Viime perjantai-iltana huipentui monen viikon urakka, kun suorassa TV-lähetyksessä valittiin Suomen Idols 2017. Äärimmäisen tiukan kilpailun voitti lappeenrantalainen 22-vuotias Anniina Timonen.

Ennen finaalia Anniina ei ollut lainkaan varma voitostaan. Mielessä kävi mahdollisuus kolmannesta tai jopa toisesta sijasta. Aivan pienesti myös voitto.

– Kun oma nimi sanottiin, niin mieli tyhjeni. Oli jotenkin surrealistinen fiilis, eikä tässä ihan vielä itsekään käsitä, että on Idols-voittaja, kertoo kotiseudulleen Lappeenrantaan itsenäisyyspäivän viettoon saapunut Anniina Timonen.

Voiton jälkeen aikaisin sunnuntaiaamuna Anniina oli jo työpaikallaan helsinkiläisessä kahvilassa.

– Mitä sinä täällä teet? Sinähän voitit sen kilpailun, oli eräskin asiakas sanonut heti aamutuimaan.

Ujouden voitto

Anniina Timonen oli nuorena ujo tyttö. 12-vuotiaana hänelle tuli yllättäen sellainen olo, että haluaa laulaa. Niinpä hän aloitti, mutta teki sen vain kotonaan ja vain silloin, kun talo oli tyhjä. Vasta 17-vuotiaana hän rohkeni esiintymään ensimmäisen kerran muille.

– Kun vuonna 2015 olin mukana Voice of Finland -kilpailussa, se oli itse asiassa vasta minun kolmas julkinen esiintymiseni.

Se esiintyminen toi sitä kaivattua itsevarmuutta ja halua esiintymään.

Seuraavana syksynä Anniina pyrki Lappeenrannan musiikkiopistoon ja pääsi opiskelemaan laulua. Opettajiensa Kirsi Rissasen ja Jenny Liebkindin avulla hän oppi laulutekniikkaa ja eri laulutapoja.

– Musiikkiopistossa olin viime kevääseen saakka, kunnes muutin Helsinkiin.

Timonen kertoo, että Lappeenrannassa olisi ollut mukava asua, mutta musiikkipiirien takia oli paras muuttaa Helsinkiin. Siellä hän tekee biisejä ja siellä on keikkoja.

Maalina menestyvä Idols-voittaja

Palkintona voitostaan Anniina Timonen sai levytyssopimuksen Universal Musicin kanssa. Istuessaan kotikaupungissaan Lappeenrannassa Anniina Timonen kertoo Idols-voittajia vaivaavasta kirouksesta: "Idols-voittajista sanotaan, että he eivät menesty".

– Tahdon rikkoa sen käsityksen. Haluan päästä esiintymään isoille lavoille, kertoo Timonen.

Menestyksen avain on Idols-voittaja Anniina Timosen mielestä suomirap. Hän itse haluaa esittää kappaleita, joissa yhdistyvät juuri rap ja laulu. Laulujen sanoja hän tekee itse ja niitä on kuulemma valmiina jo pöytälaatikossa.

Voittaja ihailee rap-artisti Cheekiä, joka Timosen mielestä on tehnyt suomirapissa hienon uran.

– Cheek on tehnyt työtä määrätietoisesti ja pelottomasti. Hän ei mieti, mitä muut ajattelevat.

Toinen arvostusta nauttiva artisti Anniina Timosen silmissä on Antti Tuisku, joka myös oli tämän vuoden Idols-kilpailun tuomaristossa.

– Antti tuki meitä koko kilpailun ajan. Hän on myös sellainen artisti, joka on rohkea ja oma itsensä. Antti Tuiskun biiseistä tulee tosi hyvä mieli.

Samaa elämänohjetta hän tahtoo myös itse noudattaa.

– Pitää olla uskollinen sille, mitä haluaa tehdä.

Lähitulevaisuus ei vielä ole Anniina Timosenkaan tiedossa. Levy-yhtiön kanssa on sovittu useita palavereja. Lisäksi aika kuluu omia biisejä kirjoittaessa.

Itsenäisyyspäivänä on kuitenkin hetki aikaa rauhoittua.

– Ollaan perheen kanssa Lappeenrannassa tiiviisti neljän seinän sisällä. Tuntematon sotilas -elokuvan aion ainakin katsoa, kertoo Anniina Timonen.

Bruce Dickinson astelee ripein askelin haastattelutilaan, kättelee nopeasti ja suuntaa suoraan kahvipöytään, josta nappaa virkistävän kupposen sysimustaa eliksiiriä, jota sitten hörppäilee keskustelun aikana.

Kahvi tuleekin tarpeeseen. Dickinson on jo ehtinyt olla aamutelevision suorassa lähetyksessä ja jakanut sen jälkeen valtavan määrän nimikirjoituksia Helsingin keskustassa sijaitsevassa Akateemisessa kirjakaupassa.

Sama prosessi tapahtui eilisiltana Suomalaisessa kirjakaupassa. Jonot venyivät satojen metrien mittaisiksi.

– Lopetin laskemisen jo 500 henkilön kohdalla, Dickinson hymyilee.

Lähes 60-vuotiaan Dickinsonin jäntevässä olemuksessa on jotakin poikamaista, jonkin verran harmaantuneista hiuksista huolimatta. Silmäkulmissa kipinöi jatkuvasti, ja huumoria ja velmuilua kuorruttaa roisi itseironia – Dickinson ei ota itseään turhan vakavasti. Hän näyttää olevan elämänsä kunnossa. Ja hyvin sinut itsensä kanssa.

Tilanne oli toinen joulukuussa 2014, jolloin Dickinsonilla diagnosoitiin pään ja kaulan alueen syöpä.

Kemoterapiaa ja sädehoitoja

Tuoreen Bruce Dickinson: omaelämäkerta. What Does This Button Do? -kirjan loppupuolella syövän etenemistä, hoitoja ja Dickinsonin tuntemuksia kuvataan melkeinpä graafisella tarkkuudella. Maailman tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin kuuluvan metallilaulajan tärkein työväline, ääni, ja siinä samalla koko elämä olivat vaakalaudalla.

Dickinson kertoo käyneensä heti diagnoosin jälkeen läpi lyhyen itsesäälin jakson ja kaivanneensa sairauden aikana nimenomaan elämän pieniä asioita.

–Eniten minua haittasi se, etten voinut juoda tuopillista kaljaa tai rentoutua perheeni kanssa. Ei minua haitannut niinkään se, etten ehkä olisi enää koskaan päässyt esiintymään kymmenien tuhansien ihmisten edessä, vaan tällaiset pienet asiat. Ensin olit se kaveri, joka viipotti portaita ylös alas, ja kohta et jaksanut kävellä edes portaille saakka, Dickinson muistelee.

Hoitojakso oli suhteellisen lyhyt, noin neljä kuukautta. Tuona aikana Dickinson sai sekä kemoterapiaa että sädehoitoja. Hiukset lähtivät. Tilannetta kompensoidakseen Dickinson kasvatti parran, mutta ajan mittaan sekin putosi pois. Paksuina tuppoina irtoilevat partahaituvat herättivät kauhistusta julkisissa tiloissa, kuten ravintoloissa.

– Olin onnekas, sillä syöpäkasvain ei sijainnut äänihuulissani, vaan kieleni takaosassa, Minulla oli golfpallon kokoinen kasvain kielessäni ja toinen hieman pienempi imusolmukkeiden kohdalla kaulassa. Minulla oli loistava syöpälääkäri, ja sädehoito ei vaikuttanut mitenkään äänihuuliini.

Dickinsonilla oli muutenkin onnea matkassa. Viisitoista vuotta sitten rankat hoidot olisivat todennäköisesti tuhonneet hänen syljenerityksensä.

Ääni palasi takaisin

Kun Dickinson oli kuntoutunut ja kokeili ensimmäisen kerran laulamista, hän oli omien sanojensa mukaan järkyttynyt, koska kuulosti aivan vesipuhvelilta.

– Se oli aivan kamalaa, siis todella kauheaa. Ajattelin toisaalta, ettei kannattaisi panikoida. Minä kävelin, juoksin ja tein punnerruksia. Vastaavan prosessin läpikäyneet ihmiset olivat vielä sairaalassa.

Asiat etenivät muutenkin pikaisesti. Iron Maidenin manageri Rod Smallwood buukkasi yhtyeelle samantien 72 konsertin kiertueen, joka alkaisi jo kymmenen kuukauden kuluttua siitä, kun Dickinsonin hoidot olivat päättyneet.

– Kukaan ei vielä tuolloin tiennyt, mikä olisi lopputulos. Sanoin Rodille, että näytämme kyllä vähän tyhmältä, jos en pystykään laulamaan. Onneksi pystyin.

Miekkailijana ja lentäjänäkin tunnetun Dickinsonin mukaan syöpä muutti hänen ääntään hitusen tavalla, johon hän itse kiinnittää huomiota, mutta jota muut eivät ehkä huomaa. Syyksi hän arvelee sen, että hänen kielestään katosin hoitojen myötä palanen.

– Vietämme koko elämämme opettelemalla muodostamaan sanoja, vokaaleja ja erilaisia ääniä. Ihmisen kielellä on tässä tärkeä tehtävä. Huomasin, että ääneni alarekisterissä oli joitakin vokaalisoundeja, jotka olivat vähän epätasaisia, mutta ylärekisteri on ollut parempi kuin koskaan, jotenkin avoimempi. Ääneni voimakaan ei ole kadonnut minnekään. Olen tästä kaikesta todella kiitollinen – kiitos sinne, kuka sitten perääni katsookin, Dickinson toteaa ja vilkuilee ja huitoo samalla yläilmoihin.

Eddie on ja pysyy

Maailman suurimpiin metallibändeihin kuuluvaan Iron Maideniin Dickinson liittyi vuonna 1981, ehti siitä jo kerran erotakin, mutta palasi takaisin vuonna 2000.

Iron Maiden herätti aikoinaan huomiota paitsi taidokkaasti rakennetulla musiikillaan, myös imagollaan, joka ei ehkä ollut tyylikkäämmästä päästä. Bruce Dickinson: omaelämäkerta. What Does This Button Do? -kirjasta löytyy useita visuaalisia esimerkkejä varsin villistä Bruce Dickinson -tyylistä, johon stailaajat eivät ole koskaan saaneet koskea

Eräässä kuvassa Iron Maidenin jäsenet ovat Dickinsonin mukaan "Yhdysvalloissa keikan jälkeen juomassa jotakin kauheaa amerikkalaista olutta noista hirveistä keltaisista mukeista". Kuva on otettu aikakaudelta, jolloin yhtye oli ihastunut elastaaniiin ja räikeänvärisisiin muovihousuihin.

– Iron Maidenilla ei ole koskaan ollut stylistiä, ja sehän näkyy. Jos olisimme koirarotu, olisimme rakkeja, emme mitään hienoa sukua. Olen joskus pukeutunut aika höpsöihin vaatteisiin. Nyttemmin olen miettinyt, että ihan oikeasti, pistinkö todellakin jotakin tuollaista päälleni. Mutta se oli sitä aikaa ja se oli hauskaa.

Yksi asia Iron Maidenissa ei vuosien mittaan ole muuttunut, nimittäin hirviömäinen Eddie-maskotti, jonka evoluutio on edennyt jo sarjakuviin saakka.

– Hyvä ihme, ei Iron Maiden voisi esiintyä ilman Eddietä, hän on tällä hetkellä oikeastaan bändin seitsemäs jäsen. Eddie on meidän alter egomme: jos me olemme tohtori Jekylleitä, hän on Mister Hyde. Ja jokainen ihminen tarvitsee oman Mister Hydensä.

Mister Hydestä puheen ollen, jotkut ovat jo ilmoittaneet, että Bruce Dickinsonin omaelämäkerta on rokkitähden tarinaksi aivan liian siisti.

– Olen vastannut, että miksi, eikö syöpä ole tarpeeksi paha juttu? Ihmiset ovat halunneet paljon tarinoita humalaisten sekoiluista. No, onhan siellä pari sellaistakin tarinaa, mutta on elämässä paljon tärkeämpiäkin asioita.

Johnny Hallydayn kuolemasta kertoi hänen vaimonsa Laeticia varhain keskiviikkoaamuna uutistoimisto AFP:lle.

Ranskan Elvikseksi tituleerattu Hallyday sairasti keuhkosyöpää, josta hän sai diagnoosin viime keväänä. Hallyday kuoli keskiviikon vastaisena yönä.

– Johnny Hallyday on jättänyt meidät. Kirjoitan nämä sanat uskomatta niitä, mutta silti se on totta. Mieheni ei ole enää kanssamme, Laeticia Hallyday kirjoittaa tiedotteessaan.

Johnny Hallyday, alkuperäiseltä nimeltään Jean-Philippe Smet, syntyi 1943 Pariisissa. Hänen musiikkiuransa alkoi jo lapsena. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi muun muassa esittämällä tunnettuja rock-kappaleita ranskan kielellä.

Hallydayn levyjä on myyty kaikkiaan yli sata miljoonaa kappaletta ja hän on tehnyt lukuisia elokuvia. Huolimatta useista yrityksistään maailmanvalloittamiseksi, Ranskan ulkopuolella karismaattinen ranskalaistähti jäi kuitenkin melko lailla tuntemattomaksi.

Ranskan presidentti Jacques Chirac luovutti hänelle Kunnialegioonan kunniamerkin vuonna 1997.

Kun Maikki Harjanne (72) vajaa viikko sitten sai tiedon Pro Finlandia-kunniamerkistä, posti toi samalla kutsun itsenäisyyspäiväjuhliin Presidentinlinnaan.

Mistä juhlapuku vajaassa viikossa? Harjanne kauhistui.

Kirjailija hyppäsi Kirkkonummelta Helsingin-junaan, marssi Marimekkoon ja pyysi saada nähdä juhlapuvut. Niitä oli kaksi. Hän osti toisen.

– Olen jo niin iäkäs, että ajattelin, ettei minun tarvitse kohauttaa erikoisella puvulla. Olen nyt puvullani suomalaista teollisuutta tukeva ihminen, kirjailija hymyilee.

Oikeasti Maikki Harjanne on hätkähdyttänyt värikkäällä ja iloisen erikoisella pukeutumisellaan koko ikänsä.

Hänen vaalea tukkansa tapaa sojottaa sinne tänne, sukkahousut saattavat olla kirkkaan keltaiset, minihame vihreäpilkullinen ja pusero sinivalkoraitainen. Silmillä keikkuvat punaiset pyöreät rillit.

Ilmetty satutäti, saattaa äkkinäinen ajatella. Varsinkin, jos sattuu tietämään, millaisessa suuressa kansallisromanttisessa satulinnassa Harjanteet siuntiolaismetsässä asuvat. Aitakin on tehty värikyniksi maalatuista heinäseipäistä.

Vaan äkkinäisen aatokset eivät voisi enemmän vikaan mennä: Maikki Harjanne ei ole kuunaan satuillut. Hänen kirjailijansydämensä sykkii arjelle.

Harjanteen missio on kertoa hyvästä suomalaisesta arjesta

Harjanne toi 1970-luvulla suomalaiseen lastenkirjallisuuteen arjen. Han haluaa lasten voivan samaistua lukemaansa ja olevan ylpeitä suomalaisuudestaan.

– Kun lapsi opettelee puhumaan, hänen ei ole älyttömän tärkeää osata ensimmäiseksi sanakseen "bambi", tai "norsu", Harjanne tuhahtaa.

