Vanhassa teollisuushallissa on tosi kylmä.

Katonrajassa on massiivisia kaasulämmittimiä, mutta työturvallisuussyistä kukaan ei saa kiivetä neljän metrin korkeuteen laittamaan niitä käyntiin.

Näyttelijät kiskovat vaatekertaa toisen päälle, ja ohjaaja Satu Linnapuomi tarraa kaksin käsin kuumaan teemukiinsa.

Koleus on hinta, jota Otteita-esityksen tekijät ovat valmiita maksamaan rämästä ja rososta; vapaudesta tehdä 1200 neliön kokoiseen tyhjään tilaan esitys, jossa ei tule valmiiksi rakennettu seinä vastaan.

Vajaan kahden viikon päästä ensi-iltaan tulevat katsojat eivät kuitenkaan palellu, Linnapuomi vakuuttaa, ja hyppelee lämpimikseen.

– Yleisön ei tarvitse olla huolissaan, koska he ovat täällä vain kaksi tuntia, ja koko sen ajan voi liikkua paikasta toiseen.

Lähitulevaisuudessa konepajalle rakennetaan katsomo ja näyttämö, kun Kansallisteatterin pieni näyttämö muuttaa kolmeksi vuodeksi remonttia karkuun.

Nyt Vallilan Kansallisteatteriksi ristityn tilan on kuitenkin jo vallannut nuorten teatteriosaston ensimmäinen esitys. Linnapuomin mielestä paikka on jo itsessään vierailun arvoinen.

– Nyt tämä paikka on vielä tosi rouhea ja makea, kohta se on paljon tavallisempi!

Saa osallistua, mutta ei ole pakko

Otteita tapahtuu samanaikaisesti yhdeksässä eri huoneessa, joiden välillä yleisö siirtyy kohtausten vaihtuessa.

Katsojat seuraavat ryhmissä mieleisensä hahmon tarinaa huoneesta toiseen, ja vaikuttavat valinnoillaan siihen, mitä näkevät. Kaikkea ei voi nähdä, mutta paljon voi.

Esitys on immersiivinen, eli upottava, mutta osallistua ei tarvitse. Linnapuomi rauhoittelee, että katsoja saa pysyä katsojana.

– Tässä saa olla lähellä esiintyjää, tai vetäytyä, jos tahtoo. Tavallisessa esityksessä kiinnittyy huomio siihen, jos joku lähtee kesken, mutta täällä voi ottaa oman tilan. Me toivomme, että yleisö lähtee seuraamaan näiden hahmojen elämää, mutta ei ole mikään pakko.

Yhtä konepajalle rakennettu tilaa kutsutaan Ihanaksi huoneeksi. Sinne on näyttelijöiltä pääsy kielletty.

Ihanassa huoneessa voi vaikka lojua säkkituolilla, jos esityksen katsominen alkaa puuduttaa.

Tai ihan muuten vaan.

"Taloudellisesti tästä ei saa kannattavaa millään"

Kansallisteatterin nuorten näyttämö leivottiin osaksi talon suursaneerausta, koska uusia tiloja piti perustella myös uudella toiminnalla.

Kansallisteatteri oli kuitenkin varautunut panostamaan uuteen yleisöön. Nuorten teatteriosasto oli päätetty perustaa tuli remonttia tai ei, uutta rahaa, tai ei.

Se oli ollut pääjohtaja Mika Myllyahon haaveissa siitä lähtien, kun hän kymmenisen vuotta sitten aloitti pestissään.

Toissa syksynä teatteri ilmoitti palkkaavansa vuosiksi 2019–21 Satu Linnapuomin vetämään uutta nuorten teatteriosastoa, josta tuli nimikilpailun perusteella Kantti.

Koska remonttirahaa on tulossa 15 miljoonaa euroa vähemmän kuin tuolloin toivottiin, hoidetaan Kantin rahoitus Kansallisteatterin normaalista budjetista. Se tarkoittaa, että jotain muuta tehdään vähemmän.

Ensimmäisen esityksen itse ohjaava Kantin vetäjä Satu Linnapuomi myöntää, että lisärahoituksen puuttuminen kasvattaa onnistumispaineita.

– Taloudellisesti tästä ei toisaalta saa kannattavaa millään, se on selvää. Suurimmat paineet ovat sen suhteen, että ottavatko nuoret tämän omakseen - vaikka eivät nuoret tietenkään ole mikään yhdestä puusta veistetty ryhmä.

Mielikuvat turhan yleviä

Kansallisteatterilla on sama huoli kuin monilla muillakin suurilla taidelaitoksilla: yleisö ikääntyy.

Talon katsojaluvut ovat komeat, ja yksittäiset tuotannot vetävät nuoria.

Uusia, uskollisia, Kansallisteatterin omakseen tuntevia sukupolvia on kuitenkin vaikea saada sitoutumaan ilman jatkuvaa lupausta kiinnostavasta tarjonnasta.

Linnapuomin mielestä sellaista lupausta olisi vaikea pitää ilman nuorten omaa teatteria.

– Kansallisteatteri on instituutio, johon liittyy ehkä hyvinkin yleviä mielikuvia. On kauhean tärkeä signaali nuorten suuntaan, että sellainen talo avaa ovensa nuorille, ja ottaa heidät selkeästi mukaan sekä yleisönä että tekijöinä.

Toistaiseksi merkittävien ryhmien ja laitosteattereiden yhteydessä toimivien nuorisonäyttämöiden tie on ollut ohdakkeinen.

"Ei nuorten maailman pidäkään päästä"

Helsingin Kaupunginteatterin lasten- ja nuortenteatteri Pieni Suomi toimi 14 vuotta, kunnes se sulautettiin talon muuhun toimintaan vuonna 2001.

Q-teatterin Nuorten Teatterin toiminta nykymuodossa loppui keväällä rahapulaan. Toiminta jatkuu yhteistyössä Vaskivuoren lukion kanssa, mutta ei entisessä laajuudessa.

Lopetus kohtasi avustusten päättymisen takia myös RyhmisNuoria, vaikka molempien esitykset olivat taiteellisesti korkeatasoisia ja saavuttivat nuoria sekä tekijöinä että yleisönä.

Kantin tilanne näyttää rahoituksen suhteen valoisammalta, koska Kansallisteatteri kaivaa rahat omasta pussistaan. Mutta miten isossa laitoksessa tehdään teatteria nuorille ilman, että se haiskahtaa opettajien ja muiden aikuisten salaliitolta?

Satu Linnapuomi, 44, tunnistaa pulman.

– Kun on itse keski-ikäinen, ja tekee nuorille, niin on ihan hyvä kysymys, miten pääsee nuorten maailmaan. Oikeastaan mä en ajattele, että mun pitäiskään päästä siihen. Sen sijaan mun pitää jollain lailla tajuta sitä, ja kanavoida sitä näyttämölle.

Nuorille, nuorilta, nuorista

Kantti aikoo voittaa nuoret puolelleen kaksiteräisellä taktiikalla.

Nuorille tehdään ammattilaisvoimin esityksiä, joiden aiheet kumpuavat nuorten maailmasta. Ensimmäinen näistä on yli 14-vuotiaille suunnattu Otteita.

Keväällä Omapohjassa nähdään nuorten ryhmän ensimmäinen esitys, Anne Frankin tarinaan pohjautuva Anne F. Nuorten ryhmä on pääsykokeilla valittu, 21-jäseninen joukko 14–18-vuotiaita esiintyjiä. Jatkossa nuorten ryhmä tekee esityksiä myös itse tuottamastaan materiaalista.

Otteissa nuorten ääni kuuluu sekä toteutuksessa että tekstissä, jonka on tehnyt dramaturgiopiskelija Camilla Rantanen. Esityksen identiteettiä, yksinäisyyttä ja pärjäämistä sivuavat teemat ja hahmojen tarinat on kerätty haastattelemalla helsinkiläisnuoria.

Lisäksi lähes kaikki esiintyjät ovat Nätyn, eli Tampereen yliopiston teatterityön opiskelijoita, Linnapuomi luettelee.

– Teemme siis nuorille, nuorilta ja nuorten elämästä, mutta ammattilaiskehyksessä – ja tässä ammattilaisetkin ovat mahdollisimman nuoria. Tässä on aidosti yritetty saada nuorten ääni kuuluviin.

Kantti ei tuo Kansallisteatteriin ainoastaan uutta nuortenteatteria, vaan uuden tavan tehdä. Tähän asti esitykset ovat tapahtuneet konkreettisesti jossain tilassa, mutta Otteita laajenee verkkoon. Teatterissa saa kerrankin kävellä älypuhelin kädessä.

Hallitsematon some ja kontrolloitu näyttämö

Osa Otteiden sisällöstä on verkossa, digitaalisella näyttämöllä. Otteita hyödyntää tekoälyä ja muun muassa Instagramia, jossa on sekä ennakkoaineistoa, että esitysmateriaalia.

Vaikuttaa kosiskelulta. Vaikutelma on esityksen digitaalisen tarinankerronnan suunnittelusta vastaavan Maria Oivan mukaan väärä.

– Nuorilla ei ole erikseen digitaalista ja muuta todellisuutta.

Digitaiteilija Oiva on alansa pioneeri, joka palkittiin tänä vuonna Thalia-juhlassa kahden vuoden tutkimus- ja kehittämistyöstään Riihimäen teatterin Digiteatterissa.

– Huvittavaa, että olen esittävän taiteen parissa nyt ekspertti, vaikka tuntuu, että työ on vasta alussa. Pioneerin osa ei ole kovin palkitseva: kaverit kyselee edelleen, mitä teen niinku oikeesti työkseni, Oiva nauraa.

Digiteatteri tutkii live-esityksen ja digitaalisuuden suhdetta. Se voi tarkoittaa itsenäisiä digitaalisia teoksia, tai tekoälyn ja somen tuomista osaksi teosta – kuten Otteiden tapauksessa.

– On monta tapaa olla digitaalinen, ja taiteen pitää ottaa siihen kantaa. Meidän pitää miettiä tekijöinä, millaista maailmaa me verkkoon luodaan.

Laajeneminen digitaaliseen maailmaan haastaa koko perinteisen teatteriajattelun, Oiva toteaa.

– YouTube esimerkiksi on nykyajan kansannäyttämö. Sinne ei ole pääsykokeita. Some on demokraattinen, se on hallitsematon. Teatteri perinteisesti taas on hyvin kontrolloitua. On hienoa, että Satu on rohkaissut meitä valjastamaan teknologiaa taiteellisiin käyttötarkoituksiin.

Kovin paljoa Otteiden verkkoulottuvuudesta Oiva ei halua paljastaa, koska tavoitteena on saada mahdollisimman moni paikan päälle kokemaan.

Haastattelun jälkeen Satu Linnapuomilta tulee helpottunut viesti.

– Saimme katkaisijan, josta lämmittimet saa päälle ja pois. Halleluja!!!

Nopeita ja virtaviivaisia autoja, kaupungin sykkeen tahdissa välkkyviä neonvaloja, räikeää magentaa, retrohenkisiä aurinkolaseja, hopeanvärisiä takkeja, taustalla pauhaavia analogisia syntikkamattoja ja viileää asennetta.

