksi, jota ei saa rakentaa, eikä muuttaa.

Aluetta tutkittu jo vuosikymmeniä sitten

Arkeologit Eeva-Liisa ja Hans-Peter Schulz Museovirastosta tekivät tarkkoja arkeologisia tutkimuksia Varikonniemessä Hämeenlinnassa vuosina 1986 - 1994. Monena kesänä tehdyissä kaivauksissa tuli esille muun muassa keihäänkärki, runsaasti astioiden paloja sekä rakennusten pohjia ja kivijalkoja.

Kaivauksilla ei ensisijaisesti selvitetty alueen arkeologiaa, vaan pyrittiin ainoastaan rajaamaan rakentamisesta ulos sellaiset alueet, jotka sisältävät mahdollisesti asuinpaikkoja ja arkeologisia löytöjä.

Hämeenlinnan Varikonniemen kaivaukset merkitsivät monessa suhteessa uutta aluevaltausta suomalaisissa arkeologisissa tutkimuksissa. 1980-luvun lopusta lähtien alettiin käyttää säännöllisesti muun muassa radiohiiliajoituksia, siitepölyanalyyseja, maaperän anomalioita eli poikkeamia ja jopa hiukkaskiihdytintäkin, kertoo Museoviraston nykyinen intendentti Eeva-Liisa Schulz.

Arkeologi palaa Varikonniemen poluilleen

Intendentti Eeva-Liisa Schulz on tehnyt viime vuodet hallinnollista ja päättävää työtä arkeologisten kenttäkaivausten sijasta. Paluu Varikonniemeen aurinkoisena syyspäivänä herättää muistoja ja suuria kysymyksiä.

Vuoden 2015 kairauksissa löytyneet puuseipäät venyttävät Varikonniemen elämis- ja asumishistoriaa yli tuhannella vuodella aiemmin todettua vanhemmaksi. Schulzien ajoitus pysyvästä asutuksesta niemen mäennyppylöillä ajoittuu aikoihin noin 1 500 vuotta nykyisestä taaksepäin, siis vuosiin 600 - 700. Puunkappaleet puolestaan tuovat tähän lisää toisen mokoman, ollaan jo ajoissa tuhatkunta vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Löydöillä ei ole silti sidosta eikä yhteyttä toisiinsa. Alueeltahan voisi löytyä myös muiden aikakausien viitteitä. Silti Varikonniemen uusimmat löydöt ovat tärkeitä ja merkittäviä, sillä aiemmin Vanajaveden laaksosta Hämeestä ei ole tullut esille juurikaan rautakautista aineistoa tai asutusta.

Kadonneen aarteen etsijät liikkeellä kohta taas

Eeva-Liisa Schulz aloitti Hämeenlinnan Varikonniemen kaivaukset aikana, jolloin maailman elokuvateatterit täyttyivät "Kadonneen aarteen metsästäjien" katselijoista. Schulz itsekin sanoi aikanaan, että kenttätöissä olo oli kuin Indiana Jonesilla.

Nytkin uudet löydöt ja mahdolliset jatkokaivaukset kiinnostavat Schulzia, vaikka tämä onkin jäämässä itse työstään eläkkeelle lähiaikoina.

– Onhan se kutkuttavaa, että täältä on löydetty rautakautisen toiminnan viitteitä. Asiasta minulle kertonut arkeologi Kalle Luoto oikein arvuutteli puhelimessa, että uskotko, mistä ajasta on kyse, kun oli saanut tulokset Yhdysvalloista. Seuraan mielelläni Varikonniemen alueen uusia selvityksiäkin, jos niitä päästään aikanaan tekemään suomaaperästä, kertoo Eeva-Liisa Schulz.

Suoarkeologiaa ja betonipylväitä

Suoarkeologia on uusi tutkimussuunta Suomessa. Suomessa voikin olla vielä suokerrosten suojissa hyvinkin vanhaa aineistoa, jota vain ei ole aiemmin pystytty tutkimaan.

Nyt tarkoilla gis-paikannuksilla ja maatutkilla päästään täsmentämään alueita hyvinkin tarkasti. Niin voidaan tehdä myös mahdollisissa tulevissa Varikonniemen rautakauden selvityksissä.

Hämeenlinnan kaupungin tarkoitus on päästä rakennuttamaan Varikonniemen eteläpuolella olevaa Asemanrannan kerrostaloaluetta mahdollisesti jo vuonna 2017. Asemanrannan pohjoisosaa Varikonniemeä on kaavamääräysten mukaan tutkittava arkeologisesti tarkemmin ennen rakentamista.

Varikonniemen maastokierros Eeva-Liisa Schulzin kanssa päättyy suurien betonipylväiden juurelle, mistä nousivat kolmisen tuhatta vuotta vanhat puukappaleet. Betonipylväät nypitään rakentamisen yhteydessä osaksi pois, mutta osa niistä jää paikalleen. Ajankuvaksi 1940–1980-lukujen varikkoalueesta Hämeenlinnassa.

Helsinki 03.10.2016, klo 11.10. Tämä on vaaratiedotteiden välitysjärjestelmän kokeilu televisiossa. Kokeilu ei edellytä väestöltä toimenpiteitä. Lisätietoja on Ylen teksti-TV:n sivulla 112.