Hänen Minttu-__Vanttu-, Santtu-, Alma ja Ruttu -, Mixi & mutsi -, ynnä muissa kuvakirjoissaan vilistävät supisuomalaiset jänikset ja hiiret, kissat ja koirat. Lehmät laiduntavat pelloilla.

Myös mööpelit ja astiat ovat mahdollisimman kotimaisia, lapsille tuttuja jokakodinvarusteita.

– Olen pyrkinyt kertomaan suomalaisesta kulttuurista ja normaalielämästä, että lapset ymmärtävät heidän elämänsä Suomessa olevan hyvää elämää. Vaikka meillä ei olekaan niitä bambeja.

Jo kolmas sukupolvi rakastaa Harjanteen kuvakirjoja

Maikki Harjanne kertoo tavan takaa törmäävänsä äiteihin ja isiin, joka kysyvät "oleksä se"?

"Olen minä", kirjailija vastaa. Sitten vanhemmat kertovat lukevansa omalle jälkikasvulleen samoja Minttuja ja Vanttuja, joita aikanaan heille itselleen luettiin. "Älä ikinä lopeta", he pyytävät.

Pelkkää suitsutusta Harjanteen tuotanto ei toki ole saanut.

Aikanaan muutama tiukkapipoinen uranainen närkästyi siitä, että Mintun äiti ei käy töissä. Kirjailija lohdutti heitä. "Heti kun Minttu lähtee kouluun, äiti menee kioskille myyjäksi".

Toistaiseksi Minttu käy vasta esikoulua eikä äiti ole vieläkään päässyt töihin.

"Lastenkirjallisuus ei saa ansaitsemaansa huomiota"

Harjanne sanoo Suomessa olevan valtavasti hyviä lastenkirjantekijöitä, jotka jäävät pimentoon.

– Julkisuudessa kyllä puhutaan, miten tärkeää on tehdä kirjoja lapsille. Käytäntö on toista, se on plus miinus nolla, kirjailija paukauttaa.

Kustantajat julkaisevat lastenkirjoja, mutta eivät mainosta niitä Harjanteen mukaan riittävästi. Niinpä vanhemmat eivät löydä kotimaisia lastenkirjoja.

Myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto myönnetään Harjanteen mukaan aniharvoin pikkulasten kirjoille.

"Lukeminen on maailman helpoin tapa olla yhdessä lapsen kanssa"

Harjanteen näppituntuma on, että nykyvanhemmat lukevat lapsilleen vähemmän kuin aiemmin. Ajanpuutetta vai mitä lie, hän ihmettelee.

– Monet isät sanovat, että he eivät tiedä, mitä tehdä pikkulastensa kanssa. He odottavat, että nämä tulisivat futiksenpeluuikään. Mitä ihmettä! Kyllä kai nyt jokainen osaa lapselle kirjaa lukea, Harjanne parkaisee.

Hän jatkaa, ettei mikään ole helpompaa ja mukavampaa, kuin köllötellä sängyssä yhdessä lapsen kanssa kirjaa ääneen lukien.

– Lapsi tuntee, että häntä rakastetaan. Että hän on hyvä ihminen. Ja kenestä nyt ei olisi mukava tuntea olevansa tärkeä? Harjanne kysyy.

Harjanne ei lopeta kirjoittamista, sillä ideat eivät lopu

Maikki Harjanne aloitti lastenkirjailijanuransa vuonna 1978. Silloin ilmestyi ensimmäinen Minttu-kirja. Nyt teoksia on kaikkiaan yli sata, eikä loppua näy.

Maaliskuussa ilmestyy Minttu ja kananvaljaat, noin viideskymmenes Minttu-kirja. Tarkkaa lukua tuskin kukaan tietää, ei ainakaan kirjailija itse.

– Olen kysynyt ystäviltäni, mitä eläkkeellä pitäisi tehdä. Laiskotella, he sanovat, Harjanne nauraa.

Hän ei aio toteuttaa neuvoa. Uusiin ideoihin ja aiheisiin kun suorastaan törmäilee.

Eräskin kirja syntyi, kun Harjanne kompastui metsäkävelyllään tv-vastaanottimeen. Joku laiskimus ei ollut jaksanut viedä rotiskoaan kaatopaikalle.

– Ajattelin että metsäneläimet ovat ihmisiä fiksumpia. Laitoin ne seuraavassa kirjassani tekemään ihmisten heittämistä roinista uusia juttuja, Harjanne muistelee.

Klassisella musiikilla Suomi maailmankartalle! Onko lause kulunut latteus vai yksinkertaisesti niin totta?

Varmaan molempia, mutta väite pitää paikkansa. Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän konsertti komeili listan ensimmäisenä, kun New York Times julkaisi paketin kiinnostavista talvikauden konserteista maailmalla.

Loppuunmyyty konsertti näytetään suorana Yle Areenassa, Yle Teemalla ja Helsingin Musiikkitalon mediaseinällä. Voit aloittaa katselun klo 15 myös tämän jutun pääkuvaa klikkaamalla.

Konsertissa kuullaan kaksi kotimaista kantaesitystä, vuoden aikana kansainvälistä nostetta saaneen Lotta Wennäkosken Uniin asti sekä Suomen maineikkaimpien säveltäjien joukkoon kuuluvan Magnus Lindbergin Tempus fugit.

Jälkimmäinen herätti vilkasta keskustelua maanantaina Helsingin Musiikkitalon taiteilijakahviossa, kun säveltäjä Lindberg ja kapellimestari Hannu Lintu pureksivat teosta harjoitusten jälkeen.

– Hannu bongasi kappaleestani linjoja, jotka ovat yhteydessä Sibeliukseen. Suoria sitaatteja ei ole, mutta olenhan minä Sibeliuksen musiikin kanssa viettänyt koko elämäni. Ehkä se on sointivärien, tunnelman ja temperamentin yhdistelmässä, Lindberg kertoo.

Vuonna 1958 syntynyt modernisti on antanut periaatteilleen ainakin osittain periksi.

– Nuorempana sitä pelkäsi Sibeliuksen ja muiden vaikutusta omaan tekemiseen, mutta tänä päivänä antaa mennä vaan.

"Musiikissa tila ja avaruus ovat suomalaisuutta"

Latteudesta ei klassisen musiikin vientiarvossa ole kysymys, jos Lindbergiltä kysytään. Säveltäjän kotimaalla on merkitystä.

– Yleisö on kiinnostunut juurista. Mistä teokset tulevat? Mitä siellä on tehty aiemmin? Suomalaisuudesta puhutaan aina, kun meidän musiikkiamme soitetaan maailmalla. Vielä enemmän teoksen kotimaalla on merkitystä esimerkiksi kirjallisuudessa, joka on kiinni kielessä. Siinä ilmiö korostuu entisestään.

Vastaavasti ei ole ihme, että musiikilla on toisinaan kansakunnan identiteettiä kohentava vaikutus. Kuunnellapa Finlandia Suomi 100-vuotispäivänä!

Jos Sibeliuksen kaltaisten kansallisromantikkojen musiikkiin suomalaisuus on varta vasten koodattu, sinivalkoisia värejä saattaa aistia myös nykypäivän klassisessa musiikissa.

– Tietty temperamentti kaipaa tilaa ja avaruutta. Selkeyttä. Oma musiikkini ei aina ole selkeää, sillä tykkään myös monimutkaisista asioista, mutta isossa mittakaavassa kyse on siitä. Puhtaudesta. Koen sen hyvin suomalaisena – jopa suomalaisena ennen kuin pohjoismaisena, Lindberg analysoi.

Ruotsia äidinkielenään puhuvalle Lindbergille suomalaisuuden hienoja erityispiirteitä on kaksikielisyys.

– Se on rikkaus, kun meillä on edelleen kaksi virallista kieltä, hän sanoo ja huomauttaa, ettei asialla ole syytä politisoida enempää.

Sibelius on suomalaisten erityisosaamisaluetta

Suomalaista identiteettiä musiikissa etsitään ympäri maata järjestettävissä kaupunginorkestereiden ja pienempien yhtyeiden itsenäisyyspäivän konserteissa. Joillain paikkakunnilla päivää on juhlistettu etukäteen – näyttävästi ja monen orkesterin voimin muun muassa Oulussa.

Lindberg muistuttaa, että jo tarjonnan määrä on suomalaisittain ylpeydenaihe.

– Kun tämän kokoiseen maahan mahtuu 30 orkesteria, niin onhan se fantastista.

Suomi 100 -juhlien itsestäänselvyys on Jean Sibelius. Finlandia kuultaneen lähes kaikissa tilaisuuksissa. Lahteen on tilattu kotimainen kantaesitys, Tapio Tuomelan _Sinfonia nro 3 _ja torstaina Kuopiossa kuullaan suomalaistuneen Itzam Zapatan uusi tilausteos.

Tampereella kuullaan Sibeliuksen lisäksi Uuno Klamia, ja Turussa soivat muun muassa kansanlaulut ja Toivo Kuulan musiikki. Helsingin kaupunginorkesteri tarjosi kotimaista musiikkia eri vuosikymmeniltä ja Kansallisooppera ja -baletti juhlii suomalaisen sävel- ja tanssitaiteen sikermällä.

– Jukka-Pekka Sarasteen kanssa joskus puhuimme siitä, että suomalaisten orkestereiden soundi ainakin osittain rakennetaan Sibeliuksen musiikilla. Sehän on nimittäin myös niin, että sen musiikin soittamiseen tarvittavan soinnin löytäminen on vaikeaa. Kun orkesterit Espanjassa tai Portugalissa soittavat Sibeliusta, niin he tuovat mielellään Suomesta konserttimestarin ohjaamaan soittoa.

Sibeliuksen merkityksen ja rajallisten aikataulujen puolesta on selvää, että moni merkittävä säveltäjä jää Suomi 100 -juhlissa paitsioon. Lindberg muistuttaa puhuvansa aina elävien säveltäjien musiikin esittämisen puolesta, mutta rajaa asian tällä kertaa kuolleisiin säveltäjiin.

– Kyllähän minäkin Sibeliusta itsenäisyyskonserttiin valitsisin, vaikka onhan meillä fantastista musiikkia kaikilta vuosikymmeniltä. Englund, Kokkonen, Bergman, Meriläinen – heitä kaikkia voisi soittaa enemmän Suomessa. Ja paljonko heidän musiikkiaan viedään ulkomaille?

Toisaalta Lindberg tietää, että asian puolesta tehdään jatkuvasti töitä.

– Ilolla olen seurannut, mitä orkesterit ovat tänä vuonna soittaneet, hän huomauttaa ja viittaa esimerkiksi Väinö Raition musiikin saamaan huomioon.

Vanhemmille polville suomalaisuus ei ollut itsestäänselvyys

Lindberg säveltää parhaillaan teoksia Berliinin filharmonikoille ja Lontoon filharmoniselle orkesterille. Jälkimmäinen tilasi teoksen ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivälle marraskuuksi 2018.

– Päivässähän ei ole mitään juhlistettavaa. Ensimmäinen maailmansota ei johtanut yhtään mihinkään. Ratkaisin asian säveltämällä teoksen Edith Södergranin (1892–1923) teksteihin. Hänen luova kautensa oli maailmansodan aikoihin.

Entä toinen maailmansota, jonka tapahtumat nekin ovat Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevia?

– Pidämme itsestään selvänä sitä, että elämme vapaassa Suomessa. Isäni oli veteraani. Vanhemmille sukupolville suomalaisuus ei todellakaan ollut itsestään selvää. Siinä hengessä olen ehdottomasti mukana kunnioittamassa heitä, jotka ovat tehneet itsenäisyyden puolesta töitä.

Juuri tänään kotimaiset teokset soivat ehkä tavallista sinivalkoisempina. Lindberg muistuttaa, että Suomessa klassinen musiikki on osa identiteettiä.

– Väitän että jokainen suomalainen tunnistaa Finlandian.

Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän konsertti suorana Yle Areenassa ja Yle Teemalla tänään klo 15.

Tietokirjailija Ilkka Enkenberg on kirjoittanut useita teoksia Suomen historiasta ja vielä useamman sotahistoriasta. Espoolainen Enkenberg on myös Maailman Historia -lehden toimittaja. Siihen hän kirjoittaa lähinnä Suomen historiasta.

Kirjassaan 1917 – Suomen synty Ilkka Enkerberg käy läpi vuosia 1808–1918. Suomen sodan seurauksena Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta ja alkoi suuriruhtinaskunnan aika, joka päättyi maamme itsenäistymiseen vuonna 1917.

Osana Venäjää suomalaisten kansallistunne alkoi kasvaa ja käsitys omasta valtiosta alkoi hahmottua.

Mitkä seikat johtivat lopulta Suomen itsenäistymiseen? Siihen Ilkka Enkenberg listasi seitsemän syytä.

1. Venäjän valistunut itsevaltias keisari Aleksanteri I

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I (1777–1825) halusi toteuttaa valistuneen itsevaltiaan ihannetta. Hän halusi delegoida osan vallastaan muille.

– Se helpotti hänen elämäänsä myös, sanoo Ilkka Enkenberg.

Suomalaiset säädyt kokoontuivat keväällä 1809 Porvoossa valtiopäiville keisarin määräyksestä. Suomi sai pitää vanhat lakinsa, uskontonsa ja erioikeutensa. Suomea ei liitetty suoraan Venäjään, vaan siitä muodostettiin autonominen suuriruhtinaskunta, jonka suuriruhtinas oli Aleksanteri I.

– Aleksanteri I halusi pitää suomalaiset tyytyväisinä ja hiljaisina. Suomen yläluokassakin oli yllättävän paljon valmiutta vaihtaa monarkkia.

Vaihtoa venäläiseen hallitsijaan ei pidetty kovin huonona, varsinkaan kun Ruotsilla ei ollut suurta intoa puolustaa Suomea.

2. Kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin suora yhteys keisariin

Kreivi Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814) oli hovimies, diplomaatti ja jalkaväen kenraali, joka toimi Pietarissa Suomen Asiain Komitean ensimmäisenä puheenjohtajana ja vuosina 1812–1813 virkaa tekevänä Suomen kenraalikuvernöörinä.

– Kreivi Gustaf Mauritz Armfelt oli temperamenttinen ja äkkipikainen mies, mutta hänellä ja Aleksanteri I:llä synkkasi hyvin. Suomi pääsi näin kertomaan omista asioistaan ja omalta kannaltaan suoraan keisarin korvaan.

Ilkka Enkenbergistä onkin mielenkiintoista, kuinka paljon historian suuriin linjoihin voivat vaikuttaa yksittäiset asiat ja yksittäiset ihmiset.

– Armfeltdin ja Aleksanterin toveruussuhde oli ihan selvästi yksi niistä.

3. Virkavaltaisuuden aika ja Kalevala

Porvoon jälkeen valtiopäiviä ei kutsuttu kokoon 54 vuoteen. Tätä pitkää valtiopäivien välistä aikaa nimitetään virkavaltaisuuden ajaksi.

Elämää pyörittivät virkamiehet ja mitä vähemmän Suomesta kuului keisarin korvaan, sen parempi suomalaisille.

– Virkakoneisto keskittyi lähinnä suitsimaan yli-innokkaita ylioppilaita. Muutkin edellä kulkijat alkoivat jo huutelemaan, että Suomi onkin valtio, mutta se huutelu meni vielä tyhjille saleille.

Omasta valtiosta haaveilleita ei vielä silloin syytetty kansankiihottamisesta, koska he arvostelivat lähinnä sensuuria.