Tällaiselta näyttää Helsinki Synth City -kollektiivin Drive Helsinki -lyhytelokuva, jossa kulminoituvat synthwave-musiikkityylin keskeisimmät ominaisuudet.

– Oli hauskaa ja yllättävää huomata, kuinka paljon nyky-Helsingistä löytyy synthwave-estetiikkaa, scifiä, cyberpunkkia ja retroa, Oskari Lappalainen kertoo elokuvan tekoprosessista.

Synthwave on kovassa nousussa

Elektronisen musiikin tyylilajiksi laskettava synthwave ottaa vaikutteita paitsi 1980-luvun syntikkasoundeista, myös saman aikakauden elokuvista ja videopeleistä. Tyylilaji on ollut Suomessa kovassa nousussa ja nyt genren artisteja riittää jo kokonaisen festivaalin esiintyjäkaartiksi.

Genren pioneerit, eli ranskalaiset Perturbator ja Carpenter Brut ovat vierailleet Suomessa tiuhaan tahtiin ja pari viikkoa sitten Helsingissä esiintyi losangelesilainen The Midnight. Kun tähän lisätään saksalaisen NINAn ja ruotsalaisen Robert Parkerin keikat sekä viime viikonlopun Helsinki Synth City Festival, voisi hyvällä syyllä sanoa, ettei monesta kaupungista tällaista määrää synthwavea löydy.

– Järjestimme ensimmäisen Helsinki Synth City -tapahtuman Kalasatamassa heinäkuussa. Odotimme paikalle viittäkymmentä ihmistä, mutta porukkaa saapuikin yli 400. Viimeistään siinä vaiheessa selvisi, että synthwave todellakin kiinnostaa suomalaisia, ja tätä meidän toimintaamme kannattaa viedä vielä pidemmälle, Oskari Lappalainen eli Kizunaut kertoo.

Lappalaiselle suositeltiin pari vuotta sitten kuunneltavaksi Perturbatoria ja Carpenter Brutia, joihin löytyi saman tien hengenheimolaisuutta.

– Niissä kuuluu paljon elementtejä, joista pidän. Minulla on taustaa niin rockista, metallista kuin elektrostakin ja lisäksi olen kiinnostunut vanhasta pelimusiikista. Synthwavessa tuntuu yhdistyvän tämä kaikki.

Helsinki Synth City -kollektiiviin kuuluvilla Juha Petteri Falckilla eli Millennium Falckilla ja Petteri Leiviskällä eli Levinskylla on samantyylisiä kokemuksia.

– Kuuntelin synthwavea useamman vuoden ajan ja totesin, että tämä on minun musiikkiani. Tässä on auttanut sekin, että olen elänyt lapsuuteni 80-luvulla. Kun muistin John Carpenterin elokuvat ja kaiken muun vastaavan, olisi ollut vaikeaa valita jotakin toista kattomusiikkityyliä – tämän alle pystyy niputtamaan niin monia hienoja juttuja, Leiviskä hehkuttaa.

1980-luvun jännitteet lisäsivät musiikillista luovuutta

1980-lukua – kuten synthwaveakin – voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Esimerkiksi Oskari Lappalainen haluaa tehdä synthwavea pieteetillä.

– Minulle synthwave on elävän musiikkiperinteen jatkumoa. Se on alkanut post punkin, uuden aallon ja syntikkapopin myötä, muttei ole koskaan kuollut kokonaan pois. Synthwave on ollut välillä epätrendikästä tai korniakin, mutta pysynyt kuitenkin hengissä. Tyylilajia on välillä käsitelty camp-asenteella, välillä vakavammin. Nyt ollaan ehkä siinä vaiheessa, että sitä voi tarkastella pieteettisestä näkökulmasta.

Lappalaisen mielestä 80-luvun hyviin puoliin kuuluu etenkin musiikin tekemisen demokratisoituminen.

– Musiikkiteknologia kehittyi ja popularisoitui ja alkoi löytyä laitteita, joita tavallisetkin kansalaiset pystyivät hankkimaan. Valtava luova potentiaali suorastaan räjähti ilmoille.

– Toisaalta 80-luku oli vastakohtien aikakautta. Materialistista kulttuuria tasapainottivat muun muassa ympäristöliike ja sodanvastaisuus. Elettiin onnellista kuluttamisen aikaa, mutta taustalla väijyi ydinkatastrofin pelko. Tällaiset voimakkaat jännitteet lisäsivät luovuutta, mikä kuului myös musiikissa.

1980-luvun nostalgisuus selittää suosiota osaltaan. Synthwavea käytetään tällä hetkellä paljon mainoksissa ja vaikkapa sellaisissa tv-sarjoissa kuten Stranger Things. Tyylilajia kuuntelevat myös parikymppiset, joilla ei ole 80-lukuun minkäänlaista henkilökohtaista kosketusta.

Petteri Leiviskälle synthwave on "vakavanhauskaa fetissikamaa", kun taas Millennium Falckin lavashow kallistuu campin puolelle.

– 80-luvusta minulle tulee mieleen juuri tuo camp-puoli. Joskus lapsena katsoin Arnold Schwarzeneggerin Commando-elokuvan ja se oli kovin juttu ikinä. Kun sen on nähnyt uudelleen viidentoista vuoden jälkeen, paistaa siitä läpi naiivius ja camp. Tässä yhteydessä lasken campin positiiviseksi ominaisuudeksi, Juha Petteri Falck toteaa.

– 80-luku oli aikaa, jolloin oltiin vielä rehellisesti naiiveja – kyseessä oli tavallaan naiivin tulevaisuususkon aikakausi. 90-luvulla kyynisyys alkoi jo vallata alaa, Petteri Leiviskä jatkaa.

Skenessä arvostetaan analogisia soundeja

Synthwaveen kuuluvat oleellisena osana nimenomaan 80-luvun analogiset syntetisaattorit. Petteri Leiviskä esimerkiksi käyttää Sequentialin Prophet kutosta ja Moogin Subsequent kolmeseiskaa.

– Kyllähän nämä ovat hyvin klassisia valintoja. Tavoitteenani on se, että livetilanteessa pääsen kokonaan eroon digitaalisista instrumenteista ja että käytän vain perinteisiä analogisyntetisaattoreita. Toki digitaalinen puoli kulkee edelleen mukana sävellystyössä ja kirjoittamisessa.

Moni genren artisti hakee analogista soundia, jota voidaan luoda myös digitaalisesti esimerkiksi mallinnoksilla tai tarkasti esikuviaan imitoivilla virtuaali-instrumenteilla.

– Täältä löytyy paljon porukkaa, jotka ovat hyvin kiinnostuneita syntikoista. Skenessä arvostetaan analogista soundimaailmaa ja joiltakin tahoilta voi saada skenepisteitä, jos tekee kaiken analogisesti. Itse en ole tämän asian suhteen puristi, ja genreen mahtuu myös artisteja, jotka tekevät käytännössä kaiken läppärillä, Oskari Lappalainen lisää.

Kotimaisen synthwaven skaala on tällä hetkellä varsin laaja, ja syntikoiden lisäksi livetilanteessa voidaan revitellä vaikkapa kitaralla, kuten Runaway Droidin tapauksessa. Artisti yhdistelee toisiinsa tummempisävyistä dark synthiä ja outrunia, joka on saanut alkunsa vuoden 1986 samannimisen pelin äänimaailmasta.

– Vaikka kyse on synteettisestä soundista, olen kitaristina kiinnostunut myös orgaanisesta ja raa'asta ääni-ilmaisusta. Livesettini voisi sanoa olevan puoliksi kasaria ja välillä taas hirveää mättöä, josta tulee esille metallitaustani.

Runaway Droidin yliampuva imago viittaa avaruudesta maan päälle laskeutuneeseen androidiin, joka revittelee 80-luvun Eddie van Halen -kitaralla ja brassailee aikakauden visuaalisilla kliseillä.

– Imagoni osalta en ole mitenkään vakavissani, musiikin osalta olen. Keikalla pitää olla jotakin nähtävää, oikeaa soittamista ja viihdearvoa – ei pelkästään sitä, että seistään dekin takana ja painellaan nappeja.

Vuonna 2080 Helsinki on futuristinen megalopoli

Synthwavesta löytyy myös rankempi ja nihilistisempi puolensa. Kouvolasta kotoisin olevan, tummanpuhuvan VVOV-projektin nimi tulee latinankielisistä sanoista vanitas vanitatum et omnia vanitas eli turhuutta turhuuden päälle – kaikki on turhaa, eikä millään ole mitään merkitystä.

– Kun ryhdyn tekemään musiikkia, en ole kovin hyvällä tuulella. Yleensä on tapahtunut jotakin, mikä muistuttaa minua siitä, että olen misantrooppi. Olen ehkä käväissyt lukemassa yleisönosaston kommentteja ja suuttunut siitä, että ihmiset keuhkoavat jostakin pikkuasiasta, VVOV:n musiikista vastaava The Vessel kertoo.

Niinpä yhtyeellä on sellaisia biisejä kuten We Belong To The Grave, Deathbed of Humanity ja We're All Dying.

VVOV:n lähtökohtana on ollut synthwave ja siihen liittyvä eskapismi, mutta tällä hetkellä projekti yrittää jo tehdä pesäeroa kasarifiilistelyyn.

– Tein ensimmäisen biisimme samalla, kun katselin 80-luvun toimintaelokuvista vaikutteita ottanutta The Guestia. Indiana Jonesin kaltaisissa kasarileffoissa on tietynlaista nostalgista lämpöä, mutten sellaista tunnetta oikeastaan enää kaipaa. Pikkuhiljaa olemme siirtyneet synkempään suuntaan, ja mukana on jo iso annos black metallia, The Vessel toteaa.

Mutta entäpä jos synthwave-artisti voisi matkata aikakoneella 80-luvulle – mitä hän siellä tekisi?

– Menisin katsomaan Kate Bushin keikkaa. Hän oli Peter Gabrielin ohella yksi ensimmäisiä Fairlight CMI -syntetisaattorin käyttäjiä. Bush on hyvä esimerkki siitä, kuinka täydellinen artisti voi kaikin puolin olla heti alusta saakka. Hän edustaa minulle kasaria parhaimmillaan, Petteri Leiviskä toteaa.

Oskari Lappalainen hakisi elämyksiä Depeche Moden tai New Orderin taholta.

– Kysehän olisi syntikkapopin kultakaudesta, joten olisi varaa valita. Depeche Mode ja New Order ovat kuitenkin henkilökohtaisia suosikkejani.

Millennium Falck -projekti taas perustuu siihen, että artisti on matkustanut aikakoneella 2080-luvun Neo Helsingistä nykyaikaan.

– Neo Helsinki on tuolloin Tokion ja Los Angelesin kaltainen, hyvin futuristinen megalopoli, joka on selvinnyt ehjänä kevyestä maailmanlopusta. Jokaisella kaupunginosalla on omat ominaispiirteensä ja Kalliossa jyräävät edelleen hipsterit. Neo Helsingissä kaikilla on hyvä olla eikä ketään syrjitä, Juha Petteri Falck visioi.

Tekniset ongelmat haittasivat viihdejätti Disneyta, jonka suoratoistopalvelu Disney+ aloitti toimintansa tiistaina.