Test av varningsmeddelande.

Helsingfors 02.10.2016, kl. 11.10. Vi testar förmelingssystemet för varningsmeddelanden via TV. Det är om ett test, som inte kräver några åtgärder av befolkningen. Mer information finns pä Yle text-TV, sida 112.

Eilinen sunnuntai oli todellinen ryysispäivä Sara Hildénin taidemuseossa. Museossa vieraili yli 8000 kävijää. Kävijäryntäystä selittää paitsi kiinnostava näyttely, myös se, että museoon oli ilmainen sisäänpääsy Tampereen päivän kunniaksi.

Australialaissyntyisen Ron Mueckin veistokset on nyt nähnyt hieman vajaa 95-tuhatta ihmistä. Kokoelmapäällikkö Sarianna Soikkonen laskeskelee, että sadan tuhannen raja saattaa hyvinkin rikkoutua. Näyttely on auki vielä 12 päivää, joten päivää kohden kävijöitä pitäisi olla vajaa 500.

– Yleensä viimeiset viikonloput vetävät hyvin, sanoo Soikkonen.

Mueckin näyttely on jo nyt Sara Hildénin historian suosituin vaihtuva näyttely. Kaikkien aikojen ennätys sen sijaan säilynee museon ensimmäisellä näyttelyllä.

– Vuoden 1979 avajaisnäyttelyssä kävi 103-tuhatta ihmistä. Näyttely tosin oli auki koko vuoden, kun Mueck-näyttely kestää vain neljä ja puoli kuukautta.

Avajaisnäyttelyssä oli esillä teoksia Sara Hildénin museon omasta kokoelmasta.

Sata tuhatta kävijää yhdessä taidenäyttelyssä on suomalaisittain paljon. Ateneumia lukuunottamatta vain harva museo on pystynyt rikkomaan maagisen rajan.

Mueckin veistokset ovat lähes eläviä – hengityksen voi melkein kuulla

Seitsenvuotias Helmi Tanska soittaa pianoa jo kolmatta vuotta. Kun Helmi osoitti kiinnostusta pianonsoittoon, tytön äiti alkoi etsiä sopivaa opinahjoa.

Pitää kysyä lapselta, haluatko soittaa. Jos hän haluaa, minä kyllä opetan Kaisa Saarikorpi

Miia Haveri kiinnostui pienten lasten opetuksessa paljon käytetystä Suzuki-menetelmästä. Kävi ilmi, että Kallion musiikkikoulusta löytyisi sopiva opettaja.

– Helmi oli aika pieni ja meille oli tärkeintä saada hänelle hyvä ja pätevä opettaja. Se, missä opetus tapahtuu, ei ollut niin tärkeää, Haveri kertoo.

Kallion musiikkikoulussa soittoharrastuksen voi aloittaa ilman pääsykokeita. Se tuntui vanhemmista hyvältä.

– Lapsia vertaillaan ja kilpailutetaan monilla elämän osa-alueilla. Tuumin, että jos on keino välttää kilpailua, niin miksipä en valitsisi tätä tietä, Miia Haveri tuumii.

Koulun rehtorin ja piano-opettajan Kaisa Saarikorven mielestä on päivänselvää, että pääsykokeita ei tarvita. Asia on paljon yksinkertaisempi.

– Pitää kysyä lapselta, haluatko soittaa. Jos hän haluaa, minä kyllä opetan, Saarikorpi toteaa.

Saarikorven mielestä musiikillista lahjakkuutta on mahdotonta mitata. Sitä paitsi lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei ole motivaatiota. Jos on motivaatiota, voi päästä pitkällekin.

– Minulla on ollut paljon sellaisia oppilaita, jotka eivät ole selvinneet musikaalisuustesteistä, eivätkä päässeet musiikkiopistoon.

– Siitä huolimatta he ovat päässeet täällä opiskeltuaan Sibelius-akatemiaan tai muihin ammattiopintoihin, Saarikorpi kertoo.

Suomessa on satakunta Kallion musiikkikoulun kaltaista koulua. Niissä opetetaan taiteen perusopetuksen yleistä oppimäärää. Vaikka kouluihin voi hakeutua harrastamaan ilman pääsykokeita, opetus on silti säädeltyä ja laadukasta. Koulut saavat tukea kunnilta.

Opetussuunnitelmaa uudistetaan parhaillaan

Tuorein musiikkioppilaitoksia koskeva taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma on vuodelta 2005. Nyt opetussuunnitelmaa ollaan uudistamassa. Uudistustyöryhmässä mukana olevan Lauttasaaren musiikkiopiston rehtorin, Liisa Stjernbergin, mukaan suuria mullistuksia on turha odottaa.

Karsia kuitenkin pitää, sillä kaikki halukkaat eivät mahdu mukaan. Liisa Stjernberg

– Tämä on vähän kuin tilkkutäkin tilkkujen uudelleen sommittelua, Stjernberg sanoo.

