Mikäs tässä olisi asuessa, toteaa Waltari-yhtyeestä tunnettu muusikko Kärtsy Hatakka rakennustyömaalla Helsingin Jätkäsaaressa. Muusikko seisoo rakenteilla olevan Jallukka-vuokratalon pihassa. Kyseessä on ensimmäinen musiikkialan ammattilaisille suunnattu muusikkotalo.

– Tartuin tähän jo ensimmäisellä hakukierroksella, koska tämä sopisi sijaintinsa vuoksi täydellisesti minulle. Muusikkotalon pystyyn laittaminen on äärimmäisen hyvä idea siinäkin mielessä, että se luo yhteisöllisyyttä kulttuurialan vaikuttajien välille, sanoo Hatakka.

Hatakka on yksi niistä kahdesta sadasta muusta musiikkialan ammattilaisesta, jotka ovat jo esittäneet kiinnostuksensa asuntoja kohtaan.

Luo yhteisöllisyyttä kulttuurialan vaikuttajien välille Kärtsy Hatakka

Keväällä valmistuvaan taloon tulee kaikkiaan 74 kohtuuhintaista ARA-vuokra-asuntoa, joista 25 korvamerkitään musiikin ammattilaisille. Vuokrataloon tulee muun muassa myös äänieristettyjä tiloja musiikin soittamiseen.

– Se on äärimmäistä luksusta minkä tahansa taiteenharrastajalle, että uuteen taloon sijoitetaan jo valmiiksi vähän kuin työhuoneita tai tiloja tehdä omaa taidetta, sanoo Hatakka.

Matka ideasta taloksi kesti liki seitsemän vuotta

Rokkitalo-idean isänä on toiminut Elävän musiikin säätiiö Elmu rs, joka etsi uusia keinoja musiikkialan tukemiseen. Elmun rs:n mukaan etenkin pääkaupunkiseudulla muusikon voi olla välillä vaikea pärjätä vuokramarkkinoilla.

– Erilaisia keikkapaikkoja ja vastaavia on pilvin pimein, mutta asunnoista on jatkuva puute. Kaupunkienkin asuntojonossa kitaristi joutuu taatusti häntäpäähän tai menee ainakin yksinhuoltajaäidin taakse, sanoo Elävän musiikin säätiön hallituksen puheenjohtaja Christian Moustgaard.

Ensimmäinen ajatus talosta syntyi jo liki seitsemän vuotta sitten ja hanke on vuosien varrella rämpinyt useiden haasteiden läpi. Kumppaniksi Elmu-säätiölle mukaan lähti Y-säätiö, jonka kanssa talo lopulta saatiin toteutettua.

Jallukassa on kahdeksan kerrosta ja vain yksi porrashuone. Talon katolla on asukkaiden käytössä oleva viherpiha ja yläkerran saunaosaston yhteydessä erillinen näköalaterassi.

"Mitään bailukeskusta ei olla rakentamassa"

Elävän musiikin säätiö uskoi unelmaansa ja talon harjannostajaisia vietettiin torstaina.

– Voin vakuuttaa, että säätiön hallituksellakin on ollut matkan varrella uskonpuutetta. Paketti pidettiin kuitenkin kasassa ja tässä nyt ollaan. Lisäksi luulen, että tämä ei tule jäämään tähän, Moustgaard vihjailee.

Elmun toivookin voivansa toteuttaa vastaavanlaisia kohteita myös muihin suuriin kaupunkeihin. Jätkäsaaren muusikkoasuntojen haku järjestetään joulukuussa, eikä asukasvalinta tule olemaan helppoa.

– Alalla on paljon erilaisia genrejä ja ammattikuntia. Ne kaikki pitäisi olla jollain tavalla edustettuna ensimmäisessä paketissa ihan jo sen takia, että siitä tulee hyvä talo asua. Se on tässä se ydin asia, sillä mitään bailukeskusta ei olla rakentamassa, sanoo Moustgaard.

Korjattu 4.11. klo 09:30 Jallukka on Elävän musiikin säätiö Elmu rs:n hanke. Elävän musiikin yhdistys ELMU ry ei ole mukana hankkeessa, kuten tekstissä aikaisemmin mainittiin.

Sukupolvet kohtaavat 14:ttä kertaa järjestettävässä grafiikkanäyttelyssä, joka on esillä Jyväskylän taidemuseossa loppuvuoden ajan.

Tämän vuoden teema on Present to the Past: kuinka menneisyys ja nykyisyys lomittuvat ja heijastavat toisiaan taiteessa.

Näyttely on jo saavuttanut suuren suosion, koska se houkuttelee taiteen ystäviä poikkeuksellisella kattauksella. Näyttelyn kuraattori, taidegraafikko Kuutti Lavonen pitää sitä jopa ainutlaatuisena koko maassa.

– Meidän kannattaa tehdä juuri niin kuin Graphica Creativa tekee: hienoon kansainväliseen kontekstiin istutetaan meidän omia taiteilijoita, jolloin heillekin tulee mahdollisuus mittautua varsinaista kansainvälistä taidemaailman tasoa vasten.

Näyttelyyn on valittu kolmentoista taiteilijan töitä eri puolilta maailmaa. Kansallisgalleriasta lainassa olevien vanhojen mestariteosten rinnalla nähdään hyvin nuorten graafikoiden kädenjälkeä.

– Katsoja pääsee vertailemaan näin monessa polvessa: sekä taidehistoriallisessa, mutta myös suomalaisen taiteen kahdessa sukupolvessa. Se on hyvin harvinainen tilanne ja sillä tavalla varmaan edesauttaa nuoria taiteilijoita.

Tänään Graphica Creativaan voi tutustua opastetulla kierroksella kello 14.

Kuusi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokasta julkistetaan perjantaina aamupäivällä. Yle lähettää tilaisuuden suorana verkkosivuillaan kello 10 alkaen.

Suomen kirjasäätiön nimeämä kolmihenkinen raati on tänä vuonna poikkeuksellisen suuren urakan edessä, koska kirjavuosi on ollut runsas ja kovatasoinen. Raadissa olivat tänä vuonna toimittaja Juha Roiha, tavaratalon johtajana työskennellyt Päivi Kuntze ja suomentaja Kaijamari Sivill.

Kuudesta ehdokkaasta voittajan valitsee toimittaja Baba Lybeck. Finlandia-palkinnot julkistetaan 24.11.

Suomen kirjasäätiön nimeämä kolmihenkinen raati oli tänä vuonna poikkeuksellisen suuren urakan edessä, koska kirjavuosi oli runsas ja kovatasoinen. Raadissa olivat tänä vuonna toimittaja Juha Roiha, tavaratalon johtajana työskennellyt Päivi Kuntze ja suomentaja Kaijamari Sivill. Raati luki yli sata kirjaa ja valitsi ehdokkaiksi kuusi teosta.

Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY)

Tommi Kinnusen toinen romaani jatkaa menestyneen esikoisteoksen Neljäntienristeyksen tarinaa. Lopotin keskiössä on Helena, joka on sokeutunut jo lapsena. Rakenteellisesti kirja kulkee monella aikatasolla. Teos kuvaa hienosti erilaisuutta. Kinnunen onnistui Lopotilla selättämään toisen kirjan paineet. Myös Neljäntienristeys oli Finlandia-ehdokkaana kaksi vuotta sitten. Raadin perusteluissa nostetaan esiin taidokas kerronta. ”Tommi Kinnunen on tekstissään viisaasti ja lämpimästi läsnä, mutta ilmava teksti jättää tilaa myös lukijalle.”

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY)

Riku Korhosen kuudes romaani alkaa keski-iän turtumuksesta. Juonikäänteet alkavat vyöryä pienestä yksittäisestä tapahtumasta. Teos on kuvaus ajastamme, mutta samalla siinä kurkotellaan historiaan ja suurempiin merkityksiin. Raadin mukaan ”Korhonen on kirjoittanut osuvan aikalaisromaanin rakastamisen vaikeudesta ja miehen alttiudesta pahaan.”

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava)

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopio-sarjaansa. Tankkien kesä on jo seitsemäs osa sarjaa. Nyt tarkastelussa on lähihistoria, vuoden 1968 tapahtumat. Moniäänisessä romaanissa kuvataan tapahtumia ja tunteita eri-ikäisten henkilöiden kautta. Pienten ihmisten mikrohistorian taustalla jyräävät merkittävät historialliset käänteet, neuvostopanssarien vyöryminen Tshekkoslovakiaan. Kähkönen kirjoittaa henkilöhahmonsa minä-muotoon, joka tuo kerrontaan tunteisiin vetoavaa imua. Raati kuvailee Kähkösen teosta näin: "Sodan kokenut sukupolvi tekee tiliä menneistä, uusi ja moderni uskoo tulevaan. Historian saranakohdassa on yhtaikaa vaikea ja helppo olla.”

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY)

Emma Puikkonen on teatterintekijä. _Eurooppalaiset unet _on hänen kolmas romaaninsa. Episodimaisesti rakennettu teos pohjaa Euroopan lähimenneisyyteen ja uutisista tuttuihin tapahtumiin. Yhteiskunnallisesti virittyneessä kirjassa on kuitenkin maagisrealistista otetta, kun absurdit tapahtumat ottavat välillä vallan. Raadin perusteluissa todetaan, että Puikkosen kirja ravistelee lukijaa. ”Yksittäiset ihmiskohtalot kytkeytyvät suuriin maailmantapahtumiin ja muistuttavat siitä, että mikään ei tapahdu jossain muualla.”

