Urbaanin elämän kommervenkkeihin kyllästynyt nuori nainen haluaa lepuuttaa riekaleisia hermojaan ja muuttaa kolmeksi kuukaudeksi syrjäiseen kyläyhteisöön, jossa ollaan omavaraisia ja toimitaan luonnon ehdoilla. Aluksi elämä tuntuu aivan ihanalta, mutta eipä aikaakaan niin voi kauhistus: idyllin takaa alkaa paljastua outoja ja häiritseviä asioita. Unelmana alkanut irtiotto muuttuu kieroutuneen painajaisen väärän vänkyräksi peilikuvaksi.

Kuulostaako tutulta? Uusi kotimainen kauhuelokuva, Kyrsyä, kulkee Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen (1968) , M. Night Shyamalanin Kylän (2004) ja etenkin Robin Hardyn Uhrijuhlan (1973) jalanjäljissä.

– Rosemaryn painajainen ja Uhrijuhla olivat elokuvia, joita luukutettiin esituotannon aikana paljonkin. En ole ollut aiemmin Uhrijuhlan kulttiseuraaja, mutta se on yhdistellyt eri genrejä toisiinsa loistavalla tavalla. Elokuva antoi myös ajatuksen siitä, että itsekin voi lähteä kokeilemaan jotakin aivan erilaista, ohjaaja Roope Olenius sanoo.

Kyrsyän juuret ovat muutenkin 1970-luvun kauhussa – digitaalisia tietokone-efektejä elokuvassa ei oikeastaan ole, tai ei salamannopeaa leikkausrytmiäkään.

– Kyse ei ole nykypäivän kauhusta, jossa veri lentää ja jossa mellastavat yliluonnolliset hirviöt ja zombit. Halusimme tehdä klassista kauhua, joka syttyy pikkuhiljaa ja hiipii ikään kuin takaoven kautta alitajuntaan, Olenius kertoo.

Tosin veri roiskahtelee Kyrsyässäkin – mutta vasta loppupuolella ja varsin yllättävästä paikasta.

Provosoivaa junttikauhua

Kyrsyän tematiikan punaisena lankana kulkee etenkin vaihtoehtoisen ja ei-normatiivisen elämäntyylin oikeutus – kuka tai mikä määrittelee sen, kuinka ihmisen pitäisi elää ja millaista on hyvä elämä.

– Me länsimaalaiset oletamme usein, että koko maailma toimii samalla tavalla kuten mekin. Se ei kuitenkaan ole aina se oikea tapa – enkä nyt sano, että kyrsyäläisten versio olisi yhtään parempi. Kyse on siitä, että kenellä on oikeus sanoa, että joku tekee jonkun asian suhteen oikein tai väärin, Roope Olenius sanoo.

Kyrsyään on ujutettu myös ympäristökritiikkiä ja sen tematiikkaan kuuluvat niin seksuaalisuus kuin naisten oikeudetkin.

– Itse pidän siitä, että elokuva haastaa katsojan, että katsoja joutuu käyttämään omia aivojaan ja miettimään, mistä tässä on kyse ja mitä mieltä olen tästä asiasta. Toivoisin, että me myös yhteiskuntana liikkuisimme enemmän tällaiseen suuntaan. Suomessa ja muuallakin länsimaissa on korkea koulutustaso ja meillä pitäisi olla mahdollisuuksia kyetä tekemään päätöksiä omista asioitamme, mutta olemme kuitenkin varsin helposti ohjailtavissa, Olenius pohtii.

Vaikka Kyrsyään liittyy monimuotoisempaakin arvomaailmaa, sitä markkinoidaan katsojille junttikauhuelokuvana. Samaa genreä on edustanut muun muassa Olli Soinion Kuutamosonaatti ( 1988). Kumpikin kertoo urbaanin ja vähemmän urbaanin näkökulman yhteentörmäyksestä, Soinion elokuva tosin komediallisemmalla otteella.

– Junttikauhuilun vaarana voi tietenkin olla tietynlainen leima, mutta tällä tavalla voi myös herätellä ihmisiä. Ja ehkä vähän provosoidakin, Roope Olenius sanoo.

Uuden elokuvan murros

300 000 euron budjetilla toteutettu Kyrsyä edustaa kotimaisessa elokuvassa uutta tekotapaa. Elokuvasäätiöltä ei ole edes yritetty hakea tukea, vaan rahat on saatu kasaan sponsoreilta, yhteistyökumppaneilta, sijoittajilta ja tuotantoyhtiöltä. Lisäksi kuvaukset on tehty pääkaupunkiseudun ulkopuolella – Porissa ja Loimaalla – eivätkä näyttelijät ole sieltä tunnetuimmasta päästä.

– Porin Ahlaisissa ja Loimaalla koko kyläyhteisö tuntui olevan perillä siitä, että nyt tehdään elokuvaa ja meitä tuettiin joka puolelta. Pääkaupunkiseudulla tilanne on ehkä vähän erilainen, eikä ehkä niin myötämielinen, Olenius pohtii.

Kyrsyän tyyliin tehtiin myös omarahoitteinen supersankarielokuva Rendel (2017), jota kuvattiin Kajaanissa ja Mikkelissä, ja jonka ohjaaja tuli käytännössä pystymetsästä. Tällaista toimintaa leimaa etenkin tekemisen palo ja näyttämisen halu.

– Olen ylpeä siitä, että saan olla osa uudenlaisen suomalaisen elokuvan murrosta. Säätiön rahoittamat elokuvat edustavat tiettyä kirjoa., ja ainakin itsestäni tuntuu siltä, että haluaisin katsoa jotain muutakin, Roope Olenius sanoo.

Oleniuksen mukaan elokuva-alan murros johtuu etenkin digitalisaation suomista mahdollisuuksista.

– Digitaalinen tekniikka on vaikuttanut elokuvien kuluttamiseen ja siihen, että niitä saa vietyä helpommin ulkomaille. Elokuvia on myös mahdollista tuottaa perinteisestä poikkeavilla tavoilla.

Elokuvien levittämisessäkään ei enää tarvitse nojata pelkästään Finnkinoon. Kyrsyän kohdalla tehtiin niin sanotusti yösyötöt, eli elokuvaa esitetään porrastetusti Bio Rexeissä, elokuvakeskuksissa ja yksityisissä elokuvateatteissa. Ensimmäinen aalto kattaa 40 paikkakuntaa ympäri Suomea.

– Emme päässeet Finnkinon kanssa yhteisymmärrykseen, Olenius kuittaa asian.

Täydellinen matkailumainos

Maailmalla Kyrsyä on jo kiertänyt tovin ja herättänyt omassa genressään huomiota. Se on voittanut parhaan fiktiivisen elokuvan pääpalkinnon Arizona Underground Film Festivalilla ja palkinnon se nappasi myös Other Worlds Austin -elokuvafestivaalilla.

Roope Olenius painottaa, että hänen tavoitteenaan on kansainvälinen ura. Hän on jo ehtinyt opiskellut elokuva-alaa ja näyttelemistä Yhdysvalloissa. Siellä kirkastui näkemys siitä, ettei etäisyyksillä loppujen lopuksi ole nykymaailmassa merkitystä, ja että myös pienellä suomalaisella elokuvalla on mahdollista päästä ja menestyä ulkomaille.

–Tulen yrittäjäperheestä, ja minulla on halu kehittää tästä itselleni ammatti, josta saa jossain vaiheessa rahaakin. Kyse on kaupankäynnistä ja elokuvateollisuudesta, eikä pelkästä kulttuurista kulttuurin vuoksi.

Kyrsyän loppu tulee todennäköisesti jakamaan katsojien mielipiteet kahtia. Jotkut voivat ajatella, että mitä ihmettä ja että miksi, kun taas toiset kokevat, että näinhän sen piti mennäkin. Mutta tästä asiasta ei sen enempää kannata kieliä.

– Yhdysvalloissa ja Intiassa Kyrsyästä on löydetty Suomi-eksotiikkaa: ensimmäiset kommentit kuuluivat, että vieläkö tuollaisia maisemia on olemassa. Joku totesi myös, että tämähän on ihan täydellinen matkailumainos. Onneksi se oli vitsi, Roope Olenius hymyilee.

Kyrsyän parissa Olenius on puurtanut nyt kaksi ja puoli vuotta, eikä loppua vielä näy.

– Olihan se aika kova prosessi tällaiselle ensikertalaisohjaajalle, mutta kyllä tämä on enemmän antanut kuin ottanut.

Kello 13 Viru-keskus

Esiintymislavoja voi bongata tällä viikolla ympäri Tallinnaa: kaduilta, kuppiloista, jopa kodeista. Yksi lavoista on pystytetty keskelle Viru-keskusta. Nyt lavalla esiintyy kambodžalais-kanadalainen hiphopduo Samurai Champs. Yleisöä ei ole keskellä päivää paljon, mutta esiintyjät hihkuvat innoissaan.

– Olimme tänään Viron aamutelevision haastattelussa. Emme ole koskaan ennen olleet telkkarissa, ilmoittaa Jeah-taiteilijanimellä esiintyvä räppäri.

Yhteensä festivaalilla nähdään tänä vuonna 262 esiintyjää 35 eri maasta.

Kello 14:30 Kirjakauppa Puänt

Vuonna 2009 perustetun Tallinn Music Weekin alkuperäinen idea oli luoda kansainvälistä näkyvyyttä virolaisille muusikoille. Pian festivaalijärjestäjät huomasivat, että Virossa alkoi tapahtua kiinnostavia asioita muillakin kulttuurin aloilla: ravintoloista tuli parempia, nuoret designerit ja taiteilijat voittivat palkintoja ja kiinnostavaa arkkitehtuuria syntyi. Niinpä he päättivät laajentaa festivaaliohjelmaa musiikin ulkopuolelle.

Musiikki on silti edelleen suuressa roolissa festivaalilla.

Vanhan kaupungin laidalla, keskiaikaisen rakennuksen kivijalassa oleva kirjakauppa Puänt on tupaten täynnä yleisöä, kun sähköviulisti Kyla Tamiko LeBlanc eli Kytami esiintyy villisti.

Kello 15 Festivaalin pop up -kahvila

Tallinn Music Weekin perustaja Helen Sildna pyörähtää iltapäivällä festivaalin pop up -kahvilassa Pärnu maanteellä. Sildna kertoo, ettei halua miettiä tai kaavailla festivaalin tulevaisuutta liikaa. Hänen mielestään tapahtuman vahvuus on juuri siinä, että se pystyy reagoimaan uusiin trendeihin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

– Haluamme pitää silmät ja korvat auki. Emme suunnittele tulevaisuutta vaan improvisoimme, Sildna sanoo.

– Viisi vuotta sitten emme esimerkiksi olisi osanneet ennustaa venäläisen musiikin buumia, joka Virossa on nyt meneillään. Venäjältä tulee tällä hetkellä valtavasti kiinnostavia lahjakkuuksia, minkä takia olemme ottaneet ohjelmistoomme enemmän venäläisiä artisteja ja bändejä kuin koskaan.

Festivaali katsoo nyt muutenkin itään. Syksyllä Tallinn Music Week perustaa nimittäin uuden sisarfestivaalin Itä-Virossa sijaitsevaan venäjänkieliseen Narvan kaupunkiin. Station Narva -niminen tapahtuma tukee Narvan pyrkimystä tulla Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2024.

Kello 16 Ravintola Must Puudel

Joukko tallinnaisia viron- ja venäjänkielisiä nuoria on kokoontunut Must Puudel -ravintolaan puhumaan siitä, miten he voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. Voiko internet murtaa kielimuurin vai pitääkö netti yllä eri kieliä puhuvien kuplia? Entä käyttävätkö viron- ja venäjänkieliset nuoret sosiaalista mediaa eri tavoin? Tilaisuus oli osa festivaalin TMW Noor-keskustelusarjaa, joka on nuorten itse ideoima kokonaisuus.

Kello 17:30 Balti Jaama -tori

Pannuilla tirisevät bulgur, dolma ja muut herkut, kun Balti Jaama -torilla kokataan syyrialaisittain. Lauri Saar kertoo halunneensa osallistua Viron pakolaisavun ja Tallinn Music Weekin yhteistyönä järjestämään ruokatyöpajaan, sillä häntä kiinnostavat eri maiden ruokakulttuurit.

– Ja Lähi-idän maut ovat lempimakujani, Saar lisää.

Kello 18:30 Levykauppa BiitMe

– Minun on todella vaikea selittää mummolleni tätä kaikkea. Hän vain katsoo valokuviani ja ihmettelee, miksi minulla on naisten vaatteet päällä, kertoo drag-artisti Rene Köster BiitMe-levykaupassa.

Meneillään on keskustelutilaisuus queer-sukupuolisuudesta. Konservatiivisessa Virossa ei ole aina helppoa olla erilainen kuin muut. Aiheesta ovat puhumassa Kösterin lisäksi musiikkituottaja ja aktivisti Maria Minerva, luennoitsija ja muusikko Birgitta Davidjants sekä taidehistorioitsija Bart Pushaw.