Uudistustyö on kuitenkin aiheuttanut kentällä vipinää. Esiin on noussut jo aiemminkin pinnalla ollut keskustelu siitä, kenelle musiikinopetus Suomessa on tarkoitettu.

Laajoihin opintoihin pyritään pääsykokeilla

Taiteen perusopetuksen laajaa oppimäärää opetetaan musiikkiopistoissa ja konservatorioissa. Niitä on eri puolilla Suomea kaikkiaan 97, joista kymmenen on konservatorioita ja loput musiikkiopistoja. Näihin oppilaitoksiin pyritään pääsykokeissa, joissa testataan yleistä musikaalisuutta ja rytmitajua.

Liisa Sjternberg myöntää, että testit eivät ole kattavia. Hänenkin mielestään motivaatio on tärkein, eikä sitä voi mitata.

– Karsia kuitenkin pitää, sillä kaikki halukkaat eivät mahdu mukaan, Sjternberg toteaa.

Stjernberg korostaa sitä, että varhaisen opetuksen tulisi olla äärimmäisen laadukasta. Muuten musiikkiopinnoista ei voi tulla mitään.

– Kävin katsomassa Ruotsissa ryhmäopetusta, jossa kahdellekymmenelle lapselle annettiin viulu käteen ja mahdollisuus soittaa. Kolmen vuoden jälkeen kaikki soittivat yhä vapaalla kielellä, Stjernberg kertoo.

Vapaalla kielellä soittamisella hän tarkoittaa sitä, että ryhmässä kukaan ei ollut kehittynyt soittajana. Kaikki menivät heikoimman mukaan.

Musiikkiopistot ja konservatoriot saavat rahoituksensa pääasiassa valtiolta ja kunnilta. Oppilaiden vanhemmat kustantavat opinnoista lukukausimaksuilla noin 17 prosenttia.

Rahoitusjärjestelmä on sementöity

Laki taiteen perusopetuksesta on vuodelta 1998. Siitä lähtien musiikkiopistojen ja -koulujen rahoitusjärjestelmä on ollut nykyisen kaltainen. Tuoreessa valtion budjetissa musiikkikoulutus ei saanut lisää rahaa. Silti yksityisssä musiikkikouluissa elää toive järjestelmän muuttumisesta.

– Olisi hienoa, jos kaikki oppilaat aloittaisivat taiteen perusopetuksen yleisestä oppimäärästä. Siitä voisi siirtyä laajan pariin, jos on kiinnostusta, Kaisa Saarikorpi kaavailee.

– Siinä tapauksessa valtio voisi tukea kaikkia näitä aloittajia jollain potilla.

Kaupungit ovat kyllä halukkaita tukemaan musiikkikouluja, mutta monilla paikkakunnilla kuntien kassassa häämöttää jo pohja. Mitä vähemmän oppilaitokset saavat tukea, sitä enemmän vanhempien pitää maksaa lasten musiikkiharrastuksesta. Saarikorpi vetoaa kuvataidekoulujen tilanteeseen. Siellä kaikki yleistä oppimäärää antavat saavat osuutensa valtion avusta.

Vaatimustaso sellaisten kohdalla, jotka saavat tätä monipuolista opetusta, voisi olla ehkä vähän suurempi. Liisa Stjernberg

Rehtori Liisa Stjernbergin mielestä ideaalimaailmassa lapset saisivat laadukasta musiikinopetusta jo päiväkodissa ja koulussa. Lahjakkaimmille olisi sitten tarjolla lisäopintoja musiikkiopistoissa ja konservatorioissa.

Opistojen ja konservatorioiden saama julkinen tuki myös velvoittaa, sanoo Stjernberg.

– Pitäisi aika rehellisesti katsoa niitä oppilaita, jotka täällä on monta vuotta, että ansaitsevatko he sen verorahoilla kustannetun subvention, mitä he harrastukseensa saavat.

– Vaatimustaso sellaisten kohdalla, jotka saavat tätä monipuolista opetusta, voisi olla ehkä vähän suurempi.

Opetushallituksen asettama, taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmaa musiikin osalta pohtiva työryhmä on istunut syyskuun alusta. Suunnitelma lähtee lausuntokierrokselle vielä tämän vuoden puolella. Uusi opetusohjelma on tarkoitus ottaa käyttöön elokuussa 2018.

Tänään maanantaina Saara Aalto pääsi jakamaan riemunsa faniensa kanssa: hän on jo viikon ajan asunut Lontoossa valmistautumassa ensi lauantain livelähetyksiin. Asiasta ei saanut hiiskahtaakaan ennen eilistä, kun Britanniassa oli nähty Tuomareiden talo -jakso. Siinä jaettiin finaalipaikat.

Laulukilpailussa on neljä ryhmää, jolla jokaisella oli oma tähtivalmentajansa. Saara Aalto kuuluu Sharon Osbournen joukkueeseen, yli 25-vuotiaiden ryhmään. Ryhmä esiintyi eilen sunnuntaina Britanniassa nähdyssä jaksossa Osbournen kotona Los Angelesissa. Tuomarikollegaksi Osbournen uima-altaan laidalle oli kutsuttu poptähti Robbie Williams.