Åbo Morgonbladet -lehdessä kirjoitettiin jo kansallistunteesta, mutta suomalaisille se oli vielä vieras käsite. Suomi koostuu lähinnä eri heimoista, on savolaisia, karjalaisia ja hämäläisiä. Suomalaisiksi sanottiin lähinnä heitä, jotka asuivat nykyisen Varsinais-Suomen alueella.

Sitten ilmestyi Kalevala. Kielentutkija ja lääkäri Elias Lönnrotin (1802–1884) kokoama kansalliseepos ilmestyi ensimmäisen kerran 1835.

Kalevalalla oli suuri merkitys suomalaisen kansallistunteen luojana.

– Johan Vilhelm Snellmannin (1806–1881) ja muiden suomalaisuuden brändin rakentajien idea oli rakentaa suomalainen identiteetti kielen ja kansan historian varaan. Molempia aukkoja tuli paikkaamaan Kalevala, jossa kirjoitettiin Suomen kulttuurihistoriaa. Teos herätti huomiota ulkomaita myöten.

4. Ajatus kansallisvaltiosta syntyi ja kansakouluissa luettiin Vänrikki Stoolia

1860-luvulla alkoi hahmottua ajatus Suomesta kansallisvaltiona. J. V. Snellman (1806–81) kirjoitti lehteen, että Suomi on valtio. Se herätti laajan keskustelun.

– Kadettikoulun oppimateriaaliksi tarkoitetussa kirjasessa puhuttiin Suomen laeista, mutta ei Suomesta valtiona. Se sai Snellmannin ottamaan kantaa, ja hän esitti hyvin vahvasti, että Suomi on valtio ja Suomea pitää kutsua valtioksi. Kohta koko suomalainen lehdistö kirjoitti, että Suomi on valtio.

Venäjään kuulunut Puola nousi kapinaan vuonna 1863 ja se tukahdutettiin verisesti. Suomi oli sen jälkeen Venäjän vallan alla ainoa suuriruhtinaskunta, jolla oli autonominen asema.

Ensimmäiset kansakoulut perustettiin Suomeen 1850-luvulla. Tietokirjailija Ilkka Enkenberg painottaa myös kansakoulun merkitystä.

– Siihen aikaan suomenkielistä kirjallisuutta oli vähän. Kaikki lukivat esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoita kansakoulussa. Niinpä se kuva, joka siellä annetaan suomalaisuudesta vaikkapa Sven Tuuvan hahmossa, vaikutti hyvin moneen sukupolveen.

Enkenberg näkeekin yhtäläisyyden siinä, millainen sotilaskuva Sven Dufvan ja talvisodassa taistelleiden suomalaisten välillä oli.

– Se on varmaan aika lähellä sitä samaa kuvaa.

5. Aleksanteri III ja Helmikuun manifesti

Aleksanteri II, joka oli ollut Suomelle myötämielinen hallitsija, murhattiin pommiattentaatissa keväällä 1881. Valtaan nousi Aleksanteri III, joka oli konservatiivinen hallitsija. Hän halusi yhdistää Suomen tullilaitoksen, postin ja verotuksen osaksi Venäjää.

Puolan verisen kapinan jälkeen Venäjällä oli käynnistynyt keskustelu Suomen ja Puolan asemasta. Nuo maat kun olivat alkaneet pitää itseään valtioina.

– Tämä keskustelu voimistui pikkuhiljaa ja keisarin vaihtuessa nämä konservatiiviset mielipiteet saivat yhä enemmän tilaa, kertoo Enkenberg.

Venäjän hallintokoneistosta alkoi kuulua ihmettelyä, miksi Suomella oli vielä autonominen asema.

– Kun venäläiset ylimykset hankkivat kesämökkejä Karjalankannakselta, niin he joutuivat käymään suomalaisten byrokraattimyllyn läpi, ennen kuin saivat hankituksi edes tontin. Venäläisten mielestä Karjalankannas oli kuitenkin heidän omaa takapihaansa.

Sen lisäksi venäläisiä ärsytti suuresti, kun heidän piti maksaa suomalaisille tullia, jos toi kesämökilleen viinejä. Se oli monen viinilasissa viimeinen pisara. Tilanne kiristyi.

Aleksanteri III:n jälkeen valtaan tullut keisari Nikolai II antoi vuonna 1899 Helmikuun manifestin. Siinä keisari määrittelisi, mikä on yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä ja mikä Suomen paikallista lainsäädäntöä.

Suomalaisten mielestä kyseessä oli valtiokaappaus, sillä yleisvaltakunnallinen laki ei vaatinut Suomen säätyjen hyväksyntää. Suomalaiset katsoivat sen kaventavan Suomen autonomista asemaa.

– Tämä on se hetki historiassa, kun tuli julkiseksi se, miten kansallistunne läpäisi koko kansan. Vain yhdessätoista päivässä kerättiin puoli miljoonaa nimeä manifestia vastustavaan adressiin. Suomalaiset halusivat uskoa, ettei Nikolai II tiedä mitä hän tekee. Mutta keisari ei ottanut adressia tuonutta suomalaisvaltuuskuntaa edes vastaan.

6. Kutsuntalakot ja jääkärit hakevat tukea Saksasta

Ruotsalaiset olivat koko ajan toimineet aktiivisesti suomalaisten tukena, kun kansallistunnetta oli herätetty liekkeihin. He olivat toimittaneet rajan tuli vaivihkaa kaikenlaista kirjallista materiaalia.

Vastarinta venäläisiä kohtaan nousi.

Kun Suomen armeijaa pyrittiin integroimaan osaksi Venäjään, syntyivät kutsuntalakot. Maanalainen passiivisen vastarinnanjärjestö Gagalin järjesti näitä lakkoja ja ohjeisti kirkkojen pappeja, etteivät he lukisi kirkonmenoissa kutsuntailmoituksia.

Lakot tehosivat ja suomalaiset välttivät Venäjän armeijan.

Mutta politiikassa kuohui. Suomen suuriruhtinaskunnan eduskunnat hajotettiin useita kertoja peräkkäin. Senaatti miehitettiin joko venäläisillä tai venäläismielisillä.

– Usein vielä upseereilla, joten senaattia kutsuttiin sapelisenaatiksi.

Tuli ensimmäinen maailmansota. Suomalaiset jääkärit päättivät ryhtyä valtiopetokseen. He uskaltautuivat hakea sotilaskoulutusta Venäjän vihollismaasta Saksasta. Tarkoitus oli tarvittaessa asevoimin irrottautua Venäjästä.

– Tässä oli jo tosi kyseessä. Jääkäreidenkin pääosa oli ruotsinkielisiä ylioppilaita. Näkyi siis sama jatkumo 1800-luvun alun kansallistunteen luomisessa ja toteuttamisessa, kuten myös jääkäriliikkeen luomisessa.

7. Venäjän vallankumous

Tilanne Venäjä paheni. Vuonna 1917 tapahtui kaksi vallankumousta ja keisarikunta kaatui. Saksalaiset hoputtivat suomalaisia, että nyt olisi tilaisuus julistautua itsenäiseksi, kun Venäjän bolševikkihallitus oli vielä heikko.

Suomen senaatti teki esityksen uudeksi hallitusmuodoksi 4. joulukuuta ja eduskunta hyväksyi esityksen 6. joulukuuta 1917.

Jotta muutkin valtiot voisivat tunnustaa Suomen, oli itsenäistymisjulistukselle kuitenkin saatava Venäjän tunnustus.

Itsenäisyyssenaatin puheenjohtajaksi oli valittu Pehr Evind Svinhufvud (1861–1944), joka vastentahtoisesti matkusti 30. joulukuuta Pietariin hankkimaan Venäjän tunnustusta maan itsenäisyydelle. Kansankomissaarien neuvosto tekikin myönteisen päätöksensä 31. joulukuuta 1917.

Suomalaiset halusivat vielä ennen kotiinpaluuta tavata valtaan nousseen Leninin henkilökohtaisesti. Se onnistui.

– Svinhufvud ja Lenin kättelivät varmaan hyvin sähköisen kättelyn Pietarin Smolnassa, Ilkka Enkerberg arvelee.

Miehet eivät voineet sietää toisiaan.

+1: Sisällissota ja Suomesta tulee lopulta riippumaton

Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan joukkojen välillä talvella ja keväällä 1918. Senaatin joukkoja sanottiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi. Neuvosto-Venäjä tuki punaisia ja Saksan keisarikunta puolestaan valkoisia.

– Kun Venäjän uhka poistui, niin kaikki Suomen sisäiset ristiriidat kulminoituivat. Sekä punaisissa että valkoisissa oli radikaaleja aineksia, joiden käsiin lipui liikaa valtaa, arvelee Ilkka Enkenberg.

Ilkka Enkenberg uskoo, että yksi laukaiseva tekijä sisällissotaan oli yksinkertaisesti nälkä. Näin oli käynyt muuallakin.

– Nälkä oli taustalla niin Venäjän ja kuin Ranskankin vallankumouksessa. Väki lähtee barrikadeille viimeistään silloin, kun heiltä loppu leipä.

Sisällissodan jälkeen Saksa sai hyvin vahvan roolin Suomen sisäpolitiikassa.

– Suomella oli lyhyen aikaa jopa saksalainen kuningas, kunnes Saksa hävisi maailmansodan. Niin Suomesta tuli tasavalta ja Saksan joukot poistuivat maasta.

– Se oli viimeinen niitti sille, että Suomesta tuli riippumaton.

Pohjalaiskunnat ovat jakaneet itsenäisyyspäivänä erilaisia huomionosoituksia. Seinäjoella kulttuuripalkinnon vastaanottivat NuermoFest-tapahtuman tuottaja Teemu Tuuttila ja lasten ja nuorten Solina-kuoron johtaja Suvi Lehtimäki. Vuoden urheilijana Seinäjoella palkittiin pesäpalloilija Jukka-Pekka Vainionpää.

Hyvinvointilautakunnan kulttuuripalkintotyöryhmän teemana oli tänä vuonna "Ihmiset ilmiöiden takana”.

– Ilmiöt usein tunnetaan, mutta ihmiset niiden takana saattavat jäädä taka-alalle. Kulttuuripalkinnon avulla Seinäjoen kaupungin hyvinvointilautakunta haluaa nostaa nämä ihmiset esiin ja viestittää, että kaupungissamme on tulisieluja, jotka uskovat kulttuuriin ja sen merkitykseen Seinäjoella, työryhmä perustelee.

Seinäjoella molempien palkintojen suuruus on 3 600 euroa. Kulttuuripalkinnon saajat jakavat palkinnon.

Nuoruuden innolla ja elämänkokemuksella

Vaasassa kaupungin kulttuuripalkinto ojennettiin Wasa Gospel -kuorolle. Nuori kulttuuritekijä -stipendin jakavat Billy Elliot -musikaalin pääroolissa vuorottelevat Silas ja Kalle Lorenz ja Robin Asukas. Vaasan kulttuuripalkinto on arvoltaan 2 000 euroa ja Nuori kulttuuritekijä -stipendi 1 000 euroa.

Pohjanmaan liitto jakoi 5 000 euron suuruisen juhlavuoden kulttuuripalkinnon isokyröläiselle maanviljelysneuvos Risto Knaapille. Hän sai palkinnon elämäntyöstään.

– Risto Knaapi on toiminnallaan tuonut ansiokkaasti esille Suomen itsenäisyyden 100-vuotista historiaa ja edistänyt Pohjanmaan maakunnan suomenkielisen väestön yhteenkuuluvuutta mmuun muassa kotiseututyön keinoin, Pohjanmaan liitto perustelee palkintoa.

Pentti Tullan syntymästä tuli viime kesänä kuluneeksi 80 vuotta. Tullan muistoa kunnioitetaan hänen töistään kootulla näyttelyllä Kemijärven kulttuuritalossa.

– Hän kuuluu ehdottomasti suurten lappilaisten taiteilijoiden joukkoon, huomauttaa näyttelyn koonnut Juha Pikkarainen. Hän tunsi taiteilijan.

Pentti Tulla sai ensimmäisenä lappilaisena kuvataiteilijana valtion työskentelyapurahan. Juha Pikkarainen arvelee, että yleisöltä hän ei ehkä saanut riittävää arvostusta. Olisi hänen mielestään sen ansainnut.

– Siitä huolimatta Pentti jaksoi puurtaa ja tehdä omaa työtään. Mutta niinhän se on, että suuruudet huomataan vasta heidän kuolemansa jälkeen. Pentti Tulla kuoli vuonna 1988.

Matematiikka näkyy taiteessa

Varsinaiselta ammatiltaan Pentti Tulla oli matematiikkaan erikoistunut kansakoulun opettaja. Hän tuli Lappiin Keski-Suomesta ja toimi opettajana Kemijärven Isollakylällä siihen saakka, kunnes ryhtyi täyspäiväiseksi taiteilijaksi vuonna 1973.

Matemaattisuus näkyy myös Tullan taiteessa. Hän tuli tunnetuksi sekä geometrisista aiheista että E-kirjain- tai kolmisakarakuviosta. Niitä hän hyödynsi useissa teoksissaan.

Pentti Tulla maalasi myös Lapin maisemia abstraktisti, kuten teoksessa "Lapin aihe" mustia palloja valkoiselle pohjalle ja päinvastoin. Tullan pääteoksia on Kemijärven ammattiopiston ruokasalin seinämaalaus, joka koostuu kuudella eri värillä maalatusta 7 400 pisteestä. Teos voitti valtakunnallisen taidekilpailun. Tulla sai valtion kuvataidepalkinnon vuonna 1979.

Tauluja yksityiskodeista

Kemijärvellä on nyt näytillä nelisenkymmentä Pentti Tullan teosta. Ne löytyivät paljolti yksityiskodeista lehtikuulutuksen perusteella. Töitä on myös useissa taidemuseoissa Suomessa ja ulkomailla.

– Tullan töistä saisi monenlaista esillepanoa. Tämä on yhdenlainen, sanoo Juha Pikkarainen, joka valitsi näyttelyn työt Lapin taideyhdistyksen avittamana.

Pentti Tullan muistonäyttely on esillä Kemijärven kulttuuritalossa vuoden loppuun asti.

Suomalaisten elokuvakerhojen kulta-aika oli 1960-luvulta aina 80-luvulle saakka. Parhaimmillaan niitä oli parisen sataa, mutta sitten markkinoille ilmestyi 1970-luvulla uusi ihme, VHS-kasetti. Sen jälkeen tulivat DVD:t ja Blu-rayt, ja viimeisimpänä elokuvateatterit siirtyivät digitaalisuuteen 2000-luvulla.

– Niistä elokuvista, joita aikoinaan katsottiin filmiltä, ei enää otettu digikopiota. Kerhot olivat ihmeissään mitä esittää, kertoo Varsinais-Suomen elokuvayhdistyksen koordinaattori Jyrki Pakarinen.

Muutoksien myötä monien kerhojen toiminta loppui. Viime vuonna digi- ja filmikopioita esittäviä elokuvakerhoja oli 27 ja kun siihen lisätään elokuvalisenssillä DVD- tai Blu-ray-tallenteita esittävät kerhot, niin lukumäärä nousee 36:een. Elokuvakerhoja on vielä ympäri Suomen, eteläisin on Hangossa ja pohjoisin Kemijärvellä.

– Kerhojen määrä on ollut edelleen hieman laskusuunnassa, sillä 2000-luvulla niitä oli vielä 41, laskee Pakarinen.

Yksi pisimpään yhtäjaksoisesti toiminut on Kajaanin Elokuvakerho, joka selvisi digiaikaan siirtymisestä ilman suuria tuskia. Kerho siirtyi 13 vuotta sitten esittämään elokuvia upouuteen BioRex-elokuvateatteriin, jossa olivat sekä filmiprojektorit että digilaitteet.

