– Onko kukaan täällä lukenut H. P. Lovecraftin tuotantoa?

Lappeenrannan kaupunginorkesterin soittajat istuvat hiljaa soittimiensa takana. Osa pudistelee päätään. Vain yksi käsi nousee myönteisen vastauksen merkiksi.

Kysymyksen esittäjä on säveltäjä Harri Vuori. Hän on juuri saapunut Helsingistä Lappeenrantaan kuulemaan, miten hänen vasta valmistunut sävellystyönsä orkesterin ja sen solistin, kitaristi Jyrki Myllärisen käsittelyssä toimii.

H. P. Lovecraft loi myyttisen todellisuuden

Ennen harjoitusten alkua Harri Vuori kertoo soittajille, miten hänen uusin teoksensa syntyi. Siinä prosessissa mystisellä kirjailija H. P. Lovecraftilla oli suuri rooli.

1900-luvun alussa vaikuttaneen H. P. Lovecraftin nimi ei merkitse monille yhtään mitään. Mutta niille, joille se merkitsee, tuntuu se tarkoittavan voimallista ja synkän syvällistä elämystä. Eri puolilla maailmaa vaikuttaa edelleen ryhmiä ja alakulttuureja, joiden ideologia ammentaa Lovecraftin luomasta universumista.

Alta kaksikymppisenä Lovecraft perusti ja piti yllä kahta tiedelehteä. Harri Vuori

Säveltäjä Harri Vuorikin on Lovecraftinsa lukenut.

– Minulla on kirjahyllyssä koko hänen tuotantonsa. Olen sen pariin kolmeen kertaan lukenut, Vuori kertoo.

Vuorta kiehtoo H. P. Lovecraftin tuotannossa niiden kantaaottavuus. Kirjat ovat yhtä aikaa poliittisia, ja toisaalta niissä otetaan kantaa tieteen kehitykseen.

– Lovecraft oli äärimmäisen älykäs. Alta kaksikymppisenä hän perusti ja piti yllä kahta tiedelehteä, Vuori kertoo.

– Hän myös ehdotti silloisen tuntemattoman planeetan eli Pluton järjestelmällistä etsimistä.

Omituisen tunnelman lumoissa

Kun Harri Vuori noin puoli vuotta sitten otti työn alle Lappeenrannan "Ja kitara soi" -festivaalin tilaaman sävellyksen, alkoi hän samoihin aikoihin lukea Lovecraftin kokonaispainoksen ensimmäistä kirjaa.

– Vähän kuin pyytämättä kirjan tunnelma alkoi elää syntymässä olevassa teoksessa.

Kirjojen tunnelmaa Vuori kuvailee mielikuvitusta ruokkivaksi ja synkäksi. Scifi-kirjoille ominaiseksi.

– Lovecraftin teoksissa ei tapahdu kauhean paljon. Sen sijaan niissä on kummallinen tunnelma, joka vihjaa siihen, että kohta alkaa todella tapahtua, vaikkei sitä sitten varsinaisesti tapahdukaan, Vuori pyörittelee.

Soittajan sormet solmussa

Harri Vuoren muutama viikko sitten valmistunut sävellys sai nimekseen Cthulhun unet. Cthulhu on H. P. Lovecraftin tekstien eräänlainen keskushahmo. Kokonaisuus sijoittuu aikaan miljardeja vuosia ennen ihmisen kehittymistä.

Lappeenrannan kaupunginorkesterin soittajat saivat Cthulhun unet käsiinsä muutama viikko sitten, heti sävellyksen valmistumisen jälkeen. Ensimmäisen kerran teosta aletaan soittaa yhdessä tällä viikolla, harjoituspäiviä ennen torstai-illan konserttia kertyy neljä.

– Se on solistille vaikea teos, sanoo kitaristi Jyrki Myllärinen. Hieno se on.

Myllärinen kuvailee, että soittaminen on joissain kohdissa vaikeaa jo ihan siitä syystä, että ihmiskäden sormien fysiikka asettaa rajoituksia. Se ei kuitenkaan lainkaan vähennä uuteen teokseen kohdistuvaa intoa.

– Juuri tällä tavalla klassiseen musiikkiin on syntynyt sellaisia uusia soittotekniikoita, joita aiemmin ei ole osattu edes kuvitella, Myllärinen sanoo.

Luova työ vaatii tunteiden hallintaa

Harri Vuorellekin sävellystyö oli vaativa tehtävä. Sen parissa kului koko kesä.

– En nyt ihan sano, että se pilasi minun kesän, mutta niin paljon aikaa se vei, etten ehtinyt tehdä juuri mitään muuta.

Sehän olisi perheellekin kamalaa, jos olisin puoli vuotta synkässä mielentilassa Harri Vuori

Pitkä kokemus säveltäjän ammatista on tuonut Vuorelle varmuutta, jolla hallita luovaan työhön kuuluvia tunteita. H. P. Lovecraftin syvät tunnelmat eivät vieneet miestä mennessään.

– Ei sentään. Sehän olisi perheellekin kamalaa, jos olisin puoli vuotta synkässä mielentilassa.

– Kun keskeytin säveltämisen, ryhdyin muihin hommiin. Mutta kun palasin takaisin sävellystyön ääreen, tavoitin jälleen helposti Lovecraftin tunnelman.

Tuhatkasvoinen kuu peilien sirpaleissa

Cthulhun unet -kitarakonsertossa on neljä osaa. Säveltäjän mukaan ensimmäinen osa R´lyeh on mereen uponnut kaupunki, jossa kuollut Cthulhu uneksii tähtien kääntymisestä jälleen oikeaan asentoon hänen paluunsa mahdollistamiseksi.

Teoksen toisen osan nimi on Tuhatkasvoinen kuu. Lovecraftin mukaan tästä mytologiasta on löydettävissä tietoa enää hylätyistä kirkontorneista ja pölyyntyviltä ullakoilta, joiden rikkoutuneista peileistä kuu heijastuu tuhansin kasvoin.

– Tässä osassa pystyy erottamaan ehkä kuuluisimman kuu-kappaleen Debussyn teoksen Clair de Lune. Minun versioni siitä on samalla tavoin pirstaloitunut kuin ne rikkoontuneet peilit, Harri Vuori kuvaa.

Kadath on auringonlaskun maa, jossa jumalat asuvat uskomattomassa kauneudessa. Harri Vuori

Kolmannen osan nimi Iä! Iä! on alku Lovecraftin teoksissa usein toistuvasta lauseesta Iä! Iä! Cthulhu fhtagn. Lauseen merkitystä ei oikein tunneta mutta sitä käytetää Cthulhu-mytologiassa paljon.

Harri Vuori tunnustaa, että hänestä konserttojen pahin ongelma on se, että ne päättyvät yleensä virtuoosiseen loppuhuipennukseen. Sen vuoksi hän päätti tehdä toisin.

– Minun konserttoni viimeinen osa hiipuu pois. Osan nimi on Unknown Kadath. Lovecraftin mukaan Kadath on auringonlaskun maa, jossa jumalat asuvat uskomattomassa kauneudessa. Kukaan ihminen ei ole siellä käynyt eikä osaa neuvoa tietä sinne.

Harri Vuoren kitarakonserton Cthulhu's Dreams kantaesitys Lappeenranta-salissa to 10.11. kello 19. Konsertin johtaa Jan Söderblom, solistina kitaristi Jyrki Myllärinen. Ohjelmassa lisäklsi BartókinRomanialaiset kansantanssit ja Saygunin Sinfonia nro.

– Ei hyvältä tunnu.

Näin huokasi Robert De Niro vieraillessaan keskiviikkona-iltana suositussa Jimmy Kimmelin talk-show`ssa.

De Niro on tunnettu Yhdysvaltain demokraattipuolueen kannattaja, eikä Donald Trumpin voitto miellyttänyt veteraaninäyttelijää.

De Niro esiintyi kuitenkin huomattavan rauhallisesti verrattuna muutaman viikon takaiseen vaalivideoon. Siinä hän nimitteli Trumpia muun muassa idiootiksi, kansalliseksi katastrofiksi ja häpeätahraksi. Päälle päätteeksi De Niro uhkasi vetää Trumpia kuonoon.

Kimmel kysyikin heti kärkeen, vieläkö uhkaus on voimassa.

– En voi lyödä presidenttiä. Arvostan tehtävää. Nyt minun täytyy vain seurata, kuinka hän alkaa hoitaa hommaa, De Niro vastasi.

Kun näyttelijä muistutti protesteista, joita Trumpin valinta on aiheuttanut, ihmetteli talk-show-isäntä, mitä se enää auttaa.

– Eikö presidentti Obamakin kannustanut puhaltamaan yhteen hiileen, Kimmel kysyi.

De Niro omistaa useita ravintoloita muun muassa kotikaupungissaan New Yorkissa. Kimmel kysyikin, onko toisella newyorkilaisella Trumpilla niihin porttikielto.

– Hyvä kysymys, vastasi De Niro arvoituksellisesti.

Robert De Niron sukujuuret ovat Italiassa ja hänellä on myös Italian passi.

– Ehkä minun täytyy nyt muuttaa sinne, De Niro pohdiskeli ilmeisesti kuitenkin vitsaillen.

Legendaarinen kanadalainen laulaja-lauluntekijä, runoilija ja kirjailija Leonard Cohen on menehtynyt. Cohen oli kuolleessaan 82-vuotias.

Laulajan virallisilla Facebook-sivuilla asiasta ilmoitettiin vajaa puoli tuntia sitten. Sivuilla todetaan, että yksi musiikin arvostettu ja tuottelias tekijä on menetetty.

Hän julkaisi viimeisen albuminsa "You Want It Darker" viime kuussa.

Cohenin perhe toivoo yksityisyytensä kunnioittamista surun keskellä. Cohenin muistotilaisuus järjestetään Los Angelesissa myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana.

Lapsuus ja nuoruus Kanadassa

Leonard Norman Cohen syntyi Westmountissa, Montrealissa 21. syyskuuta 1934. Hänen äitinsä oli muuttanut Liettuasta Kanadaan ja hänen isänsä esi-isät olivat tulleet Puolasta. Cohenin isällä oli vauras vaatekauppa, mutta hän kuoli Leonard Cohenin ollessa 9-vuotias. Isä kuitenkin jätti pojalleen rahaston, jotta poika voisi opiskella kirjalliselle uralle.

Cohen opiskeli yksityisessä juutalaisessa yhteiskoulussa, jossa hän oppi soittamaan kitaraa. Hän perusti opiskelutovereidensa kanssa ryhmän Buckskin Boys.

Vuonna 1951 hän aloitti opinnot Montrealin McGill yliopistossa pääaineenaan Englannin kirjallisuus. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelman vuonna 1956.

Cohenin runot saivat hyvän vastaanoton, ja vuoden kuluttua teoksen ilmestymisestä hän pääsi opiskelemaan Columbian yliopistoon. Cohenin toinen runokokoelmansa ilmestyi 1961, jolloin hän oli 27-vuotias.

Ensimmäinen romaani ilmestyi 1963

Cohen muutti pienelle Kreikan saarelle Hydraan, jossa hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa The Favourite Game vuonna 1963. Hän asui saarella norjalaisen Marianne Jensenin kanssa, jolle hän kirjoitti myöhemmin runon ”So Long Marianne”.

Cohenin toinen romaani julkaistiin vuonna 1966.

Cohen muutti Yhdysvaltoihin 1967. Hän oli päättänyt jatkaa uraa lauluntekijänä ja muusikkona. Debyyttialbumi Songs of Leonard Cohen ei ollut kaupallisesti menestyksekäs.

Tunnettuja lauluja, menestystä ja mainetta

Seuraavien seitsemän vuoden aikana hän julkaisi kolme albumia: “Songs From a Room”, “Songs of Love and Hate” ja ”New Skin for the Old Ceremony”. Niiden lauluja hän esitti Yhdysvaltain, kanadan ja Euroopan kiertueillaan 1970-luvulta alkaen.

Vuonna 1973 Cohen matkusti Israeliin osallistuakseen vapaaehtoisena aktiivipalvelukseen Yom Kippur –sodassa. Hänet kuitenkin sijoitettiin viihdytysjoukkoihin.

Cohenin viides albumi ei olut menestys. Hänen musiikillinen uransa hiipui 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa. Kiinnostus elpyi jälleen 1985, jolloin hän julkaisi yhden tunnetuimman kappaleensa ”Hallelujah”.

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa Cohen oli suosiossa. Hän palasi populaarimusiikin valtavirtaan.

