Sininen ja valkoinen, Satumaa-tango ja Säkkijärven polkka.

Ne ovat pakolliset laulut jokaisissa ruotsinsuomalaisten kekkereissä, joissa Heidi Lehto, 44, tanssittaa kansaa. Lehto on yrittänyt joskus ujuttaa ohjelmistoon vaikkapa Juha Tapion tuoreita hittejä. Eläkeikäinen yleisö ei tykkää: liian poppia.

– Nyt uutena kappaleena keikoille on tullut mukaan Olen suomalainen. Se selittää, millaisella aikaperspektiivissä siellä ajatellaan.

Lehdon uskollisin kuulijakunta on Ruotsiin 1950–1970 -luvuilla tulleita siirtolaisia – vähän samankaltaisia kuin hänen omat vanhempansa, jotka muuttivat tyhjenevästä keskisuomalaiskylästä tehtaaseen töihin.

Vuosi oli 1969, jolloin muuttoaalto oli korkeimmillaan. Suomesta lähti Ruotsiin silloin 40 000 ihmistä. Sotien jälkeen lähtijöitä oli kaikkiaan puoli miljoonaa. Moni ajatteli palaavansa Suomeen, kun pesämuna on kerätty. Sitten tuli lapsia, kavereita ja sosiaalisia kuvioita.

Uusia juuria.

Musiikki oli lääke koti-ikävään, ja sen pitää kuulostaa juuri samalta, kuin Suomesta lähtiessä. Ruotsinsuomalainen tanssimusiikki on suomalaiseen korvaan vanhanaikaista.

– Se sukupolvi haluaa kuulla nuoruutensa musiikkia; ne ihanat nostalgialaulut iskevät edelleen sisimpään, sanoo Heidi Lehto.

Ja Lehto laulaa niitä mielellään, sillä hänen mielestään tunteen kieli yhdistettynä musiikkiin on parasta, mitä olla voi.

"Parketeilla alkaa olla tilaa"

Heidi Lehto on pikkutytöstä asti rakastanut vanhoja suomalaisia iskelmiä, joita isä osti huoltoasemilta Suomen-lomilla kasettikaupalla. Nuorempia sisaruksia kiinnosti enemmän se musiikki, mitä ruotsalaisnuoret kuuntelivat.

Rakkaus suomalaiseen tanssimusiikkiin sai Lehdon ensin vetämään karaokeiltoja, ja sitten osallistumaan Suomessa Tangomarkkinoille. Kun hän pääsi finaaliin 22-vuotiaana, tuli hänestä ruotsinsuomalaiselle tanssikansalle kuin kuningatar.

Lehto elätti itsensä useita vuosia musiikilla.

– Suomeksi laulaminen Ruotsissa on mulle henki ja elämä. Jos joutuisin laulamaan jollain muulla kielellä, ne olisivat vain merkityksettömiä sanoja peräkkäin. Kieli on suora kytky mun juuriin.

Nyt Heidi Lehto on taas palannut lavoille suomenkielisen Sisu-radion toimittajanhommista. Kovin montaa vuotta tanssikeikkoja tuskin riittää. Välivuosina parketille on tullut runsaasti tilaa.

Ensimmäisen sukupolven ruotsinsuomalaisilla alkaa olla ikää, eikä jalka enää nouse.

– Nelikymppinen “nuoriso” on harvinainen näky tansseissa. Jos paikalla on 150 ihmistä, siellä ovat kaikki. Jos aion jatkaa laulamista vielä muutaman vuoden päästä, pitää vaihtaa kieltä tai maata.

Lehdon tarina on kuin ruotsinsuomalaisuus yhteen perheeseen paketoituna.

Ensin Amerikka, sitten Ruotsi

Puoli miljoonaa suomalaista lähti Ruotsiin hyvin samalla tavalla kuin 350 000 suomalaista sata vuotta aikaisemmin Amerikkaan.

Suomi ei tarjonnut töitä eikä toimeentuloa. Suuren rakennemuutoksen takia vaihtoehdot olivat maaltamuutto, tai maastamuutto. Väestö kasvoi nopeasti, ja poliittinen ilmapiiri oli ahdistava.

Oli mentävä sinne, missä oli töitä, vapautta ja mahdollisuuksia. Suuri osa lähtijöistä oli alle 30-vuotiaita nuoria, joita ei vielä mikään pidätellyt. He jaksoivat touhuta orkestereissa ja yhdistyksissä, perustaa suomenkielisiä lehtiä ja omia kirjastoja.

Ensimmäisen siirtolaispolven kulttuurikin oli samankaltaista Ruotsissa kuin aikanaan Amerikassa. Taideyliopiston tutkija, tohtori Saijaleena Rantanen on perehtynyt molempiin.

– Mukana oli myös seikkailunhalua, mutta suuri osa lähti olosuhteiden pakosta. Siitä seurasi koti-ikävää ja haikeutta, arpia.

Eino Gröniä mieluummin kuin arkirealismia

Sauna, kesälomat Suomessa, suomen kieli ja karaoke; muumit, Marimekko ja Suomen jääkiekkojoukkue.

Ensimmäisen ja toisen sukupolven ruotsinsuomalaisilla on paljon yhteistä, mutta Ruotsissa kasvaneet lapset ovat rakentaneet identiteettinsä toisin kuin vanhempansa.

Silti mielikuvat Pohjoismaiden suurimman vähemmistön kulttuurista ovat jossain määrin jähmettyneet vuosikymmenien takaiseen tilanteeseen. Silloin Suomi-seurat kukoistivat, tanssiorkesterit olivat suuria, ja haitari soi.

Raskasta arkea tai siirtolaisuuden ongelmia ei haluttu puida vapaa-ajalla. Suomessa teemaan tarttuivat monet artistit Hectorista Anita Hirvoseen, mutta Ruotsissa muuttoliikettä käsiteltiin vain yhdellä Love Recordsin albumilla.

Siirtolaisen tiestä ei tullut myyntihittiä. Ensimmäisen polven ruotsinsuomalaiset halusivat mieluummin tilata Eino Grönin tanssikeikaille, kuin kuunnella laulettuja tarinoita karusta todellisuudesta.

Stigma poistui, status nousi

Töissä käytiin tehtaassa, ja raskaan työn vastapainona myös huvit olivat osalla porukasta raskaita. Osa ruotsalaisista katsoi suomalaisia nenänvartta pitkin, pilkkasi puukoista ja pulloista, kutsui finnjäveleiksi.

Tulijoista suuri osa oli kehnosti koulutettua ja kielitaidotonta, eikä pitkän työpäivän jälkeen enää jaksanut opiskella. Lapsia hävetti, jos vanhemmat puhuivat kadulla suomea, ja vielä enemmän, jos he puhuivat huonoa ruotsia. Koulujen pihoilla tuli tappeluita.

Saijaleena Rantanen huomauttaa, että paljon siedettiin, koska esimerkiksi tiskarin palkka saattoi olla kolminkertainen Suomeen verrattuna. Sitä paitsi Suomessa lähteneitä haukuttiin maanpettureiksi. Se ei houkutellut kertomaan siirtolaisuuden nurjista puolista.

– Suomalaisilla oli alkuun aika huono maine, vaikka heitä arvostettiin ahkerina ja luotettavina työntekijöinä. Suomalaisiin yhdistetty alkoholinkäyttö oli tavallaan stereotypia, joka väärin liitettiin kaikkiin suomalaisiin.

Humalajuomisen ja sosiaalisten ongelmien stigma ei leimaa enää seuraavaa sukupolvea. Sillä on ollut myös vanhempiaan paremmat mahdollisuudet opiskeluun, työhön ja sosiaaliseen nousuun, summaa Rantanen.

– Ensimmäisen ja toisen polven tarinat ja kohtalot ovat varsin erilaisia. Tässä on taas sama juttu kuin amerikansuomalaisissa: toinen polvi integroituu yhteiskuntaan. Toisen polven ruotsinsuomalaisista moni on käynyt koulunsa suomeksi, mutta rinnalla on ollut ruotsalaisia kavereita.

Uusi polvi on ylpeä suomalaisista juuristaan, ja tuo ne mielellään esiin. Status on parantunut. Uudet maahanmuuttajaryhmät ovat saaneet ruotsalaiset jopa unohtamaan, että ruotsinsuomalaisuus on oma, ruotsalaisuudesta erillinen identiteettinsä.

"Ruotsiin lähteneet olivat tietyllä tavoin pakolaisia"

Saijaleena Rantanen tutki ruohonjuuritasolla ruotsinsuomalaista kulttuuria, identiteettiä, elämäntapaa ja musiikkia Työväen Musiikkitapahtuman tilauksesta yhdessä Kai Latvalehdon kanssa.

Ruotsissa kasvanut ja teininä vastahakoisesti Suomeen palannut Latvalehto on väitellyt tohtoriksi toisen polven ruotsinsuomalaisesta kulttuuri-identiteetistä. Latvalehto on itse käynyt kovan kamppailun oman identiteettinsä ja kulttuurisen juurettomuutensa kanssa.

Sitä on käsitelty Mika Ronkaisen dokumenttielokuvassa Laulu koti-ikävästä (2013).

Elokuvassa entinen Aknestik-kitaristi Latvalehto matkustaa isänsä kanssa lapsuusmaisemiinsa Göteborgiin. Kipeitä teemoja käsittelevä musikaalinen roadmovie kosketti Työväen Musiikkitapahtuman toiminnanjohtaja Marianne Haapojaa. Tänä kesänä kokemus konkretisoitui festivaalin teemaksi.

Siirtolaisuus tuntui Haapojasta läheiseltä myös omakohtaisista syistä. Hänen isänsä vanhemmat sisarukset oli aikoinaan lähetetty Ruotsiin sotalapsina. Aiheeseen tarttumiseen vaikutti myös karjalainen äiti.

– Etenkin muutama vuosi sitten maahanmuutosta puhuttiin Suomessa aika erikoisella tavalla. Karjalainen äitini puhui siitä, että kaikista täytyy pitää huolta. Ne, jotka lähtivät leivän perässä Ruotsiin, eivät paenneet sotaa, vaan nälkää. He ovat olleet myös tietyllä tavoin pakolaisia.

Marianne Haapoja huomauttaa, että Työväen Musiikkitapahtuma perustettiin samaan aikaan kun muuttoliike oli kiihkeimmillään.

– Ne, jotka lähtivät Ruotsiin, olivat työläisiä, ja heidän kulttuurinsa oli työväenkulttuuria. Se on meidän festivaalille sukulaisjuttu.

Alkuun oli tarkoitus tehdä vain laajaan nettikyselyyn perustuva tutkimus, mutta aihe vei mukanaan. Syntyi myös kirja ja siihen liittyvä valokuvanäyttely Monta oksaa. Siinä kerrotaan 21 ruotsinsuomalaisen taiteilijan tarina kahdella kielellä.

Monta oksaa nostaa vahvasti esiin ilmiön, jota on kuvattu termillä ruotsinsuomalainen musiikki-ihme.

Toinen polvi juoksi tangoa karkuun

Göteborgilainen esiteini Kai Latvalehto tykkäsi kuunnella työväenluokkaisia nuoria puhutellutta punkkia. Levylautasella pyöri myös heavya, ja muuta kunnon rockia. Tanssikulttuuri ja vanhempien suosima vanhanaikainen iskelmä eivät soitelleet sielun kieliä. Toinen polvi varttui saman musiikin tahtiin kuin muutkin sen ajan lapset.

– Erkki Junkkarinen on hieno mies, mutta kun meikäläisen kaltaiset lapset 1970-luvun Ruotsissa kuuli jotain suomalaista tangoa, niin sitä lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan mahollisimman nopiaan ja mahollisimman kauas.

Toisaalta suomalainen tango on saanut tukholmalaisilta hipstereiltä arvonpalautuksen, Latvalehto huomauttaa.

– Darya & Månskensorkestern on sellaisten ihmisten orkesteri, jotka ovat varttuneet Söderin salsaklubeilla ja vastaavilla. Sitten he ovat miettineet, mikä olisi se heidän oma juttunsa, omasta perinteestä. Tosin heidän tangonversionsa ovat vanhan polven puritaaneille pyhäinhäväistystä, Latvalehto nauraa.

Latvalehto itse tarttui jo poikana kitaraan, ja niin tekivät myös monet vuonna 1967 syntyneen miehen ikätoverit. Monta oksaa -kirjassa tarinansa kertovat muun muassa Kent-yhtyeen Sami Sirviö, 16 vuotta HIMissä rumpuja paukuttanut Mika “Kaasu” Karppinen ja Anna Järvinen.Mukana on myös nuorempia artisteja, kuten räppäri Jesse Piisinen ja muusikko Miriam Bryant. Brittiläisen isän ja suomalaisen äidin perheessä varttunut Bryant on tällä hetkellä yksi suosituimmista naisartisteista Ruotsissa.

– On valtava määrä toisen polven ruotsinsuomalaisia artisteja, jotka ovat menestyneet jopa kansainvälisesti. Tämä kirja on ensiarvoisen tärkeä, sillä ensimmäistä kertaa he puhuvat pitemmän kaavan kautta ruotsinsuomalaisuudestaan.

"Musiikki on tärkeämpää kuin siniristilippu"

Latvalehdon mielestä ruotsinsuomalaisten tarinoita on kerrottu tähän mennessä kummallisen vähän; etenkään toisen polven näkökulmasta.

– Sotien jälkeen tullut sukupolvi oli suomalaisia, jotka asuivat Ruotsissa. He ovat nyt vähemmistö: heitä on enää noin 100 000. Ruotsinsuomalaisuus ei ole enää suomalaisuutta Ruotsissa, se on ruotsinsuomalaisuutta.

Toisen polven ruotsalaisten suhteellinen yliedustus musiikkirintamalla ei ole sattumaa, tutkija valottaa. Sama ilmiö on havaittavissa esimerkiksi Englannissa, jossa toisen polven irlantilaissiirtolaiset kaipaavat vanhaan maahan lauluissaan.

– Musiikin järkyttävän suuri merkitys siirtolaisille on kansainvälinen ilmiö.Kun varttuu kahden kulttuurin välissä, eikä kumpikaan tunnu omalta, musiikista tulee kolmas kotimaa. Itsellenikin 12-vuotiaana musiikki oli tärkeämpää kuin siniristilippu tai göteborgilaisuus.

Huumori hurtimpaa, puhe suorempaa

Toinen polvi on karistanut harteiltaan vanhempiensa työväenluokkaisuuden, mutta ei melankoliaa.

Jotkut toisen polven muusikoista käsittelevät siirtolaisuuden aiheuttamaa kaipausta ja surua paljonkin taiteessaan. Erityisen tunnetuksi siitä on tullut suomessakin suosittu, ruotsiksi laulava Anna Järvinen. Levyllään Jag fick feeling hän toivoo Helsingin tulevan hakemaan hänet.

Sekä kyselytutkimuksessa että joissain artistihaastatteluissa kävi ilmi, että ainakin osaselitys surumielisyydelle on siinä, että Suomi on ollut sodassa.

– Sukupolven ylittävä sotatrauma näkyy toisessa ja kolmannessa polvessa. Se trauma kuuluu myös surumielisyytenä osassa ruotsinsuomalaisten musiikkia. Osa haastateltavista liitti sen itse musiikkiinsa, kuvailee Saijaleena Rantanen.

Monta oksaa -kirjan tarinoissa moni artisti kuvailee muutenkin ajattelunsa muutenkin olevan erilaista kuin ruotsinruotsalaisten; ruotsinsuomalaisuus on alakuloisempaa, huumori hurtimpaa, tunteet dramaattisempia, ja aidompia, puhe suorempaa.

Kai Latvalehto määrittelee itsensä Suomessa asuvaksi ruotsinsuomalaiseksi.

– Olen asunut Oulussa vuodesta 1980, ja tuntuisi aika kummalliselta muuttaa pysyvästi Ruotsiin. Kypsässä keski-iässä olen tullut sinuiksi sen kanssa, että olen yhtä paljon göteborgilainen kuin oululainen. Se on kieli, se on kulttuuri, se on ajattelutapa.

Alkuperäisen Woodstockin järjestäjäjoukossa hääri muuan Michael Lang. Hän oli floridalainen kauppias, jolla oli jo ennen Woodstockia kokemusta yhden suuren rocktapahtuman järjestämisestä.

Samainen Lang toimii edelleen tapahtumatuottamisen parissa. Hän aloitti hyvissä ajoin valmistelut Woodstockin toisen tulemisen varalle. Festivaalin 50-vuotisjuhlaan saatiin kiinnitettyä nimekkäitä nykyartisteja kuten Jay-Z, Miley Cyrus ja The Killers sekä alkuperäisessä tapahtumassa esiintynyt Santana

.

Lang ilmoitti, että tapahtumaan tulee myyntiin 100 000 lippua ja se tullaan järjestämään Watkings Glenissä, New Yorkin osavaltiossa.