Yhdysvallat, Kanada ja Alankomaat olivat ensimmäiset maat, jossa Disneyn palvelu julkaistiin. Yhtiö toivoo esimerkiksi Disney-, Pixar-, Marvel- ja Tähtien sota -elokuvia vastaisuudessa yksinoikeudella tarjoavasta palvelusta haastajaa suoratoistomarkkinoita hallitsevalle Netflixille.

Avauspäivänä moni käyttäjä ei kuitenkaan päässyt tarjonnan pariin. Disney myönsi tiedotteessa, että suuri kysyntä ylitti yhtiön odotukset.

Palvelu julkaistaan Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ensi viikolla. Länsi-Euroopan suurissa maissa, kuten Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa, se aukeaa ensi vuoden maaliskuussa.

Palvelulle ei ole ilmoitettu Suomen-julkaisua.

Lue myös:

Disney-tarinoissa on pelkkiä heteroita, alistavia isiä ja perheväkivaltaa – Disney-tutkijan mielestä se on väärin mutta elokuvat ovat silti ihania(9.9.2019)

Apple haluaa olla televisiosi – Netflixiä ja Amazonia haastava jätti aloittaa pitkältä takamatkalta(26.3.2019)

Disney vetää elokuvansa Netflixistä – aloittaa oman suoratoistopalvelun(9.8.2017)

Yle pyysi lukijoita mukauttamaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä selkokielelle. Aapon alkuperäinen lausahdus kuuluu näin:

“Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makealle maistuu. “

Selkomukauttaja Hannan Männikkölahti valitsi voittajaksi nimimerkki Aa Koon tekstin:

“Mutta nyt on aika viisastua ja hillitä halut ja himot. Tehdään se mistä on hyötyä, ei sitä mikä on hauskinta.”

Männikkölahti kehuu mukautuksen yksinkertaista sanastoa ja lauserakennetta. Asia myös kerrotaan napakasti.

Hän piti myös toisesta mukautuksesta, sillä sana sekoilu kuvaa hänen mielestään hyvin seitsemää veljestä. Männikkölahti arvelee, että nimimerkki Letkun mukautus koskettaisi myös nuorempaa lukijakuntaa:

“On aika lopettaa sekoilu ja ottaa järki käteen.”

Lukijoita pyydettiin kokeilemaan kaunokirjallisuuden mukauttamista tämän artikkelin kommenttiosiossa. Juttu käsitteli selkosuomea myös yleis- ja virastokielen näkökulmasta. Ehdotuksia tuli kolmisenkymmentä.

Lukijat eivät olleet ensimmäisiä, jotka Kiven tekstiin tarttuivat. Seitsemän veljestä on mukautettu selkosuomeksi jo vuonna 1995.

Saako merkkiteoksia muunnella?

Nimimerkki Kavanaugh kommentoi klassikoiden mukauttamista kriittiseen sävyyn selkokieliartikkelin kommenttiosiossa. Seitsemään veljekseen ei hänen mielestään saisi kajota lainkaan. Hän kutsuu selkomukautuksia väärennöksiksi.

Valtaosa artikkelin kommentoijista on täysin eri mieltä.

Parhaaksi valitun mukautuksen kirjoittaja, nimimerkki Aa Koo toteaa:

– Jos Seitsemän veljeksen selkokielinen muunnos saa jonkun kiinnostumaan Kiven alkuperäisestä tekstistä, se on tehnyt tehtävänsä. Eikö ole parempi avata Kiven tekstiä tällä tavalla, kuin jättää se kokonaan esittelemättä niille, jotka eivät sitä täysin ymmärrä?

Vertailuksi sopii hänen mukaansa Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä.

– Tiedän kaksi kouluikäistä, jotka sen luettuaan innostuivat lukemaan alkuperäisteosta ja ihastuivat Kiven kieleen kukaties loppuiäkseen. Eikö Seitsemän selkoveljestä ole aivan yhtä lailla tarpeellinen "käännös”?

Nimimerkki Salmiakkisaluki oli samaa mieltä.

– "Seitsemän selkoveljestä" ei ole väärennös, se on eräänlainen käännös. On parempi tuoda Aleksis Kiven hersyvä kieli esiin yksinkertaistaen kuin jättää kokonaan pimentoon.

Hän on itse löytänyt yhden lempikirjailijoistaan Valituista Paloista.

– Olin alakouluiässä, kun Valitut Palat julkaisi erittäin vahvasti lyhennettynä kuukauden kirjana John Steinbeckin teoksen "Matka Charleyn kanssa". Tämä "väärennös" ihastutti niin, että halusin ja sainkin täysimittaisen suomennoksen ja Steinbeck on siitä pitäen kuulunut suosikkeihini. Toisin sanoen lyhennelmä tai selkokielilaitos voi avata oven uuteen maailmaan sellaiselle, joka ei ehkä muuten koskaan koko teoksesta kuulisikaan!

Nimimerkki 768225 kommentoi:

– En lainkaan ymmärrä, miksei Kiveä tai Shakespearea tai Homerosta muka saisi kääntää selkokielelle. Melkein samaa olisi vaatia, ettei kirjallisuutta saa sen enempää kääntää vieraille kielille kuin selittääkään.

Kielen merkityksestä keskusteltiin laajemminkin.

– "Kieli on vallankäytön väline" sanoi Alpo Ruuth joskus äidinkielen opettajapäivillä, ja näinhän se on. Siksi on tärkeää, että kieltä käytetään mahdollisimman ymmärrettävästi, ja että koulussa panostetaan luetun/puhutun ymmärtämiseen, kirjoittaa nimimerkki Kenokaula.

Aapon ajatuksia lukijoiden sanoin

Tässä vielä muutamia lukijoiden mukautuksia:

"Ala viisastua ja käytä järkeäsi. Älä huvittele vaan tee jotain hyödyllistä."

Nimimerkki Muudan muijan ehdotus on hyvää selkokieltä, koska Aapo puhuu suoraan kohteelleen – ei passiivimuodossa tai muuten vaikeasti.

Usein on tyylikysymys, miten asian sanoo.

Nimimerkki Treehouse:

"Nyt meidän on aika elää järkevämmin. Meidän on pidettävä kurissa halut ja himot. Ensin on tehtävä hyödylliset asiat ja sitten vasta kivat."

Ferrarius92 :

"Nyt meidän pitää kuunnella järkeämme eikä himojamme."

kdm:

"Järki on tärkeämpää kuin tunteet. Ensin on tehtävä työt, ja vasta sen jälkeen voimme pitää hauskaa."

Andrei Klausevits:

"Nyt pitäisi pysähtyä miettimään. Miten tulisi toimia? Olisi parempi tehdä sitä, mistä on hyötyä, kuin sitä, mikä vaan tuntuu kivalta."

Lennonska:

"On aika unohtaa himot sekä halut ja keskittyä olennaiseen ja hyödylliseen."

pg:

"Kyllä ori saa olla muttei tyhmä."

Miten selkokieltä kirjoitetaan?

Selkokeskus on julkaissut verkkosivuillaan selkokielen pikaoppaan. Tässä muutama vinkki selkokieliseen kirjoittamiseen:

• Älä kirjoita mitään turhaa.
• Selitä vaikeat sanat.
• Kirjoita lyhyitä lauseita ja virkkeitä.
• Älä käytä lauseenvastikkeita tai muita vaikeita rakenteita.
• Suosi arkikieltä.
• Tee tekstistä visuaalisesti helppolukuista.

Kaunokirjallisuuden mukauttaminen on luovempaa kuin asiatekstin. Mukauttaja tulkitsee itse, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä voi poistaa.

– On kuitenkin mietittävä tarkkaan, mitä asioita voi muuttaa ja poistaa menettämättä kirjailijan ääntä ja tyyliä, selkomukauttaja Hanna Männikkölahti pohtii.

Männikkölahti on mukauttanut selkokielelle muun muassa Kari Hotakaisen, Eve Hietamiehen, Miika Nousiaisen ja Salla Simukan teoksia. Nyt hänellä on työn alla 150 sivua selkokielistä Aku Ankkaa.

Selkokielen käyttöä pyritään lisäämään, koska 650 000–750 000 Suomessa asuvaa ihmistä ei pärjää arjessa tavallisella yleiskielellä. Selkokirjallisuuden toivotaan houkuttelevan heitä myös lukemisen pariin.

Katso myös A-studion reportaasi selkosuomen käytöstä työpaikalla. Esimerkkitapauksena monikulttuurinen bussifirma Nobina Oy.

Akseli Gallen-Kallelan öljyvärimaalauksen huutokauppa sai viime yönä yllättävän käänteen, kun Sotheby's veti teoksen kesken kaiken pois huutokaupasta New Yorkissa.

Sothebyn Lontoon-yksikkö oli tänään niukkasanainen tapahtuneesta. Sen mukaan teos vedettiin pois myyjän toiveesta.

Palokärki-maalauksen hinta-arvio oli 1,6 ja 2,3 miljoonan euron välillä, ja huutokauppakamari Sothebyn teosta koskevassa ennakkomarkkinoinnissa uumoiltiin, että maalaus voisi lyödä laudalta Gallen-Kallelan taiteen viimeisimmän myyntiennätyksen.

Se tehtiin viime kesänä, kun Gallen-Kallelan järvimaisema myytiin Sothebyn Lontoon-huutokaupassa hieman alle 800 000 eurolla.

Perinteikkään, suomalaisen Hagelstamin huutokauppakamarin taideasiantuntija Mikael Schnitt ei muista uraltaan yhtään toista tapausta, jossa suomalainen taideteos olisi vedetty pois kansainvälisestä huutokaupasta kesken kaiken.

– En muista vastaavaa.

Schnitt on arvioinut taidetta yli 30 vuotta.

Poisvetäminen saa huhut liikkeelle

Schnitt ei ota kantaa Gallen-Kallelan Palokärjen kohtaloon.

Hän kertoo yleisellä tasolla, että yleisimmin teos poistetaan siksi, että sitä epäillään väärennökseksi.

– Toinen syy on se, että teoksen omistajasuhteet ovat epäselvät, Schnitt sanoo.

Hän kertoo, että joskus asiakas voi myös olla velkaa huutokauppakamarille. Silloin huutokauppakamari voi laittaa asiakkaan esineitä myyntiin velan perimiseksi. Ja jos asiakas saa velan ajallaan hoidettua, huutokauppakamari vetää myynnissä olevan esineen tai teoksen pois. Kansainväliset huutokauppakamarit järjestävät asiakkailleen myös lainoja.

Palokärjen kaltaiset poisvedot herättävät spekulaatioita, ja viime kesäkuussa huhut lähtivät liikkeelle, kun kaksi Fabergén esinettä vedettiin pois huutokaupasta Lontoossa. Schnitt kävi katsomassa niitä, kun ne olivat esillä huutokaupan edellä.

– Silloin huhuttiin, että joku olisi tarjonnut esineistä niin paljon, ettei niitä enää haluttu huutokaupata. Tai esineet oli pantu myyntiin velkoja vastaan, Schnitt toteaa.

