Cheekin, eli Jare Tiihosen elämäkerta JHT – Musta lammas julkaistaan ylihuomenna torstaina. Kirjan kustantava Otava toimitti sen luettavaksi toimittajille ennakkoon. Sisältöä koski kuitenkin embargo, eli herrasmiessopimus, jonka mukaan materiaali olisi julkivapaata vasta lehdistötilaisuuden myötä.

Toisin kävi. Toimituksissa vetäistiin kahvit väärään kurkkuun viikonloppuna, kun Kuukausiliite laajassa artikkelissaan tyhjensi pajatson. Lehden artikkelissa haastateltiin Tiihosta ja siteerattiin laajasti kirjan sisältöä. Saaga jatkui sunnuntai-iltana Ylen Arto Nybergissä, jossa rap-artisti oli haastateltavana. Jutuissa nousivat esiin erityisesti taiteilijan mielenterveysongelmat.

Torstaille laadituilta juttusuunnitelmilta putosi muissa toimituksissa pohja pois. Koska olennainen uutissisältö kirjasta oli tullut julki, katsottiin muun muassa Suomen Tietotoimistossa embargon rauenneen. Kirjasta tehty juttu julkaistiin.

Ratkaisu sai artistin ärähtämään. Tiihonen julkaisi Twitter-tilillään seuraavan tekstin:

STT vastasi toimineensa työohjeensa mukaisesti: jos tiedot on julkaistu muualla, myös STT luopuu embargosta. Tiihonen jatkoi kommentoimalla, että muut ovat noudattaneet sopimusta.

Hänen kantansa on se, että lehtijuttua olisi saanut referoida, mutta kirjasta ei olisi saanut kirjoittaa. STT:n arvio taas on se, että artisti rikkoi embargon, selittää päätoimittajan sijainen Panu Tuunala.

– Viikoittain tai päivittäin saamme jotain materiaalia embargolla, ja sitoudumme julkaisemaan silloin kuin kaikki muutkin. Kun huomasimme, että kirja oli jo uutisoitu laveasti, päätimme julkaista oman juttumme.

Tuunalan mielestä Tiihonen yksiselitteisesti avasi itse kirjan kannet.

– Kuukausiliitteessä käsitellään kirjaa hyvin seikkaperäisesti, ja siinä on suoria viittauksia kirjaan. Cheek itse twiittasi kolme päivää sitten, että ”HS luki kirjan ja juttelimme”. Se osoittaa suoraan kirjaan.

Journalistiikan professori: ”Embargon voi rikkoa vain kerran”

Journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkanen Tampereen yliopistosta tukee täysin STT:n julkaisupäätöstä.

– Mielestäni on todella hyvä, että STT vetää tässä yksiselitteistä linjaa. Toimituksen ulkopuolelta ei voi ilmoittaa pelkästään markkinointiin liittyviä reunaehtoja sille, mitä voi sanoa.

Nikkanen ymmärtää, että kustantajan kannalta on houkuttelevaa koittaa maksimoida kirjan saama aika julkisuudessa. Embargon pilkkominen kahteen osaan ei kuitenkaan ole siihen oikea väline.

– En pidä yhtään yrityksistä porrastaa embargoa. Embargo on kuin neitsyys, jonka voi menettää vain kerran. Embargo annetaan julkisuudelle, ei yhdelle viestimelle. Tässä tapauksessa embargo raukesi artistin ja kustantajan toiminnan takia.

Embargoon on leivottu sisään sopimus, joka sitoo molempia osapuolia, Nikkanen muistuttaa.

– He itse rikkoivat asettamansa embargon ja sitten loukkaantuivat siitä, että muutkin rikkovat. Jos Cheek olisi haastattelussa kertonut vaikka vain prosentin kirjan olennaisesta, uutismaisesta sisällöstä, niin silloin muusta sisällöstä kertominen laajasti olisi epäreilua. Tästä ei kuitenkaan käsittääkseni ollut kyse.

Journalistin ohjeissa ei puhuta embargosta mitään. Niiden alueelle kuitenkin mennään silloin, kun toimituksellisia ratkaisuja aletaan ohjailla toimitusten ulkopuolelta.

– Toimittaja ei voi alistua kustantajan markkinointikoneiston osaksi ja hyväksyä embargon jaksottamista. Silloin toimittaja suostuisi olemaan väline, eikä embargoa sen takia ole keksitty. Embargo on se yhteistyön taso, johon toimitus voi suostua menettämättä itsenäisyyttään.

Onko embargo vanhentunut työkalu?

Kun embargosta on tulkintaerimielisyyksiä ja sitä myös usein rikotaan, niin onko se toimiva työkalu? On ja ei, arvellaan ainakin STT:ssä ja Yleisradiossa.

Cheek-gaten myötä STT toi aktiivisesti oman embargo-ohjeensa julkisuuteen. Tiedon antajan toivomaa embargoa noudatetaan, jos se on perusteltu. Muussa tapauksessa embargon voi rikkoa toimituksen johdon luvalla. STT luopuu embargosta myös, jos jokin muu media rikkoo embargon tai tieto tulee muuten julki. Käytäntö vastaa yleistä tapaa alalla.

– Embargo koskee monia asioita tällä alalla ja kuten tämäkin tapaus osoittaa, siinä on hankaluutensa. Siksi olemme tuoneet ohjeemme julki. Tähän tapaukseen liittyy se, että näkökulmat sekoittuvat. Toisen osapuolen näkökulma on markkinointi, meidän näkökulmamme journalismi, summaa STT:n päätoimittajan sijainen Panu Tuunala.

Yhdessä sovittu julkaisuaika palvelee parhaassa tapauksessa sekä toimitusta, lukijaa että tiedon antajaa. Toimittajat ehtivät perehtyä aiheeseen, uutisointi on syvempää ja perehtyneempää, ja parhaat asiantuntijat ovat saapuvilla.

Sen vuoksi embargoa lähtökohtaisesti noudatetaan myös Yleisradion uutisissa. Se on herrasmiessopimus, joka edellyttää herrasmiesmäistä toimintaa molemmilta osapuolilta, kuvailee sisältöpäällikkö Timo Huovinen.

– Embargon tavoite on laadukas uutisointi. Jos sitä aletaan käyttää niin, että eri välineille herutellaan erilaisilla embargoilla asioita, se muuttuu markkinointivälineeksi. Silloin sen noudattamista pitää harkita tarkkaan.

Embargojen asettamista ja noudattamista pitäisi Huovisen mielestä pohtia enemmän, sillä se ei nykymaailmassa toimi entiseen malliin. Media on muuttunut.

– Kun embargoa alettiin käyttää, oli toimijoita vähemmän. Nyt sosiaalinen media on täynnä toimijoita, ja niitä on muutenkin perinteisen median ulkopuolella. Kilpailu on raaistunut ja koventunut ja samalla tiedonvälitys kansainvälistynyt. Pitää miettiä esimerkiksi sitä, täytyykö aikavyöhykkeitä noudattaa.

Kaikki tiedotusvälineet yrittävät saada uutisen julki ennen muita. Niiden työ on pumpata tietoa kiinnostavasta aiheesta; tässä tapauksessa saada haastattelu Cheekin kirjasta. Skuuppien metsästäminen on tiedotusvälineiden perustoimintaa, painottaa Huovinen.

– Tässä tapauksessa keskustelu toimintatavoista pitäisi käydä tiedon antajan ja kirjaan kohteen kesken, eikä käydä moittimaan tiedotusvälineitä. Tämä keissi haiskahtaa siltä, että pyritään saamaan maksimaalinen huomio kirjalle embargotemppuilulla.

Kustantaja vetoaa aikatauluihin

Kustantajan edustaja kiistää jyrkästi epäilyt siitä, että jaksotettu embargo olisi ollut ovela markkinointitemppu. Syy siihen, että kaksi toimittajaa sai julkaista haastattelun ennen toisia, oli aikatauluissa, vakuuttaa Otavan markkinointi- ja viestintäpäällikkö Kirsi Tähjänjoki.

– He pyysivät eksklusiivista haastattelua. Kuukausiliite ilmestyy vain kerran kuukaudessa ja koska Jare on lähdössä torstaina härdelin alta pois reissuun, hän ei olisi voinut mennä Arto Nybergin vieraaksi myöhemmin.

Tähjänjoki ymmärtää ennakkohaastatteluiden aiheuttaman harmistuksen, mutta ei silti käsitä STT:n julkaisuperusteluja. Hänen mielestään kustantaja nimenomaan toimi reilusti antaessaan julkaisuluvan kahdelle medialle etukäteen.

– Me annoimme mahdollisuuden muillekin kuin yhdelle mediatalolle. Nämä olivat tekijähaastatteluja. Moni media on tämän ymmärtänyt ja olisimme toivoneet, että STT olisi ollut samassa linjassa. Meillä on torstaina iso julkistuspäivä ja Jarelle on varattu 3,5 tunniksi haastatteluja.

Eikö ole vähän naivia ajatella, etteivät kaikki tarttuisi kirjaan, kun sen kiinnostavin uutissisältö on tullut julki? Eikö kustantamossa lainkaan ymmärretä, miksi mediataloissa katsotaan embargon rauenneen? Tähänjoki pysyy kannassaan.

– Haastatteluissa on vain pintaraapaisu kirjasta, eikä sen sisältöä ole paljastettu etukäteen todellakaan kokonaan. Tässä ovat ensimmäistä kertaa äänessä perhe ja kaverit. Se tuo Jaresta esiin inhimillisemmän puolen.

Tähänjoki toivoo, että jupakka unohtuisi ja kirja löytäisi lukijansa.

– Hienointa olisi, jos etenkin nuoret, jotka eivät ole ennen lukeneet, tarttuisivat nyt kirjaan.

Lue myös:Keskosesta Cheekiksi ja Chekkoseksi – Jare kehitti sivupersoonasta supertähden

Laurent Bernadacin Tampere-talolla esittelemä 3DVarius-viulu on vasta alkua.

– Ensi vuonna voimme tehdä isompia soittimia, alton ja ehkä sellonkin. Ja uudenlaisia soittimia, joilla ei vielä ole edes nimeä.

Tampereella soinut viulu ei jää muutenkaan kuriositeetiksi, sillä kolmiulotteisen tulostamisen avulla voidaan tehdä monimutkaisia esineitä, joita ei voi työstää millään muulla keinolla.

Kolmiulotteinen tulostus lisääntyy ja mullistaa teollisuutta. Sovellusmahdollisuuksia kuvataan huikeiksi. Alan johtava maa on Saksa, jossa autoteollisuus tarvitsee yhä enemmän printattuja osia. Suomi on lähtenyt kehitykseen takamatkalta.

Ylöjärvellä toimivan 3dstep-yrityksen toimitusjohtajan Pekka Ketolan mielestä voidaan puhua teollisuuden vallankumouksesta, digitaalisesta teollisuudesta ja uudenlaisista tavoista tehdä uudenlaisia asioita.

– Esineitä voidaan tehdä uusista materiaaleista entistä nopeammin ja ekologisemmin.

Rahaa 3d-hankkeisiin tarvittaisiin kuitenkin lisää, painottaa Ketola.

– Eniten hiertävät yksityiset investoinnit, niitä pitäisi saada.

3DSTEP-tapahtuma

Tampere-talon kaksipäiväinen tapahtuma on koonnut paikalle kolmiulotteisen tulostusteknologian kansainvälisen kärjen. Ammattilaisille suunnattujen seminaarien ja workshoppien lisäksi 3DSTEP-tapahtumassa on kaikille avoin 3D-näyttely, jossa on esillä laiteratkaisuja, ohjelmistoja ja palveluntarjoajia.

Ensimmäiset 3D-tulostimet kehitettiin 1980-luvulla. Silloin niillä valmistettiin pelkästään muovimateriaaleja. Sittemmin laitteet ovat kehittyneet ja samalla laitteilla valmistettavien materiaalien ja tuotteiden valikoima on laajentunut. 3D-tulostettujen kappaleiden käyttö on laajentunut pelkkien pika- ja näköismallien valmistamisesta kohti lopullisia tuotteita ja sarjavalmistusta.

Tulostuksessa käytetään materiaaleina yleensä muovia, metallia tai hiekkaa. Esimerkiksi kuvanveistäjä Satu-Minna Suorajärvi on tulostukseen tyytyväinen.

– Ruokosokerista ja maissitärkkelyksestä tehty PLA-muovi on biohajoava materiaali, ei tule hukkapaloja. Ei enää kipsijätettä, voin vaikka polttaa saunan pesässä tai antaa maatua.

Musta lammas on vertaus sille, että Tiihonen on aina ollut erilainen ja ulkopuolinen omissa ympyröissään. Kaveri, joka on tahallaankin halunnut mennä eri reittiä kun muut.

