Sodankylän kunnanhallitus esittää valtuustolle, että ensi vuoden talousarviosta poistetaan 40 000 euron suuruinen avustussumma Luosto Classic -musiikkitapahtumalle, koska tapahtuman järjestäjät eivät ole toimittaneet kunnalle pyydettyjä selvityksiä tapahtuman taloudesta.

Sodankylän kunnanhallitus päätti asiasta tiistaina äänin 2-4. Talousarviosta päättää kunnanvaltuusto seuraavassa kokouksessaan.

Sodankylän kunta on tukenut Luostolla järjestettävää klassisen musiikin festivaalia 40 000 eurolla vuosittain. Lisäksi kunta päätti kesäkuussa myöntää Luosto Classic ry:lle 50 000 euron suuruisen ylimääräisen lisäavustuksen. Rahoista puolet maksettiin heti, ja toinen puoli oli tarkoitus maksaa syksyllä, kun tapahtuman järjestäjät ovat saaneet kokoon myös omaa rahaa.

Syyskuussa Sodankylän kunta veti takaisin lupauksensa lisäavustuksen toisesta puolikkaasta, kun Luosto Classicia järjestävä yhdistys ei saanut kokoon samansuuruista omarahoitusosuutta.

Lokakuussa kunnanhallitus päätti maksaa sittenkin lisätukea. Se asetti kuitenkin tuen edellytykseksi, että tapahtuma tekee selkoa taloudestaan ja toimintansa tehostamisesta. Tällaista selvitystä ei ole tullut määräaikaan mennessä.

Lisätuen myöntämisestä keskustellaan vielä Sodankylän kunnanhallituksen seuraavassa kokouksessa, sillä Luosto Classic ry:n toiminnanjohtaja Johanna Liinamaa on kutsuttu sinne kuultavaksi.

Helsingin ydinkeskustassa Kasarmitorilla paljastetaan Pekka Kauhasen suunnittelema Valon tuoja -patsas. Tilaisuutta kunnioittivat patsashankkeen suojelija, presidentti Martti Ahtisaari ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Taideteos on Suomen suurin valettu teräsveistos – korkeutta kokonaisuudella on 10,6 metriä, josta valetun sotilaan osuus on seitsemän metriä. Painoa sillä on 6 000 kiloa.

Valaistus on keskeisessä osassa teoksessa. Ihmishahmo valaistaan molemmista lahkeista ylöspäin.

Kun kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja Juha Hurme kehotti palkintopuheessaan juntteja opettelemaan ruotsia, pahoitti moni mielensä. Yksi Hurmeen lausunnosta ärsyyntynyt oli kulttuuriministeri Sampo Terho. Hän totesi twitter-tilillään, ettei ”nimittely edistä kielikeskustelua tai avaa kenenkään maailmankuvaa”.

Terho toivoi Hurmeelta anteeksipyyntöä – jonka saikin piikittelyn saattelemana. Hurme irvaili Ylen aamu-tv:ssä pyytävänsä anteeksi sitä,
että ”hänen lempeä huumorinsa” sai ministerin ”hätäiseen ulostuloon henkisestä kaapistaan”.

Sosiaalinen media täyttyi torstaina kannanotoista sekä Terhoa että Hurmetta ylistävistä ja ilkkuvista kommenteista. Torstai-iltapäivänä puhelimella tavoitettu Terho vaikutti suhtautuvan melko tyynesti koko jupakkaan.

– Olen käynyt kielikeskustelua julkisestikin jo yli kymmenen vuotta. Se herättää aina paljon tunteita, eikä tämä ole kohuna kovin merkittävä. Haluan vain peräänkuuluttaa asiallisuutta. Ainoastaan sen kautta kielikeskustelu etenee. En ministerinä tietenkään voi lähteä mihinkään solvauskilpailuun.

Tyydyttääkö Hurmeen pahoittelu Terhoa?

– Jokainen voi itse muodostaa käsityksensä siitä, edistikö Hurmeen anteeksipyyntö, tai hänen sitä edeltävä lausuntonsa kielikeskustelua tai ruotsinkielisen keskustelun asemaa Suomessa.

Sosiaalisessa mediassa on ällistelty sitä, onko Hurmeen käyttämä juntti-nimitys nyt niin kauhean loukkaava, jos sitä vertaa netissä vellovaan vihapuheeseen ja uhkailuihin.

Terhon mielestä asiallisuus ja keskustelukumppanin kunnioitus on aina äärimmäisen tärkeää foorumista riippumatta. Erityisen tärkeää se on tunteita herättävissä kysymyksissä. Asiattomaksi äityneen kommentoinnin suitsemissa Terho vannoo koulutuksen nimeen.

– On rajallinen määrä, mitä säädäntöteitse voi tehdä ilkeäksi äityneelle tavalle keskustella. Suomessa on ja pitää olla laaja sananvapaus ja lennokkaalle keskustelulle on toki paikkansa. Tärkeimmässä asemassa on keskustelukulttuuri, jossa osallistujilla on hyvä aie viedä keskustelua älyllisesti eteenpäin. Debatointia pitäisi harjoitella enemmän kouluissa. Se on tärkeä taito sekä sosiaalisessa elämässä, että työelämässä.

"Yhden kielen asemaa ei voi perustella yleissivistyksellä, kielitaidon voi"

Sampo Terho ymmärtää kyllä hyvin, miksi kielikeskustelu herättää voimakkaita tunteita, niin voimakkaita, että rationaalinen väittely varsinaisesta asiasta saattaa hautautua niiden alle.

Terho muistuttaa, että viimeiset kymmenen vuotta pakkoruotsiasian puimista ovat vain viimeisin käänne 1800-luvulla alkaneessa keskustelussa.

– Koko kysymyksen juuret ovat ajassa, jolloin ensimmäiset suomalaiset puolueet rakentuivat kielikysymyksen ympärille ja fennomaanit halusivat suomen ruotsin rinnalle taiteen ja sivistyksen kieleksi.

Pitkän historian lisäksi kielikiista menee kiivaaksi Terhon mielestä siksi, että keskustelijoiden tunnekokemukset ovat niin kovin kaukana toisistaan.

–Yhdelle pakkoruotsin puolustamisessa on kyse itselle rakkaan, tarpeellisen ja henkilökohtaisen äidinkielen puolustamisesta. Toinen taas vastustaa pakkoruotsia syistä, jotka ovat itselle tärkeitä esimerkiksi urasuunnitelmiin liittyen. Kielivapauden kannattajana olen sitä mieltä, että pitää kunnioittaa yksilöä ja hänen tarpeitaan.

Onko ruotsinopetuksen perusteleminen kulttuurihistorialla ja yleissivistyksellä Terhon mielestä sitten täysin aikansa elänyttä?

– Ei täysin, mutta sitä, että koko ikäryhmälle piittaamatta asuinpaikasta tai urasuunnitelmista määrätään pakkoruotsia, ei voi perustella yleissivistyksellä. Siihen ei kansainvälisesti kuulu ruotsin osaaminen, vaan kielitaito. Ei yleissivistyksellä voi perustella ruotsia esimerkiksi kiinan, ranskan tai jonkin muun maailmankielen rinnalla.

"Jokainen suomalainen on kulttuuri-ihminen"

Kiista pakkoruotsista ei ole ainoa asia, joka on saanut monet arvostelemaan hallitusta ja sen ministereitä sivistysvihamieliseksi. Esimerkiksi kielitieteilijä Janne Saarikivi on sosiaalisessa mediassa ja useissa haastatteluissa sättinyt hallituksen korkeakoulupolitiikkaa.

Kulttuuriministeri Sampo Terho vakuuttaa, että sivistys on lähellä sekä hallituksen, hänen itsensä, että hänen puolueensa sydäntä.

– Sivistys ja kulttuuri ovat osa samaa aarretta, jota kasvatamme sukupolvelta toiselle. Sinisten ydinajatus on usko ihmiseen. Kulttuuriharrastukset ovat yksilölle erinomainen tapa kehittää itseään ja kun yksilöt kehittyvät, yhteiskunta kehittyy. Mitään yhteisöä ei voi olla ilman kulttuuria, kulttuuri on se joka meitä yhdistää.

Terhon keskeisin havainto runsaan seitsemän kuukauden ministerinpestin aikana on ollut se, että jokainen suomalainen on kulttuuri-ihminen.

– Etenkin näin itsenäisyyden juhlavuonna, kun on toteutettu tuhansia tapahtumia, joista monet kansalaisten omista aloitteista, ovat kaikki tapaamani ihmiset olleet ainakin jostain kulttuurin osa-alueesta kiinnostuneita. Sen näkee myös ihan konkreettisesti kulttuuri-instituutioiden kävijämäärissä. Museoiden ja konserttien käynnit ovat tänä vuonna erityisen korkealla, vaikka ne ovat Suomessa normaalistikin korkealla.

Kansan ja kulttuurin liitto, sen ministeri haluaa säilyttää mahdollisimman läheisenä vastakin. Toinen missio ministerikaudelle on kulttuuriyrittäjien aseman parantaminen.

– Kulttuurikeskustelussa unohtuu helposti se, että suurin osa kulttuurin liikevaihdosta, kun puhutaan ihan taloudesta, tapahtuu yksityisellä puolella.

Siinä puolessa olisi paljon parantamisen varaa lähtien mikroyrityksiä pyörittävien taiteilijoiden toimeentulosta suuren luokan kulttuurivientiin, Terho tuumii.

– Me olemme esimerkiksi teettäneet ja vastaanottaneet Brunilan työryhmän raportin, jossa haetaan ratkaisuja toimeentuloon. Esityksiä muutetaan nyt käytännön toimiksi. Ongelmat ovat pitkälti samoja kuin muilla yksityisyrittäjillä.

Sampo Terho muistuttaa, että pieneksi maaksi Suomi on tuottanut jo valtavan määrän kulttuurin menestystarinoita ja lisää tulee. Terhon mielestä monen onnistumisen takana on Suomen ainutlaatuinen kansallinen tarina ja positiivisessa mielessä omalaatuinen henkinen ympäristö.

– Ne ovat innoittaneet monia kansainvälisiä menestyjiä. Kulttuuri ei kuitenkaan ole koskaan pelkästään kansallista niin, että se olisi sulkeutunutta ja vaikutteista vapaata. Se on aina vuoropuhelussa laajemman maailman kanssa. Siinä vuoropuhelussa pienelläkin kansalla on menestyksen mahdollisuuksia sekä taloudellisesti että henkisten saavutusten saralla, jos se on ylpeä itsestään ja luottaa itseensä.

Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on helpottunut. Viiden vuoden työ on valmis.

Helsingin ydinkeskustassa Kasarmitorilla paljastettiin tänään Kauhasen suunnittelema Valon tuoja -patsas. Tilaisuutta kunnioittivat patsashankkeen suojelija, presidentti Martti Ahtisaari ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Taideteos on Suomen suurin valettu teräsveistos – korkeutta kokonaisuudella on 10,6 metriä, josta valetun sotilaan osuus on seitsemän metriä. Painoa sillä on 6 000 kiloa.

Teoksen piti alunperin olla valmis jo talvisodan päättymisen 75-vuotisjuhlaan maaliskuussa 2015. Kauhanen tosin tiesi jo ennen työn alkua, ettei se siihen valmistu.