Hänen tunnettuja laulujaan ovat muun muassa ”Hallelujah”, "Suzanne" ja "Bird on a Wire".

Buddhalainen munkki palaa kiertueille

Cohen kiinnostui buddhalaisuudesta ja kääntyi buddhalaiseksi munkiksi vuonna 1996.

Vuonna 1999 hän tuli jälleen esille mukanaan runsaasti uutta aineistoa, joista osa on taltioituna vuoden 2001 albumiin ”The New Songs”.

Vuonna 2006 73-vuotias Cohen sai havaita, että hänen managerinsa ja ex-rakastettunsa Kelley Lynch oli kavaltanut hänen tililtään yli viisi miljoonaa dollaria. Vaikka Cohen voitti oikeusjutun, hänelle aiheutui suuria vahinkoja. Lynch vangittiin myöhemmin.

Kaksi vuotta myöhemmin vuonna 2008 Cohen aloitti massiivisen konserttikiertueen, joka kesti 18 kuukautta.

Vuonna 2012 Cohenilta ilmestyi hänen kaikkien aikojen susituin albuminsa ”Old Ideas”. Monet kriitikot pitivät levyn kappaleita vihjauksena artistin omaan kuolemaan. Arvioista piittaamatta Cohen lähti jälleen kiertueella edistääkseen levynsä myymistä.

Leonard Cohenia pidetään yhtenä sukupolvensa arvoituksellisimpana runoilijana ja lauluntekijänä. Vaikka monet teemat hänen teoksissaan viittaavat masentuneisuuteen, hän oli aina innokas elämän realiteettien tarkkailija.

Lähteet: Reuters, AP, AFP

Kilpailussa on useita kansainvälisiä kategorioita, jotka on tarkoitettu riippumattomille artisteille, joilla ei ole takanaan isoja levy-yhtiötä. Esiraati on valinnut tiukalla seulalla kaikissa kategorioissa muutaman artistin finaaliin. Ojasen albumisarjassa on yhteensä viisi finalistia.

– Kyseessä on aika vapaa instrumentaalimusiikin sarja eli musiikkia ei ole rajattu jazziin tai muuhun. Lähetin oman levyni ja tiedot esiraadille keväällä ja lokakuun alussa tuli ilmoitus, että ehdokkaana ollaan, kertoo Ville Ojanen.

En tällä aikataululla sinne notkene. Ville Ojanen

Ehdokkuutta Ojanen pitää hienona väylänä uusiin kontakteihin. Se alkoi jo ehdokkuuksien julkaisusta. Pressitiedotteet kisasta lähetettiin Yhdysvalloissa tuhanteen radioon ja satoihin muihin medioihin.

Harmikseen Ville ei pääse New Yorkin Lincoln Centerin gaalaan, vaikka paikatkin sinne on varattu järjestäjän toimesta.

– Laitoin sinne viestin, että en tällä aikataululla sinne notkene. Jos tieto olisi tullut aikaisemmin, olisin harkinnut lähtöä.

Kansanmusiikkijuuret Kaustisella

New Yorkin IMA-gaalaa Ojanen kehuu, koska se on ottanut yhdeksi sarjaksi instrumentaalimusiikin. Samaa Ojanen toivoo myös kotimaisilta gaaloilta, muun muassa Emma-gaalalta.

Ojasen lapsuuden koti on keskellä Kaustisen kansanmusiikkifestivaalin aluetta ja Ville on soitellut 7-vuotiaasta alkaen vanhojen mestareiden kanssa. Oppia on saatu muun muassa pelimanniguru Mauno Järvelältä.

Kaiken taustalla on etnopoljento. Ville Ojanen

Kameleontti-levy ponnistaakin suomalaisesta kansanperinteestä, mutta lisäksi levyltä löytyy elokuvamaisia sävyjä.

– Sitä voi luonnehtia progressiiviseksi kansanmusiikiksi. Levyltä löytyy erilaisia ulottuvuuksia, mutta kaiken taustalla on etnopoljento.

Kameleontti-levyllä soittaa yhteensä 11 muusikkoa. Peruskokoonpanossa oli kieli- ja lyömäsoittimet, viulu ja puhaltimet. Vierailijana ovat trumpetisti Jorma Kalevi Louhivuori ja kampiliiraa soittava Eetu Klemetti. Kampiliira on 1000-luvulla Espanjan luostareissa kehitetty soitin, jossa kieliä soitetaan jousen sijasta pyörittämällä kammesta puukiekkoa.

– Levyltä löytyy tosi käheetä ja isoa soundia persoonallisilla soittimilla. Se on ollut minun tavoite ja tavaramerkki, linjaa Ojanen.

Etno- ja kansanmusiikki vahvoja Suomessa

Suomen etnomusiikkikulttuurin Ville Ojanen arvioi aika monipuoliseksi. Siitä löytyy saamelainen ulottuvuus, itäsuomalainen tyyli ja inkerinsuomalaisten musiikki.

– Länsi-Suomesta löytyy enemmän Euroopasta tullutta hovitanssi-pohjaista kansamusiikkia. Itseni näen ainoastaan säveltäjän tontilla. Sanoittaminen ei ole koskaan ollut läheinen juttu, luonnehtii Ojanen.

Uutta ja mullistavaa ei ole tullut. Ville Ojanen

Suomalaisessa modernissa kansanmusiikissa Ville Ojanen arvostaa koulutustarjontaa ja muusikoiden hyvää teknistä kehittymistä. Jotain uutta saisi jo tulla esille.

– 1990-luvun taite oli mullistavaa aikaa, kun tuli Värttinä, JPP ja sun muut. Sen jälkeen on pysytty ihan hyvällä perustasolla, mutta uutta ja mullistavaa ei ole tullut viimeiseen parinkymmeneen vuoteen.

Ville Ojanen jatkaa Saarijärvellä taiteilija-apurahalla vuoden loppuun. Lisäksi hän toimii tuntiopettajana Saarijärven musiikkiopistossa ja Kaustisen musiikkilukiossa. Päätoimiseksi opettajaksi Ojanen palaa ensi vuoden alussa. Sävellyspuolella on ensi vuonna valmistumassa etnopohjainen teos isolle orkesterille.

Ja jos New Yorkin gaalassa heltiää voitto kotiin, hän lupaa hoitaa passinsa taas matkailukuntoon.

Independent Music Awards netissä

Pitkän linjan musiikkitoimittajan Jake Nymanin mukaan Leonard Cohenin poismeno jättää musiikkimaailmaan ison aukon. Hän kuvailee Cohenia oman tiensä kulkijaksi, mystikoksi, jonka lauluissa oli paljon kauneutta. Laulaja-lauluntekijä Cohen kuoli 82-vuotiaana.

– Hän on omalla tavallaan korvaamaton. Turha lähteä vertailemaan häntä muihin, koska hän oli niin oman tiensä kulkija. Hän loi oman tyylinsä ja hänen musiikillinen perintönsä on hieno, sanoo Nyman.

Hän kuvailee Cohenia lauluissaan kirjalliseksi. Nymanin mukaan laulut olivat hyvin tekstipainotteisia ja aika yksinkertaisia. Nyman sanoo Cohenin esittäneen kappaleet omalla, aika karulla mutta erittäin kiehtovalla tyylillä.

– Hänen lauluäänensä on hyvin matala. Teemoissa hän käsittelee uskontoa, juutalaisuutta ja tietenkin on myös rakkauslauluja, mutta niissäkin hän on aika poikkeuksellinen, Nyman sanoo.

Nyman kertoo tehneensä ensimmäisen radio-ohjelmansa vuonna 1972 juuri Cohenista.

– Hänellä oli hyvä, luova kausi 1960–70-lukujen taitteessa, ennen kuin se vähäksi aikaa notkahti. Hän tuli tavallaan takaisin suuren yleisön tietoisuuteen 1980-luvulla, jolloin hänellä oli isompia hittejä, kuten Hallelujah. Sitten hän teki isoja kiertueita ja kävi Suomessakin useampaan kertaan.

Nymanin mukaan Cohen oli ristiriitainen persona, jonka lauluissa etenkin 1960–70-luvuilla kuului pasifismi.

– Muistan, että hän olisi sanonut lauseen "Olen anarkisti, mutta en pysty heittämään pommia", eli hyvin ristiriitainen siinä mielessä. Hänhän yritti Jom kippur -sodan aikana päästä taistelemaan Israelin joukoissa. Voidaan puhua aika ristiriitaisesta kaverista, jonka lauluissa oli hirveä määrä kauneutta, sanoo Nyman.

Yle Radio Suomessa on erikoislähetyksiä Cohenin kuoleman takia. Tänään perjantaina Yöradion ensimmäinen tunti (klo 23) on omistettu Cohenin musiikille. Jake Nymanin Popradio sunnuntaina klo 11 on kokonaan omistettu Leonard Cohenille.

Kirjaimellisesti joki on täynnä puuta. Nippuja, lisää puunippuja, kaikkiaan 12,5 kilometrin matkalla koko joki täynnä. Ilmakuva vuodelta 1939 on hämmentävä, kun sitä vertaa nykyiseen todellisuuteen, jossa Kajaanin kaupungin keskeisimmän ilmeen muodostaa rauhallinen ja puhdas jokimaisema.

Paitsi Kajaaninjoessa, puita oli tuohon aikaan myös Kaupunginlampi täynnä, kertoo Kajaanin tekninen johtaja Timo Soininen.

– Joki toimi Kajaanin Puutavaraosakeyhtiön vesivarastona ja Kaupunginlampi lammen reunalla toimineen Ämmän sahan puutavaravarastona. Ilmakuvassa näkyy nykyisen liikennepuiston kohdalla sahan lautataapelit, joissa sahatavara kuivattiin.

Uitto ja sahaus sotkivat Kaupunginlammen erittäin huonoon kuntoon – ilmakuvassa vuodelta 1956 sahan rakennus on jo purettu, mutta taapelikasoja on vielä jäljellä.

– Kaupunki on tehnyt erittäin ison työn alueen puhdistamisessa, sanoo Soininen.

Ensimmäiset kuvat sotasalaisuuksia

Kajaanin kaupungin ilmakuvat on kaikkien ihmeteltävänä netissä. Ilmakuvia on liki jokaiselta vuosikymmeneltä alkaen aikanaan tiukasti salaisesta, sotilaskäyttöön otetusta kuvasta vuodelta 1939.

– Se on ilmakuvattu puolustusvoimia varten, lentokorkeus on ollut varmaan kaksi tai kolme kilometriä. Silloin oli Suomessa jo käytössä saksalaisten valmistama tarkka ilmakuvakamera, jota käytettiin kartanvalmistukseen, kartoituskuvaukseen ja puolustusvoimien vakoilukuvauksiin.

Myös seuraavaksi vanhin kuva on sotilastarkoituksiin kuvattu vuonna 1944. Näitä kuvia vertaamalla paljastuu monta mielenkiintoista seikkaa pienen kaupungin historiasta.

Vaikka Suomi kävi sotaa, tehtiin Kajaaninjoella merkittäviä rakennustöitä. Koivukosken voimalaitos valmistui vuonna 1943 ja samoihin aikoihin uusittiin ensimmäisen maailmansodan aikaista Ämmäkosken voimalaitosta.

– Vaikka oli sota, se on ollut strateginen asia. Sekä Ämmäkosken peruskorjaus ja Koivukosken laajennus ovat minun tietojen mukaan tehty sotavankityövoimalla, sanoo Soininen.

Juuri ennen sotaa oli aloitettu myös Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön toimitusjohtajan edustusasunnon, Koskikaran rakentaminen aivan Ämmäkosken voimalaitoksen viereen joen partaalle.

– Vuoden 1944 kuvassa näkyy Koskikaran rakennus, jossa nykyään on ravintola Sirius. Vuonna 1939 rakennustyöt oli aloitettuna. Taisipa siinä olla sotavankeja myös Koskikaran rakennuksella töissä, sanoo Soininen.

Vuoden 1939 ja 1944 kuvia vertaamalla pitäisi löytyä myös jälkiä Kajaaniin talvisodan aikana tehdyistä pommituksista. Niitä on kuitenkin vaikea ilmakuvista nähdä selvästi.

– Jälkiä on tuossa keskustan alueella, samoin Purolassa. Valitettavasti tämä kuva on tehty todennäköisesti huonolla kuvausilmalla, joten pommitusten jälkiä tuolta keskustasta ei näy kovin selvästi, Soininen kertoo.

Pommituksissa paloi lähes 100 rakennusta – myös kaupungin virastotalo ja tonttikirja-arkisto.