Kaikki menee päin seinää

Lippujen Woodstockin viisikymppisille odotettiin tulevan myyntiin huhtikuussa. Toisin kävi. Tapahtuman suurin yhteistyökumppani Dentsu Aegis Network ilmoitti vetäytyvänsä ja kertoi, että juhlat on peruttu. Asiasta kertoo muun muassa RollingStone.

Pääsponsorin vetäytymisen vuoksi festivaali menetti keikkapaikkansa ja Michael Lang alkoi etsiä korvaavaa venueta. Festivaalin toteutuminen alkoi vaikuttaa epätoivoiselta. Artisti toisensa jälkeen perui esiintymisensä.

Alkuperäisen Woodstockin tapahtumapaikalla toimiva Bethel Woods for the Arts ei innostunut sekään kolmipäiväisestä festivaalista. Sen sijaan keskuksessa järjestetään Woodstockin muistoksi kolme erillistä konserttia, joissa esiintyvät Ringo Starr, Santana ja Doobie Brothers.

Uusi luku pieleen menneiden festarien tarinaan

Viimenen oljenkorsi oli ilmoitus, jonka mukaan kyseessä tulee olemaan ilmaiskonsertti, joka järjestetään Marylandissa.

Heinäkuun viimeisenä päivänä järjestäjät lopulta nostivat kädet pystyyn. Tapahtumaa ei tule.

– Suruksemme joudumme ilmoittamaan, että festivaalin järjestäminen kävi mahdottomaksi useiden takaiskujen vuoksi. Emme pysty toteuttamaan tapahtumaa sillä bändikattauksella ja intensiteetillä, jolla olimme toivoneet, Michael Lang sanoo BBC:n uutisten mukaan.

Woodstock-festivaalin toteutuminen elokuussa 1969 oli sekin monen sattuman summa. Tuolla kertaa sattumat kääntyivät järjestäjien voitoksi. He tulivat tehneeksi historiaa. Historia saattaa toistaa itseään, mutta sitä on vaikea pakottaa.

Lue myös:

Woodstockin legendaarisen lavan paikka löytyi arkeologisissa kaivauksissa

Elävä Arkisto - Jimi Hendrix

Kello on puoli kuusi aamulla Vilnan päärautatieasemalla. Päähallin elektronisen näyttötaulun mukaan Visaginasiin menevän junan pitäisi lähteä raiteelta neljä klo 5.42, mutta sellaista junaa siellä ei näy. Eikä näy missään muuallakaan. Pyydän apua asemahallissa pyörivältä miespuoliselta virkailijalta, joka kehottaa odottamaan, kohta varmaan kuulutettaisiin. Itse asiassa kuulutuksia tuleekin tiuhaan tahtiin, mutta liettuaksi. Kello tikittää uhkaavasti, eikä auta muu kuin käydä kaikki laiturit järjestelmällisesti ja yksitellen läpi.

Visaginasin juna löytyy, sieltä vihonviimeiseltä laiturilta – tietenkin. Täpäräksihän tämä meni: juna nytkähtää liikkeelle oikeastaan heti sen jälkeen, kun olen astunut sisälle.

Junassa on kohtuullisen mukavat, joskin lyhyellä selkänojalla kruunatut penkit ja isot ikkunat, joista voi katsella ohitse lipuvia, aamuhämärän tummentamia maisemia. Elektropedas, Byazdonis, Pailgis. Ihmiset ovat aikaisin liikenteessä ja jokaiselta asemalta nousee kyytiin muutamia uusia matkustajia. Kokonaisvaikutelmaa kuvaa kuitenkin sana puolityhjä. Omassa vaunussani on karun näköisiä työmiehiä, jotka käyttävät vessaa yleisenä röökikoppina.

Puolivälissä matkaa taivas alkaa mustua ja Visaginasia lähestyttäessä asutus vähenee ja metsät sakenevat. Tihkusade täplittää junan ikkunoita. Kahden tunnin ja vartin jälkeen juna pysähtyy Visaginasin pienellä asemalla, josta bussi kuljettaa ihmiset parin kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin.

Brutalistisen arkkitehtuurin ytimessä

Visaginas on varsin hämmentävä näky. Tiheiden mäntymetsien keskeltä kohoaa kuin varoittamatta brutalistisen arkkitehtuurin kiistaton helmi. Visaginas suunniteltiin ja rakennettin 1970-luvulla Ignalinan ydinvoimalan työntekijöiden asuinpaikaksi. Sen piti olla kommunistisen utopian huipentuma: moderni avaruusajan mallikaupunki, josta löytyy ankaraan tyyliin rakennettujen korkeiden kerrostalojen ohella kaikki tarpeellinen kouluista ja kirjastoista urheilukeskuksiin.

Ehjä arkkitehtoninen kokonaisuus tuo estetiikaltaan mieleen Helsingin Itä-Pasilan. Ilmasta katsottuna Visaginasin piti alunperin muistuttaa perhosta, mutta viehko idea jäi ilmeisesti resurssipulan takia puolitiehen: keskivartalo ja yläsiivet tosin on mahdollista kartasta erottaa.

Ihmiset odottelevat Taikos-kadulla bussia. Kadunvarressa on kojuja, joissa myydään kukkia ja vihanneksia. Kolossaalisesta rakennustyylistä huolimatta luonto tuntuu olevan koko ajan läsnä: vieressä on järvi uimarantoineen ja männyt huojuvat kerrostalojen kupeessa.

Taivas on kuin lyijynharmaata lasia ja punaisilla tiilillä verhotut rakennukset kiiltelevät tihkusateessa. Suuntaan perhosen vasemman siiven yläkulmassa sijaitsevaan viešbutisiin eli B&B Idile -hotelliin, jossa Chernobyl-sarjan kuvausten aikana asui HBO:n työntekijöitä.

– Chernobyl-sarja on ollut Visaginasille iso juttu. Odotimme sarjan näkemistä malttamattomina ja sen ovat katsoneet täällä oikeastaan kaikki. Jotkut kaupungin asukkaista olivat sarjassa mukana myös näyttelijöinä ja nyt he ovat paikallisia julkkiksia, Idilen omistaja Tatjana Goloskokova toteaa.

Ignalinan ydinvoimalan lisäksi sarja on tuonut turistivirtoja myös itse kaupunkiin, tosin lähinnä päiväretkeläisiä. Visaginasin houkuttimena toimivat nimenomaan poikkeuksellinen tarina ja tuntemuksia puolesta ja vastaan herättävä arkkitehtuuri: toisille se on vau, toisille kauhistus.

– Alueella ei juuri yövytä, mikä on meille haaste. Lisäksi Ignalinan ydinvoimalalalla on ollut kokemusta ja rutiinia turismista jo ennen Chernobyl-sarjaa. Tällä hetkellä Visaginas houkuttelee etenkin sellaisia turisteja, jotka ovat kiinnostuneita hieman erikoisemmista asioista, kuten tässä tapauksessa ydinvoimalan kupeeseen rakennetusta entisestä neuvostokaupungista. Jotkut tosin saattavat todeta, että onpas kamalan näköistä, mutta eihän kaikkia voi miellyttää, Goloskokova hymyilee.

Näkymättömän säteilyn ehdoilla

Ignalinan ydinvoimala sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Visaginasin keskustasta, eikä sinne kulje julkisia liikennevälineitä. Ensimmäinen havainto voimalasta on tienhaarassa sijaitseva viiden betonipilarin muodostama, usean metrin korkuinen "kyltti", jossa lukee laitoksen liettuankielinen nimi Ignalinos Atominė Elektrinė. Pilarien erikoisesta ja rapistuneesta, silti ultramodernista designista tulee mieleen ulkoavaruuden vierailijoiden tuhansia vuosia sitten maan kamaralle jättämä muistomerkki.

Parin kilometrin päässä eteen ilmestyvä näky tarjoaa lisää yllätyksiä: en ollut arvannut, että kyse on näin valtavasta kokonaisuudesta – ydinvoimala ja siihen limittyvät rakennukset tuntuvat jatkuvan silmänkantamattomiin.

Kokonaisuutena Ignalina oli silloisen Neuvostoliiton kunnianhimoisimpia ja suurimpia hankkeita. Ydinvoimalaa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1974, ja sen ensimmäinen yksikkö otettiin käyttöön yhdeksän vuotta myöhemmin. Kakkosyksikkö valmistui 1987, mutta kolmosyksikön rakennustyöt keskeytettiin pari vuotta myöhemmin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden takia.

Ignalinan rakennelmiin on käytetty muun muassa yli kolme ja puoli miljoonaa kuutiometriä betonia ja teholtaan se oli oman aikansa suurin ydinvoimala, joka tuotti sähköä koko läntisen Neuvostoliiton alueelle. 26:n vuoden aikana Ignalina tuotti 307,9 miljardia kilowattituntia sähköä. Ydinvoimalan toiminta päättyi vuonna 2009 – se oli ehto, jonka perusteella Liettua hyväksyttiin EU:n jäseneksi.

Suuntaan kompleksin informaatiokeskukseen, josta turistit aloittavat ekskursionsa ja jossa on ydinvoimalan historiaan liittyvä näyttely: työntekijöiden asuja, valokuvia ja yleistä tietoa voimalan toiminnasta. Informaatiokeskuksessa tapaan tiedottaja Diana Lasyten ja esittelykierroksia vetävän Jurgita Norvaišienėn. Olin etukäteen ajatellut kysyä kummaltakin, muistavatko he vuonna 1986 tapahtunutta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta, mutta molemmat ovat kuitenkin kolmikymppisiä nuoria naisia, eli se siitä kysymyksestä.

Aluksi saan katseltavakseni kymmenminuuttisen, teknisesti moitteettomasti toteutetun esittelyfilmin. Siinä muun muassa haastatellaan paikallisia ihmisiä, jotka korostavat tuntevansa olonsa ydinvoimalan läheisyydessä täysin turvalliseksi.

Myös Lasyte muistuttaa useaan otteeseen siitä, kuinka oleellisia turvallisuusasiat Ignalinassa edelleen ovat, vaikkei voimala ole ollut toiminnassa vuosikymmeneen. Voimalaan ei esimerkiksi pääse vierailemaan tuosta vaan, esimerkiksi omalla kohdallani tämä tarkoitti useamman viikon kestänyttä prosessia – jouduin muun muassa lähettämään tarkat tiedot valo- ja videokuvauskalustostani sarjanumeroineen kaikkineen ennen vierailua.

Koska vierailuni koskee kontrolloitua aluetta, jossa on edelleen radioaktiivista säteilyä, myös pukeutumisen kanssa pitää olla tarkkana. Ensin riisuudun alastomaksi, sitten puen päälleni pitkähihaisen paidan, housut, sukat ja käsineet. Housujen lahkeet pistetään tiukasti sukanvarren sisään ja sitten päälle puetaan toinen vaatekerros. Päähän pistetään kaikki hiukset peittävä myssy, jonka päälle laitetaan vielä suojakypärä. Myös statiivin jalat suojataan usealla kerroksella muovia. Kännykkää, lompakkoa tai mitään muutakaan ei saa ottaa mukaan.

Ignalinan ydinvoimalassa on useita ehdottomia sääntöjä, jotka voivat maallikon näkökulmasta tuntua oudoilta. Usein ne perustuvat siihen tosiasiaan, että vaikka radioaktiivinen säteily on näkymätöntä, se voi kulkeutua paikasta toiseen. Kun esimerkiksi siirrytään kontrolloimattomalta alueelta kontrolloidulle alueelle, alkaa kenkienvaihtorumba. Kontrolloidulla alueella ollut kameran jalusta taas ei saa koskettaa lattiaa kontrolloimattomalla alueella. Ilman kulkukorttia ja siihen sisältyvää koodia sekä henkilötiedot sisältävää virallista paperia ei pääse liikkumaan missään. Sisäänkäyntien kohdalla tehdään rutiininomaisesti turvatarkastuksia. Kamera ei myöskään saa käydä kaikkialla.

– Sekä työntekijöiden että vierailijoiden kulkukortit kuuluvat turvallisuusvaatimuksiin. Jos työntekijällä esimerkiksi on tehtäviä kontrolloidulla alueella, meidän on oltava tietoisia, millaiselle määrälle säteilyä hän on altistunut kuukauden aikana, Jurgita Norvaišienė kertoo.

6000:n millisievertin kertasäteilyannos saattaa esimerkiksi johtaa kuolemaan.

Kun Tšernobyl ja Ignalina menevät sekaisin

Ei ole mikään ihme, että HBO:n Chernobyl-sarjan kuvauspaikaksi valikoitui nimenomaan Ignalina. Sekä Tšernobylin että Ignalinan ydinvoimalat edustavat samantyylistä arkkitehtuuria ja niissä on Neuvostoliitossa lanseratut RMBK-reaktorit, jotka ovat vesijäähdytteisiä ja käyttävät grafiittihidastimia. Niinpä esimerkiksi ydinvoimaloiden reaktorihallit ja valvomot ovat samankaltaisia.

Käytännössä kaikki sarjan ydinvoimalakohtaukset oli mahdollista toteuttaa Ignalinassa. HBO:n kuvausryhmä viipyi Ignalinassa parin viikon ajan Turvallisuussäädökset koskivat myös kuvausryhmää, joten kyse on ollut varsin haastavasta prosessista.

Ignalina oli ydinvoimalaturismin kohde jo neuvostoaikoina, mutta Chernobyl-sarja on lisännyt huimasti sen suosiota. Viime vuonna Ignalinassa vieraili 2200 turistia, tämän vuoden heinäkuuhun mennessä määrä on ollut jo 1600.

– Tällä hetkellä ihmisten kiinnostus Ignalinaa kohtaan pohjaa pitkälti Chernobyl-sarjaan. Ihmisiä kiinnostavat nimenomaan paikat, joissa sarjaa on kuvattu. Meillä saattaa olla joitakin vapaita ekskursioaikoja yksittäisille henkilöille tässä kuussa, mutta kyse on peruutuksista. Tilannetta kuvaa hyvin se, että ihmiset ovat tehneet varauksia jo ensi vuoden tammikuulle, Diana Lasyte toteaa.

Lasyte arvioi, että Chernobyl-sarjan takia Ignalina pysyy trendikkäänä turistikohteena vielä parin vuoden ajan.

– Vierailijat ovat vaikuttuneita ydinvoimalan valtavasta koosta, infrastruktuurista ja tekniikasta. Ihmisiä kiinnostaa myös se , kuinka säteilyltä suojaudutaan. Emme tietenkään vie ketään paikkoihin, joissa käynti voi olla vaarallista.

Joissakin tapauksissa fakta ja fiktio menevät sekaisin ja vierailijat luulevat olevansa Tšernobylissä eivätkä Ignalinassa.

– Aina välillä pitää tähdentää, että esittelemme nimenomaan Ignalinaa emmekä Tšernobylia. Ihmiset esimerkiksi kyselevät, mitä nappia painaisimme hätätilanteessa.

Kesäisenä tiistaipäivänä Ignalinassa vieraili myös belgialainen Christophe Rogolle ystävättärensä kanssa. Reissu alkoi Visaginasista ja jatkui ydinvoimalaan.

– Olemme nähneet Chernobyl-sarjan ja tiesimme, että sitä on ainakin osittain kuvattu täällä. Se oli yksi syy, miksi tänne tulimme, ja kyllähän täällä voi aistia sarjan tunnelmaa.

Rogolle kokee ydinvoiman ja sen ympärillä vellovan keskustelun mielenkiintoisena.

– Belgiassa meillä on ydinvoimaloita ja kotimaassani atomienergia on poliittisesti hyvin latautunut aihe: keskusteluja käydään muun muassa siitä, pitäisikö voimalat sulkea kokonaan. Belgiassa ydinvoimaa ei pidetä kovinkaan positiivisena tapana hankkia energiaa.

Päiväkävelyllä ydinreaktorin päällä

Kaikkien proseduurien ja turvatarkastusten jälkeen astumme ydinvoimalan loppumattomille käytäville. Ajan- ja paikantaju katoaa hetkessä: ensin mennään useiden painavien ovien halki käytävän päähän, sitten laskeudutaan portaita alas, josta astutaan hissiin ja painetaan kohtaa, jossa lukee numero 27.

Luku 27 ei tarkoita kerrosten määrää, vaan se on metreinä mitattu korkeus maanpinnasta, ja tuolla korkeudella sijaitsee ydinvoimalan reaktorihalli. Valtavaan halliin astuminen on vavahduttava kokemus: lattiaa peittävät säätösauvojen ja polttoainekanavien kannet, joista jokainen painaa yli 300 kiloa, ja joiden alla sijaitsee itse reaktori.

Kysyn, voiko jyhkeiden kansien päälle astua. Kyllä voi. Kansien päällä käveleminen on outo kokemus: tuolla alapuolellani on jättiläismäinen reaktori, jonka avulla on ollut mahdollista valmistaa esimerkiksi ydinaseisiin käytettävää plutoniumia.