– Monissa teattereissa ja kerhoissa digihyppäys tuli yhtäkkiä, meillä siirtyminen meni liukuvasti ja ongelmitta, sanoo Kajaanin Elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen.

Erilaista ja poikkeavaa

Elokuvaintoilijoiden palava halu kasvattaa kotikaupungin elävien kuvien valikoimaa synnytti Suomeen elokuvakerhoja, joiden tarjonta oli kaupallisia elokuvateattereita laajempaa. Suomessa ensimmäiset elokuvakerhot käynnistyivät 1930-luvulla. Varsinainen elokuvakerholiike syntyi 50-luvun lopulla. Vanhin yhtäjaksoisesti toiminut elokuvakerho on vuonna 1952 perustettu Turun Elokuvakerho.

Elokuvakerhojen toiminta oli puhtaasti voittoa tavoittelematonta kulttuuritoimintaa ja ideana oli tuoda eri tavoin esille elokuvien runsautta sekä taiteellista rikkautta. Tavoitteena oli lisätä elokuvatuntemuksen piiriä ja tuoda esille elokuvia, jotka muuten jäisivät näkemättä.

– Kaupalliset teatterit pyörittivät tuttua ja turvallista, kun taas elokuvakerhoilla oli mahdollisuus esittää erilaista ja poikkeavaa elokuvatuotantoa. Rohkeutta vaati myös se, kun ei tiedetty onko yleisö kiinnostunut vai ei, kertoo Kansallisen audiovisuaalisen instituutin erikoistutkija Antti Alanen.

Samalla linjalla on myös Elokuvatutkimuksen seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston professori Henry Bacon.

– Kun videoista ei vielä osattu uneksiakaan, niin omalle ja vielä vanhemmalle sukupolvelle kerhot olivat olennaisesti tärkeä tapa laajentaa elokuvatuntemusta. Vaikka elokuvakerhojen kulta-aika on nyt ohi, voivat ne tarjota edelleen foorumin, jossa yhdessä katsotaan kaupalliseen katveeseen jääneitä elokuvia, kertoo Bacon.

Ennen videokauden alkua elokuvien maahantuojilla oli isoja varastoja täynnä elokuvakopioita. Varastoissa oli myös vanhempia, taiteellisesti korkeatasoisia ja erikoisempia elokuvia. Oli myös kysyntää, sillä ihmiset olivat innokkaita katsomaan elokuvia elokuvakerhomaisesti. Ennen nimittäin elokuvateatteri oli lähes ainoa tapa nähdä elokuvia.

– 80-luvulle saakka Suomen tv:ssä esitettiin viikossa vain noin kolme elokuvaa viikossa. Nykyajan ihmiselle tämä on mahdoton ajatus, että näin on ollut. Nyt elokuvia tulee eri kanavilta viikossa 50:stä sataan. Monenlaisia elokuvia on nähtävillä ja tulva on jatkuva, kertoo Antti Alanen.

Toiminta laajempaa kuin koskaan

Vaikka elokuvakerhojen määrä Suomessa on hiipunut 1960- ja 70-lukujen huippuajoista, niin elokuvakerhoihin verrattavissa oleva toiminta on erikoistutkija Antti Alasen mielestä laajempaa kuin koskaan.

Alasen mukaan toiminta on vain eri muodoissa ja se ei näy yleisölle eikä julkisuudelle samalla tavalla kuin klassiset elokuvakerhot. Hän tarkoittaa muun muassa elokuvafestivaaleja, jotka tulivat Suomeen 1960-luvulla. Niiden kasvu tapahtui 80- ja 90-luvuilla, ja nykyisin ne ajavat samaa asiaa kuin kerhot aikoinaan.

– Ero on siinä, että kerhoissa käytiin kerran viikossa. Nyt ihmiset tulevat yhdeksi viikoksi ja heistä osa katsoo elokuvia aamusta iltaan. Näiden lisäksi perinteisen elokuvakerhotoiminnan oheen on tullut viikonloppumaratoneja, joissa kokoonnutaan yhteen katsomaan vaikkapa DVD-elokuvia jonkun genren, tekijän tai esiintyjän ympärillä. Tämä on moninkertaisesti laajempaa kuin perinteinen elokuvakerhotoiminta, uskoo Alanen.

Henkilökohtaisesti Antti Alanen pitää kerhoja korvaamattomana. Hän muistaa omilta kerhoajoilta Tampereelta, kuinka sukupolvi vaihtui kerhoissa nopeasti muutaman vuoden välein, kun uusia opiskelijoita tuli aktiivisesti elokuvakerhoon mukaan.

– On eri asia kun passiivisesti katsoo jotain kuin se, että joutuu miettimään valintoja sekä perustelemaan ja esittämään niitä. Samalla tutustuu elokuva-alaan ja siihen mitä on elokuvien levittäminen sekä esittäminen teattereissa. Kerhojen tarve ei ole kadonnut mihinkään: aina tulee uusia nuoria ihmisiä, joille pitää antaa mahdollisuus oppia miten tämä maailma toimii, sanoo Alanen.

Hieno historia

Kajaanilaisella elokuvakerhotoiminnalla on pitkä ja maineikas perinne. Erikoistutkija Antti Alasen mielestä sillä on jopa kunnia-asema elokuvakerhotoiminnan joukossa.

– Kajaanin Elokuvakerhon toiminta on korkeatasoista ja siellä on käynyt moni tunnettu elokuva-alan kulttuurihenkilö, perustelee Alanen.

Alanen mainitsee henkilöistä muun muassa elokuvantutkija ja Suomen kansallisfilmografian päätoimittaja Sakari Toiviaisen (Turun Sanomat), elokuvakriitikko Mikael Fräntin (Kainuun Sanomat) ja Kajaanissa elokuvatoimintaa sitkeästi pyörittänyt Tapio Nevalaisen (Kaleva).

Kajaanissa elokuvakerhotoiminta sai alkunsa opiskelijapiireissä, kuten myös muuallakin Suomessa. Ensimmäinen kajaanilainen elokuvakerho oli vuonna 1960 perustettu Kate-Kino, Kainuun teinien elokuvakerho (Mikael Fräntin blogi). Elokuvia esitettiin elokuvateatteri Ratossa. Alussa kerho huojui rahanpuutteessa, mutta muutamien taukojen jälkeen toimintaa jatkettiin.

Kerho ryhtyi julkaisemaan myös Méliès-elokuvalehteä. Nimi lehteen otettiin ranskalaisen elokuvapioneerin George Mélièsin mukaan. 60-luvun lopulla Kate-Kino laajensi toimintaansa ja jäseneksi pääsivät muutkin kuin oppikoululaiset. Samalla kerhon uudeksi nimeksi tuli Méliès.

Näin elettiin vuoteen 1971, jolloin Raton silloinen yrittäjä lopetti toimintansa ja Kajaanissa ei ollut yhtään toimivaa elokuvateatteria puoleen vuoteen. Ratto sai uuden yrittäjän ja kerhon toimintaa jatkettiin, mutta nimi vaihdettiin Kajaanin Elokuvakerhoksi. Jäsenmäärä kasvoi jopa niin suureksi, että teatterin paikkamäärä ylittyi ja esityksissä monet halukkaat jäivät ulkopuolelle.

Kerholle tuli uuden kodin etsiminen vastaan, kun Ratto lopetti toimintansa 1986. Tämän jälkeen elokuvia esitettiin monessa paikassa muun muassa Kelan kellarissa, Teatteri Sissilinnan vintillä, Kino Sisussa ja Kino Kalevalassa. Lopulta kerho pääsi vuonna 2004 vastavalmistuneen BioRexin tiloihin, jossa se on toiminut tähän päivään saakka.

Vaikka Kajaanin elokuvakerhotoiminnan historia on monisäikeinen, niin ajatus saada pieneen kaupunkiin elokuvaklassikkoja, elokuvahistorian merkkiteoksia sekä tuoda elokuvista kiinnostuneille sivistystä ja valistusta ei ole vuosien aikana haalistunut.

– Vaikka kaikilta tv-kanavilta tulee erilaisia elokuvia ja netistä löytyvät vanhat klassikot sekä muut, niin meidän tehtävämme on antaa vaihtoehtoja elokuvateatterille sekä koota yhteen elokuvaharrastajia, kertoo Kajaanin Elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen.

Myös barokki- ja mykkäelokuvia

Kevätkaudella 2017 Kajaanin Elokuvakerhon jäsenkortin hankki 190 elokuvan ystävää ja syyskaudella jäsenkortti löytyi 205 kajaanilaisen lompakosta.

– Olemme toimineet kohta 60 vuotta. Onneksi BioRex suhtautuu positiivisesti toimintaamme ja saamme esittää elokuvia parhaaseen katseluaikaan lauantai-iltapäivällä. Sillä tavalla olemme näkyvästi esillä, sanoo Esa Heikkinen.

Niitä ei saa esittää kuin tietyllä sävellyksellä, sovituksella ja kokoonpanolla, joka on yleensä sinfoniaorkesteri. Esa Heikkinen

Monet filmiin tottuneet ovat kritisoineet digitekniikkaa muun muassa siksi, että filmissä valo on oikeaa valoa ja musta on mustaa eikä digiversion tuottamaa harmaata, mutta hyviäkin puolia uuteen tekniikkaan siirtymisestä löytyy.

– Elokuvien valikoima on laajentunut valtavasti. Tänä päivänä saamme halutessamme filmiyhtiöiltä digikopiot netin välityksellä, kun ennen ne piti ottaa elokuva-arkistolta filmikopioina. Se oli täällä tosi vaikeaa ja rajoittunutta, kertoo Heikkinen.

Kajaanin Elokuvakerho on järjestänyt myös erikoisesityksiä. Tarjolla on ollut barokkielokuvia sekä mykkäelokuvia musiikin säestyksellä. Näiden esitysoikeuksien hankinta on kuitenkin kallista ja kerhon rahat eivät riitä ihan kaikkeen mihin olisi mahdollisuudet.

– Meillä oli keväällä mykkäelokuva Mornaun Auringonnousu, johon Sirpa Ojala sävelsi musiikin ja he esittivät sen, kertoo Heikkinen.

Yhden elokuvantekijän tuotanto on kuitenkin sellaista, johon kerholla ei ole varoja: Charles Chaplinin pitkät mykkäelokuvat, joiden yhteydessä on esitettävä hänen omaa musiikkiaan.

– Niitä ei saa esittää kuin tietyllä sävellyksellä, sovituksella ja kokoonpanolla, joka on yleensä sinfoniaorkesteri. Se on tosi hankalaa, sanoo Heikkinen, jonka mielestä juuri Chaplinin viimeisin mykkäelokuva Kaupungin valot on yksi parhaimmista elokuvista.

Turun linnassa keskiviikkona nähty Luminous Finland 100 -valotaideteos saavutti jättisuosion. Valaistua Turun linnaa ja taidekokonaisuutta kävi katsomassa tuhansia kaupunkilaisia. Satamaan johtavat tiet olivat täysin ruuhkautuneet pitkälle iltaan asti.

Yleisöltä kuullut kommentit olivat ylistäviä.

– Hienolta näyttää! Ja hienoa, että on niin paljon ihmisiä liikkeellä, Leena Nyman kommentoi

– Oikein hienoa, että tällaista järjestetään. Ollaan ylpeitä ja iloisia Suomesta ja itsenäisyydestä, Peter Nyman jatkoi.

– On hienoa, että tähän on panostettu. Kerranhan Suomi vain täyttää 100 vuotta, Eero Ponsen kommentoi.

Valotaidekokonaisuus huipentui Turkuun

Valotaiteilija Kari Kolan ideoima ja toteuttama Luminous Finland 100 -valotaidekokonaisuus kulki Suomea ristiin rastiin. Valoteossarja käynnistyi Helsingin Töölönlahdelle toteutetun avajaisteoksen myötä jo viime uudenvuodenaattona. Loput teoksista toteutettiin marras-joulukuussa. Marraskuun loppupuolella valaistiin Olavinlinna Savonlinnassa, sitten Näsinneula Tampereella. Joulukuun alussa sinisen ja valkoisen väreissä hehkuivat Kuusisaari Oulussa ja Saana-tunturi.

Itsenäisyyspäivänä valotaidekokonaisuus huipentui Turkuun ja Turun linnaan.

Turun linnassa valotaiteeseen yhdistyi esittävä taide. Teemana oli Suomen luonto, ja linnan ympäristössä esitettiin muun muassa ilma-akrobatiaa ja tulitaidetta.

Lue myös:

Olavinlinna hehkuu videolla ainutlaatuisesti valaistuna – Seuraavaksi valot värjäävät 168 metriä korkean Näsinneulan

Valo värjää Tampereen maamerkit hehkuviksi: Katso miten Näsinneula muuttui "ufoksi"

Saari keskellä Oulua kylpee Suomen juhlavuoden väreissä: katso, kuinka valot värjäävät saaren lumotuksi metsäksi

Katso, miten luminen Saana-tunturi saa sinisen valohunnun: valaistava pinta-ala on hurjat 2,2 miljoonaa neliömetriä

Video: Turun linna valaistiin sinivalkoisin värein – katso, miten Suomen vanhin linna ympäröitiin upealla taiteella

Elokuvaohjaaja Saara Cantell, 49, on hieman hämillään, kun hän saa kuulla saaneensa elokuvilleen eniten yhteiskunnan rahoitusta kymmenen viime vuoden aikana.

– Kyllä se hiukan nöyräksi vetää. Tietysti toivon, että ihmiset kokevat saaneensa rahoille vastinetta.

Ylen selvitys ei tule ohjaajalle täytenä yllätyksenä. Cantell on tehnyt kymmenen viime vuoden aikana seitsemän pitkää elokuvaa. Se on poikkeuksellisen suuri määrä yhden ohjaajan työhistoriassa Suomessa.

Cantell on vetänyt viime vuosina väkeä teattereihin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -lastenkirjojen filmatisoinneilla.

Yle Uutisten selvityksessä mitattiin kahta asiaa: Suomen elokuvasäätiön jakamaa tuotantotukea ja Yleisradion elokuvarahoitusta kymmenen viime vuoden aikana. Hausta jätettiin pois yhteistuotannot, joissa elokuvasäätiöllä on ollut rahoittajana vain pieni rooli.

Loppusummaa tarkasteltiin sekä elokuvaohjaajien että -tuottajien kautta.

Muutama tuotantoyhtiö on niputettu yhden nimen alle, jos yritysten takana ovat olleet samat tuottajat.

Pitkän elokuvan teko on miltei mahdotonta Suomessa ilman elokuvasäätiön tukea. Säätiö pani viime vuonna elokuvatuotantoihin noin 20 miljoonaa euroa.

Yleisradio on elokuvasäätiön jälkeen Suomen toiseksi tärkein elokuvien rahoittaja. Se ostaa ennakkoon kotimaisten elokuvien esitysoikeuksia, jotta se voi näyttää valmiita elokuvia tv-kanavillaan ja Yle Areenassa.

Yle on laittanut viime vuosina kotimaiseen elokuvaan noin kaksi miljoonaa euroa vuodessa. Viime vuonna summa oli suurempi, koska Yleisradio osti Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan ja siihen liittyvän tv-sarjan esitysoikeudet.

Ylen lisäksi kotimaisia elokuvia rahoittavat Suomessa MTV, Nelonen, Elisa ja Discovery Networks Finland (TV5).