Palokärki päätyi ensin Vaasaan

New Yorkissa vielä tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kaupan ollut Palokärki kuuluu yksityiskokoelmaan, jonne se päätyi 1970-luvun alussa. Teoksen omistaja ei ole halunnut kertoa nimeään tai kansalaisuuttaan julkisuuteen.

Alun perin maalauksen hankki vaasalainen Amanda Revell, ja teos pysyi suvun hallussa 1970-luvulle asti.

Gallen-Kallela aloitti Palokärjen maalaamisen Kuusamon Paanajärvellä 1892 ja viimeisteli sen todennäköisesti Helsingissä tai Sääksmäellä pari vuotta myöhemmin. Paanajärvi on nykyään osa Venäjää.

Ateneumin taidemuseon kokoelmissa on samasta aiheesta paperille tehty guassimaalaus.

Voit keskustella aiheesta klo 22 asti.

Oletteko katselleet ympärillenne Helsingin keskustassa, erityisesti sitä, mitä siellä lukee? Ette? Minäpä kerron.

Siellä lukee esimerkiksi lunch buffet, dental clinic, original thai kitchen, classic pizza. Tai sitten: sustainable solutions for better future, great office space, MA programmes of the University of Helsinki, Happy hour, Live music.

Helsinkiläinen hätkähtäisi jos joku yhtäkkiä kirjoittaisi: thaimaalaista ruokaa, iltapäivän juomatarjouksia, herkullista reilua kunnon pizzaa, elävää musiikkia. Se kuulostaisi muinaisaikaan kuuluvalta, oudolta suorastaan.

Mutta miksi? Mitä kummallista olisi suomen kielen käytössä Suomen pääkaupungin opasteissa ja mainoksissa? Ja ennen kaikkea, miksi suomen kieli on kadonnut niistä?

Miksi jopa suomenkielistä tekstiä myydään sellaisilla brändeillä kuin Long Play, Mustread?

Suomen kielellinen kulttuuri on outo. Pääkaupungissa näkyy kirjoitettuna englantia jopa enemmän kuin suomea, vaikka kaupungin asukkaista on englanninkielisiä yksi prosentti.

Kaupungin asukkaista on näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa jopa neljäsosa muita kuin suomen- ja ruotsinkielisiä.

Enemmän kuin englanninkielisiä, kaupungissa on viron-, venäjän- arabian- ja somalinkielisiä helsinkiläisiä, mutta näitä kieliä ei näe kirjoitettuna juuri missään (myönnetään - arabiaa on kirjoitettu melko paljon Kontulan ja Puotinharjun ostoskeskuksissa).

Nyt Helsingin kaupunki on jopa luonut strategian, jolla lisätään englanninkielisiä palveluja, koska kaupungin asukkaista on näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa jopa neljäsosa muita kuin suomen- ja ruotsinkielisiä.

Asiassa on vain yksi pieni mutta. Nämä uudet helsinkiläiset eivät osaa englantia. Tästä asiasta on tutkimustietoa. Se on varma fakta kuten se, että maa kiertää aurinkoa.

Suurin maahanmuuttajaryhmä Suomessa on venäläiset, ja Venäjän kansalaisista osaa englantia noin 15 prosenttia. Toiseksi suurin on virolaiset, ja Suomessa työskentelevät virolaiset oppivat suomea nopeasti ja paremmin kuin englantia.

Keitä siis Helsingin kaupunki aikoo palvella englanniksi?

Suomeen saapuu runsaasti myös irakilaisia. Irakilaisten englannintaitotaso oli eräässä tutkimuksessa kolmanneksi alhaisin tutkituista noin 90 maasta. Suuri ryhmä ovat myös somalit, hekään eivät yleensä ole oppineet englantia Somaliassa, jossa sisällissodan aikana suurin osa väestöstä ei ylipäätään oppinut lukemaan ja kirjoittamaan.

Keitä siis Helsingin kaupunki aikoo palvella englanniksi? Palvelu ei kohdistu kaupungin olemassaoleviin asukkaisiin vaan johonkin kuviteltuun kansainväliseen huippuosaajien joukkoon, joka on kirmaamaisillaan perustamaan startuppeja Helsinkiin kunhan vain saa kaavakkeet suomen asemesta englanniksi.

Epäilen, että missään muualla kuin Suomessa ei englannin kieltä käytetä opasteissa ja mainoksissa yhtä paljon, ellei sitten oteta lukuun varsinaisesti englanninkielisiä maita, Britanniaa ja Yhdysvaltoja ynnä muita uusia seelanteja. Käykääpä vain katsomassa, mitä kieliä näette Berliinin ja Pariisin keskustassa, tai sitten Moskovassa. Englantia käytetään hyvin maltillisesti, lähinnä ulkomaalaisille tarkoitetuissa opasteissa. Pääpaino on koko ajan paikallisella kielellä.

Englanninkielinen ei ikinä nimeäisi ostoskeskusta nimellä Mall of Tripla. Ehei, se olisi Tripla mall.

Tulkitsen tämän englanniksi kirjoittamisen seuraavasti. Kyseessä on 13-vuotiaan riemu siitä, että hän on oppinut tekemään jotakin samalla tavoin kuin varsinaiset aikuiset. Se on maalaistollon riemua kaupunkimatkalla. Se on sellaista riemastunutta käsien huitomista, että katsokaa, minä osaan.

Mutta arvatkaapa mitä. Oikea englannin käyttö on aika vaikeaa. Oikeastaan, se on tavattoman vaikeaa, esimerkiksi sellaisen asian tietäminen, että englanninkielinen ei ikinä nimeäisi ostoskeskusta nimellä Mall of Tripla. Ehei, se olisi Tripla mall.

Mutta älkää nyt siinä itkekö, että pieleen meni. Englantia ei nimittäin ole mitään järkeä tuoda suomalaisten väliin. Niiden, jotka ostavat pizzaa ja thaimaalaista ruokaa toisiltaan.

Ethän halua olla maalaistollo? Mainosta sitten helsinkiläistä ruokaasi suomeksi.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Aiheesta voi keskustella 14.11. klo 16.00 asti.

Lue myös

Janne Saarikiven kolumni: Isänmaa ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinni!

Janne Saarikiven kolumni: Brexit osoittaa, miten englannin kielen yksipuolinen käyttö on kansainvälisen yhteisön valuvika

Janne Saarikiven kolumni: Nykykielessä “osaaminen” ja “kasvu” ovat itsestäänselvästi hyvää, eikä kukaan kysy, mitä osataan, tai mikä kasvaa

Janne Saarikiven kolumni: Suomen kieli on edelleen vahva kieli, mutta suomalaiset itse tyrkyttävät tilalle englantia

Kaikki tämä ja paljon muuta, voisi olla Ateneumin uuden Schjerfbeck-näyttelyn otsikko. Laaja Helene Schjerfbeckin töiden näyttely oli esillä Lontoossa heinäkuussa. Nyt myös suomalaiset saavat tutustua Lontoota varten koottuun kokonaisuuteen Atenemin taidemuseossa Helsingissä.

Koska suurin osa Schjerfbeckin töistä on Suomessa, Helsingin näyttelystä on voitu rakentaa kaksi kertaa Lontoossa nähtyä suurempi. Ateneumin seinällä komeilee muun muassa vasta esiin putkahtanut teos Tyttö Barösundista, kuin sokerina pohjalla.

Tuntematon Schjerfbeck esille Ateneumiin – teos löytyi yksityisomistuksesta

Perjantaina avautuvassa näyttelyssä on esillä myös viimeksi 1992 Suomessa nähty merkkiteos Tanssiaiskengät. Maalaus on yksi Schjerfbeckin tunnetuimmista ja se on ruotsalaisomistuksessa.

Tyttö hirsiaitan nurkalla ei ole Schjerfbeckiä tyypillisimmillään

Ensi kertaa julkisesti esillä olevassa teoksessa seisoo nuori maalaistyttö aittapolulla heleässä alkukesän valossa. Pieni, 1800-luvun lopulle sijoittuva teos ei ole tyypillinen Schjerfbeckille. Hän kuvasi usein ihmisiä läheltä tai sitten maisemia ilman ihmisiä.

Tyttö on näyttelyn intendentin Anna-Maria von Bonsdorffin mielestä oiva esimerkki Ateneumin näyttelyn teemasta. Näyttelyn nimi Maailmalta löysin itseni viittaa Schjerbeckin tekemiin ulkomaanmatkoihin ja niiden vaikutteisiin. Samaan aikaan näyttely kertoo siitä, kuinka taiteilijat Pariisista tai Italian kaupungeista palatessaan huumaantuivat suomalaisen maiseman raikkaudesta ja heleästä valosta.

– Siinä voi nähdä kauan ulkomailla reissanneen taiteilijan paluuta Suomeen. Värit viittaavat siihen, että se on heti alkukesästä maalattu ulkona, siinä paikanpäällä.

– Kotimaan kesän ihana valo on inspiroinut Schjerfbeckiä tekemään tällaisen maalauksen.

Von Bonsderffin mukaan esimerkiksi Pariisissa työskentelevät ja opiskelevat taiteilijat lähtivät kesäksi pois kaupungista, kun akatemioiden lukukausi päättyi. Schjerfbeck tuli yleensä Suomeen, tässä tapauksessa Inkoon seudulle.

Maalaus löytyi yksityiskodista. Teoksen aitous on varmennettu Ateneumissa ja se on entisöity ja puhdistettu ennen näytteille asettamista.

Maailmalta löysin itseni -näyttelyssä on myös neljä muuta teosta, joita ei ole nähty aiemmin Suomessa. Kaksi maalauksista on löytynyt toisen teoksen takaa.

Taiteilijaksi saattoi tulla vain Pariisissa

Helene Schjerfbeckin ja hänen aikalaistaiteilijoittensa oli lähdettävä Suomesta valmistuakseen ammattiinsa kunnialla. Suomessa 1800-luvun lopulla annettava taideopetus oli puutteellista. Suomen suuriruhtinaskunnassa kuitenkin arvostettiin taidetta ja taiteilijoita.

–Apurahat olivat aika mittavia ja niitä myönnettiin myös nuorille taiteilijoille. Kun Helene Schjerfbeck sai ensimmäisen apurahansa, se oli niin suuri, että hän pystyi asumaan vuoden Pariisissa, Anna-Maria von Bonsdorff kertoo.

Von Bonsdorffin mukaan Pariisilla oli merkittävä vaikutus Suomen maalaustaiteen kultakauden syntyyn 1800-luvun lopulla. Kuvateilijat saivat huippuluokan opetusta, kaupungissa oli kansainvälinen, avoin ilmapiiri ja esillä runsaasti taidetta niin museoissa kuin ajankohtaisissa näyttelyissäkin. Tämä kaikki kouli Suomen taiteilijat siihen kukoistukseen, josta heidät nyt tunnetaan.

Pariisin jälkeen taiteilijoiden pyhinvaelluspaikaksi nousi Italia ja sen perinteitä tihkuvat kaupungit. Monet maalarit olivat ihastelleet Louvressa renessanssiajan taiteilijoiden töitä. Schjerfbeckin ne johdattivat Firenzen lähellä sijaitsevaan etruskikaupunkiin Fiesoleen. Siellä taiteilija oli lähellä renessanssiajan mestariteoksia.