Vaikka ohjelmassa nähtiin kultakiin kilpailijalta vain yksi esitys, saivat kilpailijat esittää kaksi kappaletta. Televisioidussa osuudessa Aalto lauloi Abban _Winner takes it all_in. Toinen Aallon kappale oli Kate Bushin Running up that Hill.

Ohjelmassa näytetyt Robbie Williamsin kommentit olivat hieman lannistavia: hän kuvaili ajatustensa harhailleen Aallon esityksen aikana. Tylyys kuuluu dramaturgiaan, sähköpostilla tuntojaan kuvaillut Aalto muistuttaa.

– Telkkarissa näytetään kuitenkin vain pieni osa kokonaisuutta, ja toisaalta halutaan rakentaa dramatiikkaa ja kasvua kilpailijoille. Kommentteja ei siis kannata ottaa turhan henkilökohtaisesti. Tiputustilanteissa tuomarit aina antavat jatkoon pääseville kriittistä palautetta, jotta tulos olisi kilpailijalle yllättävämpi. TV:tä tehtäessä on joskus hankala tietää, mikä on oikeaa palautetta ja mikä viihdettä.

"Olen superiloinen, että saan olla oma itseni"

Osbournen ryhmän seitsemästä kilpailijasta kolme pääsi jatkoon. Aalto on nyt kahdentoista finalistin joukossa. Sharon Osbourne oli kertonut Aallolle, miten upea tämä on mekoissaan live-esityksissä ja kehui Aallon äänialaa. Williamskin lämpeni suomalaislaulajalle toisen esityksen aikana.

– Hän tykkäsi todella toisesta laulustani ja kertoi tykänneensä asustani ja persoonastani. Jäi siis oikein hyvä mieli.

Aalto on itsekin tyytyväinen suoritukseensa.

– Esitykset meni omalta osaltani hyvin. Tilanne oli tosi haastava, kaikilla oli väsymystä aikaeron takia, pitkiä päiviä ja ennen esitystä ei tehdä mitään soundcheckiä. Siellä todella testataan sun hermoja ja ammattitaitoa. Sä vaan kävelet siihen ihan kylmiltäsi ja vedät sen mitä pystyt.

X Factor -kisan tuotannon suuruusluokka ja valtaisa suosio ovat vasta vähitellen selvinneet Saara Aallolle. Faneja ja paparazzeja on kaikkialla ja finalistien rauhaa turvaavat turvamiehet.

– Uskomaton matka alkaa nyt vasta hahmottua. En ollu ees tajunnu, kenen kaikkien kanssa me päästään työskentelemään ja miten iso tää tuotanto on..huh!, kirjottaa Aalto Facebook-sivunsa videotervehdyksen saatesanoissa.

Aalto kiittelee videotervehdyksessään kaikkia tuesta ja kannustuksesta. Hän uskoo, että eeppinen rakkauspop, suomalainen keijutyyli ja kokemus live-esiintymisistä tuottavat tulosta.

– Olen superiloinen, että saan olla täällä oma itseni ja tiimi rakastaa mun visiota siitä, mitä haluan luoda ja laulaa.

Elokuvissa on käyty toistaiseksi enemmän kuin viime vuoden ennätysvuonna, jolloin katsojia kertyi lähes 8,8 miljoonaa. 2015 oli katsojamäärältään paras sitten vuoden 1983.

Nyt viime vuotta ollaan edellä pari prosenttia. Kaikkiaan elokuvissa on käyty tänä vuonna jo yli kuusi miljoonaa kertaa.

Kotimaisen elokuvan katsojaosuus on korkea, yli 25 %.

– Loppuvuosi ratkaisee, päästäänkö tänäkin vuonna ennätyslukemiin, Suomen Filmikamari ry:n toimitusjohtaja Tero Koistinen sanoo.

Ensi-iltaan ovat vielä tämän vuoden puolella tulossa muun muassa elokuvat Tatu ja Patu , Luokkakokous 2 , Harry Potter -maailmaan sijoittuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat sekä Star Wars: Rogue One.

Näiden elokuvien on pärjättävä viime vuoden megahiteille, kuten Bond-elokuvalle 007 Spectrelle, uudistuneelle Star Wars -saagan aloitukselle The Force Awakens, Nälkäpelille sekä Yksin marsissa -elokuvalle.

Toistaiseksi tämän vuoden kolme katsotuinta elokuvaa ovat Risto Räppääjä ja yöhaukka (yli 345 000 katsojaa), The Angry Birds Movie (yli 328 000 katsojaa) sekä Secret Life of Pets (yli 268 000 katsojaa).

Rautakärkinen puulapio turskahtaa soiseen maaperään. Kerran, toisen, kaikkiaan toista miljoonaa kertaa. Hikiset miehet kaivavat kanavaa, seitsemän metriä leveää ja reilut 300 metriä pitkää. Hevoset riehuivat mutamaata kauemmas kanavasta kyljet vaahdossa.

Kaivaja on vanki. Tai sotilas. Tai tarkemmin sanottuna kukaan ei enää tiedä. Ajankohta on joskus 1600-luvulla tai sitten 1700-luvulla. Sitäkään ei tiedetä, kuka kaivamiskäskyn antoi, ja kuka suunnitteli kanavan paikan.