Kiipeän myös kiikkeriä metalliportaita pitkin reaktorihallin yläpuolelle ja näky on makoisa: ympyränmuotoon asetettujen kansien rytmi, joissa vilkkuu punaista vihreää, keltaista ja sinistä, tuo mieleen modernin taideinstallaation, joka kätkee sisälleen salattuja viestejä. Tämä kuvakulma oli käytössä myös Chernobyl-sarjan viidennessä jaksossa.

Vaihdan muutaman sanan Mihail Dorodinin kanssa, joka vastaa hallin teknologiasta ja koneiden toiminnasta.

– Koen, että täällä on turvallista työskennellä. Tuoretta uraaniahan täällä ei enää ole, vaan pelkästään käytettyä, Dorodin toteaa.

Jatkamme matkaa turbiinihallia kohti. Käytävien estetiikka ja seinäpinnat tuovat suoria muistumia Chernobyl-sarjasta: tässähän Paul Ritterin näyttelemä pääinsinööri Anatoli Diatlov juoksi ydinonnettomuuden jälkeen ja katseli ikkunasta ulos tuhoutunutta reaktoria

Joissakin Ignalinan osissa, kuten turbiinihallissa, myös hengityssuojaimen käyttö on pakollista ilmassa leijuvien hiukkasten takia. Hallin mittasuhteet ovat melkeinpä mielipuoliset: pituutta sillä on 600 metriä.

Turbiinihallia on purettu vuodesta 2011 lähtien ja tällä hetkellä siellä puhdistetaan kierrätettäväksi kelpaavaa materiaalia ja tehdään radiologisia mittauksia. Erilaisia turbiineja, venttiilejä, putkia, lämmönvaihtimia ja generaattoreita on purettu 18 000 tonnin edestä.

Näkymä kellertävän valon siloittamaan halliin ja valtaisiin tavarakasoihin on hätkähdyttävä: tässä kohtaavat Mad Max -estetiikka, postindustriaalinen kaaos, steampunk ja dystooppiset visiot. Metallivuorien keskellä häärii lisäksi työntekijöitä.

EU:n rahoittamien, lähes kaksi tuhatta ihmistä työllistävien purku- ja puhdistustöiden pitäisi päättyä vuonna 2038. Osa rakennuksista ja infrastruktuurista puretaan, osa säilytetään ja radioaktiivinen jäte haudataan ja ympäristön tilaa parennetaan. Ignalinan jäähdytysvesi esimerkiksi otettiin voimalan vieressä sijaitsevasta Liettuan suurimmasta järvestä Druksiaista, jonka lämpötila nousi ja jonka ekosysteemi muuttui. Alueen tulevasta käytöstä ei vielä ole tarkkaa tietoa.

Ignalinan ydinvoimalan valvomo oli näkyvästi esillä Chernobyl-sarjassa, mutta tällä retkellä se jäi näkemättä. Ydinvoimalakierroksen laajuus ja kohteet riippuvat siitä, millaisia aktiviteetteja ja prosesseja voimalassa on kulloinkin meneillään.

Mikrosieverttien kertomaa

Pari tuntia kestäneet esittelykierroksen (normaali ekskursio vie aikaa kolmisen tuntia) jälkeen tuntui siltä, että Ignalinan kokoisesta jättiläiskompleksista tuli nähtyä hyvin pieni osa, vaikka Jurgita Norvaišienėn mukaan kiersimme alueella noin neljän kilometrin mittaisen lenkin.

Kierroksen jälkeen katsotaan vielä dosimetrin arvot ja kamerani tutkitaan erillisellä mittarilla. Kehoni on saanut säteilyä kaksi mikrosieverttiä ja kamerat viisitoista. Luvut ovat varsin mitättömiä.

Tšernobyl, Harrisburg, Sellafield, Hiroshima, Fukushima, kuten Kraftwerk-yhtye laulaa Radioactivity-kappaleessaan. Ignalina ei koskaan päässyt jonon jatkeeksi. Onneksi.

Korjauksia: Muutettu 6000 mikrosieverttiä millisieverteiksi. Dosimetrillä mitataan säteilyannoksia, ei pitoisuuksia. Tarkennettu kohtaa Druksiai-järvestä.

Nimekäs välittäjä Timothy Sammons on tuomittu Yhdysvalloissa vankilaan useista taidemyyntiin liittyvistä huijauksista, kertoo The Guardian -lehti.

Sammons työskenteli aiemmin Sotheby´s huutokauppakamarin kiinalaisen taiteen asiantuntijana. Sittemmin oman taidevälitysyrityksen perustanut Sammons huijasi varakkailta asiakkailtaan rahaa oman ylellisen elämänsä kustantamiseen.

Sammons teki kauppaa arvotaiteella. Hänen kauttaan kulki muun muassa Marc Chagallin, Paul Signacin ja Pablo Picasson kaltaisten taiteilijoiden töitä. Timothy Sammon käytti hänelle itselleen kuulumattomia arvoteoksia omien lainojensa vakuutena. Lisäksi hän käytti asiakkailleen kuuluvia myyntivoittoja maksaakseen luottokorttilaskuja, ylellisten klubien jäsenmaksuja ja lentolippuja.

Sammonsin pankkitilit jäädytettiin vuonna 2015, jolloin häneen kohdistuvat epäilyt tulivat julki. Hänen Lontoon kotinsa on sittemmin pakkolunastettu. Sammons ehti huijata asiakkailtaan yli 30 miljoonaa euroa.

Timothy Sammons tuomittiin 12 vuodeksi vankeuteen. Hän suorittaa tuomionsa New Yorkin osavaltion vankilassa.

Noin 2 200 vuotta sitten varhaisella rautakaudella nykyisessä Sveitsissä pidettiin komeat hautajaiset.

Tutkijat ovat päätelleet kangas- ja nahkajäänteistä, että vainaja oli puettu lampaanvillalangasta kudottuun mekkoon ja liinaan sekä lampaannahkatakkiin, jota piti kiinni raudasta taottu hakanen.

Kaulaansa hän oli saanut kallisarvoisista lasi- ja meripihkahelmistä tehdyn korun, käsiinsä pronssisia rannerenkaita ja uumalleen pronssivyön, josta riippui koristeita. Myös korujen hakaset olivat rautaa.

Arkku oli tehty kovertamalla puunrunko ontoksi. Puussa oli yhä kaarnakin tallella, kun arkku vainajineen löytyi koulukeskuksen rakennustyömaalta Zürichistä.

Hautaan oli saateltu noin 40-vuotias kelttinainen.

Käsiensä perusteella naisen ei ollut tarvinnut tehdä fyysistä työtä. Hampaiden isotooppianalyyseillä selvinnyt ruokavalio todisti niin ikään hyvästä asemasta yhteisössä. Hän oli saanut syödäkseen paljon tärkkelystä ja makeaa.

Zürichiä pidettiin pitkään roomalaisten perustamana, mutta viime vuosien kaivauksien perusteella alueella asuttiin jo ainakin puoli vuosisataa ennen roomalaisten tuloa. Kelttielämän merkkien uskotaan kuitenkin jääneen enimmäkseen Zürichin tiheään rakennetun nykykeskustan alle.

Naisen arkun löytyminen toissa vuonna laukaisi sekä vainajan että hänen hautansa laajat tutkimukset. Vaikka alue on ennestään arkeologisesti mielenkiintoinen, useimmat aiemmat löydöt ovat paljon nuorempia, 500-luvulta.

Ainoa poikkeus on mies, joka löytyi aivan 1900-luvun alussa. Hän oli nyt tutkitun naisen aikalainen.

Myös miehen hauta-aarteet viittasivat korkeaan sosiaaliseen asemaan. Hänet oli lähetetty tuonpuoleiseen täydessä sotisovassa miekkoineen, kilpineen ja keihäineen.

Koska yhtä komeasti haudattu nainen samalta ajalta löytyi läheltä, Zürichin rakennusviraston arkeologit arvelevat, että he saattoivat hyvinkin tuntea toisensa.

Isotooppianalyysit kertoivat naisen varttuneen Limmatinlaaksossa eli samalla alueella, jossa hän myös kuoli.

Lähistöltä on aiemmin löytynyt kelttiläinen asuinalue ajanlaskumme alkua edeltäneeltä vuosisadalta. Tutkijat uskovat kuitenkin, että niin nainen kuin aikalaismies asuivat yhteisössä, jota ei ole vielä paikallistettu.

Sillä täytyy olla satakunta vuotta enemmän ikää kuin ennestään tunnetulla alueella.

Keltit eivät olleet kansa vaan heimoja

Kelttikielten puhujia on nykyisin enää Skotlannissa, Walesissa, Irlannissa ja Ranskan Bretagnessa. Myös kertaalleen jo kuolleita Cornwallin kornia ja Mansaaren manxia on viime vuosikymmeninä herätelty henkiin.

Ennen roomalaisaikaa kelttiklaaneja asui suuressa osassa pohjoista Keski-Eurooppaa ja jopa nykyistä Turkkia myöten. Koska heillä ei ollut kirjoitettua kieltä, heidän tarinaansa ovat kertomassa vain arkeologiset löydöt ja muiden kansojen kirjoitukset.

Se on selvää, etteivät he kutsuneet itseään kelteiksi. Nimi on peräisin kreikkalaisten sanasta "keltoi". Roomalaisille Manner-Euroopan keltit olivat gallialaisia.

Brittein saaret ovat saaneet nimen siellä asuneilta kelteiltä. Roomalaiset omaksuivat nimen kreikkalaiselta Pytheasilta, joka oli satoja vuosia aiemmin tutkimusmatkoillaan nähnyt ihoaan maalauksilla koristelleita kelttisotureita ja antanut heille nimeksi "pretanike", "koristellut ihmiset".

Kelttien kielet, joita puhuttiin eri puolilla Eurooppaa, olivat epäilemättä liian erilaisia, jotta puhujat olisivat ymmärtäneet toisiaan. Nykyisinkään skottilaisen gaelin puhuja ei ymmärrä toiseen kelttikieliryhmään kuuluvaa Walesin kymriä vaikka saa selvää serkkukielestä Irlannin iiristä.

Levisivätkö Britanniaan vain kielet?

Britanniaan alkoi tulla kelttiväestöä neljännellä tai viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Tutkijat eivät kuitenkaan ole yhtä mieltä siitä, oliko Britanniassa koskaan geneettisesti kelttiläistä valtaväestöä vai juurtuivatko vain tulokkaiden kielet saarilla jo asuneen väestön puheeksi.

Kun kelttikielten nykyisten puhujien perimää selvitettiin joitakin vuosia sitten osana Oxfrodin yliopiston johtamaa brittien geenikartan laadintaa, tuloksena oli varsin laaja DNA-kirjo.

Keltit ovat jääneet historiaan paitsi taiteensa niin myös taistelutaitojensa vuoksi. He olivat itse valloittajakansaa, joka pani Roomankin polvilleen noin vuonna 390 eaa.

Kelteillä oli erityinen tapa, joka hämmensi vastustajaa: he taistelivat alasti.

Kovin pelottavilta näyttivät ensimmäisinä rynnistäneiden miesten alastomuus ja eleet. Kaikki olivat nuoria ja vartaloltaan komeita, ja kaikilla oli paljon kultaisia ranne- ja kaulakoruja. Historioitsija Polybiosion kuvaus kelttien ja roomalaisten taistelusta

Aikalaislähteet näyttävät vahvistavan, että keltit ymmärsivät psykologisen sodankäynnin merkityksen. Uhkaavan vaikutuksen säilyttämiseksi nuoret soturit eivät saaneet lihoa, vaan siitä jopa rangaistiin, väittivät roomalaiset.

Ympäri Eurooppaa levittäytynyttä järjestäytynyttä roomalaisvaltaa eivät keltitkään voineet lopulta pysäyttää. Heimot olivat siihen liian hajanaisia, vaikka sotureita oli monin verroin roomalaisiin verrattuina.

Julius Caesarin gallialaissodat päättyivät roomalaisten voittoon vuonna 51 eaa. eivätkä kelttien kapinayritykset enää auttaneet.

Britanniassa roomalaiset näkivät parhaaksi jättää Skotlannin valloitusyritykset sikseen ja rakentaa rajalle muurin. Irlantiin roomalaiset eivät pyrkineetkään.

Tuontiviini ei ollutkaan vain harvan keltin herkkua

Kuvaa kelteistä on tänä kesänä täydentänyt myös saksalainen tutkimus, jossa selvitettiin, mitä Keski-Euroopan keltit söivät ja joivat ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua.

Ludwig-Maximilians-yliopistossa ja Tübingen yliopistossa analysoitiin 99 keraamista juoma-, säilytys- ja kuljetusastiaa, jotka oli löydetty Mont Lassois'n kaivauksissa Burgundissa Ranskassa. Alueelta löytyi myös pronssiastioita.

– Se oli nopeiden muutosten aikaa, jolloin Kreikasta ja Italiasta tuotiin ensi kertaa suuria määriä astioita Alppien yli. Yleensä on luultu, että keltit alkoivat jäljitellä Välimeren elämäntyyliä ja vain rikkailla oli varaa juoda sikäläisiä viinejä juhlissaan, kertoo tutkimusta johtanut arkeologi Phillip Stockhammer.

Analyysit osoittivat, että tuontiviinejä todellakin juotiin, mutta kreikkalaisista kupposista kumottiin myös paikallista olutta. Vieraat astiat saivat uusia käyttötapoja ja merkityksiä.

– Keltit eivät toisin sanoen vain omaksuneet ulkomaisia tapoja sellaisinaan. He sovelsivat tuontituotteita ja -tapoja omiin tarpeisiinsa. Stockhammer sanoo.

Tutkimuksessa ilmeni myös, etteivät tuontiviinit olleetkaan pelkästään eliitin herkkua. Niitä näyttävät juoneen myös käsityöläiset, ja merkkejä on jäänyt myös viinin käyttämisestä ruoanlaitossa.

Astioihin imeytyneiden jäämien tutkimuksissa löytyi tuontiviinien jälkien lisäksi merkkejä paikallisista alkoholijuomista, oliiviöljystä ja maidosta sekä muun muassa hirssistä ja mehiläisvahasta.

Juhlissa ja rituaaleissa juotiin viinin lisäksi hirssistä ja ohrasta tehtyä olutta, kertoo analyysit tehnyt arkeologi Maxime Rageot.

Toissa kuussa julkaistu tutkimus on luettavissa vapaasti PLOS ONE -lehdestä.

Useat tiedotusvälineet ovat viime viikkoina uutisoineet käytännöstä, jossa Apple ja Google ovat kuunnelleet älylaitteille annettuja äänikomentoja ja puheenpätkiä.

Kuuntelun hoitavat teknologiajättien alihankkijat. Suomenkielisten viestien kuuntelusta kertoi aiemmin Helsingin Sanomat.

Viestien kuuntelusta uutisoi näyttävästi myös The Guardian -lehti.

Nyt Apple on ilmoittanut päivittävänsä Siri-puheentunnistuohjelmaansa siten, että se ei enää kuuntele puheviestejä, ellei käyttäjä anna siihen lupaa. Asiasta kertoi muun muassa The Verge -julkaisu tänään.

Apple ei kerro, lopettaako se ääninäytteiden tallentamisen palvelimilleen, vai eikö niitä enää kuunnella.

Myös Google ilmoittaa uutistoimisto Reutersin mukaan jättävänsä viestit kuuntelematta, tosin vain Euroopan Uninonin alueella. Applen ilmoitus oli maailmanlaajuinen.

Älyteknologian tuottajat perustelevat puheenpätkien tallentamisen laadunvalvonnalla. Tarkoituksena on tarkistaa, kääntääkö kone puheen oikein vai vain sinnepäin. Näin tekoälyä voidaan kouluttaa puheentunnistajana.

Salakuuntelua vai tuotekehitystä?

Käyttäjät ovat huolissaan siitä, että heitä salakuunnellaan ja että viestejä kuuntelevat voivat tunnistaa heidät. Salakuuntelusta ei kuitenkaan ole kyse. Jos käyttäjät haluavat puhua laitteille, tekniikan kehittäjien on pysyttävä kärryillä siitä, miten hyvin tekoäly ymmärtää komennot. Tähän tarvitaan ainakin vielä toistaiseksi kuuntelevaa ja puhujan kieltä ymmärtävää ihmistä.

Ongelmana on pidetty myös sitä, että osa kuuntelijoille joutuneista viesteistä on tallentunut vahingossa. Osa vahinkoviesteistä on samanlaisia käyttäjän kömmähdyksiä kuin älypuhelinten “taskupuhelut”. Varsin harmittomia siis.