Peter Sandström: Laudatur (Schildts & Söderströms / Kustantamo S&S)

Suomenruotsalaiselta kirjailijalta Peter Sandströmilta on aiemmin suomennettu kaksi teosta. Laudaturissa kuten myös Sandströmin aiemmissa teoksissa päähenkilö on kirjailijan alter-ego. Sandström leikittelee identiteetillä ja omaelämäkerrallisilla aineksilla. Laudatur kertoo parisuhteesta ja vanhempien suhteesta lapsiinsa. Raati kehuu etenkin romaanin kieltä: ” Sandströmin kieli on kuulasta, filosofoivaa ja lämmintä.”

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus)

Runoilijana tunnettu Jukka Viikilä teki ensin radiokuunnelman Engelistä ja innostui siitä jatkamaan tarinan romaaniksi. Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamaiseen muotoon puettu. Viikilän ajankuva on kaunista ja teksti kuulasta. Kirjoittajan tausta runoilijana näkyy monissa oivallisissa kiteytyksissä. Raadin mukaan Viikilän kirja on pieni helmi. ”Viikilä maalaa suuria kuvia pienillä piirroilla, niukoista merkinnöistä rakentuu kaupunki ja Engelin elämänkaari.”

Voittajan valitsee toimittaja Baba Lybeck. 30 000 euron arvoinen palkinto julkistetaan 24.11.

Samassa tilaisuudessa kerrotaan myös tietokirjallisuuden ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintojen saajat.

Aikuiset miehet sikailevat jälleen valkokankaalla supersuositun elokuvan jatko-osassa. Luokkakokous 2 - Polttarit -elokuvassa nähdään ensimmäisen osan tapaan pääkolmikkona Aku Hirviniemi, Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg.

Linnonmaa muisteli Ylen aamu-tv:n Tähtihetkessä valmistautumistaan ensimmäiseen elokuvaan Taneli Mustosen ohjauksessa.

– Soitin kyynelsilmässä mökiltä kaksi viikkoa ennen kuvauksia ohjaajalle, että miten valmistaudun tähän. Tykkään aina valmistautua hyvin töihini. Ohjaaja sanoi, että opettele vain vuorosanat, että hän ohjaa ja ei ole hätää. Se meni sillä kaavalla.

Toiseen elokuvaan Linnonmaa valmistautui vain kohtaus kerrallaan, eikä opetellut koko käsikirjoitusta ulkoa.

– Välillä sanoin, ohjaajalle, että hei nyt teen tämän kohtauksen uudestaan, kun olin huomannut, että Akukin teki niin ensimmäisen elokuvan kuvauksissa.

Sami Hedberg pääsi toteuttamaan pitkäaikaisen unelmansa

Juontajana tunnettu Linnonmaa ja koomikkona työskentelevä Hedberg tekivät Luokkakokouksessa ensimmäiset elokuvapääroolinsa. Molemmat kiittelevät elokuvan tuottajaa Jesse Fryckmania riskin ottamisesta heidän kanssaan.

– Silloin kun meitä kysyttiin elokuvaan ja kerrottiin hahmoista, sanoin heti, etten lähde mukaan jollen saa olla hahmoista rokkitähti. En tiedä sitten oliko Sami ajatellut, että juuri hän on se rokkitähti ja panomies, sanoo Linnonmaa.

Sami Hedbergille Luokkakokous-roolissa toteutui suuri unelma.

– Minulle tämä on tosi henkilökohtainen juttu. Olen 19-vuotiaana pyrkinyt Teatterikorkeakouluun pääsemättä sisään. Se tuli aika isona kolauksena, mutta silloin päätin, että menen jotain toista kautta eteenpäin, enkä ole ikinä luovuttanut. Rakastan esiintymistä sen kaikissa olomuodoissa, sanoo Hedberg.

Jaajo Linnonmaa menee katsomaan elokuvaa salaa muun yleisön joukkoon

Elokuvakatsojat eivät ole täysin osanneet erottaa Linnonmaan persoonaa hänen elokuvahahmoistaan, joka sekoilee viinan ja seksin kanssa.

– Minulle on tultu kuittailemaan kohtauksesta elokuvassa, että miten sinä Jaajo nyt tuollaista teit. Myös moni ystäväni sanoi, että ensimmäiset 15 minuuttia menee yrittäessä ymmärtää, että se hahmo ei ole Jaajo vaan roolihenkilö, sanoo Linnonmaa.

Sekä Linnonmaalla että Hedbergilla on kunnianhimoa kehittyä näyttelijäntyössä.

– Olen tehnyt radiossa Aamulypsyä nyt kymmenen vuotta. Kuuntelen yhä lähetyksen aina jälkikäteen miettien, miten voisin vielä kehittyä. Aion katsoa nyt leffankin vielä toiseen kertaan ja pohtia, mitä olisin voinut tehdä vielä paremmin. Menen salaa yleisönäytökseen katsomaan, sanoo Linnomaa.

Suomalaisella lasten- ja nuortenkirjallisuudella menee nyt hyvin. Toukokuussa saatiin kuulla, että Salla Simukan Lumikki-trilogian oikeudet on myyty Hollywoodin. Uusin uutinen on Tuutikki Tolosen Mörkövahdista tekeillä oleva englanninkielinen, iso Hollywood-elokuva.

Amerikkalaiset sai innostumaan Mörkövahdin tapa sekoittaa lastenkirjojen klassikoiden elementtejä.

– Siinä yhdistyy aineksia Roald Dahlin huumorista, Maija Poppasesta ja Hassuista hurjista hirviöistä. Siinä on paljon yhtymäkohtia klassikoihin ja uudenlainen konsepti: möröt ryhtyvät mörkövahdeiksi, sanoo sopimuksen neuvotellut Elina Ahlbäck.

Merkittävä askel oli myös toukokuussa tehty sopimus amerikkalaisen kustantajan Houghton Mifflinin kanssa. Se oli toinen tekijä, joka sai Hollywoodin tuotantoyhtiön kiinnostumaan.

– Kirjalla on jo kansainvälinen levitys ja amerikkalainen kustantaja tarkoittaa, että sillä on potentiaalia kirjana, kun se leviää ympäri maailmaa, Ahlbäck sanoo.

Mörkövahti-kirja ilmestyy Yhdysalloissa nimellä Monster Nanny syksyllä 2017. Kirjasta on solmittu kansainvälisiä julkaisusopimuksia kaikkiaan 14 maahan.

Kirjallisuusagentti Ahlbäckin mukaan elokuvasta on tulossa suuren budjetin Hollywood-leffa. Tuotantoyhtiö Scott Free Productions tunnetaan muun muassa sellaisista kassamagneeteista kuin Top Gun, Gladiaattori ja Blade Runner.

– Tuotantoyhtiö on ykkösluokan toimija, joka on voittanut monia Oscareita. Tämä on huikean iso juttu, Ahlbäck iloitsee.

Mörkövahti-elokuva on kehittelyvaiheessa ja sille etsitään käsikirjoittajaa. Ohjaaja ja näyttelijät valitaan sen jälkeen. Jos elokuva etenee tuotantoon, se tulee valkokankaille aikaisintaan 2018–2019.

Tunnetaanko Roihuvuori Amerikassa?

Tieto kirjan elokuvaoikeuksien myynnistä sai yksin työhuoneellaan puurtavan kirjailijan innostumaan.

– Tuntuu uskomattomalta, ihmeelliseltä ja odottamattomalta, Tuutikki Tolonen huokaisee ja jatkaa:

– Kirjassa on paljon elokuvallisia elementtejä – möröt ja öinen metsä – ja voisin kuvitella, että elokuvan keinoin kirjasta saadaan aikaiseksi mahtavia hahmoja.

Yksi asia kuitenkin askarrutti etukäteen Tolosen 10-vuotiasta poikaa.

– Hän ihmetteli, miten ne siellä Amerikassa voi tietää, miltä Roihuvuoressa näyttää.

Tapahtumapaikkoja enemmän kirjailijaa itseään kiinnostaa, millaisiksi Mörkövahdin hahmot muuntuvat valkokankaalla. Niistä Tolosella itsellään on vahva mielikuva, johon on vaikuttanut myös Pasi Pitkäsen kuvitus.

– Mitä jos mörkö näyttääkin ihan erilaiselta, kirjailija pohtii.

Mörkövahti kertoo Hillan, Kaapon ja Maikin kesälomasta, joka alkaa jännittävissä merkeissä. Lapset saavat kodinhoitajan, joka on mörkö. Pian paljastuu, että useita kavereitakin hoitaa samanlainen. Lapset päättävät ottaa selvää, mistä otukset ovat tulleet ja miksi.

Teos palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla 2016. Raati kiitti kirjaa omaleimaisuudesta, tuoreudesta, taidokkuudesta ja tarinan koukuttavuudesta.

Yhteensä 300 000 kuulijatoivetta, jotka sisältävät 80 vuotta suomalaista historiaa. Lauantain toivotut levyt -ohjelman kuulijoiden toiveita sisältäneet kirjeet ja kortit olivat vielä viime vuonna pahvilaatikoissa Ylen kellarissa. Toiveet on säilytetty alusta saakka eli vuodesta 1935.

Meripoikien kirje on aarre muiden joukossa:

"Täällä jossain 13.11.1941. Suomen Yleisradio. Kunnioittaen pyytäisi täällä jossain olevat meripojat, että saisivat kuulla toivomuslevyjä soitettaessa seuraavia kappaleita. Muistoja Pohjolasta, Tähtilipun alla, Sorrento, La Paloma, Islanti. Sitten pyytäisimme, että otettaisiin saksalaista levyjen asemasta jotain suomalaisia polkkia tai jotain muita. Sillä isompi osa meistä ei ymmärrä yhtään saksaa."