– Kajaanin kaupungin keskustaajaman kartastot pääosin paloivat helmikuussa 1940, kun kaupungin virastotalo pommitettiin. Meillä on 1800-luvun historiallisia karttoja, mutta 1920- ja 1930-luvulta kaupungin kantakarttoja meillä on vähän. Jonkun verran jäi mustuneita karttoja ja niitä on sitten myöhemmin kerätty, kun kaupunkikartasto sodan jälkeen laadittiin uudelleen.

Hävinnyt asutusalue ja tontteja siirtolaisille

Ilmakuvasarjoista näkyy selvästi kaupungin kehittyminen asutusalue kerrallaan. Ensimmäisessä kuvassa Purola on jo hahmossaan, mutta rakennuksia on kovin vähän. Hallitsevana piirteenä ovat laajat pellot. 1970-luvulla Purola on jo täydessä laajuudessaan, mutta peltoja viljellään edelleen. Sen jälkeen maisema umpeutuu ja puskittuu.

Kuurnan alue kehittyi jo pian sodan jälkeen. Se kuului Kajaanin maalaiskuntaan vuoden 1977 kuntaliitokseen saakka.

– Kuurnan alue kuului pääasiassa seurakunnan omistamaan lukkarin virkataloon. Sodan jälkeen pidettiin siirtolaisten asutustoimitus, jolloin seurakunnan maat jaettiin pääasiassa siirtolaisille, mutta myös rintamamiestontteina rintamamiehille.

Yhtä aikaa keskussairaalan rakentamisen aikana 1960-luvun lopulla rakennettiin Palokankaan asutusalue.

Kuvissa myös näkyy, miten lähes kokonainen asutusalue häviää olemasta. Kajaanin Puutavaraosakeyhtiö rakensi 1900-luvun alkupuolella asuntoja työväelleen – myöhemmin Kajaani Oy:ksi muuttunut yhtiö oli jo laajentunut hyvin lähelle asuinaluetta.

– 1970-luvulla nuo rakennukset olivat menneet erittäin huonoon kuntoon. Silloin Kajaani Oy peruskorjasi nämä Tehdaskadun ja Kaupunginlammen välillä olevat muutamat rakennukset ja muut purettiin. Asuntoalueesta ei ole enää jäljellä kuin Kaupunginlammen rannalla olevat muutamat murtoharjakattoiset talot. Muuten siinä on pääasiassa nurmikkoa ja puistoa, sanoo Soininen.

Lisää sotasalaisuuksia ja jokirannan rynnäkkö

Vanhimmat ilmakuvat ovat aikanaan olleet sotasalaisuuksia, ja se paljastuu yhdestä myöhemmästä ilmakuvasta.

Kainuun prikaatia ryhdyttiin rakentamaan Kajaaniin 1960-luvun alussa. Prikaatin alue näkyy kaikissa ilmakuvissa, jotka on otettu sitä ennen. Mutta vuonna 1961 otetussa ilmakuvassa alue on rajattu kuvasta pois. Vain prikaatille oleva tie on näkyvissä.

– Sotilaskohteita ei tuohon aikaan saanut kuvata. Ne kartat, mitä meillä oli prikaatin alueelta tehty, ne oli merkitty leimalla ”Salainen, vain virkakäyttöön”. Mutta vuoden 1974 kuvassa prikaati näkyy jo lähes sellaisena kuin se nykyäänkin on, sanoo Soininen.

Keskellä kaupunkia näkyy myös yksi myöhempi muutos, tai pikemminkin paluu vanhaan. Kajaaninjoen kolmas voimalaitos, tunnelivoimala, rakennettiin 1995. Joen uoma leveni kauppatorin kohdalta jokivartta ylöspäin huomattavasti, kun Koivukoski padottiin – veden pinta nousi samalle tasolle kuin yläpuolisessa Nuasjärvessä ja Petäjäkoski hävisi kokonaan.

Tunnelivoimala on reilun kolmen kilometrin mittainen ja toistakymmentä metriä leveä. Louheet piti saada jonnekin, tietenkin mahdollisimman edullisesti. Suvantorannan puisto ilmestyy ilmakuviin tunnelivoimalan rakentamisen jälkeen.

– Puisto rakennettiin tunnelivoimalasta ajetun louheen päälle jokirantaan. Silloinen kaupunginarkkitehti Erkki Vähämaa vetäisi vanhan kartan päälle taiteellisen viivan, joka kuvaa tuota vanhaa rantaviivaa. Nykyinen Suvantorannan rantaviiva noudattaa sitä rantaviivaa, mikä siinä oli ennen Koivukosken rakentamisen valmistumista.

Ne oli merkitty leimalla ”Salainen, vain virkakäyttöön”. Timo Soininen

Soininen kertoo, että silloinen vesipiiri vastusteli jokirannan täyttöä.

– Mutta perustelimme sitä sillä, että ei kaupunki tässä ole uutta maata valtaamassa, vaan hakee ainoastaan aiempaa rantaviivaa, virnistää Soininen.

Vanhat synnit näkyviin ja tarinoihin eloa

Ilmakuvasarjalla on merkitystä sekä tavallisille ihmisille että virkakäytössä, sanoo Kajaanin tekninen johtaja Timo Soininen.

– Olemme jollekin kaupungin vanhoille asukkaille etsineet esimerkiksi siltaa, joka kulki Purolasta Lamminkadulta Kaupunginlammen yli Kajaani-yhtiön saunaan – se on ollut kahdessa paikassa. Nuoremmille virkamiehille etsittiin paikka, missä oli niin sanottu Ylisoutu ennen ponttonisiltaa. Se löytyi 1980-luvun ilmakuvasta.

Ilmakuvat kertovat maankäytön historiasta. Miten aika on muuttunut ja miten maankäyttö on muuttunut, sanoo Soininen.

– Niistä voidaan nähdä, miten kaupunkirakenne on kehittynyt. Kun tarkastellaan vanhaa ilmakuvaa ja kaupungin nykyistä paikkatietojärjestelmää päällekkäin, voidaan nähdä, mitä jonkin nykyisen tontin alueella on milloinkin ollut. Voidaan etsiä vanhaa rakennusta tai vaikka saastunutta maaperää vertaamalla nykyistä paikkatietojärjestelmää vanhoihin ilmakuviin. Sillä voidaan paikantaa tällainen mahdollisesti saastumisen lähde ja tutkia tarkemmin paikan päällä.

Taisipa siinä olla sotavankeja myös Koskikaran rakennuksella töissä. Timo Soininen

Soininen sanoo, että vanhoista kuvista löytyvät yksityiskohdat muuttuvat mielenkiintoisiksi, kun ne liitetään paikkaan, tarinaan ja ihmisten elämään. Esimerkki löytyy helposti alussa mainitusta Kajaaninjoen käyttämisestä puutavaran säilytykseen ja uittoon.

– Uittoyhdistyksen toiminta loppui 1980-luvun lopussa. Kaupunki oli juuri rakentanut ponttonisillan joen yli, johon uittoyhdistyksen vaatimuksen vuoksi piti tehdä aukaisuportti. Koko silta voidaan aukaista ja uittaa puuniput läpi. Kerran siitä uitettiin nippulautta ja sen jälkeen uittoyhdistys lopetettiin. Muistaakseni vuonna 1989 tai 1990, sanoo Soininen.

Musiikkitoimittaja Seppo Pietikäinen kuvailee edesmennyttä laulaja-lauluntekijä Leonard Cohenia hyvin sydämelliseksi, isälliseksi personaaksi, joka huolehti lähimmäisistään.

Pietikäinen on suomentanut Cohenin Armokirjan ja tavannut hänet useita kertoja 1980–90-luvuilla. Pietikäisen mukaan ensimmäinen tapaaminen järjestyi, kun hän halusi kysyä Cohenin kirjan muutamasta kohdasta, joita hän ei ymmärtänyt.

– Näytin tapaamisessa hänelle kohtia ja hän sanoi, että en tiedä, kyllä keksit jotakin. Juodaanko viiniä, Pietikäinen sanoo Ylen aamu-tv:n haastattelussa.

Pietikäisen mukaan Cohen oli humoristi ja se näkyi myös hänen kappaleissaan. Hänen mukaansa niistä löytää huumoria, kun teksteihin tutustuu hieman tarkemmin. Pietikäisen mukaan Cohen viljeli lauluissaan itseironiaa.

– Esimerkkinä on laulu, jossa hän laulaa, että I am the little jew who wrote the bible, eli olen pieni juutalainen, joka kirjoitti Raamatun.

Teksti oli Cohenille tärkeä

Cohen aloitti uransa runoilijana, selvittää Pietikäinen. Yliopistoaikoina hän oli Kanadassa nouseva runojen kirjoittaja ja lausui niitä ääneen. Pietikäisen mukaan teksti oli Cohenille erittäin tärkeä muusikkona.

– Kun lukee hänen laulutekstejään, niin ne ovat täydellisesti riimitettyjä. Hän ei koskaan antanut periksi siitä, että laittaisi sinne jotain muuta pelkästään asian takia, Pietikäinen sanoo.

Uppoutui henkisiin asioihin

Pietikäisen mukaan Cohenia kiinnosti paljon henkiset asiat, joihin hän uppoutui perusteellisesti. Juutalaisuus, zen-budhismi ja skientologia kiinnostivat Cohenia.

– Tietysti juutalaisuus on ensimmäinen, koska hän oli juutalainen.

Pietikäisen mukaan Cohen ei puhunut hänelle hengillisyydestään, mutta taiteessa se näkyi erittäin hyvin.

– Tämän viimeisen levyn ensimmäinen raita ponnistaa hyvin pitkälle juutalaisesta perinteestä ja levyllä jopa lauletaan jiddishin kielellä. Siinä lauletaan ”Olen valmis kohtaamaan jumalani”.

Pietikäisen mukaan voi tulkita, että hän ehkä aavisti kuolevansa pian.

Yle Radio Suomessa on erikoislähetyksiä Cohenin kuoleman takia. Tänään perjantaina Yöradion ensimmäinen tunti (klo 23) on omistettu Cohenin musiikille. Jake Nymanin Popradio sunnuntaina klo 11 on kokonaan omistettu Leonard Cohenille.

Einari Paakkanen oli 12-vuotias vuonna 1992, kun hänen isänsä alkoi puhua avaruusolentojen kanssa. Tavallisen jämsäläisen perheen elämä sai uuden käänteen verotarkastaja-isän saapuessa Helsingistä henkisen valaistumisen kurssilta.

Kotona isä kertoi toimittaja-äidille ja kahdelle lapselleen, että kaikki oli muuttunut.

– Pelasin siihen aikaan paljon roolipelejä ja luin sarjakuvia, joten pääsin aika luontevasti mukaan isän maailmaan. Katsottiin sitten yhdessä Salattuja kansioita, yhtäkkiä se kaikki muuttui todelliseksi, kun isä alkoi saada viestejä esimerkiksi Siriuksesta. Sitten lähdettiin syrjäiselle lumenkaatopaikalle katsomaan ufoja, kertoo Paakkanen.

Usko ufoihin horjuu

Avaruusolennot ja ufot ovat vieneet isää siitä saakka. Paakkasen isä uskoo esimerkiksi saavansa viestejä ulkoavaruudesta, näkevänsä ufoja ja pystyvänsä parantamaan sairaita.

Dokumenttielokuvassa Isäni tähtien takaa 36-vuotias Paakkanen käy perheensäkanssa läpi isänsä uskomusmaailmaa ja sitä, miten muut perheenjäsenet suhtautuvat siihen. Yksi syy lähteä tekemään elokuvaa oli se, että Paakkanen ei enää aikuisena uskonut isänsä maailmaan entiseen tapaan.

– Oli vaikea päätös kertoa isälle epäilyksistäni, koska olin vuosia ollut hänen joukkuekaverinsa. Nyt tulin tilanteeseen, että kohtasin isän ja kerroin, että en ole enää hänen puolellaan näissä asioissa. Se oli yksi elämäni vaikeimpia hetkiä, muistelee Paakkanen.

Hyvät ja pahat avaruusolennot

Viime vuonna kuvatussa dokumentissa pohditaan myös syitä, jotka ovat voineet vaikuttaa isän kokemaan valaistumiseen. Perhe koki suuren järkytyksen, kun äiti joutui tsunamiin ulkomaanmatkallaan. Kotiin jäänyt muu perhe odotti kauhulla tietoa äidin kohtalosta ennen kuin selvisi, että hän oli elossa.

– Mietin, että voisiko ratkaisu olla näinkin yksinkertainen, eli trauman synnyttämä valaistumisenkokemus. Mutta ei se ollut niin yksinkertaista, isän kyvyt olivat jo jossain määrin alkaneet ennen äidin onnettomuutta.