Hälyttävämpää on se, että esimerkiksi Google Home Mini -älykaiuttimsesta löytyi taannoin ohjelmistovirhe, jonka seurauksena käyttäjän puhetta tallentui laitteen kautta, vaikkei tämä halunnutkaan. Tällöin vastuussa on siis ohjelman kehittäjä. Kuluttajia mietityttää, päätyykö ammattikuuntelijoiden korviin yksityisiä tietoja ja henkilöiden nimiä.

Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan, että kuunneltaviksi tulleiden suomenkielisten viestien joukossa oli myös asiattomia, esimerkiksi seksiin, liittyviä ääniviestejä.

Kaikesta huolimatta ihmiset haluavat puhua laitteilleen. Tutkimusyhtiö Gartnerin mukaan jo vuonna 2020 yli neljännes nettihauista tehdään ilman ruutua.

Helsingin keskustassa, yhä uutuuttaan kiiltävän pääkirjasto Oodin edustalla, vietetään jo toista päivää Pointti-kaupunkifestivaalia. Festivaaliin kuuluu Päivän Pointti -niminen keskustelu, jossa tänään puhuttiin median murroksesta. Tubettajien kanssa asiaa puntaroivat Yle Uutisten päätoimittaja Jouko Jokinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi sekä Iltalehden päätoimittaja Erja Yläjärvi.

Kekustelun juontajat, Yle Kioskista tuttu Emma Karasjoki ja uutisjuontaja Matti Rönkä, kertoivat alkuun tubettajien tilaajamääristä. Soikulla eli Sonja Hämäläisellä niitä on yli 200 000, Herbalistilla eli Juuso Karikuusella 300 000 kun taas Suomen suosituinta tubettajaa MMiisasia eli Miisa Rotola-Pukkilaa seuraa 400 000 tilaajaa.

Päätoimittajien mielestä tilaajia ei voi suoraan verrata lehtien tai Ylen lukija- ja katsojalukuihin, mutta luvut panevat pohtimaan, miten perinteinen media tavoittaa nuoria.

– Uudesta polvesta kasvaa uusia tarinankerrontatyylejä, joita kaikki seuraavat, kertoo päätoimittaja Kaius Niemi.

Hän kehottaa ajattelemaan ajassa taaksepäin, vaikkapa Hesarin Nyt-liitettä. Se oli aikoinaan vallankumouksellinen ja uusi media. Nyt osa sen kerrontatavoista on uinut perinteisen median käyttöön.

– Samalla tavalla tubettajien tavoista kertoa tulee ennen pitkää mainstreamia.

Yle Uutisten päätoimittaja Jouko Jokinen sanoo, että Ylellä on käytössään monta erilaista kanavaa, joissa on runsaasti erilaisia ilmaisumuotoja. Hänen mielestään tubettajilla on kuitenkin paljon annettavaa.

– Esimerkiksi rentous. Nytkin jännittää niin kauheasti, nauraa Jokinen.

Iltalehden päätoimittajan Erja Yläjärven mukaan tubettajat ovat iltapäivälehdille myös jotain muuta kuin median uudistajia.

– Meidän näkökulmastamme tubettajat ovat myös julkkiksia, joita seurataan. Tubettaminen on ollut olemassa jo jonkin aikaa ja se on ilmiö, josta iltapäivälehdet kertovat, Yläjärvi sanoo.

Jos tubettaja itkee, kenen on vastuu?

Tubettajien vastuu omista videoistaan kiinnosti sekä päätoimittajia että yleisöä. Kaikki kolme kertoivat toimintansa ytimen olevan siinä, mikä on henkilökohtaisesti tärkeää. Vastuu tilaajista kasvaa ajan myötä.

Herbalisti kertoo katsojien huomaavan pienetkin asiat. Hänen käsivarttaan oli kerran raapinut kissa ja joku seuraajista huolestui tubettajan viillelleen itseään.

– Tein sitten videon viiltelystä ja moni sai siitä tukea ja turvaa. Tässä jotenkin konkretisoitui, miten paljon vaikutusta videoilla voi olla, Herbalisti tuumii.

Hän katsoo kuitenkin pääasiassa olevansa viihdyttäjä.

– Mun taiteeni on videoiden tekeminen. Teen kaiken alusta loppuun itse ja se on mun juttu.

Myös Soikku ja Mmiisas kokevat tubettamisen lähtevän täysin omasta persoonasta ja kiinnostuksen kohteista. He tiedostavat olevansa suurennuslasin alla.

– Olen ehkä nuoremmille roolimalli ja samanikäisille vertaistuki, Mmiisas sanoo.

– Itse koen positiivisuuden olevan mun videoiden tärkein anti, Soikku kertoo.

Kuka välittää tietoa ja mitä se on?

Matti Rönkä kääntyy päätoimittajien puoleen ja kysyy, kenen vastuulla on tiedonvälittäminen. Jos nuoret eivät seuraa perinteistä mediaa, pitäisikö vastuun olla vaikkapa tubettajilla.

Kaius Niemen mukaan yhteiskunnan pitää pitää huolta siitä, että nuoret ovat mukana ylipäänsä kaikilla elämänaloilla. Jos tubettajat vastaavat tunnepuolesta, voivat perinteiset mediat tarjota punnittua tietoa ja nämä kaksi risteävät luontevasti.

Iltasanomien Yläjärven mielestä on tärkeää katsoa, kuka tässä yhteiskunnassa saa äänensä kuuluviin. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että naiset pitää saada ääneen.

– Huomaan, että nuorten asioita kertoo usein poliisi. Tai voi se olla myös rehtori tai terveydenhoitaja. Nuorten pitäisi päästä paljon enemmän itse ääneen mediassa. Miksi haetaan aina joku aikuinen kommentoimaan, Yläjärvi pohtii.

Ylen Jokinen on huomannut, että nykyinen nuorten sukupolvi on edellistä aktiivisempi ja valveutuneempi. Heitä kiinnostavat monet asiat, kuten ilmastonmuutos ja sen vaikutukset.

Sekä tubettajat että päätoimittajat rypistävät otsaansa ajattelulle, jossa puhutaan nuorista yhtenäisenä joukkona. Kaikkia nuoria ei voi tavoittaa samoilla jutuilla ja keinoilla.

Persoonat esiin myös tiedotusvälineissä

Mmiisaksen mielestä perinteiset mediat voivat tuntua nuorista etäisiltä

– Teidän pitäisi nostaa kasvoja, että katsojat ja lukijat tuntisivat persoonan. Vähän niin kuin Yle Kioski tekee. Meistä tubettajista tykätään, koska meidät tunnetaan. Me ollaan ihmisiä ja meillä on kasvot. Siksi meihin luotetaan.

Suurten medioiden edustajat eivät silti koe oloaan uhatuiksi. Myös mediamaailma uudistuu. Kaius Niemi muistuttaa, että Hesari täyttää pian 100 vuotta. Ja, jos tuntuu siltä, että se on ollut aina sitä yhtä ja samaa, kannattaa lukea vaikkapa lehtiä 1980-luvulta.

Erja Ylätalo pohtii, missä media mahtaa sijaita vaikkapa kahdenkymmenen vuoden päästä. Nyt tuntuu siltä, että koko maailma on kännykässä. Vielä 20 vuotta sitten niin ei ollut, joten varmaan pian taas on tulossa muutos, jota teknologia osaltaa jouduttaa.

Kuka maksaa tubettajalle?

Matti Rönkä muistuttaa, että tubettajilla on kaupallisia yhteistyökumppaneita, joista tilaajat eivät välttämättä tiedä. Onko se uhka?

Päätoimittajat tuntuvat luottavan suomalaisiin tubettajiin. Tubettajat itsekin kokevat olevansa valtavan sosiaalisen paineen alla. Jos ylilyöntejä tulisi, yleisö huomaisi kyllä.

Soikku pohtii, että ei enää lähtisi mukaan muutamiin kaupallisiin yhteistyökuvioihin, joihin joskus on tullut sorruttua.

Turvallisuudentunteeseen ei kannata kuitenkaan jäädä lillumaan. Valeuutiset ja valevideot ovat jo arkipäivää. Ja kaupallinen vaikuttaminen kulkee siinä mukana.

– Uhkana voi olla vaikka se, että jokin valtio halua vaikuttaa tubettajan kautta, jakaa omaa agendaansa ja on valmis maksamaan siitä, muistuttaa Jokinen.

Yläjärven mielestä myös media voi joutua valeuutisten uhriksi. Tai mediaa voidaan käyttää hyväksi laittomasti. Jouko Jokinen kertoo tapauksesta, jossa Matti Röngän naamalla markkinoitiin kryptovaluuttaa. Mitä vain voi feikata ja se tuntuu pelottavalta.

– Yle ei julkaise mitään Youtubessa, sillä alusta on vähän epävarma. Vaikka onhan se todella kätevä, Jokinen sanoo.

Päätoimittajille Suomi ja sen mediamaailma näyttäytyy paitsi sivistysvaltiona, myös aika lailla kahtiajakautuneena.

– Noin viisi vuotta sitten ilmaantui joukko, jonka mielestä meillä on aina jokin agenda mielessä. He ovat ihmisiä, jotka keskustelevat omilla foorumeillaan ja suhtautuvat epäluuloisesti mediaan.

Jokisen mielestä Ylen tehtävä on rakentaa siltaa näiden kahden maailman välille.

Hyvän video ei synny menestyksen perässä juoksemalla

Tubettajat pohtivat vielä, miten pärjätä tubettajana. Omana itsenään pitää esiintyä, rajat oman elämän ja tube-elämän välillä kannattaa vetää ja rahankiilto silmässä ei tule hyvää jälkeä. Vastuukysymys nousee esille jälleen.

– Seuraajiin pitää rakentaa luottamus. En voi heitellä mitään. Jos sanon vaikka, että olen keksinyt polkupyörän, joku senkin uskoo, nauraa Mmiisas.

– En ehkä aina ole tsekannut kaikkia faktoja, mutta en myöskään missään nimessä halua itselleni sellaista mainetta, että puhun mitä vain, Soikku pohtii.

Herbalistinkin mielestä tubettajan pitää olla perillä siitä, mitä puhuu.

– Ainahan voi korjata virheet, mutta korjaus ei välttämättä tavoita kaikkia.

Jos päättää ryhtyä menestyneeksi tubettajaksi, lähtökohta on aika huono. Pää kylmänä ja sydän lämpimänä kiteyttää konkari Matti Rönkä.

"Lahti – melko tavallisen oloinen kaupunki".

Näin rap-artisti Pesso runoili perjantaina avatessaan Kaupungin äänet -festivaalin. Hän toki lisäsi, ettei tavallisuus ole huono asia. Aina ei vaan tarvitse olla erityinen.

Pesso esiintyy Kaupungin äänissä ensimmäistä kertaa. Aivan tuntematon paikka ei silti hänelle ole, sillä alkuvuodesta artisti veti keikan ravintola Torvessa.

Festivaalin jokaisena kolmena päivänä esiintyvä Pesso pitää tärkeänä, että isojen festivaalien lisäksi järjestetään myös pienempiä tapahtumia.

– Isommilla festareilla ei ole tilaa pienemmille mielenkiintoisille artisteille. Tänne voi buukata vähän kaikenlaista, koska täällä on pienempi kapasiteetti. Lippuja saa varmasti myytyä, jos on vaikka vähän tuntemattomampia nimiä.

Helsinkiläisartisti tuntee Lahden musiikkikaupunkina, josta tulee ainakin räppiä. Hän kuitenkin toivoo, että joku voisi viikonlopun aikana laajentaa hänen tietämystään kaupungin musiikkitarjonnasta.

Kulttuuriperinnettä jatkamassa

Viisi vuotta sitten lahtelaiskaverukset olivat palaamassa Jyväskylän Jyrockista. He päättivät, että samankaltainen tapahtuma pitää saada myös Lahteen. Ensimmäinen Kaupungin äänet laitettiin kasaan parissa kuukaudessa.

– Ekalla kerralla saatiin kattaukseen Paperi T ja festari oli sold out, muistelee Samppa Rinne, joka on yksi järjestäjistä.

Tapahtumapaikkana on ollut alusta lähtien tunnetut keikkapaikat, ravintolat Tirra ja Torvi. Festari on sittemmin laajentunut talon sisäpihalle ja tänä vuonna viereiseen Pikkuteatteriin.

Kaupungin äänet jatkaa Lahden kulttuurikorttelin pitkää perinnettä, josta on juuri julkaistu Tapani Ripatin toimittama kirja Loviisankatu 8.

Katso: Ylen aamu-tv: Loviisankatu 8 ja osa kulttuurihistoriaa Haastattelussa kirjan kirjoittanut Tapani Ripatti ja aikaisemmin talon vastapäätä grilliä pitänyt Marja Hokkanen kertoivat muistojaan talosta ja tarinoista.

Kaupungin äänissä esiintyvät lähinnä indierockin, räpin ja konemusiikin nousevat nimet. Joka vuosi ohjelmistoon on saatu nimekkäitäkin artisteja. Tänä vuonna sellaisia ovat esimerkiksi Maustetytöt ja Gasellit.

Viime vuosina täkyksi on otettu esiintyjiä myös ulkomailta. Perjantaina festarilla esiintyi nouseva ruotsalaisartisti Nadia Tehran.

– Ei kaikille kaikkea, vaan tosi paljon hyvää, Samppa Rinne summaa tarjonnan.

Viidessä vuodessa Kaupungin äänistä on kasvanut Lahden oma pikku-Flow-festivaali. Monipuolisen ohjelmiston lisäksi järjestäjät ovat panostaneet hyvää ruokaan ja juomaan. Tapahtumalla on myös oma nimikko-olut.

Festivaali on ollut joka vuosi loppuunmyyty. Tapahtuma vetää viitisensataa henkeä. Kaupungin äänillä olisi painetta kasvaa isommaksi, mutta tähän mennessä järjestäjät eivät ole kokeneet sitä tarpeelliseksi.

– Kyllä näissä neliöissä pystytään vielä kasvamaan ja kehittämään. Tehdään vaan kaikki pikkusen paremmin aina, Rinne sanoo.

Paljon festareilla kiertävän Rinteen mielestä isot festarit porskuttavat suurella artistitarjonnallaan ja niissä järjestelyt toimivat erittäin hyvin. Hän kuitenkin pitää enemmän pienistä festivaaleista.

– Kaupunkifestari on helppo kaikille. Meillä miinus alkaa olla, että on niin pienet tilat niin bändien kuin yleisön kannalta. Mutta se luo tunnelmaa.

Leppoisa lahtelainen meininki

Lahtelaislähtöiselle Aino Saloselle Tirra ja Torvi ovat tärkeitä paikkoja. Hän on käynyt katsomassa siellä keikkoja 18-vuotiaasta lähtien ja ravintoloista on löytynyt samanhenkisiä ihmisiä.

– Täällä on aina hyvä meininki. On aina tuttuja, tervetullut olo ja helppo tulla. Joihinkin muihin baareihin menee sillä tavalla, että kuulunko mä tänne oikeesti. Tää on tosi kotoisa paikka.

Kaveri Sanni Ahvenainen on käynyt Tirrassa ja Torvessa vähemmän, mutta kehuu silti rentoa ilmapiiriä. Molemmat nauravat, että ravintoloilla on jo niin pitkä perinne, että myös heidän vanhempansa ovat viettäneet niissä aikaansa.

Salonen ja Ahvenainen ovat käyneet Kaupungin äänissä pari kertaa. Festari saa heiltä kehuja monipuolisesta artistikattauksesta ja mukavan leppoisasta meiningistä.

– Tosi rento meininki ja sellanen lämmin ihana ilmapiiri. On tosi siistiä, että tämmösessäkin paikassa järjestetään näinkin hienoja tapahtumia ja näin monetta kertaa, Sanni Ahvenainen sanoo.

– Lahdessa kasvaneena tiedän, että eihän täällä niin kauheasti tapahdu. Täällä on kaikenlaisia iskelmäfestareita ja muita, niin on kiva, että on urbaanimmalle väestölle jotain tapahtumaa. Se on mun mielestä tosi tärkeetä, että pidetään tällaista kaupunkikulttuuria yllä, Aino Salonen jatkaa.

Molemmat asuvat nykyisin pääkaupunkiseudulla, mutta palaavat mielellään fiilistelemään kotikontuja. Naiset nauravat, että lahtelaisuus ei lähde heistä.

– Siinä on tietty kotiylpeys. Täältä haluaa pois, mutta tavallaan haluaa takaisin. Sitten, kun täällä oikeasti tapahtuu jotain siistiä, niin sitä fiilistelee ihan eri tavalla. Kun vaikka miettii ensi viikonlopun Flow’ta, niin onhan se ihan siistiä mennä sinne, mutta tämä on ihan eri juttu. Tässä on sellanen kotikutoinen, lämpimämpi ja omempi fiilis.