Vuosi sitten Yle luovutti yhteiskunnallisesti merkittävän kirjekokoelman tutkimuskäyttöön Suomen jazz- ja pop-arkisto Japaan. Lahjoitettu aineisto on ajalta 1935–2013. Nyt satojentuhansien kirjeiden ja korttien luovuttaminen on palkittu vuoden arkistotekona.

Arkistoyhdistyksen perusteluissa todetaan, että kokoelma tarjoaa tutkijoille kulttuurihistoriallisesti merkittävän aineiston, joka avaa maailmaa musiikkitoiveiden takana. Kokonaisuutta voidaan tarkastella esimerkiksi musiikintutkimuksen, kielitieteen, mediatutkimuksen ja kansanperinteen näkökulmasta.

Kortteja tulee vieläkin

Lauantain toivotut levyt kerää ihmisiä edelleen radion ääreen ja on yksi Yle Radio 1:n kuunnelluimmista ohjelmista. Nykyään musiikkia toivotaan useimmiten sähköpostitse, mutta myös postikortteja lähetetään runsaasti. Viikossa tulee keskimäärin satakunta kirjettä, korttia tai sähköpostia.

Ohjelmaa toimitti 1989–2003 Jouko Luotonen. Hän totesi Yle Uutisille vuosi sitten, ettei ohjelmaa ole järkeä lopettaa ikinä.

– Tietenkin on Spotifyt ynnä muut, mutta eivät ne vedä vertoja tälle. Tämä on ihmisten toiveiden kokoelma. Se on suomalaisuutta ja kuva Suomesta jollakin tapaa, Luotonen sanoo.

Alkuperäisiä kirjeitä ja kortteja esittelevä juttu löytyy täältä.

Finlandia-ehdokkaiden valitsijaraadin tehtävä on ollut vaikea. Heidän työtään ei voi kadehtia. Tänä vuonna on ilmestynyt poikkeuksellisen paljon hyviä kirjoja. Monet nimekkäät kirjailijat julkaisivat tänä syksynä, ja mikä parasta, moni teos on loistava.

Finaaliin päässyt kuusikko on hyvä. Ehdottomasti. Mutta yltiöpäisen runsas tarjonta olisi mahdollistanut räväkämmänkin ehdokaslistan. Valitut kirjat edustavat turvallista ja melko perinteistä kerrontaa. Myös tässä ajassa liikkuvat suuret kysymykset jäävät käsittelemättä.

Historiallisten tapahtumien avulla voi kertoa ihmiskohtaloista ja tuoda esiin nyansseja ajasta. Kahdessa ehdokaskirjassa tarkastellaan historiallisia tapahtumia. Sirpa Kähkönen kuvaa vuoden 1968 tapahtumien vaikutusta Kuopion näkökulmasta. Ainut selkeästi pidemmälle historiaan ulottuva teos on Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin Helsingistä. Tommi Kinnusen sukupolviromaanissa liikutaan monella aika-akselilla.

Merkillepantavaa on se, ettei yksikään ehdokaskirja sijoitu sota-aikaan. Sitä tarjontaa Suomessa on nimittäin yllin kyllin. Sodat liittyvät olennaisesti meidän suomalaisten historiaan ja maailmankuvaan.

Yksi kirjallisuuden vakioaiheista on perhe. Riku Korhosen ja Peter Sandströmin teoksissa ovat esillä perhesuhteet ja ennen kaikkea parisuhteet. Perhe on loputon aihekaivo, ja se koskettaa jollain tapaa jokaista lukijaa.

Ehdokaskirjojen kerronta on melko perinteistä ja helposti lähestyttävää. Kokeilevin muoto on Emma Puikkosen teoksessa. Hyvä ja soljuva teksti ei tarvitse mitään kikkailuja, mutta erilaiset kokeilut ovat aina piristäviä.

Mitä jäi pois?

Kuuden ehdokaskirjan joukossa ei ole yhtään esikoisteosta, mikä on ihme, koska esikoisten taso on nykyään hämmästyttävän korkea. Listalle olisi voinut nostaa esimerkiksi Hanna Weseliuksen Alma!, Antti Ritvasen Miten muistat minut tai muodolla leikittelevän Johannes Ekholmin Rakkaus niinku. Ekholmin teos on myös ajatukisia tuulettava ja samalla viiltävä kuvaus nykyajasta.

Konkareista listalle olisi voinut nousta Riitta Jalosen Kirkkaus-romaani. Jari Tervolla on kannattajansa, mutta Matriarkan täyteenpakatut lauseet voivat uuvuttaa lukijan.

Valitettavasti ehdokaslistalta puuttuvat nykyhetkeä, ja sen vaikeita aiheita esiin nostavat teokset. Omasta ajasta kertominen ei ole helppoa, se vaatii näkemyksellisyyttä ja rohkeutta. Esimerkiksi Laura Gustafssonin Korpisoturi on vahvasti yhteiskunnallinen romaani ja samoin Pajtim Statovcin Tiranan sydän, jossa juurettomuus tulee riipivästi esiin.

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaiden ruotiminen ei ole pelkästään toimittajien tehtävä, sillä myös lukijat saavat äänestää suosikkinsa. Kirjasäätiö haluaa näin nostaa esiin ehdokaskirjoja ja lukemisharrastusta. Finlandia-raadin valinnat palvelevat hyvin tätä tehtävää, sillä ehdokaskirjat ovat helposti lähestyttäviä.

Yli kolme vuosikymmentä sitten hajonnut ruotsalainen popyhtye Abba on ryhtymässä ensi kertaa yhteiseen projektiin. Lehdistötiedotteen mukaan tavoitteena on tehdä Abbasta tuore uusille fanisukupolville tavalla, jota ei ole voitu kuvitellakaan.

Luvassa on uudenaikaisinta virtuaalitodellisuutta ja digitekniikkaa, kertoo projektiin osallistuva musiikkimanageri Simon Fuller, joka tunnetaan ennen muuta American Idols -kisan luojana. Fuller kertoo panostaneensa hyperrealististen ihmishahmojen luomiseen jo useita vuosia.

Agnetha Fältskog, Björn Ulvaeus, Benny Andersson ja Anni-Frid Lyngstad ovat vahvistaneet tiedon yhteistyöstä Fullerin kanssa.

– Tulevaisuuden rajattomat mahdollisuudet innostavat meitä, ja meistä on mahtavaa olla osa jotakin uutta ja dramaattista, sanoo Andersson ja vertaa hanketta aikakoneeseen.

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen kertoi eilen, että mikäli Guggenheimin museo rakennetaan ja se täyttää museolain kriteerit, otetaan se valtionosuusjärjestelmän (VOS) piiriin. Ministerin mukaan Guggenheimille myönnettäisiin vuosittain 1,3 miljoonaa euroa.

– Yleensä museo osoittaa toiminnallaan täyttävänsä VOS-kriteerit. Nyt raha luvataan jo etukäteen. Kyseessä on poikkeuksellinen menettely, sanoo Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.

Levän mukaan ei ole itsestään selvää, että Guggenheim täyttää kaikki kriteerit, joita VOS-tuki edellyttäisi.

– Museolla täytyy olla esimerkiksi oma kokoelmansa. Eilisen perusteella minulle jäi epäselväksi, aikooko Guggenheim Helsinki kartuttaa taidekokoelmaa. Aiemmin olen saanut sellaisen kuvan, ettei aio.

Guggenheim Helsingille on tulossa oma kokoelma, kertoo Sanna-Mari Jäntti Miltton Networksistä. Tämä on Jäntin mukaan huomioitu museon toimintabudjetissa.

Museoliiton Levän mukaan tilannetta kuitenkin mutkistaa se, että koko VOS-järjestelmä on muutoksessa. Valmista pitäisi olla vuonna 2019. Kukaan ei siis tiedä, mitkä VOS-rahan kriteerit ovat vuonna 2021, jolloin Guggenheimin museon olisi määrä aloittaa toimintansa.

Väliin sattuvat myös eduskuntavaalit. Grahn-Laasonen lupaa siis Guggenheimille rahaa seuraajansa puolesta. Sinänsä opetusministerillä on valtuudet päättää VOS-rahasta.

– Opetusministerillä on valta päättää oman ministeriönsä asiosta. VOS kuuluu selkeästi Grahn-Laasosen päätäntävaltaan, sanoo Levä.

Asiasta syntyi eilen vääntö Grahn-Laasosen ja ulkoministeri Timo Soinin välille. Soinin mukaan Guggenheimille ei tule valtion rahaa tämän hallituksen aikana. Kuten todettua, museo valmistuisi aikaisintaan vuonna 2021, jolloin maassa on jo uusi hallitus. Herää kysymys, mistä ministerit oikeastaan kiistelivät.

Hurja pääsymaksutavoite

VOS-avustusten kolmen kärjessä olivat tänä vuonna Turun museokeskus 2,9 miljoonalla eurolla, Helsingin kaupunginmuseo 1,4 miljoonalla eurolla ja Lahden museot 1,2 miljoonalla eurolla. Guggenheim kiilaisi siis 1,3 miljoonalla eurolla kärkikolmikkoon. Pääsihteeri Kimmo Levä pitää summaa suurena, muttei kohtuuttomana.

– Perusteilla on iso museo. Kokoluokassaan Guggenheimille esitetty tuki ei ole poikkeuksellisen suuri.