– Se oli sama perhepiirissä, kaveripiirissä, Suomi-musaskenessä tai missä ikinä. Olen oman suunnan kulkija, omassa paikassa itekseen mielellään oleva tyyppi, myöntää Tiihonen.

Edellinen Lahdesta koko kansan tietoisuuteen ponnahtanut ilmiö oli Sleepy Sleepers –yhtye 1970-luvulla. Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään rymyryhmä oli myös erilainen oman polkunsa tallaaja.

– Lahtihan on kaupunki, joka kasvattaa kovapäistä jengiä, ehkä siellä on just jonkunlainen kovapäinen asenne.

Olisko enempi kyse pässiasenteesta?

– No joo, ehkä se onkin musta pässi, Tiihonen virnuilee viikkoa ennen kirjan julkaisua Otavan kirjapainossa, Keuruulla.

Aina nurkassa

Mustan lampaan epilogissa, loppukirjoituksessa Tiihonen kirjoittaa luoneensa Cheekin, jotta voisi tehdä mitä haluaa. Toteuttaa itseään ja olla vapaa niistä asioista, jotka suurinta osaa ihmisiä kahlitsevat. ”Mutta nyt Cheek on ajamassa minua nurkkaan.”

– En minä kyllä ehkä koskaan voi päästä nurkasta pois. Ne ovat ne tietyt paineet ja odotusarvot. Niin kauan kuin Cheek on olemassa, on olemassa asioita, jotka kahlitsevat Jaren vapautta, pohtii Tiihonen.

Musta lammas kirja alkaa vuodesta 1988 Vantaan Varistosta. Luvun nimi on Sääntö numero 1 – potkiminen kielletty. Teksti alkaa vahvalla kohtauksella, kun Jare joutuu tappeluun lähiöpojan kanssa isä-Heimon silmien alla.

Aina pitää taistella loppuun asti. Se on yksi Heimon monista meille opettamista säännöistä, eikä se liity pelkästään tappelemisen vaan myös jääpalloon, jalkapalloon, juoksemiseen ja kaikkeen muuhunkin, mitä me Jeren kanssa puuhaamme. Jare Tiihonen

Kirja pohjautuu Jaren tarinoihin. 300 tunnin haastattelumateriaalista syntyi 463 -sivuinen kirja. Haastatteluihin tarttui lukusia tarinoita alkaen Jaren lapsuudesta päätyen nykyisyyteen. Materiaalia koottiin vuosi kerrallaan.

– Napattiin sieltä parhaat jutut niin, että kirja ja teemat pysyvät kasassa ja vievät kohti loppua ja saavutuksia. Aloitustappelu valikoitui ensimmäiseksi pätkäksi ja se kuvastaa kaksoisveljien isäsuhdetta ja myös isän vaikutusta koko elämääni. Vaikutus on ollut vahva siihen miten olen kulkenut tähän pisteeseen, tunnustaa Tiihonen.

Elämäkerta paljastaa avoimesti kaksoispoikien Jeren ja Jaren syntymisen keskosina, poikien varttumisen eri teille ja Jaren kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Jare kehtitti Cheekin rinnalle vielä uuden sivupersoonan Chekkosen ymmärtääkseen paremmin itseään ja luomaansa räptähti Cheekiä.

Tiihosen kirjassa on samankaltaisuutta avoimuutta, kuin viime viikolla ilmestyneessä Bruce Springsteenin omaelämänkerrassa Born To Run. Springsteen kertoo avoimesti masennuksistaan ja 15 vuotta jatkuneesta lääkkeiden popsimisesta.

Annan kaiken kun ei ole enempää

Suomessakin ilmestyy tämän tästä elämänkertoja, joissa kohdehenkilöstä ei juurikaan irtoa uutta, mitä ei ole ollut lehdissä tai mitä ei löydy googlaamalla. Musta lammas -kirjan alussa tulee selväksi, että Jare Henrik Tiihonen on päättänyt toteuttaa kirjan avoimesti mitään peittelemättä tai kaunistelematta. Tai siltä ainakin kirja uskottavasti vaikuttaa.

Miten näin lahjaton jätkä on ikinä päässyt tällaiseen asemaan? Viekää Cheek teuraaksi saman tien, voivat ainakin vihaajat onanoida onnesta. Jare Tiihonen, Los Angeles 2015

– Stadionkonserttien jälkeen lähdin kiertämään maailmaa ja mietin, että onko minulla enää mitään annettavaa, onko kaikki nimenomaan luettu jo lehdistä, onko kaikki biisit tehty, onko kaikki tarinat kerrottu. Sitten keksin triptyykin, jota rupesin kutsumaan saagaksi. Se alkoi omaelämäkerrallisella ja todella rehellisellä Alfa Omega –albumilla ja samaan aikaan ruvettiin tekemään tätä kirjaa. Idea oli, että annan kaiken, kun enempää ei ole. En osaa tehdä mitään asioita puolivillaisesti. On tuota kirjaakin kyselty monta vuotta, mutta vasta siinä vaiheessa, kun olet valmis kertomaan kaiken, se on järkevä tehdä. Muuten se on vaan paperin hukkaamista, tiivistää Tiihonen kirjan synnyn.

Keisarinleikkaus tehtiin viimeisellä mahdollisella hetkellä. Molemmat laitettiin heti happikaappiin. Jeren istukka oli ollut repeämässä irti ja hänen sydämessään oli pieni reikä. Aini Tiihonen, äiti

Tiihonen kokosi kirjaa toimittaja Mikko Aaltosen kanssa puolitoista vuotta. Aaltonen oli tehnyt aiemmin vaikutuksen pitkällä henkilöjutulla Imagessa ja sen jälkeen kolumneilla.

– Ne olivat hyvin tarkkanäköisiä suhteessa Cheekiin. Hänellä on hyvä kynä ja hyvät hampaat, kehuu Tiihonen.

Kirjan synnytys alkoi Lontoossa

Tiihosella oli kaksi vaihtoehtoa kirjan kustantajaksi. Kustannussopimuksen nappasi Otava. Jare ja manageri Carla Ahonius halusivat Mikko Aaltosen kirjan kirjoittajaksi ja kas – molemmat kustantamot olivat päätyneet myös Aaltoseen.

– Ne olivat hauskoja sattumia ja Mikkohan ei tiennyt asiasta tässä vaiheessa vielä mitään. Projekti kyllä venyi vähän pidemmäksi kuin oltiin kuviteltu, mutta onneksi saatiin Mikko mukaan, kertoo Tiihonen.

Sonyn tallissa Cheek oli aina alisteisessa asemassa. Fintelligens oli se ykkönen. On huvittavaa ajatella sitä nyt. Jani Jalonen, Sonyn tuotantopäällikkö 2003-2005

Aaltonen ja Tiihonen aloittivat kirjaprojektin Lontoossa ja lopetettivat urakan Prahassa. Välillä kaksikko varasi kalenteriin päiviä, jolloin keskityttiin vain kirjan tekoon.

– Lontoon reissu oli siitä hyvä siitä, että silloin syntyi luottamus. Heitin Mikolle suoraan kaikki isoimmat salaisuuteni. Se oli hauska hetki, sillä olen toimittajien kanssa toiminut paljon ja aina on oltu eri puolilla pöytää. Toinen haluaa tietää ja sä et halua antaa, semmosta kissa-hiiri hommaa. Yhtäkkiä olen toimittajan kanssa, jonka kanssa on tehty juttuja aiemminkin ja kerron mitä kulisseissa tapahtuu. Semmosta mitä kukaan artisti ei ole kertonut.

Kohuhan tästä syntyy, siispä ulkomaille

Tiihonen tiedostaa, että poikkeuksellisen avoimesta kirjasta syntyy helposti kohujuttuja lehtiin ja sosiaaliseen mediaan. Kerrotaanhan kirjassa Jaren jenginuoruudesta, tappeluista, masennuksista, psykiatrikäynneistä ja salassa pidetyistä tyttöystävistä. Aika salassa tyttöystävät pysyvät edelleenkin, sillä heistä yksikään ei ole kirjoittanut rinnakkaiskertomuksia kirjan lukuihin.

Nuoripari oli enemmän meillä kuin Anniinan äidin luona Mukkulassa. Mutta Jare on aina ollut sellainen, että se kutsuu ihmiset mieluummin luokseen kuin menee itse kenenkään luokse. Aini Tiihonen, äiti

– Totta kai siitä väännetään juttuja, mutta jos kirjan lukee kokonaisuutena, niin ymmärtää paremmin. Jos nappaat sieltä vain jonkun kusipäisen lauseen irti ja lyöt siitä otsikon, niin se näyttää pahemmalta kuin mitä se kokonaisuudessa on, analysoi Tiihonen.

Tulevan kohun aavistaen Jare matkustaakin kirjan julkaisupäivänä ystäviensä kanssa ulkomaille.

– Lähden sinne mieluummin ottamaan aurinkoa ja itkeskelemään, kuin että olisin Suomessa hässäkässä. Se on kyllä tiedossa, että sellainen tulee.

Haaveena keikka jäähallissa, ei kirja

Pienenä Jare ei todellakaan haaveillut, että jonain päivänä hänestä tehdään kirja. Kun hän aloitti räppäämisen, ajatus oli, että se on vain harrastus.

– Ei ollut mitään isompaa ajatusta. Oli Kasisali ja Lahden Diva ja muutamia paikkoja, joissa pystyi esiintymään. Vaikea siinä oli haaveilla, kun ei ollut mitään olemassa. Sitten yhtäkkiä syntyi asioita, hommat kasvoi ja rajat venyivät, muistelee Tiihonen.

Kun katseltiin Rautasen kanssa Jaren vetoa, pohdimme ääneen, että pitääkö raivopäähän ottaa kontaktia. Reuhuamista katsellessa alkoi tuntua siltä, että riski kannattaa ottaa. Kari ”Brädi” Härkönen, ystävä, kollega, bändikaveri

Jaren haaveet täyttyivät jo 2013, kun Helsingin Jäähalli täyttyi innokkaasta yleisöstä. Kaikki sen jälkeen tapahtunut on ollut haaveita suurempaa.

Helsingin Jäähallin ja kaksi kertaa Olympiastadionin täyttämisen jälkeen Cheek vetäytyi vuodeksi muihin maisemiin, palasi julkisuuteen syksyllä 2015 Alpha Omega –levyn, tv-dokumentin, Tampereen stadionin Blockfest –keikan ja jäähallikiertueen myötä. Suurien lavojen jälkeen Cheek toteutti tänä syksynä pikaisesti lanseeratun menestyksekkään klubikiertueen.

– Klubikiertue oli ihan täydellinen juttu. Sinne pääsivät kovimmat diggarit fiilistelemään vanhoja aikoja ja totta kai myös uusia faneja. Samalla mietin sitä, että jos ei olisi 15 vuoteen poistuttu klubikeikoilta, niin kukaan ei enää sanoisi, että jumantsuikka mikä keikka. Mutta kun on tehty välillä isoja keikkoja, niin jengi kaipaa sitä mitä ei ole. Tärkeää on, ettei toisteta itseä aina, vaan tehdään jotakin mitä ei ole tehty vähään aikaan, linjaa Tiihonen.

Näimme Cheekin suomiräpin suurimpana nimenä jo kauan ennen Vain elämää –ohjelmaa, mutta Rumba-lehti teki jutun otsikolla ”Suomen halveksituin hittinikkari. Mark Fry, Warnerin markkinointijohtaja

Musta lammas kirjan vastaanotto fanien keskuudessa jännittää Jarea. Hän arvioi, että kirja herättää kysymyksiä ja saattaa kääntää joidenkin fanien kelkan suhteessa Cheekin, ”koska Cheek on tietynlainen asia ja tämän jälkeen sellaista Cheekiä, kuin Cheek on ollut, ei enää ole”.

– Cheek muuttuu. Mutta kirja on totuus minusta ja jos siitä ei diggaa, niin sille ei voi mitään. En edes halua, että kukaan diggaa minusta väärin faktoin, perustein ja luulokuvin, alleviivaa Tiihonen.

Oman uransa arkkitehti

Jare Henrik Tiihosen uraa on koodattu tarkasti ja pitkällä tähtäimellä. Apuna ovat olleet läheiset, muusikkoystävät, musiikkibisneksen ammattilaiset, uskollisimmat fanit ja viime vuosina etenkin manageri Carla Ahonius. Taustavoimista huolimatta Jare on jääräpäisesti oman elämänsä arkkitehti, joka piirtää uraansa pitkillä viivoilla.