Yksi Schjerfbeckin uran tärkeistä paikoista oli myös Englannin Cornwallissa sijaitseva St Ives. Siellä syntyi muun muassa yksi taiteilijan tunnetuimmista ja lainatuimmista teoksista, Toipilas. Sekin nähdään nyt Ateneumissa.

Lontoossa kiisteltiin pohjoisen valosta

Lontoon kesäinen Schjerfbeck-näyttely sai ristiriitaisen vastaanoton. Taiteilijan maalausten kuvattiin hehkuvan viileää pohjoisen valoa. Toisten kriitikoiden mielestä se oli kylmää ja luotaantyöntävää toisten mielestä maagista ja valovoimaista.

The Guardian lehti julkaisi kaksi toisiaan korvalle lyövää kritiikkiä. Kun viikolla kriitikko antoi näyttelyllä kaksi tähteä, viikonlopun erikoisnumeroon kirjoittava kriitikko oli lämmennyt neljän tähden verran.

Lue tästä Lontoon Schjerfbeck-näyttelyn kritiikkejä:

https://www.theguardian.com/artanddesign/2019/jul/17/helene-schjerfbeck-review-royal-academy-london-finnish-painter

https://www.theguardian.com/artanddesign/2019/jul/21/helene-schjerfbeck-royal-academy-arts-review

https://www.timeout.com/london/art/helene-schjerfbeck-review

Pohjoisen valoa toki monissa Schjerfbeckin töissä nähdään, mutta yhtä moni teos on maalattu Ranskassa, Italiassa ja Englannissa. Ehkä pohjoinen valo on vain mielikuva, jonka katsoja näkee mielessään.

– Voi sen noinkin nähdä! Mutta ehkä Lontoossa nähtiin, että pohjoismainen taiteilija katsoo vaikkapa lämmintä Italian valoa tietyllä tavalla. Ja kuvaa sitä tietyllä tavalla, pohjoismaiseen tyyliin.

– Schjerfbeck yhdistetään pelkistettyyn, keskittyvään maalaustaiteeseen, joka ei rönsyile, eikä kuvaa vaikkapa ihmisjoukkoja, von Bonsdorff toteaa.

Schjerfbeck ei ole Englannissa kovinkaan tunnettu, vaikka hän siellä työskentelikin. Anna-Maria Von Bonsdorff kertoo, että St Ivesissa moni kyllä nyökytteli ja sanoi muistavansa sen “vaikeanimisen naistaiteilijan”.

Ateneumin näyttelyssä on esillä yksi ainoa Schjerfbeck, joka on englantilaisen museon kokoelmissa. Se on pieni maalaus cornwallilaiselta pellolta, jossa hyppelee kanoja heinäsuovan edessä. Taiteilija on itse lahjoittanut työn Penlee House Museum & Gallery -museolle.

Uusi muoti ja vapaammat tuulet hurmasivat ikääntyvän taiteilijan

Helene Schjerfbeck oli taiteilija, joka ahmi monenlaisia visuaalisia ärsykkeitä. Asetuttuaan Suomeen ensin Hyvinkäälle ja sittemmin Tammisaareen hän selasi mielellään taidekirjoja, mutta myös erilaisia tuoteluetteloja ja lehtiä. Suuri mielenkiinnon kohde olivat muotilehdet.

Muodin lisäksi Schjerfbeckiä puhutteli tapojen ja erityisesti naisen aseman muutos. Naiset ottivat 1920-luvulle tultaessa aktiivisemman roolin yhteiskunnassa. Schjerfbeck maalasi uuden ajan polkkatukkaisia naisia, muodikkaissa asuissaan ja erilaisten ammattien edustajina.

Hänen töissään nähdään sairaanhoitaja, sirkustyttö ja laulaja. Myös intiiminä pidetty tutkielma nuoresta ystävästä Einar Reuterista on saanut reippaan nimen, Purjehtija.

Kyse ei ole kuitenkaan muotokuvista.

– Schjerfbeck saattoi nähdä kirjassa El Grecon madonnan kuvan ja näki jotain samaa mallina olleessa sairaanhoitajassa. Hän yhdisti nämä kaksi toisiinsa hyvin luovalla tavalla.

– Hän myös korostaa yksityiskohtia, kuten huulipunaa tai vaikka vaatteen leikkausta tai tekstuuria.

Näin teoksesta tulee jotain muuta kuin esittävä muotokuva, vaikka mallin nimikin olisi tiedossa. Sama koskee taiteilijan omakuvia

.

Suomalaiset asiantuntijat odottivat kesällä, että Lontoon näyttelyn yhteydessä yksityiskodeista löytyisi lisää Schjerfbeckin maalauksia. Näin ei kuitenkaan heidän pettymyksekseen käynyt. Joistakin töistä on tietoa ja jopa valokuva, mutta ne ovat pysyneet piilossa.

– Joskus teosten omistajat eivät tiedä kuka taiteilija on. Jos Englannissa jonkun kotona on seinällä maalaus, joka on nimikoitu H-S., nimi ei ehkä sano mitään. Omiin tauluihin ei yleensä suhtauduta niin, että ne ovat uutisia, von Bonsdorff järkeilee.

– Tosin emme voi tietää ovatko tiedossa olevan työt tuhoutuneet. Sekin on mahdollista.

Studio Julmahuvi, Läpiveto, Putous. Kaikki sketsisarjoja, joissa näyttelijä-ohjaaja Petteri Summasella on ollut sormensa pelissä.

Summanen kertoi Puoli seitsemän -ohjelmassa, että toisinaan sketsejä on jouduttu kirjoittamaan ihan pakolla, mutta ihanteellisessa tapauksessa luomistyö syntyy vuorottelulla.

– Olen oppinut ihan vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana, että päivä tulisi jaksottaa niin, että tekee ensin aktiivisesti jotain, joka on kirjoittamista tai asioiden ratkaisemista. Sitten pitää päästää irti.

Asiat jäävät ikään kuin hautumaan.

– Tunti päivässä itsekseen kävelyä auttaa minua jäsentämään ja tuottamaan ajatuspyrskähdyksiä tai löytämään juuri sen oikean tien niistä kolmesta, jotka jäivät askarruttamaan.

Yh-isän rooliin takaisin

Petteri Summanen nähdään muutaman vuoden tauon jälkeen taas näyttelemässä. Hänellä on päärooli perjantaina ensi-iltaan tulevassa Tarhapäivä-elokuvassa. Se on jatkoa muutaman vuoden takaiselle Yösyöttö-elokuvalle, jossa perheenisä jää yksin pienen vauvan kanssa.

Jatko-osassa vaipparalli yöheräämisineen on vaihtunut tarha-arkeen.

– Antti Pasanen on työssäkäyvä yksinhuoltajaisä, jonka elämässä ei paljon muuta ole kuin pojan hoitaminen, kotonaolo ja työ, Summanen luonnehtii roolihahmoaan.

Elokuvassa nähdään kohtaus, jossa Summasen roolihahmo on kadottanut hoitolapsen supermarketiin. Tilanteeseen oli hänen mukaansa helppo samaistua omakohtaisen kokemuksen kautta.

Kun oma tytär katosi ulkomaanlomalla

– Olin tyttäreni kanssa aikoinaan isilomalla ulkomailla ja kävin uima-altaalta ihan pikaisesti vessassa. Kun palasin, tyttöä ei näkynyt missään.

– Se oli ihan matala lasten allas, ei mitenkään dramaattinen paikka, mutta skannasin nopeasti, että vedessä hän ei ole. Ei siinä mennyt kuin varmaan puoli minuuttia, kun olin juossut koko alueen läpi ja sieltä hän sitten tuli samasta suunnasta, mistä minä olin tullut. Hän oli siis seurannut minua sinne vessalle.

Summanen totesi tapauksen olleen hyvä opetus.

– Ikinä en enää halua kokea sitä uudelleen.

Summanen kertoi myös, että hän on ottanut näyttelijäntöitä vastaan intohimoperiaatteella.

– Kun sain tämän elokuvan käsikirjoituksen luettavakseni, tiesin heti, että siinä on aineksia. Tässä on Yösyöttöön verrattuna vielä laajempi tunnekenttä ja mennään laidasta laitaan isommin.

Summasen koko haastattelu katsottavissa Areenasta

"Kaunokirjallisuuden taika toteutuu." Näin palkintoraati luonnehtii Jouni Teittisen (s.1982), runokokoelmaa Sydäntasku (Poesia).

Palkintojuhlaan kiiruhtavaa voittajaa ylistävät sanat ilahduttavat. Voittoa oli aluksi vaikea uskoa todeksi.

– Aluksi oli valtava riemun tunne. Sitten tuli epäusko.

Voitto on melkoinen saavutus, sillä valintaraati luki reilut 70 esikoisteosta. Loppusuoralle valittiin 10 teosta (HS), joista Teittisen runokokoelma nousi ylitse muiden.

– Toki osaan suhteellistaa voiton. Tämä on yhden raadin näkemys, mutta totta kai se lämmittää, että se näkemys on juuri tällainen.

Sydäntasku kuvaa lapsuutta ja identiteetin muodostumista. Aluksi ollaan hiekkalaatikolla, mutta runojen myötä ihminen kasvaa. Valintaraadin mukaan Sydäntasku ilmentää, että "lapsuuden ainutkertainen ihme on sittenkin tavoitettavissa. Teos artikuloi vilpittömästi ja tosissaan,mikä tuntuu salamielisyyksien, ironian ja viittausten kyllästämänä aikanamme poikkeuksellisen raikkaalta."

Lapsuuden muistot ja tunnelmat ovat kiehtoneet Teittistä pitkään, mutta oman sysäyksensä kirjoitustyölle antoi esikoisen syntymä.

– Samalla rupesin käymään läpi myös omia lapsuusmuistojani.

Teittinen korostaa kuitenkin, ettei runoissa ole omaelämäkerrallisuutta.

Tekeillä väitöskirja kirjallisuudesta

Runokokoelman yksi keskeisistä ajatuksista on muistaminen. Mitä muistamme oikeasti, mikä on kerrottua vai onko muistojen pohjana valokuvat?

Teittinen halusi tuoda muistojen häilyvyyden konkreettisesti esiin graafisessa tekstissä. Yksi kirjan kappaleista on ikään kuin repaleista, häilyvää tekstiä, josta pystyy lukemaan lauseen sieltä toisen täältä.

Tekstimuodolla leikittely on kuitenkin aiheuttanut useita kiusallisia tilanteita, kun kirjoja luullaan painossa vioittuneiksi.

– Oli vähällä, ettei kokonainen lasti kirjoja joutunut roskikseen. Kustantaja on saanut kirjastoista useita valituksia, että tänne on nyt välitetty viallisia kirjoja.

Sydäntaskun kirjoittaminen vei viitisen vuotta. Turussa asuva Teittinen on kirjojen kanssa muutenkin paljon tekemisissä, sillä hän tekee väitöskirjaa postapokalyptisesta kirjallisuudesta. Lisäksi hän opettaa Turun yliopistossa muun muassa lyriikan ja proosan analyysikursseja.

Teittinen uskoo, että 15 000 euron arvoinen palkinto kannustaa häntä jatkamaan runojen kirjoittamisesta.