Ainoastaan se on varmaa, että Önkkörin kanava on olemassa. Se erottaa Käkisaaren Oulujärvestä. Syntyi Oulujärven Käkisaari, Suomen sisävesien 25. suurin saari.

Kanavan tarkoitus on paikallisille ihmisille itsestään selvä. Ennen maateitä Oulujärvi oli satoja vuosia kulkemisen pääväylä, suorastaan moottoritie. Sitä pääsi kesällä veneillä ja talvisin viittateitä pitkin. Käkiniemi pisti pitkälle Oulujärven selälle ja kulkijat joutuivat sitä kiertäessään armottomien selkävesien armoille. Pienet ja vähän isommatkin veneet olivat hätää kärsimässä Suomen sisävesien suurimmalla järvenselällä, Ärjänselällä. Kanavan tarkoituksena oli turvata kulkeminen pitkin rantavesiä – ja lyhentää kuljettavaa matkaa Oulujärven etelärannalla.

Nimi vaihtui karttoihin

Kanavan syntyhistoriaa on tutkittu hyvin vähän. Museoviraston muinaismuistorekisterissä on yhden lauseen mittainen kuvaus, jossa rakennusaika on määritelty 1600-luvulle. Kainuun Museon johtaja Antti Mäkinen kertoo, ettei kanavan synnystä tai tekijöistä ole varsinaisesti tutkittua tietoa olemassa.

– Eri lähteet kertovat kanavan rakennusajaksi 1600-luvun, toiset taas 1700-luvun. Rakentamisesta on tietoja, että se olisi joko venäläissotilaiden tai venäläisvankien tekemä.

Nyt ei päästä veneellä eikä millään vesikulkuneuvolla läpi ja vesikään enää virtaa läpi. Teuvo Hatva

Tuolloin Kainuussa ajat olivat epävakaat – suurvallat Ruotsi ja Venäjä sotivat tavan takaa keskenään, ja rajaseudun levottomuuksiin osallistuivat myös vienalaiset. Oulujärven kauppareitin hallitsemisesta oltiin valmiita taistelemaan. Kainuun orastava uudisasutuskin hävitettiin useampaan otteeseen jo 1500-luvun lopulla.

Joka tapauksessa vuonna 1650 julkaistussa kartassa alueen nimenä on Keckinniemi, mutta myöhemmissä kartoissa puhutaan jo Käkisaaresta. Mitään varmuutta karttamerkintä ei tuo: jos kanavalla oli myös sotilaallinen merkitys, ei sitä välttämättä haluttu karttaan edes merkitä.

Toisaalta venäläiset pitivät aluetta hallussaan isovihan aikana pitkiä aikoja, jolloin kanavalla olisi ollut heille hetkellistä hyötyä suurempi merkitys.

Kanava uhkaa umpeutua

Kanava toimi niin kuin pitikin satoja vuosia, kunnes ihminen puuttui Oulujärven virtauksiin. 1950-luvulla rakennettiin Oulujokeen voimalaitoksia ja Oulujärven pintaa alettiin säännöstellä. Se ja 1960-luvulla kanavan Önkkörinlahden puoleiseen päähän tehty pengertie hidastivat virtauksia kanavassa niin, että alkoi hidas umpeenkasvu.

– Lapsuudessa tästä ainakin vesi virtasi läpi. Leveydeltään ja muuten olemukseltaan tämä on tällainen minun muistiajan ollut, mutta vesikasvillisuus on tullut sinä aikana, sanoo Teuvo Hatva Önkkörin kanavalla.

Lähes viisikymppinen Hatva on Manamansalo–Vuolijoki-osakaskunnan sihteeri. Hänen ja monen muun paikallisen asukkaan haaveena on saada kanava kunnostettua kuljettavaksi. Samalla voisi tehdä katselupaikkoja alueen linnustolle ja tuoda kanavaa esille muutenkin.

Pitkien riitelyjen jälkeen pengertie purettiin 2012 hallintopakkopäätöksellä. Moneen otteeseen tehdyt suunnitelmat kanavan kunnostamisesta saivat vauhtia.

Sieltä on löytynyt korentolajeja, jotka ovat EU-direktiivillä suojeltuja. Jari Pesonen

Siltikään ei ole varmuutta siitä, saako tuntemattoman komentajan ja tuntemattomien miesten työtä kunnostaa.

– Jonkinlainen hanke on ollut lähes parikymmentä vuotta vireillä ja edelleen sitä ajetaan eteenpäin.

Kanava on lähes suora ja sivusta katsoen melko hyvässä kunnossa. Kun kanavaa pitkin yrittää päästä eteenpäin, meno tyssää. Moottoriveneen potkuri tukehtuisi vesikasveihin muutaman metrin jälkeen, ja soutaminen on tuskallista – jokaisella vedolla airoihin tarttuu kilokaupalla pitkiä roikkuvia kasveja. Jokainen aironveto näkyy pintaan pulppuavana suokaasuna kasvien juurien irrotessa mutaisesta pohjasta. Kaasun haju on läpitunkevan ällöttävä.