Sympaattisessa ja liikuttavassa dokumentissa Paakkanen muistelee jälkeenpäin maagiselta vaikuttavaa lapsuuttaan. Toisaalta isän paranormaali maailma on näyttäytynyt myös pelottavana. Paakkanen muistaa tapauksen, kun isä saapui töistä käyttäytyen kuin poikansa ikäinen lapsi.

– Myöhemmin isä paistoi lettuja ja alkoi yhtä äkkiä nauramaan. Hän laittoi kätensä kuumalle pannulle todella pitkäksi aikaa. Muistan sen varmasti. Sitten hän otti kätensä pois. Siinä ei ollut mitään jälkiä. Me molemmat vähän pelästyttiin, kertoo Paakkanen,

Säikähdyksestä toivuttuaan isä otti yhteyttä henkioppaaseensa, joka kertoi että pahat avaruusolennot olivat hyökänneet isään.

Moni pelkää hörhöksi leimaamista

Paakkasen isä ei ole piilotellut ufo-uskomuksiaan. Kukaan ei ole kuitenkaan ikinä haukkunut häntä hulluksi.

– Esimerkiksi isän työpaikalla verotoimistossa, jossa suurin osa oli naisia, kysyttiin isältä entisistä elämistä ja pyydettiin parannusta.

Paakkanen uskoo, että moni ymmärtää hänen isäänsä omista lähtökohdistaan. Rajatietoon uskovia tuntuu hänen mukaansa olevan Suomessakin paljon. Moni on ottanut Paakkaseen yhteyttä elokuvan tiimoilta.

– Monilla meistä on sellaisia kokemuksia, että on nähty mökille mentäessä valoja tai koetaan, että kuollut sukulainen puhuu vaikka unessa tai unen rajamailla. Ehkä se kynnys alkaa puhua niistä on aika korkealla. Koetaan, että pitää hävetä ja pelätään hörhöksi leimaamista, pohtii Paakkanen.

Omistaja liittää lemmikkiinsä ihmismäisiä ominaisuuksia. Sanotaan esimerkiksi, että koira on viisas tai mietteliäs tai että naukuva kissa "keskustelee".

Valokuvaaja Maija Astikainen kiinnostui eläinten inhimillistämisestä huomattuaan suhtautuvansa omaan kissaansa eräänlaisena puoli-ihmisenä, ei niinkään lajityypillisesti käyttäytyvänä eläimenä.

Kun Aalto-yliopiston dokumentaarisen valokuvauksen kurssille piti keksiä aihe, Astikainen päätti tutkia kaupunkien keskustoissa asuvien koirien ja näiden omistajien suhdetta. Häntä kiinnosti lemmikin elämä eläimelle epätyypillisessä, ihmisen muokkaamassa kaupunkiympäristössä.

– Valitsin koirat koska ne ovat ilmeikkäämpiä kuin kissat. Ne ovat lemmikkien prototyyppejä. Kun ihminen ajattelee lemmikkiä, hän ajattelee yleensä koiraa. Lisäksi koirat on helpompi saada pysymään paikoillaan kuin kissat, Astikainen kertoo puhelimitse.

Ensin hän otti yhteismuotokuvia koirista omistajiensa kanssa mutta huomasi pian, että kuvat muuttuivat kiinnostavammiksi, kun omistajat rajasi niistä pois. Silloin näytti siltä kuin koirat olisivat eläneet kaupunkiasunnoissa yksin.

Aalto-yliopiston kurssi loppui mutta kuvausprojekti jatkui. Ensin Astikainen kuvasi kaikki lähipiirinsä koirat. Sitten hän laittoi Facebookiin ilmoituksen, jossa etsi koiria kuvattavaksi. Lisää malleja löytyi rotuyhdistyksistä. Ihmiset myös ottivat häneen myös suoraan yhteyttä ja tarjosivat lemmikkejään kuvattaviksi.

Projektin aikana Astikainen oppi nopeasti, millaiset työskentelytavat koirien kanssa toimivat. Jos esimerkiksi haluaa koiran katsovan kameraan, sitä ei pidä kutsua nimeltä – silloin koira juoksee kuvaajan luo. Sen sijaan pitää tehdä ääniä, joilla saa koiran huomion.

– Matkin kissan maukumista, tuulen suhinaa tai erilaisia piipityksiä. Se on varmaan näyttänyt aika hassulta.

Projekti paisui lopulta kuuden vuoden mittaiseksi. Tässä kuussa Astikaisen kuvasarja One Dog Policy julkaistaan kirjana.

Sarjan kuvat ovat jo saaneet mediahuomiota niin kansainvälisesti kuin kotimaassakin. Aiheesta ovat kirjoittaneet muun muassa The Telegraph, Bored Panda, Today.com ja Mashable.com, joilla on kaikilla miljoonia seuraajia.

Inhimillistäminen kertoo luontosuhteen muutoksesta

Eläimet ovat meille tärkeitä. Se näkyy netin kissavideoiden suosiona ja suuren budjetin animaatioelokuvina, joissa seikkailevat puhuvat eläimet. Lemmikkikoirille on omia vaatemallistoja ja niille järjestetään jopa häitä. Söpöt eläimet ovat valtava markkinavoima.

Yllä olevissa esimerkeissä eläimiin ei suhtauduta eläiminä, vaan kyse on antropomorfismista eli eläinten inhimillistämisestä.

Inhimillistämisen taustalla on Astikaisen mukaan ihmisen muuttunut luontosuhde. Kaupungistumisen myötä ihminen on alkanut toimia ja kommunikoida vain toisten ihmisten kanssa. Kun eläinten kanssa ei olla tekemisissä, niihin ei enää osata suhtautua eläiminä.

– Ihminen kaipaa luontoon, mutta ei enää ymmärrä, miten luonto toimii ja mikä on eri eläimelle lajityypillistä.

Suhtautuminen, joka olisi eläimelle hyväksi, voi tuntua meistä vaikealta ja epäloogiselta

– Esimerkiksi ihmistä ovella iloisesti hyppien tervehtivää koiraa tekee intuitiivisesti mieli halata, vaikka se pitäisi jättää huomiotta, jotta sitä ei kannusteta epätoivottuun käytökseen.

Koirien inhimillistämistä on kuvattu taiteessa ennenkin. Yksi kuuluisa esimerkki ovat Cassius Marcellus Coolidgen 1800- ja 1900-luvun taitteen maalaukset pokeria pelaavista korista.

Valiokuvataiteessa koirien inhimillistämistä on tutkinut muun muassa William Wegman, jonka kuvissa koirat ovat usein ihmismäisissä asennoissa, ihmisen vaatteisiin puettuina.

Astikainen ei halunnut pukea malleilleen ihmisten vaatteita tai käyttää kuvissaan muuta rekvisiittaa, vaan dokumentoi koiria näiden normaalissa ympäristössä.

Sohvat, sängyt, keittiöt ja kylpyhuoneet eivät tietenkään olisi normaaleja ympäristöjä luonnossa villinä eläimille eläimille tai maaseudun kotieläimille. Mutta lemmikeillemme, noille puoli-ihmisille, niistä on tullut jokapäiväisiä, tavallisia elintiloja.

One-Dog Policy (Khaos Publishing) julkaistaan 24.11.

Kuvia on esillä Helsingissä Aalto EE:n Bang Bang Galleryssa (Runeberginkatu 14–16) 5.1.2017 saakka. Näyttely auki sopimuksen mukaan. Näyttelyssä on avoimet ovet ke 23.11. klo 17-19.

Kuukausi sitten Leonard Cohen kertoi The New Yorker -lehdelle olevansa valmis kuolemaan. Uutinen levisi ympäri maailmaa ja se tavoitti myös suomalaisen Jarkko Arjatsalon, joka tunsi Cohenin henkilökohtaisesti.

Eläkkeellä olevan tilintarkastajan mukaan Cohenista tuntui, että hänen sanansa ymmärrettiin väärin.

– Tavallaan hän perui vähän puheitaan, koska media reagoi niin, että hän olisi kuolemassa, Arjatsalo kertoo.

Lopulta lausunto osoittautui ajankohtaiseksi. Taiteilijan manageri soitti suru-uutisen Arjatsalolle torstaina. Cohen oli kuollut maanantaina kotonaan Los Angeleissa.

– Kyllähän se oli aika järisyttävä tieto. Ei hän olettanut, että se näin nopeasti tapahtuu, vaikka jokainenhan täältä lähtee. Hän oli 82-vuotias.

The New Yorkerin tuoreessa podcastissa kerrotaan Cohenin kärsineen syövästä. Kuolinsyystä ei ole tarkkaa tietoa, mutta laulaja ja runoilija oli Arjatsalon mukaan joutunut vakavaan tapaturmaan päivää ennen kuolemaansa. Sitä ennen kaikki oli ollut kuten ennenkin.

– Hän kirjoitti mailin minullekin vielä pari tuntia ennen onnettomuutta. Se oli ihan rutiinikirjeenvaihtoa, Arjatsalo kertoo.

Cohen kutsui fanisivuston ylläpitäjän kylään

Arjatsalo, 66, tutustui Coheniin henkilökohtaisesti 1990-luvun lopulla. Suomalainen tilintarkastaja oli perustanut harrastuksena verkkoon kanadalaistaiteilijan fanisivuston.

– Sain teknistä tukea pojaltani. Ihan uutuudenviehätyksestä testasimme internetin saloja.

Leonard Cohen Files vyöryi maailmalle omalla painollaan, sillä internet ei vielä ollut loputtoman tiedon lähde. Hyvälle aineistolle riitti yleisöä ilman mainoskikkoja. Maailman tärkeimmäksi Cohenin tietoja kokoavaksi nettisivustoksi se kasvoi, kun Cohen tarjoutui antamaan suomalaiselle ensikäden tietoa.

– Hän oli siihen aikaan zen-munkkina luostarissa. Siellä oli yksi puhelinlinja ja tietokone, jolla hän oli kuin ihmeen kaupalla löytänyt sivuston. Cohen lähetti minulle mailin, että jos haluan, niin hän voi lähettää minulle käsikirjoituksia, piirroksia ja muuta materiaalia. Hän tosiaan kysyi, haluanko vai en, Arjatsalo hymähtää.

Syntyneen yhteistyön ja ystävyyden merkiksi Cohen kutsui Arjatsalon perheineen kylään kotiinsa Los Angelesiin vuonna 1999. Vierailu on Arjatsalolle lämpimin muisto Leonard Cohenista.

– Hän asui länsi-Hollywoodissa Los Angelesissa tavallisten ihmisten omakotitaloalueella. Ei suuren maailmantähden residenssissä vaan ihan samanlaisessa asunnossa kuin muutkin sillä kadulla.

– Elintavoiltaan hän oli varsin askeettinen. Keskiluokkainen koti oli äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettu: valkoinen yleisilme ja hyvin vähän huonekaluja.

Hän ei koskaan juossut rahan perässä. Jarkko Arjatsalo

Arjatsalon mukaan elämäntapa peilasi Leonard Cohenia taiteilijana.

– Hän ei koskaan juossut rahan perässä. Tärkeämpää oli, että hän sai sanoa asiansa ja tehdä musiikkinsa sellaisena kuin halusi. Kaupalliset aspektit olivat täysin toissijaisia, Arjatsalo painottaa.

Cohen halusi faneilleen hyvät paikat konsertteihin

Arjatsalon ylläpitämä nettisivusto yhdistää kymmeniätuhansia Cohen-faneja ympäri maailmaa. Pääsivuston rinnalle perustetulla keskustelufoorumilla on noin 30 000 rekisteröitynyttä jäsentä.

– Meillä oli sellainen systeemi, että Cohen kuulutti kiertueiden alkamisen sivustolla ja aloitti siellä ennakkomyynnin. Hän halusi, että vanhat fanit saavat hyvät paikat.

Aktiivinen yhteisö kokoontuu yhteen joka toinen vuosi jossain päin maailmaa. Perinne alkoi 1998.

– Välivuosina olemme tavanneet pienemmällä porukalla Kreikassa Hydran saarella, jossa Cohenkin aikoinaan asui. Hänen perheellään on talo yhä siellä.

– Saari on noin tunnin matkan päässä Ateenasta. Siellä ei ole lentokenttää, ei autoteitä.

Arjatsalo vakuuttaa, että kokoontumisperinnettä vaalitaan myös Cohenin kuoleman jälkeen.

