Yhdysvaltalainen Jacqueline Woodson (s. 1963) saa maailman suurimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon. Astrid Lindgrenin muistopalkinnon raati kiittää Woodsonia syvällisistä tarinoista, jotka on kerrottu henkäyksen kevyellä kielellä. Woodson tutustuttaa lukijansa sitkeisiin nuoriin ihmisiin, jotka etsivät paikkaansa elämässä, surun ja toivon välimaastossa.

New Yorkin Brooklynissä asuva Jacqueline Woodson on kirjoittanut noin 30 kirjaa, joihin kuuluu romaaneja, lyriikkaa ja kuvakirjoja. Hänen teoksensa käsittelevät usein nuoria, jotka elävät lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Woodson kirjoittaa teini-ikäisille, lapsille ja aikuisille.

Woodsonin aiheet vaihtelevat rasismista taloudelliseen epätasa-arvoon ja seksuaaliseen identiteettiin. Niistä hän kirjoittaa usein naisen näkökulmasta. Hänen teoksiaan on käännetty noin kymmenelle kielelle.

Hänen teoksiaan ovat muun muassa omaelämäkerrallinen Brown Girl Dreaming (2014), Last Summer with Maizon (1990), The Dear One (1990), After Tupac and D Foster (2008), If you Come Softly (1998) ja I Beneath a Meth Moon (2012). Hänen viimeisin romaaninsa, Another Brooklyn, on vuodelta 2016.

Voittaja julkistettiin tiistaina Tukholmassa.

Viime vuonna tunnustus meni saksalaiselle kuvittaja ja lastenkirjailija Wolf Erlbruchille. Sitä ennen palkinnon ovat saaneet muun muassa yhdysvaltalainen Meg Rosoff (2016), brittiläinen Philip Pullman (2005), belgialainen Kitty Crowther (2010), ruotsalainen Barbro Lindgren (2014) ja australialainen Shaun Tan (2011).

Suomesta ehdolla kuusi kirjailijaa ja yksi kustantamo

Tänä vuonna ehdolla oli 235 kirjailijaa 60 maasta. Suomesta mukana olivat kuvittajat Linda Bondestam ja Kristiina Louhi, kirjailija-kuvittajat Marika Maijala ja Anne Vasko, kirjailijat Timo Parvela ja Maria Turtschaninoff sekä kustantamo Etana Editions.

Vuosittain jaettava ruotsalainen Astrid Lindgrenin muistopalkinto on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjatunnustus. Se on arvoltaan noin 500 000 euroa.

Asiantuntijaraati valitsee voittajan eri puolilla maailmaa asetetuista ehdokkaista. Ehdokkana voi olla kirjailija, kuvittaja tai organisaatio. Ruotsin hallitus perusti palkinnon vuonna 2002.

Juttua on täydennetty klo 14.40 tiedoilla Jacqueline Woodsonin tuotannosta. Korjattu myös palkintosumma 500 000 euroksi.

Lokakuussa vuonna 1991 Jouni Mömmön vääjäämättömän syöksykierteisen elämän spiraaleista ei ollut enää montaa jäljellä. Ne olivat kaivautuneet syvälle pimeän valtakunnan tiheään ja epämääräiseen sumuun, josta ei ollut enää paluuta.

Mömmö oli poistunut Joensuun Koppolan mielisairaalan kuntouttavalta osastolta neljäs lokakuuta, ja viikkoa aiemmin hän oli kirjoittanut sinisellä kuulakärkikynällä repaleiseen muistikirjaansa, ettei elämässä ole enää mitään mieltä tai tarkoitusta.

Lokakuun loppupuolella, perjantai-iltana, Jouni Mömmö kirjoitti jäähyväiskirjeen ja otti yliannostuksen lääkkeitä. Tällä kerralla itsemurha onnistui. Lopullinen kuolinsyy oli tukehtuminen omaan oksennukseen.

Voi olla vaarallista

Helsinkiläinen ravintola Kuudes linja, maaliskuussa 2018. Loppuunmyydyssä keikkapaikassa on niin ahdasta, että seinät tuntuvat repeilevän. Tunnelma on tiheä ja odottava. Lavalle astuu kuusi karunoloista, elämää nähnyttä miestä, joiden ensemble kulkee nimellä Murheenlaakso.

Pelin henki on selvä jo ensitahdeista lähtien. Raskaat kompit ja maanisten kitaravallien mustanpuhuvat syöverit hyökkäävät kuuntelijan päälle yhtä ehdottomina kuin maailmanloppu.

“En itkenyt kyyneleitä, itkin verta jos itkin”, laulaja Kimmo Kuosmanen julistaa. Osa yleisöstä ottaa musiikin vastaan silmät kiinni, kuin transsissa, toiselta sivulta toiselle huojuen. Totuus palaa – tulee takaisin tai muuttuu hiileksi.

– Kiitos Jounille, Kuosmanen huutaa.

Murheenlaakson keikkojen poikkeuksellisen latautunut tunnelma perustuu siihen, että pohjimmiltaan kyseessä on haudanvakava muistotilaisuus. Kun Jouni Mömmö kuoli, hänen musiikillinen perintönsä haluttiin pitää hengissä ja sille kehitettiin jatkumoa. Harvakseltaan keikkailevan Murheenlaakson juuret ovat Mana Mana -yhtyeessä, joka taas oli Mömmön musiikillisen uran huipentuma.

Mana Manan vuonna 1990 julkaistua Totuus palaa -levyä pidetään kotimaisen rock-musiikin kulttiklassikkona, jonka arvostus on vain ajan myötä kasvanut. Apokalyptiset sanoitukset, painostava tunnelma ja kitaravallien monikudelmainen valtameri ovat varmistaneet, että levy löytää kuulijoita ja hengenheimolaisia yhä uusista sukupolvista.

Se koskettaa ja ahdistaa, mutta myös lohduttaa ja puhdistaa. Kylmäksi se ei jätä ketään.

Joka helveteissään vaeltaa

Totuus palaa on armoton sukellus Jouni Mömmön maailmaan, mutta sen operatiivisena voimana ja viimeistelijänä toimi kitaristi Otra Romppanen, jota Mömmön musiikilliset näkemykset olivat kiinnostaneet jo usemman vuoden ajan. Levyn äänitykset tehtiin vuonna 1989 joulun ja uuden vuoden välillä.

– Jouni vastasi käsikirjoituksesta. Hänellä oli valmiina visio siitä, mitä biisejä albumille tulee ja pohjat tehtiin samassa järjestyksessä, kuin mitä ne ovat valmiilla levylläkin. Hullultahan se nyt kuulostaa, mutta ei kenelläkään ollut mitään sitä vastaan, olisi tullut vain turhaa hässäkkää, Romppanen muistelee ja naurahtaa samalla.

Varsin meluisissa projekteissa (muun muassa Psychoplasma) musisoinutta Romppasta eli Arto Jehkistä kiehtoi Mana Manassa Mömmön laulujen erilainen formaatti. Kun kaikki muu vaihtoehtomusiikki oli tuohon aikaan lähinnä kiivastahtista punkkia ja hardcorea, oli Mana Mana hidasta ja painostavaa, melkein doom-metalliin kallistuvaa jyräämistä.

–Jounin lauluissa oli oma tunnelmansa, ja oli mukavaa tehdä jotakin aivan toisenlaista. Lisäksi työnjako oli selkeä ja minulle annettiin tilaa toteuttaa itseäni. Oman panoksen antaminen oli helppoa ja luontevaa, koska musiikki ei erilaisuudestaan huolimatta ollut liian vaikeasti omaksuttavaa. Kyse oli Jounin maailmasta, Jounin teksteistä ja Jounin biiseistä, mutta minä sain vapaat kädet työstää niitä: mitä skitsommalta kuulosti, sen parempi.

Romppasen mukaan äänityksissä oli pääasiassa valloilla se parempi Jouni.

– Tunsin periaatteessa kaksi Jounia. Oli tämä Jouni joka oli sekaisin – tästä meidän viettämästämme yhteisestä ajasta ehkä sellaiset neljä prosenttia. Sitten oli tämä charmantti ja skarppi herrasmies, jota hän oli muun ajan.

Joku on tulossa

Sekoilija ja herrasmies. Otra Romppasen tulkinta Jouni Mömmöstä on yksi näkemys ja kokemus muiden joukossa.

Kun lukee H.S. eli Samuli Arkon tuoretta Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma -kirjaa, ei voi välttyä ajatukselta, ettei kukaan loppujen lopuksi tuntenut arvoituksellista muusikkoa kovinkaan hyvin.

Kirja piirtää kuvan Jekyll ja Hyde -tyylisestä persoonallisuudesta, joka harhaili paikasta toiseen, eikä pystynyt kiinnittymään minnekään tai mihinkään. Eikä mikään tai kukaan pystynyt oikein kiinnittymään häneenkään.

– Muistitiedon mukaan Jouni Mömmö oli erittäin ristiriitainen henkilö, koska hänellä oli jyrkkiä ja vauhdikkaita ylä- ja alamäkiä, eli maanista korkealentoa sekä depressiivistä sukellusta. Lisäksi näiden mielentilojen vaihteluväli saattoi olla hyvinkin tiheää, filosofian tohtori, esseisti Arkko kertoo.

Arkko haastatteli kirjaansa varten usean vuoden aikana 93:a eri ihmistä, joten samalla syntyi myös kuva 93:sta Jouni Mömmöstä.

– Etenkin alussa oli hankalaa hahmottaa, kuka tämä henkilö oikein oli ollut – esimerkiksi seitsemän perättäistä haastattelua saattoi antaa hänestä aivan erilaisen kuvan. Henkilökuvan kokonaisuus on tavallaan peilipallo: se joka antaa valoa yksittäiseen peilinsirpaleeseen, heijastaa siitä myös omaa näkemystään.

Arkko kiinnostui Jouni Mömmöstä krapulaisessa mielentilassa syyskuisena sunnuntai-iltana seitsemän vuotta sitten.

– Korjailin oloani ja tuli kuunneltua Mana Manan Maria Magdalenaa. Siinä lauletaan, että “hän uskoo olevansa Maria Magdalena”. Ihmettelin sanavalintaa, miksi hän uskoo, miksei hän tiedä olevansa Maria Magdalena? Tämä herätti kiinnostuksen bändiä ja sanoittajaa kohtaan, joista ei löytynyt oikein mistään sellaista informaatiota, joka olisi tyydyttänyt minun tiedonjanoani.

Se, ettei Mana Manasta tai Mömmöstä löydy tietoa, ei ole ihme. Yhtye kieltäytyi säännönmukaisesti haastatteluista ja valokuvista, koska “bändin jätkät ovat niin rumia”. Mysteeri oli saanut alkunsa ja kulttimaine kasvoi kasvamistaan.

Sillä paniikki on ekstaasin veli

Jouni Mömmö syntyi vuonna 1955 Rovaniemellä varsin tavalliseen, hyvätuloiseen ja porvarillisia arvoja vaalineeseen perheeseen. Pääosan elämästään hän vaikutti Joensuussa. Hänet tunnettiin kohteliaana ja herkkänä poikana, joka toimi jonkin aikaa aktiivisesti politiikassa ja keskustanuorissa. Koulunkäynti ei tosin oikein sujunut, ja Mömmö jäi kaksi kertaa luokalleen.

70-luvun puolivälissä Mömmö muutti joksikin ajaksi Ruotsiin, jossa hän kiinnostui muun muassa kirjailija Carlos Castanedan psykedeelisestä tuotannosta, tajuntaa laajentavista sienistä ja kannabiksesta.

Missä määrin Mömmö sitten käytti sieniä ja huumeita, on Samuli Arkon mukaan hankala kysymys – jotkut haastateltavat kun ovat myös pyrkineet vähättelemään huumeiden käyttöä.

– LSD:tä hän otti 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Tukholmassa kausittain – taatusti enemmän kuin moni muu aikalainen. Kannabikselle hän oli äärimmäisen herkkä, mutta käytti sitä elämänsä loppuun saakka. Tästä löytyy merkintöjä esimerkiksi hänen isänsä päiväkirjoista.

Arkon mukaan on vaikea sanoa, johtuiko Mömmön hulluus huumeista vai muista tekijöistä. Ja oliko esimerkiksi LSD:n käyttö laukaiseva tekijä myöhemmin puhjenneelle skitsofrenialle, joka lopulta tuhosi Mömmön elämän.

– Painottaisin enemmän identiteettikriisiä ja sitä kautta syntynyttä ahdistusta ja masennusta, jota hänen psyykensä ei kestänyt. Voimakkaat päihteet eivät tietenkään tällaista ihmistä auta. Näkisin kuitenkin, että jossain määrin päihteet olivat hänelle myös keino, joilla hän yritti hakea ratkaisua ongelmiinsa.

Jouni Mömmön mielisairaalakierre alkoi vuonna 1982, jolloin hän joutui pitkiksi jaksoiksi hoidettavaksi Paiholan psykiatriseen sairaalaan. Hänelle muun muassa annettiin sähköshokkeja ja lääkityksenä käytettiin tuolloin suosittuja klooripromatsiinijohdannaisia, joilla on arvaamattomia sivuvaikutuksia. Mömmön kohdalla tämä tarkoitti hillitöntä painonnousua.

Ja koska hänellä oli rock-tähteyteen liittyviä unelmia eikä rock-tähti voinut olla lihava, sairaalahoidon ulkopuolella lääkkeet jäivät usein ottamatta. Tästä seurasi ongelmia.