– Sotilaassa on yli 400 valettua osaa, jotka on sitten hitsattu yhteen. Viimeistelyt, hionnat, tämä on hirvittävän aikaa vievää, Kauhanen selittää.

Valutyön on tehnyt pitkän linjan taidevalaja Pauli Venäläinen.

"Sotilas ei ole rikkiammuttu"

Talvisodan muistomerkkejä on tehty aiemminkin. Kauhanen nostaa hyvänä esimerkkinä Aimo Tukiaisen veistoksen Porissa. Yleisilmeeltään veistokset ovat Kauhasen mielestä kuitenkin surevia. Hän lähti tekemään toisenlaista.

– Oma ajatukseni oli eteerisempi, henkisempi, aineettomampi, ehkä myös humaanimpi ja rauhantahtoisempi.

– Talvisota käytiin kylmissä, pimeissä oloissa. Ajatus oli, että veistos olisi sille vastapooli eli valon tuoja.

Talvisodan erityisyys näkyy materiaalissa.

– Patsas on kylmää, kovaa, kiillotettua terästä. Pronssi ei olisi mielestäni sopinut talvisota-aiheisen veistoksen materiaaliksi.

Valon tuoja -veistos koostuu pallonmuotoisesta jalustasta, jonka päällä on reikäinen ihmishahmo. Sen voi helposti nähdä rikkiammuttuna sotilaana. Kauhasen ajatus oli kuitenkin hieman toinen.

– Minusta se ei ole rikkiammuttu. Reiät ovat 23 senttimetriä halkaisijaltaan. Aukon tehtävä on keventää veistosta.

– Samalla halusin tuoda esille materiaalin paksuuden. Tai ohuuden.

Myös valaisu on keskeisessä osassa teoksessa. Ihmishahmo valaistaan molemmista lahkeista ylöspäin. Myös pallo-osa on valaistu.

Pallon sisältä paljastuu 105 valokuvaa. Lukumäärä vastaa talvisodan kestoa, sotaa käytiin juuri 105 päivää. Valokuvat ovat sodan ajalta ja ne on valittu teemoittain kuvaamaan esimerkiksi sodan alkua, ulkomaista tukea ja kotirintamaa.

Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen kehuu veistoksen paikkaa. Ollaan arvotontilla, pääkaupungin ydinkeskustassa, puolustusministeriön edustalla. Pienen haasteen tori tosin tarjosi.

– Tori viettää rantaan päin. Vähän oli tekemistä, että saatiin veistos suoraan.

Pekka Kauhasen tuotantoon voi tutustua laajemmin Helsingin kaupungin taidemuseossa HAMissa. 5.12 avautuvassa näyttelyssä on esillä muun muassa Valon tuoja -veistoksen alkuperäinen kipsimalli.

Kesäkaverit-elokuvalla debytoineen Inari Niemen toinen elokuva _Joulumaa _kehittelee joulunvietosta ihmissuhdesopan. Joulumaan päähenkilöitä ovat avioerosta toipuva viisikymppinen Helena ja omaa aikaa lapsesta erossa kaipaava kolmekymppinen Unna.

Helena saapuu elokuvassa ystävänsä kanssa jouluviettoon pienelle luomutilalle, jota pyörittää Unna ja hänen miehensä. Pian farmille saapuu lisää porukkaa, joista erityisesti uudet miehet sekoittavat pakkaa.

Niemen mielestä joulu on hedelmällinen lähtökohta draamalle.

– Jouluna syntyy painetta, jos ei ole rauhaisaa läheisten ympäröimänä.

Avioerokriisi jättää elämään menneeseen

Milka Ahroth esittää eronnutta Helenaa, joka toivoo nuoremman naiseen matkaan lähteneen miehen palaavan vielä kotiin. Ahlrothin mielestä hahmoon pystyi samastumaan.

– Kiinnostavaa on, että Helena on tavallinen ihminen, joka on tehnyt itseään koskevan tärkeän päätöksen. Hän odottaa miestään. Helena ei ole mikään suurten liikkeiden ihminen. Sitten hänelle alkaa kuitenkin lyhyessä ajassa tapahtua paljon, joten elämällä on mahdollisuus muuttua, Ahlroth sanoo.

Hänen mielestään nimenomaan vastanäyttelijät nousivat äärimmäisen tärkeiksi hahmoa rakentaessa. Ahrothin kilpakosijoita esittävät Martti Suosalo ja Tommi Korpela.

– En voisi toivoa itselleni parempia vastanäyttelijöitä. Helena ei ole mitenkään toiminnallinen sankari, joten miehet ja heidän näyttelijänsä tekevät myös Helenan henkilöä.

Äidille oma elämä

Maatilalle ja miehelle ja tyttärelleen aikansa antava Unna on turhautunut elämäänsä. Hän kokee vanhempana vähemmyyttä mieheensä, jonka näkee loistavana isänä. Unna kärsii huono äiti -sydroomasta ja kaipaa työminäänsä ja aikaa poissa perheen parista.

– Unna ja Helena ovat kumpikin risteyskohdassa elämässään. He miettivät ovatko valinneet oikein menneisyydessä. Ehkä toisiaan katsomalla he myös tajuavat itseään, sanoo Niemi.

Ohjaaja-käsikirjoittajalle oli tärkeää rakentaa Joulumaahan kokonaisia hahmoja, joten sivuhenkilötkään eivät pelkisty yhteen määreeseen.

– Esimerkiksi entinen mies ei ole pelkkä kusipää, jonka toimintaa ei mitenkään selitetä. Hän on ymmärrettävä tyyppi, johon samaistuakseen ei tarvitse olla tiettyä sukupuolta. Ylipäätään mielestäni ei ole olemassa erikseen nais- ja miesongelmia.

Perjantaina Helsingin Sanomissa ja Svenska Ylellä julkaistiin vajaan tuhannen taiteenalan ammattilaisen allekirjoittama vetoomus seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi. Vetoomuksessa vaaditaan muun muassa nollatoleranssia seksuaaliselle häirinnälle ja vaikenemisen kulttuurin murtamista.

Vetoomuksen yhteydessä julkisuuteen tuotiin myös kymmeniä nimettömiä kuvauksia tilanteista, joissa alan ammattilaiset kertovat kokeneensa seksuaalista häirintää. Vetoomuksen allekirjoittajat vaativat elokuva-, tv-, teatteri-, ooppera- ja tanssialan valta-asemissa olevia kantamaan asiassa vastuunsa.

Siksi soitimme kolmelle kulttuurilaitoksen johtajalle, ja kysyimme heiltä seuraavat kysymykset:

1. Perjantaina julkaistussa kannanotossa vaaditaan seksuaalista häirintää koskevan vaikenemisen kulttuurin murtamista. Onko tällainen kulttuuri yhä mielestänne vallalla?

2. Ainakin näyttelijöiden työssään kokema seksuaalinen häirintä on ollut jo vuosia tiedossa, aiheesta on tehty sekä kyselyjä että akateemista tutkimusta. Miksi asiaan ei ole puututtu aiemmin voimakkaasti?

3. Onko teidän talossanne selvitetty seksuaalisen häirinnän kokemuksia? / Jos ei, aiotteko selvittää?

4. Millaisia mekanismeja ja käytäntöjä teillä on seksuaaliseen häirintään puuttumiseen?

5. Millä tavoin aiotte tulevaisuudessa käsitellä seksuaalista häirintää työyhteisössänne ja onko suunnitelmissa kehittää uusia puuttumistapoja?

6. Sekä perjantaina julkaistun vetoomuksen että #metoo -kampanjan yhteydessä on julkaistu kuvauksia seksuaalisista häirintätilanteista. Olisiko mielestänne syytä paljastaa ahdistelusta epäiltyjen nimet julkisuuteen?

Päivi Kärkkäinen, pääjohtaja, Suomen kansallisooppera ja -baletti: "Nimettömiä ilmoituksia ei voi tutkia"

"Uskon, että vaikenemisen kulttuuria seksuaalisen häirinnän suhteen on. Meidän talossamme mielestäni kuitenkaan sellaista ei ole, koska Kansallisoopperassa ja -baletissa on selkeät toimintatavat asioihin puuttumiseen.

Olemme juuri tehneet työilmapiirikyselyn, jonka avoimissa osioissa olisi varmasti tullut esiin, jos seksuaalista häirintää ilmenisi. Sellaisia kommentteja ei kuitenkaan tullut. Seksuaalisesta häirinnästä ei suoranaisesti kysytty. Seuraava tasa-arvokysely tehdään keväällä.

Vuonna 2011 esiin tuli muutama tapaus, joissa kerrottiin nimettömästi seksuaalisesta häirinnästä. Sen jälkeen laadimme Hyvä käytös sallittu -toimintaoppaan. Siinä käsitellään paitsi häirintää niin myös muun muassa kiusaamista. Sekin tehdään selväksi, mitä kiusaaminen ei ole. Se ei ole esimerkiksi sitä, että ei saakaan pääosaa. Opas käytiin läpi talon 23 osaston kanssa erittäin tarkkaan ja henkilöstöpäällikkömme on vienyt sen oppeja myös orkestereille.

Häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua kokenut voi ottaa yhteyttä omaan esimieheensä tai luottamusmieheen. Meillä on useita väyliä asioiden esille tuomiseen. Uskon ja toivon, että täällä uskalletaan kertoa, kun on jotain kerrottavaa. Avoimuus on keskeinen arvomme ja olemme kehittyneet siinä merkittävästi kymmenessä vuodessa. En näe syytä uusille käytännöille, koska nykyiset toimivat. Henkilökunta tietää, että epäkohtaa ei voi korjata, jos ei siitä tiedetä.

Olen saanut viime vuosina pari nimetöntä kirjettä, joissa kerrotaan seksuaalisesta häirinnästä. Olen kuitenkin tehnyt selväksi, että nimettöminä tapauksia ei voi käsitellä, sillä niiden tutkiminen olisi mahdotonta. Mahdollisuus nimettömiin ilmiantoihin voisi myös tarjota keinon tehdä paljon hallaa jollekin.

En usko, että pelko työtilaisuuksien tyrehtymisestä estää ihmisiä kertomasta omalla nimellään häirinnästä. Tämä ei mielestäni ole erityisesti taidealojen ongelma. Yhtä lailla vaikka Ylen toimittaja voi ajatella, että ei kerro tällaisista asioista esimiehelleen, ettei haittaa urakehitystään, tai saa hankalan mainetta.

En osaa sanoa yleisellä tasolla, pitäisikö häirinnästä epäiltyjen nimiä julkistaa. Voidaanko tapauksia sitten tutkia asiallisesti, vai seuraako julkista teilaamista?"

Mika Myllyaho, pääjohtaja, Suomen Kansallisteatteri: "Meillä on kiusaamiseen ja häirintään nollatoleranssi"

"En osaa sanoa muiden talojen osalta, vaietaanko seksuaalisesta häirinnästä. Meillä näyttelijöiden kanssa käydään tästäkin asiasta hyvin avointa keskustelua. He eivät ole tuoneet esiin yhtään seksuaalisen häirinnän tapausta kaudellani. Kiusaamista on ollut ja siihen on puututtu.