Kanavasta ei pääse enää läpi. Kesken matkan kulkijaa kohtaa lähes metrinen kasvusto – kanavan paikka on kasvanut umpeen.

– Se on ollut Önkkörinlampi. Suurimmaksi osaksi se on ollut avovettä. Nyt ei päästä veneellä eikä millään vesikulkuneuvolla, ja vesikään ei enää virtaa läpi, sanoo Hatva.

Nykyisissä suunnitelmissa on laajoja ruoppauksia, joilla kanava ja lampi avattaisiin. Alueelle suunnitellaan myös onkilaitureita ja pientä polkua, jonka varrella esiteltäisiin kanavaa ja sen historiaa.

Muinaismuistot ovat tavallisesti kohteita, joihin ei kajota. Önkkörin kanava on poikkeuksellinen.

– Siinä ei ole mitään rakenteita, ei paalutuksia tai kiveyksiä. Vain kaivanto, sanoo museonjohtaja Antti Mäkinen.

Mutkia matkaan tuo pienet korennot ja viitasammakko. Selviteltäessä alueen luontoarvoja sieltä löytyi muutamia tiukasti suojeltuja lajeja. Niiden takia tarvitaan poikkeamislupa, sanoo vesihuoltoinsinööri Jari Pesonen Kainuun ELY-keskuksesta.

– Sieltä on löytynyt korentolajeja, jotka ovat EU-direktiivillä suojeltuja. Se vaatii poikkeamisluvan toteutukseen. Lisäksi osakaskunta on jättänyt vesilain mukaisen hakemuksen.

Molemmat hakemukset kaipaavat vielä Pesosen mukaan lisäselvityksiä ja sen takia työt päästään aloittamaan todennäköisesti vasta vuoden 2018 keväällä.

Jonkinlainen hanke on ollut lähes parikymmentä vuotta vireillä ja edelleen sitä ajetaan eteenpäin. Teuvo Hatva

– Niiden lisäselvitysten takia lupia ei todennäköisesti saada ajoissa ensi kevään ruoppauksiin. Kaavailuissa on, että kun luvat ovat olemassa, hanketta tehtäisiin kahtena tai kolmena vuonna. Silloin lajien lisääntymis- ja levähdysalueita ei hävitettäisi, vaan siihen jää sitä populaatiota ja ne pystyvät hakemaan uutta paikkaa niiltä ruopatuiltakin alueilta.

Alueelle on myös tekeillä opastaulut. Samalla toivotaan, että alueen historia saataisiin tutkittua paremmin.

– Varmasti sitä pyritään selvittämään Kainuun Museon ja Museoviraston kautta ja vanhoista lähteistä. Ilman muuta se on tarkoitus nostaa esille. Tässä hankkeessa yhdistyy kulttuurihistoria, eliöstö, matkailu ympäristö itsessään, toteaa Pesonen.

Jarkko Lehmus esittelee itsensä esittävien taiteiden sekatyöläiseksi. Hän ei ole nostanut koskaan työttömyyskorvausta.

– Se tarkoittaa sitä, että olen opettanut samaan aikaan zumbaa ja tehnyt konseptuaalista esitystaidetta.

– Se on se skaala, josta olen elantoni kerännyt. Työ on jatkuvaa silppua ja pätkää, Lehmus sanoo.

Tanssissa freelancerina työskentely on aina ollut normi, sillä taidemuodolta puuttuvat lähes kokonaan teatterin kaltaiset rakenteet. Työt tehdään pääosin projekteissa, joita rahoitetaan apurahoin.

Se on raakaa meininkiä, jos meinaa elättää itsensä pelkästään tanssijana Jarkko Lehmus

– Koska rahaa on vähän, pitää olla ainakin 2–4 produktiota pyörimässä samaan aikaan täyspäiväisen elannon saamiseksi, Lehmus toteaa.

Päällekkäiset työt johtavat siihen, ettei tanssitaiteilijalle jää vapaapäiviä palautumiseen.

– Se tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa ainakin kroppa hajoaa, ja välillä myös pää. Koskaan ei ole rahaa ja aikaa samaan aikaan.

Lehmus kertoo joutuneensa freelancerina työuupumuskierteeseen.

– Se on oikeasti raakaa meininkiä, jos meinaa elättää itsensä pelkästään tanssijana.

Nyt Lehmus tekee töitä vakituisella pestillä tuottajana Cirkossa, uuden sirkuksen keskuksessa. Taiteellinen työ jatkuu muun muassa tanssijana Tero Saarinen Companyssa sekä koreografina, ohjaajana ja esiintyjänä omissa produktioissa.

– Kun rytmittää työpäivänsä hyvin, myös omaan taiteiluun löytyy aikaa, Lehmus toteaa.

Vakituinen työ kortilla

Valosuunnittelija Kalle Ropponen kertoo olevansa onnekas freelancer. Hän on täystyöllistetty. Parhaillaan Ropponen suunnittelee valoja Seppo Parkkisen kirjoittamaan näytelmään Canth, jonka Kaisa Korhonen ohjaa Kansallisteatteriin. Ropposen työsuhde kestää neljä kuukautta. Se on teatterissa poikkeuksellisen pitkä pesti freelancerille.