Cohen ei osannut sanoa ei

Arjatsalo ehti tavata Cohenin muutamia kymmeniä kertoja. Musiikkinsa ja runojensa perusteella Cohen oli suuri humanisti, ja sitä hän oli Arjatsalon mukaan myös privaatisti.

– Vaikka hän esiintyi kymmenilletuhansille ihmisille kerrallaan, niin yksityishenkilönä hän oli lähestulkoon ujo. Hän oli äärimmäisen ystävällinen ja kuunteli tarkkaan, mitä kulloinenkin keskustelukumppani sanoi. Hän arvosti keskustelukumppaneitaan.

Cohen oli niitä ihmisiä, joiden on vaikea sanoa ei.

Hän hioi tekstejään ja musiikkiaan lähes loputtomasti. Jarkko Arjatsalo

– Hän aina suostui, kun joku kysyi nimmaria, yhteiskuvaa tai halausta. Keikkapaikkakunnilla hän ei voinut lähteä ulos hotelleista. Venetsiassa olimme ulkoilmakahvilassa, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Joka toinen ohikulkija pysähtyi seuraamme.

Tapaamisten lisäksi Arjatsalo pitää äärimmäisen antoisana vuosien varrella käytyä sähköpostikeskustelua.

– Sain hyvän käsityksen siitä luomisprosessista, jonka perfektionistitaiteilija käy läpi. Hän hioi tekstejään ja musiikkiaan lähes loputtomasti, kunnes oli tyytyväinen niihin.

– Viimeisinä vuosina levyjä tuli vähän useammin, koska hän ymmärsi, että aikaa on rajatusti. Se ei suinkaan häirinnyt tuotannon laatua.

Työt jäivät kesken

Leonard Cohen työskenteli viimeiseen saakka. Moni projekti jäi kesken. Meneillään oli vahva luomiskausi.

Perfektionistina hän halusi muodostaa yhtenäisiä kokonaisuuksia. Jarkko Arjatsalo

Taiteilija oli jo käynnistänyt tuottaja Patrick Leonardin kanssa uuden levyprojektin vasta julkaistun You Want It Darkerin jatkoksi. Siinä Cohenin karheaa ääntä olisi säestänyt kamariorkesteri.

– Hän oli siitä hyvin innostunut, koska se olisi ollut ihan uudenlaista luomista hänellekin, Arjatsalo kertoo.

– Lähestulkoon painokelpoisena oli myös puolensadan runon kokoelma. Hän työskenteli ihan viimeiseen hetkeen saakka.

Arkistossa on myös julkaisematonta musiikkia.

– Sellaisia lauluja, jotka olisi voinut julkaista viimeisillä levyillä, mutta perfektionistina hän halusi muodostaa yhtenäisiä kokonaisuuksia, Arjatsalo sanoo.

Perheen merkitys

Arjatsalo oli mukana parillakymmenellä keikalla Cohenin viimeiseksi jääneellä kiertueella 2008–2013. Laulajan viimeinen esiintyminen oli Aucklandissa Uudessa-Seelannissa joulukuussa 2013.

Suomessa Cohen nähtiin viimeisen kerran syyskuussa 2012. Taiteilija lähetti Töölön jalkapallostadionin lavalta terveiset Arjatsalolle, joka seisoi eturivissä.

– Kyllä se tietenkin oli hieno hetki. Cohen taisi etukäteen mainita, että hän saattaa jotain asiasta lausua, mutta tuli se silti yllätyksenä.

Cohen loi keikkalavoilleen vastustamattoman tunnelman, joka syntyi ehkäpä siitä, että taiteilija oli oma lämmin itsensä kollegoidensa seurassa.

– Tekninen henkilökunta ja bändi muodostivat eräänlaisen perhepiirin. Saimme olla vaimoni kanssa mukana parillakymmenellä keikalla 2008–2013.

Esiintymisten loputtua Cohenin oman perheen merkitys korostui.

– Hänelle kävi tietyllä tavalla perhekeskeisyyteen siirtyminen. Se oli havaittavissa. Kolme lastenlasta olivat hänelle todella tärkeitä. Hän lähetteli heistä kuvia silloin tällöin, ja mekin lähetimme hänelle kuvia ainoasta lapsenlapsestamme, Arjatsalo kertoo.

Juutalaisperheeseen 1934 syntynyt Cohen siunattiin keskiviikkona syntymäkaupungissaan Montrealissa, Kanadassa, taiteilijan isoisän perustamassa synagogassa. Yleisölle avoin muistotilaisuus järjestetään myöhemmin Los Angelesissa.

Sinne hänet on istutettu, kansakunnan kulttuurisen kaapin päälle, tummissa laseissa, hippipontso päällä. Sinne asti kuuluu, miten karaokebaareissa ja iltanuotioilla pahoinpidellään hänen rakastetuimpia laulujaan. Lumi teki enkelin eteiseen, Juodaan viinaa, Yhtenä iltana, Jos sä tahdot niin, Mandoliinimies.

Nyt Hector on lähdössä kiertämään Suomen suurimpia halleja. Niissä hän esittää kymmenhenkisen bändinsä kanssa valikoituja paloja yli tuhannen laulun kokoelmastaan 50 vuoden ajalta. Pitää mennä, koska yleisöä täytyy kiittää. Pitää mennä, koska on lauluja, jotka ihmiset haluavat kuulla uudelleen ja uudelleen.

Soittohommat ovatkin miehen mieleen, muu pokkurointi vähän piinallista. Mieluummin kuin istuisi haastateltavana, Hector soittelisi akustista kitaraa kotisohvalla ja katselisi, miten lapsenlapset kasvavat.

Sitä paitsi hän ei viihdy kaapin päällä pätkääkään. Jalustalle asettelu on hölmöä hommaa.

– En mä itsekään löisi kenellekään rasitteeksi sellaista ikonin naamaa. Ihan tavallisia karvaperseäijiä tässä ollaan, vähän kitaraa rämpytellään. Kun on ollut naama esillä eri vuosikymmeninä ja menestystäkin tullut, niin media pullistelee ja nostaa ihmisiä.

Vilpittömän kursailun keskellä Hector myöntää osuneensa sellaiseen kohtaan suomalaista sielunmaisemaa, jonne laulut ovat jääneet. Ei hän ihan tarkkaan tiedä, miksi.

– Tuntuuhan se hyvältä, että on saanut niin monta onnistumista, että 50-vuotistaiteilijajuhlan yhteydessä voidaan puhua niistä korulausein.

Uusi Amerikka kuiski korvaan

Kun jokin on hirveän tärkeää, se on usein todella kamalaa. Niin kamalaa, ettei siitä jälkeenpäin oikein edes muista mitään. Sellaista oli, kun hyvin nuori Heikki Harma kipusi 1960-luvun alkuhämärissä helsinkiläisen Folk Klubin lavalle ja esitti ensimmäisen oman kappaleensa Huuto. Se ei ole säilynyt ja se on Hectorin mielestä vain hyvä asia.

Se, että biisin nimi oli sama, kuin beat-runoilija Allen Ginsbergin tunnetuimmalla runolla, oli sattumaa. Mutta ei sen olisi tarvinnut olla. Amerikan uudet äänet olivat supattaneet nuoren miehen korvaan jo pitkään.

– Yhdysvalloista tuli folkaalto, joka liittyi kansalaisoikeuksien ajamiseen, poliittiseen toimintaan, opiskelijaliikkeeseen. Se tuli meille vähän myöhässä ja ensin muoti-ilmiönä, niin kuin kaikki silloin.

Tiernapojat, Cantores Minores, oman veljen rautalankabändi Les Mirages, Folk Klubilla kavereiden kanssa esitetyt lainakappaleet ja käännösbiisit – Kun Heikki Harmasta tuli Hector, oli hänellä jo rutkasti kokemusta esiintymisestä.

Se, miten pelottavaa oli olla yksin lavalla, oli silti yllätys. Se tuli eteen, koska yhteiskunnan käsky kävi. Siviilipalveluksen valinnut lukiolaispoika jäi kitaransa kanssa seisomaan, kun kaverit lähtivät armeijaan. Heikistä tuli Hector.

– Meillä oli folktrio, mutta muut menivät palvelukseen. Folk Klubin ilmapiiri oli niin kannustava, että jotenkin sitä uskalsi. Kuka vain sai laulaa; lava oli sinun, kun ilmoitit etukäteen. Vähän kuin nykyisin karaokessa.

Esiintymiskammon voittamiseen meni yli 40 vuotta.

– Mulla on ollut aina stage fright, selätin sen vasta kymmenisen vuotta sitten. Toisaalta olen ymmärtänyt, että se on terve asia, kuuluu kuvaan. Pitää olla jännittyneisyyden tila, jonka yleisö laukaisee.

Dylanin palavasieluinen julistus sytytti teini-Heikin

1960-luvulla elettiin musiikissa vallankumouksellista aikaa. Esiin marssi nuorten muusikoiden polvi, jolle ei kelvannut hittitehtaiden tuotanto. Heillä oli oma soundi ja omat sanat. Se sekoitti läntisen maailman nuorison päät ja mullisti äänilevyteollisuuden.

Lukiolaispoika Harmaan putosivat kovaa muun muassa The Beatles ja Simon & Garfunkel, mutta suurin kaikista oli Bob Dylan.

– Dylanin alkutuotannon julistus, palava liekki sielussaan oleva runoilija vetosi meikäläiseen, teini-ikäiseen poikaan.

Se, miksi Hectorin ääni alkoi kuulua myös Helsingin folkpiirien ulkopuolella, johtui kuitenkin Buffy Saint Marien kappaleesta Universal Soldier . Hector teki siitä oman versionsa. Palkkasoturi-single julkaistiin alkuvuodesta 1966.

– Siinä oli jotain uudenlaista lumovoimaa. Kun esitin oman käännökseni Folk Klubilla, minut löydettiin.

Kokopäiväiseksi ammattimuusikoksi heittäytymiseen meni kuitenkin vielä parikymmentä vuotta.

Soolouran väliin kiilasi Svenska Teaternin Hair-musikaalin kaartista vuonna 1969 koottu Cumulus. Nelihenkinen folkyhtye oli Hectorin korkeakoulu sanoittajana. Hän kirjoitti tekstit sen jokaiseen alkuvuosien kappaleeseen.

Hector lähti Cumuluksesta vasta kolmannen sooloalbuminsa Hectorock I:n aikoihin vuonna 1974. Siitä tuli yksi Suomi-rockin perusteoksista.

Pop-musiikin manifesti

Oli myös toinen keskeinen syy muusikontyön sivutoimisuuteen. Se oli Yleisradio. Heikki Harma kävi heti ylioppilasvuotenaan kurssit ja pestautui toimittajaksi. Sille tielle hän jäi 20 vuodeksi, eikä kokonaan hylännyt radiota sen jälkeenkään.

Nuorten, poporientoituneiden toimittajien iskuryhmä halusi tehdä selvän pesäeron radioaaltoja hallinneeseen keski-ikäiseen äijäporukkaan. Heillä oli missio ja he toteuttivat sitä rakkaudesta lajiin.

– Meillä oli suuri tehtävä tarjota Amerikan ja Englannin herkkuja tuoreeltaan yleisölle. Me saimme sellaisen systeemin pyörimään, että meillä oli uudet levyt heti, kun listoilla tapahtui joku muutos. Me todella halusimme nostaa popmusiikin profiilia, kun kävi ilmeiseksi, miten suuri vaikutus sillä on nuorisokulttuuriin ja koko maailmaan.

Koska musiikkitoimittaja Heikki Harma teki työtään sormet muutoksen pulssilla, imeytyivät vaikutteet myös Hectorin musiikkiin.

– Kun olin sopivasti kaiken musiikin keskellä, niin otin ihan harkitusti vaikutteita sieltä, mistä hyviä löytyi. Se, mikä on omaperäistä, on eri juttu, mutta lähtökohtaisesti rock on ollut 1960-luvulta lähtien sitaattitaidetta. Mitään mullistavaa uutta on vaikea enää keksiä.

Yksi tärkeimmistä kohtaamisista oli David Bowie 1970-luvun alussa. Life on Mars päätyi Sudenkorennoksi Hectorin levylle. Bowien äänimaiseman aarteita valui myös moniin omiin sävellyksiin.

Hector värjäsi tukkansa punaiseksi, veti pitkävartiset saappaat jalkaansa ja kajalia silmiin. Kookas mies teki tuttavuutta oman feminiinisen puolensa kanssa.