– Piirsin tämän koko kuvan jo 2014 loppuvuodesta juuri tämän annan kaiken kun enempää ei ole –tematiikan ympärille. Vielä on triptyykin kolmas osa tulematta. Toinen osa on Musta lammas –kirja ja kolmas osa on jotain, jota ollaan jo toteuttamassa, sanoo Tiihonen, mutta ei halua pukahtaa siitä sen enempää.

Yhtäkkiä näin sivusilmällä, että kaksi kundia töni Jaren tuplaajana toiminutta Mikael Gabrielia. Ehdin nähdä Jaren lyönnit. En tiennyt, että kenenkään käsi voi liikkua niin nopeasti. Carla Ahonius, manageri

Kirjanmyyjän pojalle elämäkerrallisen kirjan valmistuminen on iso juttu ja sitä piti tulla todistamaan myös kirjan fyysiseen synnytyslaitokseen, Otavan kirjapainoon Keuruulle. Räptähden valkoinen auto oli bongattu Keuruun maisemissa tai sitten sana oli kiirinyt sosiaalisessa mediassa. Kirjapainon edustalla ei varmaan koskaan aiemmin ole ollut isoa faniryhmää odottamassa kirjailijan saapumista painovierailulta.

– Tuntuu hienolta saada kirjaprojekti loppuun, sillä minulla ei koskaan ole ollut näin pitkää ja avointa projektia. Jotenkin siinä on paljon herkkyyttä ja onhan se hienoa saada vanha kunnon perinteinen kirja käteen, summaa Tiihonen painokoneiden laulaessa vieressä.

Lue myös:Journalistit Cheekin elämäkertakiistasta: Embargoa ei ole tarkoitettu markkinointitemppuihin

Tiesitkö, että Tapiola on yksi Suomen kansallismaisemista?

Eli yksi lähes 30:sta erityislaatuisesta maisemasta, jotka Ympäristöministeriö valitsi neljännesvuosisata sitten ilmentämään parhaiten maamme eri osien edustavimpia luoto- ja kulttuurikohteita.

Aika moni osaa mainita Punkaharjun tai Kolin, mutta harva tosiaan tietää, että listalta löytyy myös modernin kaupunkisuunnittelun malliesimerkiksi nostettu espoolainen kaupunginosa.

Kun Tapiolaa alettiin sotien jälkeen rakentaa, suunnittelun lähtökohdaksi otettiin ihmisen, elämisen ja asumisen vaatimukset yhtä lailla kuin toiveetkin. Ajateltiin, että hyvinvoiva ihminen tarvitsee ympärilleen luontoa. Tarkoituksena oli myös sekoittaa sosiaaliluokkia, joten kerrostaloja rakennettiin rintarinnan suurempien erillis- ja rivitalojen kanssa.

Suunnitteluun osallistuvat maan nimekkäimmät arkkitehdit Alvar Aallosta Heikki ja Kaija Sireniin. Arkkitehdeille annettiin vapaus innovoida. Viulut maksoi kuuden suuren kansallisjärjestön perustama Asuntosäätiö.

– Tapiola on suunniteltu ja rakennettu kokonaisuutena niin, että rakennukset sopivat tähän ympäristöön ja ne sopivat keskenään. Vaikka sotien jälkeen pulaa oli kaikesta, Tapiola onnistuttiin rakentamaan taloudellisesti kannattavaksi ja viihtyisäksi asuinalueeksi, sanoo puheenjohtaja Jukka Silvenius asukasyhdistys Tapiolan Kilta ry:stä.

Viihtyisyyttä haettiin nimenomaan luonnosta, joten viheralueille lohkaistiin paljon tilaa eikä kukkaistutuksissa kitsasteltu. Puhuttiin modernista puutarhakaupungista, jonka arkkitehtuuria ja vehreyttä kaupunkisuunnittelijat ympäri maailmaan saapuivat ihastelemaan.

– Aikoinaan kerättiin jopa niin sanottua ruusuveroa, jota tapiolalaiset asunto-osakeyhtiöt ja muut asukkaat maksoivat. Sen turvin Tapiolaan kustannettiin kukkaloisto. Silloin nähtiin, että on tarpeen kuluttaa ympäristöön paljon rahaa, Silvenius kertoo.

Uuteen nousuun vanhaa kunnioittaen

Puheenjohtajan tarjoaman paikallishistoriatunnin mukaan kiinnostus alueiden ylläpitoon lopahti viimeistään silloin kun Asuntosäätiö lahjoitti Tapiolan yleiset alueet vuonna 1994 Espoon kaupungille.

– Ei nähty enää niin tarpeelliseksi, että yhteen kaupunginosaan kannattaisi panostaa enemmän kuin muihin. Muutenkin se tuntuu olevan niin, että uudisrakentamiseen laitetaan hurjia summia rahaa, mutta vanhan ylläpitoon ei niinkään.

Ruusut eivät tosiaan tule tällä hetkellä ensimmäisenä Tapiolasta mieleen. Keskustaa dominoivat massiiviset nostokurjet ja rakennustyömaakonttien pitkä rivistö.

Jo vuosia käynnissä olleen työmaan seurauksena on syntymässä niin metroasemaa, joukkoliikenneterminaalia, maanalainen pysäköintihalli ja uusi koti yli 2000 asukkaalle.

Kun Silveniukselta kysyy, mikä olisi hänen mielestään parasta, mitä Tapiolalle voisi tapahtua, hän nostaa esimerkiksi kaupunginosan ainoan toimivan suihkulähteen. Tapiolan vanhaksi keskustaksi kutsutussa Mäntyviidassa sijaitseva vesielementti kunnostettiin muutama vuosi sitten vanhaa kunnioittaen. Suihkulähteellä on puutarhakaupungin idean kannalta symbolinen merkitys.

– Kun tästä menee eteenpäin, niin tänne on tullut vaikka millaisia ravintoloita. Ollaan ajan hermolla. Kirsikkana kakussa on 1955 perustettu Kino Tapiola, joka on edelleen toiminnassa.

Silvenius toivoo, että samanlaista vanhaa kunnioittavaa asennetta voisi kopioida myös Tapiolan uudempaan keskustaan, keskustornin läheisyyteen.

–Otetaan vanhasta kaikki se, mikä on hyvää. Uudistaminen ja kehittäminen kannattaa tehdä sitä silmällä pitäen, ettei heitetä hyvää romukoppaan.

Puheenjohtajan mukaan muutos ei välttämättä uhkaa Tapiolan alkuperäistä puutarhakaupungin identiteettiä.

– Tämähän on tuttu klisee, että onko tämä uhka tai mahdollisuus. Sehän on aina tavallaan molempia.

Puutarhakaupungin historiaan pääsee tutustumaan Yle Arkiston ja Tapiolan kirjaston yhteistyönä järjestämässä Uutta ja vanhaa Tapiolaa -näyttelyssä Tapiolan kirjastossa 3.-9.10. Näyttelyssä on ennennäkemättömiä arkistopätkiä 50-70-lukujen Tapiolasta.

Rahahanat aukenivat hiljattain Yhdysvalloissa Janne Sirénin johtamalle taidemuseolle Buffalossa, kun taidekeräilijä Jeffrey Gundlach lahjoitti museon laajennusprojektiin 42,5 miljoonaa dollaria. Se on noin 38 miljoonaa euroa.

Gundlach on sijoittajana vaurastunut liikemies, ja lahjoituksen myötä Sirénin työpaikan nimi muuttuu. Siitä tulee Albright-Knox-Gundlach Art Museum eli Albright-Knox-Gundlachin taidemuseo, tuttujen kesken Buffalo AKG Art Museum.

Gundlachin potti on museon tiedotteen mukaan historian suurin yksittäinen lahjoitus buffalolaiselle kulttuuri-instituutiolle. Se on sähköistänyt koko paikkakunnan.

Yksityisilta lahjoittajilta, kuten yksityishenkilöiltä, säätiöiltä ja yrityksiltä, on saatu kasaan melkein yhtä paljon rahaa kuin Gundlachilta, yhteensä 40,5 miljoonaa dollaria. Sen päälle tulee vielä julkinen tuki, noin 20 miljoonaa.

Sirénin museon kassaan ilmestyi siis alle kolmessa kuukaudessa hieman yli sata miljoonaa dollaria eli enemmän kuin 90 miljoonaa euroa.

– Se on ehkä Yhdysvaltojen historian nopein rahankeräyskampanja, Sirén hehkutti the New York Times -lehdessä.

Summa on niin valtava, että suomalaisjohtoinen museo on päättänyt korottaa keräystavoitteen 125 miljoonaan dollariin eli noin 112 miljoonaan euroon.

Sillä on tarkoitus toteuttaa pitkään odotettu museon peruskorjaus ja laajennus kovassa nosteessa olevan nuoren polven japanilaissyntyisen arkkitehdin Shohei Shigematsun (s. 1973) johdolla.

Vertailun vuoksi: amerikkalaisen Guggenheimin säätiön Helsinkiin kaavaillun museon kassassa ei ole rakentamiseen vielä yhtään euroa.

Suomalainen musiikkivienti on noussut tasaiseen tahtiin koko 2010-luvun. Kasvussa ovat niin äänitemyynti, elävän musiikin vienti, eli kiertuetoiminta, sekä suomalaistekijöiden teosten myynti ulkomaille.

Music Finlandin selvityksen mukaan suomalaisen musiikkiviennin kokonaisarvo oli viime vuonna 46,5 miljoonaa euroa. Edellisvuoteen verrattuna kasvua kertyi kahdeksan prosenttia.

Kansainvälisesti vetävimmät suomalaispoppoot ovat edelleen Nightwish ja Sunrise Avenue. Uusia nimiä on kuitenkin ehdolla maailmanvalloitukseen rutkasti, Music Finlandin toiminnanjohtaja Tuomo Tähtinen sanoo.

– Suomessa on kansainvälisen luokan tekijöitä jo aika paljon ja joukko kasvaa hurjaa vauhtia. Ei ole suinkaan mahdotonta, että uusia maailmanluokan onnistumisiakin nähdään lähivuosina, Tähtinen ennustaa.

Musiikkiviennin kasvu ei ole tullut tyhjästä. Tähtinen puhuu määrätietoisista investoinneista alalle.

– Suomessa on järjestetty kansainvälisiä biisintekoleirejä. Niillä on musiikinteon ohella luotu kontakteja. Musiikkialan maailmanverkostoja on kasvatettu ja suomalaisten musiikkikustantajien kenttää laajennettu. Kustantajien valmius on ihan toisella kansainvälisellä tasolla kuin 10 vuotta sitten.

Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä noin 200 000 euron vuosittainen kiertuetukipotti on Tähtisen mukaan ollut uusien kansainvälisten avausten merkittävä mahdollistaja. Summasta riittää kerrallaan apurahaa parillekymmenelle tekijälle.

Suomalaismuusikot Saksaa valloittamassa

Suomalaisen musiikin näkyvyys ja kuuluvuus on lisääntynyt viime vuosina erityisesti saksankielisessä Euroopassa. Merkittävin syy on ollut Music Finlandin kaksivuotinen, pian päättyvä, Aus Finnland -hanke. Sen aikana on Saksaan, Sveitsiin ja Itävaltaan järjestetty kiertuetoimintaa, luotu markkinoita, viestitty, matkailtu ja osallistuttu festivaaleihin.

Aus Finnland -hankkeen myötä menestystä Keski-Euroopassa ovat Tähtisen mukaan niittäneet muun muassa laulaja ja lauluntekijä Alma, pianisti-säveltäjä Iiro Rantala, country-yhtye Steve'n'Seagulls sekä oululainen indie pop -yhtye Satellite Stories.

– Alma osallistui viime vuonna Aus Finnland Hiphop -biisileirille, josta hän löysi saksalaiset kumppaninsa. Tällä hetkellä debyyttisinglellä Karma on 15,2 miljoonaa kuuntelukertaa Spotifyssa. Se on toiseksi kuunnelluin suomalaisartistin kappale Sunrise Avenuen Hollywood Hillsin jälkeen, Tähtinen kertoo.

Steve'n'Seagulls on parin viime vuoden aikana kiertänyt suuria eurooppalaisia festivaaleja ja heittänyt niillä yhteensä 19 keikkaa.

Iiro Rantala on flyygeleineen hurmannut germaanit jo aikaa sitten. Hän oli tänä vuonna jälleen ehdolla Saksan grammyn, Echo Award -palkinnon, saajaksi. Jo aiemmin Rantalalle on myönnetty Echo Awardit parhaana kansainvälisenä jazzpianistina sekä parhaasta jazzlevystä. Mies on esiintynyt parin viime vuoden aikana saksankielisessä Euroopassa kuutisenkymmentä kertaa.