Kun tulin Kansallisteatteriin, tartuin saman tien kiusaamiseen, jota kuulin talossa tapahtuneen. Vuonna 2012 teimme toimintaohjeet ja julistimme kiusaamisen ja häirinnän suhteen nollatoleranssin. Tällä julistuksella on selvästi ollut hyvin positiivinen vaikutus.

Teimme juuri työilmapiirikyselyn, joka oli kaudellani kolmas. Sitä ennen täällä ei tehty niitä lainkaan. Sen avoimissa kohdissa, joihin voi vastata nimettömästi, ei kukaan nostanut esiin seksuaalista häirintää.

Uskon, että tähän asti Kansallisteatterissa on rohjettu kertoa suoraan, jos kiusaamista tai häirintää tapahtuu. Ainakin oma kokemukseni on se, että asioita käsitellään hyvin avoimesti. Meillä on myös erittäin hyvä luottamusmiesjärjestelmä.

Kiusaamistapauksissa pyritään sovitteluun, josta tehdään asiakirja. Se on tärkeä myös juridisesti, mikäli sopua ei tule ja asia joudutaan viemään eteenpäin tutkittavaksi.

Olen keskustelut muun muassa #metoo -kampanjan tiimoilta näyttelijäyhdistyksen puheenjohtajan, Katariina Kaitueen kanssa. Vuodenvaihteen tienoilla on henkilöstökokous, jossa pohdimme mahdollisia uusia keinoja estää häirintää ja puuttua siihen, mikäli sellaista tapahtuu.

Ehkä pitäisi miettiä mallia, jossa seksuaalisesta häirinnästä tai muusta asiattomasta kohtelusta voisi kertoa nimettömästi. Kansallisteatterissa työskentelee paljon freelancereita, joilla voi olla toisenlainen kynnys kertoa näistä asioista suoraan.

Ohjaajilla on mielestäni erittäin suuri vastuu siitä, että kaikkien on turvallista työskennelllä. He viettävät työryhmän kanssa helposti kuukausia tiiviisti yhdessä. Haluan tänne ohjaajiksi vain sellaisia henkilöitä, joihin voin täysin luottaa.

Se, paljastaako ahdistelijansa nimen, on täysin sen ihmisen päätettävissä, jota on häiritty. Hänellä on täysi oikeus kertoa tai olla kertomatta."

Jari Perkiömäki, rehtori, Taideyliopisto: "Tavoitteena on tila, jossa seksuaalinen häirintä ei kuulu meidän kulttuuriin lainkaan"

"Koko #metoo-kampanja isossa mittakaavassa on osoittanut, että tämä on vaiettu ongelma aika laajasti, myös kulttuurialalla. Ehkä tällaista vaikenemisen kulttuuria on ollut nähtävissä.

Minusta seksuaaliseen häirintään on ajan kuluessa puututtu yhä voimakkaammin, mutta tietoisuuden lisääminen vie aikaa. Uskon, että kun asia on nyt noussut näin voimakkaasti esille, se myös nostaa meidän tietoisuuttamme ja vie meitä eteenpäin. Tavoitteena on tila, jossa seksuaalinen häirintä ei kuulu meidän kulttuuriin lainkaan. Tämä on iso ja laaja yhteiskunnallinen asia.

Me selvitämme säännöllisesti sekä henkilöstön että opiskelijoiden kokemuksia epäasiallisesta kohtelusta. Opiskelijoille on joka toinen vuosi rehtorin kysely ja henkilöstölle työhyvinvointikysely. Tämä on säännöllinen toimintatapa. Toki meillä on historiassa ollut joitakin tapauksia, jotka on sitten selvitetty erikseen.

Vuonna 2015 otimme käyttöön toimintamallin ja käytännön ohjeet, miten pitää toimia, jos kokee tulleensa epäasiallisesti kohdelluksi. Meillä on sekä henkilökunnan että ylioppilaskunnan yhdyshenkilöt, joihin voi ottaa yhteyttä tällaisissa tilanteissa. Lisäksi tasa-arvosuunnitelmia ja ohjeita, miten asioissa tulee menetellä, on jatkuvasti kehitetty.

Nyt kun asia on noussut esille erityisesti elokuva-alalla, olemme järjestäneet myös keskustelutilaisuuksia esimerkiksi teatterikorkeakoulussa. Näitä tullaan jatkossa järjestämään myös lisää. Kun asioita on noussut esiin, niitä on syytä käsitellä. Meillä on nollatoleranssi kaikkeen seksuaaliseen häirintään. Tämä edellyttää tietysti myös sitä, että toimimme yliopistona itse aktiivisesti tällaisen ilmiön poistamiseksi.

Näin organisaationa puutumme matalalla kynnyksellä epäasialliseen kohteluun ja kaikki tapaukset käsitellään toimintamallin mukaisesti. Tarvittaessa käännytään viranomaisten puoleen. Yksityisyydensuojan ja myös epäillyn oikeusturvan takia, me emme organisaationa voi julkaista epäiltyjen henkilöiden nimiä. Jos kyseessä on rikosepäily, niin silloin julkaisupäätös on poliisilla. Noin yleisesti ajatellen taas on aika vaikea ottaa kantaa siihen, pitäisikö epäiltyjen nimet julkistaa."

Paula Vesala YleX:lle: “Haluamme, että näitä tapauksia olisi turvallista tuoda ilmi”

Liki kaksi vuotta Los Angelesissa asunut Ismo Leikola kiertää lähes jouluun saakka ympäri Suomea. Useissa kaupungeissa Ismon ”No niin” –show on loppuunmyyty. Kiertueen nimi pohjautuu Ismon havaintoon siitä, että no niin on suomen kielen tärkein ilmaisu. Sen hän todistaa lavalla monin esimerkein.

Suomen kielen toiseksi tärkeintä ilmaisua Ismo ei ole ehtinyt miettiä.

– Vitsi, minä käytin niin paljon aikaa tuohon tärkeimpään, että toiseksi tärkeimmälle ei jäänyt aikaa. Se on joko vai niin tai no höh. Kunhan siinä on noh tai niin, niin niillä pärjää aika pitkälle. Oikeastaan melkein vielä parempi on niin no eli no niin vastakohta. Sehän tarkoittaa että ai jaha, nii no, no joo… No höh kuvaa tietysti lievää pettymystä, velmuilee Leikola.

I-kirjain hoikentaa supersankaria

Maailman hauskimmaksi henkilöksi Amerikassa vuonna 2014 kruunattu koomikko Leikola leikkii mielellään sanoilla. Suomen kiertueella esiintymislavan yläpuolella lukee ”No niin” ja lavalla Ismon takana tönöttävät melkein ihmisen kokoiset styroxkirjaimet I S M O.

Logona I ei oikein toimi, kun se on vaan viiva. Ismo Leikola

– Ne on niin isoja kirjaimia, että niillä voisi olla sielutkin. I-kirjainta olen monesti hajoillut, sillä se on alkukirjaimena aika suoraviivainen. Esimerkiksi logona I ei oikein toimi, kun se on vaan viiva. Olen tykännyt enemmän S:stä, M:stä ja O:sta, mutta kyllä I:kin on hyvä, vaikka sekoittuu välillä pikku ällään.

Supermiehen asun rinnassa komeilee S-kirjain ja hassusti S komeilee myös sen suomennoksen eli Teräsmiehen rinnassa.

– Teräsmiehellä pitäisi tietysti olla T, mutta siihen ei saatu lupaa. Jos olisin supersankari ja rinnassa olisi vain I-kirjain, niin se näyttäisi yhdeltä pystyraidalta ja näyttäisin hoikemmalta. Ehkä minun pitäisi laittaa S, M, O tai kaikki. Onneksi nimi on sen verran lyhyt, että sen pystyy tunkemaan kokonaan melkein mihin vaan.

Oman etunimensä lempikirjaimeksi Ismo nostaa O-kirjaimen, koska siitä voi mennä läpi ja siitä voi laittaa asioita.

Ismo välttänyt Trumpin twiitit

Vaikka Ismo on asunut jo pari vuotta Amerikassa, hän ei ole joutunut Yhdysvaltain presidentin, Donald Trumpin, twiittihampaisiin.

– Täytyy pitää samaa linjaa, etten joudukaan. Se olisi pelottavaa. Onhan se, herranen aika, outoa, että voi joutua presidentin twiittihampaisiin. On mystistä, että Twitteristä on tullut valtioiden välisen kommunikoinnin väline. Ennen se oli punainen puhelin, nyt se on sininen lintu.

Tutut ovat siellä ihan romuna kaikesta politiikasta. Ismo Leikola

Leikola tunnustaa, että hän jää välillä tietoisesti uutispimentoon eikä jaksa yhtään seurata mitä ympärillä tapahtuu. Mediakähinä jopa välillä pelottaa.

– Monet tutut ovat siellä ihan romuna kaikesta politiikasta ja silti he paasaavat siitä koko ajan. Itse en ole siihen lähtenyt ollenkaan.

Kova kilpailu USA:ssa kehittää koomikkoa

Ismo Leikola tunnustaa, että voitto arvostetun amerikkalaisen komediaklubin Laugh Factoryn “Funniest Person in the World” –kilpailussa vuonna 2014 käänsi kokonaan uuden lehden hänen elämässään, kun Amerikka avautui.

– Totta kai olin realisti, vaikka siellä tuli pieni hype. Silti piti aloittaa ruohonjuuritasolta, tehdä hirveästi keikkoja ja kerryttää mainetta stand up –skenen sisällä.

Ismon ahkera työ on kantanut hedelmää ja nyt satelee runsaasti työtarjouksia klubeilta ja keikoilta. Suomen kiertueen jälkeen Ismo palaa Amerikkaan ja tekee laajan kiertueen pitkin maata.

Koen kehittyneeni Amerikassa koomikkona. Ismo Leikola

– Kaikenlaista muutakin on vireillä. Siitä olen tosi iloinen, että koen kehittyneeni Amerikassa koomikkona. Siellä ollaan samoilla keikoilla kuitenkin tosi kovien tekijöiden kanssa. Kyllä siinä kehittyy ja kasvaa. Ja uutta materiaalia on syntynyt hyvin. Tämänkin Suomen kiertueen koko illan shown materiaali on ihan uutta.

No niin – se turhin sana!

Nyt kun on arvioitu Ismon nimikirjainten merkitys ja listattu Suomen tärkein ja toiseksi tärkein ilmaisu, on aika selvittää minkä sanan Ismo poistaisi Nykysuomen sanakirjasta. Vastaus tulee sen kummemmin miettimättä: uusi muoti-ilmaisu jäätävä on todella turha.

Jäätävä on ihan peestä. Ismo Leikola

– On tosi ärsyttävää, kun joku sanoo, että olipa jäätävä keikka. Pitää itse käydä googlaamassa, että oliko se hyvä vai huono ja Googlekaan ei sitä tiedä. Veikkaan, että ihmiset, jotka käyttävät jäätävää, eivät itsekään tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ovat oppineet, että sitä voi käyttää missä vaan ja päästä pälkähästä, koska se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Jäätävä voi tarkoittaa, että olipa ahdistavaa tai että olipa aivan mahtavaa. Jäätävä on ihan peestä, joten lopetetaan sen käyttö yhteisesti.