Kello 20 Kanuti aed -puisto

Festivaalin aikana Tallinnassa voi nähdä myös monelaista katutaidetta. Kanuti aed -puistossa vanhan kaupungin kupeessa on esillä Viron kuvataideakatemian opiskelijoiden valoteoksia. Tällainen ohjelma sopii festivaalijohtaja Helen Sildnan mielestä täydellisesti tapahtuman henkeen.

– Haluamme, että koko kaupunki on suuri festivaalinäyttämö.

Festivaali jatkuu sunnuntaihin asti. Lue tärpit festivaalille täältä.

Kaveri houkutteli pari vuotta sitten muusikko Jukka Nousiaisen Kanarian saarille. Rahapula yllätti kesken matkan, eikä Nousiaisella ollut rahaa lippuun.

Hän laittoi Huonoa seuraa -biisin nettiin. Tätä tilattiin ennakkoon sen verran, että Nousiainen sai ostettua paluulipun ja pääsi kotiin.

Suosio räjähti ja matkan jälkeen syntynyttä albumia sekä kehuttiin että ostettiin. Nousiainen julkaisi albumin C-kasetille niin kuin on tottunut tekemään nuoresta asti.

– En koskaan tottunut äänittämään musiikkia tietokoneella. Äänitin musiikkia lapsesta asti kasetille, hän kertoo.

Nousiainen alkoi julkaista musiikkiaan kasetilla jo 2000-luvun puolivälissä Jyväskylässä, kun hän oli katusoittajana.

C-kasetti oli suosittu Nousiaisen lapsuudessa 1980-luvulla. Vaikka sen käyttö on ehtinyt romahtaa, se on noussut uuteen suosioon etenkin vaihtoehtomusiikissa ja pienillä levymerkeillä.

Jotkut Nousiaisen julkaisuista ovat myyneet C-kasetteina 1 500–2 000 kappaletta, mikä on täysin poikkeuksellista Suomessa.

Nousiaisen mielestä C-kasetti on nimensä mukaisesti kompakti.

– Kierrätyskeskuksesta voi saada hyväkuntoisia kasetteja edullisesti.

Edullisuus vetää

Tamperelaisen Sammakka-POP-musiikkikaupan toinen omistaja Olli Oravirta sanoo, että joka viikko joku tarjoaa heille uutta C-kasettia myyntiin.

– Vuosittain julkaistaan Suomessa varmaan satoja C-kasetteja. Yleensä on kyse punk-musiikista tai vaihtoehtoisesta rock-musiikista.

Uusille bändeille on kätevää tarjota kasetilla promoamismielessä, koska se on usein halpaa.

– C-kasetilla musiikkia saa usein 5 eurolla, kun cd maksaa usein 10 euroa ja vinyylit yli 20 euroa, Oravirta vertaa.

Ilmiö on vetänyt puoleensa myös koko kansan tuntemia muusikoita. Esimerkiksi Paula Vesala julkaisi musiikkia C-kasetilla.

Osan C-kaseteista hinnat ovat nousseet harrastajien keskuudessa.

– Tiedän, että Suomessa on myyty C-kasetteja 50–150 eurolla. Kallein vastaan tullut on Dj Kridlokk & Lommon Liito-oravan villejä, Oravirta sanoo.

Pieniä painoksia

Levymerkki Joteskii groteskiin kauppias Nike Sarapohja sanoo, että C-kasetin elpynyt menekki on ollut iloinen yllätys viime vuosina.

– Parikymppiset nuoret ja nelikymppiset ovat olleet niistä kiinnostuneita, Sarapohja sanoo.

C-kasetin etu on, että sille on edullista tehdä pieniä, muutaman kymmenen painoksia.

– Vinyyleissä sata kappaletta on liian vähän, hinta nousee usein liian kovaksi.

Monilta löytyy kotoa kasettinauhuri, jolla musiikkia kuunnellaan.

– Uudet laitteet ovat enemmän erikoistuotteita, mutta vanhoja soittimia löytyy ihmisiltä. Niissä vain hihnat alkavat vedellä viimeisiään, Oravirta sanoo.

Tunnistavatko nykylapset C-kasetin? Katso jutun alussa oleva video, jossa Pirkkalan Toivion koulun eskarilaiset Julia, Emilia, Veeti, Jonttu, Aada ja Lumi näkevät C-kasetin. Video: Jani Aarnio / Yle.

Scandinavian Music Groupin ja Ultra Bran Terhi Kokkosen tuore lyhytelokuva Bellboy saa ensi-iltansa Season Film Festivalilla Helsingissä. Elokuva liippaa läheltä musiikkimaailmaa. Lyhytdokumentti kulkee Radion sinfoniaorkesterin orkesterijärjestäjän Heikki Tikan matkassa.

Elokuvan päähenkilön löytyminen oli onnekas sattuma, kertoo Kokkonen.

– Olin Musiikkitalolla tekemässä taustatöitä yhtä projektia varten ja Heikki näytti minulle siellä paikkoja. Kiertäessämme taloa ympäri ymmärsin, että elokuvan aihe onkin siinä vieressäni. Elokuva ei kerro järjestäjän työstä, enemmän minua kiinnosti se maailma ja asetelmat.

Muusikkona ja esiintyjänä Kokkosta innosti tutkia ihmisen roolia eri tilanteissa.

– Elokuvan teema liittyy varjoissa ja valossa olemiseen. Katsojan rooli tai se varjoissa oleminen voi olla myös valtaa tai valinta.

Vähemmän paineita ja kevyemmällä otteella

Festivaalilla lyhytelokuvasarjassa niin ikään nähtävä Anna Äärelän fiktioelokuva Goldilocks Zone on tehty kokeellisella tyylillä. Kuvauksiin Yhdysvaltoihin lähdettiin ilman käsikirjoitusta.

– Mietimme etukäteen vain kuvauspaikat ja joitakin toiminnallisia kohtauksia. Jenkeissä automatkalla katsottiin, mitä siinä ympäristössä voisi syntyä. Leikkaajan kanssa selvitettiin sitten Suomessa myöhemmin, mistä elokuva voisi kertoa.

Äärelä toivoo, että voisi tulevaisuudessa pitkää elokuvaa tehdessä hyötyä kokeellisista lyhytelokuvaprojekteista.

– Haluaisin tehdä kuvausprosessista itselle paineettoman tilan, ettei tarvitsisi tietää kaikkia vastauksia. Voisi katsoa myös käsikirjoituksen ohella, mitä kuvausten hetkellä syntyy ja olla avoinna kaikelle.

Kokkonen puolestaan ajattelee, että hän voisi toteuttaa pitkän elokuvan kevyellä tavalla.

– Kun tuli elokuvan maailmaan musiikin maailmasta, tuntui elokuvamaailma aika jähmeältä, autoritääriseltä ja hierarkkiselta. Kun on tottunut toimimaan bändissä ja tekemään musaa yhdessä, kollektiivisempi elokuvanteko kiinnostaa. Ehkä pienempi budjetti ja kollektiivisempi kiinnostaisi myös elokuvan puolella.

Levy ja elokuva syntyvät samaan tapaan

Kokkosen mielestä esimerkiksi levyn tekeminen ja lyhytelokuvan tekeminen ovat lähtökohtaisesti prosesseina hyvin samankaltaisia.

– Niissä on samat työvaiheet, ensin kirjoitetaan, sitten tehdään ja miksaillaan. Levykokonaisuuden ja teemojen miettiminen on vaan vapaampaa ja kevyempää kuin elokuvanteko.

Aihemahdollisuuksia pitkää elokuvaa varten on jo mielessä.

– Jostain naisnerosta voisin tehdä elokuvan, Kokkonen sanoo.

Kokkonen pitää viime aikoina käytyä elokuvamaailman tasa-arvokeskustelua tärkeänä. Erityisesti naisten häirintää on nostetty esiin.

– Elokuvamaailma on myllerryksessä. Esimerkiksi musiikkimaailmaa ei ole vielä avattu samalla tavalla.

Season Film Festival järjestetään 5.-8.4.2018 Helsingissä.

Kuusikymmentävuotiaan Kulttuuritalon pääsisäänkäynti on Alvar Aaltoa tyylipuhtaimmillaan. Sen kupeessa on lähes huomaamaton metalliovi, josta kukaan ei kulje vahingossa. Ei kulkenut vuosikausiin edes tarkoituksella.

Oven takaa löytyvät kapeat, jyrkät kierreportaat ja portaiden päästä tila, joka keskellä hiljaista arkiaamupäivää muistuttaa kerhohuonetta. Tai muistuttaisi, jos kerhohuoneiden normaalivarusteluun kuuluisi baaritiski.

Kulttuuritalon kultaisina vuosina täällä pidettiin rock-klubia ja discoiltiin. Myöhemmin puisella lattialla hikoili balettioppilaita ja lopulta paikka päätyi varastoksi.

Kovin mielekästä käyttöä sille ei satunnaisia kokouksia lukuun ottamatta löytynyt vielä sittenkään, kun Kulttuuritalon jättiremontti viisi vuotta sitten valmistui.

Nyt tilaa isännöi monitaiteellinen Alakulttuuritalo-klubi. Sen taustajoukkoihin kuuluva DJ Dallasina tunnettu Juha Pitkänen vähän kiemurtelee titteliä kysyttäessä. Promoottori tai tuottaja tuntuvat liian juhlallisilta. Lopulta hän päätyy ehdottomaan sanaa “puuhaaja”.

Se tuntuu sopivalta, sillä se, mitä täällä tehdään, tehdään enimmäkseen rakkaudesta lajiin.

– Meitä on neljä pääpuuhaajaa ja paljon jengiä taustalla jeesaamassa. Mukana on muusikoita ja muita taidealojen ihmisiä. Kaikenlaista hippiä, Pitkänen nauraa.

Puuhaajaksi juuri tänne, Kulttuuritalon kellariin, kulttuurituottamista opiskellut Pitkänen päätyi samasta syystä kuin monet kaltaisensa Kulttuuritalon vauhdikkaimpina 1960-luvun vuosina.

Pitkänen oli kavereineen järjestellyt kaikenlaista omintakeista kulttuuririentoa, toteuttanut esimerkiksi maitokärryillä liikkuvan discon.

Vähitellen syntyi tarve paikalle, jossa voisi pysyvämmin toteuttaa juttuja keikoista DJ-vetoisiin klubeihin ja taidenäyttelyistä stand up -iltoihin.

Samoihin aikoihin jähmeässä maineessa olevalla Kulttuuritalolla oli tilaus tekijöille, jotka täyttäisivät tyhjää tilaa jollain sopivan rosoisella.

Kutsu tuli, ja siihen vastattiin, Pitkänen muistelee.

– Me järjestettiin Kyyn Eleet -bändin keikka lokakuussa 2016 ja siitä asti ollaan täällä enemmän ja vähemmän puuhailtu.

Alkuaikojen Kulttuuritalo helli lukemattomia kulttuuriryhmiä, radikaaleja taidekokeiluja ja tarjosi leveät seinät undergroundille.

Menneen kaiut ovat kantautuneet myös Pitkäsen korviin, vaikka miehellä itsellään ei ollut mitään suhdetta paikkaan ennen kuin asettui kavereineen taloksi.

Pitkästä ei ollut edes olemassa siihen aikaan, kun kulttuuriradikaalit temmelsivät Sturenkadun punatiilipyhätössä.

– Me on menty vaan omalla meiningillä eteenpäin, eikä tietoisesti olla tehty Kulttuuritalosta jotain. Ei me olla täällä pyöritty silloin, kun tämä oli edellisen kerran eloisa talo. Matkan varrella on saatu hyvää palautetta ihmisiltä, jotka tietävät talon historiasta enemmän. Meidän touhussa on kuulemma samaa fiilistä, jota on aikanaan ollut.

Tilan tarpeesta omille jutuille tavallaan syntyi aikanaan koko Kulttuuritalo.

Väärän värinen, mutta välttämätön

Alvar Aallon suunnitteleman Kulttuuritalon rakentaminen 1950-luvun lopulla oli Suomen kommunistisen puolueen ja kansandemokraattisten järjestöjen suurponnistus.

Helsinkiläiset tulivat työmaalle, kun päivä verstaalla päättyi, muualta Suomesta saavuttiin rakennuksille viikonloppuisin. Oma talo järjestöille, harrastuksille ja tapahtumille vaati ilmaista työtä, koska julkista tukea ei hankkeelle herunut.

Kun talo valmistui, sama talkoohenki jatkui. Sen turvin järjestettiin kuvataideopetusta ja lastentapahtumia, pidettiin shakkikerhoa, harjoiteltiin lauluryhmissä ja kutsuttiin arvovaltaisia vieraita esiintymään isolle lavalle.

Talouden kannalta alku oli kuitenkin takkuinen. Rakennustöistä syntyneet velat läähättivät niskaan, ja niistä selviäminen otti koville poliittisten jakolinjojen takia.

Kulttuuritalo rakennettiin, koska Helsingissä ei ollut asiallisesti ottaen ensimmäistäkään kunnollista konserttisalia. Se, että konserttisali lopulta syntyi tiilenvärisenä mutta kirkkaanpunaisena, oli sen ajan Suomessa suoranainen kulttuuriskandaali.

Vastalaidan edustajilla ei ollut haluja asioida Sirppiliiteriksi sättimässään paikassa. Leimautumisen pelossa myös monet nimekkäät taiteilijat kieltäytyivät esiintymästä talossa. Rahaa oli saatava jostain.