Tänä vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon raadissa olivat mukana toimittajat Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi ja Antti Majander (pj.) sekä kirjailija, kriitikko Juhani Karila, runoilija Eino Santanen sekä tunnustuksen viime vuonna voittanut Eeva Turunen.

Viihdetaiteilija Jari Sillanpää on saanut syytteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä. Epäillyn hyväksikäytön tekoaika on elokuussa 2017 ja laittoman materiaalin levittämisen syyskuussa 2017.

Yle kertoi Sillanpäähän kohdistuvasta epäilystä alun perin vuoden 2018 elokuussa. Syyttäjä Nina Keskinen vahvistaa Ylelle, että nyt nostettu syyte liittyy samaan kokonaisuuteen. Epäilty rikos on kuitenkin muuttunut vakavammaksi.

Aiemmin julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan Sillanpäätä epäiltiin sukupuolisiveellisyttä loukkaavan kuvan hallussapidosta. Nyt epäiltyinä nimikkeinä ovat lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen.

Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä voidaan tuomita enimmillään kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapidosta voidaan tuomita enimmillään yhdeksi, levittämisestä enimmillään kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

Syytteitä käsitellään Helsingin käräjäoikeudessa helmikuun lopulla. Syyttäjän mukaan rikosepäily ei liity mihinkään muuhun, laajempaan rikoskokonaisuuteen. Epäillyt rikokset ovat tapahtuneet Helsingissä.

– Tämä tullaan varmasti käsittelemään salaisena ja paperit tullaan salaamaan, Keskinen sanoo.

Sillanpää kiistää molemmat syytteet

Sillanpää myönsi loppukesästä 2018 Facebookissa, että poliisi kuulusteli häntä, koska hänen kotoaan takavarikoiduilta laitteilta on poliisin mukaan löytynyt viitteitä laittomasta materiaalista. Hän kertoi tuolloin, että hänen tietokoneeltaan on saatu palautettua kuvia ja video, joita Sillanpää kiistää koskaan nähneensä.

Tuolloin Sillanpää sanoi, että kuka tahansa hänen juhliinsa osallistuneista olisi voinut käyttää hänen tietokonettaan.

– En ole pitänyt hallussani lasta loukkaavaa kuvamateriaalia, hän kirjoitti.

Sillanpään asianajaja Riitta Leppiniemi sanoo STT:lle, että Sillanpää kiistää molemmat syytteet. Hänen mukaansa hyväksikäyttösyytteessä on kysymys muusta kuin fyysisestä koskettelusta.

– Syytteessä ei väitetä, että Sillanpää olisi ollut nuoreen fyysisessä kosketuksessa tai fyysisessä kanssakäymisessä. Kyse on syytteen mukaan muusta kuin fyysisestä koskettelusta, Leppiniemi sanoo STT:lle.

– Totean, että Sillanpää kiistää syytteen. Se, että voiko ylipäätänsä se toiminta, mitä syyttäjä väittää, täyttää hyväksikäytön tunnusmerkistön, tullaan käsittelemään oikeudessa, hän jatkaa

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voi tulla kysymykseen myös muutoin kuin koskettelemalla tai sukupuoliyhteyden kautta. Esimerkiksi seksuaalinen viestittely 16-vuotiasta nuoremman kanssa voi täyttää tunnusmerkistön.

Syyttäjä Nina Keskinen sanoo STT:lle, että Sillanpään rikosepäilyissä on kyse yhdestä uhrista.

– Vahvistan myös tämän, että syytteessä on kyse muusta kuin fyysisestä koskettelusta, Keskinen sanoi.

Suunnitteilla oli useita kirkkokonsertteja kotimaassa – kaikki peruttu

Syyte on herättänyt kysymyksiä Sillanpään syksyn keikkojen kohtalosta. Ilta-Sanomat kertoi perjantaina, että laulajan kaikki loppuvuoden kotimaan kirkkokonsertit on peruttu. Sillanpään oli tarkoitus esiintyä viidessä kirkossa ympäri Suomea Herää jouluun -kiertueen merkeissä.

Konserttikiertueen vastaava tuottaja Lilja Kainulainen vahvistaa Ylelle, että kaikki konsertit on peruttu.

– Tällaisen päätöksen tein, yhteisymmärryksessä seurakuntien kanssa, Kainulainen sanoo.

Sillanpään oli määrä konsertoida esimerkiksi Jyväskylän Taulumäen kirkossa 4. joulukuuta, mutta seurakunta on perui konsertin jo enen kuin koko konserttisarja peruttiin.

– Emme halua tuomarin roolia ottaa, mutta kyse on varsin vakavasta syytteestä. Kokonaisharkinnan jälkeen päädyimme siihen, että konserttia ei järjestetä, sanoi Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra Arto Viitala Ylelleaiemmin perjantaina.

Sillanpäällä olisi ollut keikkakalenterin mukaan marras–joulukuussa useita kirkkokonsertteja muun muassa Fuengirolassa, Vihdissä, ja Helsingissä. Kalenterin mukaan konserteissa oli tarkoituksena hiljentyä joulun sanomaan ja tunnelmoida pianon, viulun, sellon sekä kanteleen säestyksellä.

"Matkataan lapsuuden muistoista tähän päivään. Luvassa upeita sovituksia ja vahvaa tulkintaa Ave Mariasta Jouluyön hiljaisuuteen", konserteista kerrottiin.

Sillanpään kiertuemanageri Lilja Kainulainen kertoo IS:lle, että ei osaa sanoa, mitä käy laulajan konsertille Fuengirolassa marraskuun lopussa.

– Siitä konsertista en osaa sanoa, kun se ei kuulu minun vastuualueisiini. Uskoisin, että konsertti toteutuu, sillä se on Rauhanpalatsissa, eikä kirkossa, Kainulainen kertoo IS:lle.

Tuomio huumeista

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Sillanpään 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen kahdesta huumerikoksesta elokuussa 2018.

Käräjäoikeus katsoi Sillanpään hankkineen metamfetamiinia yhteensä 108 grammaa. Hänen myös katsottiin tuoneen Thaimaasta Suomeen 0,5 grammaa metamfetamiinia.

Sillanpää myönsi käyttäneensä itse huumeita, ja antaneensa niitä maksutta kavereilleen.

Korjaaus 15.11.19 11.37: Artikkelissa luki alun perin, että ankarin rangaistus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on neljä vuotta vankeutta. Huhtikuussa tulleen lakimuutoksen jälkeen enimmäisrangaistus on kuitenkin ollut kuusi vuotta.

Lue lisää:

Jari Sillanpäätä epäillään rikoksesta Helsingin poliisin lapsipornotutkinnassa – Ylen tietojen mukaan Sillanpäätä on kuultu epäiltynä

Jari Sillanpää tuomittiin 10 kuukauden ehdolliseen vankeuteen, "Huumetuomiosta ei suuria tunnekuohuja" – Katso, mitä Sillanpää sanoi huumeidenkäytöstään oikeustalolla

James Mangoldin ohjaama Le Mans 66 on kuvaus maailman legendaarisimmasta ajokilpailusta, joka ajoi ihmiset ja autot äärirajoille. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva sijoittuu 1960-luvun lopulle ja kertoo kahden autonvalmistajan, Fordin ja Ferrarin, välisestä taistelusta.

Ferrari oli hallinnut Le Mansin kestävyysajokilpailua vuosikaudet, mutta mainetta ja kaupallista nostetta kaipaava Ford päätti pistää italialaisille kampoihin. Hommaan palkattiin entinen kilpakuski Carroll Shelby, joka oli itse aikanaan voittanut Le Mansin 24 tunnin ajon.

Shelby ryhtyi suunnittelemaan mullistavaa kilpa-autoa, mutta vaati sen rattiin äkkiväärän ystävänsä, brittiläisen kilpa-ajajan Ken Milesin. Tulisieluista brittikuljettajaa näyttelee Christian Bale ja visionääri-Shelbya Matt Damon.

– Tämä oli itse asiassa yksi hauskimmista elokuvista, joissa olen koskaan näytellyt! Esittämämme hahmot ovat persooniltaan todella erilaisia, mutta heitä yhdistää yhteinen pakkomielle voittamiseen, sanoo Christian Bale.

Tarina poikkeusyksilöistä ja ystävyydestä

Ohjaaja James Mangold halusi rooleihin juuri Balen ja Damonin. Oscar-palkitut näyttelijät esiintyivät elokuvassa samalla ensimmäistä kertaa yhdessä.

– James halusi minut rooliin, koska olen kuulemma yhtä rasittava tyyppi kuin Miles aikanaan, Christian Bale naurahtaa.

Matt Damon nyökkäilee vieressä.

– Minäkin näen sinussa ja Ken Milesissä paljon samaa. Et ole ihan yhtä kärttyisä, mutta kaikessa tekemisessäsi yhtä omistautunut, Damon sanoo.

Kumpikaan näyttelijöistä ei ole suuri moottoriurheiluharrastaja. Suomalaisjuuristaan mielellään puhuva Matt Damon sanoo kuitenkin tuntevansa Suomen maineen autourheilun huippumaana.

– Tiedän hyvin, että Suomesta tulee hämmästyttävä määrä maailmanluokan kuljettajia asukaslukuun nähden. Itse kasvoin Bostonissa, jossa autourheilu ei ollut iso juttu, Damon sanoo.

Näyttelijän mukaan elokuva kertoo kuitenkin pohjimmiltaan jostain kilpa-autoilua suuremmasta: kapinallisista altavastaajista, jotka onnistuivat toteuttamaan hullun unelmansa. Se on tarina kahden erilaisen miehen ystävyydestä.

Elokuvista kaivataan oman elämän heijastuspintaa

Le Mans 66 on ennen kaikkea perinteinen ison valkokankaan elokuva, jollaisia tehdään nykyään yhä vähemmän. Netflix ja netin muut suoratoistopalvelut ovat vallanneet markkinoita, ja teatterilevitykseen päätyy yhä harvempi tuotanto.

– Isot studiot eivät ole enää valmiita ottamaan riskejä, sillä elokuvien tekeminen ei ole niin tuottoisaa kuin ennen. Jos tarinasta ei saa luotua sarjaa tai jatko-osaa, on sitä entistä vaikeampi saada tuotantoon, Matt Damon harmittelee.

Viime aikoina on puhuttu paljon elokuvatuotantojen tasapäistymisestä: rahoitusta löytyy lähinnä nuorille suunnattuihin supersankarielokuviin. Muun muassa elokuvaohjaaja Martin Scorsese on peräänkuuluttanut elokuvantekijöitä tekemään rohkeampia valintoja.

Le Mans 66 elokuvan ohjaaja James Mangold on samaa mieltä. Hän toivoo, että kiinnostus henkilövetoiseen kerrontaan olisi kuitenkin jälleen kasvamassa.

– Supersankarielokuvien kanssa kasvaneet katsojat ovat nyt 30–40-vuotiaita. Uskon, että monet heistä ovat alkaneet etsiä elokuvista moniulotteisempia henkilöhahmoja.

Mangold arvelee että Marvel-elokuvia ja Star Wars -elokuvien mukana kasvanut sukupolvi on nyt sellaisessa elämänvaiheessa, jossa elokuvilta kaivattaisiin heijastuspintaa oman elämän haasteisiin.