Satellite Stories on, paitsi keikkaillut alueella aktiivisesti, myös julkaissut juuri singlen ja albumi on tulossa.

Turun ruotsalaisen teatterin (ÅST) pitkäaikainen ja uskollinen näyttelijä Lasse Fagerström on kuollut. Hän kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen teatterissa tiistaina 4. lokakuuta.

Fagerström olisi täyttänyt joulukuussa 65 vuotta.

Lasse Fagerströmin kuolemasta kertoi ensimmäisenä Turun ruotsalainen teatteri.

– Lämpimimmät ajatuksemme ovat Lassen perheen ja lähimpien ystävien luona. Suremme ja kaipaamme työtoveria, ystävää ja erittäin rakasta jäsentä ÅSTn suuressa teatteriperheessä.

– Lasse eli teatterille, teatterin kanssa ja teatterissa, Turun ruotsalaisesta teatterista kerrotaan.

Teatteri esittää näytöksensä ohjelmiston mukaisesti.

Julkisen taidehankinnan yhtenä tukipilarina ovat julkisiin rakennuksiin hankittavat teokset. Prosenttitaiteen ideana on pistää jo rakennusten suunnitteluvaiheessa rahaa sivuun taidehankintoja varten. Käytännössä pelkkä periaate ei kuitenkaan riitä, sillä päättäjien vaihtuessa ja taloustilanteen muuttuessa ihanne on monessa kohdin jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi.

Oulussakin jo 60-luvun alusta hyväksytty periaate pääsi aikojen kuluessa rapistumaan, kunnes siitä tehtiin selkeä toimintamalli viitisentoista vuotta sitten. Sen jälkeen prosenttiperiaatetta on noudatettu johdonmukaisesti niin koulujen, hyvinvointikeskusten, päiväkotien kuin virastojenkin rakentamisessa.

– Toki taloudelliset ja yhteiskunnalliset nousu- ja laskukaudet vaikuttavat prosenttiperiaatteeseenkin, mutta käytännössä se ei ole kuitenkaan estänyt sitä toteuttamista, kertoo Oulun taidemuseon amanuenssi Tarja Kekäläinen.

Suomalaiset haluavat ympäristöönsä taideteoksia ja suhtautuminen julkisiin taideteoksiin on tuoreen kyselyn mukaan jopa lisääntynyt parina viime vuotena. Suomen Taiteilijaseuran teettämän kyselyn mukaan myönteisimmin julkiseen taiteeseen suhtaudutaan pääkaupunkiseudulla ja Oulussa, joissa neljä viidestä vastaajasta haluaa taidetta arkiympäristöönsä.

Kyselyn mukaan neljä viidestä on myös sitä mieltä, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Päättäjien asenne vaikuttaa

Kekäläisen muistuttaa, että tärkeää on myös se, että kaupungin päättäjät ovat sitoutuneet taidehankintoihin. Oulun mallissa ovat mukana taidemuseon lisäksi kaupungin tekninen toimi sekä rakennusten käyttäjät ja taiteilijat. Taidehankinnoista päätetäänkin jo rakennusten suunnittelun alkuvaiheessa. Silloin voidaan ottaa huomioon myös rakenteelliset vaatimukset eikä niitä tarvitse yrittää ratkaista enää jälkikäteen.

– Kun visio on selkeä, niin tapahtuipa ympärillä mitä tahansa, tavoite viihtyisämmän, esteettisemmän ja toimivamman elinympäristön saamiseksi pysyy tärkeimpänä.

Yksi prosenttitaiteella toteutetuista teoksista on Raimo Törhösen Oulun hyvinvointikeskuksen portaikkoon toteutettu kuuden osateoksen kokonaisuus.

Törhösen ”Ajokoiravärioppi” -teos koostuu kuudesta maalauksesta, jotka kehittyvät ja muuntuvat kerros kerrokselta niin, että ensimmäisen kerroksen seinälle maalattu pieni ajokoira kasvaa joka kerroksessa isommaksi ja teokseen liittyvät neliöt muuntuvat samalla omalla tahdillaan.

– Oman kokemukseni mukaan tämän työn tekemisessä ei ollut hirveästi byrokratiaa. Toimin paljon yhteistyössä remontin toteuttaneen arkkitehdin ja rakennuttajan kanssa ja yhteistyö sujui tosi hyvin.

– Tiettyjä reunaehtoja piti tietenkin ottaa huomioon, kun tämä on valmis talo, mutta niinhän se on aina tilaustöissä.

Julkista taidetta kustantavat muutkin

Julkinen taide on muutakin kuin vain rakennuksiin liittyvää prosenttitaidetta. Se on puistojen patsaita, kulkuväylien reliefejä tai vaikka tilauksesta tehtyjä graffitteja, joita Oulussa on toteutettu useisiin siltojen alikulkuihin yhteistyössä paikallisen katutaideyhdistyksen kanssa.

Seuraava askel taide-Oulun luomisessa on ympäristötaidemaksu. Siinä ideana on, että rakennusyhtiöt maksavat rakennuslupaprosessin yhteydessä euron verran rakennusalaneliöltä erillisenä ympäristötaidemaksuna. Kerättävillä rahoilla toteutetaan sitten esimerkiksi asuinalueille julkisia taideteoksia tai elämyksellisiä tapahtumia.

Idea ympäristötaidemaksuun on saatu Helsingistä, jossa sitä on käytetty esimerkiksi Arabian rannassa. Oulussa tarkoitus olisi kuitenkin ulottaa maksu koko kaupunkiin.

Mille arvoille Suomi rakennetaan?

Turun Kirjamessujen suorat Yle Areenan nettilähetykset alkoivat perjantaina kovassa seurassa. Arkkipiispa Kari Mäkinen, arkkipiispa Leo ja presidentti Tarja Halonen keskustelivat siitä, millaisille eurooppalaisille arvoille tulevaisuuden Suomi rakennetaan. Vilkkaan keskustelun puheenjohtajana toimi pappi ja Turun piispan erityisavustaja Mari Leppänen.

Alivaltiosihteeri: Virallisuus pitkästä ilosta!

Lauantain ensimmäinen suora lähetyksemme noudatti hieman kevyempää linjaa. Simo Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka kapusivat lavalle tutun virallisessa Alivaltiosihteeri-hengessä. Virallisuus pitkästä ilosta! -show'ssa puhuttiin virallisesti ja selkeästi artikuloiden. Katsojalta virallisuutta ei kuitenkaan vaadittu.

Maaginen mesikämmen ja muita Suomen luonnon ihmeitä

Virallinen huumori vaihtui lauantain seuraavassa lähetyksessämme ulkoilutunnelmiin. Ylen tutut luontotoimittajat Juha Laaksonen ja Kimmo Ohtonen tarjoilivat messuyleisölle kattavan paketin siitä, mitä Suomen luonnossa tapahtuu. Keskustelun lomassa Ohtonen kertoi uudesta kirjastaan, joka käsittelee maagista mesikämmentä. Laaksonen puolestaan on koonnut kansien väliin 1 000 ilmiötä Suomen luonnosta.

Robin teki kirjan yhdessä faniensa kanssa

Turun Kirjamessujen viimeinen suora nettilähetyksemme toi eetteriin nuoren laulajan Robinin. Turkulaistähti on kirjoittanut yhdessä viestintäkoordinaattori Susa Ruuhilahden ja faniensa kanssa kirjan Yhdessä. Kesällä julkaistu teos oli puheenaiheena myös Kirjamessuilla. Katso ja kuuntele, miten yli 200 fanin kanssa tehty kirja on syntynyt.

Lauantaina suorana Yle Areenassa lähetetty menestysdekkaristi Donna Leonin esiintyminen ei ole teknisistä syistä enää saatavilla.

KOTKA Vanhasta proomusta irrotetut laivankappaleet pärähtävät soimaan Kotkassa ensi vuonna. Kyse on Laivarautaa-hankkeesta, jossa kuvataiteilija Olli Mantere on työstänyt soivan taideteoksen viime vuosisadan alun tukkiproomusta.

Laivarauta-teos on pääosassa Kymi Sinfoniettan esityksissä ensi vuoden huhtikuussa. Silloin teräksistä ja soivaa taideteosta moukaroi Sinfoniettan lyömäsoitintaiteilija Vladimir Belov. Teoksen Laivaraudalle ja sinfoniettalle on säveltänyt Marko Puro.

Merikeskus Vellamoon sijoitettava Laivarauta-teos on tehty 17 metriä pitkästä ja viisi metriä leveästä uppotukkien nostoon käytetystä proomusta. Proomusta on leikattu viisi parinsadan kilon painoista rautakappaletta, jotka soivat eri virityksillä.

Laivarauta-teoksella halutaan kunnioittaa Suomen itsenäisyyden satavuotista taivalta ja Kotkan merellistä sekä teollista historiaa.

Laivaraudasta teos Veistospromenadille

Kesällä 2017 Laivarauta-teoksesta tehdään järeämpi versio osaksi Kotkan Veistospromenadia. Teos sijoitetaan Juha Vainion kadulle lähelle merta.

Ulkoilmaan tuleva teos koostuu myös viidestä eri taajuuksille viritetystä rautaisesta laivan kappaleesta. Elementit muodostavat sydämen muotoa muistuttavan rakennelman, joka asennetaan punaisesta graniitista rakennettuun kiveykseen.

Laivarautaa-hanke sai vuonna 2015 Suomen Kulttuurirahastolta 150 000 euron tuen.

Kymi Sinfonietta soittaa Marko Puron sävellyksen Laivaraudalle ja sinfoniettalle 25. huhtikuuta 2017 kello 19 Merikeskus Vellamossa. Seuraavana päivänä Vellamossa nähdään Laivarautaa-teosta hyödyntävä Minä ja meri -äänivideoteos.

Kansallisoopperan uumenista ponnisti eilen joukko nuoria soittajia päälavan parrasvaloihin. Vuorossa oli keskiviikkoillan konsertin kenraaliharjoitus. Yksitoistavuotias Martti matkasi kellarikerroksen harjoitustiloista päälavalle osaksi orkesterin kontrabassosektiota.

Itseään suuremman soittimen kuljettaminen pitkin ahtaita käytäviä näytti haastavalta, mutta se ei Martin menoa haitannut. Kontrabasson valinta omaksi instrumentiksi oli kuusi vuotta sitten helppoa.

– Koska mä pidän siitä soittimesta, ja sen soittaminen on kivaa, Martti Genevet perusteli.

Maan suurimman bändin – Suomen Kansallisoopperan orkesterin – ammattisoittajat kutsuivat pääkaupunkiseudun musiikkioppilaitoksista yli kuusikymmentä musiikinharrastajaa riveihinsä keräämään kokemusta ja oppimaan uutta. Useimmat opiskelijat ovat soittaneet lapsi- ja nuoriso-orkestereissa, mutta ammattilaisten kanssa pääsee työskentelemään harvemmin.

Mestarien messissä -orkesteriperiodi mukailee ikiaikasta tapaa oppia musiikkia. Mestari-kisälli-perinne on edelleen voimissaan siitäkin huolimatta, että taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmaa ollaan parhaillaan uudistamassa.

Ammattilaisten kanssa soittaminen ei Marttia sen kummemmin jännitä: yksi Kansallisoopperan kontrabasisteista on hänen opettajansa.

– Ovat he auttaneet mua joissakin biiseissä. Vaikein on Elgarin Pomp and Circumstance, Martti eritteli illan ohjelmistoa.

Illalta hän odottaa sitä hetkeä, kun koko jättimäinen orkesteri soittaa yhdessä.

– Se kuulostaa varmaan tosi hienolta, kun on melkein tuplasti ihmisiä soittamassa, Martti arveli.

Kiirettä pitää ohjelmiston valmistelussa

Konserttimestari Johannes Latvalan vieressä soittaa 20-vuotias viulisti Liina Tamminen, produktion toinen konserttimestari. Hän on ollut mestarien messissä aiemminkin. Kansallisooppera on järjestänyt yhteensä kolme mestareiden ja kisällien yhteissoittotilaisuutta, ensimmäisen vuonna 2013.

Liinan mielestä on tärkeää päästä soittamaan ammattilaisten kanssa iästä riippumatta.

– Nuoremmalle on siistiä päästä soittamaan oopperalle, ja vanhempana pystyy ottamaan eri tavalla irti siitä, mitä ammattilainen tekee siinä vieressä, Liina Tamminen totesi.

Periodin juju piilee aikataulussa. Nuoret saavat kokea, kuinka työelämässä ohjelmisto valmistellaan esityskuntoon vain muutaman harjoituksen turvin. Nuoriso-orkesterit harjoittelevat konserttiohjelmistoa tavallisesti moninkertaisen määrän, mutta nytkin vauhdissa on pysyttävä mukana.