Ilmestyskirjan peto

Castanedan lisäksi Mömmö oli kiinnostunut okkultismista. Hän tutustui 80-luvun alussa turkulaiseen rituaali- ja seksimaagikko Reima Saariseen, jota hän kutsui “mustan magian tyypiksi, aikamoiseksi tietäjäksi.”

Saarisen oppikokonaisuus oli omaperäinen ja estoton sekoitus kabbalismia, maagikko Aleister Crowleyta ja kannabiksen röyhyttelyä. Koska Mömmö oli jo tässä vaiheessa henkisesti varsin epävakaa persoona, Saarisen touhuiluilla ei ollut häneen erityisen suotuisaa vaikutusta.

– Mömmö totesi myöhemmin eräälle psykologille, että Saarisen kelkkaan lähteminen oli virhe. Toisaalta tietyissä mielentiloissa Mömmö ylisti Saarista loppuun asti, Samuli Arkko sanoo.

Mielisairauden, magian ja päihteiden usvainen cocktail aiheutti Mömmölle voimakkaita näkyjä ja harhoja. Turussa hän oli muun muassa pönöttänyt Paavo Nurmen patsaan juurella ja kertonut, kuinka vapaamuurarien verikoirat imevät verta hänen sormistaan.

Mömmö oli myös sukeltanut useamman kerran Aurajokeen ja kokenut muuttuneensa veden pinnan alla jossakin toisessa todellisuudessa ja ulottuvuudessa luikertelevaksi kosmiseksi käärmeeksi. Toisinaan hän pukeutui maagikoksi ja kuvitteli kaduilla kävellessään hallitsevansa maailmankaikkeuden äänimaisemaa, mainostauluja ja liikennettä.

Ennen Mana Manaa Mömmöllä oli Silmienvaihtajat-niminen yhtye, jonka nimi on napattu Uuno Kailaan runosta. Tietyissä mielentiloissa hänellä oli tapana jähmettyä paikoilleen ja tuijottaa suoraan ylös. Mömmön mukaan hänen silmänsä olivat ylhäällä turvassa, eikä kukaan voisi vaihtaa niitä toisiin.

Mitä sä teet, kun maailma katoo

Jouni Mömmön pakkomielteeksi nousi rock-tähteys, ja hän otti ensiaskeleita siihen suuntaan toimimalla dj:nä, jonka laaja-alaista musiikkitietämystä kehuttiin ja ihasteltiin.

Joensuun musiikkipiireissä hän oli myös tutustunut Ismo Alankoon ja Jouko Hohkoon. Hassisen koneen raunioille oli vastikään perustettu uutta energiaa uhkuva, täysillä sekoileva Sielun Veljet, ja vaivihkaa Mömmöstä tuli joksikin aikaa yhtyeen viides jäsen, joka paitsi kyyditsi bändiläisiä myös soitti syntetisoijaa ja tuotti outoja ääniä. Tämä pesti päättyi, kun kukaan ei enää uskaltautunut harhaisen visionäärin kyytiin.

Tunnelin päässä näkyi valoa vuonna 1988, kun kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti Mana Mana julkaisi ensisinglensä Maria Magdalenan, joka sai kovasti positiivista vastakaikua sekä kriitikoilta että yleisöltä. Monella tasolla liikkuva kappale tunnetaan muun muassa PMMP:n versioimana.

– Maria Magdalenan sanoitus on varsin nerokas. Se pakenee arkilogiikkaa – Mömmö on itse voinut kuvitella, että joku toinen ihminen kuvittelee kuvittelevansa jotakin. Jos skitsofrenia on psyyken pirstaloitumista, voi kyseisessä kappaleessa olla äänessä ties kuinka monta minää. Koen, että Maria Magdalenassa on tämän takia Jouni Mömmön omaa tarinaa, Samuli Arkko toteaa.

Niin – Jouni Mömmön tarina: se on suomalaisen miehen tarina, johon mahtui synkkiä ja vielä synkempiä hetkiä, mutta se on jättänyt lähtemättömän jälkensä kotimaisen rock-musiikin historiaan.

– Jos kyseessä olisi ollut täysin tasapainoinen henkilö, ei tuollaista musiikkia olisi voinut syntyä. Voi olla rumaa sanoa näin, mutta hän oli varmasti lähtiessään tyytyväinen siihen, mitä oli tehnyt. Oliko lopputulos, se musiikki, niin ylittämätöntä, ettei tänne enää tarvinnut jäädä? Näkisin, että Jouni Mömmö oli oman osuutensa suorittanut, ja hän oli valmis lähtemään, Samuli Arkko summaa.

Korjattu 28.3. klo 12.35: Jouni Mömmö oli syntynyt Rovaniemellä eikä Joensuussa, kuten jutussa alun perin kerrottiin.

Minusta tuntuu kuin vanha, tuttu naapuri olisi muuttanut pois eikä kukaan oikein tiedä minne. Äkkiä hänen porvarishuoneistoonsa ovat muuttaneet uudet asukit.

Ovessa lukee nyt Viihde ja Urheilu.

Puhun siis kadonneista kulttuuriohjelmista. Puhun kirjallisuudesta ja taiteesta, joita ei televisiosta enää juuri näe ja jotka radiossakin kuuluvat yhä harvemmin. Televisiouutiset ovat niiden suhteen lähes mykkiä, kuten toimittaja Mari Koppinen valitteli viime vuonna Helsingin Sanomissa verratessaan Suomen tilannetta Ruotsiin.

Itse kaipailisin televisioon ennen kaikkea puhetta kirjoista ja kirjailijoista. Jopa Italiassa, jonka television huono maine meillä kiteytyy nimeen Berlusconi, kulttuuritarjonta peittoaa kirkkaasti Suomen. Kyse ei ole pelkästään siitä, että Italiassa löytyy menneiden mestareiden veistoksia ja alttaritauluja liki joka kadunpätkältä ja että ne siksi tunkevat kuvaan kuin väkisin. Myös kirjallisuutta käsitellään Italian televisiossa yllättävän laajalti. Puhe on nyt siis maasta, jonka kirjastolaitos on lähes olematon.

Suomessa kirjastoilla ja lukutaidolla ylpeillään. Noin teoreettisesti.

Italiassa tehdään jotain myös käytännössä. Tässä eräs esimerkki: siellä on paikallisen valtiollisen television RAIn kolmoskanavalla pyörinyt kaksikymmentä vuotta ohjelma nimeltä ”Per un pugno di libri” – suomeksi ”Kourallinen kirjoja” (nimi kumartaa Sergio Leonen spagettiwesternille). Siinä koululuokista muodostetut joukkueet kisailevat kirjallisuustiedoillaan.

Suomessa ongelma on tämä: kulttuuriohjelmien tyypillinen kohderyhmä on niin kutsuttu varttuneempi väki. Strategiapalavereissa heidät sivuutetaan hymähdyksellä, sillä konsulttien kalvoilla lukee aina ja suurimmalla fontilla ”Nuoriso”. Se on ryhmittymä, jonka mielistelylle ei saa olla mitään ylärajaa.

Klikkaus, jonkin napin painaminen, läsnäolo verkossa, eivät itsessään merkitse mitään, mutta ne ovat mediamaailman dollari ja punta.

Kun joku esittelee eilisiä pizzanjämiään Youtubessa, hän saa miljoona klikkausta. Tämä on sitä, mitä nuoriso haluaa lisää. Näin uskotaan. Meillä ajatus nuorisolle suunnatusta kirjallisuusohjelmasta kuulostaisi houreelta.

Klikkaus, jonkin napin painaminen, läsnäolo verkossa, eivät itsessään merkitse mitään, mutta ne ovat mediamaailman dollari ja punta. Yhdentekevää on, ostaako tuolla klikkauksella ainuttakaan ajatusta tai edes pysyvää tunnetta; tärkeää on vain se, että raha liikkuu.

Muistakaamme, että nuoruus menee nopeasti ohi. Jo nyt ei-nuoria on viisi kertaa enemmän kuin nuoria. On arvioitu, että vuonna 2030 neljännes aikuisista olisi jo yli 65 vuotiaita.

Siksi radiossa ja televisiossa olisi luontevaa huomioida enenevässä määrin vanhemman väestön mielenkiinnon kohteet. Siihen löytyy myös taloudellisia kannusteita. Tämä kannattaisi kaupallisten kanavien pitää mielessä.

Nuoret ovat nimittäin persaukisia. Varttuneemmalla väestöllä rahaa riittää kulutukseen varsinkin nyt, kun eläkeikää lähestyy sukupolvi, jonka eetokseen ei enää kuulu nuukailu ja katovuosien hillitön pelko. Se ei totea joka käänteessä, että ”ei tehrä tästä ny numeroo”.

Tätä mainostajat eivät ole vielä sisäistäneet. Mutta mainosten kylkiäisiksi pitäisi rakentaa kohderyhmää kiinnostava alusta. Esimerkiksi kulttuuritarjontaa.

Silmiini osui hiljattain uutinen, jonka mukaan Japanissa aikuisten vaippojen myynti on ensi kertaa ylittänyt lastenvaippojen myynnin. Nämä ovat tärkeitä, toiveita herättäviä heikkoja signaaleja. Mikäpä sopisi paremmin yhteen kuin vaippamainos ja ohjelma vanhoista kirjailijoista?

Mutta mitä konkreettista voimme tehdä varttuneille suunnattujen ohjelmien lisäämiseksi? Muinoin kansalainen olisi kirjoittanut yleisönosastoon, mutta tämä keino ei nykypäivänä toimi. Ei toimi myöskään loitsu eikä rukous, ei järkipuhe eivätkä allekirjoitetut vetoomukset.

Menkää verkkoon ja klikatkaa ohjelmia, jotka edes sivuavat kulttuuria.

On vain yksi asia, jolla on voimaa: läsnäolo verkossa.

Kaikki te, jotka olette täyttäneet viisikymmentä tai jotka muuten vain tunnette itsenne henkisesti vanhuksiksi, menkää verkkoon ja klikatkaa ohjelmia, jotka edes sivuavat kulttuuria. Niitä ei tarvitse edes jäädä kuuntelemaan tai katselemaan; pelkkä klikkaus riittää. Sen jälkeen voi mennä vaikka lukemaan kirjaa.

Perustakaa Facebook-ryhmiä ja klikatkaa joukolla. Notkukaa verkossa! Vallataan näin televisio ja radio takaisin!

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.

Suomen arkkitehtuurimuseon hallitus on irtisanonut museon johtajan Juulia Kausteen työsuhteen tiistaina. Arkkitehtuurimuseo tiedottaa asiasta verkkosivuillaan. Työsuhde päättyy toukokuun lopussa.

– Hallitus totesi, että yhteistyötä oli mahdotonta jatkaa ja siksi päätyi tähän irtisanomiseen, toteaa Bostonista tavoitettu Arkkitehtuurimuseon hallituksen puheenjohtaja Marco Steinberg.

Väliaikaiseksi johtajaksi on nimitetty Reetta Heiskanen. Hän jatkaa tehtävässä, kunnes uusi johtaja on valittu.

– Museon hallituksen ensisijainen tehtävä on huolehtia siitä, että toiminta jatkuu keskeytymättä. Siksi sijainen on jo nimitetty, Steinberg kertoo.

Suomen arkkitehtuurimuseossa puhaltaa muutoksen tuulet. Museo pyrkii lisäämään vaikuttavuuttaan erikoismuseona sekä vahvistamaan museon asemaa asiantuntijakentällä ja kävijöiden keskuudessa.

– Kuten tiedotteessa sanottiin: etsimme nyt johtajaa uuteen tilanteeseen, Steinberg kuittaa.

Syntyikö tilanne yllättäen, vai onko tämä pidemmän pohdinnan tulos?

– Emme lähde tässä vaiheessa kommentoimaan, Steinberg sanoo.

Juulia Kauste ei ole vastannut Ylen yhteydenottoihin.

Huolia museon nykytilasta

Arkkitehtuurimuseo on hiljattain ollut kritiikin kohteena. Yle Uutiset kertoi syyskuussa, että joukko nimekkäitä suomalaisia arkkitehtejä oli huolissaan museon nykytilasta sekä tulevaisuuden suunnitelmista. He jättivät asiasta adressin museon johdolle ja opetus- ja kulttuuriministeriölle.

Museota arvosteltiin muun muassa huonosta ilmapiiristä, kehnoista näyttelyistä ja perustehtävän hukkaamisesta.

– Tyytymättömyyden taustalla on muutosvastarintaa. Arkkitehtuurimuseon pitkät perinteet voivat toimia painolastina, Juulia Kauste arvioi silloin.

Kauste puolustautui myös sanomalla, että museon näyttelytoimintaa on jouduttu supistamaan julkisen kulttuurituen leikkausten takia.

Hallituksen puheenjohtajan mukaan syksyn tapahtumat eivät ole suoraan kytköksissä nyt tehtyyn irtisanomiseen.

– Hallitus on syksyn asioihin puuttunut erillisillä toimenpiteillä. Tämä [irtisanominen] on nyt erillinen asia. Hallitus huolehtii jatkossakin siitä, että henkilökunnan toimintaedellytyksiä parannetaan.

Helsingissä sijaitsevaa valtakunnallista Arkkitehtuurimuseota rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö.

OKM sekä Helsingin kaupunki selvittävät parhaillaan yhteistyökumppaneiden kanssa design- ja arkkitehtuurimuseokokonaisuuden toteuttamisvaihtoehtoja.