Vaihtoehtoja ei ollut. Clara Wieck (myöh. Schumann), 5, määrättiin laissa isänsä hoiviin. Äiti Marianne, lahjakas laulaja ja pianisti, oli jättänyt miehensä ja joutui nyt luopumaan tyttärestään.

Siitä alkaa Claran (1819–1896) tarina ihmelapsena, joka tavoitteli ankaran isänsä Friedrich Wieckin rakkautta uskollisuudellaan ja ilmiömäisillä pianonsoittotaidoillaan.

Friedrich Wieck piti tyttäristään, sillä heihin kasvatus puri parhaiten.

– Yksi pojista soitti viulua, mutta harjoittelu ei sillä kertaa ottanut sujuakseen. Wieck hakkasi poikaansa ja heitti hänet lattialle. Samaan aikaan Clara istui pianonsa ääressä ilmekään värähtämättä ja jatkoi soittamista, pianisti-luennoitsija Ari Helander sanoo.

Välikohtausta on kuvannut säveltäjä Robert Schumann, joka asui täysihoidossa opettajansa Friedrich Wieckin kotona. Claran ja Robertin välille syntyi yhteys, joka puhkesi myöhemmin rakkaustarinaksi, mutta palataan siihen tässä jutussa myöhemmin.

Friedrich Wieck kehuskeli, ettei Claralla ollut aikaa leikkiä nukeilla tai toisten lasten kanssa. Sopivina hetkinä hän kirjoitti tyttärensä päiväkirjaa minämuodossa. Isä käsitteli tytärtään kuin soittokonetta ja rahasampoa, kun taas totista tytärtä leimasi usko auktoriteettiin.

– Hänen sormiensa alla piano saa väriä ja elämää. Mutta lapsi parka, hänen katseensa on kuitenkin niin surullinen ja täynnä kärsimystä, Helander siteeraa Clarasta kirjoitettua.

Clarasta tuli 1800-luvun merkittävimpiä pianisteja, aikansa superstara, jota ei patriarkaalinen yhteiskunta estellyt. Mustiin pukeutunut, arvokkaasti ja hillitysti käyttäytyvä virtuoosi kylvi ympärilleen kunnioitusta – jopa pelkoa.

– Hänen sukupuolensa tuntuu hämärtyvän. Hän oli elämää suurempi hahmo, taiteensa papitar.

Lapset hädin tuskin näkivät äitiään mutta palvoivat kaukaa

Pianisti Ari Helander luennoi Clara Schumannista viikonloppuna Mäntän musiikkijuhlilla. Aiheesta hän on esitelmöinyt aiemminkin, keväällä Turussa ja pari vuotta sitten kotikaupungissaan Kouvolassa.

– Olen joutunut pohtimaan, mitä ylipäänsä voimme tietää historian henkilöistä. Kuinka oikeudenmukaisesti pystymme tulkitsemaan heitä, kun teemme sen omista lähtökohdistamme, Helander kysyy aiheellisesti.

Clara Schumannin kohdalla aineksia tulkintoihin riittää. Hänestä on julkaistu monia elämäkertoja ja saatavilla on myös kirjeitä ja muita dokumentteja. Tiedot ovat monilta osin ristiriitaisia.

Nancy B. Reichin kirjoittamassa elämäkerrassa kanta on ymmärtäväinen, kun taas esimerkiksi Eva Weissweilerin opuksessa riittää kärkevää kritiikkiä. Kummastusta aiheuttaa erityisesti Claran tapa suhtautua omiin lapsiinsa.

Kahdeksan lapsen äiti piti kyllä taloudellisesti huolta perheestään, mutta tunnekasvatus jäi isä-Robertin harteille.

– Clara ei imettänyt lapsiaan. Hän ei myöskään hellinyt tai tyynnytellyt heitä, Helander toteaa.

– Kun yksi hänen pojistaan kuoli, Clara ei mennyt hautajaisiin, koska hän oli konserttimatkalla.

Eräänä konserttipäivänä Clara sai tiedon jo aikuisen, raskaana olevan tyttärensä kuolemasta.

– Hän ei perunut konserttia vaan sen sijaan ihmetteli päiväkirjassaan, kuinka hyvin soitto sinä päivänä sujui. Ei tullut edes yhtä väärää ääntä.

Robert Schumannin kuoleman jälkeen Clara kirjoitti lapsilleen kirjeen.

Te olette vielä lapsia, tuskin tunsitte kallista isäänne. Olette vielä liian nuoria pystyäksenne tuntemaan syvää surua tai pystyäksenne antamaan minulle lohtua näinä kauheina vuosina. Sitten tuli Johannes Brahms kalliina ystävänä kantamaan kaiken surun puolestani. Clara Schumann

– Elämäkerturi Nancy B. Reichin mukaan Claralle on tyypillistä, että hän pystyy puhumaan vain omasta surustaan, eikä hänellä käy mielessäkään, että myös lapset voisivat tarvita lohdutusta ja tukea, Helander toteaa.

Lapset pitivät äitiään kaikesta huolimatta yli-ihmisenä, jota sai nähdä harvakseltaan ja palvoa kaukaa, kuten Eugenie-tytär muotoilee muistelmissaan.

Brahms piti taloa pystyssä, kun Robert joutui parantolaan ja Clara jatkoi konsertoimista

Clara Wieck ja Robert Schumann tapasivat ensimmäistä kertaa, kun Clara oli 12-vuotias. Siitä alkoi musiikillinen kumppanuus, joka kehittyi rakkaudeksi Claran lähestyessä täysi-ikää.

Friedrich Wieck piti varatonta ja vielä tuntematonta säveltäjää sopimattomana sulhasehdokkaana ja kielsi avioliiton, mutta nyt Clara vastusti ensimmäistä kertaa isänsä auktoriteettia. Pari meni naimisiin vuonna 1840.

Robertille Clara oli korvaamaton, kuten Mäntän musiikkijuhlille Clara Schumann -musiikkinäytelmän New Yorkista tuova pianisti-näyttelijä Viktoryia Papayani muotoilee.

– Clara oli aluksi paljon isompi tähti kuin Robert. Clara promotoi konserteissaan Robertin musiikkia soittamalla sitä, Papayani toteaa.

Friedrich Wieckin epäilykset osuivat oikeaan: Clara hankki konsertoimalla leivän pöytään, kun epäkäytännöllinen mies sävelsi kotona ja kärsi masennuksesta. Inspiraatiota toi ajatustenvaihto Claran kanssa musiikista ja säveltämisestä.

Clara uskoi sataprosenttisesti miehensä kykyihin säveltäjänä ja varjeli myyttiä tämän puhtaasta neroudesta. Hän kielsi lapsiaan lähtemästä muusikon uralle. Nimen velvoite oli liian suuri.

Ehkä samasta syystä Clara itsekin tyytyi supertähteyteen taiteen esittäjänä, ei tekijänä. Clara lopetti säveltämisen 37-vuotiaana kuin seinään Robertin kuoltua. Monia hänen sävellyksiään esitetään vieläkin, esimerkiksi Pianotrioa op. 17.

– Sehän on fantastinen teos. Hän olisi luultavasti kehittynyt edelleen, jos vain olisi jatkanut säveltämistä, Helander pohtii.

– Säveltäminen jäi vähemmälle jo siitä syystä, että Clara elätti perheensä konsertoimalla. Musiikin kirjoittaminen olisi ottanut aikansa, Papayani muistuttaa.

Rakkaustarina päättyi traagisesti, kun Robertin päänsisäiset äänet ja mahdollinen tinnitus häiritsivät yhä enemmän hänen mielenterveyttään. Robert pelkäsi vahingoittavansa Claraa tai lapsia ja pääsi lopulta parantolaan, kuten halusi. Viimeinen hätähuuto oli itsemurhayritys vuonna 1854.

Clara ei käynyt tapaamassa Robertia parantolassa ennen kuin juuri ennen tämän kuolemaa. Sen sijaan Clara vaali puolisonsa perintöä tuhoamalla sairaana sävelletyt teokset, joiden laatua Clara epäili.

Johannes Brahms tutustui Schumanneihin 1853, Robertin viimeisenä syksynä ennen terveydentilan lopullista heikkenemistä. Brahms sai tehtäväkseen huolehtia Schumannien lapsista ja hoitaa taloudenpitoa sillä aikaa, kun Robert oli parantolassa ja Clara konserttimatkoilla.

– Ajatella, että Brahms tosiaan oli siellä taloudenhoitajana. Siitä seurasi tietysti juoruja, että Clara olisi tahallaan sulkenut miehensä parantolaan voidakseen viettää aikaa Brahmsin kanssa. Mitään todisteita intiimistä kanssakäymisestä ei kuitenkaan ole, Helander toteaa.

Sen sijaan kirjeet kertovat, että Brahms kyllä oli korviaan myöten rakastunut Clara Schumanniin. Vuonna 1856 Robertin kuoleman jälkeen Clara ja Johannes tekivät yhteisen matkan Sveitsiin ja päättivät lähteä eri suuntiin. On spekuloitu, että tuolla matkalla olisi puhuttu jopa avioliitosta.

– Näytelmääni tehdessä olen saanut huomata, että myös suuret taiteilijat olivat ihmisiä omine ongelmineen, eivätkä mitään puolijumalia. Se auttaa ymmärtämään heidän taidettaan paremmin, Papayani sanoo.

Clara Schumannin merkillinen elämä päättyi vuonna 1896. Viimeisen julkisen konserttinsa hän piti yli seitsemänkymppisenä vuonna 1891. Ura ammattipianistina jatkui paljon pitempään kuin sen ajan toisella supertähdellä, pianisti-säveltäjä Franz Lisztillä (1811–1886).

Clara oli levoton luonne ja hänen pakopaikkansa oli musiikki. Loppuun saakka häntä leimasi jo lapsena kehittynyt vakava olemus.

– Hänen katseensa oli niin täynnä surua, Helander nielaisee.

Historia elää, muuttaa ehkä muotoaan ja ainakin tarinoiden määrä kasvaa uusien kohteiden löytyessä. Vaasassa kiinnostusta herättää nyt Vanhan Vaasan historialliselta alueelta löydetty ja esiin kaivettu torialue.

Hiljattain löydetty tori on harvinaisen suurikokoinen, tuhat neliötä. Torin löytyminen oli - niin kuin usein käy - sattumuksien summa ja asiasta kiinnostuneen sekä aikaansaavan kansalaisen ansiota.

Torin löytäjäksi voi nimetä paikallisen asukkaan Olavi Laitalan. 1970-luvulla alueelle muutettuaan Laitala toimeliaana miehenä rakenteli ja kaiveli uutta asuinpaikkaansa. Alue on hyvin kosteata ja se rajoittuu toisessa päässä Vanhan Vaasan kanaaliin.

– Huomasin tässä tontin reunalla kiviä näkyvissä ja kuokiskelin niitä siinä sitten kiinnostuneena näkyviin. Sehän olikin harvinaisen suuri, kertoo Olavi Laitala, jonka talo ja tontti ovat torialueen vieressä.

Nyt, kymmeniä vuosia myöhemmin kaupunki tuli mukaan kuvioihin, kun Laitalan tontille ja naapurustoon alkoi tulla ongelmia nousevan veden vuoksi ja vedet piti saada ohjattua läheiseen kanaaliin.

Vaasan kaupunki ojitti alueen ja samassa yhteydessä otettiin tänä kesänä torialueen koko kiveys esiin, kiitos Laitalan tekemän kansalaisaloitteen.

Vaasan kaupungin viheralueyksikkö on ottanut alueen hoitoonsa ja loppu onkin sitten historiaa, sananmukaisesti.

On selvinnyt, että Vanhan Vaasan uuden torin alue kaavoitettiin 1700-luvun lopulla. Tori kaavoitettiin Postikadun varteen, upottavalle maalle. Sinne ajettiin satoja hiekkakuormia, jotta sitä ylipäätään voitiin käyttää.

Venäjän vallan aikana venäläiset sijoittivat päävartionsa torille noin vuonna 1830. Uuden torin lisäksi Vanhassa Vaasassa olivat Kirkkotori, joka on alueen vanhin ja myöhempi Kustaan tori, joka oli kiveämätön ja sijaitsi hovioikeuden edessä.

Omat juuret kiinnostavat nuoria perheitä

Historia, eri aikakausien ihmisten tarinat ja elämänkohtalot, menneen ajan ilmiöt ja elämäntapa ovat nousussa nuorempien ihmisten keskuudessa, toteavat Vaasanseudulla historiallisia kierroksia järjestävät oppaat.

Vaasa-Mustasaari oppaat ry:n mukaan etenkin nuoret lapsiperheet ovat löytäneet historiallisille paikoille ja kierroksille.

Tämän kesän aikana erityisen suosittuihin hautausmaihin on opastettuina tutustunut yli 600 kiinnostunutta. Muutamien vuosien notkahduksen jälkeen myös Vanhan Vaasan alue on nyt herännyt uuteen kiinnostukseen.

Vanhan Vaasan kävelykierros saa uutta katsottavaa ensi vuonna, kun nyt löydetty Vanhan Vaasan uusi tori lisätään oppaiden kierrokseen. Historian lisäksi oma tarinansa on torin löytyminen

– Tori on ollut pitkään unohduksissa ja aiomme kertoa myös siitä, kuinka valtava kulttuurihistoriallinen työ sen esiin löytämisessä on tehty. Kiitos siitä kuuluu Laitalan Olaville, joka koko jutun on alulle laittanut, kiittää Vaasa-Mustasaari oppaat ry:n puheenjohtaja Eva Reinikainen.

Vanhan Vaasan torille toivotaan opastauluja

Alueen aktiivien toiveena on, että torin paikka löytyisi jatkossa helpommin. Olavi Laitala on puheliaana miehenä ollut vapaaehtoisneuvojana toriin tutustujille ja onpa hänelle jonkun kerran soitettukin ja kysytty ohjeita, miten paikan päälle löytää.

Toiveena on saada torille ohjaava opastustaulu ja ehkä infotaulukin torin vaiheista. Syksyn mittaan on tarkoitus aloittaa projekti, jossa suunnitellaan torin tulevia käyttömahdollisuuksia.

– Voisin nähdä täällä esimerkiksi jonkinlaisia vanhan ajan tyylisiä toritapahtumia torikojuineen ja paikallisine tuotteineen. Tunnelmallinen joulutori valaistuksineen voisi olla hieno tässä alueella, Eva Reinikainen maalailee tulevaa.

Taas on se aika vuodesta, kun uudet lapset aloittavat matkansa opintiellä.

Ympäri Suomea heitetään lähiaikoina koulureput ensi kertaa selkään, laitetaan kengät jalkaan ja aletaan lampsia kohti ensimmäistä koulupäivää. Ekaluokkalaisia aloittaa noin 60 000.

Suomi on kuitenkin suuri ja moninainen maa. Meillä on paikallisia eroja, valtaviakin.

Siinä missä Espoon Kauklahdessa 5–8-vuotiaita on 2017 tilastojen perusteella noin 700, ottaa Etelä-Lapissa Posion Anetjärvellä ensiaskeliaan koulumaailmassa vain yksi. Hänen lähin koulunsa on 40 kilometrin päässä.

Anetjärven postinumeroalueella asuu vain noin 140 ihmistä, eli 5–8-vuotiaita on alle prosentti. Kauklahdessa samanikäisiä on lähes kahdeksan prosenttia.

Posiolla on viimeisen vuosikymmenen aikana lakkautettu useampia peruskouluja. Mitä nämä alueelliset erot tarkoittavat koulujen kannalta koko maassa?

Yle on tuottanut interaktiivisen kartan, joka näyttää lähellä kouluikää olevien lasten määrän ympäri Suomea.

Kartta perustuu Tilastokeskuksen dataan 3–6-vuotiaista kunnittain vuonna 2017. Vuonna 2019 he ovat 5–8-vuotiaita, eli pian koulun aloittavia tai koulun juuri aloittaneita.

Katso alla olevasta kartasta, mikä on tilanne sinun postinumeroalueellasi, tai klikkaa halutessasi mitä tahansa Suomen kolkkaa. Kartalla voi kestää hetki latautua.

Suomalaisten 3–6-vuotiaiden määrä laski vuodesta 2013 vuoteen 2017 mennessä yli 4 000 lapsella.

Suurin absoluuttinen lasku 3–6-vuotiaissa yksittäisellä postinumeroalueella, jolla asuu vähintään 100 ihmistä, on koettu Kirkkonummella.

02400-alueella koulutaipaleen lähivuosina aloittaneiden ja aloittavien määrä laski vuosien 2013 ja 2017 välillä 130 lapsella. 2013 heitä oli 673, kun vuonna 2017 lapsia oli enää 543.

Gesterbyn koulu, jossa on luokat 1–6, sijaitsee juuri tällä postinumeroalueella. Se on yksi kaksikielisen kunnan suomenkielisistä kouluista.