– Kyllä siinä pysyy. Ohjeet ovat selkeitä, ja kaikki tehdään järkevästi. Kokonaisuus toimii tosi hyvin, Tamminen sanoi.

Virheitä ei tarvitse pelätä

Konserttirupeaman kapellimestarille Esa Heikkilälle nuorten kanssa työskenteleminen on tuttua, sillä hän on työskennellyt Vivo-koulutusorkesterin taiteellisena johtajana vuodesta 2003. Hänen kokemuksensa mukaan nuoret ovat vastaanottavaisia ja ennakkoluulottomia oppijoita. Kansallisoopperalla korostuu itsenäisen harjoittelun merkitys.

– Nuorille jää korvan taakse, että omat stemmat täytyy todella osata, kun tullaan yhteisharjoituksiin, Heikkilä hymyili.

– Tämä tulee olemaan kokemus, jonka nuoret varmasti muistavat lopun ikänsä, hän vakuutti.

Ohjeita on piisannut pitkin hektistä harjoitusperiodia. Hänen yleispätevä ohjeensa konserttia varten ei liity soittotekniikkaan saati tulkinnallisiin seikkoihin. Heikkilä korostaa henkisen puolen merkitystä.

– Ei kannata pelätä mitään. Helposti on niin, että yhteissoitto on arkaa, kun ei ole rutiinia ja kokemusta, mutta se arkailu on juuri suurin este päästä mukaan yhteismusisointiin. Ei tarvitse pelätä virheitä, vaan hyvällä fiiliksellä lopputuloskin on paras mahdollinen, Heikkilä muistutti.

Maksuton Mestarien messissä -konsertti Kansallisoopperan päänäyttämöllä keskiviikkona 5. lokakuuta klo 19.

Taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Laihon mukaan joka kuudes taideteos on väärennös, ja väärennösten markkinat ovat valtavat. Keskusrikospoliisi tutkii parasta aikaa väärennösvyyhtiä, jonka arvoksi on arvioitu vähintään 15 miljoonaa euroa.

Väärennöksiä tehdään monin tavoin, yksinkertaisimmillaan vaihtamalla halvalla ostettuun tauluun tekijäksi kallis nimi. Huippuväärennökset ovat teknisesti erittäin taitavien tekijöiden tietyn taiteilijan tyylillä tekemiä. Niitä ei välttämättä asiantuntijankaan silmä erota aidosta.

Silloin tulee apuun tiede.

Jyväskyläläinen Recenart tutkii taideteosten aitoutta ja alkuperää tutkitaan monen tieteenalan salapoliisityönä.

– Yhdistämme taidehistorian, fysiikan ja kemian menetelmiä, sanoo yhtiön toimitusjohtaja Tiina Koivulahti.

Tutkimuksessa taideteokseen ei välttämättä tarvitse koskea lainkaan. Esimerkiksi pigmenttejä ei väriaineita voidaan tutkia röntegenfluorisenssispektrometrillä, joka kertoo väriaineiden alkuainekoostumuksen. Sen perusteella taas voi päätellä miltä ajalta teos on.

Infrapunalla taas päästään maalauksen pinnan alle. Maalauksen alta voi paljastua toinen teos, joka saattaa kertoa tekijästä tai jolla saattaa olla taidehistoriallista merkitystä.

– Olemme löytäneet montakin teosta toisen alta. Osassa teoksista taas on tullut näkyviin paljonkin tekovaiheen muutoksia, Koivulahti sanoo.

Markkinoiden kartoittaminen toikin asiakkaita

Recenartin hyödyntävät muun muassa vakuutusyhtiöt ja pankit, mutta myös yksityiset taiteen keräilijät.

– Ensimmäinen asiakkaamme oli Singaporesta. Olemme tehneet työtä myös eri puolilla Eurooppaa, Koivulahti kertoo.

Jyväskyläläinen sijoittaja Seppo Sneck uskoo Recenartiin. Hän on sijoittanut yhtiöön rahojaan, ja on myös sen hallituksen puheenjohtaja.

– Porukan innostuneisuus on tarttuvaa, ja heillä on huikeat markkinamahdollisuudet, kilpailua ei juuri ole. Jyväskylässä on myös yhtiön tekemisen vaatima vahva tieteellinen ekosysteemi. Tietenkin odotan yhtiöstä tuottoa tulevaisuudessa, sanoo Sneck.

Recenart ponnistaakin yliopistosta ja Tekesin tutkimusprojektista. Projekti varmisti sen, että markkinat ovat olemassa. Samalla kehitettiin yritykselle toimiva palvelukonsepti.

– Me teimme markkinatutkimusta muun muassa kiertämällä taidemessuja ja ottamalla laajasti kontakteja. Vastaanotto oli erittäin hyvä, ja näiden yhteydenottojemme kautta se ensimmäinen asiakkaammekin tuli, Koivulahti sanoo.

.

.

.

.

.

Saimme runsaasti hienoja syyskuvia lukijoilta. Katso kaikki kuvat täältä.

Kotkan ja muutaman muun teatterin ohjelmisto saa tuoretta otetta tekemiseensä, kun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijat tuovat näytelmänsä maakuntiin.

Nuoret näyttelijät Sonja Salminen ja Verneri Lilja nähdään keskiviikkona ja torstaina Kotkan kaupunginteatterin lavalla näytelmässä Kärpäset ja herrat.

Kyse on Lavat auki! -produktiosta, joka kuuluu osana näyttelijäopiskelijoiden koulutukseen. Opiskelijoiden on tarkoitus koluta katsomoja ympäri Suomen. Kotkan lisäksi ryhmä kiertää Kuopiossa, Turussa ja Kemissä.

– Kiertäminen ehkä vähän jopa lievittää tiettyä pelkoa ja jännitystä tulevaisuudesta. Täällä, sekä aikaisemmin Kuopiossa, vastaanotto on ollut hirveän hyvä. Kaikki tuntuvat olevan innoissaan, ystävällisiä ja avuliaita, hymyilee Salminen.

Tämä mahdollistaa meille opiskelijoille tutustumisen työelämään.

Tärkeä verkostoitumismahdollisuus näyttelijöille

Lavat auki! –hanke on arvokas myös nuorien näyttelijöiden työelämään verkostoitumisen kannalta. Teattereita kiertäessä katseita luodaan jo kohti tulevaa.

– Tämä mahdollistaa meille opiskelijoille tutustumisen työelämään. Samalla myös teatterin johto näkee, keitä on valmistumassa ja tulossa kohta työelämään, sanoo Verneri Lilja.

Kotkan kaupunginteatterilla tarkkaillaankin tulevia nuoria kykyjä.

– Minusta on hyvä, että yksi vuosikurssi esiintyy nyt meillä ja näen heidän työtään. Kyllä se on minullekin tosi tärkeätä. Voidaan jopa puhua mahdollisesta rekrytoinnista, sanoo Kotkan kaupunginteatterin johtaja Snoopi Siren.

Teatterikorkeakoulu sijaitsee Helsingissä, mikä Sirenin mukaan kerää näyttelijöitä alueelle – jopa liiaksi. Varsinkin freelancer-näyttelijät ovat Sirenin mukaan sijoittuneet pääkaupunkiseudulle.

– Yksi keskeinen tekijä on saada tulevat taiteilijat näkemään mahdollisuuksia muuallakin Suomessa, koska töitä saattaisi olla tarjolla. Helsingissä niitä ei tällä hetkellä kaikille ole, mikä on valitettava fakta.

Kokeneet teatterintekijätkin voivat oppia nuorilta nousevilta kyvyiltä muistuttamalla teatterin perusteista.

– Meillekin on välillä hyväksi tarkastella teatterintekemisen perusyksikköä, joka on yksi näyttelijä. Yksittäinen näyttellijä saattaa laitosteatterissa helposti unohtua kaiken alle, varsinkin kun isoja tuotantoja lavastetaan ja puvustetaan. Hyvä aina muistaa missä tässä lajissa on kysymys.

Welcome to the Jungle!

Teatterikorkeakoululaiset esittävät Kärpäset ja herrat -näytelmän kahdesti Kotkassa. Kärpäset ja herrat on William Goldingin klassikkoromaaniin Kärpästen herra pohjautuva näytelmä. Pelkästään romaanin teemoissa ei pidättäydytä, vaan näyttelijöiden omia kokemuksia on risteytetty romaanin maailmaan.

– Kyllä sitä on aika reippaalla kädellä tavallaan linkitetty meidän omaan maailmaan ja moniin muihin asioihin, sanoo Salminen.

Yleisö ei ole heille entuudestaan tuttua. Lilja on vieraillut teatterilla Kotkassa kerran aikaisemmin pari vuotta sitten, jolloin hän tapasi talon väkeä.

– Olimme koulun puolesta täällä improvisaatio-kisoissa. Mutta en silloin ehtinyt käydä katsomassa mitään juttua täällä.

Keskiviikkona Kotkan kaupunginteatterin väki viettää virkistäytymispäivää ja koko teatterin väki tulee katsomaan ryhmän esitystä. Se tuo oman jännityksensä esiintymiseen.

– Kyllä se jännittää, uusi paikka ja yleisö. Se on kuitenkin ihan hyvää jännitystä.

Lavat auki! –hanke toteutetaan nyt toista kertaa. Produktiossa yhdistyvät uudenlainen toimintaympäristö, kansainvälisyys ja kotimaan teatterikentän tuntemus.

Jos olisi sellainen olo, että olen näyttelijänä valmis, ei varmaan kannattaisi enää näytellä.

Fyysisyys säilynyt näyttelijäopinnoissa Turkan jälkeenkin

Hiljattain edesmenneet legendaariset Jouko Turkka ja Kalle Holmberg uudistivat teatterintekemistä. Sonja Salmisen mukaan opinahjossa on yhä säilynyt fyysisyys, vaikka ei enää siinä määrin kuin Turkan aikaan.

– Fyysisyys liittyy myös psyykkiseen puoleen ja kehon lämmittämiseen. Väitän, että sitä ei kuitenkaan ihan niin paljon ole. Kyse on enemmän vapaaehtoisuudesta.

Ensi vuonna maisterin paperit saavat näyttelijät uskovat, että opiskelu jatkuu työelämään siirtymisen jälkeenkin.

– Jos olisi sellainen olo, että olen näyttelijänä valmis, ei varmaan kannattaisi enää näytellä. Aina pitäisi olla intohimo itsensä kehittämiseen, sanoo Salminen.

Kotkan kaupunginteatterin johtajakaan ei ole vielä nähnyt, mitä tuleman pitää.

– Veikkaisin, että on tulossa artistinen teos, arvelee Snoopi Siren.

Nordic Business Forum on tuonut Suomeen puhumaan Yhdysvaltain varapresidentti Al Goren, senaattori-filmitähti Arnold Schwarzeneggerin, megayritys Virginin johtajan Richard Bransonin ja monia muita inspiroivia puhujia ja arvostettuja ajattelijoita. Tapahtuma on kasvanut huikeasti ja heti alkuunsa ulos Jyväskylästä.

Tapahtuman toinen perustaja Jyri Lindén paljastaa, että kaikki alkoi siitä, kun nuoret opiskelijat varmistivat itselleen kesätyön perustamalla yrityksen.

Messukeskukseen tulee 5 700 ihmistä 30 eri maasta. Jyri Lindén

– Ensimmäinen oli iltaseminaari Jyväskylässä, jossa oli 80 ihmistä ja liput maksoivat kymmenen euroa. Loppuviikosta Helsingin Messukeskukseen tulee 5 700 ihmistä 30 eri maasta ja livestriimin välityksellä tapahtumaa seuraa yli 10 000 ihmistä. Aika huima kasvu muutamassa vuodessa, summaa Jyri Lindén.

Striimaus kuuteen kaupunkiin

Torstaina ja perjantaina seminaari striimataan suorana muun muassa Finnkinon teattereissa Helsingissä ja Turussa sekä Jyväskylän Messukeskuksessa, Tampereella, Pietarsaaressa ja Pietarissa. Kympillä ei enää seminaariin pääse, mutta lippujen hinnat NBF on halunnut pitää kohtuullisina.

– Jos verrataan globaalissa mittakaavassa niin liput vastaaviin tapahtumin maksavat helposti 2 000–2 500 euroa. Meillä suurin osa pääsee muutamalla satasella sisään, kertoo Lindén.