– Siten henkilövetoiset tarinat voisivat taas yleistyä, kuten tämäkin elokuva osoittaa, Mangold sanoo.

Sonic-siili vipeltää tuhatta ja sataa pitkin maita ja mantuja. Vauhdin hurmassa pieni sininen otus raivaa viholliset tieltään ja keräilee sormuksia.

Vuonna 1991 ensimmäistä kertaa esitelty Sega-peliyhtiön virallinen maskotti on konsolipelien ystäville rakas hahmo, vastine Nintendon Mariolle. Kun Sega lopetti uusien konsoleiden kehittämisen, Sonic siirtyi seikkailemaan muille alustoille.

Hahmon taika on tallella vielä tällä vuosikymmenellä. Siitä kertoo pitkään kehitteillä ollut Sonic-siilin tähdittämä elokuva.

Elokuvaoikeudet Sonylta ostanut Paramount Pictures ilmoitti fanien iloksi viime vuonna, että Sonic the Hedgehog -elokuva saa ensi-iltansa marraskuussa 2019. Sonicin äänenä kuullaan näyttelijä Ben Schwartzia. Ihmishahmoina seikkailun pääosissa ovat Jim Carrey ja James Marsden.

Vanha versio tuntuu nyt painajaiselta

Ensimmäisen trailerin julkistus oli suurine odotuksineen täysi fiasko. Fanit pöyristyivät Sonicin ulkonäöstä. Kuvassa kipitti monien mielestä outo siilinkuvatus, eikä suinkaan konsolipeleistä tuttu söpö ja karismaattinen nopsajalka.

Elokuva-Sonicissa häiritsivät erityisesti silmät, hampaat ja ihmismäinen olemus. Internet täyttyi kritiikistä, ja pian sosiaalinen media oli pullollaan fanien omia ehdotuksia hahmon parantamiseksi.

Elokuvan ohjaaja vastasi palautteeseen Twitterissä. Hän lupasi, että asialle tehdään jotain, ja pian tuotantoyhtiö ilmoitti, että elokuvan ensi-ilta lykkääntyy helmikuulle 2020.

Tällä viikolla vuorossa oli toinen yritys. Uudessa Sonic the Hedgehog -trailerissa siilin silmät ovat suuremmat ja lähempänä toisiaan, hampaat piilossa ja olemus kaikin puolin lähempänä sitä, miltä Sonic vaikutti jo 16-bittisenä pikselisankarina Sega Mega Drivella. Internet on riemuissaan.

– Vanha versio tuntuu nyt epätodelliselta. Aivan kuin olisimme eläneet yhteistä painajaista, eräs fani kirjoittaa Twitterissä ylistäessään uudelleen suunniteltua Sonicia.

Samaan aikaan, kun suurin osa faneista iloitsee Sonicin uudesta ulkonäöstä ja siitä, että heitä kuunneltiin, toiset ovat kehitelleet käänteiden värittämästä saagasta salaliittoteorioita. Oliko kyse sittenkin nerokkaasta mainoskampanjasta?

Teoriat ovat saaneet niin paljon huomiota, että aihetta kommentoi hahmon uudelleen suunnitellut taiteilija Tyson Hesse.

– Tässä lopullinen todiste. Se ei ollut salaliitto, Hesse kirjoittaa päivityksessään.

PIETARI Yleisö yltyi raikuviin aplodeihin, kun Dimitris Papaioannoun teos The Great Tamer päättyi Alexandrinskyssa, Pietarin Aleksanterin teatterin loppuunmyydyssä illassa viime viikolla.

Unenomaisista kuvista rakennettu tummanpuhuva spektaakkeli on kiertänyt maailmalla kaksi ja puoli vuotta, ja Papaioannou, 55, on vahvistanut sillä asemaansa yhtenä esittävien taiteiden kiinnostavimmista suunnannäyttäjistä.

Yksi hänen faneistaan on espanjalainen elokuvaohjaaja Pedro Almódovar. Papaioannou on myös harvoja ihmisiä koko maailmassa, joka on saanut tehdä legendaarisen Pina Bauschin (1940–2009) tanssiryhmälle uuden teoksen.

Kansainvälinen menestys on tullut myöhään, ja siinä auttoi sosiaalinen media. Papaioannou alkoi postata omista teoksistaan editoimiaan videoita someen kymmenisen vuotta sitten, ja suosio seurasi perässä.

– Ennen sitä kukaan ei tiennyt ulkomailla, kuka olin tai millaisia teoksia tein, Papaioannou sanoo.

Hän uskoo, että kansainvälisessä läpimurrossa auttoi myös Kreikan talouskriisi. Yhtäkkiä kreikkalaisista taiteilijoista tuli haluttuja ulkomaisten teatteritalojen tai taidefestivaalien silmissä.

– On seksikästä nostaa esiin kriisialueen taiteilijoita.

Toistaiseksi mittavin työ, Ateenan kesäolympialaisten avajais- ja päätösohjelma vuonna 2004, toi tunnettuutta vain kotimaassa. Papaioannou loi kreikkalaiseen mytologiaan perustuvan spektaakkelin, jossa osa esiintyjistä näytti liikkuvan kuutioiden päällä ilmassa.

Olympialaisten jälkeen hänestä tuli kuuluisa Kreikassa. Teosten lipunmyynti rikkoi ennätyksiä.

– Lippuja meni kuin Broadway-show:hun ikään, Papaioannou toteaa.

Mies riisuutuu yleisön edessä

Mustaan pukuun sonnustautunut tanssija seisoo lavan etuosassa ja katsoo hieman hämmentyneenä yleisöön.

Hän vetää jalat mustista, maahan juurtuneista kengistään ja kävelee sukkasillaan lavan reunaan. Siellä hän riisuu itsensä nopeasti alasti, ja lähtee kulkemaan lavan keskiosaan. Siinä mies asettuu makuulle, ja siitä The Great Tamer alkaa.

Yli tunnin kestävän esityksen aikana Papaioannou vie katsojat taidehistoriasta tuttujen kuvien äärelle, jotka ovat vain osa spektaakkelin lumoa. Lavastus on rakennettu levyistä, joilla on saatu aikaan kalteva näyttämö. Sen alta kaivetaan esiin ihmisiä.

Papaioannou ei kerro tarinoita, vaan rakentaa näyttämölle kuvia, kuin eläviä maalauksia.

Hän pilkkoo ja rakentaa ihmiskehoa uusiksi. Trikin hän tekee mustalla trikoolla, joka häivyttää ihmisen raajoja näyttämöllä. Materiaalina Papaioannou käyttää useimmiten alastonta miehen kehoa.

Hän kertoo palvovansa mieskauneutta.

– Siihen on yksinkertainen vastaus. Olen kreikkalainen.

Papioannou viittaa antiikin Kreikan patsaisiin, joita roomalaiset kopioivat. Ja heidän jälkeensä renessanssiajan taiteilijat.

– Käytän miehen kehoa ilmaisuni perustyökaluna. Se on myös henkilökohtainen manifestini kauneudelle.

Mudasta löytyy ruumis

Pietarilaisyleisö räjähtää nauruun, kun alastomia miesvartaloita nousee lavasteista esiin Alexandrinskyssa. Tulokulma on ronski. Ensimmäisenä esiin tulevat lihaksikkaat reidet, sitten sukuelimet.

Papaioannou on riemuissaan yleisön reaktiosta.

The Great Tamer on kielletty Pietarissa alle 18-vuotiailta, ja syy on todennäköisesti Venäjän homopropagandalaissa. Teos ei ole silti millään muotoa homoeroottinen.

Papaioannou ei ole ikärajasta moksiskaan.

– Se on järjestäjien asia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että yleisöä varoitetaan alastomuudesta tai teokseen liittyvästä eräänlaisesta väkivallasta.

Sillä ohjaaja-koreogafi viittaa tosielämän tragediaan, joka vaikutti The Great Tamerin tekemiseen. Esityksessä on kohta, jonka voi tulkita hidastetuksi murhaksi.

Talvella 2015 Kreikassa löytyi kuollut nuori mies, ja ruumis kaivettiin esiin joenpenkasta. Myöhemmin kävi ilmi, että miestä oli kiusattu yliopistossa, mutta surma jäi mysteeriksi. Mies joko tapettiin tai hän teki itsemurhan.

Tapaus vaikutti voimakkaasti Papaioannouun.

– Jokin sisälleni varastoinut tunne alkoi purkautua, kun seurasin tätä tragediaa.

“Lavalle paluu oli melkein itsemurha”

Vasta viime vuosina maailmanmaineeseen noussut Papaoiannou tuli Kreikassa nuorena tunnetuksi kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä. Hän teki myös homoeroottisia sarjakuvia, joita esiteltiin 1980-luvulla ateenalaisessa vastakulttuurijulkaisussa.

Alun perin perinteiseksi taidemaalariksi kouluttautunut Papaioannou löysi taidetanssin kuvataideopiskelijana.

Siemen nykyiseen menestykseen kylvettiin 1980-luvun puolivälissä, kun hän perusti Edafos Dance Theatre -nimisen ryhmän. Se tuli tunnetuksi fyysisen teatterin, kokeellisen tanssin ja esittävien taiteiden liittona.

Papaioannou palasi esiintyjänä pitkän tauon jälkeen lavalle vuonna 2012, kun kahden miehen show Primal Matter sai silloin Ateenassa kantaesityksensä.

Teoksessa mustaan pukuun pukeutunut Papaioannou ohjaa alastoman miehen matkaa catwalkilla yksinkertaisen, puisen lavasteen kera. Esitys on paikoin todella hauska. Papaioannousta tulee väkisin mieleen ranskalainen koomikko Jacques Tati (1907–1982), jonka elokuvia Yle Teema hiljan esitti. Papaioannou on itse asiassa suuri koomikko, joka peilaa teoksissaan elämän sirkusta.

Paluu lavalle ei sujunut vaikeuksitta. Papaioannoun merkillinen liikekieli näyttää vaivattomalta, mutta se vaatii esittäjältä todella paljon. Papaioannou oli vuonna 2012 lähes viisikymppinen.

– Se oli melkein itsemurha. Minulle on sattunut urallani useita loukkaantumisia, ja esiintyminen oli todella vaarallista alaselälle ja hartioille.

Vaikeuksista huolimatta riskinotto kannatti. Papaioannou pitää Primal Matteria parhaana teoksenaan. Eikä yksin siksi, että hän itse esiintyi siinä.

“Sinua verrataan neroon”

Saksalainen Pina Bausch on vaikuttanut voimakkaasti Papaioannoun uraan. Tanssiteatterin eurooppalaisen uudistajan ja johtotähden hän löysi 1980-luvulla.

Bauschin merkityksestä taiteilijana kertoo myös se, että Wim Wenders ohjasi hänestä dokumenttielokuvan Pina (2011) koreografin kuoleman jälkeen.

Muutama vuosi sitten Papaioannoulta tilattiin teos Bauschin Tanztheater Wuppertal -nimiselle ryhmälle. Se oli esittänyt vain Bauschin koreografioita, mutta ryhmän uusi taiteellinen johtaja halusi uudistaa ohjelmistoa, jottei ryhmästä tulisi elävää museota.