Korkeaa kulttuuriprofiilia ja ylevää kansansivistyspyrintöä puolustaneet jäivät pakon sanelemina vähemmistöön: viihde ja kepeys otettiin ohjelmistoon. Niillä saatiin velat maksettua.

Kulttuuritalolla alettiin järjestää vapaaehtoisvoimin tansseja jopa useita kertoja viikossa. Kävijöitä oli parhaimmillaan tuhansia.

Kun tarjolla oli toimintaa, joka johti lukemattomien uusien pariskuntien syntymiseen, alkoi jää sulaa. Yhä harvempi viis veisasi siitä, kuka tapahtuman järjesti; sinne mentiin, missä tapahtui.

Nuoren lemmen merkitystä Kulttuuritalon historiassa kuvaa se, että tanssit ovat se tapahtuma menneestä, jota eniten kaivataan takaisin.

Kuusikymmenvuotisjuhlan kunniaksi huutoon vastataan, lupaa toiminnanjohtaja Minna Nyman. Helsinki-päivänä kesäkuussa Aalto-salissa tanssitaan taas.

– Olen kuullut kymmenittäin tarinoita siitä, miten elämänkumppani on löytynyt Kultsan tanssilattialta. Tansseja pyydetään jatkuvasti ja niitä kaipaa etenkin varttunut väki.

Tanssit avasivat portit Kulttuuritalon kukoistuksen vuosille. Poliittinen boikotti hölleni ja talo sai ensimmäisen merkittävän laitavasemmiston ulkopuolisen vuokralaisen Radion sinfoniaorkesterista.

Kulttuuritalon lavalle nousivat ajan kuumimmat tähdet, kuten Jimi Hendrix, Led Zeppelin ja Queen. Suomalaisen uuden polven suosituimmat artistit esiintyivät, oli messuja ja kokouksia, ja taloon rakennetussa studiossa levyttivät sen ajan supertähdet Kirkasta Hectoriin.

Loiston aika jäi lyhyeksi. Kilpailu koveni, tuli muita tapahtumataloja ja uusia rientoja.

Jotenkin silti Kulttuuritalo aina selvisi, myös siitä 1990-luvun alun konkurssista, jonka seurauksena rakennus lopulta ajelehti Senaattikiinteistöjen syliin.

Jopa nihkeinä 1980-luvun vuosina isolle lavalle nousi tähtiä Bon Jovista Duran Duraniin. Siihen aikaan Metallicallekin riitti hyvin alle 1500-paikkainen sali.

Ammattinyrkkeilyä ja hienoja illallisia

Arkkitehtinsä mukaan nimetyssä Aalto-salissa on keskiviikkoaamuna käynnissä hikinen urakka. Alakatsomon kauniisti kaartuvia penkkirivejä raivataan varastoon neljän istuimen paloissa. Niiden paikalle nousee nyrkkeilykehä.

Näyttämölle rakennetaan katsomoa vip-vieraille. Sieltä on hyvä näkymä rinkiin, jossa Eva Wahlström kohtaa perjantai-illan ammattiottelussa kovimman haastajansa Melissa St.Vilin.

On ihan mahdollista, että 60 vuotta sitten talkoilleet duunarit eivät ihan tätä kuvitelleet, mutta Kulttuuritalon toiminnanjohtajan Minna Nymanin mielestä tapahtuma istuu hyvin talon historiaan.

Onhan täällä aikanaan painittukin seuroissa työpäivän päätteeksi.

Ja sitä tehdään, mitä tilataan; yllättävän usein urheilutapahtumia. Jo pitkään on esimerkiksi järjestetty vapaaotteluiltoja, joita voi seurata illallispöydästä. Talo toimii bisneslogiikalla, vaikka sillä, mitä viivan alle jää, on poikkeuksellisia reunaehtoja.

Suojellussa rakennuksessa ei voi tehdä mitä tahansa vallattomuuksia. Jos katosta palaa lamppu, on se korvattava juuri oikeanvärisellä valolla.

– En kuitenkaan muista yhtään kertaa, että tapahtuma olisi jäänyt järjestämättä sen takia, että suojelu rajoittaa. Jos talo on sopivan kokoinen asiakkaalle, niin aina on keksitty keinot. On ylpeyden aihe, että Kulttuuritalo on myös arkkitehtuurikohde, Nyman summaa.

Tyhjä tila tulee kalliiksi

Kun Nyman tuli taloon runsaat viisi vuotta sitten, oli kalenterissa sata tyhjää päivää, koska RSO oli muuttanut uuteen Musiikkitaloon. Ja tyhjä tila maksaa.

Käyttökulut ovat melkoiset, vaikka 2013 valmistuneessa remontissa energiatehokkuudelle tehtiin, mitä tehdä voitiin.

Nyt tasetta rasittaa toimistosiipi, joka on ollut tyhjillään sen jälkeen, kun Museovirasto lähti siitä viime vuonna. Uusia tulijoita ei ole jonoksi asti. 1950-luvun koppikonttoreista ei saa poistaa edes ovia.

Kursailulle ei siis ole sijaa.

– Joku on joskus kysynyt, millaiselle tapahtumalle sanoisin ei. Olen vastannut, että sellaiselle, joka menee laittomuuden puolelle.

Nymanin mukaan Kulttuuritalolla menee tällä hetkellä “ihan hyvin”. Aalto-salin kysyjille myydään ei-oota pitkälle syksyyn, muu on työn alla ja edelleen osin vajaakäytössä.

Kokouksia ja yritystilaisuuksia myydään viikko viikolta kiivaammin. Niistä revitään koko ajan isompi osuus leivästä, vaikka prosenteista ja taseesta Nyman vaikenee.

– Ei tässä poliittinen historia enää paina, mutta talon imago on niin vahvasti tapahtumakeskeinen, että vieläkin ihmiset yllättyvät siitä, että meillä on niin monta eri kokoista tilaa joissa voi järjestää kokouksia. Muutos on hidasta työtä.

Ja mielessä on pidettävä, että pitkän historian takia talon pitää pysyä pystyssä myös seuraavat 60 vuotta. Ainakin.

"Ihmisten talo pitää saada ihmisten käyttöön"

Lounasaikaan Kulttuuritalon ravintolaan virtaa lähiyritysten työntekijöiden kantaporukkaa. Tänään listalla on lasagnea, mutta suosituin on pinaattilättypäivä.

Se, miten ruoka maittaa, voi olla Kulttuuritalon kohtalonkysymys.

Talon ravintolaa ja catering-palvelua viime vuodet pyörittänyt turkulaisfirma Sunborn Catering otti maaliskuun alussa hoitaakseen kaikki Kulttuuritalon toiminnot.

Liiketoimintamalli on Suomen oloissa poikkeuksellinen. Tapahtumajärjestäjille muutos näkyy ensimmäiseksi siinä, että asiat hoituvat jatkossa yhdeltä luukulta.

Tärkein tavoite on kuitenkin voitto kilpailussa, jota tapahtumatalot käyvät yleisöstä.

Yhä harvemmalle riittää pelkkä konsertti. Suuri osa kuluttajista kaipaa kokonaisvaltaista elämystä, kuten ravintolaillallista musiikin lomassa tai pöytään tarjottua kuohujuomaa ottelun aikana.

Toiminnanjohtaja Nyman vakuuttaa olevansa muutoksesta innoissaan.

– Muutos on nyt akuutisti päällä, eikä vielä voi tarkkaan tietää, mitä se tarkoittaa. Varmasti kehitetään uusia tuotteita ja mietitään, mitä tiloilla tehdään. On ihanaa, kun saa oppia uutta.

Ennen pestiään Kulttuuritalossa Nyman oli Lahden Sibeliustalon ohjelmapäällikkö. Tässä työssä kädet ovat ihan eri tavalla vapaina.

– Se oli ihana työ, mutta jotenkin siihen jo annettuna liittyi tietty korkeakulttuurin odotus. Kulttuuritalo puolestaan on ihmisten tarpeisiin tehty talo, ja kaikki mitä ihmiset tekevät, on kulttuuria.

Musiikin saralla Kulttuuritalo on tarjonnut puitteet kaikenlaiselle omana aikanaan kyseenalaistetulle räimeelle lähtien punkista ja päätyen norjalaiseen kirkonpolttoheviin.

Vastaavaa runsauden kirjoa Nyman haluaa vaalia kaikille rakennetussa talossa vastakin. Sen vuoksi hän on erityisen onnellinen kumppanuudesta Alakulttuuritalon kanssa.

– Meillä ei ole vastaavaa yhteistyötä minkään muun toimijan kanssa. Heidän kauttaan me saamme ihan uudenlaista yleisöä, sellaista asiakaskuntaa, jota muuten olisi vaikea houkutella.

Maailmankuvat eivät ole niin kaukana toisistaan kuin äkkiä näyttäisi.

Alakulttuuritalo levittäytyy kadulle asti

Liiketoiminnan lakien kanssa kamppailevan yläkerran ja alakerran anarkistishenkisen menon yhtälö voisi olla hankala, mutta ei ole.

Juha Pitkäsen mukaan Alakulttuuritalo tulee erinomaisesti juttuun Kulttuuritalon kanssa, ja saa kaiken tarvitsemansa tuen. Ja se, mitä Nyman sanoo uudesta yleisöstä, pitää täysin paikkansa.

Suuri osa siitä väestä, jonka Alakulttuuritalo tapahtumiinsa vetää, on ikäluokkaa, jolle Kulttuuritalo tai sen historia eivät tarkoita juuri mitään.

Puuhaaja Juha Pitkäsen mukaan monet klubin vakiasiakkaista eivät ole koskaan ennen jalallaan astuneet rakennukseen. Yleisön löytämisen eteen on tehty ihan itse töitä.

– Ei tänne kukaan sattumalta piipahda. Meillä käy porukkaa, joka tietää, että meininki on hyvä riippumatta siitä, mitä on ohjelmassa. Toisaalta on myös paljon vaihtuvuutta, koska ohjelmaa on laidasta laitaan. Tähän mennessä luultavasti aika moni tiedostava ihminen on perillä siitä, mitä me täällä tehdään. Alakulttuuritaloa on nimenä saatu aika hyvin esille.

Kellarissa tehdään sitä, mitä parhaaksi nähdään, varsin vapaana historian painosta. Ohjelmistopolitiikkaa ohjaa se, että politiikkaa ei ole. Niitä esiintyjiä pyydetään, jotka itseä kiinnostavat, kuvailee Juha Pitkänen.

– Emme ole mitenkään rajanneet genrejä tai mitään muutakaan. Viime uudenvuodenjuhlissa täällä soitti Pariisin Kevät. Se on yksi Suomen suurimpia poprock-bändejä, mutta siinäkin on jokin alakulttuurin vivahde.

Vaikka klubin pääpaikka on kellarin kerhohuone, yhä useammin tapahtumat rönsyilevät klubitilasta koko talon kokoisiksi ja välillä jopa toisiin kaupunginosiin.

Viime kesänä Alakulttuuritalo näkyi esimerkiksi itähelsinkiläisen Herttoniemen kaupunginosan korttelikekkereissä, muistelee puuhaaja Juha Pitkänen.

– Alakulttuuritalo syntyi, kun ensimmäiselle tapahtumalle piti keksiä joku nimi. Se viittaa sekä alakulttuuriin että tilaan, jossa me toimitaan, mutta ei toisaalta kahlitse meitä paikkaan.

Viime vuonna Rakkauden kesäjuhlat levittäytyivät Kulttuuritalon pihamaalle ja takana ovat jo useammat bakkanaalit, joissa käytössä on ollut koko Kulttuuritalo.

– Helpommalla varmaan pääsisi, jos noudattaisi perinteistä konserttitoiminnan mallia: väki sisään, väki ulos. Me tykätään siitä, että meidän tapahtumat ovat sellaisia minifestivaaleja

Lauantaina on seuraavan suuren tapahtuman vuoro.

Saimaa-yhtye soittaa järkälemäisen Urheilu-Suomi –levynsä kokonaisuudessaan. Lisäksi isossa salissa esiintyy Maria Gasolina, alakerran klubitilassa raikaa elektroninen tanssimusiikki, ja aulaan rakennetulle lavalle nousee useita kokoonpanoja. Lisäksi levyjä pyörittää helsinkiläislegenda DJ Bunuel, jonka 40-vuotistaiteilijajuhla veti syksyllä Kulttuuritalon täyteen.

Ihan pelkkää mannaa ei urbaanin klubin pyörittäminen tappiin asti suojelluissa tiloissa ole.

Kerhohuoneen naamioiminen dekadentiksi yön menomestaksi vaatii näissä oloissa hieman tavallista enemmän mielikuvitusta. Valkoisia pintoja ei saa maalata, eikä mitään kiinteitä rakenteita pystyttää.

Sen kanssa eletään. Rajat ruokkivat luovuutta.

– Valkoiseen kattoon voi esimerkiksi heijastaa videoita. Se ei välttämättä onnistu jossain muualla. Koko ajan pitää tietysti varoa, että ei esimerkiksi vahingossa poraa discopallolle reikää kattoon.