Ylellä ja elokuvasäätiöllä eri maku

Yle Uutisten selvityksen mukaan Saara Cantellin lisäksi Dome Karukoski, Aku Louhimies, Timo Koivusalo ja Aleksi Mäkelä ovat pärjänneet elokuvaohjaajina hyvin julkisen rahoituksen saajina.

Esimerkiksi Karukoski on päässyt tekemään kuusi pitkää elokuvaa kymmenen viime vuoden aikana. Samoin Koivusalo.

Jos samaa porukkaa tarkastelee 20 viime vuoden ajalta, Aleksi Mäkelän rooli korostuu. Hän oli pitkään Solar Filmsin luotto-ohjaaja, jonka viihdyttävät elokuvat vetivät teatterit täyteen.

Viime vuosina Mäkelä on jäänyt muiden ohjaajien varjoon.

Vuonna 2016 ensi-iltaan tullut, legendaarisesta Love Records -levy-yhtiöstä kertonut elokuva oli Mäkelän työhistoriassa floppi. Elokuva sai alle 15 000 katsojaa.

Elokuvaohjaajien sija julkisen tuen listalla kertoo elokuvasäätiön kulttuuripolitiikasta. Näihin ohjaajiin uskotaan.

Listasta voi myös päätellä, ketkä ovat pystyneet rakentamaan Suomessa edes jonkinlaisen ohjaajanuran.

Julkisen rahoituksen jakolistan kärjessä pitäisi näkyä myös Suomen kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja Aki Kaurismäki, mutta hän tekee elokuvia niin harvoin, että 20 viime vuoden aikana niitä valmistui vain viisi. Iän myötä ohjaajan tahti on vain hidastunut. Se pudottaa sijaa alaspäin.

Ylellä ja elokuvasäätiöllä ei aina ole sama maku, vaikka Yleisradio on mukana noin 70 prosentissa säätiön rahoittamista elokuvista.

Se näkyy erityisen hyvin Aleksi Mäkelässä. Ohjaaja on jättänyt Ylen lähes kylmäksi eikä Mäkelän elokuvia ole juuri rahoitettu.

”Emme pärjäisi ilman julkista tukea”

Elokuvaohjaaja tarvitsee rinnalleen tuottajan, joka neuvottelee rahoituksesta ja luo elokuvanteolle mahdollisimman hyvät puitteet.

Yle Uutisten selvityksen mukaan sitä tehtävää hoitavat menestyksellä Solar Filmsin Markus Selin ja Jukka Helle.

Selinistä tutuksi tullut Solar Films -tuotantotalo on onnistunut hankkimaan selvästi muita paremmin yhteiskunnan rahoitusta elokuvilleen.

Selitys on määrässä.

Helsingin Lauttasaaressa majaansa pitävä yhtiö on tuottanut elokuvia jatkuvalla syötöllä. Vuodessa on tehty keskimäärin kolme elokuvaa.

Menestyselokuvistaan tunnettu tuotantotalo ei Helteen mukaan kuitenkaan pärjäisi bisneksessä ilman julkista rahaa.

– Yrityksen historiassa on ehkä kolme elokuvaa, joista olisi jäänyt jotain viivan alle ilman elokuvasäätiön tukea, Helle toteaa.

Ne ovat Aleksi Mäkelän Pahat pojat (2003), Taneli Mustosen Luokkakokous (2015) ja Dome Karukosken Mielensäpahoittaja (2014). Kaikki kolme saivat kukin yli puoli miljoonaa katsojaa.

Kotimaiselle menestyselokuvalle ei kuitenkaan ole reseptiä eikä suomalaisia elokuvia voi myydä pelkillä näyttelijöillä tai ohjaajan nimellä.

– Suomessa ei ole supertähtiä kuten Yhdysvalloissa, tuottaja Markus Selin sanoo.

Kokonaisuus ratkaisee. Kaikki lähtee käsikirjoituksesta.

Elokuvan menestystä voivat vauhdittaa televisiosta tutut näyttelijät, joihin kansa on kiintynyt viihdeohjelmissa tai tv-sarjoissa, mutta kuumat nimet vaihtuvat Selinin mukaan vuosittain.

Solar Films jyrää

Elokuvien rahoittaminen on Suomessa pääsääntöisesti neljän kauppa. Elokuvasäätiön ja tv-kanavan lisäksi mukana ovat useimmiten elokuvien levittäjä sekä tuottaja.

Elokuva-alalla ovat yleistyneet työparit, jotka jakavat tuottajan vastuun. Se näkyy Ylen tekemässä selvityksessä.

Yhteiskunnan tuen suhteen kolmen kärki on selvä. Kymmenen viime vuoden aikana parhaiten julkista rahoitusta ovat saaneet Solar Filmsin lisäksi Helsinki-filmi sekä MRP Matila-Röhr Productions.

Ylen listalla Solar Films on kolmantena.

Kärjestä on kadonnut kaksi merkittävää tuotantoyhtiötä, Kinotar sekä Kinoproduction, jotka olivat vielä joku vuosi siiten näkyvästi tuottajakartalla.

Claes Olssonin Kinoproduction teki konkurssin ja Kinotar ajettiin alas, kun sen vetäjästä, Lasse Saarisesta, tuli elokuvasäätiön toimitusjohtaja.

Solar Films eroaa ohjelmistollaan Helsinki-filmistä ja MRP Matila-Röhr Productionista. Se ottaa vähemmän taiteellisia riskejä.

Helsinki-filmi on esimerkiksi Dome Karukosken Tom of Finlandin takana. MRP Matila-Röhr Production tuotti A J Annilan ohjaaman Ikitien ja Solar Filmsiltä tulee pian ulos koko illan elokuva lottoamisesta.

Suomi pitää perää Pohjoismaissa

Saara Cantellin työhuone on kivijalassa Helsingin Kalliossa. Kadun toisella puolella on seksikauppa.

Cantell pohtii kotimaisen elokuvan rahoituksen tulevaisuutta. Suomen elokuvasäätiö muutti jakopolitiikkaa dramaattisesti 2010-luvulla.

Vuonna 2010 säätiö rahoitti yli 20 pitkää elokuvaa, kymmenen vuotta aiemmin niitä oli puolet vähemmän.

– Kun rahaa on vähän ja se jaetaan liian pieniin osiin, kaikki tekevät alibudjetilla elokuvia. Se ei ole kenenkään etu.

– Minulla ei ole kuitenkaan ratkaisua kotimaisen elokuvan rahoitukseen, Cantell sanoo.

Säätiön pitäisi turvata moniäänisen tekijäkunnan olemassaolo, nostaa esiin uutta ja tukea toisaalta vakiintuneiden ohjaajien kehitystä. Ymmärrystä pitäisi löytyä myös pitkältä tauolta palaaville ohjaajille.

Se on hankala yhtälö, koska elokuvanteko on kallista.

Muissa Pohjoismaissa elokuvan menestystarinaa on rakennettu rahalla.

Esimerkiksi Norjassa valtiovalta kasvatti elokuvan julkista rahoitusta niin, että elokuvantekoon ohjattiin viime vuonna 44 miljoonaa euroa. Se on yli kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa.

Ruotsissa summa on 35 miljoonaa euroa, Tanskassa hieman enemmän.

Tanska on noussut jo ajat sitten suureksi elokuvamaaksi ja Ruotsi tulee hyvää vauhtia perässä.

Elokuvatuottajalle budjettien pieneneminen tarkoittaa tuotannon leikkaamista.

Ohjaajalla, näyttelijöillä ja koko taiteellisella tiimillä on yhä vähemmän aikaa tehdä elokuvia. Sama pätee käsikirjoittamiseen.

Rahan puute näkyy jäljessä.

Kustannukset kasvavat, mutta elokuvien budjetit pysyvät paikoillaan, koska julkisen tuen määrä ei kasva.

– Siinä on se vaara, että elokuva näivettyy. Koko ajan täytyy etsiä pienempiä aiheita, koska budjetti ei veny, Markus Selin sanoo.

Kirjailija Jari Tervo pani muutama viikko sitten hiuksensa likoon Urho Kekkosen vuoksi. Kekkonen-dokumenttisarjaa toimittanut Tervo muuntautui sarjan alkutunnusta varten Kekkoseksi, joten myös hiukset saivat lähteä.

Kun Tervoa pyydettiin mukaan tekemään sarjaa, oli hän ensin ihmetyksissään.

– Ensireaktioni oli, että eikös Kekkosesta ole jo aika paljon dokumenttia tehty. Mutta hänestä ei ole tehty dokumenttisarjaa, joka kertoo Kekkosen elämästä ja poliittisesta toiminnasta.

Tervolla on pitkä historia ikonisen presidentin kanssa. Kirjailija muistelee pitäneensä Kekkosta lapsuudessaan myyttisenä hahmona. Tervo fanitti presidenttiä pitkään.

– Vuonna 1978 pääsin äänestämään valtiollisissa vaaleissa. Ihmettelin suuresti, että enoni ei äänestänyt Kekkosta. Olin järkyttynyt.

Myyrä-romaani vaati Kekkosen elämään sukeltamista

Kirjailijan urallaan Tervo teki mittavaa tutkimustyötä Kekkosen parissa kirjoittaessaan Myyrä-romaaniaan. Fiktiivinen teos kertoo Kekkosen oloisesta ja näköisestä miehestä.

Dokumenttisarja tuntui aivan uudenlaiselta lähestymistavalta tuttuun hahmoon.

– Olen sellainen kirjailija ja työntekijä, että en halua palata vanhoihin asioihin. Mutta tajusin, että fiktiivistä muotokuvaa tehdessä tutkitaan omaa päätä. Faktatyötä tehdessä taas tutkitaan arkistoja.

– Kun Myyrää tehdessä kävin läpi Kekkos-kirjallisuuden, törmäsin aina samoihin kuviin presidentistä. N yt dokumenttiin on kaivettu arkistoista vähemmän tuttuja kuvia, kuten kuva nuoresta, finninaamaisesta Kekkosesta. En muista sitä aiemmin nähneeni.

Kekkosen naissuhteet käsittelyyn

Kekkonen-dokumenttisarja kertoo Kekkosesta arvokkaaseen, mutta rehelliseen tyyliin. Sarjassa nähdään arkistomateriaalia ja haastatellaan esimerkiksi tutkijoita, poliitikkoja ja taitelijoita. Tervon mukaan sarjassa kerrotaan Kekkosen elämä ja teot.

– Meillä ei ollut halu kiillottaa Kekkosen patsasta. Toisaalta meillä ei ollut ohjelmallista lähtökohtaa riekkua Kekkosen elämällä ja työllä, koska se olisi samanlaista asenteellisuuutta kuin kiillotus. Lähdimme avoimin mielin tekemään sarjaa. Käymme läpi myös kaikki vaikeat aiheet suomettumisesta lähtien.

Sarjassa käsitellään myös Kekkosen naissuhteita ja elämäntapoja.

– On olemassa monenlaista todistusta siitä, että hän viihtyi kaupungilla. Hän juopotteli ja hänellä oli naisia. Toisaalta Kekkosen miniä Brita Kekkonen ihmetteli puheita Kekkosen remuamisesta. Hän näki presidentin lähinnä makaamassa sohvalla lukemassa sanomalehtiä. Mutta kyllähän Kekkonen ehti kaikenlaista.

Tervo löysi myös sarjaa tehdessään itselleen uutta tietoa Kekkosesta.

– Kekkonen toimi suojelupoliisia edeltäneen etsivän keskuspoliisin kuulustelijana nuorena. Hän oli Kainuussa väkivaltaisen kuulustelijan maineessa. Tähän liittyvää kainuulaista muistitietoa tulee sarjassa ilmi, Tervo sanoo.

Lue lisää ohjelmasarjan koostesivulta.

Kuka olisi arvannut, että Saara Cantell on saanut elokuvilleen eniten yhteiskunnan rahoitusta, kuten Yle Uutisten selvitys kertoo.

Siinä laskettiin yhteen Suomen elokuvasäätiön pitkien elokuvien tuotantotuet sekä Yleisradion elokuvaostot. Tarkastelussa oli kymmenen viime vuotta.

Suomessa on alettu tehdä selvästi aiempaa enemmän pitkiä elokuvia, ja voisi ajatella, että se miellyttää ohjaajien lisäksi myös elokuvien tuottajia.

Heistä Solar Filmsin Markus Selin ja Jukka Helle ovat onnistuneet parhaiten julkisen rahoituksen hankkijoina.

Elokuvien määrällinen lisääntyminen on luonut alalle uuden ilmiön. Kotimaisia pitkiä elokuvia tehdään kengännauhabudjetilla.

Muutos tapahtui tämän vuosikymmenen vaihteessa, kun elokuvasäätiö alkoi pilkkoa tukipottiaan yhä useammalle tekijälle.

Kulttuuripoliittisella päätöksellä pyrittiin parantamaan elokuva-alan työllisyyttä. Samalla elokuvan tekemisen mahdollisuudet kapenivat.

Viime vuonna kotimaisen pitkän elokuvan budjetti oli keskimäärin 1,3 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi: Blade Runner 2049 maksoi arviolta ainakin sata kertaa enemmän.

Kotimaisten elokuvien tärkein rahoittaja, Suomen elokuvasäätiö, on pyrkinyt pitämään yllä moniäänistä ohjaajakuntaa tasapainoilemalla uusien ja vanhojen tekijöiden välillä.

Yle Uutisten selvitys kertoo asemansa jo vakiinnuttaneista ohjaajista, joihin uskotaan.

Listan kärjessä on suurelle yleisölle tuttuja elokuvaohjaajia, kuten Dome Karukoski, Aku Louhimies ja Timo Koivusalo, ja löytyy sieltä yhä myös Aleksi Mäkelä, jonka menestyksekäs ura on ollut laskussa.

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana Suomessa on kuvattu noin kolmesataa pitkää elokuvaa, joita Suomen elokuvasäätiö on rahoittanut. Niitä on ollut tekemässä noin 130 eri ohjaajaa.

Todellisuudessa vain harva heistä on saanut ohjaamisesta kokopäiväisen ammatin.

Esimerkiksi Saara Cantell oli lyödä hanskat tiskiin jo kymmenen vuotta sitten, kun mikään elokuvaprojekti ei edennyt tuotantoon asti.

Täydellinen turhautuminen on tuttu olotila monelle suomalaisohjaajalle.

Ohjaajanuran kannalta tärkeintä on pysyä väleissä Suomen elokuvasäätiön kanssa.

Tanska on ollut pitkään pohjoismaisen elokuvan lippulaiva, ja samaan pyrkii nyt Norja. Siellä valtiovalta haluaa tehdä elokuvasta kansainvälisen menestystarinan.

Norja laittoi viime vuonna elokuvantekoon yli 40 miljoonaa euroa, kun Suomessa potti oli noin puolet vähemmän, 20 miljoonaa.

Kirittävää on. Elokuva lähtee käsikirjoittamisesta, ja siinä suomalaiset ovat vielä rutkasti jäljessä pohjoismaisia kollegojaan.

Suomalaisen elokuvan mahdollisen menestystarinan voisi aloittaa käsikirjoittajien aseman vahvistamisesta.

Lue myös: Yle Uutiset selvitti: Ohjaaja Saara Cantell sai eniten julkista rahaa elokuvilleen – katso miten muut pärjäsivät

Elokuvataiteen valtionpalkinnon sai foley-artisti Heikki Kossi. Kuvataiteilija Jyrki Siukonen palkittiin kuvataiteen valtionpalkinnolla, valokuvataiteilija Jari Silomäki valokuvataiteen valtionpalkinnolla ja kuvittaja, kuvataiteilija Jenni Tuominen kuvitustaiteen valtionpalkinnolla.