Lue myös: Arkkitehtuurimuseo saa osakseen rajua arvostelua: Huono työilmapiiri, kehnot näyttelyt, perustehtävä hukassa

Juttuun lisätty 28.3. klo 14.27 hallituksen puheenjohtajan Marco Steinbergin kommentit. Klo 14.34 lisätty, ettei Juulia Kauste ole vastannut yhteydenottoihin.

Vesta on yllättävän pitkä. Hän myös jutustelee iloisen kevyesti ennen haastattelua.

Toista voisi luulla, kun on kuunnellut nuoren laulaja-lauluntekijän musiikkia. Kappaleissa lauletaan riipaisevasti erosta, peloista ja epävarmuuksista.

Maailmantähti Sian tyylisestä mustavalkoisesta hiustyylistään tavaramerkin tehnyt laulaja myhäilee tyytyväisyyttään, sillä hänen esikoisalbuminsa on juuri julkaistu. Jännitystä hän on purkanut edellisiltana bilettämällä.

Lohtulauseita-albumin vastaanotto on kuitenkin ollut erittäin positiivinen.

– Halusin tehdä levyn, josta tulee ihmisille rakas. Minusta tuntuu, että siinä ollaan onnistuttu.

Elämää sisään, musiikkia ulos

Vesta on noussut puhutuimmaksi pop-tulokkaaksi lyhyessä ajassa. Vain muutama vuosi sitten hän eli vielä tavallista nuoren aikuisen elämää.

– Paistoin hampurilaisia ja asuin yksiössä Kalliossa. Elin elämää. Etsin itseäni ja matkustelin. Olen ihan tilasto, laulaja nauraa.

Puolitoista vuotta sitten Vesta päätti alkaa tehdä musiikkia kunnolla. Hän oli jo julkaissut muutamia sinkkuja, mutta ne oli tehty harrastuksena omaksi iloksi.

Kun oli tarpeeksi hengittänyt elämää sisään, sieltä alkoi tulla jotain myös ulos.

– Olin saanut elämästä kaikenlaisia juttuja, niin lähdin purkamaan ja avaamaan niitä. Musiikki on todella terapeuttinen taiteen muoto. Siinä on yleistunnelma ja siihen voi sanoa mitä vaan. Ne voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja siitä voi syntyä mielenkiintoisia asioita. Se herättää tunteita.

Musiikkia kuuntelemalla oppii

Suomalainen popmusiikki on ollut Vestalle tärkeää pienestä pitäen. Hänen siskonsa kuuntelivat bändejä kuten Pariisin kevät, PMMP, Egotrippi ja Stella. Niistä tuli myös Vestan suosikkeja.

Yläasteella musiikinopettaja huomasi Vestan laulajan taidot ja laittoi hänet usein esiintymään. Siitä innostuneena Vesta alkoi soittaa 15-vuotiaana pianoa, sillä hän halusi opetella soinnut.

– En ole käynyt musiikkikouluja. Olen kuunnellut musiikkia. Se on minun kouluni.

Vestan isäkin patisteli tyttöään koulun penkille opiskelemaan musiikkialaa vaikka äänitystekniikkaa. Nuoren muusikon mielestä se olisi ollut turhaa, sillä hän sai ensimmäisen levynsä tuottajaksi todellisen osaajan: hänen fanittamansa PMMP:n biisintekijänä ja tuottajana tunnetun Jori Sjöroosin.

– Sanoin isille, että paras koulu on se, missä olen nyt. Saan istua upean Jori Sjöroosin vieressä ja opetella näitä asioita. Sen parempaa koulua en olisi voinut saada.

Vestalla ja Sjöroosilla oli yhteisiä tuttuja, jotka suosittelivat molempia toisilleen.

Ensimmäinen albumi alkoi hahmottua yhteistyössä luonnostaan.

– Taikana tuon levyn tekemiseen oli se, että 80 prosenttia ajasta me vain juttelimme. Se oli sydän ja avain kaikkeen, että pystyimme tekemään noin värikkään kokoelman kappaleista.

Nimekkään tuottajan kanssa työskenteleminen ei jännittänyt Vestaa.

– Se oli Jorissa ihanaa, että hän oli se ystävä, jota olin odottanut. Me molemmat saimme toisistamme sen, mitä olimme venailleet.

Musiikki yhdistää ihmisiä

Vesta oli keksinyt Lohtulauseita-nimen levylleen jo monta vuotta sitten. Sana tuntui kuvaavan parhaiten sisältöä, jota hän muusikkona halusi tuottaa.

Esikoislevyllä Vesta risteilee valtavirran ja marginaalin välissä. Tuloksena ei ole perinteisen kaavan mukaan tehtyä poppia.

– Toivon, että ihmiset kuuntelevat biisejä korvat höröllä ja keskustelevat toistensa kanssa. Toivon, että musiikin tarkoitus on yhdistää ihmisiä.

”Taidan olla hullu
Täysi sekopää
Mut mun reviirille
Ei kantsi enää tulla näyttäytymään”

Vesta laulaa persoonallisella äänellään eron jälkeisestä tilasta Sun katu –kappaleella. Tarina on parikymppisen elämästä, mutta siihen voi samaistua kuka tahansa eron kokenut.

Laulaja tekee itse kappaleidensa sanoitukset ja hän tuo niissä tuntojaan esiin hyvin avoimena.

– Miksi en olisi avoin? Se on vain musiikkia. Se on taidetta. Sen voi aina kuitata sillä, että se on taidetta, laulaja virnistää ilkikurisesti.

Vesta on valittu vuoden lupaavimmaksi pop-tulokkaaksi esimerkiksi YleX:n ja Soundin äänestyksissä. Hän laulaa levyllään, ettei hänestä ole esikuvaksi tai ikoniksi. Vestasta on kuitenkin povattu suomenkielisen popin suunnannäyttäjää.

Haastattelussa laulaja-lauluntekijä on hieman varuillaan. Syntyy vaikutelma, että itseoppineelle muusikolle julkisuus ei ole se mieluisin asia.

– Julkisuus on aika hömppää, mutta se on osa tätä työtä. Olen iloinen, että saan tehdä musiikkia, joka puhuttelee ihmisiä. Jos siihen kuuluu, että musiikista pitää vähän jutella, niin jutellaan.

Haastattelun päätteeksi otetaan kuvia juttua varten. Kuvaaja ohjeistaa nuorta muusikkoa kävelemään rappusissa. Hän tekee työtä käskettyä, mutta tovin päästä luonnonlapsi putkahtaa ilmoille.

– Teen musiikkia, en sirkusta, Vesta huudahtaa.

Asiat ovat silti erittäin hyvin. Vestalla on tällä hetkellä käsissään kaikki ne asiat, joista hän on haaveillut jo vuosia.

– Päätin, että nyt nautin siitä, että saan olla tässä tilanteessa. Nyt en haaveile eteenpäin, vaan olen vain tässä. Kellun vaan paikallani hetken.

Nuorten soittajien sinfoniaorkesteri Vivo voi jatkaa toimintaansa, kun Jane ja Aatos Erkon säätiö myönsi sille 300 000 euron avustuksen. Sen avulla orkesteri voi toimia neljän vuoden ajan.

Vuonna 1986 perustettua orkesteria uhkasi lakkautus, kun opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitus loppui. Syynä tähän oli viime vuonna voimaan tullut uusi nuorisolaki, jonka mukaan nuorten sinfoniaorkesteri ei enää kuulunut nuorisotyön piiriin.

Tieto uudesta avustuksesta otettiin huojentuneena vastaan Vivossa.

– Onhan tämä hieno asia. Nyt voimme taas ryhtyä suunnittelemaan toimintaa ja järjestämään koesoittoja. Orkesteri ehti olla jäissä jonkin aikaa, kertoo Tapio Lokki Vivon tuki ry:stä.

Vivon soittajat kootaan ympäri maata ja tarkoitus on järjestää koesoittoja monessa paikassa, jotta eri puolilla maata asuvilla nuorilla on mahdollisuus päästä orkesteriin. Tarkoituksena on tiivistää yhteistyötä maamme musiikkioppilaitosten kanssa.

Vivosta on noussut kuuluisuuksia

Vivo on maamme ainut täysimittainen säännöllisesti toimiva nuorten sinfoniaorkesteri. Sen soittajat ovat 16–24-vuotiaita.

Orkesterilla on ollut suuri vaikutus maamme musiikkielämään. Vivon riveistä ovat nousseet muun muassa Mikko Franck, Santtu-Matias Rouvali ja Apocalyptican perustajajäsenet. Kaikkiaan orkesterin riveissä on ehtinyt soittaa lähes tuhat nuorta.

Uuden avustuksen turvin orkesteri voi järjestää leirejä ja orkesteriperiodeja.

– Jane ja Aatos Erkon säätiön avustus takaa toiminnan muutamaksi vuodeksi. Sen aikana pystymme hankkimaan uusia rahoituslähteitä tuleviksi vuosiksi, sanoo Tapio Lokki.

Ensimmäinen orkesterileiri on tarkoitus järjestää jo elokuussa ennen koulujen alkamista.

Artikkelia täydennettiin 29.3. klo 13.25 Tapio Lokin kommenteilla.

Kallion kirjaston lastenosastolla, Satulinna-nimisessä huoneessa pyörii elokuva. Suurelle kankaalle seinällä heijastuu amerikkalainen romanttinen komediaelokuva Himoshoppaajan salaiset unelmat.

Huoneessa on hämärää, elokuvan äänet vaimeat ja tuolirivistön asemesta lattialle on kasattu pehmeiden tyynyjen keko. Osa katsojista pötköttää tyynyillä, monet istuvat sylityksin.

Muutamalle maittaa ruoka elokuvan painikkeeksi, pari himoshoppaajasta piittaamatonta hieroo varovaista tuttavuutta ja tavoittelee toistensa hiuksia.

Sohvan takaa alkaa kuulua hermostunutta tuhinaa. Yksi leffavieras on juuttunut mööpelin ja seinän väliin. Juuri ennen harmistuksen vaihtumista huudoksi, jumiutunut pelastetaan syliin turvaan.

Satulinnassa on meneillään Kallion kirjaston jokaviikkoinen Babykino-esitys. Tilaisuutta valvoo idean isä ja vetäjä, erikoiskirjastovirkailija Janne Palander.

"Aina silloin tällöin tulee isälauma"

Palander perusti Babykino-vauvaelokuvakerhon työpaikalleen Kallion kirjastoon vuonna 2010. Tuttavapiirissä oli tuolloin vauvabuumi ja mies huomasi, miten vähän pikkuvauvojen vanhemmille oli tarjolla kodin ulkopuolista harrastamista tai toimintaa.

Kaupallisissa elokuvateattereissa Vauvakino-esityksiä oli kyllä jo tarjolla - ja on yhä - mutta niitä on kovin harvoin ja ne maksavat.

Kallion kirjastossa Babykino-näytökset ovat pyörineet jo yli seitsemän vuotta säännöllisesti. Kerran viikossa, keskiviikkoisin on tarjolla elokuvaa kello 12 ja 14.30. Tiedon seuraavasta leffasta saa viikottaisessa BabyMeilissä. Pääsy on vapaa.

Kun yksi vauva innostuu huutamaan ja muut perässä, niin täällä raikaa koko lastenosasto. Janne Palander

Viikottain parikymmentä äitiä pienokaisineen käy kinossa. Isiäkin on näkynyt, Palander iloitsee.

– Aina silloin tällöin tulee isälauma. Yksi löytää paikalle ja kutsuu kaverinsa. Pian heitä onkin jo kolme ja sitten he käyvät, kunnes babyt kasvavat isommiksi.

Babykinon suljettuun Facebook-ryhmään kuuluu yli tuhat jäsentä ja uusia tulee lähes päivittäin.

"Joskus koko lastenosasto raikaa huudosta"

Toisinaan kaikki Babykinossa käy kuin Strömsössä. Vauvat torkkuvat, syövät tai vetävät hyväntuulisina kilparallia lattialla tyynyjen välissä. Silloin vanhemmat voivat rauhassa keskittyä elokuvaan. Toisinaan mikään näistä ei toteudu.

– Kun yksi vauva innostuu huutamaan ja muut perässä, niin täällä raikaa koko lastenosasto, Palander nauraa.

Toisaalta Babykinon perimmäinen tarkoitus ei ole elokuvan tiivis seuraaminen. Syvimmiltään idea on saattaa yhteen samassa elämäntilanteessa olevat pikkuvauvojen vanhemmat.

Babykinossa onkin vuosien varrella solmittu kymmeniä ystävyyssuhteita, saatu vertaistukea, vinkkejä vauvanhoitoon ja elämään ylipäätään ja vaihtelua usein yksitoikkoiseen ja yksinäiseenkin vauva-arkeen.

"Julkisilla paikoilla saa kiukkuisia katseita, täällä ei koskaan"

Kallion kirjaston Himoshoppaajan salaista unelmaa katsomaan tulleet äidit vahvistavat, että elokuva ei ole Babykinossa tärkein asia.

Babykinoon tullaan tuulettumaan, Ira Simanainen ja Sara (1v2kk), Babykinon konkarit sanovat.

– Minusta tuntuu, että ihan sama, mitä täällä näytettäisiin, kävisimme kuitenkin. Täällä voi olla vapaasti lapsen kanssa ja saa itsekin seuraa. Välillä päivisin on tylsää.

Reeta Oksa syöttää Tilda-tytölleen (11kk) lounasta purkista. He ovat ensi kertaa Babykinossa.

Ihan sama, mitä täällä näytettäisiin, kävisimme kuitenkin. Ira Simanainen

– Olemme juuri muuttaneet maahan ja tulimme katsomaan, millaista on helsinkiläinen mamma-arki. Jos täällä vaikka tutustuisi muihin äiteihin, Reeta Oksa toivoo.