Kiasma-teatterin lattialla vierii toistakymmentä diskopalloa, joiden pikkuruisista peileistä hohkaa ja salamoi valoa joka puolelle. Kaksi mustiin pukeutunutta miestä työntää ja pyörittää palloja kuumeisesti. Lopputulos muistuttaa hehkuvaa meteoriittisadetta, joka on laskeutunut maan pinnalle.

Tällaisista visuaalisista maisemista koostuu Henri Hüttin ja Mihkel Ilusin uusi Caprices III -teos, joka muokkaa uusiksi Kiasma-teatteria ja sen arkkitehtuuria. Tilasidonnainen teos yhdistelee toisiinsa esitys- ja nykytaidetta sekä fyysistä teatteria.

Caprices-sarjan ensimmäinen teos nähtiin Virossa jo vuonna 2011, jolloin sitä ei oikein ymmärretty.

– Ihmiset ihmettelivät, mitä tämä oikein on. Miksette esimerkiksi ilmaisseet itseänne tanssimalla, Hütt muistelee.

– Kyseltiin myös, miksi esiintyjät jäivät esineiden ja objektien varjoon, Ilus jatkaa.

Kun sarjan toinen osa, Caprises II, esitettiin viime vuonna, vastaanotto oli jo huomattavasti ymmärtävämpää. Kuudessa vuodessa etelänaapurimme nykytaidekentässä oli tapahtunut muutos.

– Installaatioesitykset ja performanssi ovat Virossa yhä yleisempiä, ja tällaista voi nähdä myös perinteisten teatteriesitysten yhteydessä, Henri Hütt toteaa.

Uusi elämä veistoksena

Caprises-sarjan ideana on hyödyntää teknistä laitteistoa, antaa sille uusi elämä. Esimerkiksi valokiskoja ja teatteripalkkeja tarkastellaan taiteellisesta näkökulmasta, ne nostetaan omasta funktiostaan näyttämön keskiöön ja niitä kohdellaan kuten veistoksia. Ihmiset, jotka useimmiten ovat päärooleissa, jäävät statistin asemaan.

– Meitä kiinnostaa, kuinka esineiden olemus ja tarkoitus voi muuttua tilanteen mukaan. Saman esineen tarkoitus on taidenäyttelyssä aivan toinen kuin esimerkiksi teatterin lavalla. Myös esineen elinkaari on erilainen, näyttämöllä se on "hengissä" vain esityksen ajan, Mihkel Ilus sanoo.

Hüttin ja Ilusin mielestä kaksikymmentävuotias Kiasma-teatteri erinomainen paikka tällaista esitystä varten. Näytille tuodaan esimerkiksi vanhaa teatteritekniikkaa, joka ei ole koskaan aiemmiin ollut näkyvässä roolissa.

– Kiasma-teatteri on hyvin inspiroiva tila, sanoisin sitä uteliaaksi tilaksi. Periaatteessa täältä ei löydy suoraa linjaa, mikä tekee tästä myös haasteellisen. Dominoiva punainen väri taas voi viitata vaikkapa perinteisen teatterin verhoihin, Hütt analysoi.

Kahden kokeilijan yhteistyötä

Henri Hütt tunnetaan Virossa toiminnastaan kokeellisen ilmaisun puolella. Hän on tehnyt muun muassa musiikkia, performansseja ja erilaisia teknologiaan liittyviä kokeiluja.

Mihkel Ilus taas on kuvataiteilija, joka on valmistanut etenkin suurikokoisia installaatioita. Kaksikko yhdisti voimansa vuonna 2007.

– Mielestäni täydennämme mukavasti toisiamme, koska Mihkel tulee visuaaliselta puolelta ja minä taas esittävän taiteen parista, Henri Hütt sanoo.

Hüttillä on kokemuksia sekä suomalaisesta että virolaisesta yleisöstä. Hänen mielestään näiden välillä on eroja.

– Virolainen yleisö on huomattavasti uteliaampaa.

Kansallisbaletin väistyvän taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven, 49, ympärille noussut kohu on saanut uuden käänteen.

Kansallisbaletista tänä vuonna eläkkeelle jäänyt tanssija Riina Laurila, 44, kertoo Svenska Ylelle, että hän valitti nimellään talon johdolle Greven epäasiallisesta käytöksestä jo vuonna 2011. Laurilan mukaan asia lakaistiin maton alle.

Laurila esitti asiansa Päivi Kärkkäiselle, joka järjesti tapauksen johdosta keskustelutilaisuuden.

Kansallisbaletista vahvistetaan Svenska Ylelle, että paikalla olivat Kärkkäisen lisäksi Kenneth Greve, baletin työsuojeluvaltuutettu, turvallisuuspäällikkö ja luottamusmies.

Kärkkäinen vastasi Svenska Ylelle, ettei hänellä ole asiaan lisättävää.

Laurilalla on äänitys tallessa keskustelutilaisuudesta ja hän on purkanut tekstiksi koko tapahtuman sisällön.

Kansallisoopperan ja -baletin vuodenvaihteessa eläkkeelle jäänyt pääjohtaja Päivi Kärkkäinen on väittänyt toistuvasti julkisuudessa, ettei hän pystynyt puuttumaan Greven väitettyyn käytökseen, koska hän sai pääjohtajakaudellaan vain muutaman nimettömän yhteydenoton.

Juuri tämä väite sai Laurilan astumaan lopulta julkisuuteen.

– Olin järkyttynyt, kun luin Päivin (Kärkkäinen) sanoneen, että hän sai vain nimettömiä yhteydenottoja.

– Minulla on mustaa valkoisella siitä, että ainakin yksi ihminen on puuttunut tilanteeseen, Laurila sanoo.

Kansallisoopperan- ja baletin nykyinen johtaja Gita Kadambi on toistanut Kärkkäisen väitettä, viimeksi Yle Uutisten haastattelussa viime viikolla.

”Greve ehdotti, että lähtisin pois”

Kansallisbaletista eläkkeelle jäänyt Laurila kertoo ottaneensa Kärkkäiseen alun perin yhteyttä koko tanssijakunnan puolesta. Greven käytös oli hermostuttanut useita tanssijakollegoita.

– Kansallisbaletissa on vaikenemisen kulttuuri, ongelmat lakaistaan maton alle, Laurila sanoo.

Hän uskalsi ottaa Greven käytöksen esille siksi, että Greve oli Laurilan mielestä ajanut hänet jo syrjään balettitanssijan tehtävistä.

Ongelmat olivat Laurilan mukaan alkaneet heti Greven tultua taloon vuonna 2008.

Laurila oli menossa tuolloin polvileikkaukseen, eikä tilanne miellyttänyt Greveä.

– Greve alkoi hyvin nopeasti keskustella siitä, millaisia vaihtoehtoja keksisimme sille, että voisin lähteä täältä pois, Laurila sanoo.

Laurila otti myös tämän asian esille pääjohtaja Kärkkäisen tapaamisessa vuonna 2011, mutta se ei johtanut mihinkään.

Laurilan mukaan Kärkkäinen julkaisi keskustelutilaisuuden jälkeen henkilökunnalle englanninkielisen tiedotteen, jossa todettiin, ettei Kansallisbaletissa ole tapahtunut kiusaamista.

Kansallisbaletin työilmapiiri kiristyi jo Kärkkäisen pääjohtajakauden alkupuolella.

Yle uutisoi jo vuonna 2010, että osa tanssijoista syytti Greveä mielivaltaisesta johtamistyylistä.

Kenneth Greve aloitti Kansallisbaletin taiteellisena johtajana elokuussa 2008. Hänet vapautettiin esimiestehtävistä viime viikolla.

Greven nimitti tehtävään Kansallisoopperan säätiön hallitus, jota johti Suomen Pankin entinen pääjohtaja Sirkka Hämäläinen.

Lue myös:

Analyysi: Baletin johtamisongelmat olivat tiedossa jo vuosia sitten. Miksi niihin tartuttiin vasta nyt?

Kansallisoopperan entinen pääjohtaja Päivi Kärkkäinen: "Olen pettynyt, ettei kukaan aiemmin tullut nimellään kertomaan tapauksista"

Kansallisoopperan pääjohtaja Greve-kohusta: "Nyt on parempi rauhoittaa tilanne"

Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve vapautettu esimiestehtävistä epäasiallisen käytöksen vuoksi – jatkaa kautensa loppuun

Nyt tarvitaan vähän mielikuvitusta.

Helsingin Kampissa sijaitseva treenikämppä on ryteikkö, jonka muodostavat lukemattomat soittimet, piuhakerät, pedaalit ja kymmenen keskittynyttä miestä. Näky ei tee oikeutta sille, mitä tuleman pitää.

Saimaa esittää lauantaina koko Urheilu-Suomi-albuminsa Helsingin Kulttuuritalolla ja lupailee ainutlaatuista spektaakkelia: valoshowta, videotaidetta ja niin pitkää settiä, että siinä tarvitaan väliaika. Yhtyeen keikoilla on nähty vierailemassa muun muassa Saimaan nokkamiehen, Matti Mikkolan entisiä Tehosekoitin-bändikavereita. Sitä, ketä lavalle tällä kertaa nousee, hän ”ei todellakaan kerro”.

– Meidän keikoilla on ollut jousiryhmää, puhallinsoittajia, kuoroa ja tanssijoita; tavallisia tanssijoita, afrotanssijoita ja hippitanssijoita. Jotain näistä ainesosista varmasti ammennetaan.

Ylen kymmenosaisen dokumenttisarjan kanssa rinta rinnan syntynyt Urheilu-Suomi on 160 minuuttia kestävä tupla-albumi. Sen lisäksi Saimaa aikoo esittää Kulttuuritalolla vanhempaa materiaalia.

Jonkun mielestä koko ajatus voisi tuntua suuruudenhullulta. Vähemmälläkin saa ihmisiltä rahat pois. Mikkolaa ei kuitenkaan houkuttele helpoin tie.

– Meidän mielestä tässä ei ole mitään kreisiä, vaan tämän tekeminen on luonnollinen juttu. Kultsa on niin iso, että saadaan oikea mittakaava ja musan idea välittyy. On iso lava ja iso sali ja hyvä historian havina ja hieno set up.

Luurit päähän ja matkalle

Saimaan melodinen ja viipyilevä post-proge lainailee tarpeen mukaan kaikkia mahdollisia tyylilajeja kasarihevistä souliin. Tiivistettyjen poprallien maailmassa se tuntuu anarkistiselta.

– Samalla tavalla kuin Moldau on sinfoniaa, jonka tarkoitus on herättää mielikuvia virtaavasta joesta, on Urheilu-Suomen musiikki pyritty tekemään sellaiseksi, että se vie ajatukset urheilun maailmaan. Se on samalla myös 1970- ja 80-lukujen ajankuvaa ja meidän nostalgisia muistoja.

Saimaan musiikin idea on tehdä elokuvamusiikkia kuvitteellisiin elokuviin, tai viedä matkalle, Mikkola maalailee.

– Olen itsekin huomannut, että kun kuuntelee työn alla olevia biisejä kaupungilla pyöräillessään, niin samalla tekee tavallaan oman elämänsä soundtrackia. Jos menee pötkölleen, ja laittaa hyvät luurit päähän ja silmät kiinni, niin toivon, että meidän musiikki vie kuulijan johonkin paikkaan.

Mikkola on tienannut elantonsa ja taiteellisen vapautensa säveltämällä ensin kasapäin Suomirock-klassikoita Tehosekoittimelle ja sitten auttamalla muita menestykseen. Hänelle on kertynyt kymmeniä kultalevyjä hiteistä, joita hän on säveltänyt, tuottanut tai soittanut poppareille, iskelmätähdille ja räppäreille.

– Meidän soittajista monet ovat tehneet urallaan jo sen verran kaikenlaisia hittejä ja pikavoittoja, että on tullut tarve tehdä tällaista musabisneksen lainalaisuuksista vapaata juttua.

Saimaan musiikin tekemisen tapa on antiteesi markkinaehtoiselle, läpeensä kasaan puristetulle normipopille, summaa Mikkola.

– Let’s face it: mainostajilla on aina kiire. Sekunnit ovat kalliita. Siksi myös sen musiikin, jota tulee mainosten välissä, on oltava tosi kiireistä. Nykyihminen totutetaan siihen hoppuun, se alkaa tykätä sellaisesta musasta, eikä malta jäädä kuuntelemaan mitään teeman kehittelyä. Silläkin uhalla, että meillä on vähemmän yleisöä, kuin jollain, mitä noilla ehdoilla tehdään, me halutaan tehdä pitkää ja viipyilevää ja kasvavaa musiikkia.

Musiikillinen oman ladun hiihtäminen on myös palkittu. Vaikka Saimaa ei ole pistänyt suurta yleisöä sekaisin, sekä yhtyeen levyt että esiintymiset ovat saaneet kriitikot tyhjentämään kaikki ylisanalaarinsa.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat kuvaili Pepe Willbergin ja Saimaan Ruisrock-keikkaa suurteoksi.

"Ajatus Urheilu-Suomesta tuntui hölmöltä unelta"

Saimaa on ollut pienellä liekillä olemassa siitä lähtien, kun Tehosekoitin vuonna 2004 veti piuhat virallisesti irti.