Ministeri Grahn-Laasonen lupasi, ettei Guggenheimin saama raha ole pois muilta museoilta. Pääsihteeri Kimmo Levä ei ole täysin vakuuttunut.

– Museoiden saamat valtionosuudet ovat olleet laskussa vuodesta 2012 lähtien ja sama suunta jatkuu. Parhaillaan lausuntokierroksella on esitys valtionosuuksien leikkauksista myös tulevina vuosina. Nyt ministeri kuitenkin lupaa, että VOS-potti kasvaa 1,3 miljoonalla eurolla.

Kimmo Levän mukaan Guggenheim on herättänyt kiivasta keskustelua museoammattilaisten parissa.

– Talouden näkökulmasta uusi toimija nähdään uhkana. Yleisön ja näyttelyiden puolesta Guggenheim taas olisi tervetullut lisä, joka lisäisi kiinnostusta museoita kohtaan.

Guggenheim Helsinki tavoittelee 550 000 kävijää vuodessa, mitä on pidetty kovana, jopa utopistisena. Kimmo Levän mielestä kävijämäärä on täysin mahdollista saavuttaa. Sen sijaan maksavien asiakkaiden osuus epäilyttää.

– Tavoite, että pääsymaksuilla kerättäisiin vuodessa 6,5 miljoonaa euroa - se on tosi kova tavoite. Suomen kaikkien museoiden yhteenlaskettu pääsylipputulo on 14-15 miljoonalla euroa vuodessa.

Sanna-Mari Jäntin kommentti lisätty tekstiin kello 22.05.

Guggenheim-hanke on kestänyt vuosia – Tässä museosuunnitelman vaiheet

Tällainen on uusi Guggenheim-esitys: Helsingin kaupunki maksaisi museosta valtaosan

Turkulaistuneen kirjailija Tommi Kinnusen perjantaipäivä muuttui aikaiseksi reissuksi Helsinkiin.

– En meinannut todeksi uskoa. Kaksi kirjaa kirjoittanut ja molemmilla pääsee ehdokkaaksi, Tommi Kinnunen iloitsee.

– Ehdokkuus julkistettiin kymmeneltä ja siitä alkoi tämmöinen mediarumba.

Tiedän kyllä, mistä tulen kertomusta jatkamaan Tommi Kinnunen

Tommi Kinnusen toinen romaani Lopotti jatkaa menestyneen esikoisteoksen Neljäntienristeyksen sukutarinaa Kuusamosta.

Mies tunnustaa harkitsevansa Löytövaaran suvun tarinaan jatkoa.

– Ajatuksissa on, että kertomus joskus laajenisi trilogiaksi. Tiedän kyllä, mistä tulen sitä jatkamaan. Mutta voi olla, että tässä välissä pitää kirjoitella muuta.

Kuusamolaisuus kiehtoo

Kuusamolaisuuttaan Kinnunen pitää mieluusti esillä Turun seudulla. Hänestä monilta muilta paikkakunnilta tulevien juuria ei ihastella samalla tavoin kuin kuusamolaisuutta.

– Kuusamossa on jotain erityisen jännää ja kiinnostavaa. Kuusamolaiset myös kertovat mielellään heti kärkeen kotipaikkansa. Itselläni se tapahtuu vain parissa minuuttissa.

Tommi Kinnunen kertoo jatkavansa elämäänsä entiseen malliin ehdokkuudesta huolimatta.

– Olen normaalissa päivätyössä yläasteen äidinkielen opettajana. Keväällä ostimme 150 vuotta vanhan talon Turusta, jossa edellinen remontti tehtiin 50-luvun puolivälissä. Kyllä sen parissa aikaa vierähtää, Kinnunen naurahtaa.

Helsingin kaupunki ja Guggenheim Helsingin Tukisäätiö ilmoittivat keskiviikkona esittelevänsä uuden ehdotuksen Guggenheimin nimeä kantavan museon rakentamisesta Helsinkiin. Moni kaupungin poliitikoista oli yllättynyt uudesta esityksestä.

Nopea aikataulu ja yllättävä käänne näkyi myös Yle Uutisten perjantaina tekemässä kyselyssä: 37 valtuutettua (43 prosenttia valtuustosta) ei osannut sanoa kantaansa uuteen ehdotukseen.

Vain kymmenen valtuutettua oli valmiina puoltamaan uutta ehdotusta, kun vastaan oli yhteensä 27 valtuutettua. Tavoittamatta jäi 11 kaupunginvaltuutettua.

Vihreät noudattivat puoluekuria

Useilla valtuutetuilla ei ole ollut aikaa tutustua uuteen ehdotukseen. Vastaamatta jättäneet halusivat perehtyä esitykseen tarkemmin ennen mielipiteen muodostamista. Monet huomauttivat, että uusi ehdotus jätti auki ratkaisevia kysymyksiä. Ovatko yksityisiksi merkatut rahat oikeasti yksityisiä? Kuka ottaa lopullisen vastuun hankkeesta, jos liput eivät myy odotetusti?

Lähes kaikki vihreät valtuutetut noudattivat puoluekuria ja jättivät vastaamatta kyselyyn. He vetosivat parin viikon päässä odottavaan kokoukseen, jossa puolue pohtii yhteistä Guggenheim-linjaansa. Vain kolme yhdeksästätoista vihreästä valtuutetusta oli valmis valitsemaan kantansa. Ehdotuksen puolelle asettautui Minerva Krohn, vastaan Outi Alanko-Kahiluoto ja Tuomas Rantanen.

Ehdotusta vastusti 27 valtuutettua eli lähes kolmannes 85:stä kaupunginvaltuutetusta. Vastustajia löytyi kaikista puolueista paitsi Keskustasta, jonka kaikki kolme valtuutettua jättivät tässä vaiheessa vastaamatta kyselyyn.

Yhtenäisenä tai lähes yhtenäisenä rintamana Guggenheim-ehdotusta vastustivat vasemmistoliitto ja perussuomalaiset. Syrjähypyn kahden puolueen rintamasta teki Tom Packalén (ps.), joka oli valmis puoltamaan uutta esitystä. Vasemmistoliitosta jäi kaksi, perussuomalaisista kolme valtuutettua tavoittamatta.

Kokoomuksessa yhtä paljon puoltajia ja vastustajia

Eniten hajontaa oli kokoomuksessa ja demareissa. Kokoomuslaisista valtuutetuista neljä oli puolesta, neljä vastaan ja kaksitoista jätti vastaamatta. Myönteisen kannan valinneet valtuutetut kertoivat suhtautuvansa hankkeeseen lähtökohtaisesti myönteisesti. Vastustajat eivät usko rahoitusmalliin.

– Veronmaksajan tosiasialliset vastuut ovat paljon isommat kuin mitä julkisuudessa on esitetty. Tämä hanke ei herätä luottamustani – ei prosessin eikä sisällön puolesta, kirjoittaa Wille Rydman (kok.) pitkässä Facebook-päivityksessään.

Demareista uuden Guggenheim-esityksen puolesta oli kolme ja vastaan kuusi valtuutettua. Neljä demaria jätti vastaamatta kysymykseen. RKP:sta Jan D. Oker-Blom puolsi esitystä, kun taas Gunvor Brettschneider ja Björn Månsson olivat ehdotusta vastaan. Kaksi valtuutettua ei osannut sanoa kantaansa.

Kristillisdemokraateista Sari Mäkimattila kertoi vastustavansa uutta hanketta. Mika Ebeling jätti tässä vaiheessa vastaamatta. SKP:n Yrjö Hakanen ja sitoutumaton René Hursti vastustivat uutta ehdotusta.

Uusi esitys museosta yllätti valtuutetut

Uudessa esityksessä Helsinki maksaisi rakennuskustannuksista 80 miljoonaa euroa, säätiöiden lahjoituksia tulisi rakentamiseen 15 miljoonaa euroa ja loput rekennuskustannuksista katettaisiin lainana.

Uusi esitys poikkeaa vanhoista erityisesti siinä, ettei valtiolta olisi tulossa rahaa museon rakennuskustannuksiin.

Yhdysvaltalainen Solomon R. Guggenheim -säätiö on haaveillut museon perustamisesta Helsinkiin jo vuosia. Ensimmäinen hanke alkoi vuonna 2011, mutta kaatui Helsingin kaupunginhallituksessa. Uusi hanke museosta esiteltiin vuonna 2013. Eilen esitelty suunnitelma on tälle jatkoa, mutta poikkeaa varsinkin rahoitusmalliltaan siitä.

Kultakausi-näyttely on nimensä mukainen. Kun vieras astuu sisään Serlachius-museo Göstan suureen näyttelysaliin, häntä tervehtii taiteilija Marita Liulian luoma kullanhohtoinen maailma.

Liulian suurimmat teokset ovat seitsenmetrisiä. Liulia käyttää töissään luonnonpigmenttejä: laavaa ja kultaa. Hän maalaa paljain käsin.

– Jäljet, joita näkyy, ovat jälkiä kynsistäni. Eli tanssin, kynsin ja maalaan teokseni valmiiksi, materiaalin ehdoilla.

Kulta taittuu vangitsevasti valossa. Liulia sanoo, että kulta on pitkään ollut maalaustaiteessa tabu. Esimerkiksi hänen opiskeluaikanaan, 1970-luvulla vasemmistolainen taidemaailma liitti kullan porvarillisuuteen, uskontoihin ja konservatismiin.