Helsingin keskustassa sijaitseva taidegalleria Anhava tuntuu muuttuneen toisen todellisuuden leikkikentäksi. Kylmää turkoosia hohkaavien seinien katveessa kimaltelee ja salamoi kulta niin että silmiä häikäisee. Esillä on salaperäisiä kaulakoruja sekä amuletteja ja sormuksia, joita koristavat toinen toistaan upeammat lasiupotukset. Näissä koruissa on kummallista niiden valtava koko – sormusten läpimittakin on reilu metri. Kuka muka sellaisia käyttäisi, onkohan nämä suunniteltu elefanteille? Ei sinne päinkään – korut ovat 36 metriä korkeiden peikkojen käsialaa ja peikoille ne on tarkoitettukin.

Peikkokaksikko pahistelee

Rujonoloiset peikot Ūgh ja Bõögâr sinkoutuivat kansainvälisen taidemaailman tietoisuuteen viime keväänä Venetsian biennaalissa.

Taiteilija Egill Sæbjörnsson päätti tuolloin jättää vastuun näyttelystä Ūghille ja Bõögârille, jotka saivat vapaat kädet toteuttaa itseään.

Ja niin siinä sitten kävi, että pahanilkinen ja vaarallinenkin peikkokaksikko valtasi Islannin paviljongin, pisteli poskeensa näyttelyvieraita ja turisteja, käyttäytyi muutenkin huonosti ja teki siinä sivussa taidetta.

Islantilaisittain tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska maan arkipäivässä taru ja todellisuus sekoittuvat edelleen toisiinsa.

– Keskustelin ensimmäisen kerran erään isonenäisen norjalaisen peikon kanssa jo vuonna 2008. Kokemus ei ollut mitenkään pelottava – tosin ajattelin, että tämä on typerintä ja naurettavinta, mitä olen tehnyt aikoihin, Egill Sæbjörnsson kertoo.

Vähitellen kuvioihin tulivat myös Ūgh ja Bõögâr, ja nyt ollaan jo tilanteessa, jossa taiteilijan ja peikkojen yhteistyö on edennyt korusuunnittelun asteelle. Inspiraatio tulee arvatenkin Damien Hirstin suuruudenhullusta näyttelystä, joka oli myös viime keväänä esillä Venetsiassa. Hirstin näyttelyn muinaiset “aarteet” oli kehyskertomuksen mukaan ongittu merenpohjasta uponneesta laivasta.

– Peikot suorastaan rakastuivat Hirstin näyttelyyn, ja siksi he ovat halunneet tehdä kullasta tällaisia juttuja. Omasta mielestäni Hirstin taide ei ole erityisen coolia, enkä pidä siitä ollenkaan, mutta peikot…, Sæbjörnsson pyörittelee silmiään.

Sæbjörnssonin mukaan Ūgh ja Bõögâr ovat kuin leikkiviä pikkulapsia, jotka haluavat testata ja kokeilla vähän kaikenlaista. Peikot ovat tehneet myös musiikkia ja lanseeranneet oman parfyyminsa, jonka ainesosiin kuuluu muun muassa valaanoksennus.

– Peikot saattavat esimerkiksi nähdä jonkun James Bond -elokuvan, ja sitten he haluavat tehdä agenttiveneen. Ja kun isoilla sormilla tehdään taidetta, on jälki sitten tällaista, Sæbjörnsson viittaa koruihin ja muihin esineisiin, joissa on muhkuraisia muotoja ja joista paistaa hiomattoman timantin logiikka.

Peikoille maistuu ihmisliha

Sæbjörnssonin mukaan peikot ovat varsin arvaamattomia luontokappaleita, ja taiteilija joutuukin olemaan jatkuvasti varpaillaan. Ongelmaksi on muodostunut etenkin se, että Ūgh ja Bõögâr ovat persoja ihmislihalle. Sæbjörnsson kertookin olevansa jatkuvassa vaaratilanteessa. Peikot ovat pistäneet taiteilijan poskeensa jo muutaman kerran, mutta kuin ihmeen kaupalla tämä on onnistunut palaamaan takaisin elävien kirjoihin.

Kaikesta huolimatta, Sæbjörnssonin mielestä peikkojen käyttäytymismekanismeja pitäisi suhteuttaa ihmisen toimintaan.

– Meille peikot näyttäytyvät brutaaleina ja tuhoisina olentoina, koska ne syövät ihmisiä, mutta syömmehän me ihmisetkin possuja, lehmiä ja lintuja ja se on meidän mielestämme täysin normaalia. Siinäkään ei ole mitään ihmeellistä, kun kissa popsii hiiren. Joskus olisi hyvä kyseenalaistaa, mikä on brutaalia ja normaalia, mikä ei.

Sæbjörnsson ja peikot kommunikoivat "mielikuvituksen ja kuvitellun dialogin" avulla, ja syödyksi tulemisen lisäksi taiteilija pelkää menettävänsä suoran yhteyden Ūghiin ja Bõögâriin.

– Mitä enemmän puhun heistä toimittajille ja taideihmisille, sitä useammin minusta tuntuu, että kadotan heidät kokonaan. Onneksi erään avustajani yhdeksänvuotias poika on tullut hätiin, jos peikot ovat hävinneet näköpiiristäni.

Tämän jutun tekijä olisi mielellään halunnut esittää pari kysymystä Ūghille ja Bõögârille, mutta harmillista kyllä tästä ei tullut mitään – peikoista löytyy nimittäin myös herkkä puoli.

– Peikot pelkäävät etenkin televisiokameroita. Kun he kuulevatkin sanan televisio, he lähtevät pakoon ja hyvin nopeasti, Sæbjörnsson paljastaa.

Peikkoihin uskotaan Islannissa

Egill Sæbjörnssonin mukaan on harmillista, että nykymaailmasta ei juuri löyty aikuisia, jotka uskaltaisivat sukeltaa suoraan fantasiamaailmojen syövereihin, ja peikoistakin on useimpien aikuisten kanssa hankalaa keskustella.

– Tämä kaikki on ollut hyvin vapauttavaa aiempaan verrattuna. Normaalia taidetta tehdään aika tietyissä puitteissa, sen pitää aina jotenkin liittyä taidemaailmaan tai taidehistoriaan. Ihmisen pitäisi pystyä olemaan alkukantaisempi. Tuolla on likaa ja tuolla on himoa, ja tällainen on meille tärkeää, jotta olisimme mitä olisimme. Mielestäni juuri fantasia on polttoainetta, joka pitää meidät elossa.

Yhdeksää kieltä puhuva, kahvia jatkuvasti lipittävä Egill Sæbjörnsson on asunut jo useita vuosia Berliinissä, mutta ei Islanti ole hänestä mihinkään kadonnut. Päinvastoin. Sæbjörnssonn mukaan Islannissa esimerkiksi uskotaan, että kun saa yhteyden johonkin korkeampaan ei-kristilliseen voimaan, autolla ajaminen on talvikelillä turvallisempaa.

– Islannissa ihmiset uskoavat edelleen haltioihin, keijuihin ja maahisiin, ja minäkin uskon. Tosin lapsena ajattelin, että taasko näitä typeriä keijukaisjuttuja, kun isoäitini kertoi, että pensaissa ja kasveissa asuu maahisia. Mutta sen jälkeen olen kokenut kaikenlaisia uskomattomia asioita.

Kun katselee Egill Sæbjörnsson ja peikkojen yhteisnäyttelyä Galleria Anhavassa, tästä ei ole epäilyksen häivääkään.

Keski-Euroopassa kivikaudella maata viljelleiden naisten kanssa kannattaisi harvan meistä ruveta vääntämään kättä. Tuore tutkimus osoittaa, että rankkaa työtä vaatinut varhainen maanviljelys teki naisten olkavarsista vahvemmat kuin tämän päivän huippusoutajilla.

Cambridgen yliopiston tutkimus on tästä näkökulmasta uraauurtava. Bioarkeologeilla on ollut tapana tehdä päätelmiä naisten luista vain vertaamalla niitä miesten luihin. Ensi kertaa vertailu tehtiin esihistoriallisena aikana eläneiden ja tämän päivän naisten välillä.

Fyysinen rasitus muuttaa naisten luustoa silmämääräisesti selvästi vähemmän kuin miesten. Niinpä suorat vertailut tuottavat väärää tietoa naisten tekemien töiden ruumiillisesta rasituksesta.

– Kun naisia verrataan toisiin naisiin, alamme saada vihjeitä työnteon piiloon jääneestä historiasta tuhansien vuosien ajalta, sanoo tutkimusta johtanut arkeologi Alison Macintosh.

Vertailussa soudun eliittitiimi

Lihasten tavoin luutkin ovat elävää kudosta ja reagoivat rasitukseen, muistuttaa Macintosh. Toistuva rasitus voi muuttaa luun muotoa, kaarevuutta, paksuutta ja tiheyttä.

Kerroskuvattavina oli olka- ja sääriluita kivikaudelta, runsaan 7 000 vuoden takaa, pronssi- ja rautakausien kautta keskiaikaan saakka. Tuloksia verrattiin tämän päivän soutajien lisäksi muun muassa juoksijoihin ja jalkapalloilijoihin.

Soutajat olivat Cambridgen yliopiston huippujoukkueesta, joka voitti Cambridgen ja Oxfordin perinteisen soutukilpailun tänä vuonna ja teki uuden ennätyksen. Joukkueen jäsenille kertyy keskimäärin 120 harjoittelukilometriä viikossa.

Soutajien ja neoliittisella kivikaudella eläneiden naisten sääriluut olivat yhtä vahvat, mutta olkavarret olivat kivikaudella 11–16 prosenttia vahvemmat.

Pronssikaudelle tultaessa näkyy elämäntyylin muutos: olkavarret olivat 9–13 prosenttia nykysoutajaa vahvemmat, mutta sääriluut 12 prosenttia heikommat.

Naiset kuokkivat, nyhtivät ja jauhoivat

Vaikka tämän tutkimuksen perusteella ei voida varmasti sanoa, mikä muutoksen aiheutti, niin olkavarsiin epäilemättä kertyi voimaa, kun naiset muokkasivat maata ja korjasivat satoa käsin.

Jauhot saatiin tuhansien vuosien ajan vääntämällä jauhinkiviä käsin, ja joissakin yhteisöissä niin tehdään edelleen. Sen perusteella myös kivikaudella jauhamiseen kului jopa viisi tuntia päivässä.

Esihistoriallisen naisen käsivarsia rasittivat myös muun muassa veden noutaminen niin ihmisille kuin karjalle sekä nahkojen työstäminen. Töiden moninaisuuden takia on vaikea tulkita, miten kukin tehtävä muutti luita, sanoo Macintosh.

Tutkimukseen osallistuneen arkeologi Jay Stockin mukaan tuloksista on joka tapauksessa pääteltävissä, että naisten työpanos oli ratkaisevan tärkeä maanviljelykseen perustuneissa talouksissa.

Vei viisi ja puoli vuosituhatta Euroopan maanviljelyksen alusta, ennen kuin naisten luut lakkasivat poikkeamasta siitä, millainen Cambridgen soutajatiimin naisten luusto on tänä päivänä.

Tutkimus on julkaistu Science Advances -lehdessä.

"Happy Christmas", kirjoittaa syyrialainen Sanaa joulukoristeeseen. Ilo ei ole tyhjää joulukorttipuhetta. Syyrian sotaa paennut perhe on vihdoin yhdessä, kun Suomessa odottanut Akram on saanut vaimonsa ja lapsensa Turkin rajalta luokseen.