Kristiina Rasimus köllöttää tyynyillä Paavo-poika (8kk) seuranaan. Hän nauttii erityisesti Babykinon rennosta meiningistä.

– Täällä kaikki ymmärtävät, jos jonkun vauva alkaa hirveästi itkeä. Julkisilla paikoilla voi saada kiukkuisia katseita, mutta täällä ei koskaan.

– Höö, Paavo-poika komppaa äitiä ja virnistää.

Babykinon elokuvissa ei saa vilahtaa paljas rinta

Miksi muut kirjastot järjestävät vain siellä täällä, satunnaisesti vastaavaa toimintaa?

Erikoiskirjastovirkailija Janne Palander uskoo syyn olevan siinä, että kiinnostavat elokuvat ovat kortilla. Babykino-kuvien kun tulee olla sallittuja koko perheelle.

Myös näitä nyyttejä koskevat ikärajat. Janne Palander

Elokuvakerhotoiminnan alussa Kalliossa vielä katsottiin kaikessa rauhassa K18 –elokuvia. Neljä vuotta sitten iski sensuuri.

– Elokuvatarjonnan ikärajasuosituksia valvova MEKU (Kansallisen audiovisuaalisen instituutin mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö) valisti meitä, että myös näitä nyyttejä koskevat ikärajat. Niinpä me nykyään katsomme vain S-merkittyjä, koko perheen elokuvia.

Palander nauraa kieltoa näyttää edes K7 –elokuvia vauvoille. Nämä elokuvat on kielletty alle 7-vuotiailta muun muassa siksi, että naisen paljas rinta näkyy.

Aivan ilmaista elokuvien pyörittäminen ei kirjastolle ole. Vuosittainen esitysoikeus eli elokuvalisenssi maksaa muutaman sata euroa. Kallion-kirjastossa lisenssi kuuluu jo perinteisesti vuosibudjettiin. Niin tärkeäksi vauvaperheiden palvelu koetaan.

Myös Janne Palander on ottanut sydämen asiakseen innostaa muita kirjastoja säännölliseen Babykino-toimintaan.

– Olen käynyt puhumassa monissa tilaisuuksissa Babykinosta. Tämä kun on mielestäni niin loistava konsepti. Ja loppujen lopuksi aika vaivatonta ja halpaa. Siihen iloon nähden, minkä tämä vanhemmille tuottaa.

Kulttuuriministeri Sampo Terho kertoo, ettei Tampereen Työväen Teatterin toimintaedellytyksiä olla heikentämässä.

Työryhmän valmisteleman kulttuurin valtionosuusuudistuksen myötä teatterin rahoitus olisi pudonnut nykyisestä noin kahdella miljoonalla eurolla. Työryhmä jätti esityksensä tammikuussa.

– Tarkemmat yksityiskohdat valtionrahoitusjärjestelmän uudistamisesta tuodaan julki myöhemmin. Sen voin kuitenkin vahvistaa asiasta huolestuneille jo nyt, etten suostu nitistämään Tampereen Työväen Teatteria, Sampo Terho sanoo.

– Olisi kohtuutonta, että TTT joutuisi uudistuksen maksumieheksi. Teatteri tekee laadukasta ja laaja-alaista ohjelmistoa sekä arvokasta opiskelijayhteistyötä. Minuun on oltu laajasti yhteydessä teatterin puolesta ja muistutettu muun muassa siitä, ettei kaikkia valtakunnallisesti merkittäviä taidelaitoksia tule keskittää Helsinkiin, Terho sanoo opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteessa.

Teatterinjohtaja riemuissaan

TTT.n teatterinjohtaja Maarit Pyökäri kuuli uutisen Yleltä kesken Espanjan lomansa.

– Tämä on iloinen ja myönteinen asia. Tämä on aika iso lupaus. Terho on ministerinä ymmärtänyt asiat. Uskon, että TTT:n työntekijät viettävät nyt pääsiäistä ihan eri tunnelmissa, Pyökäri sanoo.

TTT:n hallituksen puheejohtajan Kai Hintsasen mukaan uutinen on loistava.

– Tämä on johdonmukaista siihen, mitä Terho sanoi vierailulla teatterissamme, vaikka ei silloin mitään lupauksia voinutkaan antaa, Hintsanen sanoo.

Hintsasen mukaan verbin nitistää sisältö pitää vielä arvioida, koska Terho ei puhunut euromääristä. Lupaus helpottaa kuitenkin jo.

– Meidän yllämme on heilunut raskas Damokleen miekka, Hintsanen sanoo.

Damokleen miekka kuvaa valtaa käyttävien turvattomuutta ja sitä, että valta voi nopeasti kadota.

Neuvottelut alkavat

Työryhmän esitys järkytti erityisesti Tampereella. Työryhmässä mukana ollut Työväenmuseo Werstaan tamperelainen museojohtaja Kalle Kallio jätti esitykseen eriävän mielipiteensä. Kallion mukaan leikkauksen seurauksena jopa 80 teatterialan työntekijää voi menettää työnsä.

– Tämän jälkeen Tamperetta tuskin tunnettaisiin maan teatteripääkaupunkina, Kallio sanoi eriävässä mielipiteessään.

Hallitus käy neuvotteluja uudistuksesta ensi viikolla. Hallitus keskustelee rahoituksesta viimeistään parin viikon päästä pidettävässä kehysriihessä.

Lue lisää:

Analyysi: Murhataan teatteri, jotta saadaan jotain uutta ja kivaa tilalle

Tampereella tyrmistyttiin: Työryhmä veisi Tampereen Työväen Teatterilta yli 2 miljoonaa rahoituksesta

Tampereen Työväen Teatterin väen viesti ministeri Terholle: "Miljoonaleikkaus olisi ihan katastrofi" pidettävässä kehysriihessä

Kulttuuriministeri Sampo Terhon (sin.) lupaus turvata Tampereen Työväen Teatterin toiminta nykyisellään, on syystäkin aiheuttanut helpotusta Tampereella. Työryhmän valmisteleman valtionosuusuudistuksen myötä teatterin rahoitus olisi pienentynyt noin kahdella miljoonalla eurolla ja se olisi tarkoittanut toiminnan merkittävää supistamista ja irtisanomisia.

Kiinasta tavoitettu ministeri ehti lyhyesti kommentoida asiaa illan pimetessä Pekingissä.

Hänen mukaansa yhden teatterin jättäminen uudistuksen maksumieheksi olisi ollut kohtuutonta.

–Sain paljon palautetta, joka koski TTT:n tilannetta. Lähes kaikki oli kielteistä. Pyysimme lausuntoja ja myös niissä kritisoitiin uudistusehdotusta.

Nyt kun Terho lupasi säästää Tampereen Työväen Teatterin, herää kysymys keneltä leikataan? Mistä parin miljoonan säästöt otetaan? Terho kuitenkin kiertää kysymyksen ja muistuttaa, ettei hänellä alun perinkään ollut antaa tarvittavaa kahdeksaa miljoonaa euroa uudistusta varten.

– Työryhmän esityksessä oli alun alkaen se vika, ettei siinä huomioitu, mistä rahat saadaan. Se on edelleen auki.

Kulttuuriministeri Terho aloittaa ensi viikolla neuvottelut hallituskumppanien kanssa.

– Keskustelen heidän kanssaan, kuinka paljon on mahdollista saada tähän uudistukseen uutta rahaa. Samalla täytyy pohtia missä ja minkälaisena uudistusta viedään eteenpäin.

Terho ei suostu valottamaan, millaista mallia hän ehdottaa.

– Käymme ensin keskustelut hallituskumppanien kanssa, sitten vasta median.

Uudistus saattaa jäädä seuraavalle hallitukselle

Päätöksillä alkaa olla kiire, jos tällä hallituskaudella aiotaan saada jotain aikaiseksi. Terhokin kuulostaa hieman skeptiseltä.

– Tämän vuoden budjettisuunnitelmat ovat jo hyvin pitkällä. Käytännössä päätöksiä on tehtävä parin viikon päästä olevaan kehysriiheen mennessä. On päätettävä, mitä tällä vaalikaudella tehdään, jos tehdään.

Vos-uudistusta suunnitelleen työryhmän työskentely venyi ja esitys luovutettiin vasta tämän vuoden puolella. Työryhmän puheenjohtaja muusikko Jaakko Kuusisto ei ollut tietoinen Terhon suunnitelmista, kun tavoitimme hänet junasta.

– Olemme jättäneet esityksen, emmekä enää vaikuta asiaan, toteaa Kuusisto.

Vos-uudistusta on haviteltu pitkään. Nykyistä järjestelmää pidetään jäykkänä ja on koettu, että uusien ryhmien ja taiteenalojen on vaikea päästä tuen piiriin.

Uuden esityksen myötä valtionrahoitus muuttuisi määräaikaiseksi. Uusi esitys on otettu vastaan ristiriitaisesti. Monet ovat kritisoineet uuden esityksen tukevan suuria teattereita ja orkestereita.

On myös mahdollista, että uudistustyö jää seuraavan hallituksen harteille.

– Sekin on mahdollista, mutta on vielä liian aikaista sanoa mitään, toteaa Terho.

Lue myös:

Sampo Terho lupaa: Tampereen Työväen Teatteri ei joudu hallituksen uudistuksen maksumieheksi, teatterinjohtaja riemuissaan

Analyysi: Murhataan teatteri, jotta saadaan jotain uutta ja kivaa tilalle

Taiteentekijät rahojen uudelleenjaosta – turha veto ilman lisäpottia

Ministeriöön satoi murskakritiikkiä – yrittääkö Sampo Terho pelastaa Tampereen työväenteatterin?

Jari Sillanpään esiintyminen eilisessä Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelmassa on pohdituttanut myös musiikkialan ammattilaisia. Sillanpää muun muassa myönsi, että on narkomaani, mutta ettei hänellä ole mitään tarvetta lopettaa vaarallisen metamfetamiini-huumeen eli kristallin käyttöä.

Pitkän linjan musiikkivaikuttaja Juhani Merimaan mukaan haastattelusta jäi vaikutelma, ettei Sillanpää koe huumeiden käyttöä ongelmaksi – etenkään itselleen. Merimaan mielestä laulajan asennetta voi verrata esimerkiksi Juice Leskiseen, joka tuli tunnetuksi runsaasta päihteiden käytöstään.

– Juice totesi aikoinaan, ettei alkoholista luopuminen ollut hänelle minkäänlainen ongelma, vaikka asia oli aivan toisin. Ei tällaisia aineita turhaan sanota miestä – tai henkilöä – väkevämmiksi. Kyllä ne vievät, jos niiden antaa viedä, ja kun niihin koukuttuu, tilannetta ei pysty enää itse ymmärtämään.

Kuten Sillanpään kohdalla, huumeisiin liitetään usein termi viihdekäyttö, mikä Merimaan mielestä ei ole kovin onnistunut määritelmä.

– Missä menee raja ja kenellä se käyttö on hanskassa, se on se ikuinen kysymysmerkki. Joku voi sanoa, ettei kannabis merkitse hänelle mitään, mutta sitten pitää kuitenkin tehdä kolmen sadan kilometrin ylimääräinen lenkki, jotta saa pilveä käyttöönsä.

Whitney Houstonin jalanjäljissä

Rock-yhtyeiden huumesekoilut ovat olleet yleisesti tiedossa jo vuosikymmeniä, mutta monelle on tullut yllätyksenä, että koviin huumeisiin voi sortua myös menestyvä, hyvämaineinen ja positiivista elämänasennetta pursuava kotimainen iskelmätähti.

– Eihän tämä tällainen genreä katso, Juhani Merimaa painottaa

– Viihdepuolelta löytyy elokuvatähtiä ja esimerkiksi laulaja Whitney Houston, jazz-musiikista taas Charlie Parker. Veikkaan, että tällaista ongelmaa on myös klassisen musiikin puolella. Tässä kannattaa huomata, että koukkuun ei jäädä itse aineeseen, vaan euforiseen tilaan, jonka se aiheuttaa.

Merimaan mukaan ei ole ihme, että huumeisiin sortuvat usein herkät taiteilijat.

– Taiteilijat addiktoituvat helposti kaikkeen, elävät elämänsä muutenkin vähän runsaammalla tavalla ja tavoittelevat toisenlaisia sfäärejä. Sehän toisaalta erottaa heidät tavallisista pulliaisista.

Ura jatkuu

Kukaan tuskin piti Juice Leskisen tai Olavi Virran ryyppäämistä esikuvallisena tai upeana asiana, mutta kumpikin on edelleen arvostettu taiteilija. Sillanpään kohdalla käynee samoin.

– Eihän tällainen ole uran kannalta mitään parasta faniliimaa enkä usko, että kukaan manageri suosittelee artistilleen räpsäkkää huumekarriääriä uran parantamiseksi. Osa faneista saattaa pudota pois, mutta Jari Sillanpää tekee varmaan edelleen komeita keikkoja, eikä katoa minnekään. Jotkut voivat tosin olla sitä mieltä, ettei hän ole enää sopiva esiintyjä esimerkiksi kirkkokonsertteihin.

Sillanpään huumeiden käyttö on kuumentanut myös sosiaalista mediaa ja laulajasta on tehty lukuisia meemejä. Erään vitsin mukaan Sillanpää on Suomen menestyneimpiä artisteja, koska hän on myynyt kultaa, platinaa ja kristallia.