– Sinänsä viaton metalli kantaa edelleen historian taakkaa. Kulta ja hopea ovat olleet useina historian kausina taiteilijoilta kiellettyjä materiaaleja. Kulta on edelleen taiteessa tabu ja sellaisena varsin vähän käytetty ja analysoitu. Ehkä juuri se tabu vetää minua puoleensa.

Vuoropuhelua vanhojen mestariteosten kanssa

Marita Liulia on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista taiteilijoistamme. Hänen monipuolinen tuotantonsa sisältää muun muassa maalauksia, valokuvia, lyhytelokuvia ja installaatioita. Kaikkia niitä mahtuu myös sata uutta työtä sisältävään näyttelyyn.

Liulia on valinnut vuoropuheluun omien töidensä kanssa Suomen taiteen kultakauden mestariteoksia, kuten Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmiin vastikään hankitun Helene Schjerfbeckin teoksen Punainen pää II.

Taiteilija on halunnut luoda Kultakaudesta elämyksellisen näyttelykokonaisuuden, johon hän toivoo myös lapsiperheitä.

Kultakausi-näyttely avautuu Serlachius-museo Göstassa lauantaina 5.11.2016 ja on avoinna 23.4.2017 asti.

Kiasman aulassa istuu tyytyväisen oloinen mies. Hän osoittelee yksityiskohtia, kuten ovien kahvoja ja lamppuja, jotka muistuttavat jäästä ja katsoo pientä tyttöä, joka on keskittynyt piirtämään Mannerheimintielle avautuvien ikkunoiden edessä. Hän on myös sitä mieltä, että haastattelussa tulisi ennemmin haastatella tyttöä ja kysyä mitä hän on Kiasmasta mieltä, kuin Hollia itseään.

Helsingin keskustassa seisovan modernin taiteen museo Kiasman suunnitelleen arkkitehti Steven Hollin kautta museo sai myös nimensä. Arkkitehtuurikilpailun vuonna 1993 voittanut Hollin työ oli nimeltään Chiasma – risteys tai geenienvaihdunnassa tapahtuva ilmiö, jossa geenit siirtyvät kromosomista toiseen ja synnyttävät uudenlaisia sukusoluja.

Nyt 18 vuotta Kiasman avautumisen jälkeen Holl ei vaihtaisi rakennuksesta palaakaan.

– Rakennuksella on hyvin vahva konsepti ja se antaa sille sen ominaisuudet, tilan tunteen ja kaaren, joka vetää sinut sisäänsä. Näyttelytilat ja luontainen valo, kaikki toimivat, Holl sanoo Radio Suomen Ajantasassa.

Kansainvälisesti tunnustettu ja ympäri maailmaa rakennuksia suunnitellut Holl puhuu Alvar Aallosta ja japanilaisesta wabi-sabi -estetiikasta, joka hänen mielestään toteutuu myös Kiasmassa – talo ja materiaalit paranevat ikääntymisen myötä.

– Luulen, että myös Alvar Aalto tiesi tämän suunnittelemissaan rakennuksissa, että ne näyttävät paremmilta vanhetessaan. Mielestäni arkkitehtuuri on taidemuoto, jonka on pakko kestää aikaa. Sen täytyy näyttää hyvältä ajan kanssa, toimia ja vanhentua tyylikkäästi. Täällä on tunne, joka on hyvin positiivinen.

Mannerheim-patsas ja kohu

Mutta kaikki ei ollut pelkkää siivillä lentelyä Kiasman alkuvaiheissa. Rakennus aiheutti kovaa keskustelua sen paikasta, modernista arkkitehtuurista ja Mannerheimin patsaan paikasta. Holl ehdotti suunnitelman yhteydessä Mannerheimin patsaan siirtämistä, josta nousi valtaisa kohu.

– En tiennyt, että hän on Suomen Abraham Lincoln. En ymmärtänyt. Hyvä ystäväni Juhani Pallasmaa sanoi minulle, että sinun täytyy oppia Mannerheimista, joten menin syömään vorschmackia ja juomaan snapseja, kuten Mannerheim, ja kävin katsomassa hänen keräämäänsä modernia taidetta.

Holl sanoo todenneensa tämän jälkeen, että Mannerheim, jonka patsasta ei koskaan siirretty, itse asiassa arvostaisi modernia museota patsaansa vieressä. Paikalle tuotiin myös Mannerheimin sukulainen, joka oli tyytyväinen näkymästä patsaalle ja hyväksyi ajatuksen museosta. Holl nauraa, että prosessi oli pitkä ja hän oppi paljon.

– Aluksi oli hieman pelottavaa, sillä silloin vanhat armeijahahmot sanoivat käyttävänsä voimaa jos on tarpeen.

Guggenheim ja päätöksenteko

Guggenheim-hankkeeseen Steven Holl ei halua ottaa varsinaisesti kantaa. Hän toteaa kuitenkin, että kaikki kulttuuri tukee kaikkea kulttuuria ympärillä ja että mitä enemmän kulttuuria, sen parempi. Holl sanoo tuntevansa Guggenheim-säätiön johtajan Richard Armstrongin hyvin ja konsultoineensa hankkeen arkkitehteja.

– Armstrong lähetti arkkitehdit luokseni, menimme lounaalle ja kerroin heille rakentamisesta Suomessa.

Holl kertoi arkkitehdeille, kuinka hänen oli taivuteltava aikoinaan päättäjiä Kiasman piirustuksiensa vuoksi. Sääntöihin piti saada joustovaraa tai muuten rakennuksesta tulisi liian pitkä. Piti mennä siis saunaan.

– Päätös piti tehdä saunassa hyvin korkeassa lämpötilassa hikoillen. Kaikki muut menivät ja hyppäsivät läpi jäässä olevasta reiästä, minä puolestani menin piiloon talon taakse. Se oli kokemus, jota en unohda koskaan.

Uusi Meanderi-rakennus ja arkkitehtuuri maailmalla

Nyt Holl on Helsingissä puhumassa uudesta Meanderi-rakennuksesta, joka nousee Helsingin Taivallahden kasarmirakennusten keskelle. Alkuperäiset Martta Martikaisen suunnittelemat, suomalaisen modernin arkkitehtuurin merkkiteoksiksikin luonnehditut, funktionalistiset kasarmit saavat keskelleen meanderia muistuttavan rakennuksen. Se nivoo rakennuksia yhteen ja pyrkii olemaan mahdollisimman lähellä nollaenergiarakentamista.

– Siinä on kyse tyhjän tilan muokkaamisesta kohtisuorien rakennusten välillä, jotka sitä reunustavat. Se nousee ylös antaakseen näkymän Itämerestä. Uusi rakennus muokkaa tyhjää tilaa meanderien lailla ja sillä on vihreä katto. Luulen, että siitä tulee hieno paikka asua.

Arkkitehtonisesti maailmalla rakennetaan kaikkea pompööseistä pilvenpiirtäjistä mahdollisimman käytettävyydeltään hyödyllisiin ja ihmisystävällisiin rakennuksiin. Holl näkee, että tyylistä on tullut epäoleellista.

– Sanoisin, että on tapahtunut ikään kuin postmodernismin kuolema, joka oli eräänlainen kollektiviinen hetki, kun usko moderniin loppui ja ihmiset yrittivät emuloida tai luoda uudelleen menneisyyttä, jota ei enää ole.

Steven Holl näkee arkkitehtuurissa ajatuksen toivon luomisesta ja samalla ympäristövastuullisuudesta. Hänen mukaansa elämme aikaa, jossa ilmastonmuutos on akuutti asia ja jokainen rakennus tulisi rakentaa niin energiatehokkaasti kuin mahdollista. Tässä suunnassa hän näkee paljon hyvää.

– Uskon, että tulevaisuuden rakennuksen rakentamisessa on kyse myös toivon antamisesta nuorille. Nyt on vallalla jokin positiivinen uusi, jota voi rakentaa, josta voi nauttia ja jossa on kaikki tulevaisuuden positiiviset puolet, eikä yritetä uudelleen luoda menneisyyttä, jota ei enää ole.

Naisia syytettiin irtolaisuudesta, lapsenmurhasta tai ihan vaan emännän rintarossin varastamisesta. Rangaistuksena monta vuotta kehruuhuonetta. Tämä oli todellisuutta 200 vuotta sitten Lappeenrantaan perustetussa naisvankilassa.

13 - 14 vuoden tuomio oli hyvin tyypillinen. Sari Kaasinen

– 13–14 vuoden tuomio oli hyvin tyypillinen, kertoo taiteilija ja toimitusjohtaja Sari Kaasinen. Hänen johtamansa kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuone toimii samojen hirsiseinien suojassa, jossa vangit parisataa vuotta sitten suorittivat rangaistustaan.

Vankiäiti tuomittiin kerta toisensa jälkeen

Naisvankilan perustamisen 200-vuotispäivää varten Sari Kaasinen etsi tapaa, jolla historian vaiheita voisi esitellä yleisölle. Syntyi musiikkinäytelmä. Näytelmän työryhmä huomasi ilokseen, että vankilatoiminnan vaiheet on tallennettu hyvin. Myös yksittäisten vankien elämäntarinoista löytyy yksityiskohtaista tietoa.

– Näytelmässä on mukana esimerkiksi vanki Leena Bollström. Hän on kolmen tyttären äiti, jolla ei ole vakituista asuinpaikkaa. Siksi hänet ja lapset lähetetään vähän väliä vankilaan. Perusteena tällä naisella on irtolaisuus. Tuomion pituus tällä kerralla oli vuoden.