Akram on yksi niistä Suomesta oleskeluluvan saaneista ihmisistä, jotka Helsingin kaupungin maahanmuuttoyksikkö ja SPR ovat saattaneet yhteen suomalaisen ystävän kanssa – tai kamun, kuten nimi varsinaisesti kuuluu.

SPR:n SuomiKamu-toiminta aloitettiin toissa keväänä. Ajatuksena oli, ettei oleskeluluvan saaneita pidä jättää yksin kummastelemaan suomalaista yhteiskuntaa, kun vastaanottokeskuksen ovi sulkeutuu selän takana.

– He ja suomalaiset vapaaehtoiset täyttävät kortin, jossa he kertovat, mistä he ovat kiinnostuneita. Tavoitteena on löytää paras mahdollinen pari, ohjelmasta kertoo SuomiKamu-välittäjä Katri Mattila.

SuomiKamu ei ole avustustoimintaa, vaan nimensä mukaisesti kaverusten keskinäistä puuhaa. Heidän oma asiansa on, käyvätkö he mieluiten kahvilassa tai kävelyllä, laittavatko ruokaa vai treenaavatko kenties suomen kieltä.

Ohjelma on saattanut puolentoista vuoden aikana yhteen yli sata kanta- ja uussuomalaisparia, sekä yksittäisiä ihmisiä että perheitä.

Enimmäkseen parit tapaavat keskenään, mutta kerran kuussa on tarjolla yhteinen kamukahvila ja välillä muitakin järjestettyjä rientoja. Marraskuun pimeässä illassa askarrellaan joulukoristeita.

Akramin kamun Arjan lasipurkki hohtaa niin punaisena kuin se olisi täynnä puolukkahilloa. Arja on kotoisin Lapista ja sanoo, että jos hän jotakin sieltä kaipaa, niin puolukkamaita.

Kaipuu on tämän vuoden teema Kansallismuseon viereen nousevassa joulukuusimetsässä. SuomiKamu-porukka on yksi 60 yhteisöstä, jotka ovat tällä kertaa saaneet koristeltavikseen puistikon kuuset.

"Läheiset ovat mielessä ja läsnä joulunpyhinä vaikka he asuisivatkin maailman toisella laidalla." Näin Kansallismuseo sanoo joulukuusimetsänsä teemasta.

Mitä irakilainen Mohamed kirjoittaa koristeeseensa? Katse painuu, ja vastaus tulee hilljaisella äänellä: "Veljelle." Sen enempää hän ei halua sanoa.

Etelä-Suomen märässä talvessa paperitähdet lerpahtavat ja huopasydämet imevät vettä. Koristeet askarrellaan lasipurkkeihin, jotta kuusi säilyy koreana joulukuun puolivälistä loppiaiseen.

Katri Mattila väkertää innokkaasti mukana. Omakuvan jalat tuottavat vaikeuksia, joten hän päätyy piirtämään pitkän hameen.

Kuva pujahtaa purkkiin yhdessä afganistanilaista Leilaa esittävän kuvan kanssa. Koristeen ideana ovat yhdessäolo ja ystävyys, naiset kuvailevat yhteistyönsä tulosta. Teksti toivottaa hyvää joulua suomeksi ja persiaksi.

Katrin reitti SuomiKamu-aktiiviksi kulki vastaanottokeskuksen kautta. Hän lähti mukaan SPR:n toimintaan, kun hänestä alkoi tuntua, että Suomeen tulleisiin turvapaikanhakijoihin suhtauduttiin liian tylysti.

Jo vastaanottokeskuksesta Katri sai ystävän. Afganistanilaisen Mujtaban kanssa löytyi heti yhteinen sävel; aivan kuin hän olisi ollut vanha tuttu, Katri kertoo.

– On äärettömän mielenkiintoista oppia toisen kulttuurin eri puolista aidosti. Olen myös oppinut tekemään afganistanilaista ruokaa.

SuomiKamu-ohjelman onnistumiseen Katri sanoo olevansa rehellisen tyytyväinen.

– Emme voi tietää, jäävätkö ystävyyssuhteet pysyviksi, mutta ne kantavat edes vähän aikaa. Ihmisille tulee tunne, että tämä on heidän uusi kotinsa ja he ovat tervetulleita.

Entä jos tulee ongelmia? Useimmiten hankaloittaa yhteisen kielen vähäisyys, vaikka pareja muodostettaessa edellytetäänkin, että sitä – suomea tai englantia – on edes vähän.

Kamuilta toivotaan sitoutumista ainakin kuuteen tapaamiseen puolen vuoden aikana, jotta selviäisi, ovatko ongelmat vain alkukankeutta.

Kaverin asioista ei muille huudella, mutta SuomiKamu-vertaisryhmän tapaamisessa on mahdollisuus puhua, jos jokin pulma painaa mieltä. Joskus on hyväksyttävä sekin, etteivät kemiat tai kulttuurit kerta kaikkiaan natsaa. Yhteyttä ei tarvitse pitää väkipakolla.

Askartelupöydän ympärillä istuvia muslimeja ei tunnu haittaavan joulun kristillinen sanoma. Tontut, piparit ja joulun muu maallinen sisältö osa sitä suomalaisuutta, joka kiinnostaa ainakin näitä maahanmuuttajia.

– Mujtaba oli viime jouluna innokkaasti joulupukkina, kertoo Katri Mattila.

Kaiken sisäänsä kätkevä harmaus ympäröi veneemme, kun kynnämme peilityyntä Atlantin pintaa. Irlannin lounaisrannikko on aikaa sitten hävinnyt taaksemme sakeaan sumuun, eikä näkyvissä ole yhtään kiintopistettä – ei edes horisonttia.

– Tällaisena päivänä tuntuu vielä ihmeellisemmältä, miten munkit ovat ylipäätään löytäneet saaren, miettii Seán Wright sumua silmäillessään.

Istumme veneen takaosassa ulkokannella muiden matkalaisten viihtyessä lämpimämmässä kajuutassa. Dublinilainen jalkapalloilija on tottunut tarkenemaan polvihousuissa koleassakin kelissä, pipo sentään suojaa päätä. Venematka kestää liki tunnin.

Kiviset kekomajat Atlantin armoilla

Maailmanmaineeseen saaren nosti Star Wars -elokuvasaagan seitsemäs osa, The Force Awakens, jonka loppukohtaus kuvattiin jyrkänteillä kiemurtelevilla portailla ja luostarissa. Samoilta sijoilta alkaa myös joulukuun puolivälissä ensi-iltansa saavan The Last Jedi -elokuvan tarina.

Paljon ennen tätä saari oli kuitenkin munkkien koti.

Lähemmäs Luojaa pyrkineet munkit saapuivat Skellig Michaelin saarelle noin 1 400 vuotta sitten. Syrjäinen sijainti eristyksissä muusta maailmasta sopi askeettista elämää viettäneille munkeille.

Vuosisatojen aikana he rakensivat vaikeasti saavutettaville rinteille luostarin, joka on yksi varhaisimmista merkeistä kristinuskon saapumisesta Irlantiin.

Lähes 200 metrin korkeudella merenpinnasta sijaitsevaan St. Fionánin luostariin on kavuttava yli 600 kivistä porrasta. Epätasaiset portaat, kuten luostarin mehiläiskekomaiset majatkin, on rakennettu irtonaisista liuskeista, ilman koossapitävää laastia.

Siitä huolimatta rakennelmat ovat säilyneet eristäytyneellä saarella poikkeuksellisen hyvin. Karulla kalliosaarella 12 kilometriä rannikolta ne ovat aavalta Atlantilta puhaltavien tuulien armoilla.

– Nykyään ei osata rakentaa edes sata vuotta kestävää taloa. Kosteusvaurioita, tuhahtaa Seán.

Yhä myrskyisemmiksi käyneet tuulet saivat kuitenkin munkit hylkäämään saaren 1200-luvulle tultaessa ja siirtymään mantereelle Ballinskelligsiin. Sen jälkeen Skellig Michaelista tuli pyhiinvaelluskohde vuosisatojen ajaksi, mutta nykyisen kaltaista, Star Wars -elokuvien aiheuttamaa kävijävirtaa ei ole ennen koettu.

Kävijävirtaa rajoittavat viranomaiset ja sää

Seán Wright ei Star Wars -faniksi tunnustaudu. Hän kertoo olevansa enemmän kiinnostunut historiasta ja kulttuuriperinnöstä. Seán ei vain aiemmin ole onnistunut sovittamaan saarikäyntiä aikatauluihinsa.

On heitäkin, jotka ihmettelevät, miksi Disney ja Lucasfilm piti päästää saarelle. John O'Sullivan

Vierailu Skellig Michaelilla vaatiikin rahtusen onnea ja suosiollisuutta sään haltijoilta. Saarelle saavat rantautua vain lisensoidut veneet, joita kuluneena kesänä oli viisitoista. Kukin niistä saa kuljettaa kaksitoista matkailijaa päivässä toukokuusta lokakuulle jatkuvan kauden aikana.

Vaikka paikan veneestä onnistuisikin varaamaan, voivat sääolot estää saarelle rantautumisen.

– Katso, siinä se on, huudahtaa Seán äkkiä.

Sakean sumun keskeltä alkavat erottua saaren jylhät, mustanpuhuvat kalliorinteet. Harmauden läpi rinteistä näkee vain pienen osan. Korkeimmat piikit jäävät sumun syliin.

Emme kuitenkaan Seánin kanssa juuri harmittele sumua, sillä ainakin tyyni Atlantti antaa meidän nousta saarelle.

Koskemattomassa miljöössä vaaranpaikkansa

Alkumatka laiturilta munkkien rakentamien portaiden juurelle on helppo. Kulkijoita suojaa osan matkaa kivivyöryjen varalta rakennettu katos.

Viime keväänä kauden aloitus viivästyi muutamalla päivällä vyörymän takia. Asiantuntijoita tarvittiin tutkimaan, aiheutuiko kivivyöry puolitoista vuotta aiemmin päättyneistä elokuvakuvauksista. Loppupäätelmän mukaan kyseessä oli luonnollinen ilmiö.

Vierailijoita evästetään varautumaan kapuamiseen jo ennakkoon kotona, ja turvallisuusvideo on syytä katsoa viimeistään vierailukeskuksessa ennen venematkaa. Saarella opas kertaa turvallisuusasiat ennen kuin ketään päästetään portaisiin.

Vierailijat käyttäytyvät yleensä todella hyvin ja pysyvät sallituilla reiteillä. Bob Harris

Varovaisuutta portaiden nouseminen ja etenkin alastulo vaativatkin. Saarella on tapahtunut onnettomuuksia: pahimpana kahden amerikkalaisturistin kuolemaan johtanut turma vuonna 2009.

Turvavarusteet ovat vaikeakulkuisissa portaissa vähissä. Vain muutamassa kohtaa kapuaja kykenee hamuamaan turvaa kallioseinään kiinnitetystä kettingistä. Kaiteita ei ole, ja reunan takana saattaa vaania äkkijyrkkä pudotus.

Saaren miljöö on haluttu pitää mahdollisimman koskemattomana. Turisteille ei ole tarjolla mitään palveluja, ei edes käymälää. Luostarisaari on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1996.