Mediataiteen hyväksi uraauurtavaa työtä tehnyt Minna Tarkka sai mediataiteen valtionpalkinnon. Arkkitehtuurin valtionpalkinto jaettiin arkkitehti Anssi Lassilalle ja muotoilun valtionpalkinnon sai Helsingissä toimiva galleria Lokal, joka esittelee taideteollisuutta ja muotoilua.

Foley-artisti Heikki Kossi arvelee, että nyt on ensimmäinen kerta, kun elokuvan äänien parissa työskentelevä ammattilainen saa valtionpalkinnon.

– On hienoa, että tällainen käsityöläisammatti nostetaan esiin, Kossi sanoo.

Foley-artisteja on maailmassa todella vähän, Kossin arvion mukaan nelisensataa. Ammatilla ei ole edes suomenkielistä nimeä.

– Itse määrittelisin itseni ääninäyttelijäksi. Aika iso osa foley-artistin työstä liittyy näyttelijäntyöhön. Kuvauspaikalta käytetään valmiissa elokuvassa oikeastaan vain ja ainoastaan dialogi.

Lähestulkoon kaikki muut äänet luo foley-artist jälkeenpäin. Kun vaate kahahtaa, ovi narahtaa ja sisään astuu sotilas kannat kopisten, äänet ovat foley-artistin luomia.

Elokuvailmaisu on intiimiä ja katsoja halutaan saada henkilöiden lähelle, samaistumaan näkemiinsä ihmisiin ja eläytymään tapahtumiin. Kuvauspaikalla nauhoitetut äänet jäävät liian etäisiksi, jotta niiden avulla voitaisiin päästä halutun kaltaiseen läheisyyteen. Folay-artist sen sijaan voi tuoda kuvatun henkilön liki katsojaa, jopa niin lähelle, että kuulemme hänen avaavan suunsa, jos niin halutaan.

– Se on sitä elokuvan taikaa, Kossi toteaa.

Äänityöläisiä yhdistää rakkaus elokuvaan

Foley-artistiksi ei voi valmistua koulusta. Työ opitaan työn kautta. Kossin mukaan ulkomailla tavallisin tie alalle on kisälli-mestari-suhde jonkun osaavan tekijän kanssa. Hän itse oppi työn itsenäisesti, kantapään kautta. Kossi oli tehnyt ääniä elokuviin jo kymmenen vuotta ennen kuin pääsi seuraamaan toisen ammattilaisen työtä vierestä.

Foley-artistin työ on kansainvälistä. Heikki Kossin töistä 80-90 prosenttia on ulkomailla. Suurin leffaprojekteihin pääsee vain hyvillä näytöillä ja kovalla työllä.

–Jos tämä olisi niin helppoa, kuin monet kuvittelevat, kyllä tätä varmasti tekisi useampi ihminen, Kossi tuumii.

– Musikaalisuudesta ei todellakaan ole haittaa. On hyvä myös tuntea elokuvaa ja elokuvan historiaa, sen perinteitä ja käytänteitä. Kaikkein tärkeintä tärkeintä on intohimo elokuvaa kohtaan, tätä työtä kohtaan.

Tänä vuonna Heikki Kossin äänitaidetta voi kuulla Tuntematon sotilas ja Armomurhaaja -elokuvissa. Suomalaisten elokuvien budjetista äänityö lohkaisee vaivaiset viisi prosenttia. Kossin mielestä järkevämpi suhde olisi lähempänä kymmentä prosenttia.

– George Lucas on sanonut, että 50 prosenttia elokuvakerronnasta on äänikerrontaa, mutta ei se kyllä hänenkään budjeteissaan ihan niin paljoa näy, Kossi nauraa.

Elokuvanteossa raha on aikaa

Kossi on tehnyt töitä nimekkäiden ohjaajien muun muassa Sofia Coppolan kanssa. Hänen mukaansa suurissa kansainvälisissä tuotannoissa foley-äänet otetaan huomioon jo käsikirjoitusvaiheessa. Se tarkoittaa sitä, että, kun työtä tehdään paljon jo matkan varrella, sen leikkausvaiheessa ollaan jo aika pitkällä.

Elokuvan teossa raha määritellään ajassa. Rahalla sitä saa. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että suuressa tuotannossa olisi aikaa kahvitella ja pitää pidempiä taukoa ja kuin pienen budjetin elokuvassa. Aika käytetään tiiviiseen työskentelyyn ja lopputulos kuuluu katsojan korvissa.

Valtionpalkinnot ovat suuruudeltaan 14 000 euroa ja ne maksetaan Veikkauksen tuotoista. Palkinnoista päättävät valtion taidetoimikunnat. Heikki Kossin mielestä arvostettu palkinto tuntuu sykähdyttävältä ja nostaa koko elokuva-alaa. Vaikka palkinto tuli täytenä yllätyksenä, se tuntuu hyvällä tavalla ansaitulta.

Heinäkuussa 1994 Immolan lentokentälle oli pakkautunut arvovaltaista väkeä. Parkkipaikan viereisessä metsässä paljastettiin puna-armeijan suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin osallistuneen saksalaisen lento-osaston muistomerkki.

Hitler lähetti lento-osasto Kuhlmeyn Suomeen kesäkuussa 1944. Viisikymmentä vuotta myöhemmin muistomerkin paljastustilaisuudessa valtiovallan tervehdyksen lausui eduskunnan silloinen puhemies Riitta Uosukainen.

Toimittaja-kirjailija Roman Schatzin mukaan tilaisuuteen kutsuttiin myös Saksan edustaja. Lähetystössä nousi karvat pystyyn.

– Siellä päiviteltiin, että eivätkö he Suomessa ymmärrä, ettemme voi saksalaisina osallistua tilaisuuteen, jossa muistellaan natsi-Saksan ilmavoimissa palvelleita upseereja, Schatz viittaa tarinaan uudessa kirjassaan.

Tilanne hoidettiin kiittämällä kutsusta ja vetoamalla kiireeseen. Tarina kuvastaa Schatzin mukaan osuvasti, kuinka saksalaiset ja suomalaiset suhtautuvat toisistaan poikkeavalla tavalla toiseen maailmansotaan.

Suomessa sotakuvaston merkitys korostuu itsenäisyyspäivän juhlinnassa. On sotaveteraaneja, Hornet-hävittäjiä, kunniavartioita ja Tuntemattomat sotilaat. Toinen maailmansota on erottamaton osa suomalaisuutta.

– Sadan vuoden jälkeen suomalaiselle identiteetille olisi ehkä aika löytää positiivisempaa sisältöä kuin "emme ole enää osa Venäjää, jippii".

Saksassa pyydetään anteeksi

Schatzin mukaan suomalaisten isänmaallisuus pistää täällä syntymättömän silmään erityisesti itsenäisyyspäivänä. Tänä vuonna saatiin tasavuosien johdosta paljon anteeksi.

– Ei juhlintaa kovin postmoderniksi ja jännittäväksi voi luonnehtia eli saatiin sitä, mitä oli lupa odottaa. Suomi-pullamössöä ja kliseitä oli hyvinkin paljon. Toisaalta sille kaikelle oli kerrankin lupa: Suomi sata.

Kun Saksa voittaa futiksen mm-kisat, niin silloin saa viikon verran olla niin saatanan saksalainen. Roman Schatz

Schatzille myönnettiin kaksoiskansalaisuus vuonna 2012. Toimittaja myöntää olleensa itsekin osa Suomi 100 -orkesteria.

– Pidin juhlapuheita Saksassa ja Sveitsissä.

Saksassa on Schatzin mukaan patrioottisen itsenäisyysjuhlinnan sijaan päiviä, jolloin pitää pyytää anteeksi. Sotaveteraaneja ei juhlita. Kansallistunnetta tarjoaa urheilu.

– Kun Saksa voittaa futiksen mm-kisat, niin silloin saa viikon verran olla niin saatanan saksalainen.

Ovatko suomalaiset siis täysiä sotahulluja?

– Eivät aggressiivisesti vaan puolustuksellisesti. "Meille ei tulla. Ja jos tullaan, niin siitä saa maksaa kalliisti."

Sen ei pitäisi Schatzin mukaan yllättää ketään.

– Sokea Reettakin ymmärtää, että viiden miljoonan kansa, joka asuu Venäjän naapurissa, on ylpeä puolustuksestaan.

Itsenäisyys alkaa olla ikivanha juttu

Schatz vietti Suomen itsenäisyyspäivää viisivuotiaan tyttärensä kanssa kotonaan Helsingin Töölössä.

– Katselimme toiselta näytöltä linnan vastaanottoa ja toiselta mielenosoituskulkueita, jotka kulkivat aivan talomme lähellä, Schatz kertoo.

31 vuotta Suomessa on opettanut paljon suomalaisista.

– Suomi on sinä aikana nähnyt maailmaa ja maailma on nähnyt Suomen. Maa on kansainvälistynyt ja avautunut. Yhtäkkiä kaikki osaavat englantia.

Tullessaan maahan vuonna 1986 Schatz aisti lähinnä ahdistusta.

– Kaikkia vitutti. Elettiin YYA-sopimuksen varjossa. Sitten tulivat EU, Nokia, cocktailit ja half pipet.

Sen sijaan itsenäisyyden juhlinta on säilyttänyt patriotisminsa. Se suomalaisille suotakoon, vaikka viime kädessä kansallisella ylpeydellä ei tee yhtään mitään, Schatz muistuttaa.

On tämä silti hyvä paikka elää.

– Failed States Indexissä Suomi on jumbosijalla. Suomi on siis maailman vähiten epäonnistunut valtio. Pysytään siinä.

Schatz on oikeassa. Amerikkalaisten tutkimuslaitosten yhteistyönä laskettava Failed States Index, nykyään Fragile States Index on tänäkin vuonna listannut Suomen jumbosijalle eli parhaaksi. Suomi on maailman valtioista ainoa, jonka luokitus on "very sustainable" eli todella kestävä.

Löytyisikö yhdelle maailman parhaista maista uusia tapoja juhlistaa olemistaan? Kaikille lienee selvää, että olemme itsenäisiä – valaistiinhan maailman maamerkit Niagaran putouksista Rio de Janeiron Kristus-patsaaseen sinivalkoisiksi satavuotiaan Suomen kunniaksi.

– Kuten kirjoitin kolumnissani (IS), niin Suomen itsenäisyys alkaa olla ikivanha juttu. Sata vuotta, jos tarkkoja ollaan.

Silvonrinteen asumisyksikössä on aamulla hieman kireä tunnelma. Petro Hellin oven takaa kuuluu hermostunutta kiroilua. Nyt on kiire pukeutua kuvauksiin ja toimittajakin koputtelee jo oven takana. Edessä on jännittävä päivä valokuvausstudiolla unelmakuvan parissa.

Ovi aukeaa ja tunnelma rentoutuu, kun sanotaan käsipäivää. Huone on täynnä japanilaista kuvastoa, sarjakuvia, bändikuvia, kungfu-merkkejä. 26-vuotiaan intohimon kohdetta ei tarvitse arvailla. Yksi japanilaisista ilmiöistä on yli muiden.

– Musiikki! Ei voi sanoa, että ruoka. Mutta oon mä joskus sushia kyllä syönyt. Levää, että tottuu siihen makuun.

Petron suurin haave on päästä käymään Japanissa. Päälleen hän on pukenut koulupuvun, joka on tilattu kuvauspäivää varten Japanista. Poseerauksia Petro ei ole vielä miettinyt, kuvia on katseltu. Hän haluaa tulla ikuistetuksi samaan kuvaan suosikkibändinsä K-On HTT:n kanssa. Petro on silmin nähden innoissaan.

– Etukäteen jännitti, mutta ei nyt enää kauheesti.

Japanilainen tyttöbändi K-on HTT on jo hajonnut, mutta veti Japanissa isoja stadioneita täyteen aktiiviaikanaan.

– Kyllä se bändi elää niin kuin musiikkina. Tottakai sitä kuunnellaan aina, sitä ei koskaan unohdeta. Se on aina niin kuin että "kawai ne" (japanilainen ihastusta ilmaiseva huudahdus).

”Omaa aikaa ja oma hetki jokaiselle”

Unelmakuva-projektin äiti, Silvonrinteen työntekijä Leea Eskelinen on iloinnut siitä, kuinka kaikki 17 asukasta lähti projektiin mukaan.

– Kaikki olivat heti hyvällä fiiliksellä kun aluksi haastateltiin, että minkälaisia haaveita olisi kuviin toteuttaa. Oli tosi yllättävää, miten asukkailla itsellään oli niin valmiit vastaukset.

Tärkeää on paitsi lopullinen kuva, myös kuvausprosessi ja päivä huomion kohteena.

– Kuvauspäivät ovat olleet tosi ainutlaatuisia. On mahtavaa kun saa olla itsekseen asukkaan kanssa kun lähdetään kuvauksiin. Se on omaa aikaa ja oma hetki ihan jokaiselle. Ei tällaista ole mahdollista tarjota asuntolassa, tämä on ihan erilaista tutustumista ja luottamista, Leea Eskelinen sanoo.

Unelmat vievät kampaajaksi ja keilaradalle

Valokuvaajia projektissa on kaikkiaan neljä. Valokuvaaja Markku Rintala on nauttinut kuvaussessioista.

– Tämä on ollut todella mielenkiintoinen projekti. Tykkään kuvata ihmisiä tärkeiden asioiden äärellä, ihmisten unelmia ja ihmisiä harrastuksissaan.

Rintala on päässyt toteuttamaan Silvonrinteen asukkaiden unelmia mm. keilahallissa ja kiipeilyseinällä. Syntymäpäiväjuhlatkin on järjestetty kuvausta varten. Mieleenpainuvia kokemuksia Rintala koki myös kampaajalla.

– Nuori nainen oli siellä kampaajan roolissa, yllättäen kampaamon omistaja olikin kampaamotuolissa. Siinä menivät roolit sekaisin, mutta meillä oli hauskaa, Rintala.

Petrosta tulee japanilaispoppari

Petro Hellin kuvaussessio etenee mallikkaasti. Valokuvaaja Markku Rintala yrittää asemoida Petroa studiossa niin, että kuvan voi upottaa japanilaisen tyttöbändin promokuvaan. Kuvaajan kontolle jää miettiä kuinka kuvattava istuu valmiiseen kuvaan, valaistus ja asennot pitää saada kohdalleen.

Petron kuvat näyttävät toimittajan silmissä varsin tyylikkäiltä. Myös kuvattava on tyytyväinen näkemäänsä.

– Sanotaan, että komeelta näyttää. Poseeraaminen ei kauheen vaikeeta oo, kun muistaa vaan että rennosti ja tyylikkäästi, Petro Hell kertoo.

Silvonrinteen asukkaiden Unelmakuvista on koottu näyttely, johon voi tutustua Pirkkalassa Kauppakeskus Veskassa joulukuun ajan.

Järvenpään seurakuntaopiston vieressä, vilkkaasti liikennöidyn Järvenpääntien tuntumassa seisoo vaaleanruskea puutalo, joka on merkityksellisempi kuin päällepäin uskoisi.

Metallisessa postilaatikossa lukee Kolehmainen, eikä ulkoapäin katsottuna juuri mikään viittaa siihen, että rakennus on keskeinen osa Tuusulanjärven kultakauden taiteilijayhteisön perintöä.