– Järjestimme viime keväänä muisteluiltoja, joissa saimme paikallisilta ihmisiltä arvokkaita tarinoita, Kaasinen sanoo.

Keisari Aleksanteri I:n käskystä

Kehruuhuonelaitos perustettiin Lappeenrantaan 5. marraskuuta 1816. Perustamisasiakirjan allekirjoittaja oli Venäjän keisari Aleksanteri I. Tarvetta naisvankilalle oli, sillä vastaavan laitoksen tilat Turussa olivat käyneet liian pieniksi.

Naisvankien työ- ja ojennuslaitoksen toiminta Lappeenrannassa pääsi varsinaisesti alkamaan kevättalvella 1819. Kehruuhuoneelle tuotiin rikoksista tuomittuja naisia sekä pahatapaisia ja joutilaita irtolaisnaisia eri puolilta maata.

Alkuvuosina kehruuhuoneen käytössä oli Lappeenrannan linnoituksen kivisiä kasarmirakennuksia. Nykyinen hirsirakenteinen kehruuhuone rakennettiin vankien työtuvaksi vuonna 1838.

Kahdesti päivässä naisilla oli mahdollisuus käydä ulkona. Sari Kaasinen

– Jos Kehruuhuoneen hirsiseinät voisivat kertoa, tarinoita olisi tuhansia. Kuulisimme tarinoita kovasta kohtalosta, surusta ja murheesta, mutta myös ilosta, onnesta ja onnistumisen riemusta, Sari Kaasinen sanoo.

Seinähirsien lukemattomat tarinat

Nimensä kehruuhuone sai nimenomaan siellä tehdystä työstä. Naisten päivät täyttyivät villan karstauksesta, langan kehräyksestä, höyhenien riivinnästä sekä sukkien ja kankaan kudonnasta. Työsaleissa painettiin 10-tuntista päivää.

– Herätys oli neljän aikoihin, työt aloitettiin viideltä.

Kehruuhuoneen neljää suurta työsalia lämmitettiin tiilestä muuratuilla uuneilla. Sanomattakin on selvää, että saleissa oli talvisin hyytävää.

Vankila-alueen ympärillä oli korkea puuaita, joka erotti vankilan omaksi saarekkeekseen laitoksen työntekijöiden asuinrakennuksesta sekä muusta kaupunkialueesta.

– Kahdesti päivässä naisilla oli mahdollisuus käydä ulkona. Pyykkipäivät olivat oma lukunsa, silloin vangit lähtivät pyykille vankila-alueen ulkopuolelle läheiseen Saimaan rantaan.

Kudonnan opettajan kiinnostava valinta

Kehruuhuone ei ollut vain vankien säilytyspaikka. Laitoksen tarkoituksena oli paitsi tuottaa tuloja valtiolle, antaa naisille myös siveellistä kasvatusta. 1860-luvun lopussa kehruuhuoneella oli oma kirjasto ja kehruuhuoneessa annettiin vangeille myös yleissivistävää opetusta.

– Kudontamestarinna Agatha Nordlund oli työsalien jämpti työnjohtaja, Sari Kaasinen kuvailee yhtä kehruuhuonelaitoksen merkittävistä hahmoista.

Historiatietojen mukaan kudontamestarinna Nordlund teki yksityiselämässään tuolle ajalle poikkeuksellisen rohkean ratkaisun. Hän eli yhdessä naisystävänsä kanssa ja kaksikko oli jopa hankkinut kotitalonsa yhdessä. Agatha Nordlundin hautansa on Lappeenrannassa.

Kehruuhuone oli tarkoitettu noin sadalle vangille, mutta vankilaan tuomittujen naisten määrä ylittyi jo ensimmäisenä toimintavuonna. Laitos toimi runsaat 60 vuotta, vuoteen 1881 asti. Yli puolet Lappeenrannan vankilassa olleista naisista oli lähetetty sinne irtolaisuuden perusteella, neljäsosa suoritti tuomiotaan lapsenmurhasta ja noin 15 prosenttia varkaudesta. Vankilassa asui myös kodittomia lapsia.

Naisvankila-ajan jälkeen kehruuhuoneen värikäs historia jatkui miesten vankilana, urheilutalona ja erittäin suosittuna tanssipaikkana.

Helsingin keskustan tuntumassa Jätkäsaaressa on vietetty tällä viikolla Jallukaksi nimetyn muusikkokodin harjannostajaisia. Seitsemän vuotta puuhattu kerrostalo valmistuu maaliskuussa.

ELMU-säätiön puheenjohtaja Christian Moustgaard kertoo, että seuraavaksi katseet kääntyvät Tampereen suuntaan. Toisena vaihtoehtona on toisen muusikkokodin rakentaminen pääkaupunkiseudulle.

– Seitsemän vuoden aikana tässä prosessissa on kertynyt sellainen kokemus, että sitä kannattaisi hyödyntää. Ettei tämä jäisi vain tähän yhteen kohteeseen.

– Kysymys on pitkälti siitä, löytyykö Tampereelta mielekkäitä tontteja. Sehän sen loppupelissä ratkaisee, Moustgaard toteaa.

Moustgaard ei paljasta kohteesta ennakkoon kiinnostuneita tamperelaisnimiä, mutta kertoo, että kulisseissa asiaa on pyöritelty jo pitkään.

– Kyllä tästä on jonkin verran keskusteltu Tampereen päässä. Prosessi täällä Helsingissä on ollut niin pitkä, että Vantaanjoessa on ehtinyt virrata paljon vettä, Moustgaard väistelee.

Kokoluokka sama kuin Helsingissä

Helsingissa Jallukkaan tulee 25 vuokra-asuntoa musiikkialan ammattilaisille ja loput 49 vuokra-asuntoa varataan muille asukkaille. Jallukassa on äänieristettyjä treenitiloja talon asukkaille.

Moustgaard hahmottelee, että Tampereen muusikkokoti voisi olla kokoluokaltaan Jätkäsaaren Jallukan kaltainen. Treenitiloja Moustgaard piirtäisi seuraavaan kohteeseen hieman maaliskuussa valmistuvaa kohdetta enemmän.

– Tämä on ensimmäisenä kohteena hieno, mutta tietyllä tavalla toistaiseksi hieman vaatimaton, Moustgaard toteaa.

Jallukka on Elävän musiikin ELMU-säätiölle sen ensimmäinen kulttuuriasuntohanke ja Y-Säätiölle sen ensimmäinen suuri vuokratalokohde Helsingissä. ELMU-säätiö on toiminut hankkeen parissa vuodesta 2010 lähtien.

Renessanssimaalari Giorgio Vasarin 1700-luvulla tehty maalaus tuhoutui pahasti vuoden 1966 tulvissa Firenzessä.

Perjantaina Viimeinen ehtoollinen -maalaus paljastettiin jälleen yleisölle. Maalausta oli restauroitu viiden vuoden ajan.

Vasari loi Viimeisen ehtoollisen nunnaluostariin. Maalaaminen ei kuitenkaan soveltunut nunnien joukossa. Niinpä suuri teos on maalattu viidelle puupaneelille, jotka voitiin helposti kuljettaa taiteiljan studiolta luostariin.

Kuvassa Jeesus viettää viimeistä ehtoollista opetuslastensa kanssa. Maalauksen uskottiin tuhoutuneen Arno-joen tulvista lopullisesti. Vuonna 2006 italialaiset taiteen entisöijät totesivat kuitenkin restaurointitekniikoiden kehittyneen niin, että Vasarin teos olisi mahdollista pelastaa.

Vanhaan loistoonsa palautettu teos paljastettiin tulvan 50-vuotismuistopäivänä Basilica di Santa Crocessa Firenzessä. Maalaus on nyt kiinnitetty mekanismilla, joka nostaa sitä korkeammalle tulvan sattuessa.

Lähteet: AP

Vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden joukossa on poikkeuksellisesti myös kirja, jonka kirjoittaja on jo kuollut. Seita Vuorela menehtyi keväällä 2015, mutta hänen kollegansa Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli lähes valmiin Lumi-teoksen painokuntoon.

Seita lennähti viereen, virnisti ja kysyi, että kukas muu tämän sitten tekisi jos et sinä. Vilja-Tuulia Huotarinen

Kun Huotarista pyydettiin tarttumaan edesmenneen ystävänsä käsikirjoitukseen, hänen piti pohtia hetki.

– Mietin miten sitä voi tehdä toisen tekstiä. Päätin kuitenkin ryhtyä toimeen, koska tiesin että vastassa ovat Seitan sanat ja osaan niitä solmia. Satuin olemaan Islannissa, ja sinnekin Seita lennähti viereen, virnisti ja kysyi, että kukas muu tämän sitten tekisi jos et sinä.

Muistiinpanojen pohjalta kohtauksiksi

Vuorela oli ehtinyt kirjoittaa tarinan valmiiksi, mutta osa kohtauksista oli pelkkiä muistiinpanoja, joiden pohjalta Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli kohtaukset.

– En tiennyt tarinasta ennalta sen enempää, sillä meillä ei ollut tapana näyttää käsikirjoituksia toisillemme. Ensi töikseni kirjoitin ensimmäiselle sivulle kaikkien henkilöiden nimet ja vedin väliin viivoja sen merkiksi, kuka on kenenkin kanssa. Lopputuloksesta ei kuitenkaan pitäisi huomata mitkä sanat ovat minun ja mitkä Seitan.

Nyt kirja on valmis ja ystävysten yhteinen työ tehty. Jäljellä ovat muistot, joista parhaat liittyvät paikkoihin ympäri maailmaa.