Yhtye keikkaili pitkään varsin harvakseltaan, kunnes räjäytti pankin neljä vuotta sitten. Pepe&Saimaa –albumi sai kautta linjan huippuarvostelut, pokkasi kolme Emmaa ja nosti Pepe Willbergin suuresta unohduksesta hetkelliseen suursuosioon.

Toinen pitkäsoitto, Matka mielen ytimeen, oli cover-albumi, joka paisutteli tutuista kappaleista afrojammailu- ja psykedeliaversioita. Levyllä on esimerkiksi lähes 16 minuuttia kestävä tulkinta Dingon Levottomasta tuhkimosta.

Kolmas levy, Urheilu-Suomi, sai alkunsa, kun Yle tilasi Mikkolalta tunnusmusiikin samannimiseen dokumenttisarjaan. Sen sijaan, että olisi tehnyt, mitä alun perin tilattiin, Mikkola sävelsi Saimaan kanssa koko sarjan soundtrackin.

Albumista tuli omilla jaloillaan seisova itsenäinen taideteos.

Neljäs on jo tekeillä, ainakin Matti Mikkolan korvien välissä. Hän ei ”todellakaan kerro”, mitä se pitää sisällään. Paitsi sen verran, että se on taas jotain ihan muuta.

– Meille on tärkeää, että me viihdytään itse ja koetaan mielekkääksi kaikki ratkaisut, joita me tehdään. Sen takia meidän pitää yllättää myös itsemme. Urheilu-Suomi oli juuri sellainen tapaus: vielä vuosi sitten meistä kuulosti ihan absurdilta koko idea. Tuntui vähän siltä, kun selittäisi aamulla murokulhon äärellä, että hitsi, mä näin hölmöä unta, että me tehtiin jostain urheilusta kokonainen levy.

Älytön idea osoittautui Mikkolan mukaan yhtyeen kannalta parhaaksi mahdolliseksi. Siksi seuraavankin albumin teema tulee puun takaa.

– Jotkut ovat kyselleet, että teemmekö seuraavaksi teemalevyn hyvistä viineistä ja juustoista, tai rautateiden historiasta. Sopisi kuulemma tyyliin.

Lähestyvän kesäkauden Saimaa kuitenkin vielä viettää Urheilu-Suomen parissa. Vaikka Kulttuuritalon lauantainen keikka menisi sivu suun, voi yhtyeen nähdä valikoiduilla festivaaleilla.

Esiintymisiä on luvassa vain kourallinen kahdesta erittäin pätevästä syystä. Niistä toisella on ikää kuukauden verran ja se herätti Mikkolan haastattelupäivän aamuna viideltä.

– Kesä näyttää kivalta, mutta me ei pyritä kiertämään jokaista niemennotkoa. Me ei haluta tehdä tästä mitään rutiinia, se ei sovi meille. Lisäksi sain pienen pojan ihan hiljattain ja haluan olla kotona paljon.

Urheilu-Suomi Yle Areenassa

Katso Saimaan musiikkivideo Ennätys Youtubesta

"En mä ole somessa. Vaimolta kuulen, mitä siellä tapahtuu."

Porilainen Tuomas Sinkkonen on valokuvaaja, joka ei halua kutsua itseään taiteilijaksi. Mutta taiteelta hänen kuvansa näyttävät. Sinkkonen on muutenkin kiinnostunut vastakohdista.

Nelisen vuotta sitten hän halusi tehdä jotain todella analogista ymmärrettyään maailman täyttyvän digikuvien vyörystä. Vastaus oli 1800-luvulla kehitetty märkälevytekniikka.

– Koko kuvaustilanne on kuin taikatemppu. Siihen ei vintage-filttereillä pääse.

Katso minidokumentti "Katse toisesta ulottuvuudesta" tämän jutun pääkuvasta.

Menneen tavoittamiseen Sinkkonen kuitenkin tarvitsi internetiä. Kamerat löytyivät vasta verkon kautta ulkomailta, kuten Ukrainasta, ja sata vuotta vanhat käyttöohjeet hän haali nettiin skannatuista oppaista ja harrastajafoorumeista.

Mihin muistomme kiinnittyvät digiaikana - bitteihin vai esineisiin? Lue essee täältä.

Kuva metallipinnalle vartissa

Märkälevytekniikka on hidas: varttitunnin prosessissa syntyy yksi ainoa valokuva.

Mustalle alumiinilevylle kaadetaan jähmettymään liuos. Levy asetetaan toisella liuoksella täytettyyn säiliöön, jolloin siihen syntyy valoherkkä pinta.

Levy ladataan kameraan ja otetaan pitkällä valotusajalla kuva. Pimiössä alumiinin pinnalle hahmottuu ikään kuin kuvan negatiivi. Levy asetetaan kirkkaaseen päivänvaloon kiinniteliuokseen – ja kuva kääntyy positiiviksi.

Ei analogisen protesti vaan kädenojennus

Työstään ja välineistään huolimatta Tuomas Sinkkonen ei pidä itseään vanhan ajan valokuvaajana tai uuden teknologian vastustajana.

Vaikka kaikki vanha mielletään helposti aidommaksi kuin uudet asiat, Sinkkonen sanoo ottavansa moderneja kuvia moderneista ihmisistä.

– On tulevaisuuden juttu yhdistellä asioita. Siksi en koe analogisuutta ja digitaalisuutta vastakohtina toisilleen.

Katso minidokumentti valokuvaajan työskentelystä tämän jutun pääkuvasta.

Ronja Salmi konkkaa kainalosauvojen kanssa avaamaan työhuoneensa ovea. Hän kiroilee kömpelyyttään, mutta on jo hujauksessa kantamassa vesikannua pöytään. Murtunut nilkka ei tunnu pahemmin haittaavan menoa. Vain se harmittaa, ettei hän pääse ratsastamaan hevosellaan. Nyt Salmen äidin on huolehdittava hevosen liikunnasta.

– Huomaan kyllä, että tarvitsisin fyysistä rasitusta. Minulla on ihan liikaa energiaa.

Ennen haastattelua Salmi on jo ehtinyt käydä kirjamessujen ohjausryhmän kokouksessa. Meneillään on kiivain vaihe lokakuun lopussa alkavien Helsingin kirjamessujen suunnittelussa. 25-vuotias Salmi nimitettiin tämän vuoden alussa kirjamessujen ohjelmajohtajaksi. Pesti ei ole vähäpätöinen, sillä kirjamessuilla vierailee vuosittain noin 80 000 ihmistä.

Vaikka messuilla menee mukavasti, on kirja-alallakin huolestuttu nuorista. Miten heidät saadaan innostumaan lukemisesta ja miten heitä houkutellaan messuille? Ongelmaan ei ole vielä löydetty vastausta, mutta onneksi löytyi Salmi. Hänen visioonsa kohdistuu nyt odotuksia.

– Vastaanotto on ollut liikuttavaa. Minut on otettu innolla vastaan. Kirja-alalla on tällä hetkellä paljon rohkeutta ja halua muutokseen. Siellä on ymmärretty, että jos halutaan tehdä jotain uudenlaista, on otettava mukaan joku aivan uusi tyyppi.

Mikään untuvikko Salmi ei kuitenkaan ole. Hän on ehtinyt julkaista viisi kirjaa, juontaa lukuisia tv-ohjelmia, käsikirjoittaa nuorten draamasarjoja. Lisäksi hän on yrittäjä.

Televisiossa pyörii parhaillaan kymmenosainen Mitä mietit, Ronja Salmi? -ohjelma, joka nimensä mukaisesti pohjaa Salmen puheelle ja pohdinnoille elämän eri osa-alueista.

Monet roolit eivät haittaa tekemistä. Samaan aikaan kun Salmi suunnittelee kirjamessujen ohjelmaa, hän puhuu televisiossa pillusta. Ristiriitaa ei kuitenkaan synny, sillä Salmi tekee kaiken ammattimaisesti. Hän osaa puhua asiasta kuin asiasta luontevasti. Muissa jaksoissa Salmi käsittelee muun muassa maailmanloppua, seksuaalista halua ja puuttuu myös miesten kokemiin tasa-arvo ongelmiin. Salmi muistuttaa, että tv-sarjaa on ollut tekemässä iso tiimi. Hän ei suinkaan tee yksin kaikkea.

– Se on julkisuuden luoma vääristymä. Olen toki kasvoillani esillä monessa paikassa, mutta sekä televisio-ohjelmassa että kirjamessuilla töitä tekee iso tiimi.

"Vielä ei ole kyselty tutkintoja"

Vielä muutama viikko sitten tv-sarjan kuvaukset söivät melkein kaiken ajan. Silloin Salmi ehti hoitaa kirjamessuasioita vain parina päivänä viikossa. Nyt tv-ohjelma on melkein valmis ja Salmi voi keskittyä täysipainoisesti messuihin.

Kaiken ohella hänen täytyy huolehtia yrityksestään, jossa on kaksi työntekijää. Lisäksi hän maksaa palkkaa satunnaisemmin noin seitsemälle kirjoittajalle. He luovat yhdessä käsikirjoituksia ja some-sisältöjä.

– Rakastan tätä! Jotkut tuntuvat jopa säälivän minua, kun teen niin paljon, mutta helvetti soikoon, juuri tähän olen pyrkinyt!

Salmen mukaan urheilijoiden treenaamista kyllä ymmärretään ja ihaillaan. Samoin jos joku soittaa virtuoosimaisesti viulua.

– Kirjoittamisesta ei puhuta sillä tavoin. Kukaan ei sano, että menenpä tästä kotiin harjoittelemaan kirjoittamista. Itse olen tehnyt paljon kirjoitushommia ja ottanut töitä vastaan ihan vain oppiakseni.

Yliopistot ja muut koulut ovat jääneet Salmelta väliin. Hän aloitti työnteon jo lukiossa, ja vielä ei ole tullut vastaan hetkeä, jolloin olisi ollut aikaa opinnoille. Välillä Salmi tuntee haikeutta, kun ikätoverit käyvät luennoilla ja Unicafessa lounaalla. Heitä yhdistävät esseet ja gradut, joista Salmi ei tiedä mitään.

– Vielä ei ole kukaan kysellyt papereita. Ehkä joskus tulee hetki, että haluan opiskella. Silloin se tapahtuu ehkä ulkomailla. Saa nähdä.

Suomesta Salmen olisi ollutkin vaikeaa löytää itselleen sopivaa opinahjoa, sillä hän on ollut edelläkävijä. Kun hän kirjoitti ystävänsä Veera Ojalan kanssa nuorten somesarjaa Ylelle, kukaan ei oikein osannut auttaa heitä.

– Kun pyysimme apua käsikirjoituksen kanssa, kukaan ei osannut edes kunnolla käyttää instastory-alustaa, jolle teimme käsikirjoitusta.

Täytyy kestää tylsyyttä ja arkisuutta

Nuoruus voi antaa kuvan, että Salmi on luonut menestyksellisen uran käden käänteessä. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on tehnyt töitä unelmiensa eteen 17-vuotiaasta lähtien. Edes kirjamessujen johtopesti ei ollut sattumaa.

Ollessaan Kallion ilmaisutaidonlukiossa Salmi osallistui messujen KirjaKallio-osaston tekemiseen. Hän lupautui auttamaan opettajaa sosiaalisen median hoitamisessa. Seuraavana vuonna Salmi olikin jo osaston tuottaja, ja sitä kautta hän loi suhteet kustannusmaailmaan alle parikymppisenä.

– Kyse ei ole siitä, että olisin jotenkin erityisen hyvä. Kyse on tekemisestä. Usein ajatellaan, että ihmiset, jotka vaikkapa kirjoittavat kirjoja, ovat jotenkin superlahjakkaita. Ei, yleensä ne ovat vain ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kirjan. Moni ei tee sitä, vaikka haaveilee.

Moni Salmen ikätoveri hakee vasta suuntaa elämälleen. Salmi on havainnut, että nuortenkin maailmassa kahtiajakautuneisuus kasvaa. On Salmen kaltaisia porskuttajia ja niitä, jotka eivät saa millään kiinni elämänlangasta.

Sosiaalisen median parissa työskennellessään Salmi on pohtinut paljon keskinkertaisuutta ja arkisuutta. Somessa elämä näyttäytyy loputtomana tähtihetkien sarjana.

– Tällä hetkellä mikään ei ruoki sitä tosiasiaa, että olemme hyvin arkisia olentoja. Kaikesta pitäisi nykyään tehdä elämys. Ei ymmärretä, että jos jotain haluaa saavuttaa, sen eteen täytyy arkisesti puurtaa.

Vaikka Salmi itse suhtautuu työhönsä intohimoisesti, hän ymmärtää, etteivät kaikki voi juosta intohimonsa perässä. Kaikilla ei vain ole sitä omaa juttua. Eniten Salmi uskoo arkiseen aherrukseen, sillä hän ei luota inspiraatioon.

– Usein sanon ikäisilleni, että valitse jotain. Usein sitä innostuu, kun vain ryhtyy tekemään. Täytyy myös osata kestää tylsyyttä. Tuntuu, että hyvinvoinnista on tullut niin iso trendi, että epämukavuuden sietämisestä on tullut vaikeaa nuorille.