Vuokrattiin Schaumannin linna Lutakosta toimistohotelliksi. Jyri Lindén

Hans-Peter Siefen ja Jyri Lindén perustivat 2008 Suomen Yrittäjäyhteisön, joka muuttui pian Nordic Business Groupiksi. Ensimmäisen seminaarin yritys järjesti Jyväskylässä vuonna 2010. Kuudessa vuodessa Nordic Business Forum on kasvanut yhdeksi Euroopan merkittävimmäksi bisnesseminaariksi. Emoyhtiöllä on konttorit Jyväskylässä, Helsingissä, Tallinnassa ja Tukholmassa.

– Liiketoiminta ei alkanut seminaarien järjestämisestä vaan siitä, että vuokrasimme Schaumannin linnan Lutakosta toimistohotelliksi.

Ensimmäinen viikonloppuseminaari oli 2010 ja 2011 Jyväskylään tuli puhumaan jo Yhdysvaltain varapresidentti Al Gore. Lindén oli silloin 25-vuotias.

Tietämättömyys ohjasi riskeihin

– Al Goren tuominen oli hyppy tuntemattomaan. Se oli täydellisen tietämättömyyden tuoma syvä rintaääni, joka silloin ohjasi. Onneksi ei tiedetty kaikkia riskejä ja vaaroja mitä oli, mutta lopulta kaikki meni hyvin.

Tämän vuoden pääteemoja ovat digitalisaatio, kulttuuri ja markkinointi. Puhujiksi Helsingin Messukeskukseen saapuvat muun muassa Pixarin toinen perustaja, Walt Disneyn ja Pixar Animation Studioiden johtaja Ed Catmull ja Twitterin entinen toimitusjohtaja Dick Costolo.

Otetaan käyttöön väsyttämistaktiikka. Jyri Lindén

– Prosessi menee niin, että ensin rakennamme teemaa ja sen jälkeen mietimme kuka on maailman paras henkilö siitä kertomaan. Sitten lähdetään kontaktoimaan heitä. Pahimmassa tapauksessa se kestää vuosia. Mutta jos me oikeasti halutaan puhuja, niin otamme käyttöön väsyttämistaktiiikan ja olemme todella aktiivisia.

Haastavana esimerkkinä Lindén mainitsee Jim Collinsin, jota pidetään kautta aikojen yhtenä kovimmista bisneskirjailijoista. Hän on kirjoittanut muun muassa Hyvästä paras –kirjan.

– Häntä tavoiteltiin neljä vuotta. Yhdessä vaiheessa soitimme hänen toimistoon joka kuukausi ennen kuin saimme hänet lopulta 2014 Suomeen. Se oli Collinsin ensimmäinen keikka jenkkien ulkopuolelle yli kymmeneen vuoteen, kertoo Lindén ja lisää, että Collinsia patisteli Suomeen myös hänen sihteeri, joka kaipasi työrauhaa poikien soitellessa jatkuvasti.

Puhujia metsästetään erottumalla

Parhaille puhujille satelee pyyntöjä ja monilla on erikseen agentit hoitamassa myyntiä.

– Kun Martti Ahtisaari voitti Nobelin rauhanpalkinnon, hänelle tuli joka päivä sen jälkeen 30 puhujakyselyä. Ed Catmullin tai Arnold Schwarzeneggerin kysyjien määrää voi vain kuvitella. Pitää siis erottautua, että päästään keskusteluihin, kertoo Lindén.

NBF:n nimekkäät vieraat ovat osoittautuneet järjestäjille mukaviksi ihmisiksi.

– Diivailuun ja Madonna-meininkiin ei ole törmätty tyyliin, että vessanpöntön pitää olla kultaa. Nämähän ovat maailman mukavimpia ihmisiä, hehkuttaa Lindén.

15-vuotiaana lehtibisnekseen

Ensimmäinen yritys Jyrillä oli jo 15-vuotiaana. Koulussa järjestettiin Nuori yrittäjyys -ohjelma ja niinpä Jyri perusti parin kaverinsa kanssa koululaislehden.

– Siitä tuli kymmenen vuotta täyteen vuonna 2011 ja tapasimme vanhan opettajamme. Luulin siihen asti, että lehdessä oli laatusisältöä, mutta se olikin täydellinen roskalehti. Siellä oli juoruja ja kirjoitimme aiheista, jotka meitä kiinnostivat.

Muutaman lehden jälkeen tekijät huomasivat, että lehdellä oli paljon naislukijoita. Heiltä tulikin kipakkaa palautetta, että voisitte pojat kirjoittaa tyttöjenkin juttuja.

Riittää läppäri ja puhelin alkuun pääsyyn. Jyri Lindén

– Seuraavassa lehdessä oli tyttöjen palsta. Me kolme jätkää annoimme meikki- ja pukeutumisvinkkejä ja kävimme naisten messuilla katsomassa uusimmat trendit. Tekemisessä oli hyvä ote, muistelee Lindén.

Ja jälleen korostuu täydellinen tietämättömyys. Lindén näkee, että yrittäjäksi on hyvä lähteä nuorena, koska vastuulla ei ole viittä lasta ja asuntolainaa ja uskallus ottaa riskejä on suurempi kuin vanhemmalla iällä.

– Nykypäivänä yrittäjäksi tulo ei tarkoita sitä, että sinun pitää ostaa joku tehdas. Monta kertaa riittää läppäri ja puhelin alkuun pääsyyn.

Intohimo vaihtui urheilusta yrittäjyyteen

Nykyään intohimoinen yrittäjä Jyri Linden oli nuorempana intohimoinen urheilija. Pikkupojasta asti tavoitteena oli ammattiurheilijan ura.

– Jossain välissä juoksin 110 metrin aitoja ihan tosissani. Yrittäminen 15-vuotiaana oli sivujuoni, mutta jälkeen päin se osoittautui isoksi onneksi. 2007 muutin Jyväskylään opiskelemaan ja heti perustettiin kaverin kanssa yritys. Ei lähdetty hakemaan töitä, vaan päätettiin saada niitä oman yrityksen kautta.

Urheilussa ja yrittämisessä on todella paljon samoja piirteitä. Jyri Lindén

Lindén arvioi, että monille urheilijoille tulee idenditeettikriisi, koska minäkuva on rakentunut vahvasti urheilijaminän ympärille.

– Minulla kävi onni, kun minusta tulikin yrittäjä. Urheilussa ja yrittämisessä on todella paljon samoja piirteitä: tavoitteellisuus, vastuunkanto ja se, että ymmärtää, että töitä tekemällä pystyy saavuttamaan asioita, vertailee Lindén.

– Mehän hinkattiin 110 metrin aitajuoksua koko vuosi, että saatiin pari kymmenystä ajasta pois. Se on niin lyhyt aika, ettei sitä ehdi sekkarilla edes näpäyttää. Jos sen eteen on valmis tekemään koko vuoden töitä, niin yrittäjyys saattaa tuntua jopa vähän helpommalta.

Rohkeus ja tyhmyys käsikädessä

Lindén pohtii, että yrittäjyydessä on eteenpäin vienyt rohkeuden lisäksi jopa sopiva tyhmyys. Ihmiset kokevat riskit eri tavalla. Jyrille yrittäjyys on ollut tapa elää omia unelmia todeksi.

– Totta kai ymmärsin, että voi käydä huonosti, kun tuotiin Al Gorea Jyväskylään. Meillä ei ollut yhtään rahaa ja otettiin pankista lainaa niin paljon kuin saatiin. Siltikin laskin riskin, että jos käy huonosti, niin jotkut lyhentää omakotitalovelkaa, niin minä lyhennän tätä. Varmasti se vaatii tietämättömyyttä. Jos tietää kaikki yrittäjyyden riskit, niin eihän kukaan lähtisi siihen, järkeilee Lindén ja kuittaa, että Al Gore on maksettu.

Nyt on kysyntää henkilöille, jotka pystyvät jäsentämään. Jyri Lindén

Puhe tuntuu nousseen arvoon arvaamattomaan myös Suomessa. Kehitys ei pysähtynyt Jari Sarasvuon salintäyteisiin tilaisuuksiin. Entistä useammat bisnesfoorumit, inspiraatiopuheiden ja konsulttien esiinnousu ovat tätä päivää. NBF:n lisäksi puheeseen nojaavat Porin kesäinen Suomi Areena, Hard Talk Pori, TEDx-tapahtumat, Speakers Forumin laaja puhujapankki ja jopa radiokanava Yle Puhe.

– Ainahan maailma on muuttunut, mutta nyt muutosvauhti on todella nopea. Nyt on kysyntää henkilöille, jotka pystyvät jäsentämään ja yksinkertaistamaan asioita, arvioi Jyri Lindén.

Vastapainoa digitoitumiselle

Toiseksi syyksi Lindén arvioi luontaisten ihmiskontaktien määrän vähenemisen monessa työssä.

– Ollaan päivät digitaalisessa maailmassa. Sille kaivataan myös vastapainoa, aitoa kohtaamista.

Tapahtumat tarjoavat maailmanluokan puhujia, mutta millainen on sitten hyvä puhe? Lindénin mukaan ei ole yhtä kaavaa, oikeaa tai väärää mallia, sillä hyviä puheita on monenlaisia.

Meuhkaamisella ei pysty enää peittomaan tietämättömyyttä. Jyri Lindén

– Ennen hyvänä puheen pidettiin meuhkaamista. Se trendi on kääntynyt jo aikaa sitten. Nykypäivänä netti tarjoaa niin paljon tietoa, että huijarit eivät mene enää läpi. Meuhkaamisella ei pysty enää peittoamaan tietämättömyyttä. Nyt pitää pystyä järjestelemään ja perustelemaan asiat hyvin. 5 700 korkean tason johtajaa buuaa huijarin lavalta aika nopeasti, linjaa Lindén.

Nordic Business Forum haluaa nostaa suomalaisten inspiraatioherkkyyttä, koska faktatietoa on jo tarpeeksi.

– Meillä puheiden kaava on 70–30 eli 70 prosenttia pitää olla tiukkaa asiaa ja 30 prosenttia viihdettä. Hyvässä puheessa on ehkä sama suhde. Inspiraatiota ei pidä missään nimessä väheksyä. Tässä taloudellisessa tilanteessa meidän kansamme tarvitsee valtavasti inspiraatiota, korostaa Lindén.

Hyvä bisnespuhe ja saarna hurmaavat

Inspiroivassa bisnespuheessa ja karismaattisessa saarnassa on paljon yhtäläisyyksiä. Tämä tiedostetaan myös NBF:n taustavoimissa. Lindén tunnustaa, että hän on tehnyt opintokäyntejä herätyskokouksiin maailmalla.

– En ole mitenkään ääriuskovainen, mutta kierrän säännöllisesti isoja karismaattisia seurakuntia maailmalla. Ne toteuttavat jumalanpalveluksensa äärettömän hyvin. Ne ovat taidonnäytteitä, kuinka tuotetaan seminaari ”pimeen” hyvin.

NBF kehottaa seminaarivieraitaan nappaamaan foorumista ainakin yhden idean käytäntöön vietäväksi.

Oppeja ja ajatuksia lapsen kasvatukseen ja myös parisuhteeseen. Jyri Lindén

– Moni saa 10 tai 20 ideaa, mutta yksikin idea on sen arvoinen, että kannatti tulla paikalle. Itselle on tullut monta vihollista oivalluksia, metrikaupalla muistiinpanoja, paljastaa Linden, puolitoistavuotiaan tyttären isä.

– Olen saanut valtavasti oppeja ja ajatuksia lapsen kasvatukseen ja myös parisuhteeseen, kun olen tutustunut bisneskirjallisuuteen ja sittemmin näihin guruihin.

Mutta kuka onkaan Lindénin mielestä inspiroivin hänen tapaamistaan guruista?

– Helposti voisi odottaa, että sanoisin Schwarzeneggerin tai Richard Bransonin, mutta jos minun pitää yksi nostaa, niin hän on minun edesmennyt fammuni, isän äiti. Hänen nöyryytensä ja vaatimattomuutensa oli tosi vaikuttavaa, vaikka hänellä ei oikeastaan ollut mitään ja vielä vanhemmallakin iällä hän eli tosi askeettista elämää. Erityisesti kiitollisuutta olen famulta oppinut.

Täpliä kurpitsoissa, täpliä iholla, teekupissa ja puhelimessa, täpliä sinisellä pohjalla ja keltaisella kankaalla. Japanilaisen Yayoi Kusaman tavaramerkiksi muotoutuneet kuviot hiipivät kaikkialle ja jatkuvat loputtomiin.

Perjantaina Helsingin taidemuseo HAM:ssa avautuva näyttely on saanut nimekseen In Infinity (äärettömyydessä). Se esittelee yhden aikamme merkillisimmistä taideilmiöistä, naisen, joka on itsekin kuin ilmestys: hauras ja tosi kuin lapsi.