Koulun rehtori, pitkäaikainen kuntapäättäjä ja valtion tason poliitikko Raija Vahasalo on yllättynyt tilastoista.

Vahasalo naurahtaa, kun hänelle kertoo, että Kirkkonummen 02400 ja Vantaan Korson postinumeroalue olivat paikat, joissa 3–6-vuotiaiden määrä on pudonnut määrällisesti eniten.

– Oltiinko me Korsoa huonompia?

Keskustelu vakavoituu. Vahasalo ei kyseenalaista lukujen todenperäisyyttä, mutta ihmettelee niitä kuitenkin. Heidän koulussaan pudotus ei nimittäin ole ollut nähtävissä millään tavalla.

– Koulumme oppilasmäärä ei ole pudonnut, ja kun katson pari vuotta eteenpäin, ei muutosta näyttäisi olevan lähitulevaisuudessa tulossa. Meillä oikeastaan kasvaa opettajien määrä, heitä on nyt syksystä alkaen enemmän kuin aikaisemmin, Vahasalo sanoo.

Kunnassa on tehty investointeja myös koulurakennuksiin. Gesterbyn koulu on tällä hetkellä väistötiloissa odottamassa uutta opinahjoa.

Lama lakkautti koulut

Opetushallituksen asiakkuusjohtaja Jorma Kauppinen perehtyi Ylen keräämään dataan. Se kertoo hänen mielestään selvästä ja tutusta kansallisen tason rakennemuutoksesta. Perheellinen väki muuttaa maaseudulta suurempiin kasvukeskuksiin.

– Suomi jakautuu selvästi alueisiin, joissa väki vähenee, ja joissa se kasvaa. Tämä heijastuu tietysti myös lasten määrään.

Myös pienenevät ikäluokat ja laskeva syntyvyys vaikuttaa muuttoliikkeen rinnalla siten, että monet asuinalueet ja kunnat supistuvat ja elinvoima heikkenee.

Ylen koostamassa kartassa on nähtävissä selkeä ero Itä- ja Länsi-Suomen välillä. Karjalassa, Savossa, Kainuussa ja Lapissa kasvaa vähän kouluikäisiä lapsia, kun taas suuret kasvukeskukset, Pohjanmaa ja länsirannikko ylipäätään ovat huomattavasti vehreämpiä väritykseltään.

Millaisilla resursseilla on järkevää järjestää opetusta esimerkiksi pienessä kylässä, jossa asuu vain muutama lapsi? Jorma Kauppinen, Opetushallitus

Helsingin yliopiston mukaan Suomessa lakkautettiin 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2017 yhteensä noin 1 600 peruskoulua. Syitä olivat laman synnyttämät kuntien talousongelmat ja kunnissa lisääntynyt vapaus päättää omien koulujensa asioista.

Vuoden 2018 lopussa peruskouluja oli Tilastokeskuksen mukaan toiminnassa 2 234.

– On selvää, että pienenevät ikäluokat vaikuttavat kuntien elinvoimaan. Kunta ylläpitää perusopetusta ja se on sen velvollisuus. Koulujen lakkauttaminen on johtunut siitä, että kuntien eri alueilla on eri määrä ihmisiä.

– Millaisilla resursseilla on järkevää järjestää opetusta esimerkiksi pienessä kylässä, jossa asuu vain muutama lapsi? Kauppinen pohtii.

Pieniä kouluja lakkautetaan ja perusopetus keskittyy suurempiin opinahjoihin. Kunnissa selvitetään, mitkä keskukset ovat tarpeeksi vahvoja ylläpitämään kouluja. Joissain kunnissa kouluja on vain yksi.

Trendi on se, että ikäluokat pienenevät ja ihmiset lähtevät maaseudulta. Johtaako tämä jo kymmenen vuoden aikajänteellä siihen, että kouluja tullaan lakkauttamaan rajustikin ympäri maata?

Suomen Kuntaliiton opetus- ja kulttuuriyksikön johtaja Terhi Päivärinta ei ota kantaa siihen, kuinka paljon kouluja tulee tätä tahtia katoamaan, mutta toteaa, että lapsien väheneminen tulee väistämättä vaikuttamaan Suomen kouluverkkoon.

Päivärinnan mielestä koulujen lakkauttamiset ovat uhkaamassa koko maata, eivät vain tiettyjä alueita.

– Isoissa kasvukeskuksissa voidaan ajatella, ettei suuria muutoksia ole tulossa, mutta kyllä niissäkin syntyvyys laskee. Maassa- ja maahanmuutto kompensoi kuitenkin sitä, Päivärinta sanoo.

Kunnat seuraavat hyvin tarkkaan kunnan syntyvyyttä ja niihin muuttavia lapsia. Näin jo ennen koulun alkua on tiedossa, millainen ikäluokka on tulossa.

Näin kunnat varautuvat lapsikatoon

Opetushallituksen Jorma Kauppinen ei halua maalailla pelkkiä piruja seinille. Tilastot ja kartta osoittavat sen, että ympäri Suomea löytyy alueita, joissa on enemmän syntyvyyttä.

– Sitä selittää paikoin kulttuuriset syyt. Pohjanmaalla uskonnolliset tekijät vaikuttavat tietyillä alueilla ja perheet ovat suurempia.

Keinoja kouluverkon ylläpitoon on useampia.

– Kouluverkon osalta joudutaan tekemään paikallisia ratkaisuja, ja jos lapsien määrä voimakkaasti vähenee, kuntien välinen koulutuspoliittinen yhteistyö tulee varmasti lisääntymään. Ja mitä tapahtuu kuntarakenteelle? Voi olla, että sitten kuntia taas yhdistyy, Kauppinen sanoo.

Kuntaliiton Terhi Päivärinta mainitsee kouluverkon ylläpidon keinoiksi muun muassa yhtenäiskoulujen muodostamisen. Myös hän näkee mahdolliseksi sen, että kuntia tulee tulevaisuudessa yhdistymään koulutuspolitiikan järjestämiseksi.

– On jo nyt järkevää yhteistyötä kuntien kesken. Jos kunnassa on pitkät välimatkat, kaikille ei ole mahdollista käydä samassa koulussa. Jos naapurikunnan koulu on lähempänä, voidaan tehdä niin, että lapset käyvät siellä.

Kauppisen mukaan on mielenkiintoista, kuinka saman kasvukeskuksen eri postinumeroalueilla on selvästi erilaisia tilanteita. Kyseessä on kuntien päättäjille merkittävä tilanne.

– Vanha totuus on, että kun rakennetaan uusi asuinalue, asuu siellä ensimmäisinä vuosina paljon lapsia ja lapsiperheitä. Sitten lapset kasvavat ja muuttavat pois, ja jos normaalia väestökiertoa ei tapahdu, vähenee koulujen tarve, hän sanoo.

– Kaikki kasvukunnan osat eivät välttämättä kasva, vaan tietyt osat kasvavat. Koulutilojen suunnittelu ja niiden käyttö sekä palveluiden kohdentaminen aiheuttavat oman haasteensa.

Valehtelevatko tilastot?

Kirkkonummelle on Raija Vahasalon mukaan vahvaa muuttoliikettä, kiitos sijainnin pääkaupunkiseudun kupeessa.

Vaikka syntyvyys tulevaisuudessa vaikuttaisi laskevan entisestään, ei kunnassa olla kovin huolissaan. Kirkkonummen väkiluku on ollut kasvussa jo pitkään, ja se onkin käytännössä tuplaantunut vuodesta 1980.

– Kesän aikana on tullut paljon kyselyitä vanhemmilta, jotka ovat kertoneet muuttavansa lähialueille ja hakevat lapsilleen koulupaikkaa, Vahasalo sanoo.

Lasten määrä on kuitenkin pienentynyt, tilastot eivät valehtele. Kirkkonummella myös Veikkolan postinumeroalueella tutkitun ikäisiä lapsia on lähes sata vähemmän.

Jos kunnassa on pitkät välimatkat, kaikille ei ole mahdollista käydä samassa koulussa. Jos naapurikunnan koulu on lähempänä, voidaan tehdä niin, että lapset käyvät siellä. Terhi Päivärinta, Suomen Kuntaliitto

Vahasalon mukaan Suomen mittakaavassa isohkon 40 000 asukkaan Kirkkonummella "vahinko" jakautuu useampien koulujen kesken, eikä siksi tunnu tai näy arjessa. Lisäksi Gesterbyn koulun kielikylpymahdollisuus houkuttelee oppilaita ympäri kuntaa.

Kirkkonummella on yhteensä 15 koulua, joista neljä ruotsinkielisiä ja yksi erityiskoulu.

Gesterbyn koulun kanssa samalla postinumeroalueella sijaitsee neljä muutakin koulua.

Kuntaliiton Terhi Päivärinta ei ole tutustunut Kirkkonummen tilanteeseen tarkemmin, mutta epäilee paikkakunnalle muuttavan väestön sisältävän nuoria lapsia vain sen verran, ettei se kompensoi alentunutta syntyvyyttä.

– Myös eläkkeellä oleva ja muu vanhempi väki liikkuu kasvukeskuksiin ikääntyessään, Päivärinta toteaa.

Voisiko lasten määrän putoamisen tuntumattomuus johtua ehkä siitä, että Kirkkonummella olisi kymmenen vuoden sisään lakkautettu opinahjoja?

Raija Vahasalo sanoo, että ei. Kunnassa ei hänen mukaansa ole viime vuosina lakkautettu kuin pieniä ruotsinkielisiä kouluja.

Kunta kuitenkin seuraa tarkkaan väestötilastoja, erityisesti syntyvyyttä. Niiden pohjalta tehdään suunnitelmia, mutta usein käy niin, etteivät ennusteet vastaa todellisuutta.

– Tilastojakin on erilaisia, toiset ennustavat toisenlaisia lukuja kuin toiset.

Lue lisää:

Näitä muutoksia alkava lukuvuosi tuo mukanaan: vierasta kieltä jo ekaluokalta, mahdollisuus uusia yo-kokeita rajattomasti

Koulut alkavat osassa maata ensi viikolla – tässä viisi vinkkiä unirytmin korjaamiseen ja heräämiseen!

Koulun alku tietää töitä tuhansille työttömille opettajille – kesätyöttömyys on opetusalan vitsaus, jota on vaikea saada kuriin

Helpotus pienituloisimpien perheiden lukiolaisille ja ammattikoululaisille: Kela alkaa maksaa oppimateriaalilisää ensi viikolla

Iivu Asunta avaa isoisänsä ateljeen oven kiinnostuneille. Ruoveden keskustassa olevan pihapiirin riihi on paikka, jossa monialainen kulttuurivaikuttaja ja taidemaalari Heikki Asunta (1904–1959) teki töitään ja antoi oppia monelle tulevalle ammattitaiteilijalle.

Tällä kertaa kylässä on omaa tutkimustaan Ruoveden taidehistoriasta tekevä Jaana Kallio. Hän selvittää, keitä taiteilijoita Ruovedellä on käynyt ennen vuotta 1980 ja mitä töitä on syntynyt.

Nyt listalla on 81 nimeä, mutta tutkija on varma, että yli sata kuvataiteen ammattilaista löytyy.

– Koko ajan löytyy uusia töitä, se on tämän projektin ihanuus. Jos jollain on seinällään taulu, joka on maalattu Ruovedeltä tai sen on maalannut ruovesiläinen taiteilija, ottakaa yhteyttä, Jaana Kallio etsintäkuuluttaa.

Tarkoitus ei ole pelkästään luetteloida tekijöitä ja tauluja, myös muistitieto kiinnostaa.

– Minkälaisia tauluja ihmisillä on, miten he muistavat taiteilijan? Kotien taiteessa kiinnostaa se, mistä taulut on ostettu. Liittyykö siihen tarina? Missä taitelijat maalasivat, missä ja miten he asuivat? Jaana Kallio kyselee.

Jaana Kallion tavoitteena on julkaista aineistot myöhemmin netissä perustiedostoksi. Siitä on muiden tutkijoiden hyvä jatkaa eteenpäin.

Ruovesi-virus tarttui taiteilijoihin

Ruovedellä on käynyt suti tai kynä kädessä paljon enemmän taitelijoita kuin monella muulla Järvi-Suomen paikkakunnalla alkaen 1800- luvulta Wener Hombergistä ja Akseli Gallen-Kallelasta.

– Ruovesi oli profiloitunut 1900-luvulle tultaessa kulttuuripitäjäksi ja luonnonkauniiksi pitäjäksi, jonka aitoja suomalaisia maisemia kannatti tulla katsomaan, Jaana Kallio arvioi.

Jonkinlainen inspiroiva Ruovesi-virus lähti itämään.

Ruovedellä maalattuja tauluja on seinillä ja vinteillä tuhansittain. Kuulostaa mahdottomalta, mutta annetaan Jaana Kallion perustella. Todisteluksi riittää yksistään Ruovedelle sotien jälkeen muodostuneen taitelijaryhmän tuotanto.

Ryhmän ytimessä olivat Heikki Asunta, Unto Liettyä, Eero Sysikumpu, Elga Sesemann ja Seppo Näätänen.

– Esimerkiksi Liettyä teki arviolta yli tuhat taulua, ehkä 1 300 kaikkiaan, Jaana Kallio sanoo.

Tieto on niin uskottavaa faktaa, kuin perhepiiristä voi saada. Jaana Kallio on Liettyän tytär.

– Tunsin tämän taitelijapolven sillä tavalla, että isä oli aikoinaan Heikki Asunnan oppilas ja tekemisissä Sysikummun ja Sesemannin kanssa. Tässä porukassa olen jo 1970-luvulla valvonut ryhmän näyttelyitä. Senkin takia tämä on niin läheinen asia.

Ruoveden huippunimet esille Ateneumiin

Samaan aikaan kun Jaana Kallio kolistelee kodeissa ja vinteillä tutkimustaan tehden, Ateneumissa kootaan omaa Taitelijoiden Ruovesi- näyttelyä, joka avataan marraskuussa.

Tarjolla on Suomen kuvataiteen kuuluisimpia nimiä: Akseli Gallen Kallela, Ellen Thesleff, Hugo Simberg ja Louis Sparre, mutta myös joitakin vähemmän tunnettuja tekijöitä.

– Olisi kiva ajatella, että Ruoveden taiteilijoista olisi jossakin joskus oma näyttely. Nimenomaan niistä, jotka eivät ole niitä kaikista kuuluisimpia, mutta ammattitaitelijoita kuitenkin., Jaana Kallio miettii.

Tampereen taidemuseossa oli Ruovesi taitelijoiden kuvaamana- näyttely vuonna 1980. Siitä on jo aikaa.

Kapellimestarit ovat säännöllisesti kuin tulisilla hiilillä. Jännittävintä on silloin, kun keikka uuden ja kiinnostavan orkesterin edessä on ohi. Pelin henki on silloin selvä: jos kutsu käy takaisin, orkesterin muusikot ovat pitäneet johtajastaan. Jos mitään ei kuulu, kapu ei ole onnistunut tekemään vaikutusta tai yhteispeli ei ole jostain muusta syystä miellyttänyt työyhteisöä.

Suomalaiskapellimestari Dalia Stasevska, 34, sai näytönpaikan Britanniassa keväällä 2018. Hän johti yleisradioyhtiö BBC:n sinfoniaorkesteria studiokonsertissa, jossa äänitetään materiaalia radion tarpeisiin.

Stasevska sai pian huokaista helpotuksesta.

– Ilmeisen hyvin meni, koska he pyysivät minua heti takaisin. Se on aina sellainen, että huh, ihanaa. Toisen keikan jälkeen he ilmoittivat haluavansa minut päävierailijakseen, Stasevska kertoo kotinsa lähellä sijaitsevassa kahvilassa Helsingissä.

Päävierailijan titteli on luottamuslause orkesterilta kapellimestarille. Hänestä pidetään, ja luvassa on tietty määrä johdettavia konsertteja vuodessa.

Stasevskan mukaan hänellä ja BBC:n orkesterilla synkkasi alusta saakka hyvin, mutta sen enempää dynamiikkaa ei ehtinyt keikoilla analysoida.

– Englanti on kuuluisa musiikkimaana siitä, että aikaa valmistautumiseen on tosi vähän. Usein se on yksi harjoitus, kenraali ja konsertti. Harha-ajatuksille ei silloin ole tilaa.

Lahjakas nuori nainen on nyt vahvoilla

Monimuotoisuus on noussut orkesterimaailmaa osaltaan määritteleväksi ilmiöksi. Jokainen itseään kunnioittava instituutio haluaa näyttää, ettei se ole historiansa vanki, kun kysymys on sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Ennen kapellimestarin töitä tarjottiin varsinkin kokeneille miehille, nyt paikat ovat auki erityisesti osaaville nuorille naisille.

Radion sinfoniaorkesterin intendentti Tuula Sarotie vahvistaa, että juuri nyt on paljon helpompi luoda kapellimestarin uraa lahjakkaana nuorena naisena kuin vaikkapa lahjakkaana keski-ikäisenä miehenä.