Runsas linnusto tarvitsee myös rauhaa

Opas Bob Harris kieltää kapuajia ehdottomasti poikkeamasta portailta ja poluilta. Paitsi että liukkailla rinteillä se olisi turvallisuusriski, uhkaisi se myös saaren ainutlaatuista luontoa. Ruohon kätköissä pesivien lunnien rauhaa halutaan näin turvata.

– Vierailijat käyttäytyvät yleensä todella hyvin ja pysyvät sallituilla reiteillä. Vain harvoin heitä joutuu ojentamaan, sanoo Harris OPW:stä. Office of Public Works vastaa kohteen ylläpidosta.

Skellig Michaelia, ja etenkin sen viereistä pienempää saarta, Little Skelligiä, asuttavat tuhannet linnut.

Yli 25 000 suulan yhdyskunta on arvioitu maailman toiseksi suurimmaksi, ja sen rauhoittamiseksi Little Skelligille rantautuminen on kielletty kokonaan.

Runsaan linnuston ohella saarilla on myös vilkasta merielämää, hylkeiden lisäksi veneretkellä voi hyvällä onnella nähdä delfiinejä, valaita tai haita.

Portaiden vieressä vipeltävät lunnit ihastuttavat sympaattisuudellaan nousijoita, ja tämän tästä joku pysähtyy portaisiin koettaen saada vilkasliikkeiset linnut poseeraamaan kameralle. Samalla kuvaussessio tarjoaa hetken hengähdystauon raskaasta noususta.

Viikinkien ryöstöretket rikkoivat askeettisen arjen

Vilkasliikkeinen on ollut myös Seán, joka on jo suuntaamassa takaisin alas, kun itse vasta saavun luostarin oviaukolle.

– Aivan uskomaton paikka. Käsittämätöntä, että munkit ovat rakentaneet tällaisen, ja eläneet näissä olosuhteissa, ihmettelee Seán Wright.

Yksinkertaisilla työkaluilla munkit ovat rakentaneet miespolvi toisensa jälkeen paitsi portaat, myös luostarin kalliokielekkeelle. Kivestä rakennetut mehiläiskekomajat tarjosivat turvaa rajujakin tuulia ja rankkoja sateita vastaan.

Asumuksiin ei paljoa päivänvaloa pääse paksujen kiviseinien lomasta. Meri tarjosi ravinnoksi kalaa ja hyvällä onnella hylkeitä, pienet viljelypalstat muuta purtavaa.

Täysin rauhassa munkit eivät kuitenkaan saaneet vakaumustaan harjoittaa. Monien muiden irlantilaisluostareiden tavoin St. Fionánin luostarikin joutui viikinkien ryöstöretkien kohteeksi.

Tunnelma huipulla on epätodellinen. Munkkien antaumusta on pakko ihastella. Saarella arvioidaan asuneen kerrallaan kaksitoista miestä, ja he ovat kaiken tämän rakentaneet.

Turistit tuovat elantoa ja elämää alueelle

– It’s still pea soup! There’s absolutely no visibility what so ever, kuuluu John O'Sullivanin kännykän kaiuttimesta.

The Skellig Experience -vierailukeskuksen johtaja ravaa hermostuneen oloisena puhelin korvallaan.

Kestää hyvän tovin, ennen kuin mies ehtii juttusille. On kiire perua sovittuja venekuljetuksia, sillä sakea sumu on kietonut saaren yhä tiukemmin syliinsä. Kaiken lisäksi Atlantilta lähestyvä myrsky uhkaa perua ainakin kahden seuraavan päivän matkat kokonaan.

Olemme palanneet lähtösatamaan Valentian saarelle, jolla vierailukeskus sijaitsee. Sieltä, ja kapean lahden toisella puolella olevasta Portmageen pienestä kylästä, lähtee valtaosa venekuljetuksista Skellig Michaelille.

Keskuksen kävijämäärät ovat nousseet noin 20 prosentilla. John O'Sullivan

Johtajan vapautumista odotellessani John Kav Skellig Walker -alukselta kertoo, että perusturistien kierrosten palattua maihin alkuiltapäivästä liikkeellä voi olla varakkaampaa väkeä.

– Eilen kuljetimme saarelle viisihenkisen amerikkalaisperheen. He maksoivat 2 000 euroa siitä, että pääsevät saarelle ilman muita turisteja. Rahalla saa, nauraa John hypistellen samalla sormiaan setelien merkiksi.

Edellisenä päivänä sää olikin aurinkoinen ja helteinen, mutta tältä päivältä setelitukko uhkaa jäädä saamatta sumun takia. Lopulta ryhmä kuitenkin ilmoittaa, että haluavat saarelle, vaikkei siellä paljoa eteensä näkisikään.

John Kav on ilahtunut lisääntyneistä turistivirroista. Nuorempi väki on kaikonnut Portmageen kylästä ja Valentian saarelta suurempiin kaupunkeihin elannon perässä – kuten monilla muillakin syrjäseuduilla. John murehtii, kuinka tämä on näkynyt muun muassa palveluiden heikentymisenä.

Irlannin suurimpiin vetonauloihin kuuluva Ring of Kerry kulkee aivan lähistöltä, mutta maisemareittiä kiertävät turistibussit harvoin poikkeavat syrjäteille. Lähin juna-asema löytyy puolentoista tunnin ajomatkan päästä Killarney’sta, ja joukkoliikenteen puuttuessa autottomia matkailijoita on hankala houkutella kylille.

Sää syö veneilijöiden toimeentuloa

Veneenomistajille turistien kuljettaminen Skellig Michaelille on ollut jo pitkään merkittävä elinkeino. Tarkoin säädellyistä lisensseistä on taisteltu lakitupaa myöten.

Valtaosa veneistä on kattamattomia kalastusalustuksia, mutta Fionán Murphy investoi varta vasten turistikäyttöön suunniteltuun veneeseen.

Vaikka Skellig Walkerin takakannelta pääsee tarvittaessa kajuuttaan turvaan, ovat surkeat säät haitanneet liiketoimintaa, kun saarelle ei ole päässyt rantautumaan. Eräskin ryhmä joutui pettymään yritettyään päästä matkaan kolmena päivänä.

Alueen elinkeinoelämä, veneilijät ja majoittajat ovat anoneet maihinnousukauteen pidennystä sekä keväästä että syksystä, mutta päättäjät eivät ole tähän suostuneet.

Selkeää kasvua keskuksen kävijämäärissä

Vierailukeskuksen johtaja John O'Sullivan ehättää vihdoin istahtamaan kahvikupin ääreen. Elokuvajulkisuus on tuonut uutta vipinää vuonna 1992 perustettuun keskukseen.

– Keskuksen kävijämäärät ovat nousseet noin 20 prosentilla. Viime vuonna kävijöitä oli noin 45 000, ja kulunut vuosi on ollut vieläkin vilkkaampi. Uusi elokuva tulee varmasti lisäämään kiinnostusta entisestään.

Läheskään kaikki vierailijat eivät käy itse saarella. Sinne pääsee O'Sullivanin mukaan vuosittain noin 12 000–15 000 kävijää säistä riippuen. Merelle tehdään myös niin kutsuttuja eko-kierroksia, joilla saaria tyydytään ihmettelemään mereltä käsin.

Kävijävirtojen lisääntymiseen varauduttiin laajentamalla vierailukeskuksen paikoitusaluetta ennen tämän vuoden kesäsesonkia.

John O'Sullivan uskoo, että tulevana kesänä keskukseen tarvitaan lisää henkilökuntaa The Last Jedi -elokuvan herättämän kiinnostuksen vuoksi. Myös hän iloitsee mielenkiinnon tuovan alueelle uusia työpaikkoja ja piristävän elinkeinoelämää.

O'Sullivan kuitenkin muistuttaa keskuksen olleen merkittävä turistikohde jo kauan ennen nykyistä buumia. Vierailukeskus keskittyy esittelemään Skellig Michaelin historiaa ja siellä asuneiden munkkien elämää.

Osansa historiassa on myös saaren kahdella majakalla, sekä maailmansotien aikaisilla tapahtumilla. Tosielämässä saarten lähivesillä on ollut useampikin pelastusoperaatio muun muassa ilmataisteluiden jäljiltä.

Tähtien sota hyppää silmille lähinnä lahjapuodin T-paidoissa ja muissa Star Wars -oheistuotteissa.

Merenlahden vastarannalla, Portmageessa, sen sijaan muistellaan yhä kernaasti, kuinka Luke Skywalkeria näyttelevä Mark Hamill opetteli laskemaan Guinnessia kylän tunnetuimmassa majatalossa, The Mooringsissa, edellisen elokuvan kuvausten aikaan.

Matkailulle merkittävä jättipotti

Nyt ensi-iltansa saavaa The Last Jedi -elokuvaa kuvattiin Skellig Michaelilla neljän päivän ajan syksyllä 2015.

Saari oli suljettu ulkopuolisilta, ja Irlannin laivaston alukset pitivät uteliaat poissa mailin säteellä. Järjestelyt olivat samankaltaiset, kun vuotta aiemmin saarella kuvattiin kolmen päivän ajan edellisen elokuvan huipennusta.

Normaalisti turisteja kuljettavat veneet saivat matkustajikseen noin 60 henkisen kuvausryhmän. Alun perin elokuvayhtiön kerrotaan anoneen lupaa kolmesataapäisen ryhmän maihinnousuun, mutta tämä evättiin luonnon suojelemiseksi.

– Kuljetimme kuvausryhmän jäseniä joka aamu saarelle, ja he kulkivat laitteineen portaat edestakaisin päivittäin. En päässyt näkemään, mitä saarella tapahtui, mutta ainakin he ajelivat saaren ympärillä jonkinlaisilla vesijeteillä. En tiedä, mitä ne olivat, nauraa Skellig Walkerin John Kav.

Ketä se haittaa, jos saarella vierailevilla on jedikaavut yllään? John O'Sullivan

Irlannin länsirannikko saa elokuvassa laajemminkin näkyvyyttä. Kuvausryhmä palasi toukokuussa 2016 Wild Atlantic Wayn varteen, ja maisemat Corkin, Kerryn, Claren sekä Donegalin kreivikunnista esittävät Ahch-to-planeettaa.

Maailmanlaajuista näkyvyyttä aiotaankin hyödyntää vihreän saaren markkinoinnissa edellisen elokuvan tapaan. Tourism Ireland käynnistää elokuvan myötä mittavan kansainvälisen kampanjan matkailutulojen kotiuttamiseksi Star Wars -faneilta.

Tarkkoja lukuja Force Awakens -jakson tuomasta hyödystä Tourism Ireland ei osaa kertoa, mutta pelkästään medianäkyvyyden arvioidaan olleen noin 13,4 miljoonan euron arvoista.

Screen tourism on muutenkin merkittävä tulonlähde. HBO:n jättisarja Game of Thronesin arvioidaan boostanneen Pohjois-Irlannin taloutta 120 miljoonalla punnalla, ja vierailijamäärät ovat lisääntyneet lähes 20 prosentilla vuodesta 2014. Sarjan markkinointiarvoksi Tourism Ireland ynnää noin 30 miljoonaa euroa. Samankaltaisia potteja odotetaan Star Warsin myötä saaren länsirannikolle.