Kusama käyttää punaista peruukkia ja pilkullisia vaatteita. Aurinkolaseissa ja laukussa toistuu tuttu täplikäs kuosi. On sääli, että terveydelliset syyt eivät enää salli 87-vuotiaalle taiteilijalle matkoja, eikä häntä siksi nähdä Suomessa. Jotain kuitenkin nähdään. Näyttelykävijät ottaa vastaan kovasti Kusaman oloinen vahanukke.

Hallusinaatiot siirtyivät kankaalle

Yayoi Kusama syntyi vuonna 1929 nelilapsiseen, vakavaraiseen perheeseen. Lapsuus oli onneton. Äiti kohteli tytärtään kaltoin ja laittoi hänet vakoilemaan syrjähyppyjä harrastanutta miestään.

Kusama kärsi hallusinaatioista: kedon kukilla oli ihmisten kasvot, eläimet puhuivat, kivet vyöryivät kohti. Hän maalasi sisäiset näkynsä villeiksi kuviksi jo varhain. Niin hän tekee edelleen. Taide on pitänyt Kusaman hengissä, auttanut pääsemään itsemurha-ajatusten ja ahdistuksen niskan päälle.

Kusama muutti 1950-luvun lopulla Yhdysvaltoihin, pois konservatiivisesta kotimaastaan. Hän asettui New Yorkiin vain 28-vuotiaana. Alku oli karu ja köyhä, mutta Kusamalle ominainen maaninen tapa tehdä töitä kellon ympäri kantoi hedelmää.

Yksi varhaisista teoksista oli Äärettömyysverkot, joka koostuu valtavasta määrästä pieniä, käsinmaalattuja puoliympyröitä.

– Jos Kusamalla oli hallusinaatioita, hän saattoi tehdä töitä 50 tuntia putkeen. Tekeminen oli hyvin intensiivistä ja keskittymisen voi nähdä teoksista, kuvailee HAM:n amanuenssi Claire Gould.

Seksin pelko sai keskittymään falloksiin

Yhdysvalloissa syntyivät monet ikoniset teokset, jotka ovat esillä myös Helsingissä. Kausautumaveistokset koostuvat arkisista esineistä. Tikapuut, korkokengät ja matkalaukun Kusama verhosi miehen elimen muotoisilla pehmopatukoilla. Falloksilla on peitetty myös soutuvene airoineen päivineen.

Taiteilijalla tuntuu olevan päähänpinttymä peniksistä. Kusaman omien sanojen mukaan fallokset syntyivät hänen peloistaan seksiä ja miehiä kohtaan.

– Kusamalla oli traumoja, mutta mistä ne tulivat, sitä emme tiedä tarkkaan. Toisto oli hänen tapansa yrittää saada selvyyttä asioihin, Gould arvelee.

1960-luvulla Kusama oli jo osa pop-piirejä ja hengaili muun muassa Andy Warholin kanssa. Kusama niitti mainetta myös psykedeelisillä ja sodanvastaisilla performansseillaan, joissa hän maalasi pallojaan alastomiin ihmisvartaloihin.

Paluu, kurpitsat ja Louis Vuitton

1970-luvulle tultaessa myötätuuli kääntyi kuitenkin vastaiseksi. Happeningejä alettiin pitää julkisuushakuisina. Kusama päätti palata takaisin Japaniin.

Vastaanotto kotimaassa ei ollut varauksettoman lämmin. Taakse jääneitä performansseja pidettiin noloina. Taiteilija kärsi paniikkikohtauksista ja muutti vapaaehtoisesti psykiatriseen sairaalaan. Sen pienessä ja vaatimattomassa huoneessa hän asuu edelleen.

Kusama aktivoitui kuvataiteessa jälleen 1980–1990-luvuilla. Silloin syntyivät kuuluisat kurpitsat.

– Kusama pitää niitä vaatimattomina ja sympaattisina vihanneksina. Ne ovat hänelle kuin alter egoja, Gould sanoo.

2000-luvulla kääntyi jälleen uusi lehti, kun Kusama ryhtyi yhteistyöhön muotisuunnittelija Issey Miyaken ja Marc Jacobsin sekä Louis Vuitton -merkin kanssa. Syntyi täplikkäitä laukkuja, huiveja ja puhelimia.

Rajat auki maailmankaikkeuteen

Kusamaa on kutsuttu surrealistiksi, minimalistiksi, feministiksi ja poptaiteilijaksi. On kuitenkin hankala – ellei mahdotonta – lokeroida naista, joka maalaa, tekee installaatioita, veistoksia, performansseja, elokuvia, kirjoittaa runoja ja suunnittelee vaatteita.

– Kaikilla taiteilijoilla on tietysti vilkas mielikuvitus, mutta hänellä se on muita vahvempi. Hän pystyy käyttämään mielisairauttaan hyväksi ja antamaan itsestään muille. Kusama haluaa, että ihmiset saavat häneltä iloa ja rakkautta, Gould sanoo.

Oleellista Kusaman taiteessa tuntuu olevan toisto ja sitä kautta syntyvä rajattomuus. Kun kaiken peittää loputtomiin kuvioihin, oliot ja esineet menettävät ääriviivansa. Ne sulautuvat toisiinsa ja äärettömyyteen.

Viime vuosina Kusaman luomistahti tuntuu vain kiihtyneen. Taiteilijan työhuone sijaitsee kävelymatkan päässä kotina toimivasta sairaalasta. Kusama istuu kankaan äärellä pyörätuolissa ja maalaa edelleen päivittäin.

Tällä hetkellä kiehtoo kuolema. Työn alla on Ikuinen sieluni -maalaussarja, jonka piti alun perin sisältää 100 teosta.

– Sarjassa on nyt 500 osaa. Minun pitää maalata vielä 1 000 tai 2 000. Jatkan maalaamista elämäni viimeiseen päivään, Kusama kertoo Ylelle sähköpostihaastattelussa.

In Infinity on retrospektiivi, joka esittelee parisataa Kusaman teosta 1950-luvulta tähän päivään. Ennen Helsinkiä ja taidemuseo HAM:ia näyttely on kiertänyt Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Sen on nähnyt yli puoli miljoonaa ihmistä.

Yayoi Kusamalle on tärkeää, että hänen työnsä tunnetaan joka puolella maapalloa. Skandinavia on kuitenkin ollut "musta piste" kartalla. Mitä teille merkitsee se, että teokset ovat vihdoin laajasti esillä myös täällä?

– Olen hyvin liikuttunut. Olen tehnyt taidetta jo pitkään ja olen aina etsinyt meitä ihmisiä yhdistävää maailmankaikkeuden ideaa. Suomessa töitäni on pidetty arvossa ja olen iloinen, että ihmiset pääsevät nyt tutustumaan niihin.

Yayoi Kusama on kärsinyt mielenterveysongelmista lapsesta saakka. Hän on jo vuosia asunut tokiolaisessa mielisairaalassa. Kuinka sairaus on vaikuttanut taiteeseenne?

– Hallusinaatiot ja paniikkioireet näkyvät töissäni. Sairaus on vaikuttanut koko elämääni. Siitä huolimatta olen aina pyrkinyt olemaan inhimillisesti kokeva ja tunteva taiteilija.

Kusaman kansainvälinen läpimurto tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla, kun hän asui New Yorkissa. Kusamasta tuli julkkis ja hänen ystäväpiiriinsä kuului Warholin ja Pollockin kaltaisia tähtitaiteilijoita. Amerikan-kausi oli kuitenkin myös henkisesti ja taloudellisesti raskasta.

– Elämä oli silloin yhtä kamppailua. Voin kuitenkin ilokseni todeta, että useat taidehistorioitsijat tunnustavat vaikutukseni Yhdysvaltain nykytaiteen kehitykseen.

Kusamaa arvosteltiin myös julkisuushakuisuudesta. Mitä julkisuus merkitsee teille?

– Luovuus ja aitous ovat tärkeitä arvoja. Julkisuuden ja sosiaalisen aseman sijaan minua kannustaa työssäni loppumaton luomisvimma.

Kusaman tavaramerkki, pilkut, pisteet ja pallot, ilmestyivät taiteeseen juuri Yhdysvalloissa. Mitä ne edustavat?

– Pilkut symboloivat maailmankaikkeutta, ihmiskuntaa ja kaikkea elollista. Rakastan ja kunnioitan pilkkuja.

Myös sarjallisuus, saman aiheen toistaminen alkoi noina aikoina. Miksi?

– Oikeastaan maalaan koko ajan samaa teosta. Kärsin vakavasta neuroosista. Eräänä aamuna heräsin ja huomasin, että käteni, jalkani, vaatteeni ja koko huone olivat seittien peitossa. Aloin maalata näitä seittejä tai verkkoja uudestaan ja uudestaan. Toiston kauneus vahvisti minua henkisesti.

Pilkkujen ohella Kusama on tunnettu kurpitsoistaan. Mikä kurpitsassa kiehtoo?

– Ne ovat humoristisia ja täynnä elinvoimaa. Ihan vain siitä syystä olen piirtänyt ja maalannut lukuisia kurpitsoja.

Yayoi Kusama on 87-vuotias ja jo hyvin hauras. Hän ei enää juurikaan poistu kotoaan tai studiostaan. Silti hän maalaa yhä lähes päivittäin.

– Nuorempana koetin ymmärtää elämän salaisuutta, ihmisiä ja kehittyä taiteilijana. Nyt kun kuolema vääjäämättä lähestyy, olen alkanut kiinnostua siitä myös taiteeni aiheena. Olen maalannut jo 500 isoa teosta, mutta tavoitteena on 1 000 tai 2 000. Aion maalata viimeiseen elinpäivääni asti.

Eurooppalaisen kulttuuriperinnön vähän tunnettuihin helmiin kuuluva, maailman tiettävästi pisin keskiaikainen seinävaate on saamassa kauan kaipaamansa puhdistuksen, kertoo Ranskan kulttuuriministeriö.

Maailmanlopun kauhuja eli apokalypsia lohikäärmein, enkelein ja seitsenpäisin pedoin esittelevä kudonnainen on ehtinyt historiansa aikana olla monenlaisessa käytössä ja paikassa. Ääripäät lienevät hevostalli, jonne seinävaate palasteltiin eristeeksi kylmää vastaan, ja kunniapaikka Anjoun herttuan hovissa 600 vuotta sitten.

Anjoun herttua määräsi 1370-luvulla tekemään maailmanloppua kuvaavan seinävaatteen Raamatun Johanneksen ilmestyskirjan mukaan. Tekstissä ei säästellä outoja otuksia, taivaallista sotaväkeä, maanjäristyksiä tai tulivuorenpurkauksina. Nykyraamatussa teksti on nimeltään Johanneksen ilmestys.

40 metriä jäi matkan varrelle 

Kuvakudonnainen valmistui seitsemässä vuodessa. Nykyiset mitat ovat 104 metriä pituutta ja 4,6 metriä korkeutta, mutta alkujaan pituutta oli 40 metriä enemmän ja korkeuskin ylsi 5,8 metriin.

Vuosisatojen varrelle on jäänyt noin 20 kuvapaneelia ja osa reunuksesta. Aika on himmentänyt myös värit ja painanut pölyä ja likaa syvälle loimilankojen väliin.

Anjoun herttuat luopuivat aarteestaan, kun se oli ollut heidän seinällään satakunta vuotta. Teos lahjoitettiin Angersin katedraaliin. Pari sataa vuotta myöhemmin Ranskan vallankumous riepotteli kuvakudosta pahan kerran. Se leikeltiin matoiksi, hedelmätarhaan hallansuojiksi ja tallin seinää eristämään.

Kulttuuriministeriön edustajan mukaan "vanhan rouvan kunto on syytä tutkia senttimetri senttimetriltä". Tutkimusten perusteella päätetään, millainen restaurointi on tarpeen kudonnaisen pitkän iän jatkamiseksi.

Korjaukset kertovat paljon

Ensimmäinen hyväntahtoinen mutta kömpelö restauroija oli palaset 1850-luvulla pelastanut pappi. 1950-luvulta alkaen kudonnainen on ollut näytteillä Angersin linnan galleriassa, jonka valot ovat haalistaneet värejä entisestään.

Teoksen valolta suojassa olleesta takapuolesta on nähtävissä, millaisina värit ovat alkujaan räiskyneet. Sieltä näkyvät parhaiten myös menneiden sukupolvien tekemät korjaukset. Tutkijat odottavat vastauksia moniin kysymyksiin.

– Missä työ tehtiin? Kuinka monessa kutomossa? Paljonko tekijöitä oli? luettelee Angersin linnan toiminnasta vastaava Hervé Yannou, jonka mielestä kudonnainen on Ranskan oma sikstiiniläiskappeli.