Stasevska on tahtomattaan tilanteessa, jossa hänen BBC-pestiään punnitaan myös osana tällaista ilmiötä.

– Tuohon on vaikea ottaa kantaa. Katsotaan sitten, kun olen vanhempi, että onko minulla vielä keikkoja, hän haastaa.

Toki Stasevska on sitä mieltä, että diversiteetti on rikkautta. Toisaalta perfektionistiksi tunnustautuva kapellimestari uskoo siihen, että kapellimestarit paranevat vanhetessaan sukupuolesta riippumatta.

– Musiikissa mikään ei ole niin arvokasta kuin kokemus. Se on paras kortti, jota pitää käyttää hyvin ja viisaasti. Päivääkään nuorempi en haluaisi olla.

Vielä hetki sitten asiat olivat toisin. Tietä naisille musiikkimaailmassa on raivannut muun muassa yhdysvaltalaiskapellimestari Marin Alsop. Vuonna 2007 hänestä tuli ensimmäinen nainen merkittävän yhdysvaltalaisorkesterin, Baltimoren sinfoniaorkesterin, musiikillisena johtajana.

– Olen ollut ensimmäinen nainen monissa tilanteissa. Toisaalta olen siitä ylpeä, mutta toisaalta se on täysin säälittävää. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten mahdollisuuksia ei ollut, hän totesi hiljattain New York Timesille.

Yhtä lailla esimerkiksi Susanna Mälkki on parhaillaan ensimmäinen nainen Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus oli kolme vuotta sitten ensimmäinen naisen säveltämä ooppera New Yorkin Metropolitanissa yli sataan vuoteen.

Stasevskan mielestä puheenaihe alkaa olla kulahtanut, vaikka hänen uransa alkuvaiheessa ei ollut tietoakaan ilmiöstä, jossa nuoret naiset olisivat alalla vahvoilla.

– Jos kannan sellaista narratiivia, että minulla on vaikeaa sen takia, että olen nainen, niin olen väärällä alalla. Maailma on ollut epäoikeudenmukainen ja se on sitä yhä. Toisaalta olemme menneet helvetisti eteenpäin, Stasevska summaa.

Kaikki aiempi romukoppaan

Tiistaina Stasevska debytoi maailman suurimmalla klassisen musiikin festivaalilla, Britanniassa järjestettävillä Promeilla. Samalla se on ensimmäinen kerta yleisön edessä BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana.

Yle Klassisella kuultavan konsertin alkupuolella ohjelmassa on Sibeliuksen Karelia-sarja ja Mieczyslaw Weinbergin Sellokonsertto.

Huipennuksena on yleisön kestosuosikki, Pjotr Tšaikovskin Sinfonia nro 6, lisänimeltään Pateettinen.

– Se on vähän kuin rakkauden kanssa. Jostain syystä sen haluaa kokea yhä uudestaan. Tuollaiset biisit myös kestävät sen.

Kapellimestarin on Stasevskan mukaan nähtävä teoksen nuottien taakse. Hyvä tulkinta vaatii ymmärrystä ihmismielestä.

– Pitää uskaltaa laittaa kaikki aiempi romukoppaan. Työkalupakkia omaa näkemystä varten on rakennettu lapsuudesta lähtien. Konsertissa pitää antaa kaikkensa ja olla läsnä hetkessä. Sen pitää riittää.

Suomalaiset ovat totuttuun tapaan näyttävästi esillä BBC:n Proms-festivaalilla. Stasevskan lisäksi tänä vuonna mukana ovat muun muassa BBC:n sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo, Lontoon Philharmonia-orkesterin ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen, säveltäjä Outi Tarkiainen, kapellimestari John Storgårds ja viulisti Pekka Kuusisto.

Toisinaan muusikot tuovat mukanaan yllätyksiä festivaalihengessä. Kuusisto muistetaan erityisesti vuoden 2016 Proms-konsertin ylimääräisestä, jossa hän pisti yleisön laulamaan suomalaista kansanlaulua, ja jonka tallenteesta tuli viraalihitti internetissä. Myös tänä vuonna Kuusisto otti yleisön osaksi esitystä. Stasevska ei vastaavia hullutuksia ole debyyttiään varten suunnitellut.

– Ajattelin vielä tällä kertaa mennä ihan vain johtamaan konsertin, hän nauraa.

Yhdysvaltalainen kirjailija Toni Morrison on kuollut, Morrisonin perhe kertoo tiedotteessaan. Kirjailija oli 88-vuotias.

Morrisonin perhe kertoi, että kirjailija kuoli lyhyen sairauden jälkeen omaisten ja ystävien ympäröimänä 5. elokuuta, kirjoittaa BBC.

Perhe kertoo olevansa kiitollinen siitä, että kirjailija vietti pitkän ja hyvän elämän. Kirjailijan perhe toivoo rauhaa suruaikana, mutta tiedotti kertovansa myöhemmin miten kirjailijan elämän perintöä tullaan muistamaan.

Toni Morrison, oikealta nimeltään Chloe Anthony Wofford, syntyi Ohion Lorainissa. Morrisonin esikoisromaani Sinisimmät silmät ilmestyi 1970.

Morrison oli ensimmäinen musta nainen ja musta amerikkalainen, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Morrison kirjoitti muun muassa rotukysymyksistä sekä mustien naisten arjesta teoksissaan.

Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1993. Morrison sai vuonna 2012 presidentti Barack Obaman hänelle myöntämän presidentin vapausmitalin.

Guardian-lehti kuvailee Morrisonin työstä tulleen osa "amerikkalaisen elämän kangasta, joka kudottiin lukioiden opinto-ohjelmiin".

Morrison myös opetti luovan kirjoittamista Princetonin yliopistossa vuodesta 1989 eläköitymiseensä asti vuoteen 2006. Vuonna 2017 hänen kunniakseen nimettiin myös rakennus yliopistokampuksella.

Useita Morrisonin teoksia on suomennettu. Hänen menestynein teoksensa on Beloved. Se on suomennettu nimellä Minun kansani, minun rakkaani. Tarina kertoo Yhdysvaltojen orjien elämästä mustan naisen näkökulmasta. Teos suomennettiin vuonna 1988.

Morrisonin kirjoja Suomessa julkaissut kustannusosakeyhtiö Tammi muisti kirjailijaa Facebook-sivuillaan.

300 ihmistä on rakentanut Rammsteinin keikkoja Tampereen Ratinan stadionilla viime viikosta asti.

Työ alkoi nurmen peittämisellä. Sen jälkeen oli vuorossa esimerkiksi noin viisi kilometriä aitaa. Stadionille rakennetaan baarit ja roudataan vessat.

Tällä viikolla Tampereelle saapuivat yhtyeen omat kamat, joita on yhteensä yli 80 rekallista. Helsingissä konsertoineella Ed Sheeranilla tavaraa oli noin 40 rekallista, mutta tuotantokin oli toisenlainen.

Sheeran laulaa lavalla kitaransa kanssa. Rammstein käyttää esimerkiksi pyrotekniikkaa. Sitä on paljon.

– Pyrotekniikkaa on niin paljon, että sitä nähdään joka biisissä. Lieskat nousevat hyvin korkealle. Lieskojen lisäksi on isoja valoja, jotka nähdään kaupungin ulkopuolella asti. Visuaalisuus on isoin juttu Rammsteinissa, sanoo Fullstemin projektipäällikkö Iina Maula.

Ratina on Maulan mukaan tällä hetkellä Suomen ainoa stadion, jolle voi rakentaa Rammsteinin kokoisen esityksen. Se on Maulan mukaan tähän mennessä Suomen suurin.

Helsingin Olympiastadion on edelleen remontissa.

Bändin saapumisaikataulusta kaupunkiin ei kerrota sanallakaan

Rammsteinin keikat ovat perjantaina ja lauantaina. Molempiin tulee yli 30 000 ihmistä. Lauantain keikan 32 000 lippua myytiin noin kymmenessä minuutissa. Perjantain lisäkeikkakin on miltei täynnä. Keskiviikkona iltapäivällä oli myynnissä muutamia vapautuneita lippuja.

Yöpaikkaa voi enää etsiä kaverin luota. Hotellit ovat Tampereella viimeistä huonetta myöten täynnä.

Liikenteeseenkin keikka vaikuttaa. Perjantaina ja lauantaina paikallisbusseilla on lisävuoroja konsertin päätyttyä. Myös VR on lisännyt yöjunien määrää keikkojen takia. Ratinanniemen puisto taas on suljettuna yleisöltä perjantaina ja lauantaina.

Projektipäällikkö Iina Maula ei kerro milloin bändi itse saapuu ja missä he yöpyvät. Bäkkärin tarjoiluistakaan hän ei voi puhua.

– Artistihan on sen verran suuri, että matkustaa oman keittiön ja keittiöhenkilökunnan kanssa. Jos sinne jotain erikoisempaa tilattaisiin, emme tietäisi siitä välttämättä mitään.

Yöpyjiä stadionin liepeillä tuskin nähdään. Järjestäjä on määritellyt, että jonottaminen on sallittua molempina konserttipäivinä aamulla yhdeksältä alkaen.

Viikonloppu tuo seudulle yli kymmenen miljoonaa euroa

Rammsteinin lisäksi Tampereen keskustaan tuovat viikonloppuna väkeä esimerkiksi Teatterikesä ja esimerkiksi Tampere Filharmonian puistokonsertti.

Visit Tampereen tapahtumapalvelujen johtajan Perttu Pesän arvion mukaan viikonloppuna menee sadantuhannen tapahtumakävijän raja helposti rikki.

Väkimäärät jättävät yli kymmenen miljoonaa euroa seudulle. Siitä löytyy syy kestää ruuhkat ja ajoittainen möykkä.

– Kaupunkien keskustoihin ympäri maailmaa kuulu se, että ne elävöittyvät tapahtumilla. Festivaalien, konserttien ja urheilutapahtumien tuotoilla tehdään paljon hyviä asioita kaupunkilaisille. Muutaman viikonlopun kun jaksaa kestää, niin kyllä se sieltä alkaa näkyä positiivisesti.

Laulaja Virve "Vicky" Rostille on myönnetty tämän vuoden Iskelmä-Finlandia. Palkinnon myöntää joka vuosi Nokian kaupunki tunnustuksena kevyen musiikin eteen tehdystä työstä. Iskelmä-Finlandian arvo on 10 000 euroa, ja se jaetaan Tapsan Tahdit -tapahtuman avajaisissa.

Palkinto myönnettiin torstaina jo 18. kerran. Asiantuntijaraadin puheenjohtaja Turkka Mali sanoo, että Rosti on vetovoimainen esiintyjä.

– Voittaja on tunnistettavan äänen omaava hurmaava laulajatar, jolla on iso liuta hittejä jo 1970-luvulta lähtien. Häneltä taittuu iskelmän lisäksi niin rokki, jatsi kuin soulikin. Kaiken lisäksi hän on karismaattinen esiintyjä, Mali kuvaa.

Vicky Rosti kertoo olevansa kunnianosoituksesta "sydänjuuria myöten onnellinen ja iloinen".

– Saan olla kiitollinen, että olen saanut tehdä työtä, jota rakastan. Saan olla kiitollinen, että olen löytänyt luotettavat ja taitavat työkaverit. Ennen kaikkea saan olla kiitollinen kaikille ihanille ihmisille, jotka yhä edelleen kuuntelevat musaani ja tulevat keikoilleni, Rosti kertoo.

Palkintoseremonia päättyy Rostin konserttiin.

Sata salamaa räjäytti potin

Vicky Rostin ura alkoi jo 15-vuotiaana vuonna 1974, kun hän voitti Iskelmälaulumestaruuskilpailut. Sen jälkeen hän pääsi Ilkka "Danny" Lipsasen kesäkiertueelle. Danny sai Iskelmä-Finlandian viime kesänä.

Vain vuosi kesäkiertueesta Vicky Rosti julkaisi jo ensimmäisen singlensä, jonka nimi oli Siinä ruutia on kun rakastun. B-puolelta löytynyt Kun Chicago kuoli nousi vuoden soitetuimmaksi biisiksi.

Vielä samana vuonna Rosti julkaisi ensimmäisen pitkäsoiton. Seuraavana vuonna Rostilta ilmestyi kaksi hittiä, joita soitetaan yhä: Tuolta saapuu Charlie Brown ja Näinkö aina meille täällä käy.

Vicky Rosti jatkoi uraansa Danny Show'ssa, mutta hän teki myös omaa soolouraa. Käännöskappaleet Jolene, Rahaa, rahaa, rahaa, Oon voimissain ja Menolippu jäivät soittolistoille. Todellinen läpimurto oli euroviisukappale Sata salamaa. Se sijoittui viidenneksitoista saaden 32 pistettä, mikä on suomalaisille kelpo suoritus.

Kappale on yhä suosittu samoin kuin Antti Tuiskun versio siitä.

Yhtye ja sooloura

Vicky Rosti, Freeman ja Kari Kuivalainen synnyttivät 1990-luvulla Menneisyyden vangit -yhtyeen, jonka ohjelmisto painottuu 1970 ja 1980-lukujen nostalgiaan. Yhtye on keikkaillut tiiviisti, mutta Rosti on tehnyt koko ajan myös soolouraa.

Hän on julkaissut kymmenen studioalbumia ja neljä kokoelmaa. Lisäksi hänen elämästään kertova Vickypedia-kirja ilmestyi vuonna 2018.

Vocky Rostille ojennettiin vuonna 2011 Vantaan Kulttuuripalkinto.

Lue lisää:

Viimeisellä isolla kiertueellaan oleva Danny sai Iskelmä-Finlandian: "On haikeaa ja vaikeaa luopua tästä kaikesta"

Iskelmä-Finlandialla palkittu Markku Aro: "Voittorahat menevät keikka-auton korjaukseen" – Video

1. Till Lindemann on melkein olympiauimari, joka ei enää perustaisi bändiä

Kitaristit Richard Kruspe ja Paul Landers, basisti Oliver Riedel, rumpali Christoph Schneider ja kosketinsoittaja Christian Lorenz ovat kaikki Rammsteinin jäseniä, mutta yksi on yleisön silmissä ylitse muiden: laulaja Till Lindemann.

Karismaattinen, 56-vuotias muusikko on ehtinyt olla monessa mukana. Teininä Lindemann oli lahjakas uimari, joka osallistui muun muassa nuorten EM-kisoihin DDR:n edustajana vuonna 1978.

Lindemann oli ehdolla olympiauimariksi Moskovaan 1980, mutta loukkaantumisen myötä koko laji sai jäädä.

Richard Kruspe perusti Rammstein-yhtyeen vuonna 1994 ja kokoonpano on säilynyt siitä lähtien muuttumattomana. Pari vuotta myöhemmin Lindemann hankki pyroteknikon koulutuksen.

Runoja Lindemann on kirjoittanut vuodesta 1991. Niistä on julkaistu kaksi kokoelmaa Messer (2005) ja In stillen Nächten (2011).

Saksalaisen Metal Hammerin haastattelussa Lindemann on todennut, ettei hän enää perustaisi bändiä.

– Tulokkaalla ei ole enää mahdollisuuksia. Kaikki tehdään halvalla. Ennen levy-yhtiöt antoivat tukun seteleitä ja sanoivat, että tässä, tehkää hyvä levy, Lindemann totesi vuonna 2015.

Alituinen provokaatio on lähellä Till Lindemannia ja koko yhtyettä. Se voi laulajan mukaan johtaa johonkin hyvään.

– Tarkoitus ei ole loukata ketään, Lindemann on sanonut.

Viimeisin esimerkki nähtiin meneillään olevalla stadionkiertueella, kun kitaristit Richard Kruspe ja Paul Landers suutelivat keikalla Moskovassa. Tarkoitus oli herätellä Venäjää pohtimaan suhtautumistaan LGBT-yhteisöön.

Vuosien aikana Rammstein on kasvanut industriaalirockia soittavasta bändistä instituutioksi, jolta voi odottaa mitä vain. Sekään ei yllättäisi, jos yhtye ilmoittaisi lopettavansa ensi vuoden puolelle jatkuvan kiertueen jälkeen.

Kitaristi Richard Kruspe vihjasi jo vuonna 2017, että keväällä julkaistu levy jäisi yhtyeen viimeiseksi.

2. Feikkionnettomuus oli faneille liikaa

Lavashow on Rammsteinin keikoilla omaa luokkaansa. Kuvaavaa on, että Tampereelle pysähtyvän stadionkiertueen näytteillepanon on luvattu olevan taas kerran entistä suurempi. Kun Helsingissä esiintyneellä Ed Sheeranilla tavaraa oli noin 40 rekallista, Rammsteinilla sitä riittää yhteensä yli 80 rekallista.