Huoli maaimanperintökohteen tulevaisuudesta

Skellig Michaelin saama lisähuomio ei kuitenkaan kaikkia miellytä. Jotkut pelkäävät historiallisen kohteen ja sen luontoarvojen jäävän viihdeteollisuuden megabrändin jalkoihin. Luostarisaaren pelätään jopa menettävän asemansa Unescon maailmanperintökohteena.

Rakennettua ja luonnollista kulttuuriperintöä vaaliva An Taisce – The National Trust for Ireland syytti hallituksen siirtyneen pimeälle puolelle salliessaan elokuvien kuvaukset.

Myös Birdwatch Ireland on kritisoinut voimakkaasti kiistanalaista päätöstä, etenkin kun ensimmäiset kuvaukset olivat lintujen pesintäaikaan. Kulttuuriperinnöstä vastaavaa ministeri Heather Humphreysia on moitittu liian löyhin perustein ja puutteellisin taustatiedoin annetusta kuvausluvasta.

– On heitäkin, jotka ihmettelevät, miksi Disney ja Lucasfilm piti päästää saarelle. Mikään ei ole kuitenkaan muuttunut. Saarelle pääsee vuosittain sama määrä ihmisiä kuin ennenkin, kuittaa vierailukeskuksen johtaja John O'Sullivan.

Office of the Public Works joutui kuitenkin myöntämään, että kohde vaati korjauksia kuvausten jälkeen.

Useampi porraskivi kärsi vaurioita ja kuvausryhmä kolhi luostarin sisäänkäyntiä. OPW:n mukaan portaita joudutaan normaalistikin korjailemaan pitkin kautta, ja sisäänkäynti oli vaurioitunut jo kertaalleen aiemmin. Viranomaisten mukaan kivimiehiltä kesti puolitoista tuntia korjata vahingot.

Ainakaan tähän mennessä avaruussaagan fanien ei tiedetä – tai tunnusteta – aiheuttaneen harmia herkällä saarella.

Päinvastoin, Skellig Experincen johtaja John O'Sullivan iloitsee uudesta kävijäryhmästä, joka jediritarien sijaan tutustuukin tosielämän munkkien hämmästyttäviin vaiheisiin.

– Muistan, että joskus 1990-luvulla jotkut turistit yrittivät varastaa rakennuksista kiviä tai ottaa muita ”matkamuistoja”. Näinä parina kesänä ei ole ollut minkäänlaista ilkivaltaa. Ketä se haittaa, jos saarella vierailevilla on jedikaavut yllään ja he kuvaavat kännyköillään omia pieniä elokuviaan, hymähtää John O'Sullivan.

Kevättalvella 2017 pohjoissavolaisessa paikallislehdessä oli juttu kahden siilinjärveläisen miehen tempauksesta satavuotiaan Suomen kunniaksi. Miehet aikoivat muistaa isänmaata käymällä talviverkoilla satana päivänä.

Tästä syntyi ajatus osallistua Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmaan myös Yle Kuopion radiolähetyksessä.

– Minusta talviverkoilla käynti oli mahtava idea ja osoitus siitä, että hankkeiden ei tarvitse olla pelkkää pönöttämistä, Yle Kuopion juontaja Petri Julkunen sanoo.

Radiossa kuultiin sata sanaa ja sananselitystä Pekka Vepsäläisen koostamasta Sisä-Savon murresanakirjasta Aena kun silimä välttää. Tosin kuten ehkä aihepiiriin kuuluu, laskut menivät sekaisin ja itsenäisyyspäivään mennessä sanoja ehtii tulla selvästi yli sata. Toisena juontajana sanoja arvuutti Petri Julkusen kanssa Juhani Forsman.

Kuuntele parhaat palat sarjasta tästä:

Mitkä sanat jäivät juontajien mieleen suosikkeina? Forsman ottaa esille sellaiset murrehelmet kuin jatkoo askelta (kiiruhtaa) ja huushollakka (tilapäinen taloudenhoitaja). Julkusen kuulomuistiin jäi verbi lehmääntyä (laiskistua paikalleen esimerkiksi aterian jälkeen).

Harvasta radio-ohjelmasta on tullut Yle Kuopion toimitukseen yhtä paljon palautetta kuin murresarjasta. Savon murre on seikka, joka herättää yhtä paljon intohimoja kuin vaikkapa keskustelu nasta- ja kitkarenkaiden välillä, Julkunen vertaa.

– Samalla minullekin on valjennut, että miten köyhä sitä kuitenkin on Savon murteen kanssa. Vaikka täältä on kotoisin ja ikänsä täällä on touhunnut, aina oppii jotain uutta, Forsman jatkaa.

Ex-beatle Ringo Starr tulee Helsinkiin keikalle ensi kesänä. Ringoa avittaa hänen All Starr -kokoonpanonsa. Bändissä musisoi kovan luokan tekijöitä, kuten Totosta tuttu kitaristi Steve Lukather ja muun muassa kitaristiässä Steve Vain taustalla nähty rumpali Gregg Bissonette.

Ringo Starr on esiintynyt Suomessa kahdesti aikaisemminkin, Pori Jazzeilla vuonna 1992 ja Helsingin jäähallissa vuonna 1998.

Ringon soolouran hitteihin kuuluvat It Don’t Come Easy, Back Off Boogaloo, Photograph sekä Weight of The World. Ringon tuorein, järjestyksessään 19. sooloalbumi ilmestyi syyskuussa.

Beatles hajosi vuonna 1970.

Ringo Starr All Starr Band esiintyy Kaisaniemen puistossa 13. kesäkuuta.

Wiklöf maksoi Albert Edelfeltin Ristiäissaatto-öljymaalauksesta 637 000 euroa. Se on korkein online-huutokaupassa maksettu hinta Suomessa ja todennäköisesti myös kallein Suomessa myyty Edelfelt.

Online-huutokaupassa ostajaehdokkaat tekevät tarjouksen huutokauppakamarin nettisivuilla. Tarjouksilla on aikaraja ja korkein tarjous voittaa.

– Wiklöfin tarjous saapui muutama minuutti ennen kello 19.00 aikarajaa, sanoo asiantuntija Helena Laakso huutokaupan järjestäneestä Stockholms Auktionsverkistä.

Viime hetkellä jätettyä tarjousta on mahdollista korottaa muutaman minuutin lisäajalla. Esimerkiksi eilisessä huutokaupassa Helene Schjerfbeckin Azalea-teoksesta tehtiin useita korotuksia lisäajalla ja 100 000 euron lähtöhinta nousi lopulta 250 000 euroon.

Laakson mukaan online-huutokaupassa hintataso nousee yleensä perinteistä salihuutokauppaa korkeammaksi.

Ristiäissaatto-teos (1880) on jäljennös Ateneumin Lapsen ruumissaatto -teoksesta (1878). Edelfelt maalasi sen sveitsiläiselle taidekauppiaalle Joseph Bullalle, jonka mielestä alkuperäisaihe oli liian synkkä ja siksi myyntikelvoton. Ristiäissaatto on myös alkuperäisteosta pienempi.

Ristiäissaatto on ollut esillä Ateneumissa. Viime ajat se on roikkunut valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa. Nyt maalaus tulee näytille Turun taidemuseoon.

Lue myös:

Uusi huutokauppatalo aikoo lohkaista palan Suomen taidemarkkinoista – taideväärennösjupakka varjostaa yhä alaa

Tampereella voi nauttia runoudesta kaduillakin joulukuussa. Mainostaulujen runot, Uutta runoutta kaupunkitilaan -hanke tuo kahdeksi viikoksi Tampereen keskustan suuriin ulkomainostauluihin ennen julkaisemattomia runoja yhdeltätoista nykyrunoilijalta. Runojulisteet ovat esillä 33 eri paikassa.

Runomainosten taustalla on Annikin Runofestivaali, jonka tuottaja Simo Ollilan näkee kampanjan mielellään runojen mainoksena.

– Olen puhunut tässä runouden ulkomainoskampanjana, mutta tavallaan tämä on vastamainos mainos-mainokselle, kaupallisena aikana ennen joulua. Tai sitten tämän voi nähdä uuden suomalaisen runouden mainoskampanjana.

Simo Ollilan mukaan runojen ilmestyminen Tampereen keskustaan on monien onnekkaiden sattumien summa. Esimerkiksi Tampereen Tapahtumatoimisto hyväksyi runojen laittamisen mainostauluihin tapahtumajulisteiden sijaan.

– Noin vuoden ollaan tätä tuotettu aika isolla työryhmällä. Ja nyt se on totta.

Ihmiset ovat olleet runomainoksista erittäin innoissaan, kertoo Ollila.

– Olen miettinyt, että miksei tällaisia ole tehty aikaisemmin, miksei julkista taidetta ole enemmän näissä tauluissa. Tietääkseni tämä on ihan ensimmäinen laatuaan.

Ollila aprikoi, voisiko julistetaulujen vuokrauksessa käyttää rakentamisessa tuttua prosenttiperiaatetta.

– Mainosalustojen vuokrasta prosentti voitaisiin käyttää julkiseen taiteeseen.

Tuhansia lukukertoja

Runot saavat mainostauluja ylläpitävän JCDecauxin laskelman mukaan kahden viikon aikana yli 200 000 lukukertaa. Järjestäjien mukaan kyseessä on ensimmäinen suomalainen runouden ulkomainoskampanja, ja näkyvyytensä osalta yksi viime vuosien suurimmista nykyrunoushankkeista.

Mainostauluissa nähdään myös saamenkieliset ja ruotsinkieliset runot.

Mainostaulujen runoilijat ovat laaja otos suomalaisen runouden kentästä: mukana ovat esimerkiksi esikoisrunoilija, vielä julkaisematon tekijä ja muutama nykyrunouden klassikkonimi. Mukana ovat Kari Aronpuro, Arja Tiainen, Mikko Mankinen, Johanna Venho, Harri Hertell, Tiina Lehikoinen, Niillas Holmberg, Juho Hakkarainen, Claes Andersson, Raisa Marjamäki ja Jonimatti Joutsijärvi.

Paitsi kaupunkikuvassa runot ovat esillä myös hankkeen kotisivuilla ja sosiaalisessa mediassa.

Myös yleisö pääsee osallistumaan Mainostaulujen runoihin. Luvassa on ohjattuja kävelykierroksia, joissa käydään tutustumassa kaikkiin 11 eri runoon Tampereen keskustassa, runosuunnistusta sekä kuvakilpailu.

Heitä oli satojatuhansia, pari-kolmekymppisiä miehiä ja naisia. Osa eli vain lyhyeksi jääneen elämän. Hengissä selvinneillä sodassa meni nuoruus ja loppuelämä kovia muistoja kantaen.

Helsingin Töölönlahden puistossa huomenna 5. joulukuuta avautuva, Ylen ja Helsingin kaupungin yhteistyössä toteuttama Sukupolvi.Nyt. -valoteos tuo yleisön eli meidän kaikkien silmien eteen toisen maailmansodan sukupolven valtavan mittakaavan.

– Se sukupolvi on vaikuttanut meihin paitsi teoillaan myös läsnäolollaan ja menehtyneiden osalta poissaolollaan niin paljon ja nyt, kun viimeisetkin muistisidokset suoraan rintamalle ovat katkeamassa, on hyvä kohta pysähtyä miettimään, mitä me kannamme heidän kokemuksistaan itsessämme mukana, teoksen käsikirjoittaja ja ohjaaja Raimo Lång Ylen Luovista sisällöistä kertoo teoksen taustasta.