Ikää seinävaatteella on kokonainen vuosisata enemmän kuin Vatikaanin kappelin kuuluisilla maalauksilla, Yannou muistuttaa ylpeänä.

Vallilalainen Otto Burman esitti vapun tienoilla taloyhtiönsä hallituksen kokouksessa ajatuksen omasta muraalista. Kun soraääniä ei kuulunut myöskään talon asukkailta tai naapurustosta, hanke eteni nopeasti. Nyt puolisen vuotta myöhemmin australialaisen Guido van Heltenin maalaama teos Hämeentie 78:n päädyssä on valmis.

Ideasta omaan muraaliin – 3 askelta

1. Kun taloyhtiö haluaa oman muraalinsa, ensimmäinen askel on esittää ajatus taloyhtiön hallituksen jäsenille ja sen jälkeen talon asukkaille. Naapureitakin tulee kuunnella.

2. Kun asia on hyväksytty taloyhtiössä, seuraava vaihe on anoa lupa rakennusvalvontavirastolta. Se päättää ja ohjeistaa, millä lailla kaupunkikuvaa muuttavat teokset pitää toteuttaa.

3. Kun rakennusvalvontavirasto on näyttänyt hankkeella vihreää valoa, kannattaa olla yhteydessä katutaideyhdistykseen. Valtakunnallinen Katutaideyhdistys Päävärit ry hoitaa myös tarvittaessa pakollisen byrokratian, kartoittaa mahdolliset sponsorit ja etsii projektille sopivan taiteilijan.

– Olemme linkki asiakkaan ja taiteilijan välillä, Katutaideyhdistys Päävärit ry:n tuottaja Rosa Kivinen kertoo

Seinälle oman talon lapset

Hämeentie 78:n muraalin tekijäksi valikoitui australialainen Guido van Helten, joka tunnetaan ilmeikkäistä ja suurikokoisista ihmishahmoistaan.

– Iso osa työstäni on etsiä asioita, jotka liittyvät rakennukseen, sen ympäristöön ja maisemiin. Keskustelut paikallisten ihmisten kanssa sekä valokuvaaminen kuuluvat työskentelyni alkuvaiheisiin, taiteilija Guido van Helten kertoo.

Hämeentien muraaliin päätyivät talossa asuvat lapset.

– Tämä on vanhaa Vallilaa, tässä on menneisyyttä ja tulevaisuutta. Juuri sitä haettiin, taloyhtiön hallituksen jäsen Otto Burman sanoo ilahtuneena.

Asenneilmasto vastaanottavainen katutaiteelle

Asenneilmasto katutaidetta kohtaan on Rosa Kivisen mukaan Suomessa vapautunut. Helsingissä on pienempiä paikkakuntia raskaampi byrokratia, mutta Kivinen uskoo käsittelyprosessien kevenevän katutaiteen yleistyessä.

– Onhan julkista taidetta aina ollut kaduilla kaupallisen ohella, mutta nyt siihen on alettu aiempaa enemmän kiinnittää huomiota. Esimerkiksi Helsingin nuorisoasiainkeskus ja Paavo Arhinmäki ovat puhuneet paljon katutaiteen puolesta, Kivinen sanoo.

Halu tuoda taidetta kaduille on synnyttänyt festivaaleja ja erinäisiä katutaiteen asemaa pönkittäviä tapahtumia. Lisää katutaidetta Helsinkiin -hanke toi hiljattain muraalit Roihuvuoreen ja Kannelmäkeen.

– Tämä on nyt erittäin muodikasta ympäri Eurooppaa. Lähin muistoni on Malagasta: siellä oli merkittävän näköisiä ja kokoisia modernin taiteen muraaleja, Otto Burman muistelee.

Katutaideyhdistys Päävärit ry järjesti syyskuussa ensimmäisen, ympäri Suomea levittäytyvän UPEA-festivaalin. Sekä kotimaiset että ulkomaiset katutaiteilijat toteuttivat erityylisiä suuren mittakaavan teoksia eri kaupunkeihin. Guido van Heltenin teoskin on festivaalin antia, vaikka aikataulu- ja sääsyistä se valmistuikin viiveellä.

Kestävää taidetta

Tuottaja Rosa Kivisen mukaan muraalin odotetaan yleensä säilyvän hyvänä 10-15 vuotta.

– Säällä ja muillakin tekijöillä on toki vaikutusta. Mutta minusta on hienoa nähdä ajan jälki seinässä. Eikä teos ole pilalle, vaikka siihen tulisikin joku halkeama.

Guido van Helten kertoo käyttävänsä haaleita värejä, jotka sopivat hyvin seinämaalauksiin.

– Ne toimivat haalistumisen ja sään vaikutusten kanssa. En ole huolissani siitä, miten kauan teos kestää, ei sille ole olemassa mitään rajaa, van Helten sanoo.

Voiko muraalista tulla myös ympäristöön sopimaton huono yllätys?

– Jos kohteeseen on alun perin valittu sopiva tyyli ja taiteilija, niin ei tällaisia ongelmia tule eteen, Rosa Kivinen sanoo.

Taideteoksesta alueen maamerkki

Rahasummista eri osapuolet eivät halua puhua, sillä kustannukset ovat aina taiteilijakohtaisia. Otto Burman toteaa kuitenkin, että Guido van Heltenin muraalin kohdalla taloyhtiön osuus on varsin vaatimaton.

– Jos taloyhtiö olisi sitoutunut teoksen ylläpitoon, silloin lasku olisi aivan toisenlainen, Burman sanoo.

Sopimukset, joihin sisältyy teoksen restaurointi, ovatkin Suomessa harvinaisia.

Katutaideyhdistyksen tuottaja Rosa Kivinen on itsekin katutaiteilija. Hän maalasi kesällä taiteilijaystävänsä kanssa pienoismuraalin lastentarhan viereen Inarinkujalle, aivan Hämeentie 78:n kulmille.

Aiemmin seinää töhrittiin viikoittain ja sitä pestiin kuukausittain, mistä aiheutui taloyhtiölle suuria kustannuksia. Maalauksen tultua ongelma on haihtunut. Tämä kertonee taiteen kunnioituksesta.

Otto Burman uskoo, että taiteesta tulee alueen kivijalkakaupoille ja muille toimijoille maamerkki.

– On ollut hurmaavaa katsella päivittäin, miten ohikulkijat ja alueen asukkaat ottavat valokuvia sekä valmiista pienoismuraalista että tekeillä olevasta, Burman sanoo.

Julkinen taide saattaa myös rohkaista taidetta vieroksuvia ihmisiä astumaan gallerioihin ja museoihin.

– Se on todella hyvä asia. Tiedän, että ainakin oma taiteeni puhuttelee erittäin monenlaisia ihmisiä, Guido van Helten sanoo.

Rap-duo JVG:n jäsenillä Jarella ja VilleGallella on melkein sama syntymäpäivä: kumpikin on syntynyt lokakuussa 1987. Molemmat täyttävät tällä viikolla 29 vuotta.

Alle 30-vuotiaana ei ole perinteisesti vielä katsottu taaksepäin ja julkaistu muistelmia. Tänä syksynä JVG:ltä ilmestyi kuitenkin muistelmateos JVG – Etenee. Siinä Jare Joakim Brandin ja Ville-Petteri Gallen elämäntarinat käydään läpi kronologisesti lapsuudesta nykyhetkeen, asiaankuuluvasti perhealbumi- ja koulukuvien kera.

JVG – Etenee ei ole ainoa tänä syksynä julkaistu artistielämäkerta. Tänään torstaina julkaistiin 34-vuotiaan Cheekin eli Jare Tiihosen muistelmateos JHT – Musta lammas. 32-vuotiaan Antti Tuiskun elämäkerta ilmestyy puolestaan ensi vuonna.

Myös Jari Sillanpäältä, Pate Mustajärveltä, Sami Yaffalta ja Pauli Hanhiniemeltä on ilmestynyt tänä syksynä muistelmat. He ovat toki pari vuosikymmentä vanhempia kuin Cheek, JVG ja Antti Tuisku, mutta edelleen aktiivisia muusikoita.

Onko nyt käynnissä edelleen uutta musiikkia julkaisevien artistien elämäkertabuumi?

Cheekin elämäkerran julkaisseen Otavan myynti- ja markkinointijohtajan Maija Kuusen mukaan siltä näyttää.

– Kun päätimme Cheekin muistelmateoksen julkaisuajankohdasta, emme arvanneet, että niin monelta muultakin artistilta ilmestyisi samaan aikaan elämäkerrat. Osittain se voi olla sattumaa, mutta osittain varmasti myös trendiä, Kuusi sanoo.

Elämäkertoja lukevat ne, jotka eivät muuten lue

Otavan Maija Kuusi uskoo, että elämäkerroille on kysyntää, sillä ihmisiä kiinnostavat todelliset tapahtumat ja tunnettujen henkilöiden taustat.

Artistien elämäkertoja lukevat usein nekin, jotka muuten eivät lue kirjoja.

– Kun kerroimme elämäkerran julkaisusta Cheekin Facebook-sivulla, saimme kymmeniä ellei satoja kommentteja, joissa sanottiin, etten yleensä ikinä lue kirjoja, mutta tämän aion lukea, Kuusi kertoo.

– On ihan mahtavaa, jos tällaisten tarinoiden kautta ihmiset löytävät kirjat ja lukemisen.

Myös Sami Yaffan elämäkerran kirjoittanut Tommi Liimatta kertoo teoksensa olevan suunnattu nimenomaan sellaisille ihmisille, jotka eivät tavallisesti lue kirjoja.

– Paras kohderyhmä Suomessa ovat miehet, jotka eivät lue. Esimerkiksi Teemu Selänteen elämäkertaa ostivat juuri ne, jotka eivät koskaan muutoin lue, ja sitä myytiin satatuhatta kappaletta, Liimatta sanoo.

Artistien urakehitys entistä nopeampaa

JVG:n VilleGalle myöntää, että 29-vuotias on aika nuori julkaisemaan muistelmateoksen. Hänen mukaansa nyt oli kuitenkin hyvä hetki "vetää kansiin yksi vaihe JVG:n historiassa".

– Vaikka ollaan oltu pinnalla vasta viisi–kuusi vuotta, niin kovalla tahdilla ollaan menty ja monenlaista on ehtinyt tapahtua.

JVG – Etenee -teoksen kirjoittaneen Laura Frimanin mukaan on tyypillistä, että pop-artistien urat etenevät nyt nopeammin kuin ennen. Nopeutuneen urasyklin vuoksi voi olla perusteltua, että jo alle 30-vuotiaasta muusikosta kirjoitetaan "välitilinpäätös".

– Enää bändit eivät välttämättä tahko autotallissa viittätoista vuotta ennen kuin menestyvät. Jare ja VilleGalle laittoivat nettiin videon ja suosio räjähti saman tien. Heidän tarinansa on esimerkki käynnissä olevasta pop-kulttuurin muutoksesta, Friman sanoo.

Hän uskoo, että tästä näkökulmasta JVG:n tarina kiinnostaa muitakin kuin yhtyeen faneja: se on paitsi artistielämäkerta myös ajankuva.

Kirja kiinnostaa edelleen

Artistit voivat markkinoida kirjoja, vaikka fyysisten levyjen myynti on kuollut. Vanhemmat voivat antaa kirjan lapsilleen joululahjaksi.

Kustantamoiden ja kirjakauppojen mukaan muistelmien myynti vetää hyvin. Helsingin Akateemisesta Kirjakaupasta kerrotaan, että esimerkiksi Sami Yaffan elämäkerta on ollut viime aikoina loppuunmyyty.

– Kyllä muistelmia myydään paljon. Joistain asiakkaista näkee jo päällepäin, että he ovat tulleet kirjakauppaan tietyn elämäkerran takia. Punkkareilta näyttävät asiakkaat ostavat yleensä punkkareiden elämäkertoja, Akateemisen Kirjakaupan myyjä Eila Huuskonen sanoo.

Tositarinat kiinnostavat ihmisiä. Mutta onko artisteilla somen ja tosi-tv:n aikana itsestään enää mitään uutta paljastettavaa?

Cheekin eli Jare Tiihosen mukaan on. Hän kertoi kirjan kirjoittaneelle Mikko Aaltoselle asioita, joista ei ollut puhunut koskaan aiemmin julkisuudessa. Myös JVG:n Jare ja VilleGalle kertoivat elämästään Laura Frimanille ilman suodattimia.

Nuorten artistien kohdalla osuvampi termi elämäkerralle saattaisi olla Laura Frimanin ehdottama välitilinpäätös. On nimittäin todennäköistä, että artistien vanhetessa uusia elämäkertoja on luvassa.