Toisin kuin Sibeliuksen Ainola, Juhani Ahon Ahola tai Pekka Halosen Halosenniemi, taidemaalari Eero Järnefeltin taiteilijakoti Suviranta on säilynyt tähän päivään saakka suvun omistuksessa, yksityisasuntona.

Järnefeltin tyttärenpoika Juhani Kolehmainen on asunut Suvirannassa koko lapsuutensa, ja uudelleen vuodesta 1985 eteenpäin.

– Tavallinen elämä täällä on ihan arkipäiväistä ja normaalia. Aamulla luetaan lehdet ja sitten tehdään mitä tehdään. Eläkkeellä on ollut aikaa tehdä arkistointia ja selvittää kaikenlaista, mitä täällä on.

Juhani Aho muutti ensimmäisenä

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön alkupisteenä voidaan pitää vuotta 1897, jolloin Juhani Aho muutti vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin kanssa Tuusulaan. Seuraavana vuonna lähistölle muutti Pekka Halonen perheineen, ja pari vuotta myöhemmin Eero ja Saimi Järnefelt.

– Juhani Aho oli hyvin sosiaalinen luonne. Hän viihtyi ihmisten kanssa ja ihmiset hänen kanssaan. Eero Järnefelt oli Ahon ystävä jo opiskeluajoilta, ja Ahon muuton vaikutus oli varmasti suuri, sanoo Eero Järnefeltin seuran puheenjohtaja Leena Lindqvist.

Järnefeltit muuttivat Suvirantaan kesällä 1901, kun talo oli vielä osin keskeneräinen. Seudun taiteilijakaarti täydentyi entisestään, kun J. H. Erkko muutti Tuusulaan 1901, ja lopulta myös Sibeliukset vuonna 1904.

Sibeliukset olivat tosin muuttaneet ensin Keravalle jo 1899, mutta palasivat tämän jälkeen vielä Helsinkiin. Ainolaan he muuttivat 1904 talon ollessa vielä osin keskeneräinen.

Tuusulan Rantatien ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön linkittyy pitkä lista muitakin taitelijoita ja merkkihenkilöitä. Järvenpään taidemuseossa on parhaillaan esillä yhteisön 120-vuotisjuhlavuoteen liittyvä näyttely Säädytön yhteiskunta.

Uutuuskirja avaa Suvirannan rakennushistoriaa

Leena Lindqvist on yksi juuri ilmestyneen kirjan Suviranta – Eero ja Saimi Järnefeltin ateljeekoti (Maahenki 2017) tekijöistä. Kirja kertoo talosta, taiteilijaperheestä ja yli sadan vuoden aikana kasvaneesta puutarhasta.

– Kirjaan haluttiin rakennushistoriallinen kartoitus, jolla olisi pysyvä arvo jälkeenpäinkin. Sellaisen teki arkkitehtiopiskelija Iina Koskinen. Kirjassa on myös kokonaisesitys Suvirannan puutarhasta, joka on ollut Juhani ja Anna-Kaisa Kolehmaiselle tärkeä henkireikä. Artikkelin teki Julia Donner, joka on väitellyt Ainolan puutarhasta, Lindqvist kertoo.

Uutta näkökulmaa Järnefeltin perheen arjesta tuovat Eero ja Saimi Järnefeltin toiseksi nuorimman tyttären Saran päiväkirjat, jotka Lindqvist sai kirjaa varten käyttöönsä. Ne eivät ole olleet aiemmin esillä missään.

– Vanhimmat sisarukset Leena ja Heikki olivat jo aikuisia, kun Suvirannassa syntyivät nuoremmat sisarukset Sara, Laura ja Olai. Päiväkirjasta on hauska aistia monilapsisen ja monipuolisen sisarusperheen arkea, Lindqvist kertoo.

Mukaan alueen museoyhteisöön?

Suvirantaa asuttavat Kolehmaiset ovat avanneet kotinsa ovia myös yleisölle aina sopivan tilaisuuden tullen.

Tuusulanjärven kamarimusiikin alusta saakka yksi tapahtuman konserteista on järjestetty Suvirannan ateljeerissa. Samalla konserttiyleisö on saanut tutustua taloon.

Myöhemmmin Kolehmaiset alkoivat kouluttaa oppaita, jotka esittelevät taloa vieraille. Nykyisinkin taloon pääsee tutustumaan Tuusulanjärven matkailuoppaiden kautta.

– Puheenjohtajana toimiva Tarja Vuokkovaara kerää aina toisinaan ryhmiä, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan Suvirantaan. Hän sitten soittaa meille, kun ryhmä on koossa, Juhani Kolehmainen kertoo.

Juhani ja Anna-Kaisa Kolehmainen ovat korkeasta iästään huolimatta silmin nähden hyvässä kunnossa. Keski-Uusimaa-lehti kertoi isännän 80-vuotisjuhlista syyskuussa 2013.

Heillä on kuitenkin jo ajatuksia sen päivän varalle, jolloin he joutuvat Suvirannan jättämään.

– Kun nämä kaikki muut taiteilijakodit ovat museoita, niin kyllä tavalla tai toisella tämänkin pitää jäädä tähän museaaliseen yhteisöön mukaan. Siitä on kaupunkikin kiinnostunut, meillä on yhteisiä ajatuksia tästä, Juhani Kolehmainen kertoo.

Juttua muokattu 9.12. klo 13.34: Tarkennettu Leena Lindqvistin roolia kirjan tekoprosessissa.

Roope Lipasti on Anni Polva -kirjallisuuskilpailun voittaja vuonna 2017. Palkinto myönnettiin hänen Thorin pöly -kirjalleen. Sarjassa on aiemmin ilmestynyt Viikinkisolmu. Sarja on WSOY:n kustantama.

Lounais-Suomen Kirjailijat jakoi palkinnon kuudennen kerran. Palkinto on tarkoitettu lapsille tai nuorille kirjoittaville. Turkulainen Anni Polva on tunnettu erityisesti nuorille kirjoitetusta Tiina-sarjasta.

Voittokirjassa sekoittuvat suomalaisuus ja viikinkimytologia 

Anni Polva -palkinnon luovuttajat mainitsevat perusteluissaan, että Roope Lipasti Thorin pöly -kirja on varhaisnuorille sopiva historiallinen seikkailu- ja selviytymistarina. Thorin pöly kertoo kunnon seikkailutarinan, jossa nokkelasti sekoittuvat viikinkimytologia ja suomalaisuus.

– Se on tiivis, eheä ja jännittävä tarina omaperäisesti valitussa ajassa ja maailmassa. Taustalla pohditaan isän ja pojan suhdetta sekä yhdessä ja erikseen selviämisen haasteita tuon ajan oloissa, kerrotaan perusteluissa.

Kieltä kiitetään kauniiksi ja huolitelluksi.

Voittaja julkistettiin Anninpäivänä Turun pääkirjastossa lasten- ja nuortenosastolla. Valtakunnallinen kilpailu järjestetään joka toinen vuosi. Kilpailuun saapui tänä vuonna ennätysmäärä lasten ja nuorten sarjakirjoja.

Joonas Konstig avaa Espoon Tapiolassa vienosti humisevien honkien keskellä sijaitsevan työhuoneensa oven, katsoo silmiin ja kättelee. Kädenpuristus on juuri sopivan voimakas, ei liian luja, muttei liian lepsukaan. Konstigin olemus huokuu itsehillintää ja -hallintaa. Vaatetuksen sävyt on mietitty sointumaan toisiinsa, jokainen hius on aseteltu paikalleen ja puheääni on tasaisen miellyttävä. Konstigin ympärillä leijuu Terre d'Hermes -partaveden hienostunut tuoksu.

Kokonaistaideteos Konstig tuntuu olevan toimittajan vastakohta. Muutama vuosi sitten tilanne oli aivan toisenlainen.

Moraalisen luonteen ytimessä

Vuonna 2016 Joonas Konstig päätti muuttua. Hän oli ryhtynyt pohtimaan, kuka häntä jäisi kaipaamaan, kun hän kuolisi. Loppupäätelmä oli karu: ei oikeastaan kukaan. Konstigilla oli hankala luonne, hän käyttäytyi huonosti ja oli ylimielinen. Oykkäröi ja öyhötti. Oli sietämätön besserwisser. Vittumainen, suorastaan, jos näin brutaali sana sallitaan.

Konstig oli vastustanut tasa-arvoista avioliittolakia ja kritisoinut suvaitsevaistoa. Hänet niputettiin “uudeksi konservatiiviksi”. Sitä ennen hän oli ollut antikapitalisti, joka oli kuseskellut mielenosoituksellisesti McDonald’sin vessojen seiniin.

Oli siis pysähtymisen paikka. Vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin niin parisuhteen jatkumisen kuin muunkin elämän tiimoilta, ja Konstig päätti altistaa itsensä vuoden kestävään ihmiskokeeseen – hän halusi koulia ja kouluttaa itsestään wanhan hyvän ajan herrasmiehen. Samalla syntyi Vuosi herrasmiehenä -kirja.

Kaikki lähti liikkeelle semiotiikasta ja sanasta character.

– Character kääntyy suomeksi luonne, mutta se on vanha sana, joka viittaa alunperin moraaliseen luonteeseen. Sanan takaa paljastui vähitellen kokonainen kiehtova klassinen maailma ja se, kuinka ihmiset ovat hahmottaneet moraalia. Tämä kaikki tuntui unohtuneen jonnekin, Konstig kertoo.

Konstigilla on kolme lasta ja hän ryhtyi pohtimaan, millaiseen kehitykseen lapsia nykyisin kannustetaan.

– Usein kyse on siitä, että lapsilla on hauskaa ja että he saisivat toteuttaa itseään kuten haluavat. Tämä on hyvin vastakkaista vanhalle näkemykselle, jonka mukaan ihmisellä on luonne, jota pitää kasvattaa, jalostaa ja kehittää vuosien ja vuosikymmenten ajan. Luonteen eteen pitäisi tehdä jatkuvaa työtä, että tulisimme paremmiksi ihmisiksi.

Konstig yllättyi, että aikakaudesta toiseen on ollut yhtenäinen käsitys siitä, millaiseksi luonteen tulisi jalostua ja millainen on hyvä ihminen.

– Huomasin, että tässä palataan antiikin filosofian esittämiin kysymyksiin. Platonin, Sokrateen ja Aristoteleen filosofian keskiössä oli keskustelu siitä, millainen on hyvä ihminen ja mitä on hyvä elämä, toisin kuin nykyisin.

Ritarillista romantiikkaa

Konstigin vaaliman herrasmiesaatteen taustalla kummittelee keskiajalla syntynyt ritarikulttuuri, johon kuului oleellisena osana naisen kunnioituksen tavoittelu ja romanttinen, yksipuolinen rakkaus. Syntyi rakkauden kultti, jossa mies kouli itseään ollakseen naisen rakkauden arvoinen. Ritarit innostuivat nopeasti uudesta radikaalista aatteesta ja etenkin siitä, kuinka naisia tulisi kohdella.

– Jälkikäteen ajatellen tämä on käsittämätöntä. Ritarit olivat ammattitappajia ja ritarirunouden tärkein päämäärä oli kertoa, kuka lyö eniten käsiä irti viholliselta. Yhtäkkiä väkivalta ei enää riittänytkään siihen, että olit kova tyyppi, vaan miehen kunniaan liitettiin myös se, kuinka hän kohteli naisia.

Vastaavaa ajattelumallia ei löydy aiemmista historiallisista soturikulttuureista, joten Konstigin mukaan kyse oli hyvin mullistavista ajatuksista.

– Tällaiset isot aatevirtaukset liikkuvat ja vaikuttavat hitaasti. Uskon, että tämän pohjalta on syntynyt myös nykyisen kaltainen eurooppalainen käsitys tasa-arvosta.

Ritariaatteen tutkiminen, henkiinherättäminen ja sen toteuttaminen käytännössä on ollut oleellinen osa Konstigin herrasmiesvuotta. Hän on ryhtynyt ottamaan enemmän huomioon vaimoaan Kaisa Konstigia, auttamaan takkia tämän ylle, kohottamaan tälle maljaa sekä istuutumaan ja nousemaan tämän kanssa samassa tahdissa.

– Minulle tuli isona ahaa-elämyksenä se, etten ollut antanut näin paljon huomiota puolisolleni sitten ensimmäisten seurustelukuukausien. Olin kokenut hänet vain jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, että tässähän me nyt sitten yhdessä kuljetaan.

Konstig ryhtyi myös pohdiskelemaan, olisiko tällaisten pienten, pinnallisilta vaikuttavien käyttäytymissäännösten taustalla sittenkin jotakin suurempaa ja merkittävämpää.

– Ehkä niiden tarkoituksena on estää se, että sinusta tulee luopio, joka on huijannut toisen avioliittoon kohtelemalla tätä hyvin vain suhteen alussa. Nyt meidän arkeemme on tullut takaisin jokapäiväinen hellyys, ja minun tehtäväni on parantaa hiukkasen vaimoni elämää tällaisilla pienillä eleillä.

Ja mikä parasta, Konstigin mukaan herrasmiesvuosi on ehkä myös pelastanut hänen parisuhteensa.

– Kun on jälkikäteen tajunnut omat puutteensa ja virheensä, niin eihän se avioliiton jatkuminen kovin lupaavalta näyttänyt, vaikka emme akuutisti olleetkaan eroamassa.

Juorun jumalatar on nyt pannassa

Kulttuuriantropologiaa opiskellut Joonas Konstig sai Kaikki on sanottu - esikoisromaanistaan (2011) Kalle Päätalo -palkinnon, ja esimerkiksi pari vuotta sitten häneltä julkaistiin hevimusiikin ympärille kehkeytynyt Perkele-romaani. Tasaiseen tahtiin kirjallisuutta julkaissut Konstig on toiminut myös Helsingin Sanomissa kolumnistina.

Joonas Konstigin herrasmiesvuoteen kuului valtava määrä tematiikkaa sivuavaa kirjallisuutta, tapakoulutusta, eksoottisten urheilulajien kuten rugbyn opettelua, ratsastamista sekä tutustumista esimerkiksi Kadettikoulun toimintaan.

Herrasmieheksi kouluttautuminen lähti kuitenkin liikkeelle pienistä ja kliseisistäkin asioista, kuten ovien avaamisesta.

– Minulle ovien avaaminen on ollut todella radikaali muutos, enkä ole siinä vieläkään kovin hyvä. Siinä on pohjimmiltaan kyse siitä, etten ajattele enää itseäni, vaan asetan muut etusijalle. Oven avaaminen on pieni juttu, joka vaikuttaa naurettavan yksinkertaiselta, mutta sen opettelu on vaatinut paljon töitä.

Paradoksaalista kyllä, juuri siihen kaikkein rutikuivimpaan kuvaan herrasmiehestä liittyy juuri ovien avaaminen.

– Varmaan aika monen käsitys herrasmiehestä on ylipukeutunut tylsä tyyppi, joka availee ovia ja hymyilee kohteliaasti, muttei jää ihmisten mieleen. Kyseessä on vesittynyt käsitys, koska siinä ei ymmärretä kokonaisuutta, eli maailmankuvaa ja historiaa.

Konstigia herrasmieselämä on muuttanut myös sosiaalisella tasolla – hän ei enää juoruile.

– Huomasin herrasmiesvuoden aikana, kuinka paljon sitä puhuu toisesta pahaa selän takana, kuinka paljon itse juorusin aiemmin ja kuinka paljon sitä tekevät ihan kaikki. Tarkoitan nyt sellaisia asioita, joita ei uskaltaisi sanoa suoraan henkilölle itselleen tai ei haluaisi että tämä niitä kuulisikaan.