– Tällainen moniseksuaalinen hahmo oli siihen asti ollut aika vieras ilmiö rockissa. Bowie vaikutti mun esiintymiseen ja ulkoasuun, mutta ennen kaikkea vaikutus oli musiikillinen. Bowie avasi täysin uuden pelikentän ja siirtyi aina loistavasti ajassa pikkuisen edelle muita. Hän oli loppuun asti trend setter.

"Olen jo vanha äijä, enkä mikään muutosvoima"

Työttömän arkkiviisu, Liisa pien, Kuinka voit väittää, Eurooppa, Kadonneet lapset. Hector on aina tehnyt yhteiskunnallista musiikkia.

Roihuavan punaisen 1970-luvun laululiikkeen kaanoniin hän ei kelvannut, koska ei istunut äärivasemmiston polvelle, ei hankkinut jäsenkirjaa, ei rampannut opintopiireissä.

Jotain siitä ajasta hän silti kaipaa.

– Yhteiskunnallisesti merkittävää musiikkia ei tehdä samalla paatoksella ja eetoksella kuin 1970-luvulla. Se on vähän sukupuuttoon kuollut laji. Jotkut hyvät tyypit, kuten Paleface, ylläpitävät sitä rap-piireissä, mutta on vaikea kuvitella, että siitä seuraisi enää mitään suosion myrskyä.

Jollain tavalla, jossain muodossa yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin heijastuu musiikkiin. Nuoret ovat aina halunneet äänensä kuuluviin, tuumii Hector.

– On se kummallista, jollei sellaista ääntä jossain vaiheessa rupea kuulumaan, jos meillä tällainen oikeistolainen politiikka jatkuu. Jostain se purskahtaa pintaan, usein se alkaa tuolta kaduilta. Mä oon vanha äijä jo, enkä koe olevani mikään muutosvoima. Se on nuorten juttu.

Tumput eivät kuitenkaan ole pudonneet käsistä, eikä Hector aio lopettaa musiikin tekemistä. Välillä on ollut hiljaisempaa. On ollut sairautta, muita töitä ja perheasioita. On ollut myös turhautumista siihen, että toistaa samoja ideoita, eikä osaa uudistua. Kyllästymistä koko hommaan.

Yhden kerran Hector ehti jo pitää jäähyväiskiertueen, mutta totesi pian, että idea oli huono. Sitä, minkä hän aloitti kuin sankarinsa Dylan, hän aikoo jatkaa sankarinsa lailla.

– Hän on sanonut tekevänsä eternal touria, ikuista kiertuetta. Niin kauan kuin tämä on näin nastaa, jatkan. En aio lopettaa, ellei vastaan tule sellaiset terveyteen liittyvät syyt, ettei enää jaksa tai pysty.

Tämä tarina kertoo sankaruudesta, roistoista ja lahjomattomasta kuonosta. Tarina on tosi.

Nelikymppinen rikostutkija ja entinen YK-sotilas Toni Lahtinen kaipaa elämäänsä sisältöä ja merkitystä. Hän irtisanoutuu ja matkustaa eri puolilla maailmaa vapaaehtoistyössä eläinten parissa. Mies etsii kohdetta, johon suunnata tarmonsa ja pakottava halunsa auttaa.

Vuonna 2011 kohde vihdoin löytyy: Lahtinen päättää pelastaa afrikannorsun sukupuutolta. Salametsästys ja norsunluukauppa uhkaavat hävittää tämän maalla elävistä nisäkkäistä suurimman.

Miestä järkyttävät tilastot, joiden mukaan Afrikassa tapetaan joka päivä yli 80 norsua. Tätä vauhtia afrikannorsu kuolee sukupuuttoon kymmenessä vuodessa.

Norsuunluun haistaminen vaikeaa

Kohdemaaksi valikoituu Tansania, jonka pääkaupunki Dar es Salaam on salakuljetuksen keskuspaikka Itä-Afrikassa. Paikallinen luonnonsuojeluorganisaatio Pams Foundation lupautuu yhteistyökumppaniksi.

Lahtinen kouluttaa kaksi koiraansa, labradorinnoutaja Rokan ja terrieri Kipparin, haistamaan aseita ja norsunluuta. Se ei ole helppoa. Ruutisavujäljen haistaa kyllä, mutta norsunluu jättää hyvin heikon hajujäljen.

Tansaniassa team Rokan tehtävänä on auttaa poliisin eliittijoukko NTSCIU:ta ja sen iskuryhmää salakuljettajien jahtaamisessa. Lisäksi Lahtinen kouluttaa poliisin koirayksikköä ja näille valitsemiaan koiranpentuja.

Mukaan Tansaniaan matkustaa tv-toimittaja, dokumentaristi Tommi Ketonen. Miehet ovat tutustuneet Suomessa, heitä yhdistää huoli afrikannorsun tulevaisuudesta.

Filmitähdeksi DiCaprion elokuvaan

Projekti alkaa kesällä 2015. Olosuhteet Tansaniassa eivät ole helpot. On kulttuurien eroavaisuuksia aikakäsityksessä ja toimintatavoissa eikä kommunikaatiokaan aina onnistu. Hiostava kuumuus vie Kipparilta kyvyn työskennellä.

Rokka sen sijaan onnistuu ilmiömäisellä hajuaistillaan löytämään todisteita, joiden ansiosta tansanialaispoliisi saa pidätettyä suurrikollisia, joita on vuosikausia jahdannut.

Yksi Rokan uroteoista on ikuistettu näyttelijätähti Leonardo DiCaprion tuottamaan dokumenttielokuvaan Taistelu norsunluusta (The Ivory Game).

Tansanian poliisin erikoisjoukot ovat juuri pidättäneet Itä-Afrikan etsityimmän salakuljettajapomon, Paholaiseksi kutsutun Shetanin. Mies on johtanut viidessä maassa 15 eri rikollissyndikaattia. Poliisit ovat tutkineet Shetanin auton, mutta eivät ole löytäneet todisteita norsunluusta. Paikalle kutsutaan team Rokka.

DiCaprion kuvausryhmä on saanut vihiä Shetanin pidätyksestä ja erikoisesta norsunluukoirasta.

Dokumentaristi Tommi Ketonen muistelee, miten DiCaprion kymmenhenkinen filmiporukka kaarsi komeasti paikalle kolmella ilmastoidulla kuvausautollaan. Suomalaiset ja sankarikoira olivat jytyyttäneet perille mopotaksilla.

Kuvausryhmä yritti esittää, että heillä palaa pieni omaisuus päivässä, että voisinko olla häiritsemättä ja kuvata jonain toisena päivänä. Tommi Ketonen

– Kuvausryhmä yritti esittää, että heillä palaa pieni omaisuus päivässä, että voisinko olla häiritsemättä ja kuvata jonain toisena päivänä. Vastasin kuvanneeni tätä jo vuoden Suomessa ja viisi kuukautta Tansaniassa, että jos joku heistä tulee minun kuviini, niin hän saa lähinnä turpaansa, Ketonen nauraa.

– Sovimme sitten, että kuvaamme rinta rinnan ja olkapää olkapäätä vasten ja kaikki sujui hyvin.

Rokka löytää kuin löytääkin Shetanin auton uumenista jäämiä norsunluusta. Tällä hetkellä Shetan on vangittuna ja häntä syytetään 118 norsun syöksyhampaan laittomasta myynnistä. Luiden yhteisarvo on lähes miljoona euroa.

Ilman Rokan löytöjä poliisi olisi ollut usein avuton

Shetan on vain yksi Itä-Afrikan norsunluukaupan ja salametsästyksen suurroistoista, joiden jahtaamisessa team Rokka on mukana. Alueella toimii useita järjestäytyneen rikollisuuden mafioita ja suurenluokan salakuljettajia. Laiton norsunluukauppa on miljardibisnes, jonka lonkerot ulottuvat korruptoituneessa Tansaniassa kaikkialle.

Ilman Rokka-koiran harvinaista kykyä, ilman sen löytämiä todisteita norsunluunjäämistä, moni roisto kulkisi vielä vapaana. Koiran tärkeimpiä löytöjä pidetään jopa käänteentekevinä taistelussa norsunluun salakuljetusta vastaan, Tommi Ketonen sanoo.

– Isojen rikollispomojen pidättämisellä oli suuri symbolinen merkitys. Heidän tilalleen tulee tietenkin uusia tekijöitä, mutta tämä on kuitenkin merkki siitä, että jotain tässä epätoivoiselta tuntuvassa tilanteessa tehdään.

Loppu koirien hakkaamiselle

Salakuljetuksen vastaiselle taistelulle vielä tärkeämpää kuin Rokka-koiran urotyöt on se, että tansanialaispoliisit oppivat kouluttamaan omia norsunluukoiria.

Opetustyö oli aloitettava pohjamudista, Rokan isäntä Toni Lahtinen kertoo. Tansanialaispoliisissa koirayksikön arvostus oli pohjalukemissa, samoin koirien.

Koirayksikkö kuului poliisin alimpaan kastiin. Koiria laiminlyötiin ja koulutettiin hakkaamalla. Toni Lahtinen

– Koirayksikkö kuului poliisin alimpaan kastiin. Koiria laiminlyötiin ja koulutettiin brutaalisti hakkaamalla.

Yksikön poliisit katsovatkin pöllämystyneinä suomalaiskouluttajan tapaa opettaa koiria lempeästi palkiten rangaistusten sijaan.

Pikkuhiljaa suomalaisoppi alkaa mennä perille. Lahtinen valitsee viisi sekarotuista koiranpentua koulutettaviksi. Mies käynnistää myös rähjäisen poliisikennelin kunnostustyöt.

– Vaikka autoimme läpimurtoihin suurrikollisten tutkinnassa, minulle merkittävintä koko projektissamme oli se, että käänsimme päälaelleen eläinsuojeluun ja eläinten hyvinvointiin liittyvän kulttuurin Tansanian poliisissa, Lahtinen sanoo.

Tällä hetkellä poliisivoimien ylpeytenä toimii viisi sekarotuista norsunluukoiraa, Gilo, Nopi, Haki, Kia ja Naki. Heitä kohdellaan Lahtisen oppien mukaan. Myös poliisikoirayksikön arvostus on noussut.

– Kouluttamani poliisit pitävät tiivistä yhteyttä. Eräs nuori ja arka koirayksikön poliisi kirjoitti hiljan, että Jumala sinunatkoon meitä: hänen itsetuntonsa on ansiostamme noussut uusiin mittoihin.

"Ole hiljaa tai sinut tapetaan"

Puolitoista vuotta kestäneen kehitysyhteistyöprojektin loppuaika Tansaniassa oli Lahtisen mukaan erityisen kuluttava, jopa hengenvaarallinen. Mies kertoo löytäneensä kaikkialle ulottuvaa korruptiota myös poliisivoimista, jopa yhteyksiä suuren luokan salakuljetusbisneksiin.

Tilanne kulminoitui siihen, että minulle sanottiin "ole hiljaa tai sinut tapetaan". Toni ahtinen

– Tilanne kulminoitui siihen, että minulle sanottiin "ole hiljaa tai sinut tapetaan", Lahtinen sanoo.

Team Rokka palasi Suomeen syksyllä 2016. Mies ja koirat lepäilevät nyt kotikonnuillaan Itä-Hämeessä ja nauttivat lenkkeilystä lumisessa maastossa.

Aika Afrikassa antoi paljon, mutta söi voimia ja rahaa. Lahtinen laittoi projektiin koko omaisuutensa. Yhtään ei silti kaduta, mies vakuuttaa.

Heikoimpien auttaminen, eläinten suojelu, tekee minut onnelliseksi. Toni Lahtinen

– Jos mitään elämässään haluaa saavuttaa, on pantava itsensä likoon. En koe tehneeni uhrauksia. Heikoimpien auttaminen, eläinten suojelu, tekee minut onnelliseksi.

Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto luovutti Team Rokalle Vuoden eläinsuojeluteko 2016 -palkinnon työstä norsujen salametsästystä vastaan.

Mutta hei, ei tarina vielä voi päättyä. Yksi kysymys on vastaamatta: kohtasivatko suomalaismiehet sitä kaikkein tärkeintä, kaikkien ponnistelujensa kohdetta, norsua?

Tällä kertaa eivät, poliisityö vei kaiken ajan. Mutta kumpikin on nähnyt savannin uhanalaisen jättiläisen aiemmilla reissuillaan. Kokemus vetää hiljaiseksi, miehet sanovat.

– Afrikannorsu on henkeäsalpaava näky. Se on majesteettinen, rauhallinen ja selvästi hyvin älykäs olento.

Utsjoelta lähtöisin oleva taiteilija Niillas Holmberg on valittu Vuoden saamelaiseksi 2016.