– Neljän kuukauden kiinnitys tarkoittaa suurimuotoista työtä. Yleensä sopimukset tehdään kolmeksi kuukaudeksi, Ropponen sanoo.

Freelancerina työskentelemisestä on tullut normi monissa perinteisissä taidelaitoksissa, kuten teattereissa, jotka aiemmin palkkasivat taiteilijoita vakituisiin tehtäviin.

Ilmiö on huomattu Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitossa Temessä, jonka puheenjohtaja Kalle Ropponen on. Lähes 5 000 jäsenen liitossa on ohjaajia, lavastajia, dramaturgeja, valo- ja äänisuunnittelijoita sekä pukusuunnittelijoita. Liittoon kuuluu myös sirkus- ja tanssitaiteilijoita.

Jäsenistä jo 80 prosenttia tekee töitä freelancereina.

Ihmiset tyytyvät kohtaloonsa Kalle Ropponen

– Se kertoo siitä, että instituutiot, kuten vaikka Kansallisteatteri, eivät kiinnitä ihmisiä enää vakituisesti taloon.

– Freelancerina työskentely lisääntyy taidealoilla. Se on tendenssi, Ropponen toteaa.

Tulot pienenivät

Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto selvitti hiljan teattereissa työskentelevien freelancerjäseniensä ammatti-identiteettiä ja ansiotasoa. Suurin osa eli lähes kolme viidesosaa tienasi viime vuonna alle 23 000 euroa vuodessa. Se on hieman yli 1 900 euroa kuukaudessa. Kyselyssä kävi ilmi, että monella on useampi ammatti.

– Nälkätaiteilijan myytti elää edelleen todella voimakkaana. Ihmiset tulevat toimeen tosi vähällä ja tyytyvät kohtaloonsa.

– Tutkimuksesta voidaan myös todeta, että ihmisten ansiotaso on laskenut, Ropponen toteaa.

Teatterien muutamien kuukausien pituiset pätkätyöt ovat vain yksi osa taiteilijoiden toimeentuloa. Lähes kaikki freelancerit työskentelevät myös taidelaitoksien ulkopuolella, taiteen vapaalla kentällä. Sitä rahoitetaan pääasiassa apurahoin.

– Iso osa työstäni perustuu siihen, että hankin itse apurahakentältä rahoituksen taiteelliselle työlleni, Ropponen selventää.

Intohimosta ei makseta

Samassa veneessä Ropposen kanssa on kuvataiteilija Lotta Esko, joka työskentelee maalaamisen lisäksi myös lavastajana. Hän on tehnyt töitä sekä valtion tukemissa teattereissa että taiteellisesti kunnianhimoisissa vapaan kentän produktioissa.

Jos olisin yksinhuoltaja, en tulisi millään toimeen Lotta Esko

Viimeksi Esko oli kuukausipalkkaisessa työssä pari vuotta sitten. Teatteripesti kesti kolme kuukautta.

– Kuukausipalkkaisena voi keskittyä työhönsä eikä siihen, että riipii kasaan erilaisia euroja sieltä täältä.

Taidelaitosten ulkopuolisiin tuotantoihin voi saada apurahoja, mutta taiteellisella vapaudella on hintansa.

– Apurahat niissä vapaan kentän tuotannoissa, joita olen tehnyt, ovat niin pieniä, että ne eivät riitä käytännössä mihinkään. Jos olisin yksinhuoltaja, en tulisi millään toimeen.

Esko haluaisi keskittyä kuvataiteilijan työhönsä, mutta se on miltei mahdotonta, sillä satunnaiset taulukaupat eivät elätä. Muutakin työtä on tehtävä.

– Se syö itse maalaamista. Vaikeus on siinä, ettei maalaamisesta tule perustuloa.

– Taidetta tehdään intohimolla selkänahasta, Esko selventää.

Elokuvaklassikko Valkoinen Peura saa uuden muodon Kajaanin kaupunginteatterin näyttämöllä. Ohjaaja Hanna Kirjavainen oli jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, ettei ikonista elokuvaa voi esittää enää entisellään.

– Oli tarve hieman uudistaa sitä todellisuutta, koska elokuvan katsottuani Valkoista peuraa ei voi tehdä enää sellaisenaan. Halusin, että näyttämöllä on se todellisuus, missä alkuperäiskansat tällä hetkellä elävät ja kamppailevat valtakoneiston syrjäyttäminä, ohjaaja Hanna Kirjavainen kertoo.

Valkoinen peura saa ensi-iltansa lauantaina 8. lokakuuta Kajaanin kaupunginteatterissa. Joulukuussa se nähdään Helsingissä ja tammikuussa 2017 Syktyvkarissa Venäjällä Komin tasavallassa.

– Toivottavasti synnytämme näyttämöllä ennen kokemattoman maailman, joka olisi kosketuksissa katsojan sen hetkiseen tilanteeseen tai elämään. Yleisöt tulevat olemaan erilaisia. Pääkaupunkiseudulla on tietynlainen punavihervasemmisto, joka janoaa uutta. Pienemmillä paikkakunnilla tulokulma teatteritaiteeseen ja nykyesityksiin on ihan toisenlainen, Kirjavainen naurahtaa.