– Matkustimme paljon. Muistan kuinka Seita unohtui Jurmossa toiselle puolen saarta ja melkein myöhästyimme laivasta. New Yorkissa hän halusi lähteä tutustumaan Bronxiin iltasella, vaikka vihjaisin kyllä että olisi turvallisempiakin seutuja tutkittaviksi. Kirjakaupoissa ei koskaan voinut ajatella mitä kello on, koska Seita saattoi unohtua hyllyjen väliin pitkäksi aikaa, Huotarinen hymyilee.

Elokuvan ensi-ilta vuosi kuoleman jälkeen

Näyttelijä Kaisa Hela suunnitteli ja kirjoitti lyhytelokuvaa ystävänsä ja kollegansa Miina Maasolan kanssa. Käsikirjoitus oli jo tuotantoyhtiöllä, kun Maasola yllättäen helmikuussa 2014 menehtyi auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Muutama kuukausi hautajaisten jälkeen tuotantoyhtiö ehdotti Helalle elokuvan saattamista loppuun.

– Halusin tehdä elokuvan valmiiksi, vaikka kokonaisvastuu vähän hirvittikin. Olen aina vain näytellyt enkä tiedä muusta. Miinan oli tarkoitus vetää koko prosessia, ja hänen lähdettyään jouduinkin itse siihen asemaan, jossa pitää tehdä päätöksiä.

Matkan varrelle mahtui monia hetkiä, joina teki mieli kysyä apua ystävältä.

Sanoin usein mielessäni että "Miina, auta"  – ja yhtäkkiä osasinkin pukea sanoiksi sen mitä me olimme kohtauksesta ajatelleet. Kaisa Hela

– Kun istuin editoimassa elokuvaa leikkaajan kanssa, en osannut selittää miksi joku kohtaus ei toimi. Sanoin usein mielessäni että "Miina, auta" – ja yhtäkkiä osasinkin pukea sanoiksi sen mitä me olimme kohtauksesta ajatelleet.

Noin vuosi Maasolan kuoleman jälkeen ensi-iltansa saaneen Dyykkivuoron käsikirjoitus muodostui naiskaksikon oikeista keskusteluista, jotka päätyivät elokuvaan sellaisenaan.

Kaisa Helan ensimmäinen ja tärkein päätös tuottajan roolissa olikin säästää Maasolan rooli sellaisenaan, vaikka sen näytteli toinen.

– Ulkopuolisen silmin Dyykkivuoro on kolmen tähden ihan kiva ajankohtaisleffa, joka ottaa kantaa ruokahävikkiin, mutta Miinan tunteneille se on enemmän. Olen onnellinen, että leffasta tuli juuri sellainen kuin tuli. Siihen on nyt tallennettu ihminen, ystävä.

Einarin lapsuudessa isä Veikko kävi normaalisti töissä Jämsän verotoimistossa ja äiti Arja työskenteli radiotoimittajana. Kaikki muuttui vuonna 1992 Einarin ollessa 12-vuotias. Isä Veikko lähti Helsinkiin henkisen tiedon kurssille ja palasi sieltä muuttuneena.

– Muistan, että istuin vessassa ja isä tuli koputtamaan ovea innoissaan ja sanoi, että tuu ulos, nyt kaikki on muuttunut.

Isä kertoi Einarille olevansa maan ja ulkoavaruuden välinen sanansaattaja ja että hän näkee avaruusolentoja, pystyy ottamaan yhteyttä tuonpuoleiseen ja pystyy parantamaan ihmisiä vaikkapa syövästä.

Poika uskoi ufoihin muttei joulupukkiin

Einari tunsi nuorena olevansa erityinen, sillä kun muut kaverit keskustelivat vanhempiensa kanssa vaikkapa formuloista niin hän ja isä kävivät keskusteluja avaruusolentojen kanssa.

– Isä kertoi minulle entiset elämäni. Olimme olleet veljeksiä Siriuksella. Lähdettiin vaikka keskellä yötä läheiselle lumenkaatopaikalle katselemaan josko avaruusolennot ilmestyisivät meille, muistelee Einari.

Ei kenenkään muun isä ollut supersankari. Einari Paakkanen

Einarista tuli Veikon oppipoika ja hän alkoi nähdä valo-olentoja ja kokea asioita, jotka vain isä osasi selittää. Isästä ja pojasta tuli tiimi, jolle koko maailmankaikkeus oli avoinna.

Einari Paakkanen kokee eläneensä kaikin puolin hyvän ja mielikuvitusrikkaan lapsuuden. Tosin usko joulupukkiin loppui jo varhaisessa nuoruudessa.

– Ei kenenkään muun isä ollut supersankari, kuten minä isäni silloin koin. Joulupukkiuskomukset karisivat, kun yksi perhetuttu oli joulupukkina ja tunnistin, että sehän olikin Pekko.

Isän erityisyys säilyi pienen piirin tiedossa

Tieto isän erikoislaatuisesta maailmankaikkeuden katsomuksesta pysyi maaseutukaupunki Jämsässä pienessä piirissä. Einari kertoi isästään vain lähimmille kavereilleen. Verotoimistossa tiedettiin myös. Veikon työkaverit olivat lähes kaikki naisia.

– He olivat tosi kiinnostuneita entisistä elämistään. Ja jos oli vaikka pää- tai niskasärkyä niin isältä pyydettiin henkiparannusapua, kertoo Einari.

Uudet kaverit eivät ottaneet suopeasti vastaan juttuja isästäni. Einari Paakkanen

Isän ja äidin parisuhteessa säilynyttä balanssia Einari ihmettelee, sillä toimittaja-äiti ei ollut kiinnostunut isän henkimaailmasta.

– He ovat kuitenkin löytäneet onnellisen tavan olla yhdessä. Se on tosi kunnioitettavaa.

Aikuisena Einari Paakkanen alkoi epäillä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan ja ryhtyi tutkimaan mitä lapsuudessa todella tapahtui.

– Kun muutin pois kotoani, niin avaruusolennot ja henkimaailman asiat eivät olleet enää jokapäiväistä elämää. Pikkuhiljaa ne etääntyivät ja kun uudet kaverit eivät ottaneet suopeasti vastaan juttuja isästäni, niin itselläkin alkoivat epäilyt syntyä.

Totuutta etsimään elokuvalla

25 vuotta isän valaistumisen jälkeen valmistuneessa Isäni tähtien takaa _-_dokumentissa Einari Paakkanen käy läpi isänsä kertomuksia. Einari kuvaa elokuvaa matkaksi totuuden selvittämiseksi: kaikkien itsenäistyneiden ihmisten täytyy jossakin vaiheessa kohdata vanhempansa.

– Joko hyväksyä heidän maailmankatsomuksensa tai hylätä se.

Avaruusolennot ja maapallon ulkopuolinen elämä ovat varsin tuttuja suosituista fantasiaelokuvista. Suomalaissa elokuvissa aihetta ei ole juurikaan käsitelty. Juhan af Grannin ja ufo-lääkäri Rauni-Leena Luukkasen ohella harva on tuonut julkisesti esiin UFO-näkemyksiään.

Isäni tähtien takaa -elokuvaa Einari kuvaa henkilökohtaisimmaksi teokseen koskaan, sillä perheessä ei henkimaailman kokemuksista puhuttu ikinä aiemmin näin avoimesti. Elokuvan tuottaja Elina Pohjola vaikuttui, kun perhe pystyi avoimesti puhumaan rajatiedosta ja ufo-kokemuksista.

– Elokuvassa se tapahtuu lämminhenkisesti, mutta se ei tee siitä silti helppoa, arvioi Elina Pohjola.

Elokuva kypsyi kymmenen vuotta

Einari Paakkanen mietti pitkään uskaltaako tarttua projektiin. Hän yritti tehdä elokuvaa jo kymmenen vuotta sitten.

– Yritin elokuvakoulussa jo isää kuvata, mutta se oli kaikin puolin tuhoon tuomittu yritys. Minua vähän hävetti kuvata isää ja häntä hävetti olla kameran edessä.

Minusta olisi voinut tulla taas ufo-uskovainen. Einari Paakkanen

Kymmenen vuotta myöhemmin kun elokuvaa ryhdyttiin tekemään uudestaan, isän asenne oli muuttunut täysin ja myös Einarin.

– Lähdin ilman ennakkoluuloja ja hyväksyin senkin vaihtoehdon, että jos todisteita olisi löytynyt, niin minusta olisi voinut tulla taas ufo-uskovainen. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Tutkimusmatkan lopputulos oli se, että en enää usko samaan kuin isä, tunnustaa Einari Paakkanen.

Ihmeparantuminen askarruttaa yhä

Teini-iässä Einari halusi isänsä tavoin oppia henkiparantamaan ja vastaanottamaan viestejä avaruudesta. Mutta niin ei koskaan käynyt. Supersankari-ominaisuuksien saamatta jääminen ei enää harmita, vaan lähinnä huvittaa. Yksi selittämätön tapaus isän parantamiskyvyistä on kuitenkin jäänyt vaivaamaan mieltä.

– Nainen soitti isälle ja pyysi apua, kun lääkärit eivät pystyneet häntä parantamaan syövästä. Isä sitten hänen kanssa puhui puhelimessa ja lähetti energioita. Muutamaa päivä myöhemmin nainen soitti, että syöpä on häipynyt eivätkä lääkärit pystyneet selittämään, että miten se tapahtui.