Niillas Holmberg on tullut tunnetuksi niin runoilijana, muusikkona, näyttelijänä kuin saamelaisten oikeuksia edistävänä aktivistinakin. Näistä ansioista hänet palkitaan Vuoden saamelaisena.

– Niillas Holmbergin tekemä pohjoissaamenkielinen kirjallisuus ja musiikki on merkittävä kulttuuriteko. Saamenkielistä kirjallisuutta ja musiikkia on julkaistu erittäin rajallisesti, joten Holmbergin useat runoteokset ja levyt ovat merkittävä lisä saamelaisen kirjallisuuden ja musiikin tarjontaan, valitsijaraati toteaa.

Taiteellaan Holmberg on lisännyt saamelaisen kulttuurin tunnettuutta myös valtaväestön keskuudessa, sekä laajasti Suomen rajojen ulkopuolella ympäri maailman, kahdeksan saamelaisyhdistyksen edustajista koostunut valitsijaraati jatkaa.

Rohkea taiteilija

26-vuotias Niillas Holmberg on julkaissut viisi runokirjaa, joita on käännetty yhteensä yli kymmenelle kielelle.

Muusikkona Holmberg on levyttänyt useammassa eri kokoonpanossa ja on lisäksi esiintynyt vierailijana useiden muiden artistien julkaisuilla. Holmbergin kokoonpanojen musiikkityylit vaihtelevat folkista elektroniseen musiikkiin.

Näyttämötaiteen saralla Holmberg on esiintynyt muun muassa Yle Sápmin tuottamassa saamenkielisessä Unna Junná -lastenohjelmassa. Holmberg on esiintynyt lisäksi teatterin lavalla ja televisiosarjassa.

Valitsijaraati haluaa kiittää Niillas Holmbergia myös hänen työstään saamelaisten oikeuksien puolestapuhujana. Holmberg on usein ottanut kantaa saamelaisten oikeuksien puolesta ja tehnyt saamelaisten asemaa tunnetuksi myös valtaväestölle.

– Holmberg ei ole kaihtanut puhumasta vaikeistakaan aiheista, vaan on käyttänyt hienosti näkyvyyttään mediassa saamelaisten oikeuksien parantamiseksi.

Holmbergin valtioiden rajat ylittävä yhteistyö niin taiteen kuin aktivismin saralla ovat raadin mukaan hyvä esimerkki siitä, että saamelaiset ovat yksi kansa valtioiden rajoista huolimatta, ja että saamelaisten asema yhdessä valtiossa on kaikkien saamelaisten asia.

Saamelaiset ovat saaneet itse ehdottaa palkinnon saajaa

Vuoden saamelaisen valitsi kahdeksan saamelaisjärjestön edustajista koostunut raati.

Raadissa oli mukana edustaja seuraavista yhdistyksistä: City-Sámit, Sis-Suoma sámesearvi Bárbmu, Oulu Sámit, Vuohču Sámiid searvi, Johtti Sápmelaččat, Mii, Sámi Siida ja Suoma Sámi Nuorat.

Ehdotukset Vuoden saamelaiseksi ovat tulleet saamelaisyhteisöltä. Ehdotuksia nettikyselyyn tuli määräaikaan mennessä noin sata.

– Niillas Holmbergin työ saamelaisen kulttuurin, taiteen ja saamelaisten oikeuksien edistämisen puolesta on teko, josta saamelaisyhteisö haluaa häntä Vuoden saamelainen -tunnustuksen antamalla kiittää ja samalla kannustaa jatkamaan hyvää työtä. Holmberg on saamen kieltä työssään käyttävänä taiteilijana ja esiintyjänä tärkeä esikuva erityisesti saamelaislapsille ja -nuorille, jotka saavat nähdä oman kulttuurinsa ja kielensä esillä ja arvostettuna, valitsijaraadin puheenjohtaja Inka Musta toteaa.

Vuoden saamelainen -palkinto jaettiin nyt toista kertaa

Vuoden saamelainen -palkinto on pääkapunkiseudun saamelaisyhdistyksen City-Sámit ry:n tänä vuonna toista kertaa jakama tunnustus.

Tunnustuksen tarkoituksena on rohkaista saamelaisia vaalimaan kulttuuriaan ja kieltään ja siirtämään niitä tuleville polville, sekä edistää valtaväestön tietoisuutta saamelaisista.

Tunnustus jaettiin Helsingissä lauantaina Etnosoi!-tapahtuman yhteydessä. Tunnustuksen jakoi kansanedustaja ja entinen vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet.

Ensimmäisen Vuoden saamelainen -tunnustuksen sai vuonna 2015 saamen kielen lehtori Outi Länsman Inarista.

Saara Aalto avasi lauantai-illan vakuuttavasti Barbra Streisandin ja Donna Summerin diskoklassikolla. Kaikki tuomarit osoittivat suosiota seisaaltaan ja ylistivät Saaran esitystä kilvan.

– Jumaloin sinua! julisti Louis Walsh. – Asenteesi on paras, olet uskomaton!

Uskomaton oli myös Nicole Scherzingerin määritelmä Saaralle, jonka hän nimesi diskon supernaiseksi. Simon Cowell totesi Saaran päässeen vaikeassa kappaleessa lähelle täydellisyyttä.

– Tämä kappale oli kuin sinulle tehty, kehui Cowell.

Kun vielä Sharon Osbourne kruunasi oman suojattinsa mahtavaksi diskokuningattareksi, oli Saara selvästi hurmannut koko tuomariston.

Sunnuntai-illan tuloslähetyksessä selviää, upposiko Saara ja 70-luvun disko äänestävään yleisöön ja jatkaako hän kisaa kuuden parhaan joukossa.

Aimo on nukkunut jokaisen tamperelaisen jäähallin pihassa. Hän on torkkunut myös Tampereen työväenteatterin liepeillä.

Aimolla on kotikin, mutta aina sinne ei ehdi. Silloin pitää vetää tirsat autossa. Aimo on lätkä-isä.

Usein naisilta kysytään, miten he pystyvät yhdistämään uran ja perheen. Samaa voi ihmetellä Aimo Räsäsen kohdalla.

Räsänen on Ylen Uusi päivä -sarjan Otso Karhu. Sen lisäksi hän harjoittelee ja näyttelee Tampereen työväenteatterissa aamuin illoin.

Jollain ilveellä hän on onnistunut myös kuljettamaan poikiaan, Suomen jääkiekkoilun suuria lupauksia Aapeli ja Iivari Räsästä, jäähallille ja takaisin kuusikin kertaa päivässä.

Muiden lätkävanhempien tapaan Räsänen on huoltanut jälkikasvunsa varusteita, pyykännyt, paikannut haavoja, henkisiä ja fyysisiä. Räsänen on rahdannut kaupasta ruokaa ja kokannut: pelkkiä banaaneita kuluu kahdeksan kiloa viikossa.

Eikä siinä vielä kaikki. Räsänen on valmentanut, aukonut jäähyaition ovea, toiminut kuuluttajana ja hierojana.

Liekö ihme, jos välillä täytyy ottaa nokoset autossa.

– Se kuulostaa koomiselta. Traagista se ei missään nimessä ole. Se on ollut vain järkevää, Räsänen sanoo nukkumajärjestelystä.

"Kaakaakko" vei Aapeli Räsäsen pitkälle

Jääkiekko on koko perheen harrastus ja myös Räsäsen vaimo osallistuu aktiivisesti yhteisiin talkoisiin. Räsäsillä onkin onnistuttu ilmeisen hyvin. Pojista vanhempi, Aapeli, voitti keväällä alle 18-vuotiaiden MM-kultaa ja pelaa nyt Yhdysvalloissa junioriliigaa Sioux Cityssä. Edmonton Oilers on tehnyt Aapelista NHL-varauksen.

Aapelin matka jääkiekkoilijaksi alkoi jo varhain.

– Ennen kuin Aapeli oppi kunnolla edes kävelemään, hän alkoi hosua milloin milläkin käden jatkeella palloa. Kun hän nousi jaloilleen, vaimo keksi antaa pojalle spagettikauhan käteen. Ja sillä se poika pelasi. Kiekkoa mukaili teippirulla.

Pelivarusteet – eli ”kaakaakko” ja ”pappo” – seurasivat kaikkialle. Perheellä on Kanarian matkalta videokuvaa, jonka taustalta kuuluu mätkintää. Aapeli se siellä harjoittelee kauha-mailallaan ja teippi-kiekollaan.

– Pelaaminen ei ollut Aapelille buñuelmainen intohimon hämärä kohde, vaan intohimon kirkas kohde, Räsänen kuvailee.

Aapeli alkoi luistella kaksivuotiaana ja höntsyili ensin isän kanssa. Jäälle piti päästä kolme kertaa päivässä. Tapparan joukkueeseen poika liittyi 7-vuotiaana.

Ensi vuonna Aapeli valitsee, mihin amerikkalaiseen yliopistojoukkueeseen hän siirtyy. Tähtäin on ammattilaisurassa ja NHL:ssä. Jos kaikki menee hyvin, sen aika koittaa parin-kolmen vuoden päästä.

Myös Iivari Räsänen pelaa leijonissa

Perheen toisen lupauksen, Iivarin, tarina on täysin erilainen.

– Iivarilla oli pienenä ukkoja, autoja ja mielikuvitusleikkejä. Hän oli vilkas poika, joka ei osoittanut erityistä kiinnostusta jääkiekkoon. Kun Aapeli pelasi, Iivari viipotteli taustalla, matki pikaluistelijaa. Ajattelin, ettei hän tartu tähän hommaan sen isommin, Räsänen sanoo.

Vaan toisin kävi. Kun Iivari oli kakkosluokalla, hän halusi yllättäen kokeilla jääkiekkoa. Räsänen etsi pojalle joukkueen. Ongelma oli siinä, että ikätoverit olivat poikaa kolme vuotta edellä.

– Ero oli aika iso. Iivari on tunneihmisiä – kamat ovat lentäneet – ja ajattelin, että kun hän tajuaa, miten paljon huonompi hän on, harrastus ei kestä kuin yhden harjoituksen.

Iivari sai kuitenkin nopeasti juonen päästä kiinni. Valmentajat kannustivat, vaativat ja poika kehittyi. Syntyi itseään ruokkiva positiivinen kierre.

Iivari otti kahdessa vuodessa muut kiinni. Kolmantena hänet nostettiin jo vuotta vanhempien joukkueeseen.

Kehitys oli hämmästyttävän nopeaa ja se jatkuu edelleen. Nyt 15-vuotias Iivari pelaa Tapparan B-junioreissa ja edustaa Suomea alle 17-vuotiaiden maajoukkueessa.

Teatteri ja jääkiekko – kuin kaksi marjaa

Myös isä-Räsänen rakastaa jääkiekkoa. Palo lajiin on syvä.

– Pikku pakkasella iltajäille, kun tähdet ja kentän valot loistavat. Se tuoksu! Haltioidun edelleen jään ja lumen tuoksusta, Räsänen innostuu.

Eivätkä teatteri ja jääkiekko niin kaukana toisistaan ole. Molemmat ovat joukkuelajeja, jossa jokaisella on tärkeä rooli. Kumpaakin harjoitellaan ja kun esityksen tai pelin aika koittaa, on osattava olla läsnä.

Vaikka kuinka olisi treenannut, ei auta, jos ei oikealla hetkellä pysty ottamaan tilannetta – kiekkoa tai repliikkiä – haltuun.

Molemmissa lajeissa ollaan myös katseen kohteena. Ja se on kriittinen. Se arvioi.

– Oleellista on, miten kestää paineen alla: vapautuuko vai lamautuuko? Rinnalla kulkee pelko, häpeä tai nautinto. Jos menee pelon puolelle, se lamauttaa tekemisen, Räsänen analysoi.

Savihauta oli Aimo Räsäsen kiekkokaukalo

Aimo Räsäsellä, Pohjois-Savossa, Vehmersalmella kasvaneella pientilallisen pojalla oli lapsena rajalliset mahdollisuudet harrastaa jääkiekkoa. Halleja ei ollut, ei edes kenttiä. Marraskuussa ensimmäisenä jäätyivät suonkuivatuksessa syntyneet savihaudat.

– Seuraavaksi jäätyi pieni lampi, jolloin siirryttiin sinne. Kun isommat järvet jäätyivät, aurattiin niille kenttä.

Kausi kesti kahdesta viikosta muutamaan kuukauteen. Harjoittele siinä sitten.