Långin omakohtaisen tarinan Suomi.Nyt. -teokseen liittyen voit lukea täältä.

– Tähän on otettu mukaan kaikki tähän päivään mennessä digitoidut 153 000 nimeä. Tarkkaa lukua ei tiedetä, mutta tutkijat ovat sitä mieltä, että rintamalla oli naisia ja miehiä yli 750 000 henkeä, Lång sanoo.

Tuhannet ja tuhannet nimet pyörivät myös tv-ruudussa

Töölönlahdella pääsee kävelemään läpi 40-metrisen tunnelimaisen valoteoksen, jonka mustia seiniä pitkin vyöryvät hiljaisella voimalla vastaan tuhansien ja tuhansien ihmisten nimet.

Nuo samat nimet toistetaan televisiossa 5.–6. joulukuuta välisenä yönä, jolloin sodan sukupolven nimilista vyöryy yöllä yli viiden tunnin ajan hitaasti tv-ruudun läpi. Sukupolvi.Nyt. -lähetys alkaa TV1:ssä ja Yle Areenassa 6.12. klo: 01:20 ja se jatkuu aamuseitsemään saakka.

– Tämä teos kun on Helsingissä, niin on oikein ja reilua, että Yleisradio laittaa teoksen nähtäväksi myös televisiossa ja Yle Areenassa. Teos jää Areenaan pysyvästi.

Teoksen nimet on koottu muun muassa sotapolku.fi:stä ja matrikkeleista. Teoksen suojelijana toimii tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Teokseen pääsee osallistumaan omine ajatuksineen ja tunteineen hashtageilla:

#sukupolvinyt

#osaminua

#valohaaste

Aleksanterin teatterin kiinteistön myyntiä ryhdytään selvittämään vaihtoehtona valtion rahoittamalle korjaukselle, kertoo valtionhallinnon yhteistyökumppani Senaatti-kiinteistöt.

Hallitus päätti toukokuussa puoliväliriihessään, ettei Aleksanterin teatterille heru korjausrahaa ja opetus- ja kulttuuriministeriö joutui toteamaan, ettei sillä valtion nykyisessä taloustilanteessa ole mahdollisuuksia rahoittaa Helsingissä Bulevardilla sijaitsevan suojellun rakennuksen vaatimaa laajaa peruskorjausta.

Ministeriö on tiedustellut myös Helsingin kaupungin kiinnostusta ryhtyä jälleen toimimaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa talossa, mutta kaupunki katsoo, ettei sillä ole tarpeita eikä mahdollisuuksia teatterin käyttöön eikä sen korjauksiin.

Alun perin venäläiseksi varuskuntateatteriksi vuonna 1879 valmistuneen teatterirakennuksen edellinen laajempi peruskorjaus valmistui vuonna 1980. Tämän jälkeen Senaatti-kiinteistöt on ylläpitänyt rakennusta ja tehnyt korjaustöitä kiinteistön kunnon ylläpitämiseksi.

Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, etteivät ylläpitokorjaukset enää riitä. Muun muassa teatterirakennuksen vanhentunut talo- ja näyttämötekniikka pitää uudistaa nykyvaatimusten tasolle, jotta toiminta teatterissa voisi jatkua.

Senaatti-kiinteistöt toivoo löytävänsä ostajan, jolla olisi mahdollisuudet toteuttaa korjaukset ja joka tarjoaisi kestävän ratkaisun talon pitämiseksi arvonsa mukaisessa kulttuurikäytössä.

Helsingin kaupunki eli työnantaja kuulee Kallion lukion häirintäkohun keskiössä ollutta opettajaa lähiaikoina, kertoo Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja Liisa Pohjolainen. Opettajaa tullaan kuulemaan jo joulukuun aikana.

Helsingin poliisi kertoi aiemmin tänään, että se ei aloita esitutkintaa Kallion lukion häirintäepäilyistä. Poliisi perusteli tätä sillä, että sille kerrotut epäasialliseksi koetut tapahtumat ovat tapahtuneet ennen seksuaalisen ahdistelun kriminalisointia. Yksi eli kunnianloukkausta koskenut tapaus oli taas vanhentunut.

Pohjolaisen mukaan poliisin tämänaamuinen päätös ei vaikuta Helsingin kaupungin toimintaan asiassa.

– Opettaja on tällä hetkellä pois koulutyöstä eikä varmasti ole nyt hetkeen palaamassa koulutyöhön. Työnantajan toimenpiteet ovat eri toimenpiteitä kuin poliisin, Pohjolainen sanoo.

Hän kertoo kaupungin itsekin selvittäneen opettajan toimintaa.

– Nyt meidän selvitystemme ja opiskelijoidenkin kertomusten perusteella olemme käynnistämässä kurinpitomenettelyä.

Mitä se tarkoittaa käytännössä?

– Käytännössä se tarkoittaa sitä, että me tulemme kuulemaan tätä opettajaa – onko tapahtunut mahdollisesti väärinkäytöstä, epäasiallista käyttäytymistä, seksuaalista häirintää.

– Tällaisen kurinpitomenettelyn päätöksenä voi olla se, että ei tehdä mitään tai sitten opettaja voi saada suullisen huomautuksen, kirjallisen varoituksen tai irtisanomisen, Pohjolainen avaa prosessia.

Hän ei ota kantaa siihen, mikä lopputulos tässä tapauksessa on mahdollinen tai todennäköinen.

Ministeriö haluaa Helsingiltä selvityksen

Opetus- ja kulttuuriministeriö kertoo tiedotteessa toivovansa Helsingin kaupungilta selvitystä siitä, miten se varmistaa ja mihin toimiin on ryhdytty, että jokaisen opiskelijan ja oppilaan oikeus turvalliseen ympäristöön toteutuu.

Ministeriön mukaan pyynnön syynä ovat Kallion lukion häirintäepäilyt.

– Suomen kouluissa ja oppilaitoksissa tulee olla ehdoton nollatoleranssi seksuaaliselle häirinnälle, sanoo opetusministeri, kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen tiedotteessa. Hän jatkaa:

– Koulun ja koulutuksen järjestäjän tehtävä on varmistaa, että oppimisympäristö on turvallinen kaikille lapsille ja nuorille. Häirinnän torjunta on koko kouluyhteisön yhteinen asia.

Kallion lukion tapaus nousi julkisuuteen marraskuun alussa, kun uutistoimisto STT kertoi, että koulun teatterityön opettaja olisi lähennellyt ja piinannut tyttöjä läpi 2000-luvun. STT oli haastatellut kahdeksaatoista oppilasta ja kahta opettajaa, jotka kertoivat opettajan epäasiallisesta käytöksestä vuodesta 2000 tähän vuoteen asti.

Opettaja on yhä virkasuhteessa Kallion lukioon, mutta ei juuri nyt opetustehtävissä.

Muun muassa näyttelijäntyön opettajat tuomitsivat tapauksen tuoreeltaan.

Juttua muokattu 5.12.2017 kello 19:04: Lisätty tieto siitä, että opetus- ja kulttuuriministeriö toivoo Helsingiltä selvitystä.

Lisää aiheesta:

Poliisi: Kallion lukion häirintäepäilyistä ei aloiteta tutkintaa (5.12.2017)

Kallion lukion rehtori: Ahdistelu koulumaailmassa on hyvin vakava väite – paras, että poliisi tutkii (6.11.2017)

Näyttelijäntyön opettajat: Raiskausharjoitteiden teettämiseen alaikäisillä ei ole ensimmäistäkään perustetta (6.11.2017)

Kallion lukion teatterityön opettajan epäasialliseksi väitetystä käytöksestä tutkintapyyntö poliisille – tapauksen nosti esiin STT (5.11.2017)

Suomen 100-vuotisjuhlat huipentuvat tasavallan presidentin juhlavastaanottoon 6.12. Juhlien puhutuin aihe on ollut juhlavieraiden puvut.

Yle välittää Linnan juhlat suorana televisiossa, radiossa ja verkossa.

Yleisöllä on mahdollisuus äänestä parhaimpia pukuja Yle.fi-sovelluksella. Ilmaisen sovelluksen voi ladata täältä.

Puvuista ei tarvitse valita yhtä mielestään, sillä pukuja saa äänestää useampia. Yhtä pukua saa äänestää vain kerran. Äänet annetaan kuviin sydämillä.

Äänestyksen tilanne päivittyy sovelluksessa reaaliaikaisesti. Myös pukuja lisätään äänestettäväksi koko ajan lisää.

Äänestys alkaa Linnan juhlien käynnistymisen jälkeen keskiviikkona 6.12. klo 19.30. Äänestys jatkuu seuraavaan aamuun asti ja voittaja julkaistaan torstaina 7.12. klo 9.00. Äänestyksen tulokset löydät sovelluksen lisäksi muista välineistämme torstaiaamuna.

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla juhlintaa siivittävät Katri Helena ja Diandra

Helsingin Säätytalolle oli kokoontunut tänään tiistaina satoja lapsia juhlimaan sata vuotta täyttävää Suomea.

Kyse olikin erityisestä tilaisuudesta: pääministeri, keskustan Juha Sipilä oli kutsunut kaksi lasta jokaisesta Suomen kunnasta juhlimaan itsenäistä Suomea. Kesken tapahtuman Sipilä kuvaili juhlia parhaiksi, mitä Säätytalolla oli koskaan vietetty.

Yle haastatteli kolmea itsenäisyysjuhlaan osallistunutta, kymmenvuotiaita Seela Marjalaa, Emma Harjua sekä Jonte Merivirtaa Lapin Savukoskelta. Heitä oli poikkeuksellisesti kolme, sillä kunnassa ei asu enempää kymmenvuotiaita eikä yhtä ollut haluttu jättää ulkopuolelle.

Aiemmin muun muassa Ilta-Sanomat on kirjoittanut asiasta.

Kolmikko kiitti tapahtumaa hyvästä tunnelmasta.

– Oli mukavaa, kun pääsi juhliin, Jonte Merivirta sanoi Ylen haastattelussa. Hän oli ollut ensimmäistä kertaa myös junassa.

– En minä oikein saanut nukuttua siellä, kuului arvio.

Miltä pääkaupunki näytti, kun aamu valkeni ja juna saapui perille?

– Mukavalta se näytti. Kauhean paljon taloja ja autoja ja ihmisiä, Merivirta vastasi kysymykseen.

Emma Harjun mukaan nuoret matkalaiset olivat ehtineet kierrellä tänään kaupungillakin.

– Käytiin Eduskuntatalolla ja sellaista. Siellä oli aika nättiä.

Entä mikä on kaikkein kivointa tässä päivässä?

– Ehkä se, kun saa olla diskossa, Harju arveli.

– No kaikki! sanoi puolestaan Seela Marjala.

Sipilän isännöimään juhlaan osallistui tiistaina iltapäivällä yli viisisataa koululaista ympäri maata. Tilaisuudessa esiintyi laulaja Isac Elliot. Alla parhaita kuvapaloja itsenäisyyspäivän aaton tapahtumasta.

Lue myös:

Jokaisesta Suomen kunnasta lähtee kaksi lasta juhlimaan itsenäistä Suomea – kuopiolaiset Juliaana ja Jere kiittävät onnittelukortissaan Suomea 5 asiasta (4.12.2017)