– Tällaiset piri pintaan -tyyliset läpät jäävät kyllä Sillanpään kohdalla elämään, eikä hän pääse niistä eroon. Ennustan, että tällaista heittoa tulee myös keikoilla, ja hän voi kokea nuo tilanteet hyvin ahdistavina, Juhani Merimaa pohtii.

Merimaan mielestä Jari Sillanpään tilanne on surullinen, muttei viihdemaailmassa mitenkään poikkeuksellinen. Sillanpään kohdalla kyse on petollisesta vaiheesta, koska näkyviä terveydellisiä haittoja huumeiden käyttö ei ole vielä aiheuttanut.

– Katri Helena totesi äskettäin, että ainoa ratkaisu Jarille on mennä hoitoon. Samaa suosittelen minäkin.

Lue myös:

Jari Sillanpää myöntää MTV:n haastattelussa käyttäneensä huumeita Thaimaassa: Olen narkomaani ja koen, että kukaan ei voi minua hoitaa

Jari Sillanpään keikkoja peruttu huumekohun takia – keikkajärjestäjä: "Kyselyitä on tullut paljon"

Jari Sillanpää myöntää hankkineensa noin 110 grammaa metamfetamiinia

Laulaja Jari Sillanpäälle lähes 24 000 euroa sakkoa rattijuopumuksesta ja huumausaineen käyttörikoksesta

On lämmin kevätpäivä. Vaaleansinisellä taivaalla soutaa valkoisia, repaleisia pilvenhattaroita. Tuuli heiluttaa puiden läpikuultavia, juuri puhjenneita lehtiä ja jostain kuuluu kiurun korkealla kieppuva sirinä. Pienen lammen pinta on peilityyni. Sitä täplittävät lumpeiden syvänvihreät lehdet. Auringonsäteiden kultaiset nuolet saavat lammen ja sen ympäristön kimaltelemaan.

Mutta lammessa on jotakin outoa. Ja kun katsoo tarkemmin, sen vesi on tummanpunaista – kuin juuri vuotanutta, paksua verta. Hiljaisuutta leikkaa yksittäinen loiskahdus. Veden pinta rikkoutuu, ja sinne solahtaa naisen ruumis. Nainen – tai se mitä hänestä on jäljellä – kiilataan lammen pohjaan koivupaalujen avulla, jottei hänen myöhemmin lahoava ruumiinsa nousisi pintaan. Sinne nainen jää, yli tuhannen viidensadan vuoden ajaksi.

Lähteestä pulppuaa ihmisen luita

Isossakyrössä sijaitseva Levänluhdan rautakautinen kalmisto on yksi suomalaisen esihistorian suurimpia mysteerejä. Paikallinen kirkkoherra Israel Alftanus kirjoitti jo vuonna 1674 Tukholmaan osoitetussa kirjeessään, että niityllä sijaitsevasta lähteestä nousee ihmisen luita – ja että on aina noussut.

Poikkeuksellisuudestaan huolimatta Levänluhta on jäänyt varsin pienen piirin kiehtovaksi salaisuudeksi, vaikka sieltä löytyneitä pääkalloja, luita ja esineistöä on ollut esillä Kansallismuseossa. Paikan pitäisi oikeastaan olla maailmankuulu, mitä se ei ole.

– Emme olleet aiemmin tienneet koko Levänluhdasta yhtään mitään. Se on hämmentävää, kuvataiteilija Felicia Honkasalo sanoo.

Honkasalo, dramaturgi Sinna Virtanen ja kuvataiteilija-muusikko Akuliina Niemi kiinnostuivat Levänluhdan vesikalmistosta ensin intuitiivisesti. Sitten he ryhtyivät penkomaan hautapaikan salaisuuksia ja rakensivat lopulta sen ympärille kolmiosaisen teoskokonaisuuden: Nature Morte -näyttämöteoksen, Chimera-installaation sekä paikkasidonnaisen ääniteoksen.

– Kutkuttavan ja koukuttavan Levänluhdasta tekee se, ettei se linkity mihinkään perinteiseen narratiiviin, ja että sen mytologinen kaikupohja on kysymysmerkki. Levänluhdasta haluttiin uskoa pitkään, että se on jonkinlainen uhrilehto. Sinne haudatuista vainajista ei kuitenkaan löydy merkkejä väkivallasta, Sinna Virtanen pohtii.

Vielä jokin aika sitten Levänluhdasta kehiteltiin varsin hurjia teorioita. Yhden tulkinnan mukaan se olisi ollut Kalevala-eepoksemme hyinen Pohjola, ja sinne olisi upotettu Pohjolan emännän eli Louhen huono-onnisia orjia. Välillä taas on epäilty, että vainajat olisivat olleet brutaalin ihmissyöjäkultin uhreja. Jossakin vaiheessa pidettiin varmana, että paikka oli 1500-luvun lopulla nuijasodassa tapettujen talonpoikien joukkohauta. Mutta kaikkia näitä spekulointeja mystinen kalmisto on onnistunut taidokkaasti väistämään ja ohittamaan.

Roomalainen kattila ja pronssikoruja

Levänluhta löydettiin virallisesti 1800-luvulla, ja sen ainutlaatuisuus ja arvo ymmärrettiin varsin nopeasti. Outoa lähdettä ryhdyttiin suojelemaan ja ensimmäiset arkeologiset kaivaukset suoritettiin vuonna 1884.

1900-luvun alun kasvitieteellisissä tutkimuksissa selvisi, että alun perin kyseessä oli ollut pieni järvi tai lampi, joka oli vuosisatojen kuluessa kutistunut soiseksi lähteeksi. Levänluhdan muutkin salaisuudet ovat vähitellen alkaneet paljastua. Sinne on haudattu pääasiassa naisia ja lapsia, joten kyseessä ei ole esimerkiksi sotaan liittyvän massamurhan lopputulos. Levänluhtaa myös käytettiin hautapaikkana yhtäjaksoisesti hämmästyttävän pitkään – 300-luvulta 800-luvulle – jolloin Suomessa oli rautakausi. Asutuksen jälkiä kalmiston lähistöltä ei ole ainakaan vielä löydetty.

– On hyvin koskettavaa, että Levänluhtaan on palattu viidensadan vuoden ajan yhä uudestaan ja uudestaan hautaamaan vainajia. Levänluhtalaisille kollektiivisuus on ollut hyvin tärkeä asia, Felicia Honkasalo toteaa.

Tähän mennessä paikasta on löydetty ainakin sadalle ihmiselle kuuluneita luita ja pääkalloja. Vainajien viimeiselle matkalle on laitettu omana aikanaan arvokkaita ja taidokkaasti tehtyjä pronssikoruja ja heille on mahdollisesti uhrattu eläimiä.

Kokonaisuus kielii hyvinvoivista, rikkaistakin ihmisistä, joilla on ollut omassa yhteisössään merkittävä tai erityinen asema. Harva tuon ajan suomalainen on omistanut Roomassa valmistettua kattilaa – sellainenkin Levänluhdan kalmistosta on löytynyt.

– Lähteeseen piilotetun esineistön kompleksisuus ja kauneus on ravistanut omia ennakkoluulojani rautakaudesta. Toisin kuin olin aiemmin kuvitellut, vaikuttaa siltä, että he ovat olleet vivahteikkaita ja sielukkaita ihmisiä, joilla on ollut monimutkainen ja -muotoinen elämä, Sinna Virtanen sanoo.

Veden syleilyyn

Maan kohoamisen takia Levänluhta ja sitä ympäröivä maisema ovat olleet rautakaudella hyvin erinäköisiä paikkoja kuin nykyisin. Merenranta oli lähellä ja lammen kupeessa on ollut kumpare, josta mahdollisesti karnevalistisia hautajaisrituaaleja on seurattu.

Avainasemassa Levänluhdan tarinassa on vesi ja siihen liittyvä symboliikka. Rautakauden Suomessa vainajille suoritettiin lähes poikkeuksetta polttohautaus, joten vedellä on ollut Levänluhdan asukkaille ja heidän maailmankuvalleen aivan erityinen merkitys.

Ehkä Levänluhdassa harjoitetut rituaalit ovat olleet jatkumoa neljän tuhannen vuoden taakse, jolloin Suomessa tehtiin kalliomaalauksia ja harjoitettiin shamanismia. Tuolloin uskottiin, että veden kautta oli mahdollista matkustaa tuonpuoleiseen.

Kalliomaalauksia tehtiin myös paikkoihin, joissa oli erityinen akustiikka. Emme tiedä, millainen äänimaailma Levänluhdassa on joskus ollut.

Maalauksiin liittyy usein maisema, josta löytyy inhimillisiä piirteitä, kuten ihmiskasvoja muistuttavia kallioita. Levänluhdan tekee mielenkiintoiseksi se, että rautaoksidipitoisuuden takia paikan vesi muuttuu aina keväisin punaiseksi. Tämä voisi hyvinkin symboloida ihmisverta ja sinetöidä paikan sopivuuden uskonnollisiin rituaaleihin. Tällainen metafora kiehtoo taiteilijoitakin.

– Siinä on jotakin todella kaunista, että vainaja upotetaan punaiseen veteen ja siitä tulee hänen viimeinen leposijansa. Toisaalta on myös tärkeää oll mystifioimatta Levänluhtaa, Felicia Honkasalo pohtii.

Taiteen ja tieteen välimaastossa

Poikkitaiteellisen Honkasalo–Niemi–Virtanen-kollektiivin teoksissa on aiemminkin yhdistynyt taide ja tiede, mikä pätee myös Levänluhdan kohdalla.

Teoskokonaisuuden synnyttämisessä on hyödynnetty arkeologi Anna Wessmanin ja plastiikkakirurgian erikoislääkärin Patrik Lassuksen tietotaitoa ja heidän kanssaan käytyjä pitkiä keskusteluja. Wessman on tutkinut Levänluhtaa vuosikaudet, kun taas Lassus on ollut tekemässä Suomen ensimmäistä kasvosiirtoleikkausta.

– Me toimimme taiteen kontekstissa ja taiteen metodein, emmekä siis yritä väittää tai todistaa mitään, tai löytää aihemateriaalista yhtä ainoaa totuutta. Koko prosessi on yritys kurottautua ja resonoitua kohti mennyttä aikaa. Sitäpaitsi ei tiedekään ole ikinä absoluuttista, Sinna Virtanen toteaa.

Felicia Honkasalon mukaan tämä pätee etenkin arkeologiaan.

– Arkeologia on tieteenala, joka operoi monilta osin taiteen lähellä. Jossain kohtaa on aina kuviteltava, mitä on tapahtunut, koska aikakonetta ei ole olemassa. Kysymyksenasettelu on kuitenkin varmaan hiukan erilaista, kuten itse kysymyksetkin. Oleellista on, että olemme tuoneet aihemateriaalia taiteen kontekstiin ja esittäneet kysymyksiä, joita tiede ei välttämättä kysyisi.

Teoskokonaisuuteen kuuluu myös animaatio, jossa Levänluhdasta löydetty pääkallo saa kirjaimellisestikin lihaa luidensa ympärille eli sille on luotu kasvot.

– Olemme jättäneet lopullisen version arvoitukseksi, joten kulmakarvat ja hiukset puuttuvat. Myöskään ihonväriä ei ole määritelty. Teos päättyy siihen, mitä kyseisen henkilön ulkonäöstä pystytään päättelemään tieteellisin perustein, Akuliina Niemi kertoo.

Kuoleman pitkä prosessi

Levänluhdan kautta Felicia Honkasalo, Sinna Virtanen ja Akuliina Niemi ovat joutuneet miettimään myös sekä omaa että yhteiskuntamme suhdetta kuolemaan. Sekä tietenkin sitä, mitä tuonpuoleinen merkitsi levänluhtalaisille.

– Itse ajattelen, että kuolema on pitkällinen prosessi. Se alkaa jo varhaisessa vaiheessa, se näkyy meidän kasvoillamme ryppyinä ja kehittyy meidän sisällämme koko elämämme ajan. Meidän kulttuurissamme pyritään kuitenkin siihen, että kuolema olisi mahdollisimman näkymätön asia. Levänluhdan ihmisille kuolema on varmaankin ollut jotain ihan muuta – ehkä jotakin erityistä, jonka äärellä on haluttu olla. Toisaalta se on voinut olla arkipäiväinenkin asia, Honkasalo toteaa.

Levänluhdan asukkaat hakivat kuolemattomuutta punaisen veden uumenista, mutta nykyihmiselle ikuinen elämä saattaa merkitä biomekaniikan ihmeitä tai ksenotransplantaatiota, jossa ihmiskehoon siirretään korvaavia elimiä muilta lajeilta.

– On pelottava ajatus, jos eläimiä ryhdytään tuottamaan suuremmassa mittakaavassa ihmisten varaosiksi ja lajit sekoittuvat toisiinsa. Myös ajatus kyborgista on nykyisin koko ajan läsnä ja käsinkosketeltava – yritetään elää mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman hyvin, Honkasalo sanoo.

Vaikka tieteessä vallitsevat jo avaruusajan lait, Pohjanmaalla sijaitseva mystinen kalmisto saattaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. Joidenkin viikkojen kuluttua – kuten tuhansia kertoja aiemmin – sen vesi muuttuu jälleen verenpunaiseksi. Ja joillekin tuo verenpunainen vesi on tarjonnut matkan ikuiseen elämään.