Ehkä juuri siksi Räsänen on jo pitkään ollut tuttu näky tamperelaisella Koulukadun kentällä. Niin tuttu, että hän on saanut liikanimen Koulukadun munkki. Mies kun treenaa rannelaukaustaan yhtä suurella hartaudella kuin japanilaiset haravoivat zen-puutarhaansa.

– Ei sitä tiedä, mihin tässä vielä...Räsänen nauraa.

Kenties isäkin tähtää NHL:ään.

Kannusta, kustanna, kuljeta

Räsäsen perheen esimerkki osoittaa, että lapset voivat päätyä hyvin erilaisia polkuja pitkin huippu-urheilijoiksi. Oleellista ovat paitsi lahjakkuus, fyysiset ominaisuudet ja harjoittelemisen lahja myös sen arvostaminen, mitä lapsi tekee.

– Lapsi haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi omine tarpeineen, Räsänen muistuttaa.

Palaute on oleellista. Sitä pitää antaa sekä kielteisistä että myönteisistä asioista. Jos lapsi hajottaa kiukuspäissään mailansa, pitää kertoa, että on muita keinoja purkaa turhautumista. Kun lapsi onnistuu, se pitää huomata ja osata pukea sanoiksi, mistä edistys johtui.

Sekin pitää muistaa, ettei kaikista tule voittajia.

– Lapset saavat unelmoida mistä vain. Se on heidän oikeutensa. Unelmat ovat kasvun välineitä. Se, mitä elämässä lopulta tapahtuu, on paljolti sattumaa, Räsänen sanoo.

Oma isä ei paljon puhellut mutta huolehti

Räsäsen oma tie näyttelijäksi kulki mielenterveyshoitajan ammatin kautta. Vasta riittävästi rohkeutta kerättyään hän päätti pyrkiä teatterialalle.

– Ajettiin isän kanssa Tähti-hevosella paskaa pellolle. Sanoin isälle, että olen ajatellut hakea Teatterikouluun. Isä otti rukkasen kädestään, niisti, laittoi rukkasen takaisin ja sanoi: aha. Keskustelu oli siinä.

Vuonna 1922 syntynyt Yrjö-isä oli kokenut kovia – menetyksiä ja sodan – josta kukaan ei palannut ehjänä takaisin. Puhuminen oli ekonomista.

Räsäsen isä piti kuitenkin perusasioista huolta viimeiseen asti, eikä koskaan vähätellyt lasten tekemisiä, vaikka jälkipolven maailma oli vallankumouksellisen etäällä omasta.

Täydellinen lätty siniviivan alle

Räsäsellä on omiin lapsiinsa hyvin läheiset välit. Poikien lisäksi perheeseen kuuluu 10-vuotias kuopus, Onerva, jonka baletti- ja soittoharrastusta isä seuraa tiiviisti.

– On tullut oltua niin paljon heidän kanssaan. On paljon yhteisiä kokemuksia ja hetkiä, joita ei muuten saa kuin olemalla. Meillä on kivaa keskenämme. Me viihdymme toistemme seurassa.

Yhteinen harrastus on tuonut mukanaan paljon tunteita: onnistumisen, pettymyksen, ilon ja epäonnistumisen.

Räsänen on helposti herkistyvää sorttia. Kotona on todistettu muun muassa sitä, miten isä liikuttuu kyyneliin, kun Petteri Nummelin syöttää Jussi Jokisen läpi, antaa täydellisen lätyn siniviivan alle. Siitä tulee maali.

– Purskahdin siinä sitten itkemään, Räsänen sanoo muka nolona.

Jääkiekossa on Räsäsen mielestä samaa kauneutta kuin Van Goghin Auringonkukissa tai baletissa.

– Kysymys on estetiikasta ja rytmistä. Sellainen on ihmisyyden juhlaa, Räsänen sanoo.

Saara Aalto kilpailee jälleen kerran jatkoonpääsystä X Factor -laulukilpailussa. Eilen lauantaina kilpailun tuomarit ylistivät Aallon discoesitystä kovasti.

– Jumaloin sinua! innostunut Louis Walsh hehkutti.

Samanlaista linjaa veti monissa kykykilpailuissa kovan tuomarin maineen lunastanut Simon Cowell.

– Tämä kappale oli kuin sinulle tehty, hymyilevä Cowell sanoi.

X Factor alkaa brittäläisellä ITV-kanavalla kello 22 Suomen aikaa ja kestää tunnin.

Aalto itse vetosi voimakkaasti yleisöön Twitterissä vielä tänä iltana, jotta häntä äänestettäisiin.

– En ole turvassa ja haluan todella jäädä. Jokainen ääni merkitsee minulle paljon, Aalto kirjoitti.

Saara Aalto jatkaa ylivoimaisesti Britannian X Factor -ohjelmassa. Hänet valittiin ensimmäisenä jatkajiin.

Sunnuntaina nähdyssä tuloslähetyksessä selvisi, että Aalto on kerännyt riittävästi yleisöääniä ja pääsi suoraan jatkoon kilpailussa. Hän on nyt kuuden parhaan laulajan joukossa Britannian X Factorissa.

Jo lauantaina kilpailun tuomarit ylistivät Aallon discoesitystä vuolaasti. Myös Britannian lehdistössä Aallon esitystä on kehuttu kovasti. Yleisöäänestyksen tulos todistaa, että myös yleisö on samaa mieltä.

Aalto kiitti Twittterissä kannattajiaan.

Seuraavassa karsinnassa teemana on elokuvat.

Jännitystä ennen tuloksia

Saara Aalto jännitti ennen ohjelman alkua ja ilmoitti, että hänellä on perhosia vatsassa, samalla hän edelleen vetosi yleisöön, että häntä äänestettäisiin.

Jo aiemmin sunnuntai-iltana Aalto vetosi yleisöön Twitterissä, jotta hän saisi paljon ääniä.

– En ole turvassa ja haluan todella jäädä. Jokainen ääni merkitsee minulle paljon, Aalto kirjoitti.

Yhdysvaltalainen country- ja rock-artisti Leon Russell on kuollut, kertoo uutistoimisto AP.

74-vuotias Russell menehtyi kotonaan Nashvillessä. Hänelle tehtiin heinäkuussa sydämenohitusleikkaus, josta hän oli toipumassa kotonaan.

Russellin vaimo Jan Bridges kertoi, että hänen miehensä kuoli nukkuessaan sunnuntaina heidän Nashvillen kodissaan. Russellin vaimon mukaan Leon Russell oli suunnittelut jatkavansa kiertuettaan tammikuussa.

Russell toimi innoittajana monille muille huippuartisteille. Hänen muistolleen kirjoitetaan Twitterissä useissakin twiiteissä.

Lähteet: AP

Saarijärvellä asuvan muusikon Ville Ojasen uusi levy ei yltänyt voittoon kansainvälisessä IMA-gaalassa New Yorkissa.

Palkinto jaettiin sunnuntaiaamuna Suomen aikaa. Voiton vei World on Guitar -kokoonpano.

Ojasen levy Kameleontti oli ehdolla Independent Music Awards -kilpailussa vuoden levyksi instrumentaalimusiikin sarjassa, jossa oli yhteensä viisi osallistujaa.

Kilpailu on tarkoitettu artisteille, joilla ei ole taustallaan isoa levy-yhtiötä.

Ojanen pitää jo finaaliin pääsyä merkittävänä, sillä se voi avata kansainvälisiä mahdollisuuksia elokuvamusiikin tekemisessä.

Seitsemäntoista vuotta, 588 jaksoa, yhteensä noin 1 400 näyttelijää. Mäkimaat ja Luotolat, jokaisen suomalaisen tuntemat naapurit.

Eipä ihme, että näyttelijä Risto Aution koiralenkit keskeytyvät tämän tästä vieläkin.

– Kotikadun paluu suomalaisten koteihin herättää toki myönteisia ajatuksia. Suht tuoreena hämeenlinnalaisena monet tervehtivät ensin Hannes Luotolana, ja pyytävät sitten anteeksi. Mutta lopuksi sitten sanotaan, että "no ihan sama, mulle sä olet kuitenkin aina Hannes", nauraa näyttelijä Risto Autio.

Useimmiten kysytty kysymys on: Miksi ette uusi sitä Kotikatua?

– Uusintaneuvotteluja Ylen kanssa aloitettiin käymään heti Kotikadun päättymisen jälkeen vuonna 2012. Seitsemäntoista vuotta pitkän sarjan uusiminen alkuperäisillä sopimuksilla olisi tullut maksamaan kymmeniä miljoonia. Onneksi ratkaisu kuitenkin löydettiin, pohtii Autio.

Lähivuosina Areenaan julkaistaan satoja tunteja Yleisradion omatuotantoisia hittiohjelmia kokonaisuudessaan. Äänestys jo jouluna Areenaan tulevista ohjelmista on käynnissä sunnuntaihin 20. marraskuuta asti osoitteessa yle.fi/toivotut. Kotikadun joulujakso vuodelta 2004 on tätä kirjoitettaessa mukana kolmen kärjessä.

Päättymätön tarina

Kotikatua oli alun perin tarkoitus tehdä kolme vuotta. Kuinka sarja venyi seitsemäntoista vuoden mittaiseksi rupeamaksi?

– Ei tule mieleen yhtään sellaista yhteiskunnan osa-aluetta, jota ei olisi Kotikadussa käsitelty. Silloinen TV 1-kanavan ohjelmapäällikkö Kari Kyrönseppä piti käsikirjoitustiimiä melko kovilla. "Käsitelkää nyt sitä Natoa", kuului käsky.

– Siinä sitten käsikirjoitustiimin kanssa ihmeteltiin, että kuinka sitä Kotikadussa käsitellään. Sitten muistimme, että Misa Nirhamon hahmo Janne Mäkimaa ei ole käynyt armeijaa. Siispä yhteys Puolustusvoimiin, ja pianhan Janne Mäkimaa pääsi sotilaspastoriksi, valottaa Risto Autio sarjan kehitysvaiheita.

Jokaisen hahmon elämää käsikirjoitettiin noin puolitoista vuotta etukäteen.

– Henkilö on juoni, ja henkilöiden välille synnytettiin draamaa. Käsiteltiin päivänpolttavia aiheita, ja jokaiselle roolihenkilölle suunniteltiin elämän kaari noin puolitoista vuotta etukäteen. Siitä syntyy draamaa, kuvailee Risto Autio.

Tavikset kiinnostivat

Kotikadun menestys kertoo, että suomalaiset halusivat seurata tavallista arkea, vaikka sitä oli omassa elämässäkin riittävästi.

– Kotikadun suosio perustui suomalaisen arkielämän kuvaamiseen. Sitä voisi kutsua käyttödraamaksi tai käyttötaiteeksi. Parhaimmillaan katsoja alkaa miettiä omaa elämäänsä, omia syitään teoilleen ja olemassaololleen. Silloinkin mediatutkijat pohtivat sitä, mitkä ikäluokat mitäkin katsovat. Kotikatu oli ainoa, joka tavoitti kaikki katsojasegmentit.

Aution mielestä tavallinen arjen kuvaaminen on kiinnostavaa siksi, että se kuitenkin tapahtuu muille ihmisille, ruudussa.

– Voit pohtia kotona rauhassa samaa aihetta, mutta toisten kautta. Hahmot eivät tule ruudusta ulos. Ulkomaisissa sarjoissa hyväksytään paremmin rajutkin käänteet, mutta kun suomalaiset tekevät suomalaisille, käänteiden on oltava uskottavia ja perusteltuja, pohtii Autio.

"Our Street" puree yhä

Onko tulevaisuudessa enää tilausta pitkälle draamasarjalle, kun katsojien aika on kortilla, kilpailua on valtavasti ja ihmisillä on mainosta mukaellen oravan keskittymiskyky? Aution mielestä pitkällä draamalla on ehdottomasti tulevaisuutta.

– Se on oma lajityyppinsä, joka ei mihinkään katoa. Tekijät seuraavat toistensa tuotteita jatkuvasti. Esimerkiksi Kotikadun käsikirjoittajat kävivät Englannissa kouluttautumassa parikin kertaa, ja siellä sarja tunnettiin nimellä "Our Street". Tällaisia draamasarjoja tehdään vielä ainakin Englannissa, Ruotsissa, Saksassa, Espanjassa ja Suomessa.

Kotikatu tulee siis takaisin Yle Areenaan, mutta tapaavatko kaikille kansalle tutut näyttelijät usein toisiaan?

– No juuri viime viikolla tapasin Misa Nirhamon ja pari kuukautta sitten Jukka Puotilan. Siis Janne Mäkimaan ja Pertti Mäkimaan. Muistinpas vielä nimet!