Esitys pohjautuu löyhästi vuonna 1952 ilmestyneeseen Erik Blombergin palkittuun elokuvaan. Siinä saamelaisneito muuttuu kirouksen voimasta valkoiseksi peuraksi ja tappaa kaikki häneen rakastuvat miehet. Kajaanin teatterin näyttämöllä myytti muuntuu uhrirituaaliksi.

– Meidän versiossamme fokuksessa on kyläyhteisö, joka kamppailee oman elinympäristönsä puolesta. Elokuvan suomin viittein he yrittävät toteuttaa peurariittiä, joka onnistuessaan puhdistaisi heidän ympäristönsä, suojelisi heitä ja eheyttäisi heidän luontoyhteyttään, Kirjavainen kuvailee.

Fakta ja fiktio sulassa sovussa

Kajaanin kaupunginteatterin ja Routa Companyn yhteistuotanto yhdistää nykyteatterin ja tanssin keinoja sekä Pohjois-Komissa vuonna 2014 kuvattuja dokumentaarisia videohaastatteluja.

Ohjaaja Hanna Kirjavaisen mukaan fakta ja fiktio kulkevat sulassa sovussa ja tasa-arvoisina näyttämöllä.

– Meillä on elävässä elämässä vastineensa saavat henkilöt näyttämöllä, jotka esiintyvät autenttisina myös videokuvissa. Kehyskertomus kamppailevasta kyläyhteisöstä on fiktion tuotosta, mutta se voisi olla hyvinkin mahdollista. Tanssille teoksessa jää ikään kuin mystisen ja vähän myyttisen todellisuuden kuvaaminen.

Esiintyjät Sari Palmgren ja Heikki Törmi kertovat, että todellisten ihmisten esittäminen on hienoa ja mielenkiintoista.

– Esitän Alenaa, eronnutta yhden lapsen äitiä. Meidän kaikkien roolihahmot ovat oikeita ihmisiä, he näkyvät dokumenttimateriaalissa aina monologin taustalla, Palmgren kertoo.

– Roolihenkilöni lähtökohtana on Ivan. Hän on poronhoitoyhtion pomo. Tuon hänen maailmansa hetkittäin näyttämölle. On hienoa, että saa esittää elävää ihmistä, on esikuva. Ivan näkyy esityksessä todellisena henkilönä ja kuvana ja minä olen tässä taas näyttelijän roolissa hänenä, Törmi jatkaa.

Tanssille teoksessa jää ikään kuin mystisen ja vähän myyttisen todellisuuden kuvaaminen. Hanna Kirjavainen

Esityksessä puhutaan vähän, kuten alkuperäisessä elokuvassakin. Muutaman perinteisen monologin lisäksi esityksessä on kahdeksan runolaulua.

– Koen itseni tässä enemmän esiintyjäksi kuin näyttelijäksi, koska esityksessä on monta tasoa ja me liikumme hyvin paljon, lähes 30 vuotta näyttelijänä työskennellyt Heikki Törmi kertoo.

– Olemme hakeneet eläinhahmoja liikkeen kautta. Tanssia ja liikettä joskus vähän vierastetaan, mutta mehän liikumme jo ennen kuin puhumme. Teatterissa liikettä käytetään usein mystisenä asiana, mutta meillä on myös muutama arkiliikkeestä koostuva koreografia, Routa Companyn tanssija ja koreografi Sari Palmgren jatkaa.

Ikirouta sulaa

Esitys ottaa ohjaaja Hanna Kirjavaisen mukaan vahvasti kantaa, mutta se tapahtuu lämpimällä myötätunnolla ja ihmisten idealistiselle kömpelyydelle hymyillen.

– Yritän olla länsimaisen hyvinvointivaltakeskittymän ulkopuolelle, reuna-alueille jäävien ryhmien puolella. Näitä ryhmiä esityksessämme ovat alkuperäiskansat ja eläimet, eli otamme kantaa myös tehoeläintuotantoon.

– Taustalla on paradoksi länsimaisessa hyvinvoinnissa, sillä öljy-yhtiöt ovat kiihtyvissä määrin huomanneet ikiroudan ja jään sulamisen uutena mahdollisuutena tuottaa lisää kasvihuonekaasupäästöjä ja ilmaston lämpenemistä edistävää fossiilista polttoainetta. Haluamme nostaa myös tämän kehäpäätelmän esityksellä esiin, Kirjavainen lisää.

Täydellinen ruska muodostuu lämpimän kesän, kuivan loppukesän ja syksyn yöpakkasten yhdistelmästä. Tällä hetkellä etenkin Lounais-Suomessa hehkuu, pohjoisessa on taas on vaisumpaa.

Missä on Suomen kaunein ruska? Lähetä meille kuva jutussa olevasta linkistä, tai Twitterissä ja Instagramissa tunnisteella #yleruska.

Tässä viime vuoden valikoituja otoksia ruskasta: Ruska värjää maailman maagiseksi – kuvat