Chimera-installaatio on esillä Helsingissä Sinne-galleriassa 8.4. asti. Sieltä se matkaa Vaasan taidehalliin, jossa se on esillä 25.8.-21.10. Avajaisiin valmistuu myös ääniteos, joka hyödyntää binauraalista äänitekniikkaa. Sen avulla voi luoda kolmiulotteista ääntä ja illuusion kosketuksesta. Teoksen voi ladata myöhemmin netistä.

Poliitikkojen puheissa maakunnat ovat merkittävä osa suomalaisuutta, mutta kansalaiset määrittävät itsensä enemmän synnyin- tai asuinpaikkakuntansa kautta. Tuore kyselytytkimus osoittaa, että suomalaisten minäkuvan rakentamisessa maakuntien merkitys on melko vähäinen.

Maakunta-sanalla on monissa yhteyksissä jopa kielteinen kaiku. Stadin ja bönden vastakkainasettelu pitää pintansa niin kauan kuin puhutaan stadista ja böndestä.

Teatteriohjaaja Jussi Sorjanen on törmännyt vähättelevään puheeseen maakunnista. Hänen mielestään se johtuu joko kyynisyydestä, tietämättömyydestä tai silkasta ilkeydestä.

– Toisinaan tuntuu, että Helsinki on suomalaisittain isona kaupunkina kokonaan oma todellisuutensa. Maakuntaa käytetään joskus halventavana terminä: puhutaan jopa maakuntasarjassa toimimisesta. Se on virheellinen ja vahingollinen ajatusmalli.

Heinolalaislähtöisellä Sorjasella on kokemusta teatteri Vanhasta Jukosta Lahdessa – nyt hänellä on loppusuoralla ohjaajakiinnitys Kajaanin kaupunginteatterissa Kainuussa. Hän asuu varsinaisesti Helsingin Kalliossa, joten hän on pohtinut monelta kantilta pääkaupunkiseudun ja maakuntien suhdetta.

– Teatterialalla saatetaan ajatella, että maakunnassakin tekeminen voi olla ihan hyvää, mutta vain maakunnallisella mittapuulla. Tai jos laatu arvioidaan hyväksi, mietitään, että tämähän voisi mennä läpi ihan Helsingissäkin.

Myös Helsingissä saatetaan kokea alemmuutta tai ainakin ihailua esimerkiksi Berliiniä kohtaan, Sorjanen huomauttaa. Helsinkiläistaiteilijat miettivät, että ehkä oma teos menisi läpi ihan Berliinissäkin.

– Kun asuin vielä Heinolassa, ajattelin sen silloin juntimpana paikkana kuin Lahden. Heinola tuntui pieneltä ja tyhjältä, vaikka olihan siellä kaikenlaista toimintaa. Lahti näyttäytyi minulle nuorena kultturellina mekkana.

"Maakunnissa on huonoa itsetuntoa"

Kansainvälisesti kehuja kerännyt oululainen koreografi ja taiteilijaprofessori Pirjo Yli-Maunula tunnistaa pääkaupungin ja maakuntien jännitteen.

– Maakunnissa tehdään yhtä arvokasta työtä kuin muuallakin. Eihän se paikasta ole kiinni. Jorma Uotista lainatakseni: hyvä on hyvää kaikkialla ja paska on paskaa Pariisissakin.

Yli-Maunula törmää välillä hokemaan "Hyvin tehty nousee aina esille, oli se tehty missä vain".

– Rohkenen olla eri mieltä väitteen kanssa. Kyllä maakunnissa on tehtävä isompi ponnistus sen eteen, että taiteellinen työ nousisi valtakunnallisesti esiin, tarkoitetaan sitten mediajulkisuutta tai esiintymismahdollisuuksia. Toki kun Kristian Smeds aikoinaan meni johtamaan Kajaanin kaupunginteatteria, sitä ihmeteltiin. Ajateltiin Smedsin menevän rohkeasti vastavirtaan.

Yli-Maunula on tyytyväinen Pohjois-Pohjanmaahan asuin- ja työskentelypaikkana.

– Apurahoja myönnetään aluepoliittisin perustein ja resurssit tekemiseen ovat kohtuullisen hyvät. Pääkaupunkiseudulla kilpailu on hurjaa.

Koreografi Pirjo Yli-Maunula osaa kuitenkin katsoa peiliin.

– Maakunnissa on huonoa itsetuntoa paikoin. Silloin ajatellaan, että maakunta-etuliite tarkoittaisi jotakin vähempiarvoista, vaikka termin käyttäjä ei sitä tarkoittaisikaan. Asia ymmärretään väärin.

Keskuspaikka alistaa pienempiään

Aluetutkija Timo Aro toteaa pääkaupunkiseudun ylemmyyden muuhun maahan olevan kansainvälinen ilmiö. Keskuspaikan kanssa on yleensä jännitteitä, oli keskuspaikka sitten maan pääkaupunki tai vaikka maakunnan keskus.

– Etelä-Suomessa maakunnat mielletään muuksi Suomeksi. Muu Suomi on Helsingin, pääkaupunkiseudun, Etelä-Suomen ja ruuhka-Suomen ulkopuolista aluetta eli maakuntia. Käsitteet ja retoriikkaa luovat vahvoja mielikuvia ja muokkaavat jopa todellisuutta.

Maakunta-etuliite sisältää Aron mielestä hieman alistavan ja vähättelevän sävyn, vaikka se on myös hallinnollinen ja virallinen termi.

– Maakunta-sanan liittäminen vaikka teatteriin tai yliopistoon helposti latistaa varsinaista asiaa ja osaamiskenttää. Oletuksena on, että muualla olisi tarjolla jotain parempaa. Kuinka siellä oltaisiin edellä asioissa.

Ihmiset harvemmin identifioituvat maakuntaan. Yleensä lahtelainen on mieluummin lahtelainen kuin päijäthämäläinen, muistuttaa tutkija.

Helsinkiläinen saattaa matkustaa Tukholmaan ja kummastella, että kylläpä täällä ollaan edellä Helsinkiä. Timo Aro

Maakunnista on monesti pääkaupunkiseutua vaikeampi päästä positiivisilla asioilla valtakunnalliseen julkisuuteen.

– Pohjoiskarjalainen Kontiolahti on esimerkki vetovoimaisesta ja nuorekkaasta kunnasta, jossa on matala työttömyys ja koulutettua väkeä. Silti kunta saatetaan ajatella syrjäisenä ja takapajuisena. Kontiolahden pitäisi tehdä vuosikymmenten työ, että oikea tieto menisi läpi valtakunnallisesti.

Kanervalan puutarhakaupunginosa Pohjois-Karjalan pääkaupungissa Joensuussa muistuttaa puolestaan äänestyskäyttäymiseltään ja asukasprofiililtaan Helsingin Kalliota, mutta harvemmin siitä julkisuudessa kerrotaan.

Maakunnissa on omat asenteensa keskuspaikkaa kohtaan: pelkoa, ihailua, tietoa ja tietämättömyyttä. Etelä-Suomesta sisämaahan mentäessä pääkaupunkiseutu muuttuu nopeasti negatiiviseksi puheeksi "etelästä siellä jossain", toteaa Aro.

Pienuus ja suuruus on suhteellinen käsite. Aina tuntuu löytyvän jotain, joka on omaa ylempänä.

– Helsinkiläinen saattaa matkustaa Tukholmaan ja kummastella, että kylläpä täällä ollaan edellä Helsinkiä. Ja Tukholmasta katsoen Lontoo voi tuntua Tukholmaa kiinnostavammalta.

Jokainen yliopisto sijaitsee maakunnassa

Yliopistot niputetaan joskus yliopistoiksi ja maakuntayliopistoiksi. Maakuntayliopisto antaa kaiun, että se palvelisi vain oman maakuntansa väkeä eikä tehty tiede olisi yhtä korkeatasoista kuin suuremmissa ympyröissä.

Itä-Suomen yliopiston pohjoissavolainen rehtori Jukka Mönkkönen kuulee termiä maakuntayliopisto silloin tällöin, vaikka Uusimaakin on maakunta. Kuitenkaan Helsingin yliopistoa ei kutsuta maakuntayliopistoksi.

– Olen aina sanonut, että jokainen yliopisto sijaitsee maakunnassa. Yliopistot ovat ennen kaikkea kansainvälisiä toimijoita, mikä kohottaa niiden kansallista ja viime kädessä alueellistakin merkitystä.

Maanantai: Elokuviin

Tallinnan vanhimmassa edelleen toiminnassa olevassa elokuvateatterissa Kino Sõpruksessa näytetään festivaalin ajan arki-iltaisin dokumentteja. Ohjelman avaa ilmastonmuutosta käsittelevä dokumentti An Inconvenient Sequel, joka on jatkoa vuonna 2006 ilmestyneelle dokumentille An Inconvenient Truth (Epämiellyttävä totuus). Jatko-osassa Nobel-palkittu poliitikko ja ympäristöktivisti Al Gore kysyy, onko ilmaston kannalta mikään muuttunut 12 vuodessa.

Kino Sõprus (Vana-Posti 8) maanantaina 2.4. klo 21. Liput 5,50 e.

Tiistai: Galleriakierrokselle

Tallinna Teisipäev (Tallinnnan Tiistai) -tapahtumassa pääsee kurkistamaan pintaa syvemmälle viiteen tallinnalaiseen taidegalleriaan. Galleristit ja taiteilijat kierrättävät yleisöä näyttelyissä ja kertovat esillä olevista teoksista. Osassa gallerioista on myös elävää musiikkia ja kaikki viisi galleriaa ovat poikkeuksellisesti auki kello kymmeneen saakka illalla.

Galerii Positiiv (Roo 21 a), Okapi Galerii (Niguliste 2), EKA Galerii (Vabaduse väljak 6), Temnikova & Kasela -galerii (Lastenkodu 1) ja Vaal Galerii (Tartu maantee 80d) tiistaina 3.4. klo 17 – 22. Vapaa pääsy.

Keskiviikko: Taco-illalliselle tallinnalaiskotiin

Tallinn Music Week on kaiken muun lisäksi myös ruokafestivaali. Monessa ravintolassa voi viikon ajan tilata annoksia erityiseltä festivaaliruokalistalta, mutta seikkailunhaluisempi saattaa löytää itsensä vaikkapa meksikolaisten ystävysten kotoa syömästä tacoja. Arina, Carlos, Erik ja Leonardo pitävät pop up -ravintolaa kotonaan Kalamajan kaupunginosassa. Sisään pääsee soittamalla numeroon +372 504 3740.

Kungla 22 keskiviikkona 6.4. kello 19:30 – 21:30. Illallisen hinta 15 e.

Torstai: Jazz-klubille

Vapaudenaukion laidalla sijaitseva Philly Joe on tämän hetken elävin jazzklubi Tallinnassa. Torstai-illan aikana lavalle nousee useita yhtyeitä, joista illan viimeisenä esiintyvää kymmenhenkistä Trump Conceptionia pidetään yhtenä Baltian lupaavimmista uusista jazzkokoonpanoista. Yhtye taiteilee jossakin jazzin, maailmanmusiikin ja funkin välimaastossa.

Philly Joe (Vabaduse väljak 10) torstaina 5.4. klo 21– 1:30. Liput 13,50 e.

Perjantai: Säkkipillibileisiin

Viron tämän hetken suosituimmat artistit eivät ole räppäreitä tai rokkareita – vaan kansanmuusikoita. Mistä Viron folkmusiikkibuumi johtuu? Siitä voi koettaa ottaa selvää perjantaina, kun Vaba Lava -teatterikeskuksessa esiintyy maan ykkösfolkyhtye Trad. Attack!, jonka keikoilla yleisö pogoaa säkkipillin tahdissa. Illan aikana lavalle nousee myös Curly Strings -bändi, jonka parin vuoden takaisen Kauges Külas -kesähitin jokainen virolainen osaa laulaa vaikka unissaan.

Vaba Lava (Telliskivi 60a, C1) perjantaina 6.4. klo 19:30 – 1. Liput 18,50 e.

Lauantai: Metallikeikalle

Jos kaipaat synkkyyttä, suuntaa lauantai-iltana vanhan kaupungin ytimeen. Von Krahl -teatterikompleksissa esiintyy neljätoista metalli-, hardcore-, shoegaze- ja punk-bändiä seitsemästä eri maasta. Lavalla nähdään muun muassa ”brutaalia death metallia” soittava virolainen Neoandertals, joka kertoo inspiroituvansa neandertalinihmisten pimeästä puolesta.

Von Krahl -teatteri (Rataskaevu 10) lauantaina 7.4. klo 18 – 2. Liput 15,50 e.

Sunnuntai: Design-ostoksille

Entinen voimalaitos lähellä satamaa muuttuu sunnuntaina isoksi designtoriksi, jossa on myynnissä yli sadan tämän hetken kiinnostavimman virolaisen, latvialaisen ja liettualaisen suunnittelijan suunnittelemia vaatteita, koruja, asusteita, keramiikkaa, mattoja, huonekaluja ja paljon muuta.

Kulttuurikatel (Põhja pst. 27a) sunnuntana 8.4. kello 11 – 19. Sisäänpääsy 1 e.

Festivaalin koko ohjelma on nähtävissä täällä.

Valeperspektiivi ja orkesterimonttu. Kuinka monesta modernista elokuvateatterista löytyy sellaisia? Helsinkiläinen elokuvateatteri Orion on yksi harvoista lähes alkuperäisessä kunnossa säilyneistä perinteisistä suomalaisista elokuvapyhätöistä.

Orion, alkuperäiseltä nimeltään Bio Athena on arkkitehti Martti Välikankaan vuonna 1928 valmistunut art deco -luomus. Se toimii edelleen siinä tarkoituksessa, johon se rakennettiin.