Työ unohtuu surffatessa ja ratsastaessa

Intohimo työhön voi johtaa myös uupumukseen. Salmi tarkkailee itseään, ettei väsy liikaa. Välillä on vaikea erottaa kunnianhimoa siitä, että menee kerta kaikkiaan liian lujaa. Salmella on kuitenkin konstit itsensä nollaamiseen. Kerran pari vuodessa hän pakkaa laukkunsa ja lähtee kuukaudeksi surffaamaan. Arkisempi stressin purku tapahtuu tallilla.

– Ratsastus on ihan parasta mindfulnessia. Hevonen ei hyväksy puolittaista keskittymistä.

Hevoset ovat olleet Salmelle tärkeitä aina. Ne ovat antaneet hänelle myös työtilaisuuksia, sillä hän on tehnyt hevosaiheisia sisältöjä Ylelle ja kirjoittanut kirjan heppatyttöjen kanssa. Ensimmäisen oman hevosensa Salmi sai 14-vuotiaana. Pitkäjänteisyydestä kertoo, että hän oli säästänyt koko lapsuutensa, jotta pystyisi osallistumaan ponin ostoon.

Salmi muistaa, miten hän perehtyi hevosen hoitoon, jotta olisi paras mahdollinen hevosenomistaja – sitten joskus isompana.

– Lainasin kirjastosta hevostietokirjoja ja tein niistä muistiinpanoja. Tein muistiinpanovihkoon sisällysluettelon ja värikoodit, joiden avulla löydän tiedon nopeasti. Sanoin aina, että nyt en ehdi, on paperihommia, nauraa Salmi.

Tekeminen on aina ollut osa Salmen persoonaa. Hän ei muista nuoruudestaan joutilaisuuden hetkiä. Hän oli aina tallilla tai koulussa.

– Olen nähnyt elokuvia siitä, miten nuorten loputtomat kesäpäivät kuluvat pilviä katsellen ja haaveillen. Se vaikuttaa kiinnostavalta, koska itseltäni puuttuu se kokemus. Mutta olisin varmasti toiminut toisin, jos jatkuva tekeminen olisi tuntunut epämukavalta.

"Vihasin joka hetkeä yläasteella"

Koska Salmen elämä vaikuttaa menestystarinalta, alkaa kiinnostaa, miten hänet on kasvatettu? Kuinka hän on onnistunut käymään koulut ilman latistamista?

– Tulen sellaisesta perheestä, missä ei ole koskaan kyseenalaistettu olemassaoloni merkitystä. Minulla on henkinen etumatka moniin muihin verrattuna. Olen voinut keskittyä tekemiseen, enkä sen pohtimiseen kelpaanko, perustelee Salmi.

Tavallisesta peruskoulusta Salmella on kokemusta vain kolmen ja puolen vuoden ajalta. Ne olivat kärsimystä. Yläasteella hän vihasi joka hetkeä. Hän lintsaili ja väärensi itse Wilma-merkinnät. Siitä huolimatta koulu meni hyvin, sillä Salmella oli tähtäin. Hänen olisi pakko päästä Kallion ilmaisutaidonlukioon.

Ilmaisutaidonlukiota Salmi kuvailee lähes uskoon tulemisen kokemukseksi.

– Olin luullut, että olen yksin maailmassa ajatuksineni. Ei ole ketään samankaltaista. Kalliossa sain huomata, että on muitakin. Esimerkiksi musiikki, jota kuuntelin, oli yhtäkkiä siellä mainstreamia. Se oli ihanaa aikaa.

Elämänsä onnellisimmaksi päiväksi Salmi kuitenkin kuvailee ensimmäisen koulupäivänsä. Hän muistaa tarkasti, mitkä vaatteet hänellä oli, millainen säätila oli.

– Olin niin innoissani, kun pääsin kouluun. Tiesin, että nyt opin lukemaan!

Ensimmäiset luokat Salmi kävi freinetkoulua. Sieltä saattaa kummuta Salmen into tekemiseen, sillä pedagogiikka korostaa työtä ja kokemuksen kautta oppimista.

Kolmannella luokalla perhe muutti ja Salmi joutui tavalliselle ala-asteelle. Hänen numeronsa romahtivat ja hän kyseenalaisti opettajien tavan opettaa. Salmi ei voinut ymmärtää, miten jotain voisi oppia kopioimalla taululta.

Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään opettajille urputtamiseen, vaan marssi rehtorin puheille ja vaati päästä koulun montessoriluokalle. Ala-asteen loppuvuodet Salmi kävi montessoripedagogiikan luokkaa ja koulunkäynti alkoi taas maistua.

Sateenkaariperheen arki on samaa kuin muillakin

Tärkeäksi seikaksi Salmi nostaa myös sen, ettei häntä ole ikinä kiusattu koulussa. Ei, vaikka hänen perhetaustansa oli erilainen, sillä hän eli sateenkaariperheessä. Hänen vanhempansa erosivat, kun Salmi oli pieni. Muutaman vuoden kuluttua hänen äitinsä naisystävä muutti heille asumaan. Siinä ei ollut mitään kummallista.

– Se ei ollut mikään juttu. Arkihan oli ihan samanlaista kuin muillakin. Kiisteltiin siitä, kuka vie roskat ja kuka joutuu tyhjentämään astianpesukoneen.

Ihan kaikille Salmi ei kuitenkaan kertonut perheestään. Hän ymmärsi, että perhe oli hieman erikoinen, sillä lähipiirissä ei ollut samankaltaisia. Perhe ei liikkunut sateenkaaripiireissä eikä osallistunut Pride-marsseille. Etenkin yläasteella puheet ja vitsit homoista alkoivat lisääntyä, mutta silloinkin Salmi yleensä aukaisi suunsa.

– Kerran tunnilla joku poika kailotti, että homojen lapsista tulee aina varkaita. Kysyin, olenko joskus varastanut sinulta jotain? Poika meni hiljaiseksi, koska ei tiennyt taustastani.

Sateenkaariperheessä kasvaminen on Salmen mukaan antanut hänelle avarakatseisuutta. Hän ei arvota tai tuomitse ihmisiä sukupuolen, iän tai rodun mukaan. Siksi häntä ihmetyttävät kommentit, jotka kyseenalaistavat hänen kykynsä ajatella asioita, koska on niin nuori.

– Uusimman tv-sarjan yhteydessä olen saanut palautetta, että pohdinnat eivät ole uskottavia, koska ne tulevat 25-vuotiaan suusta. Se on mielestäni surullista.

Muutenkin Salmea kyllästyttää, kun hänen ikäänsä taivastellaan. Asia on noussut esiin etenkin kirjamessujen nimityksen yhteydessä.

– Eivät kirjamessujen kokoukset ala sillä, että porukalla ihmetellään, kuinka nuori se Ronja onkaan! Siellä kysytään, että mitenkäs ohjelma edistyy, missä nyt mennään.

Salmen ura vaikuttaa onnistumiselta toisensa perään. Hän kuitenkin sanoo, että on mokannutkin. Ei suuresti, mutta tekevälle sattuu.

– Olen vahvasti sitä mieltä, ettei voi oppia, jos ei välillä epäonnistu. Se on jopa väistämätöntä. Ehkä minun suurimmat epäonnistumiset ovat vasta edessä, kun olen niin nuori, nauraa Salmi.

– Olen ollut Sigynillä yli 20 vuotta, ja yhtään positiivista yllätystä tämä laiva ei vielä ole tarjonnut. Kyllä ne yllätykset ovat yleensä olleet negatiivisia, sellaista se on, huokaa veneenveistäjä Tommi Lavonen yli 130-vuotiaan kaunottaren kannella.

Museolaiva Sigyn on ollut osa Aurajokimaisemaa liki 80 vuotta, mutta toukokuussa se katoaa kolmeksi vuodeksi Varvintorin kupeesta.

Maailman viimeinen valtamerimeriliikenteessä purjehtinut parkkitakilainen, puurunkoinen kauppa-alus on laajan peruskorjauksen tarpeessa. Alus siirretään korjattavaksi Ruissalon telakalle.

Tehtiin pieni reikä. Aika surullinen näky se oli. Tommi Lavonen

Telakointia on valmisteltu pitkään ja huolellisesti, mutta vanhalla rouvalla lienee yllätyksiä tälläkin kertaa helmoissaan.

– Olemme lähteneet sillä ajatuksella, että työ etenee sitä myöten kuin yllätyksiä tulee. Kylkeä avataan pätkä kerrallaan, ja katsotaan kuinka paljon se vaatii aikaa ja mitä pitää tehdä, sanoo kunnostushankkeen projektipäällikkö Tapio Santala.

– Laivan kunto on siinä määrin arvoitus, että se tiedetään vasta kun moottorisahalla lähestytään ja ruvetaan purkamaan.

Tommi Lavonen on saanut jo hieman esimakua vesirajan yläpuolelta otetusta näytteestä.

– Tehtiin pieni reikä, eikä se kovin hyvältä näytä. Aika surullinen näky se oli, ei tarvinnut moottorisahaan tarttua vaan ihan kourin repimällä pystyi kylkilankutuksen poistamaan.

Uudet kupeet laivaakin vanhemmasta puusta

Museoalus hinataan 8. toukokuuta Varvintorilta Ruissalon telakalle. Niin ikään historiallisen Åbo Båtvarfin telakka-alue on Sigynille oiva turvasatama lyhyen merimatkan päässä.

– Yhdessä asiantuntijoiden kanssa arvioimme, että pidempi hinausmatka olisi aluksen kunto huomioiden ollut riski. Avomerelle ei olisi ollut menemistä, sanoo museoalus Sigynin säätiön asiamies Tapio Maijala.

Yleisö pääsee seuraamaan kunnostustöiden etenemistä paikan päällä sekä muun muassa sosiaalisessa mediassa.

– Telakalla korjataan laivan runko. Kylkilankutusta aletaan repiä ja tutustua sen sielunelämään, ja kaaritus korjataan niiltä osin kuin se pakollista on, kertoo veneenveistäjä Tommi Lavonen.

Evon metsistä Hämeestä on tarkkaan valikoitu sopivia puita, ja vanhan leidin arvoon sopivaa materiaalia onkin löytynyt.

– Puut ovat jopa vanhempia kuin laiva. Esimerkiksi kylkilankuiksi tulevat männyt ovat jopa 150–180-vuotiaita. Eli ne ovat olleet puita jo silloin kun Sigyn on syntynyt, miettii projektipäällikkö Tapio Santala.

Ultraäänellä tietoa mastojen kunnosta

Sigyn on ollut tynkämastoisena Aurajoessa pari vuotta sitten tapahtuneen turman takia. Hetkeä ennen kesäsesongin alkua aluksen takila rojahti kannelle. Kukaan ei loukkaantunut onnettomuudessa, mutta tapaus herätti huolen laivan kunnosta.

– Onneksi se tapahtui pari päivää ennen kuin alus avattiin yleisölle, mutta toista kertaa emme halua tällaista herätystä. Nyt pannaan paatti kerralla kuntoon moneksi vuodeksi, sanoo museoalus Sigynin säätiön asiamies Tapio Maijala.

Uusia takilan osia on valmistettu siperianlehtikuusesta jo viime vuoden loppupuolelta alkaen, ja ne alkavat olla puuvalmiina. Takilan ylösrikaus on tarkoitus tehdä aluksen palattua Aurajokeen vuonna 2020.

Korkeuksiin ei kuitenkaan kannata kurottaa, ennen kuin perustusten vahvuus on varmistettu. Edelleen pystyssä olevien mastontynkien kunto on yhä arvoitus, mutta siitä saadaan vihiä vielä ennen aluksen hinaamista Ruissaloon.

– Huhtikuun aikana laivan alamastot tutkitaan ultraäänellä. Varmistetaan, että ne ovat täysin terveet, tai sitten päätetään niiden uusimisesta. Mennään vielä kerran metsään, ja haetaan entistä isommat puut, hymähtää Tapio Santala.

Nimikkomastoja kaupan rahakkaimmille

Museoalus Sigynin edellinen peruskorjaus toteutettiin vuosituhannen taitteessa, kun se hinattiin oman uivan telakkansa varassa Maarianhaminaan kunnostettavaksi.

Suurremonttien välilläkin alus vaatii jatkuvaa hoivaa, ja Sigynillä on monivuotinen kunnossapito-ohjelma, joka meni osin uusiksi takilaturman takia.

– Kolmen vuoden projektiin on 1,2 miljoonan euron suunnitelma tehty. Iso potti, mutta onneksi on hyvät tukijat takana: tälle vuodelle sekä Turun kaupunki että Åbo akademin säätiö, ja kyllä selvästi henkistä sitoutumista on tulevillekin vuosille. Perusta on vankka, että uskalletaan aloittaa projekti, sanoo Maijala.

Lisärahaakin kaivataan sekä yrityksiltä että suurelta yleisöltä. Syksyksi on suunnitteilla joukkorahoitushanke, ja varakkaimmat voivat ostaa museoalukselta vaikka oman nimikkomaston.

– Tässä on kolme mastoa myytävänä, 50 000 eurolla pääsee maston omistajaksi! Mutta Sigynillä on paljon myös muita pienempiä osia. Voi tulla vähän pienemmällä summalla mukaan, nauraa Tapio Maijala.