Kun mehevät juorut ja spekulaatiot toisten ihmisten elämänkohtaloista jäivät pois, tilalle syntyi jotakin muuta.

– Ihmiset huomaavat, että koska tuo ei juoruile, hän ei varmaan puhu minustakaan pahaa selän takana. Se että voi luottaa toiseen ihmiseen on hyvin voimakas etu. Sellaisen ihmisen kokee läheisemmäksi ja luotettavammaksi.

Mannerheim, varsinainen hunsvotti

Joonas Konstigin herrasmiessankareihin kuuluvat muun muassa 1700-luvulla elänyt Lordi Chesterfield, jonka käyttäytymisfilosofia perustui miellyttämisen jaloon taitoon, sekä samalla vuosisadalla vaikuttanut sosiaalisen elämän taituri Adolf Freiherr Knigge.

Herrasmiehuuden salatietoa Konstigille on ollut jakamassa myös Carl Gustav Emil Mannerheim.

– Mannerheim on ollut minulle aina vaikea pala. Minulla ei koskaan ole ollut häneen minkäänlaista suhdetta ja hän on aina vaikuttanut valtavan etäiseltä. Lisäksi minulla on vasemmistolaistausta, mikä on loitonnuttanut minua Mannerheimista entisestään.

Konstigista alkoi tuntua siltä, että kyseessä on Suomea suurempi hahmo. Hän luki Mannerheimin elämäkerran, eikä saanut tähän vieläkään minkäänlaista otetta: elämä Pietarissa, illalliset Puolassa, sota tai politiikka eivät tuoneet itse ihmistä yhtään lähemmäksi. Kunnes Konstig sai käsiinsä Teemu Keskisarjan Hulttio-kirjan, joka kertoo Mannerheimin nuoruusvuosista.

– Kirja oli suorastaan riemastuttavaa luettavaa. Selvisi, että Mannerheim oli nuorena aivan kelvoton tapaus, sai potkuja kouluista, ryypiskeli ja paini rahaongelmien kanssa – tähän jälkimmäiseen pystyn itsekin samaistumaan. Oli aivan ihanaa ajatella, ettei kaikki tullutkaan hänelle valmiina hopeatarjottimella. Mannerheim oli suvun murheenkryyni ja on inspiroivaa, kuinka hän sittemmin pystyi rakentamaan itsensä ja uransa.

Mannerheim oli tarkka imagostaan ja niin on myös Joonas Konstig, jonka tyylistä tulee eittämättä mieleen joku 1960-luvun klassinen ja ajaton mieskirjailija, piippu vain puuttuu suupielestä.

Konstigin imagoa voi tarkastella myös vaatetetun kognition kautta. Tutkimusten mukaan ihmiset alkavat toimia sen vaatteen roolin mukaisesti, mikä heillä on päällään.

– Jos olen kotona t-paidassa ja lököhousuissa, tuntuu aika menevän nettisurffailuun tai Youtube-videoiden katsomiseen. Mutta kun olen bisnesasussa, se kertoo aivoilleni että nyt olen tosissani ja nyt tehdään hommia. Jos ja kun pukeudun kuten herrasmieskirjailijat silloin aikoinaan, pystyn ehkä luomaan yhtä hyvää kirjallisuutta kuten he.

Herrasmieskirjailijoilla Konstig tarkoittaa Mika Waltaria sekä 1800-luvun lopun venäläisiä ja toisen maailmansodan jälkeisiä amerikkalaisia kirjailijoita.

Mitä on punk?

Joonas Konstig oli aikoinaan kova punkkari, jolla oli vaaleanvihreä otsatukka ja jonka farkkutakissa luki kissankokoisin kirjaimin YOUTH AGAINST FASCISM. Oma anarkismi kuitenkin karisi, kun ikävuosia karttui kolmisenkymmentä ja ensimmäinen lapsi syntyi.

– Rupesin tajuamaan ensimmäistä kertaa elämässäni, että nyt olen vastuussa jostakin. Vastuu oli sanana vanhalle punkkarille suoranainen inhokki, eli kai tässä jonkinlaista hidasta kehitystä on tapahtunut.

Nykyisin Konstigista on hauskaa listata, mitä on punk, ja kuinka se on käsitteenä muuttunut.

– Koska tapakulttuuri on tällä hetkellä mitä on ja ihmiset pukeutuvat mahdollisimman rennosti, se että sinulla on solmio kaulassa voi olla hyvinkin punk.

Pari vuotta sitten Joonas Konstig kritisoi näkyvästi ja kuuluvasti muun muassa kasvissyöntiä ja sukupuolineutraalia avioliittolakia. Samoihin aikoihin hän oli mukana tekemässä arvokonservatismin nousua käsitellyttä Mitä mieltä Suomessa saa olla -kirjaa. Konstig oli myös perustamassa tiedetoimittaja Marko Hamilon kanssa konservatiivista ja maahanmuuttovastaista Oikea Media -verkkojulkaisua. Oikean Median Konstig kuitenkin jätti nopeasti taakseen.

– Se ei ollut sitä, mitä olisin halunnut olla tekemässä, siinä häiritsi sellainen sivistymätön öyhötys.

Nykyisenä herrasmiehenä Konstig myöntää syyllistyneensä itsekin sivistymättömään öyhötykseen, mutta pistää sen entisen punk-henkisyyden piikkiin.

–Nyt on jotenkin ihanaa, ettei enää tarvitse olla sellainen.

Sosiaalisen median illuusio

Harva kotimainen taiteilija tai kulttuurihenkilö tunnustautuu tai on tunnustatunut arvokonservatiiviksi, joten Joonas Konstig on tässä mielessä harvinainen poikkeus. Yksinäiseksi sudeksi Konstig ei kuitenkaan itseään kulttuuripiireissä tunne.

– Iso osa tällaisesta mielipideyksipuolisuudesta on sosiaalisen median synnyttämä illuusio. Kun olen ollut kasvissyöntiä vastaan, monet ovat tulleet sanomaan, että olen samaa mieltä kanssasi, mutta he eivät ehkä ole olleet niin tyhmiä, että olisivat sanoneet sen ääneen.

Konstigin mukaan ehkä joskus vajaan vuosisadan päästä ymmärretään, että sosiaalinen media on pahimpia asioita, mitä ihmiskunnalle on modernina aikana tapahtunut.

– Twitterissä ja Facebookissa ihmiset pystyvät lähinnä pönkittämään omia mielipiteitään, eivätkä ne ole mitään keskusteluvälineitä. Siellä keskustelu tarkoittaa sitä, että jos joku sanoo jotakin jollekin vastaan, siihen kohdistetaan kahta kovempi hyökkäys.

Joonas Konstigin maailmankatsomus kiteytyy 1600-luvulla eläneen filosofi Blaise Pascalin toteamuksessa, jonka mukaan ihmiselle on hyvä kertoa, ettei hän ole enkeli eikä hän ole eläin.

– On vaarallista, jos ihmiset ajattelevat että he ovat enkeleitä, ja on yhtä vaarallista jos ihmiset ajattelevat että he ovat petoja. Se että muistamme että meissä on kumpaakin, on klassisen maailmankuvan rakennusaines. Tämä torjuu sitä, että lähtisimme rakentamaan utopiaa, joka toimii vain silloin, jos kaikki ovat enkeleitä. Se torjuu myös sen, ettemme myöskään ryhdy rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaisen on tarkoitus raadella toista.

Vartin päässä Bristolin keskustasta maisema on peltoja ja lehmiä. Niiden keskellä on vanha lato, joka kätkee sisälleen animaatiostudion. Siellä herätetään eloon Tove Janssonin muumit 3D:nä.

Tehtävä ei ole aivan yksinkertainen. Alkuperäiset muumipiirrokset eivät kerro, miten muumien häntä liikkuu, minkälainen on niiden turkin rakenne tai millaiselta Muumipeikon liikkeet näyttävät. Tuottaja, ohjaajat, kuvittajat ja animaattorit viilaavat hahmojen yksityiskohtia tarkkaan. Jokaisessa mutkassa on mukana myös muumihahmojen oikeuksista ja brändistä huolehtiva Moomin Characters.

Jakso-ohjaaja Avgousta Zourelidi työskentelee kuvittajien kanssa ja selittää, mitä studiolla juuri pohditaan. Seinillä on kuvia muumien ilmeistä. Vihaisen muumin korvat ovat luimussa.

Uudessa sarjassa hahmot ovat kolmiulotteisia ja taustat maalauksellista kaksiuloitteista maisemaa.

– Kaikkea pitää ajatella. Muumimamman essusta Muumipapan hattuun: mitä materiaalia se on, minkä värinen se on.

Idea uudesta sarjasta tuli suomalaiselta tuotantoyhtiöltä

Muumeista ei ole tehty tv-sarjaa sitten 1990-luvun. Elokuvissa ne ovat seikkailleet, kuten vuoden 2014 suomalais-ranskalaisessa Muumit Rivieralla -elokuvassa. Tällä hetkellä elokuvateattereissa pyörii suomalais-puolalainen Muumien taikatalvi, joka perustuu 1980-luvun animaatioihin.

Ylen osatuottaman Muumilaakso-sarjan takana on suomalainen tuotantoyhtiö Gutsy Animations. Sen toimitusjohtaja Marika Makaroff halusi tehdä muumeista uuden tv-sarjan ja sai houkuteltua mukaan Moomin Charactersin. Muumit on valtava sulka tuotantoyhtiön hattuun, varsinkin kun se on saanut mukaan myös nimekkään kansainvälisen tekijäjoukon.

Englanninkielisen version ääniksi on saatu (BBC News) Gone Girl -elokuvan tähti Rosamund Pike (Muumimamma), Hollywood-tähti Kate Winslet (Vilijonkka) ja Kingsman-elokuvasta tuttu Taron Egerton (Muumipeikko). Suomenkielisen version näyttelijät valitaan ensi keväänä. Sarja kuullaan myös suomenruotsiksi.

Bond-tyttö muuttuu Muumimammaksi

Tv-alan messuilla Cannesissa lokakuussa muumeja juhlitaan Cannesin rantabulevardin baarissa: on roseviiniä ja suomalaista riisipuuroa, kuohuvaa ja savulohicocktailpaloja hiekkarannan äärellä. Paikalla on myös Muumimamma, elokuvatähti Rosamund Pike.

Erittäin pitkä, erittäin solakka ja erittäin brittiläisen hillitty elokuvatähti tuntuu olevan kovin kaukana Muumimammasta – mutta näyttelijä vakuuttaa, että hahmo on hänelle hyvin tuttu.

– Rakastan Muumimammaa hänen omalaatuisuutensa ja myötätuntonsa vuoksi. Hänellä on paljon pelkoja, mutta hän on silti rohkea. Hän on sellainen äiti, jonka minä haluaisin. Hän toivottaa tervetulleeksi kaaoksenkin.

Muumilaakso on miljoonaluokan tuotanto, budjetti on noin 20 miljoonaa (Ilta-Sanomat). Sen levityksestä on sovittu Suomen lisäksi jo Briteissä, jossa muumit ovat olleet suosittuja alusta lähtien. Muumisarjakuvaa julkaistiin suoraan brittilehti Evening Newsissä 1950-luvulta 1970-luvulle.

Myös tuleva Muumimamma luki kaikki muumikirjat lapsena ja palasi niihin teininä.

– Silloin ajattelin, että ahaa, niissä onkin aivan toinen ulottuvuus, syvällisempi juonne. Muistan kirkkaasti, kuinka luin Muumipappa ja meri -kirjaa 15-vuotiaana. Näin kirjassa hienoa viisautta ihmisluonnosta, epävarmuuksistamme ja yrityksistämme etsiä jotain muuta elämäämme. Tai niistä pienistä palasista elämää, jotka valuvat sormiemme läpi.

Muumien maailma, kirjat, sarjakuvat ja tv-ohjelmat ovat kasvattaneet monta lasta. Myös Pike oli todellinen muumifani.

– Piirtelinkin muumihahmoja lapsena. Siitä lähtien kun olin kahdeksanvuotias, piirsin varmaan joka vuosi äitini syntymäpäiväkortteihin muumin. Niissä oli aina muumihahmo ja suunnitelma, mitä teemme hänen syntymäpäivänään.

Äänirooli on Rosamund Pikelle mieleen. Bond-tyttöäkin esittäneen näyttelijän ulkonäkö on rooleissa yleensä aina esillä.

– Siinä tulee ihana vapaus mukana, kun ei olekaan enää ne kasvot. Kun leikkii omassa huoneessaan eri hahmoja, on täysin vapaa. Sen vapauden menettää, kun ihmiset alkavat välittämään, miltä näytät.

Sitä paitsi Muumimammasta saa mukavaa lohtua elämäänsä. Kuten vaikka siitä, kuinka hän suhtautuu Kate Winsletin esittämän Vilijonkan säntillisyyteen ja siivousintoiluun.

– Joskus kannustan itseäni Muumimamman ajatuksella, että siisteillä ihmisillä ei ole koskaan hauskaa!

Sarjassa outous ja erilaisuus sallitaan

Muumilaakso-sarjan brittitiimiin kuuluvat huippumenestyneestä Wallace & Gromit -sarjasta tuttu Oscar-palkittu ohjaaja Steve Box ja tuottaja Late Lammasta tehnyt animaatioguru John Woolley.

Tuottaja John Woolley on edustamassa tuotantoa myös Cannesin muumijuhlissa. Hän ei tunne oloaan kotoisaksi Cannesin tähtien keskellä, mutta naureskelee, että joutui ostamaan uudet kengät vain siksi, että cocktailjuhlilla on mukana Rosamund Pike.

– En minä omista kuin tyyliin yhdet kengät! Tämän puvunkin ostin tätä varten.

Mutta osaa tuottaja myös vakavoitua, kun tulee kysymys siitä, miten sarjan tarinat rakennetaan. Tarkoitus on kattaa kaikki muumikirjat ja yhdistellä niihin myös alkuperäisten sarjakuvien tarinoita.

– Olemme hyvin uskollisia kirjoille ja sarjakuville. Ja vielä tärkeämpää, olemme uskollisia tarinoiden hengelle ja arvoille: erilaisuuden hyväksymiselle, perheen arvostamiselle, ympäristön kunnioittamiselle.

Tuotannossa on mukana Suomen Gutsyn lisäksi suomalainen Anima Vitae (Markkinointi ja Mainonta) sekä 25 ihmisen tiimi Briteissä.

– Animaatiotuotannossa ei ole koskaan tarpeeksi ihmisiä, eikä koskaan tarpeeksi aikaa, huokaa Woolley.

Lopulta animaation vie loppuun yli 70 ihmisen tiimi Aasiassa. Varsinainen animointi tehdään Kuala Lumpurissa.

Sitä ennen bristolilaisessa ladossa ratkaistaan kuitenkin vielä suurta probleemaa.

– Meidän suurin haasteemme on itse Muumipeikko. Koska jos hän toimii, kaikki hänen ympärilläänkin toimii. Hän on hyvin pyöreä hahmo ja pyöreys voi olla ongelma 3D:nä. Hänessä on sitten liikaa syvyyttä ja hahmo vie liikaa tilaa, hymyilee jakso-ohjaaja Avgousta Zourelidi.

Ensi vuoden jouluna nähdään Ylellä ja Briteissä Sky One -kanavalla, kuinka Muumipeikko on juuri sopivan pehmoinen ja pullea, muttei liian pullea.

Lue myös:

Uusi Muumi-sarja alkaa Ylellä ja Briteissä jo ensi vuoden jouluna