Alun perin tilassa esitettiin mykkäfilmejä, nyt siellä pyörii Kansallisen audiovisuaalisen instituutin, Kavin, ohjelmisto. Kavi on Orionissa vuokralla ja käyttää tilaa elokuvateatterinaan.

Mutta kuinka kauan? Sitä kysyy moni juuri nyt.

Kavi saattaa siirtää elokuvatoimintansa Helsingin Keskustakirjastoon, joka valmistuu vuoden lopussa. Asiasta käyvät parhaillaan neuvotteluja Helsingin kaupunki ja Senaattikiinteistöt.

– Mitään päätöksiä ei ole vielä tehty ja tilanne on edelleen auki. Me odottelemme, mihin suuntaan neuvottelut kallistuvat. Meillä on edelleen vuokrasopimus Orioniin, jota jatketaan, jos on tarpeen, sanoo Kavin apulaisjohtaja Kirsi Raitaranta.

Raitarannan mukaan muuttoa ydinkeskustaan puoltaisi parempi näkyvyys Kavin työlle.

– Elokuvakulttuurin edistämisen osalta se olisi hieno mahdollisuus, hän sanoo.

Elokuvateatterihelmet ovat harvasssa

Helsingin vanhimman yhä käytössä olevan elokuvateatterin tulevaisuus herättää intohimoja jo etukäteen. Tuoreessa muistissa ovat Lappeenrannan perinteiset leffasalit Nuijamies vuodelta 1954 ja Kino-Aula vuodelta 1938, jotka Finnkino osti ja lopetti viime kesänä.

Finnkinon kaupat vähensivät vanhojen salien määrää entisestään. Helmiä saattaa löytyä vielä maakunnista ja pienemmistä kaupungeista.

– Niitä on tällä hetkellä aika vähän. Tammisaaressa on pitkään toiminut Bio Forum ja Karjaalla Bio Pallas. Ne ovat ainutlaatuisia, sanoo Helsingin kaupunginmuseon tutkija Johanna Björkman.

Monessa entisessä elokuvasalissa pelataan nykyisin biljardia, pidetään uskonnollisten yhteisöjen kokouksia tai bailataan yökerhoissa. Helsinkiläisessä elokuvateatteri Bristolissa on tätä nykyä kuntosali.

Orionin tilat kiinnostavat jo nyt

Palataan Orioniin. Sen omistaa taloyhtiö Erkinlinna, jonka hallitus on tietoinen Kavin suunnitelmista ja mahdollisesta muutosta. Isännöitsijä Peter Estlander kertoo, että Orionista on jo kyselty, vaikka uusien vuokralaisten hakua ei ole edes aloitettu.

– Tähän mennessä kolme porukkaa on lähestynyt meitä ja ilmoittanut, että jos he saavat Orionin, siellä jatkuu elokuvateatteritoiminta.

Estlanderin mukaan kyseessä ei ole Finnkino vaan pienemmät yrittäjät.

– Jotkut ovat puhuneet siitä, että on tulossa uusi buumi, että täällä olisi jonkinlaista tarjoilua, mutta en tiedä siitä enempää, Estlander sanoo.

Estlanderin mukaan Kavin mahdollisesti lähdöstä on keskusteltu yhtiökokouksessa. Kantana on ollut se, että tila jatkaa elokuvateatterina, kunhan sopiva vuokaralainen löytyy.

– Meillä on ollut huonoja kokemuksia naapurissa olevasta saksalaisesta kirkosta. Siitä tehtiin yökerho ja se häiritsi aikanaan taloyhtiötä. Missään nimessä sellaista toimintaa ei Orioniin oteta.

Orionin sisätilaa ei ole suojeltu

Orionin tekee erityiseksi se, että julkisivu on suojeltu asemakaavassa, mutta elokuvateatterin sisätiloja ei. Siitäkään huolimatta, että ne ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaat.

– Kaava on laadittu 1990-luvulla ja silloin sisätilojen suojelu ei ollut vielä niin tyypillistä Helsingissä. Jos nyt tehtäisiin uusi asemakaava, museo esittäisi todennäköisesti elokuvateatterin suojelua, tutkija Johanna Björkman sanoo.

Suojeltu tai ei, taloyhtiön isännöitsijä kertoo, että interiöörin säilyttäminen nykyisellään on ollut keskusteluissa lähtökohta.

– Tietysti täytyy aina neuvotella. Kaikki riippuu siitä, kuka tänne tulee ja mitä sovitaan, Estlander sanoo.

Myös vanhat ravintolat, apteekit ja pankit vaarassa

Interiöörit ovat säilyneet Suomessa julkisivuja huonommin. Sisätiloja on alettu suojella enemmän vasta 2000-luvulla. Kaikkein suurin muutospaine kohdistuu yksityisten omistamiin liiketiloihin.

– Puhutaan ravintoloista, kahviloista, apteekeista, jotka ovat kadonneet yksi toisensa jälkeen. Myös pankkisalit ovat olleet hyvin uhanalainen sisätilatyyppi. Alkuperäisiä konttoreita on enää vähän jäljellä, Björkman sanoo.

Björkman nostaa hankalina tapauksina esiin myös yksityiset ravintolat, joiden ilmettä päivitetään jopa muutaman vuoden välein.

– Ihmiset eivät näe arvoa vanhalla ja patinalla. Usein mennään trendien mukaan ja halutaan uudistuksia, eikä pohdita, mikä on tilan alkuperäinen olemus ja voisiko sitä kunnostaa. Aina ei tarvitse tehdä radikaaleja muutoksia, Björkman muistuttaa.

Julkisen vallan omistamien rakennusten ja kirkkojen interiöörit ovat aivan toinen luku. Ne ovat helpompia tapauksia. Valtioneuvoston linnan, Säätytalon tai Eduskuntatalon säilyttämistä alkuperäisessä asussa harvempi kyseenalaistaa.

Laki ei auta, jos ei ole tahtoa

Rakennuksia voi suojella kahdella tavalla: asemakaavalla tai niin kutsutulla lars-lailla, eli lailla rakennusperinnön suojelemisesta. Jälkimmäinen keino on harvinainen.

Lars-lailla on Helsingissä suojeltu parikymmentä kohdetta, niiden joukossa muun muassa Finlandia-talo, Olympiastadion ja Kansalliskirjasto. Sen sijaan asemakaavalla on Helsingissä otettu kantaa noin 4 000 rakennukseen.

Samanlainen suhdeluku pätee muuallakin Suomessa. Lakikaan ei kuitenkaan auta, jos ei ole tahtoa säilyttää.

– Pidän tärkeänä, että sekä omistaja että asiakkaat ymmärtävät sisätilan kulttuurihistoriallisen arvon ja vaalivat sitä omalähtöisesti. Ei aina tarvitse olla niin, että joku tulee osoittamaan, että tämä pitää suojella, Björkman sanoo.

Vahinkoja voi syntyä, jos omistajilta puuttuu pieteetti. Museoviraston osastonjohtaja Mikko Härön mukaan kaikkien olisi kuitenkin syytä katsoa peiliin, myös viranomaisten, joiden pitäisi olla paremmin selvillä siitä, mitkä kohteet pitää turvata.

– Kulttuuriperintö liittyy kaikkeen ja sitä on joka paikassa. Museovirasto ei pysty olemaan kaikkialla. Meillä ei ole siihen apparaatteja. Me emme ole mikään suojelupoliisi, Härö sanoo.

Joutsen-apteekki on lajinsa viimeinen

Orionin naapurissa sijaitsee toinen rakennushistoriallinen helmi. Vuonna 1912 aloittanut Joutsen, jugend-apteekki, lajissaan viimeinen alkuperäisessä käytössä säilynyt. Myös sen tulevaisuus on auki.

Tilassa vuokralla oleva apteekkari Bengt Mattila lähtee Joutsenesta toukokuussa. Samalla apteekkitoiminta lakkaa.

Joutsen-apteekin ovi käy arkiaamuna harvakseltaan. Se on yksi syistä, miksi Mattila päätti lähteä.

– Sijainti on A ja O myös apteekkitoiminnassa ja me olemme väärässä paikassa, Mattila sanoo.

Mattila yritti säilyttää tappiollisen Joutsenen itsellään sivuapteekkina, mutta ei saanut siihen viranomaisilta lupaa. Joutsenen apteekkioikeus meni uudelle apteekkarille, joka kuitenkin joutuu avaamaan liikkeensä Vuosaaressa. Siksi Joutsen sulkee ovensa.

Joutseneen kaavaillaan tasokasta viinibaaria

Tilanne Joutsenessa on myös toisella tapaa kimurantti. Interiööri on suojeltu vahvasti sekä lars-lailla että asemakaavalla. Tilan omistaa Varma, mutta suojellut kalusteet paikasta lähtevä vuokralainen eli Mattila.

– Se on mielenkiintoinen tilanne, ei vain minun vaan myös vuokranantajan kannalta, koska heidänkin on vaikea tehdä täällä jotain, joka sotisi suojelupäätöstä vastaan, Mattila toteaa.

Siitä, mitä tilalle tapahtuu on Mattilan mukaan ollut suunnitelmia, jotka ovat tosin vielä avoinna.

– Suunnitelmat tähtäävät tällä hetkellä siihen, että tänne tulisi tasokas viinibaari. Ideana olisi se, että miljöö pysyisi eli toiminta jatkuisi näissä puitteissa, näiden kalusteiden kanssa ja apteekin henki toivottavasti säilyisi, Mattila sanoo.

Mutkikkaaseen tilanteeseen on siis Mattilan mukaan löytymässä ratkaisu.

– Ajatuksena on, että ravintoloitsija, joka on tänne suunnitteilla, lunastaisi kalusteet ja jatkaisi vuokralla. Uskon, että tästä tulee ihan hyvä.

Tilan omistava Varma ei halua kommentoida Joutsenen tulevaisuudesta mitään ennen kuin se on neuvotellut Museoviraston kanssa.

Rahapula kaatoi Joutsen-museon

Mattila on aina arvostanut Joutsenen kulttuurihistoriallisesti arvokkaita sisätiloja. Ne olivat yksi syy, miksi hän halusi paikkaan apteekkariksi 1990-luvun lopussa.

Mies perusti kellariin jopa yksityisen apteekkimuseon ja kaavaili koko tilan muuttamista museoksi. Suunnitelma kaatui rahoitukseen. Kuka sellaisen maksaisi?

– Pahin pelkoni on ollut se, että kalusteet huutokaupataan, että kokonaisuus pirstoutuu ja hajoaa maailmalle. Se on ollut aika monen vanhan apteekin kohtalo viime vuosikymmeninä.

Mattila korostaa, että hänellä ei ole ollut vaikeuksia yhdistää modernia apteekkitoimintaa ja vanhaa sisustusta. Päinvastoin.

Tiskin yli asiointi on nykyisinä itsepalvelumyymälöiden aikoina eksoottista. Siitä syntyy luontevaa keskustelua asiakkaiden kanssa.

– Asiakkaat ovat sanoneet, että on terapiaa tulla hetkeksi istumaan Joutsenen penkille. Täällä saa olla hetken rauhassa hektisen kiireen keskellä, Mattila sanoo.

Kun toukokuu koittaa, Mattila sulkee Joutsenen oven perässään haikeana.

– Mutta ihan hyvällä mielellä kuitenkin, jos, niin kuin toiveena on, että löydämme ratkaisun, jossa miljöö säilyy.

Juttua varten on haastateltu myös arkkitehti Mikko Lindqvistiä ja kulttuuriympäristöpäällikkö Sari Sarestoa Helsingin kaupunginmuseosta.

– Jos tämä on joka päivä tällaista, niin huh huh! Että voitteko vähän hidastaa, Joona Koivisto kertoo kameralle ensikokemuksistaan au pairina Miamissa.

Nuori mies on pistetty sateenkaariperheeseen, johon kuuluu kahden sarkastista huumoria viljelevän partaveikon lisäksi myös villiltä vaikuttava Lucas-poika.

Halloween-bileissä Joona on puettu pizzaksi ja perheen isännät taas strösseleillä koristelluksi donitsiksi ja sinappia pursuavaksi hot dogiksi. Lapsilauma hyppii sohvalla, kiljuu ja huutaa. Joona katselee ympärilleen epäuskoisena.

Neea Autiolle taas uusi perhe on niin suuren luokan pettymys, että hän purskahtelee vähän väliä itkuun. Meluisalta vaikuttava perhe asustaa Miamissa hieman romuluisemmalla alueella, jatkuvasti karkkia mussuttavat lapset ovat rauhattomia ja kotitalo epäsiisti. Oman huoneensa Neea kokee vähemmän viihtyisänä.

– Miksi tämän perheen piti olla tällainen, Neea purkautuu ja ryhtyy samalla suunnittelemana muuttoa muualle.

Aikuistumisen jännitystä

Tällaisista episodeista koostuu jo viidettä kauttaan käyvä Yle Areenan au pairien arjesta ja kommelluksista kertoava sarja, josta on tullut katsojien kestosuosikki. Viime vuoden keväänä se oli Areenan ylivoimaisesti katsotuin asiaohjelma, jonka jokainen jakso sai yli 100 000 katsojaa.

Asiaohjelmien tilaajan Ari Ylä-Anttilan mukaan sarjan suosion salaisuus perustuu selkeään peruslähtökohtaan, eli aikuistumiseen.