Joko olemme yksin maailmankaikkeudessa tai emme ole. Arthur C. Clarke

Vieläkö Einari sitten uskoo maapallon ulkopuoliseen elämään? Suoraa vastausta Einari ei anna, vaan siteeraa maailmankuulua tieteiskirjailijaa Arthur C. Clarkea.

– Joko olemme yksin maailmankaikkeudessa tai emme ole. Molemmat ovat yhtä kauhistuttavia vaihtoehtoja.

Lontoolaisen tanssistudion wc-tiloista kuuluu laulua. Saara Aalto avaa siellä ääntään. Seuraavaksi on hänen vuoronsa treenata esitystään lauantai-illan X Factorin suoraa lähetystä varten. Nyt tanssisalissa treenaa vielä toinen kilpailija, räppäri Honey G.

Jokaisen kilpailijan harjoitusvuoro kestää tasan 45 minuuttia. Siinä ajassa kilpailijan täytyy painaa mieleensä koko koreografia. Seuraavan kerran se käydään läpi vasta viikonloppuna Wembley-areenan lavalla.

Osa kallisarvoisesta harjoitusajasta kuluu siihen, kun X Factorin tuotantotiimi kuvaa materiaalia kilpailijoista koostettavia esittelypätkiä varten. Pätkät näytetään lauantai-illan lähetyksessä ennen kunkin kilpailijan esitystä.

Harjoitustahti X Factorissa on muutenkin kova.

– Saamme tietää maanantaisin, mitkä kappaleet esitämme. Tiistain lauluharjoituksissa kappale pitää osata ulkoa. Keskiviikkona harjoitellaan koreografia. Torstaisin on pressitilaisuuksia ja muuta edustamista. Perjantaisin pidetään lavaharjoitukset Wembley-areenalla. Lauantaina show käydään vielä pari kertaa läpi esiintymisvaatteiden ja -kampausten kanssa ja sitten suora lähetys jo alkaakin, Saara Aalto kertoo.

"Välillä toivon, että tämä hulluus loppuisi"

Kilpailijat eivät Aallon mukaan ehdi nukkua tarpeeksi, joten kaikki ovat koko ajan väsyneitä. Väsyneiltä he näyttävätkin, ainakin tanssistudion odotushuoneen sohvalla nuokkuvat kilpailijat Emily Middlemas ja Sam Lavery. Molemmat kuuntelevat musiikkia kuulokkeilla silmät kiinni.

– Joka viikko on joku päivä, jolloin ajattelen, että tämä on ihan hullua. Niinä päivinä osa minusta toivoo, että tämä loppuisi, Aalto kertoo.

– Varsinkiin viikonloput ovat niin järkyttävän rankkoja, ettei se ole enää inhimillistä. Aamukuudesta iltakymmeneen pitää vaan tsempata ja hymyillä.

Aalto kertoo, että moni kilpailija pelkää tulevansa kipeäksi.

– Itse olen onneksi pysynyt terveenä – mutta vain siksi, että syön koko ajan vitamiineja.

"On siistiä, kuinka paljon osaamiseeni luotetaan"

X Factoria katsoo suorana lähetyksenä noin 7–8 miljoonaa brittiä. Netissä ohjelma saa vielä monta miljoonaa katsojaa lisää. Paineet suoriutua esityksistä hyvin ovat kovat.

Tällä viikolla Aaltoa on hermostuttanut se, ettei hänen esitettäväkseen valittu Girls Aloud -tyttöbändin kappale Sound Of The Underground ollut hänelle entuudestaan tuttu. Ensikuulemalta kappale oli tasapaksu eikä siinä tuntunut olevan tarttumapintaa tai revittelyn varaa.

– Mutta minulle kerrottiin, että se on täällä Britanniassa yhtä iso hitti kuin Spice Girlsin Wannabe. Voi olla hyvä, että laulan tässä vaiheessa kisaa briteille tärkeän kappaleen.

Nähdessään tanssiharjoituksissa koreografi Brian Friedmanin suunnitelman lauantai-illan esityksestä Aallon huoli kappaleen tasapaksuudesta karisee. Friedman on kehittänyt esitykseen näyttävän Japani-henkisen lavastuksen, puvustuksen ja koreografian.

– Tiesitkö, että olen Japani-fani ja osaan japania? Aalto kysyy Friedmanilta.

– Really! Friedman innostuu ja alkaa puhua Aallolle japania.

Aallon mukaan yhteistyö ohjelman tekijöiden kanssa on ollut alusta saakka "täydellistä".

– Täällä ymmärretään minua. Heti ensimmäisissä treeneissä musiikkitiimi sanoi, että he haluavat tehdä kanssani jotain eeppistä. Olen aina sanonut musiikkiani nimenomaan eeppiseksi popiksi! Minun ei edes tarvinnut kertoa heille sitä, he aistivat sen minusta.

Kun koreografi Brian Friedman huomasi, että Aalto oppii nopeasti vaikeitakin tanssikuvioita, hän alkoi haastaa tätä yhä enemmän. Tämän illan esityksessä Aalto muun muassa nostetaan ilmaan niin, että hän joutuu laulamaan pää alaspäin.

– On ihan hullun siistiä, kuinka paljon minuun ja osaamiseeni luotetaan täällä.

"Muiden kilpailijoiden seurassa tunnen itseni vanhaksi"

Koreografiatreenin jälkeen Aalto kuljetetaan tuotantoyhtiön autolla X Factor-talolle, jossa kilpailijat asuvat tuotannon ajan. Ennen autoon menoa Aalto pysähtyy poseeraamaan harjoitusstudion ulkopuolella odottaville paparazzeille. Miehet ovat seisseet studion ulkopuolella tuntikausia. He pyytävät Aaltoa hymyilemään ja Aalto hymyilee. Kamera räpsyy.

Autossa Aalto katsoo puhelimestaan videoklippiä äskeisistä treeneistä. Jokainen liikenevä hetki pitää käyttää esityksen opetteluun.

Samalla kun kilpailijat yrittävät keskittyä esityksiinsä, heidän täytyy pitää yhteyttä faneihinsa ja päivittää kuulumisiaan sosiaaliseen mediaan.

Aalto tuntee koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole tarpeeksi aktiivinen sosiaalisessa mediassa.

– Muille kilpailijoille somen jatkuva päivittäminen tuntuu olevan helpompaa. Suurin osa heistä on minua kymmenen vuotta nuorempia ja he käytännössä elävät somessa.

Ikäero näkyy siinäkin, että kun muut kilpailijat viettävät iltaisin aikaa yhdessä X Factor -talon olohuoneessa televisiota katsellen, Aalto vetäytyy mieluummin omiin oloihinsa.

– Tunnen itseni täällä usein aika vanhaksi. Siitä varmaan johtuu, etten ole saanut täällä sydänystäviä, vaikka kaikki kilpailijat ovatkin tosi mukavia. Parhaiten tulen toimeen 5 After Midnight -poikabändin jäsenten kanssa.

"Elämme kuplassa"

X Factor -talo sijaitsee Pohjois-Lontoossa rikkaalla, hiljaisella asuinalueella. Kuten alueen kaikki talot, sekin ympäröity korkeilla aidoilla. Talon iso musta portti aukeaa vasta kun autossa oleva tuotantoyhtiön jäsen lähettää viestin ovella päivystävälle vartijalle.

Vartijoiden lisäksi talossa työskentelee kokki, joka valmistaa kilpailijoille ja talossa asuville tuotantotiimin jäsenille joka päivä aamiaisen, lounaan ja päivällisen.

– On vaikea sanoa, kuinka isoja julkkiksia meistä on tullut, koska emme koskaan liiku ihmisten ilmoilla, mutta varmaan jotain kertoo se, ettemme saa poistua talosta tai autosta ilman vartijoita, Aalto kertoo.

– Elämme täällä omituisessa kuplassa. Tai oikeastaan se ei tunnu enää kovin omituiselta, sillä siitä kuplasta on tullut näiden viikkojen aikana minun arkeani.

"Ei haittaa, vaikka tippuisin"

Sunnuntai-iltana selviää, pääseekö Aalto X Factorissa jatkoon vai ei. Jatkoon pääsijät valitaan yleisöäänestyksellä. Vaikka jatkopaikka ei irtoaisi, Aalto on tyytyväinen sijoitukseensa.

– Olen ylpeä ja ilonen, että olen päässyt kilpailussa tähän asti. Jokainen lisäviikko on vain plussaa. Jos tippusin nyt, ei se tässä vaiheessa enää maailmaa kaataisi.

–Mutta tietenkin toivon, että pysyn vielä mukana kisassa. Olen päässyt isojen esitysten makuun ja haluaisin tehdä niitä vielä monta.

Aallolle on lupailtu, että pääsy näin pitkälle X Factorissa poikisi jo töitä Lontoossa ainakin pariksi tulevaksi vuodeksi. Se, jatkuvatko työt siitä eteenpäin, riippuu monesta asiasta: kenen kanssa hän alkaa työskennellä, saako hän taustalleen bändin, millaisen levytyssopimuksen hän solmii – vai alkaako hän esimerkiksi työskennellä musikaaleissa.

Kaikki vaihtoehdot kiinnostavat Aaltoa. Ensin hänen on kuitenkin keskityttävä kilpailuun.

Pitkän harjoitusten ja haastatteluiden täyteisen päivän lopuksi Aalto ja muut kilpailijat kuljetetaan vielä autokyydillä pressitilaisuuteen Lontoon keskustaan. Taas täytyy tsempata ja hymyillä, vaikka väsyttää. Mutta jos se tuo unelman tähteydestä yhtään lähemmäs, Aalto ei valita.