Kun show pyörähtää massiivisella lavarakennelmalla käyntiin, luvassa on vaikka ja mitä. Monien verkkokalvoille on palanut kuva laulaja Till Lindemanista osoittelemassa yleisöä jättimäisellä penistykillä, jonka kärjestä suihkuaa valkoista vaahtoa. Se on jo vanhaa peruskauraa, Suomessa nähtäneen taas jotain uutta.

Ainakin tulta riittää. Sitä bändiläiset ovat sylkeneet milloin suustaan, milloin bensaletkuiksi naamioiduista liekinheittimistä. Mein Teilissa Till Lindemannilla on ollut tapana flambeerata kosketinsoittaja Christian Lorenz padassa.

Ilotulituksetkin bändi vie uudelle tasolle. Du hast -hitin aikana Till Lindemann on joskus napannut varsijouselta näyttävän kapistuksen ja ampunut sillä ilotulitteita yleisömeren yli. Juuri kun yleisö haukkoo tälle henkeä, ilotulitteet palaavat kohti lavaa ja räjähtävät näyttävästi.

Pöyristystä ovat aiheuttaneet stuntit, joissa leikitään tulella niin, että leikki muka päättyy onnettomuuteen. Toisinaan lavan läpi on juossut tuleen syttynyt, fania esittävä näyttelijä, toisinaan Till Lindemann on jäänyt kappaleen jälkeen kieriskelemään liekehtien lavalle. Parikymmentä kertaa tehty temppu vietiin niin pitkälle, että keikkapaikan valot sytytettiin ja avustajat tulivat lavalle sammuttimien kanssa.

– Meidän oli lopetettava sen tekeminen, koska fanien mielestä se oli liikaa ja siitä valitettiin netissä. He olivat shokissa, Till Lindemann on kertonut haastattelussa.

Temppu sai inspiraationsa tositapahtumasta. Lindemannin jalka oli kerran oikeasti ja ennalta suunnittelematta tulessa. Sen jälkeen laulaja vaihtoi tulenkestäviin esiintymisasuihin.

Mitä överiksi vedetty lavashow sitten saa aikaan? Sittemmin lakkautettu Sue-lehti raportoi Ruisrockista 2005 näin:

– Kiehuva yleisömassa saatiin ääripisteeseensä, kun Du Hastin alkutahdit soivat. Aiemminkin kamara oli tärissyt ja vellonut, mutta nyt sai jo pelätä koko Ruissalon uppoavan!

3. Kappaleiden taustalla karmivia tositarinoita – kannibaali haastoi bädin oikeuteen

Monet Rammsteinin kappaleista flirttailevat tosielämän kauhun kanssa.

Ikoninen hitti Mein Teil kertoo ihmislihanhimoisen saksalaisinsinöörin Armin Meiwesin tarinan. Internetiin laittamassaan ilmoituksessa Meiwes kertoi etsivänsä vapaaehtoista teurastettavaksi ja syötäväksi.

Muutaman kuukauden kuluttua tärppäsi.

– Tarjoudun syötäväksi elävältä. Ei teurastusta vaan illastamista, 43-vuotias diplomi-insinööri Bernd Barnes vastasi.

Maaliskuussa 2001 kaksikko söi yhdessä – vielä elävän – Barnesin lihaa. Muun muassa penis paistettiin pannulla. Lopulta Meiwes puukotti Barnesin hengiltä ja säilytti tämän lihoja pakastimessaan.

Meiwesin jäljille päästiin, kun hän etsi seuraavaa uhriaan internetistä 2002. Saksalainen oikeusistuin kielsi muun muassa murhasta elinkautiseen tuomitun tekijän ennenaikaisen vapauttamisen viime vuonna.

Kun Rammstein julkaisi Mein Teil -hittinsä, se yritti saada kappaleen musiikkivideolle Meiwesin itse kuvaamaa materiaalia rikoksestaan. Poliisi ei luovuttanut videota yhtyeelle. Sen sijaan vuonna 2006 Meiwes haastoi Rammsteinin oikeuteen hänen tarinansa käyttämisestä ilman lupaa.

Tosielämän kauhutarinoita kertovat myös muun muassa kappaleet Wiener Blut (Joseph Fritzlin tapaus) ja Donaukinder (romanialaisen kultakaivoksen syanidivuoto).

Rammstein-yhtyeen nimi, kuten myös debyyttialbumin samanniminen kappale, on saanut nimensä Ramstein-Miesenbachin tuhoisasta lentonäytöksestä 1988.

Italian ilmavoimien esitys päättyi onnettomuuteen, jossa 70 ihmistä kuoli ja sadat loukkaantuivat.

4. Kansitaidekin provokaation välineenä

Aiheiltaan Rammsteinin kappaleet ovat provosoivia ja puhuttelevia, olivatpa ne tosielämään perustuvia tai fiktiivisiä. Heirate mich kertoo nekrofiliasta, Spieluhr elävältä hautaamisesta. Hilf mir ja Benzin käsittelevät pyromaniaa ja Hallelujah pedofiliaa.

Insesti on aiheena Wiener Blutin lisäksi kappaleissa Spiel mit mir ja Tier. Kannibalismiakin käsitellään paitsi Mein Teilissa myös Eifersuchtissa. Moni kappale on saanut inspiraationsa sadomasokismista.

Leimallisesti yhteiskuntakriittisiä kappaleita ovat esimerkiksi Amerika ja keväällä julkaistun albumin toinen single Radio, joka kertoo elämästä DDR:ssä.

Provosoiva linja jatkuu yhtyeen musiikkivideoissa. Seksiturismista kertovan Pussyn musiikkivideo kohahdutti pornokuvastollaan, uuden Deutschland-hitin mittasuhteet kasvoivat videolla, jossa kerrataan Saksan väkivaltaista historiaa. Yhdessä kohtauksista kuvataan keskitysleirillä hirtettäviä juutalaisia.

Provokaatiot ulottuvat joskus albumien kansitaiteeseen. Mutter-albumin sävy muuttuu, kun tietää, että sen kanteen on kuvattu alkoholissa säilötty, 200 vuotta sitten synnytyksessä kuollut lapsi. Kuvitus on taiteilijapari Daniel ja Geo Fuchsin käsialaa.

5. Rammstein ja Wagner – kuin kaksi marjaa?

Mitä yhteistä on Rammsteinilla ja klassisella musiikilla? Paljonkin, on moni pohtinut.

Jonkinlainen side klassiseen musiikkiin bändin jäsenillä on todistetusti. Rumpali Christof Schneiderin mukaan he rakastavat klassista musiikkia – sen eeppisiä käänteitä.

– Samaan tapaan yritämme kuulostaa suurelta ja mahtavalta. Musiikkimme pitää olla sellaista, että se vie jalat alta, Schneider totesi ShortListille.

Parhaillaan käynnissä olevan stadionkiertueen lämppärinä esiintyy pianoduo Jatekok, jossa soittavat ranskalaispianistit Adélaïde Panaget ja Naïri Bandal. Kaksikko lämmittelee yleisöä soittamalla Rammstein-covereita.

Klassisen pianon melankolisiin säveliin päättyy keväällä julkaistu Deutschland-hitti. Musiikkivideon tekijätietoja säestää Sonne-kappaleen pianoversio.

Kuten populaarimusiikki yleensä, myös Rammsteinin hitit ovat paljosta velkaa klassiselle musiikille – niin harmonioista, melodioista kuin muoto-opillisista seikoista.

Deutsche Wellen musiikkitoimittaja Rick Fulker on vienyt ajatuksen pidemmälle ja listannut yhtäläisyyksiä Rammsteinin ja säveltäjä Richard Wagnerin välillä.

Toimittajan mukaan sekä Wagner että Rammstein rikkovat tabuja aikansa ehdoin, ja sitä yleisö rakastaa. Kiistelty taide vaikuttaa.

Wagnerin ihanteena oli kokonaistaide, joka syntyy musiikin, tekstin ja näyttämötaiteen yhdistelmästä. Rammsteinin gesamtkunstwerk koostuu paitsi melodioista, harmonioista, iskulauseista ja provokaatioista myös musiikkivideoista ja lavashow'sta.

Entäpä äidinkaipuu, joka on yksi kantavista teemoista Wagnerin Sormus-tetralogian kolmannessa osassa Siegfried. Vastaavasti Rammsteinin Mutter-kappale on dystopia koeputkilapsesta, joka itkee olemattoman äitinsä perään.

– Molemmissa tapauksissa äidinkaipuu on kammottava. Asteikolla yhdestä kymmeneen se olisi näissä yksitoista, Fulker kirjoittaa.

Teatteri on ollut Heikki Kuusniemelle tuttua lapsesta lähtien. Sen maailmaan hänet johdatti oma kummisetä, Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen näyttelijä Ossi Kostia.

– Kaiketi siksi minulla on ihan erityinen suhde juuri siihen teatteriin. Mutta syksyllä 1978 näin Hiirenloukun Tampereen Teatterissa, ja seuraavasta vuodesta lähtien olen nähnyt kaikki, mitä jommassa kummassa teatterissa täällä on mennyt, kertoo Heikki Kuusniemi.

Hiirenloukun nähdessään Kuusniemi oli 13-vuotias. Nykyään hän laskee katsovansa parisensataa näytelmäesitystä vuodessa. Nopeasti voi ynnätä, että mies on nähnyt vuosikymmenten aikana tuhansia näytöksiä.

Kuusniemi kertoo nähneensä myös tuon Hiirenloukun useita kertoja. Tämä Agatha Christien rikosnäytelmä tuli nähdyksi myös muun muassa Lontoossa, mutta ensimmäinen kerta Tampereella on ollut mieleenpainuvin.

Lokista Suomen hevoseen

Heikki Kuusniemi sanoo, että maailman parasta näytelmäkäsikirjoitusta ei kerta kaikkiaan voi nimetä.

– Se on mahdotonta. Hyvänä käsikirjoittajana voisin kuitenkin mainita muun muassa Anton Tšehovin, ja esimerkiksi hänen näytelmänsä Lokki. Tykkään yleensäkin klassikoista, niihin kuuluvat muun muassa Tennessee Williamsin tekstit.

– Kotimaisista voisin mainita Sirkku Peltolan. Hänen näytelmätekstinsä tuntuvat olevan klassikoita jo syntyessään, sanoo Heikki Kuusniemi.

Yhdysvaltalainen Williams muistetaan muun muassa Lasisen eläintarhan ja Viettelyksen vaunun kirjoittajana. Peltolan trilogia Suomen hevonen taas pysyi Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä yli kymmenen vuotta, ja sai lopulta neljännenkin osan.

Teatterikesä kuuluu Tampereelle

Heikki Kuusniemi on ammatiltaan opettaja. Hänelle on suorastaan luksusta, jos Teatterikesä sattuu olemaan kokonaan jo ennen kuin koulut alkavat.

– Teatterikesä on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä sitä kotimaista, mitä talvella ei päässyt näkemään. Ja jotakin jo talvella näkemääni menen Teatterinkesässä katsomaan uudestaan.

Teatterin suurkuluttajalle teatteritapahtuma tuo nähtäville myös ulkomaisia makupaloja. Kuusniemen mukaan ne ovat mielenkiintoisia ja usein hiukan kokeilevampia esityksiä.

Kuluvana kesänä Heikki Kuusniemi aloitti maratoninsa jo sunnuntaina ennen Teatterikesän virallisia avajaisia. Tiistaihin mennessä hän oli nähnyt esimerkiksi opiskelijoiden esittämän Hairin jo kolmesti.

Heikki Kuusniemi sanoo musikaalit melkein erityisalakseen. Hän innostuu myös kesäteatterista.

– Kyllä ehdottomasti. Kesäteatterit ovat merkittävä osa Tampereen teatterikaupungin mainetta. Jos joku ei vielä tänä kesänä ole nähnyt Komediateatterin ja Pyynikin esityksiä, niin tällä viikolla ehtii vielä, jos vaan saa lippuja.

Kananlihaa katsomossa

Heikki Kuusniemi sanoo arvostavansa kaikkien teatterissa työskentelevien ammattiryhmien työtä.

– He ovat kaikki tarpeellisia ja kaikki kovia ammattilaisia. Mutta sittenkin sanon, että näyttelijä on kaiken sydän ja sielu. Hän välittää sen näytelmän sanoman.

Myös yleisö on tärkeä – Kuusniemen mukaan joka kerta erilainen ja siksi myös esitykset ovat joka kerta erilaisia.

– Se on ainutlaatuinen kokemus. Parasta on, kun kaikki hengittävät yhdessä, näyttelijät ja yleisö. Tunnelma on aina erilainen, ja siksi samakin esitys kannattaa katsoa moneen kertaan.

Vielä tuhansienkin nähtyjen esitysten jälkeen iho nousee katsomossa joskus kananlihalle. Heikki Kuusniemi sanoo, että juuri Teatterikesän alkajaisiksi nähdyssä Hairissa sitä kananlihaakin sai.

Tänä vuonna 10 vuotta täyttävää Angry Birdsia juhlitaan jo toisessa animaatioelokuvassa. Suomalaisen Rovion lippulaivatuote nähtiin ensimmäisessä elokuvassa vuonna 2016. Kansainvälinen animaatioelokuva oli menestys maailmalla ja Suomessa, joten elokuvasarjan jatkaminen on luontevaa Roviolle. Ensimmäisen elokuvan maailmanlaajuinen elokuvateatteriliikevaihto oli noin 300 miljoonaa euroa.

Vihaiset linnut ja ärhäkkäät possut saavat elokuvista uutta puhtia, arvioi Rovion lisensointi- ja elokuvatoiminnan johtaja Simo Hämäläinen. Elokuvat ovat vahvistaneet brändiä ja kaupallisia tuottoja.

Angry Birds -elokuva 2 toteutettiin eri tyylillä kuin ensimmäinen animaatio. Ensimmäisessä yhteistyössä Sonyn kanssa Rovio tuotti ja rahoitti itse elokuvan. Nyt Rovio pysyi aiempaa enemmän taustalla ja lisensoi elokuvan Sonylle.

– Me Roviolla huolehdimme brändistä ja siitä, että kaikki muu Angry Birds -maailmassa elää rinnakkain elokuvan kanssa.

Suomalainen voi samastua tunneilmaisun kangerteluun

Elokuvassa suomalaisuus ei juuri vaikuta. Suomenkielisessä versiossa äänipääosaa esittävän Riku Niemisen mukaan hahmot ovat hyvin kansainvälisiä. Näyttelemästään Red-hahmosta Nieminen löytää kuitenkin suomalaisittain tuttuja piirteitä.

– Red ei halua puhua tunteistaan. Se on tuttua suomalaiselle miehelle. Red on ympäröity koomisilla hahmoilla. Hän itse on ihmettelevä ja kyräilevä tyyppi.

Elokuvassa tavallisesti tukkanuottasilla olevat linnut ja possut ovat solmineet välirauhan ja lähtevät yhtenä joukkona pelastamaan saariaan uhalta. Kotkasaaren hirmuvaltias on kyllästynyt jääsaareensa ja yrittää valloittaa lintujen ja possujen trooppiset saaret omalle väelleen.

Nieminen nautti roolityössään elokuvan viitteistä eri aikakausiin, kulttuuriin ja klassikkobiiseihin. Näyttelijän vierellä esiintyy myös hänen kouluikäinen poikansa, joka tekee elokuvassa ensimmäisen ääniroolinsa.

– Lapsiin ylipäätään vetoaa varmasti elokuvan vessahuumori, Nieminen sanoo.

Animaatiosta löytyy myös entistä enemmän aikuisille suunnattua huumoria. Kaveriporukan seikkailujuoni etenee puolestaan samaan tuttuun tyyliin kuin useissa muissa saman tyylilajin elokuvissa.

Merkittävissä lehdissä hyviä arvioita

Elokuva- ja pelialan kilpailu on kovaa. Rovion Simo Hämäläinen ei vielä uskalla ennustaa uuden elokuvan menestystä, mutta on tyytyväinen positiivisiin arvioihin. Esimerkiksi Varietyn, Hollywood Reporterin ja The Guardianin elokuva-arvostelut ovat olleet suotuisia.

Vuosikymmenen peleissä mellastaneille vihaisille linnuille elokuvamenestys antaisi uutta nostetta.

Nieminen pitää Angry Birdsiä tärkeänä suomalaisille.

– Minulle tämä on kansallinen produktio. Angry Birds vie Suomi-brändiä eteenpäin.

Näyttelijä itse pääsi osallistumaan Angry Birdsin matkaan jo varhain.

– Kun olin Teatterikorkeakoulussa, Rovio halusi testata, miten linnut voisivat käyttäytyä ihmismäisemmin. Opiskelijajoukkomme esitti roviolaisten edessä improvisoituja kohtauksia lintuhahmoilla. Minuun teki vaikutuksen, että hahmoihin haluttiin paneutua silloin jo kunnolla.