– Kyse on on itsenäistymisen ja turvallisen kodin rajapinnasta, mikä jo sinänsä on jännittävä ja vähän pelottavakin asia. Normaalistihan itsenäistyvä nuori aikuinen lähtee jonnekin toiselle kotimaan paikkakunnalle tai mahdollisesti johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin opiskelemaan. Au pairit -sarjassa lisätään kierroksia ja mennään kauemmaksi, todella suuriin metropoleihin.

Kulttuurierojen kirjoa

Au paireissa onkin ehditty jo seikkailla Lontoossa, Los Angelesissa, Kanadan Vancouverissa, Australian Sydneyssa ja nyt siis Floridan Miamissa. Sarjan kautta voi myös tarkastella kohdemaiden arkipäivää ja kulttuurieroja suhteessa Suomeen.

– Eihän tuollainen sarja voi antaa kaikenkattavaa läpileikkausta kokonaisesta yhteiskunnasta, mutta kyllähän se jossakin määrin avaa paikallista elämänmuotoa. Esimerkiksi Yhdysvallat on hyvin erilainen maa, jos sitä tarkastelee Los Angelesista tai Trumpin sydänmailta Keskilännestä. Näissä Miami-kauden jaksoissa isäntäperheet ovat melko erilaisia niin kulttuuriltaan kuin tulotasoiltaankin. Suomessa kukaan ei voisi julkisesti sanoa, että meidän perheessämme annetaan lapsille piiskaa, Ylä-Anttila toteaa ja viittaa jaksoon, jossa amerikkalaisperheen vanhemmat kertovat kasvatusperiaatteidensa edustavan old schoolia, mikä tarkoittaa lasten läimimistä.

Erityisen suosittu au pair -sarja on ollut nuorten naisten keskuudessa, mikä on muutenkin haasteellinen katsojaryhmä.

– Kaikille suomalaisilla medioilla on vaikeuksia tavoittaa tällaista kohderyhmää. Erilaiset kansallisvaltioon liittyvät kysymykset ja tietenkin suomen kieli suojasivat meitä aikansa, mutta nyt nämä kansainväliset jätit, kuten Facebook ja Netflix ovat vahvoilla ja kilpailevat suomalaisten ja muidenkin ajasta.

Pääasiassa au pair -sarja on saanut positiivista palautetta, mutta siihen on suhtauduttu kielteisestikin.

– Että miksi tällaista roskaa tehdään – se on joskus yleinen suhtautuminen reality-sarjoihin. Tämä on pitkälti sukupolvikysymys. Enemmän palautetta tulee esimerkiksi päähenkilöiden käyttäytymisestä, ei päähenkilöistä sinänsä, Ylä-Anttila summaa.

Nyt mennään Kiinaan

Mutta kuinka suosittua au pair -toiminta on suomalaisten keskuudessa? Tarkkoja tilastoja au pairien nykymäärästä ei ole, mutta ainakin Yhdysvaltoihin lähteneiden määrä on laskenut, kerrotaan Suomen Nuorisoyhteistyö - Allianssi -järjestöstä.

– Tällä hetkellä mennään etenkin Australiaan, Uuteen Seelantiin ja Kiinaan. Yksi syy on se, että näihin maihin on helpompi päästä kuin Yhdysvaltoihin. Niissä voi olla myös lyhyemmän ajanjakson, kokonaista vuotta ei näissä maissa au pairina tarvitse viettää, nuorisovaihtovastaava Tiina Hokkanen kertoo.

Lisää aiheesta täällä.

Suomalainen tanssielokuva sai taas uuden sulan hattuunsa, kun Sami Hokkasen ohjaama The Little Things voitti hiljattain kansainvälisen pääpalkinnon italialaisessa Tanssi minuutissa -kilpailussa.

Hokkasen 60 sekunnin pituinen humoristinen elokuva syntyi työpajassa, jonka alan islantilainen konkari Helena Jónsdóttir veti. Hän on kouluttanut paljon suomalaisia tanssielokuvantekijöitä eri yhteyksissä sekä Suomessa että ulkomailla.

– Yritin haastaa itseni pois teatterin perinteisestä kerronnasta ja pilkkoa sitä. Sitä kautta löysin uuden tavan kertoa tarinaa, Sami Hokkanen sanoo.

Hän on yksi uusista suomalaisista tanssielokuvantekijöistä, jonka tuore elokuva Paikka on mukana tämänvuotisella Loikka-festivaalilla.

Hokkanen tunnetaan näyttelijänä, joka on sittemmin alkanut ohjata.

Tanssielokuvan hän löysi muutama vuosi sitten. Avopuoliso on tanssija-koreografi Vilma Tihilä, joka tanssii Hokkasen uusimmassa elokuvassa.

– Keho on kommunikaatiovälineenä kaikkein nopein, puhtain ja vilpittömin. Kehon kerronta kiinnostaa, Hokkanen toteaa.

”En olisi täällä, jollei Loikka olisi lippulaiva”

Suomalaiset tanssielokuvantekijät ovat menestyneet jo vuosia kansainvälisillä festivaaleilla, vaikka taidemuodon tukeminen on vielä lapsenkengissä Suomessa.

Elokuvat tehdään pääasiassa kengännauhabudjetilla ja kavereiden tuella.

Se ei ole kuitenkaan jarruttanut taidemuodon kehitystä.

Loikka-festivaalilla jo useana vuonna vieraillut tanskalainen elokuvantekijä Maia Elisabeth Sørensen toteaa, että suomalaiset tekevät tanssielokuvia, joita on helppo seurata missä päin maailmaa tahansa.

– Suomalaisilla on vahva kerron taju ja selkeä oma kieli, Sørensen sanoo.

Hän pitää Loikka-festivaalia yhtenä taidemuodon tärkeimmistä kansainvälisistä lippulaivoista.

– En tulisi tänne, jos niin ei olisi.

Tanskalaisen elokuvantekijän mielestä suomalaisten menestys maailmalla on Loikan ansiota. Suomalaisten teokset tulevat vastaan festivaalien kilpasarjojen top-listoilla. Tanssielokuvia voi nähdä pääasiassa alan festivaaleilla sekä verkossa.

– Vahva festivaali vaikuttaa taiteellisen tason nousuun. Se on Suomessa nähtävissä, Sørensen toteaa.

Hän kehuu Loikan kansainvälistä taiteilijavieraita, vahvaa ja monipuolista ohjelmistoa sekä uuden kokeilemista.

Tänä vuonna Loikka esittää ensi kertaa virtual reality -teoksia, joissa katsojista tulee osa elämystä.

Helsinkiin saapuu lajityypin kärkinimiä, kuten sveitsiläinen koreografi Gilles Jobin.

”Ala kasvaa kuin lumipallo”

Tanssija-koreografi Vilma Tihilä löysi tanssielokuvan Loikka-festivaalin yleisötyön ansiosta. Tapahtuman nykyinen taiteellinen johtaja Kati Kallio toi Turun konservatorion tanssiopiskelijat Helsinkiin kymmenisen vuotta sitten katsomaan tanssielokuvia.

Tihilä oli yksi heistä.

– Menin sanattomaksi, kun tajusin, että tällaisia elokuvia on. Minulle oli siitä hetkestä lähtien selvää, että tieni vie tanssielokuvan suuntaan, Tihilä sanoo.

Hän on kouluttanut itseään elokuvantekijänä. Kameratyöskentelyn ja editoinnin perusasioiden ymmärtäminen auttaa tanssielokuvan koreografian tekemisessä.

Se on väistämättä erilaista kuin liikkeen tekeminen katsomossa istuvalle yleisölle.

– Elokuvanteossa täytyy pystyä ottamaan huomioon useammat kuvakulmat. Tanssia voi katsoa siinä mistä suunnasta tahansa, Tihilä sanoo.

Tanssielokuvantekijöiden porukka on pieni kansainvälinen yhteisö, joka tapaa toisiaan alan festivaaleilla.

Kotimainen tekijäkunta on Tihilän mukaan kehittynyt viime vuosina huimaa vauhtia.

– Se on kuin lumipallo, joka pyörii ja kasvaa koko ajan, Tihilä toteaa.

Loikka-tanssielokuvafestivaali pidetään 5.–8.4.

Isonkyrön Levänluhdan vesikalmiston uudestaan julkisuuteen nostanut taiteilijaryhmä saa tämänvuotisen Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset.

Honkasalo-Niemi-Virtanen-nimeä käyttävä ryhmä on pohtinut teoksissaan ihmisluita pulppuavan lähteen luonnetta.

Ryhmän jäsenet ovat kuvataiteilija Felicia Honkasalo, kuvataiteilija ja trumpetisti Akuliina Niemi sekä dramaturgi Sinna Virtanen.

He ovat tehneet sekä esityksiä että näyttelyitä vuodesta 2015. Ryhmän kiinnostuksen kohteena ovat historia ja esihistoria.

Ensimmäiset teokset käsittelivät brittiläistä paleontologia Mary Anningia. Anning (1799–1847) tuli tunnetuksi merkittävänä fossiilien kerääjänä, joka vaikutti varhaisen paleontologian kehittymiseen.

Kritiikin kannukset -valintaraadin mukaan ryhmän teoksissa käy ilmi ryhmätyön ja tutkimuksellisuuden merkitys taiteelliseen ilmaisuun ja lopputulokseen.

Raati vaikuttui tavasta, jolla kolmen taiteilijan yhteistyöstä syntyy aidosti monikollisia teoksia.

Arvostelijain liiton Kritiikin kannukset on jaettu vuodesta 1961.

Tampereen Sorsapuiston huippusuosittu kesäkonsertti järjestetään taas tänä kesänä. Tampere Filharmonia esiintyy 10. elokuuta. Konsertin maksaa Tampereen Sähkölaitos eli yleisölle konsertti on ilmainen.

Santtu-Matias Rouvalin johtaman orkesterin solisteiksi saapuvat Tampereen Työväen Teatterin musikaalitähdet Petra Karjalainen ja Saska Pulkkinen. Illan aikana kuullaan muun muassa säveltäjä Leonard Bernsteinin tunnetuimman teoksen West Side Storyn lauluja ja sinfonisia tansseja.

Rouvalin mukaan puistokonserttiin halutaan tuoda teatterikaupungin näkökulmaa. Hän perustelee tiedotteessa ohjelmaa myös sillä, että tänä vuonna on myös Teatterikesän 50-vuotisjuhlat ja Bernsteinin 100-vuotisjuhla.

– On hauskaa avata kausi puistossa, siellä on tähän asti ollut joka kerta tosi hyvä meininki, puisto on ollut täynnä jengiä ja se on ollut tosi hauskaa! Pitää vaan toivoa, että aurinko paistaa, sanoo Santtu-Matias Rouvali.

Konserttia ei järjestetty vuonna 2017 rahapulan takia. Kesän konsertin järjestävät Tampere-talo ja Tampereen Sähkölaitos.

Kansainvälinen, brittiläinen Booker-kirjallisuuspalkinto on joutunut erikoisen kohun keskelle.

Brittilehti The Guardian kertoo, että palkinnon jakava Booker-säätiö on soutanut ja huovannut käytäntöjensä kanssa Kiinan painostuksesta.

Kansainvälisen Booker-palkinnon ehdokkaana on taiwanilainen kirjailija Wu Ming-Yi, joka esiteltiin maaliskuussa kirjallisuuspalkinnon sivuilla ensin Taiwanista kotoisin olevaksi kirjailijaksi, mutta Kiinan painostuksesta kirjailijan kotimaaksi merkittiin myöhemmin Taiwan, Kiina.

Kiina pitää Taiwania Kiinan osana, eikä tunnusta sitä itsenäiseksi valtioksi.

Myös muutamat lentoyhtiöt, kuten Lufthansa ja British Airways ovat The Guardianin mukaan pudottaneet Taiwanin nimenä pois lentokohteistaan.

Wu Ming-Yi on ehdolla kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi romaanillaan The Stolen Bicycle.

Kotimaan vaihdos sai kirjailijan teroittamaan Facebookissa, ettei muutos ollut hänen henkilökohtainen kantansa asiassa. Vastalauseensa ilmaisi pian myös Taiwanin kulttuuriministeriö, joka totesi, ettei Booker-säätiön pidä taipua ulkoiseen painostukseen.

Kansainvälisen Booker-palkinnon Facebook-tili täyttyi vastalauseista, ja Booker-säätiö päätti perua toimenpiteensä ja palauttaa Wu Ming-Yin sivuillaan jälleen Taiwanista olevaksi kirjailijaksi.

Säätiön mukaan se kuuli asianosaisia, ja keskusteli maihin liittyvästä terminologiasta Britannian ulko- ja kansainyhteisöasianministeriön kanssa.

Tulevaisuudessa kansainvälisen Booker-palkinnon ehdokkaat ilmoitetaan maittain tai alueittain, säätiö tiedotti keskiviikkona ja kiirehti kertomaan, ettei kansainvälinen Booker-palkinto perustu kansallisuuteen.

Taiwanilaiskirjailija vastasi säätiön suunnanvaihtoon Facebookissa. Hän totesi, ettei muutos ehkä ollut vastaus hänen vaan kirjallisuuden tahtoon.

Booker-säätiö vakuutti kirjailijan mukaan hänet siitä, että kirjallisuus perustuu rehellisyyteen ja vapauteen.

Kansainvälinen Booker-palkinto jaetaan englanniksi käännetylle kirjalle, joka on julkaistu Britanniassa.

Viime vuonna palkinnon sai israelilainen David Grossman teoksellaan A Horse Walks into a Bar.

Palkintosumma 50 000 puntaa, eli noin 57 000 euroa. Summa jaetaan kirjailijan ja kääntäjän kesken.