Palkittu musiikkiviihteen sarja SuomiLOVE jatkuu ainakin kahdella tuotantokaudella. Ylen ohjelmaa aletaan tehdä Tampereelta Mediapoliksen studioilta.

Yle on tehnyt Warner Bros. International Television Production Finland Oy:n kanssa sopimuksen SuomiLOVEn kahdesta uudesta tuotantokaudesta. Ne kuvataan Tampereella Ylen studioilla. Viides kausi tehdään ensi syksynä.

Televisiossa ne nähdään tammikuusta 2019 alkaen.

– SuomiLOVEn muutto Mediapolikseen on yksi osoitus siitä, että haluamme vahvasti edistää luovaa alaa Tampereella, Ylen Luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén sanoo.

SuomiLOVE on saanut neljästi vuoden parhaan viihde- ja musiikkiviihdeohjelman Kultaisen Venlan. Ylen ja Warner Bros. Finlandin kehittämän ohjelman formaatti on kiinnostanut myös kansainvälisesti. Sitä on esitetty esimerkiksi Virossa, Belgiassa ja Sveitsissä.

Tuoreimman tuotantokauden jaksoilla on ollut keskimäärin 826 000 katsojaa.

Viime toukokuussa 93-vuotiaana kuolleen presidentti Mauno Koiviston hautamuistomerkin suunnittelukilpailun voitti nykytaiteilija Perttu Saksa mustalla, kultakoristeisella teoksellaan Kartta.

Vuoden alussa avattuun kaikille avoimeen hautamuistomerkin suunnittelukilpailuun tuli kaikkiaan 138 teosehdotusta

Kartta on 2,4 metrin levyinen ja vajaan metrin korkuinen, jalustalla lepäävä hautamuistomerkki. Materiaali on mustaa diabaasi-kiveä. Teos koostuu kultauksen yhdessä pitämistä palasista.

Muistomerkin on tarkoitus olla paikallaan Koiviston haudalla ensi marraskuun 25. päivänä. Tuolloin hänen syntymästään tulee kuluneeksi 95 vuotta.

Presidentti Koivisto on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle presidenttien Urho Kekkonen ja Risto Ryti väliin. Haudalla on väliaikaisesti punagraniittinen vaatimaton tyynykivi.

"Kartassa voi nähdä pirstaloituvaa maailmanpolitiikkaa"

Hautamuistomerkki-kilpailun palkintolautakunnassa oli mukana muun muassa tiede- ja taidemaailman asiantuntijoita, kirkon edustajia sekä omaisten edustajana presidentti Koiviston tytär Assi Koivisto-Allonen.

Lautakunnan mukaan kaksiosainen Kartta -muistomerkki välttää liiallisen yksinkertaisuuden:

– Vaikka ehdotuksessa voi nähdä yhtymäkohtia nöyryyttä ja ajan arvokkuutta painottavaan keramiikkataiteeseen tai pirstaloituvaan maailmanpolitiikkaan, teos toimii ensisijaisesti itsenäisenä ja monitulkintaisena kunnianosoituksena eheydelle.

– Eroosio on kuluttanut kiven palasiksi, mutta uudelleenkoottu kokonaisuus on inhimillisempi ja enemmän kuin alkuperäinen täydellisyys.

Lautakunta luonnehtii Karttaa loisteliaan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Fundeeraava presidentti

Mauno Henrik Koivisto syntyi 25.11.1923 puusepän poikana Turussa. Turun sataman ahtaajan hommista Koiviston tie kulki Suomen Pankin pääjohtajaksi, pääministeriksi ja lopulta presidentiksi.

Filosofian tohtori Koivisto oli maamme yhdeksäs presidentti vuosina 1982–1994, suuren taloudellisen nousun aikana ja lamavuosina. Puoluekannaltaan hän oli sosiaalidemokraatti.

Mauno Koivisto oli pidetty presidentti. Hänen "fundeerauksistaan" pidettiin, joskin jotkut kutsuivat presidentin tuumailua jahkailuksi. Suomalaisten enemmistöä miellytti Koiviston imago kansanmiehenä, jolla oli suuret työmiehen kourat ja hurmaava otsakiehkura.

Viimeiset vuotensa Koivisto sairasti Alzheimerin tautia.

Presidentti Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset vuosi sitten 25. päivä toukokuuta koskettivat suomalaisia.

Kymmenet tuhannet ihmiset seurasivat teiden varsilla presidentin arkun surusaattoa Helsingin tuomiokirkosta Hietaniemen hautausmaalle. Siellä tuhannet jonottivat jättääkseen viimeisen tervehdyksensä presidentin haudalle.

Ylen suoraa lähetystä siunaustilaisuudesta ja surusaatosta seurasi yli miljoona katsojaa.

Perttu Saksa kuvaa ihmisen suhdetta eläimiin

Presidentti Koiviston voittaneen hautamuistomerkin suunnitellut Perttu Saksa (s. 1977) valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2008 kuvataiteen maisteriksi. Hän voitti Fotofinlandian vuonna 2014.

Saksa käsittelee teoksissaan usein ihmisten suhdetta ympäristöönsä ja eläimiin.

Taiteilija muistetaan muun muassa kuvasarjasta, joka esitti Jakartassa katuteatterissa käytettyjä apinoita. Hän on myös kuvannut eläimiä teurastuksen hetkellä sekä pieniä kaktuksissa eläviä kirvoja, joista valmistetaan väriainetta.

Hautamuistomerkin suunnittelukilpailussa toiseksi sijoittui kuvanveistäjä Matti Nurmisen suunnittelema teos Tarttis tehrä jotain. Kolmanneksi tuli kuvanveistäjä Bjarne Lönnroosin suunnittelema teos Jää sulaa.

Voittaja saa 10 000 euroa, toiseksi sijoittuva 5 000 euroa ja kolmanneksi sijoittuva 3 000 euroa. Lisäksi palkintolautakunta päätti antaa kunniamaininnan kuvanveistäjä Pertti Mäkisen ehdotukselle Heijastus. Tunnustuspalkinnon suuruus on 1 000 euroa.

Kilpailun 17 kärkiehdotusta ovat esillä näyttelyssä Helsingin Säätytalossa huhtikuun 20. päivään saakka. Kaikki kilpailuun osallistuneet teosehdotukset ovat nähtävillä verkkonäyttelyssä valtioneuvoston kanslian nettisivuilla.

Kommentointi on päättynyt, kiitos osallistumisesta.

Kustannusyhtiö Gummerus Kustannuksen toimitusjohtaja ja kustantaja Anna Baijars on nousemassa Helsingin kaupungin Kaapelitalo-kiinteistöyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi.

Asia käy ilmi Helsingin kaupunginhallituksen konsernijaoston päätöstiedotteesta. Konsernijaosto kokoontui tänään maanantaina, ja päätöstiedotteen mukaan jaosto päätti kehottaa Helsingin kaupungin yhtiökokousedustajaa toimimaan Kaapelitalo-kiinteistöyhtiön yhtiökokouksessa muun muassa siten, että Baijars valittaisiin sen hallituksen puheenjohtajaksi.

Baijars seuraa tehtävässä elokuvaohjaaja Lauri Törhöstä. Törhönen erosi Kaapelitalon johdosta helmikuussa sen jälkeen kun muun muassa Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan apulaispormestari, SDP:n Nasima Razmyar oli todennut, ettei Törhönen voi jatkaa luottamustehtävässään.

Myöskään Helsingin pormestarin, kokoomuksen Jan Vapaavuoren mukaan Törhösellä ei ollut edellytyksiä jatkaa kyseisessä tehtävässä.

Yle oli uutisoinut aiemmin samalla viikolla, että parikymmentä Ylen haastattelemaa naista oli kertonut Törhösen häirinneen heitä seksuaalisesti.

Törhönen vastasi sittemmin vakaviin syytöksiin Arto Nybergin haastattelussa.

Helsingin kaupungin Kaapelitalo-kiinteistöyhtiö hallinnoi Kaapelitehtaan ja Suvilahden kulttuurikeskuksia.

Konsernijaosto kokoontui tänään kaupunginhallituksen kokouksen jälkeen alkuillasta.

Anna Baijars kertoo Gummeruksen nettisivuilla työskennelleensä kirja-alalla yli kaksikymmentä vuotta. Toimitusjohtajaksi ja kustantajaksi hänet nimitettiin kesäkuussa 2016.

Aiheesta aiemmin:

Seksuaalisesta häirinnästä syytetty Lauri Törhönen eroaa Kaapelitalon johdosta (Yle Uutiset 2.2.2018)

Helsingin apulaispormestari Razmyar: Lauri Törhönen ei voi jatkaa luottamustehtävässään (Yle Uutiset 1.2.2018)

Helsinkiläinen Uuden tanssin keskus Zodiak on tehnyt pitkään tinkimätöntä tanssitaidetta ja uraauurtavaa yleisötyötä. Se on houkutellut ihmisiä nykytanssin pariin esityksillä, kursseilla sekä työpajoilla ja vienyt tanssitaidetta myös uusiin ympäristöihin. Työ palkittiin Vuoden teatteri 2018 -tittelillä.

Palkintoperusteluissa Zodiakia kiitetään vahvasta tateilijapolitiikasta. Keskus tukee taiteilijoiden ammatillista kehitystä, edistää freelance-tanssitaiteilijoiden työllistymistä ja tarjoaa esiintymisareenan uusille ja nuorille tekijöille.

Suomen Teatterit ry:n jakaman palkinnon saajan valitsi kansanedustaja Pia Viitanen (sd.), joka kuvaili tehtävää vaikeaksi.

– Tanssi taiteenlajina ansaitsee tulla huomatuksi nykyistä enemmän ja Vuoden Teatteri -palkinnon kautta lähteekin tunnustus koko tanssin kentälle, Viitanen perusteli valintaa.

Maaliskuussa Zodiakissa esitettiin muun muassa Ima Iduozeen kiitettyä koreografiaa ja toukokuussa siellä saa ensi-iltansa Sonya Lindforsin uusin teos.

Zodiakin lisäksi ehdolla tunnustuksen saajiksi olivat Turun kaupunginteatteri ja neljä teatteria käsittävä Universum. Suomen Teatterit ry on jakanut palkintoa vuodesta 1997.

Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan viidestä Helsingin Pasilassa sijaitsevasta toimituksesta muodostetaan kolme vahvempaa ja seuranta-alueiltaan laveampaa toimitusta.

Politiikka, Talous, Kulttuuri, Hyöty ja Tiede sekä Julkinen Suomi ovat pian Politiikka ja yhteiskunta, Talous ja arki sekä Kulttuuri ja elämäntapa.

Muutos astuu voimaan 30. huhtikuuta.

– Tällä kaikella haetaan tietysti entistäkin parempaa journalistista laatua. Me kaikki tiedämme, että maailma ei järjesty minkään toimitusjaon mukaan. Olemme ajatelleet luovasti, mistä aihepiireistä voi olla tukea toisilleen. Toimitusrakenteen muutos on osa isompaa uudistusten sarjaa, jolla pyritään vastaamaan paremmin yleisön tarpeisiin, Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittaja Riikka Venäläinen toteaa.

Mihin maailma on menossa?

Politiikka ja yhteiskunta -toimituksen päälliköksi on nimitetty YTM Paula Pokkinen, 41. Ylellä vuonna 2002 aloittanut Pokkinen siirtyy tehtävään uutis- ja ajankohtaistoiminnan sisältöpäällikön tehtävästä.

Tulevaa tehtäväänsä Pokkinen pitää kiinnostavana.

– Tuntuu aivan mahtavalta. Toimituksessa on tosi huippua, asiantuntevaa jengiä. Ja nyt, kun joukkue ikään kuin vahvistuu entisestään pienen organisaatiomylläyksen ansiosta, niin meillä on mahdollisuudet tehdä entistä vaikuttavampaa sisältöä ja sellaisia juttuja, joita yleisö meiltä vaatii, Pokkinen sanoo.

Pokkinen on aiemmin työskennellyt muun muassa sisältötuottajana, Aamu-tv:n tuottajana, politiikan toimittajana, tutkivana toimittajana ja oikeustoimittajana. Hänen mielestään suomalainen yhteiskunta tarvitsee laadukasta ja sinnikästä journalismia.

– Sellaista, joka auttaa ymmärtämään, mihin maailma on menossa ja miksi, mutta samaan aikaan myös journalismia, josta on apua ja iloa jokapäiväiseen arkeen.

Talous ja arki -toimituksen sisällöt palvelevat elämässä

Talous ja arki -toimituksen päälliköksi on nimitetty KTM Teijo Valtanen, 52.

Valtanen on työskennellyt Ylessä vuodesta 2009 muun muassa aluetoiminnan ja radion ajankohtaisten päällikkönä, sekä taloustoimituksen ja kotimaan toimituksen päällikkönä.

Viimeksi Valtanen on työskennellyt Ylen henkilöstöjohtajana. Tulevan tehtävän hän ottaakin innostuneena vastaan.

– Aihepiireistä on syntynyt hieno kokonaisuus. Lisäksi on kiva palata journalismin pariin, Valtanen iloitsee.

Ennen Yleä Valtanen on työskennellyt mm. Finanssialan keskusliiton viestintäjohtajana sekä useimmissa merkittävissä suomalaismedioissa.

Arkea Valtanen kuvailee journalismin kannalta seuraavasti.

– Asioita käsitellään yleisöjen näkökulmasta sillä tavalla, että sisällöt palvelevat heitä elämässä. Silti ilmiöitä tarkastellaan myös laajemmin esimerkiksi suhteessa talouteen ja työelämään.

Kulttuurin lisäksi muun muassa seksiä

Kulttuuri ja elämäntapa -toimituksen päälliköksi on nimitetty YTM Satu Nurmio, 41.

Nurmio on työskennellyt Ylessä vuodesta 2001 muun muassa Kulttuuri ja ilmiöt -toimituksen päällikkönä, Aamu-tv:n tuottajana, tv-uutisten tuottajana sekä kulttuuritoimittajana.

Nurmion mukaan uudistuksen myötä kulttuurin osuus vahvistuu entisestään Ylen uutisissa.

– Kulttuurin määrä meidän uutisissamme on vuosien varrella lisääntynyt. Nettiin tehtyjen kulttuurisisältöjen määrä on aivan toista luokkaa kuin esimerkiksi kolme vuotta sitten. Uudistuksella ei olla vähentämässä mitään, vaan enemmin toimitus voimistuu entisestään: voimme käsitellä kulttuurin alaa laajemmin, Nurmio sanoo.

Nurmion johtaman toimituksen nimi uudistuu jälkimmäisen sanan osalta. Ilmiöiden tilalla on termi elämäntapa. Millaista journalismia elämäntapa pitää sisällään?

– Se käsittää hirveän laajasti elämänalueita: terveys, seksi, nuoriso, digitalisaatio. Paljon aiheita, joista on kiinnostavaa tehdä juttuja. Odotan oikein ilolla entistä laajempaa aihekirjoa, Nurmio kertoo.

Satu Nurmion perhevapaan ajan Kulttuuri ja elämäntapa -toimituksen vt. päällikkönä toimii Tuomas Ferm, 41. Ferm on työskennellyt Ylessä vuodesta 2002 ja toimii tällä hetkellä uutis- ja ajankohtaistoiminnan editoivana sisältöpäällikkönä.

Neljäs aihetoimitus on nimeltään Maailma. Se seuraa ulkomaan uutisaiheita ja sitä johtaa Krista Taubert. Voit lukea Maailma-toimituksesta lisää tästä artikkelista: Ajankohtaisesta kakkosesta tuttu Krista Taubert Ylen ulkomaantoimituksen päälliköksi.

Lisätty 10.4. klo 17.04 alaotsikkoon lause: "Neljäs uudistuksen jälkeen jäljelle jäävä aihetoimitus on ulkomaiden uutisista vastaava Maailma-toimitus."

Hämeenlinnalaisen Sibeliuksen syntymäkaupunki -säätiön varojen käyttöön ei liittynyt epäselvyyksiä, toteaa Patentti- ja rekisterihallitus.

PRH sai viime toukokuussa valvontapyynnön, jonka mukaan Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden nettisivut oli hankittu ilman kilpailutusta liian kalliiseen hintaan. Lisäksi Hämeenlinnan kaupungin 2016-2017 myöntämiä konserttitukia ei valvontapyynnon mukaan käytetty Sinfonia Lahden konserttien maksamiseen.

Säätiö ajautui maksuvaikeuksiin syksyllä 2016 eikä pystynyt hoitamaan velvoitteitaan. Säätiön vastauksen mukaan maksuista saatiin kuitenkin sovittua Sinfonia Lahden kanssa.

Nettisivut hankittiin asianmukaisesti

PRH tutustui säätiön pöytäkirjoihin ja sai säätiön selvitysmieheltä lisäselvityksiä. Niiden mukaan nettisivut ylläpitoineen hankittiin opetus- ja kulttuuriministeriön avustuksen turvin yhteensä neljän yrityksen työnä. Kilpailutus olisi ollut äärimmäisen vaikeaa suunnitteluvaiheessa, sanotaan selvityksessä.

Myöskään säätiölle avustusta myöntäneellä opetus- ja kulttuuriministeriöllä ei ole takaisinperittävää säätiöltä. Kilpailutusvelvoitetta ei ole myöskään säätiön säännöissä.

PRH:n mukaan sen toimivaltaan ei kuulu valvoa avustusten myöntäjätahojen ehtojen noudattamista, vaan säätiölain ja säätiön sääntöjen noudattamista. PRH ei siis valvo myöskään kaupungin varojen käyttöä eikä sitä, käyttääkö säätiö sille myönnetyt avustukset kaupungin korvamerkitsemiin tarkoituksiin.

PRH siis katsoo, että varoja on käytetty huolellisesti. Säätiö on myös toiminut säätiölain ja säätiön sääntöjen mukaisesti eikä valvontapyyntö anna aihetta toimiin.

Hämeenlinnan kaupunginhallitus päätti säätiön alasajosta helmikuussa 2017. Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuodesta vastannut Sibeliuksen syntymäkaupunki -säätiö on nyt virallisesti purkautunut.

Istuin pääsiäisenä satujunassa ruotsalaisen kulttuurin kruununkalleudessa, Junibackenissa.

Kun satujuna nousi siivilleen Eemelin, Marikin ja Veljeni Leijonamielen maailmaan, olimme koko perhe yhtä sykkivää lumoutunutta sydäntä.

Silmien edessä oli se riu’ulla istuvan trollin paljas pylly, joka nauratti lapsia ja aikuisia. Oli kauhistuttava lohikäärme Katla, ja kyyneleet silmiin herauttava näky Nangijalan rotkoon hyppäävistä veljeksistä Korpusta ja Joonatanista.

Junibacken on Astrid Lindgrenin kirjojen ympärille rakennettu lasten paratiisi, jossa leikitään, luetaan ja matkustetaan satujen maailmassa.

”Eipä ole isin silmät loistaneet vähään aikaan niin kuin nyt”, vaimoni hymyili junakierroksen jälkeen.

Niin se on. Sadut saavat silmät avautumaan ja tuovat esiin sen mikä ihmisessä on parasta: kyvyn nähdä näkymätön, sukeltaa sen sisään kuin raikkaaseen veteen, tuntea sen kosketus iholla. Kokemus on lumoava ja uudistava.

Satumaan ulkopuolelle itsensä sulkeneet aikuiset matkustavat sinne vain kerran viikossa ja silloinkin Alkon valkoviiniosaston kautta.

Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät.

Olisiko aika, että lapset ja lastenkulttuuri nostettaisiin Suomessakin ykköspaikalle? Vaikkapa nyt sille paikalle Helsingin Eteläsatamassa, johon Guggenheimin upottua on kaavailtu pääkaupunkiseudun noin sadatta tilaa tarkastella valtaa pitäneiden aikuisten muotokuvia ja oivaltavasti taivutettua vaneria.

On aika rakentaa Lasten Maailma.

Onko Suomessa sellaista lastenkulttuuria, jota voisi esitellä Peppi Pitkätossun ja Ronja ryövärintyttären tapaan? Herää, tosikko!

Talossa olisivat maailman tunnetuimpiin kuuluvat satumaat: Muumilaakson ikuinen kesäpäivä ja Korvatunturin ainainen jouluyö. Siellä olisi Koiramäki ja Kalevala. Siellä olisi Tatun ja Patun seikkailuhuone Outola, jossa ryömitään läpi muinaisegyptiläisen aamutoimiautomaatin, ja Risto Räppääjän askartelutalo, josta turistivirrat täytyy sulkemisaikaan kantaa rimpuillen ulos.

Maailmanluokan materiaalia on niin paljon – alkaen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, Anni Swanin satujen kautta Yrjö Kokon Pessin ja Illuusiaan – että pelkään vain sitä, riittävätkö Eteläsatamassa parkkipaikat saksalaisperheiden tila-autoille.

Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

Eikä unohdeta suomalaisen lastenmusiikin huipputuotteita. Lasten maailmassa olisi Mimmien soiva Vaskimetsä, Mörköoopperan puvustamo ja Hevisauruksen muinaismaailma. Sekä Pikku-Papun orkesteri, Ammuu! ja kymmenet muut, jotka esiintyisivät museon musiikkitorilla.

Meitä tylsiä aikuisia kiinnostaa, onko Lasten Maailma kaupungin paraatipaikalla realistisesti mahdollinen. Kyllä on. Perheet matkustavat sinne missä lapset viihtyvät.

Junibacken on Ruotsin viidenneksi suosituin matkailukohde, johon on jatkuva jono lapsiperheitä. Junibackenin lastenkirjakaupan kassakone hiljenee vain öisin, kun luottokorttikuittiniput pitää tilittää pankkiin.

Junibacken heijastaa paitsi ruotsalaisten lapsirakkautta, myös kehittynyttä talousajattelua. Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät.

Ruotsin kansantalous tuo maailmanmarkkinoille jatkuvasti uutta musiikkia, muotia, elokuvia, kirjoja ja televisiosarjoja. Siis satuja.

Suomi vie maailmalle biotalouden sivutuoteinnovaatioita, joissa sahanpuru ja kierrätysmuovi yhdistetään uuden prosessin avulla aivan uudenlaisiksi rakennuslaatoiksi. Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

Meillä on edellytykset ruotsalaisten vuosikymmeniä sitten tekemään loikkaan.

Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia – lapsille.

Asuin muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Ymmärsin, että amerikkalainen lastenkulttuuri Disney-tuotantoineen on omalla kaupallisella tavallaan parhaimmillaan hyvin korkeatasoista. Samalla oivalsin, että Suomessa on kaksisataa viime vuotta ollut käynnissä monipuolinen ja huippulaadukas elävän lastenkulttuurin ilmiö, jonka mestariteoksista mitään ei ole esillä Helsingissä.

Olen päättänyt siirtyä äimistyneestä surusta tekoihin. Perustetaanko kansanliike, joka rakentaa lapsille ja lapsenmielisille tarinoiden ja leikin talon?

Tehdään se eri tavalla kuin ne museot ja kulttuuritalot, jotka jäävät aikuisten riitelyn takia rakentamatta. Suunnitellaan talo leikiten yhdessä lasten, lastenkulttuurin tekijöiden ja kävijöiden kesken. Mietitään yhdessä sisällöt ja arkkitehtuuri. Kerätään rahat yhdessä – niin perustettiin Suomen Kulttuurirahastokin 79 vuotta sitten.

Perustetaan toimintaryhmä. Viranomaiset ja päättäjät tulevat mukaan, kun ehtivät. Kuka lähtee mukaan? Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia – lapsille.

Eikö tässä olisi hanke, joka riitojen ja aikaansaamattomuuden keskellä yhdistäisi koko Suomea?

Taneli Heikka

Kirjoittaja on journalistiikasta väitellyt viestinnän tutkija, toimittaja ja yrittäjä. Hän on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita, kolumneja ja tietokirjoja, joista tunnetuin on suomalaista konsensusta analysoinut Lumedemokratia. Heikalla on pitkä kokemus yhteiskunnallisesta keskustelusta esimerkiksi politiikan toimittajana ja Alma Median Helsingin-toimituksen esimiehenä. Nykyään hän auttaa verkostoja luomaan uutta arvoa dialogin keinoin.

Kirjailija Kari Hotakaisen kirjoittaman Tuntematon Kimi Räikkönen -teoksen englanninkieliset oikeudet on myyty suurelle brittikustantamolle Simon & Schusterille, kerrotaan Kustannusosakeyhtiö Siltalan tiedotteessa.

Tiedotteen mukaan kustantaja Ian Marshall Simon & Schusterilta uskoo vahvasti, että kirjassa on potentiaalia kansainväliseksi bestselleriksi.

– Kimi Räikkönen on yksi Formula 1 -maailman arvoituksellisimmista ja kiehtovimmista hahmoista. Tällä Kari Hotakaisen loistavasti kirjoittamalla kirjalla on kaikki mahdollisuudet tulla kansainväliseksi myyntimenestykseksi Minä, Zlatan Ibrahimovic -kirjan tapaan.

Kustantaja Aleksi Siltalan mukaan kirjan englanninkielisistä oikeuksista käytiin tiukka huutokauppa. Kauppasummaa ei kerrota julkisuuteen, mutta Siltalan arvion mukaan sopimuksen mukainen ennakkomaksu on suurin koskaan yksittäisen suomalaisen kirjan käännösoikeuksista maksettu.

Räikkös-kirjan oikeudet on myyty tähän mennessä myös Unkariin, Hollantiin, Italiaan, Puolaan ja Viroon. Lisää käännössopimuksia on odotettavissa jo tällä viikolla.

Kimi Räikkönen (s. 1979) aloitti Formula 1 -uransa vuonna 2001 ja voitti sarjan kuljettajien maailmanmestaruuden vuonna 2007 ajaessaan ensimmäistä kauttaan Ferrari-tallissa.

Räikkönen ajaa parhaillaan Ferrarilla ehkä viimeistä kauttaan autourheilun kuninkuusluokassa. Viikonloppuna Räikkönen nousi otsikoihin, kun hän ajoi tallin virheen vuoksi mekaanikon jalan päältä varikkokäynnin yhteydessä ja joutui keskeyttämään kisan.

Tuntematon Kimi Räikkönen ilmestyy suomeksi elokuussa.