Papaioannou vertaa toimeksiantoa yhtä latautuneeksi kuin Ateenan olympialaisten avajaisten suunnittelua. Se on kooltaan suurin mahdollinen teos, jonka ohjaaja tai koreografi voi nykymaailmassa tehdä.

– Olen todella iloinen, että sanoin projektille kyllä. Ja että selvisin siitä hengissä.

Tanssikentän odotukset olivat todella korkealla, ja moni varmaan odotti, että Papaioannou epäonnistuu tehtävässä täydellisesti. Näin ei käynyt. Teos jakoi Britanniassa kriitikoiden mielipiteet Lontoon ensi-illan jälkeen, koska moni arvioi esitystä tanssiteoksena. Sitä se ei ollut. Kyse oli pikemmin elävästä taulusta.

– On iso vaara yrittää luonnostella teosta Picasson vieressä. Sinua verrataan neroon, Papaioannou toteaa.

Jotain hänen asemastaan kertoo myös se, että Papaioannoun nimi mainitaan Almodóvarin uusimmassa elokuvassa Kärsimys ja kunnia (2019).

Se on kunnianosoitus taiteilijalta taiteilijalle. Almódovar ja Papaioannou hymyilivät maireasti yhteiskuvassa, joka otettiin The Great Tamerin esityksen jälkeen Madridissa kesällä 2017.

Vantaan perukoilla, lentoaseman takamailla on kappale kummallista joutomaata.

Risukkoisen umpikujan varrella lahoaa pystyyn sodanjälkeinen puutalo, toisella puolen tietä on 1980-luvulle unohtunut toimistorakennus ja läjä patinoituneita roskalavoja.

Taustalla humisee Tuusulanväylä. Lähin pysäkki on nimeltään Ilmakehä.

Umpikujan päässä on valtava liiketila, jonka seinät ovat melkein pelkkää ikkunaa. Sinne on aikoinaan asennettu valkoiset loisteputket, joiden tarkoitus on ollut saada uudet autot kiiltämään houkuttelevasti.

Nyt entinen autokauppa on yhtä esitystaitelijaa lukuunottamatta tyhjä.

Siellä syntyy teos, joka yhdistää kokeellista runoa, valoa, ääntä ja savua; teos, joka puhuu sellaisesta, mille ei oikein ole sanoja.

Muunsukupuolinen näyttelijä Emilia Kokko hakeutuu mielellään tekemään taidettaan tällaisiin paikkoihin: outoihin, hylättyihin ja epämääräisiin.

Sellaiset paikat tukevat hänen esitystensä teemoja, joita on vaikea pukea sanoiksi. Kokon esitykset käsittelevät hauraita rakenteita maailmassa, joka perustuu suorille teille, onnistumisen eetokselle ja selkeille monumenteille, täsmällisille elämänvalinnoille.

Maailma perustuu asioille, joille voi antaa nimen, ja joita voi luokitella. Kokkoa kiinnostaa se, mikä pakenee määritelmiä, ja saakin jäädä epämääräiseksi.

– Kovat rakenteet on sellaisia, joissa pitää olla tietynlainen, joissa pitää onnistua – kuten vaikka jonkin sukupuolen esittämisessä. Hauraat rakenteet ovat sellaisia, joissa saa olla rikki ja joissa pätevät erilaiset lait, tai oikeastaan vapaus.

Maksa mitä pystyt – lippujen hinta on luokkakysymys

Vanhaan autokauppaan valmistuu osana Baltic Circle -festivaalia esitettävä how to host something as a cloud -teos, jonka kaikki sanat kirjoitetaan tarkoituksella pienellä.

– Erilaiset epämääräiset tilat, joita ei ole tarkoitettu esityksiä varten ovat kiinnostavia. Tilat, jotka on tarkoitettu esittämiseen, ehdottavat valmiiksi jotain tosi vahvasti. On kiinteä katsomo, jossa on sametti-istuimet, joilta katsotaan jossain ylempänä, kultakehyksissä tapahtuvaa asiaa.

Entisessä autokaupassa katsoja on esittäjän kanssa samalla tasolla.

Emilia Kokko haluaa, että taide on inklusiivista, sellaista, johon kaikki pääsevät mukaan, ja johon voi osallistua juuri sen verran kuin itselle on mahdollista.

Osa lipuista jaetaan maksa mitä pystyt -periaatteella. Joskus Kokon esitykset ovat täysin maksuttomia. Saavutettavuus on muutakin kuin matalia kynnyksiä ja riittävän leveitä ovia.

– Saavutettavuus on myös luokkakysymys. Moniin teattereihin liput saattavat maksaa kymmeniä euroja, ja silloin sinne menee ihmisiä, joilla on varaa maksaa kymmeniä euroja kulttuuritapahtumaan osallistumisesta.

Saavutettavuuden lisäksi Kokolle on tärkeää, että esityksissä on turvallista olla. Se tarkoittaa lupaa poistua milloin tahansa, ja palata, jos siltä tuntuu.

– Perinteisessä ajattelussa katsomossa istutaan, ja otetaan vastaan. Vaikka tulisi mitä transfobista tai rasistista, vaikka miten rajojani rikottaisiin, niin pitää odottaa, kun on maksettu lippu. Sanattomat sopimukset ovat hirveän vahvoja.

Liian usein Kokko on itse sinnitellyt yleisön seassa esityksen loppuun, ettei vain aiheuttaisi toisille ikävää tunnelmaa, ettei vain veisi huomiota itseensä.

– Omissa esityksissäni sanon aina aluksi, että saa lähteä, jos yhtään tulee sellainen olo, että täytyy. Olen tehnyt sen tunnetyön, että täältä voi lähteä koska tahansa, eikä siitä aiheudu mulle mitään. Jos joku poistuu, vain ilahdun siitä, että joku kuunteli omia rajojaan. Ei missään kohtaa elämässäkään ole sellaista, että suostumuksen pitäisi pysyä, kun se on kerran annettu. Koska tahansa pitää voida sanoa ei.

Sukupuolia on enemmän kuin kaksi

Myös Kokon edellinen teos, Hauraat rakenteet, osa yksi: Humina käsitteli sitä, miten antaa tilaa asioille, joille ei yleensä ole totuttu antamaan tilaa.

– Humina on yksi sellainen asia, jota ei huomaa. Tässäkin tilassa humisee, eikä sitä kuulu huomata, vaan kuuluu huomata vaikka seinät, lattia, tolppa ja katto. Se teos käsitteli sitä, että on vaikea huomata jotain, mikä on epämääräistä ja taustalla; jotain, mitä ei huomioi, kun on opetettu huomioimaan kaikkea muuta.

How to host something as a cloud on jatkoa myös Kokon parin vuoden takaiselle Genderfuck – sukupuolipoetiikkaa -esitykselle. Siinä Kokon luoma karnevalistinen Turiseva Tissi -hahmo piti fiktiivistä feminismiseminaaria vanhassa tehdaskiinteistössä ja hylätyn tavaratalon remonttityömaalla. Ajatus oli tehdä käsittämätön esitys siitä, miten käsittämätön esitys on sukupuoli.

Genderfuck sai erinomaisen, joskin hämmentyneen vastaanoton. Aamulehden arvion esityksestä voi lukea tästä linkistä.

Turiseva Tissi esiintyi myös Mäntän kuvataideviikoilla toissa kesänä videoteoksessa. Jätesäkissä kyyristelevä, oraakkelimaisesti jupiseva hahmo riemastutti kävijöitä kanavoimalla yhdysvaltalaisfeministi Judith Butleria.

– Genderfuck meni sukupuolirakennelman taakse. Oli ihanaa tutkia, millainen tuuli siellä puhaltaa. Nyt tekeillä oleva esitys on yritys tehdä tilaa jollekin sellaiselle, että miten pitää huolta jostain sellaisesta kuin pilvi. Pilvi ei ole pysyvä, se muuttaa koko ajan muotoaan, ja jos sitä on liian lähellä, sitä ei näe.

Kokon mielestä queerissa, muunsukupuolisuudessa ja ei-binäärissä olemisessa on paljon samaa kuin säässä. Voidaan todeta yhdessä, että sataa, mutta se tarkoittaa eri ihmisille eri asioita.

Feminismin ja sukupuolen moninaisuuden käsittely sään metaforien kautta liittyy siihen, että hyvä lopputulos ei edellytä päätelmää, jonka takana kaikki voivat seistä.

Voi hetkellisesti ymmärtää jotain jostain, ja hyväksyä sen, että ei ymmärrä kaikkea; voi hyväksyä sen, että kaikkea ei voi sanoittaa.

– Hetkelliset queer-tilat ovat kuin sää. Kun vaikka kävelee kadulla, voi tunnistaa vastaantulijassa jotain queerin kaltaista. Se voi olla hetkellinen havainto, joka luo toisen tilan. Se tila voi olla vahva, mutta se saa heti poistua.

“En halua nähdä enää yhtään esitystä, jossa queerhahmo tuhotaan”

Emilia Kokko on tehnyt julkisesti selväksi, että hän on muunsukupuolinen. Kysymyksen käsittely on olennainen osa hänen taiteilijuuttaan.

Ihanteellisessa maailmassa asiaa ei joutuisi alleviivaamaan, koska tarvetta laputtaa ihmiset seksuaalisuuden tai sukupuolen perusteella ei olisi. Sellaisessa maailmassa Emilia Kokko voisi olla jäsen vaikkapa paneelissa, jossa puhutaan lemmikeistä, eikä siitä, millaista on olla muunsukupuolinen.

Siellä ei kuitenkaan olla vielä.

Kokolle itselleen on ollut tärkeää törmätä taiteilijoihin, aktivisteihin ja muihin ihmisiin, jotka vaikkapa sosiaalisessa mediassa ovat avoimesti sukupuoleltaan moninaisia tai sukupuolettomia.

Hän toivoo voivansa esimerkillään rohkaista muita ihmisiä olemaan vapaammin juuri sitä mitä ovat.

– Kun tekee juttuja, joissa on turvallista sanoa, että on muunsukupuolinen, tekee tilaa ihmisille, jotka ovat vaikkapa joutuneet koko elämänsä kasvamaan cis-kulttuurin ympäröiminä.

Kokko ei kohtaa kaltaisiaan esimerkiksi populaarikulttuurissa. Tai jos kohtaa, hän ei tunnista hahmoista itseään tai omaa todellisuuttaan.

Jos elokuvassa on transihminen, hänet esitetään jonkinlaisena "kummajaisena" tai hänelle käy todella huonosti. Hahmon on käsikirjoittanut ja ohjannut ihminen, joka itse on cis-sukupuolinen – ihminen, jonka sukupuoli-identiteetti vastaa sitä, mikä syntyessä on määritelty. Kokon mielestä se näkyy.

Esimerkiksi Uhrilampaissa (1991) Buffalo Bill on transsukupuolinen sarjamurhaaja, joka tekee uhreistaan vaatteita. Dallas Buyers Clubissa (2013) transsukupuoliset hahmot kuolevat AIDSiin.

Yhdysvaltalainen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen etuja mediassa valvova järjestö GLAAD kävi läpi suosittujen televisiosarjojen transhahmot kymmenen vuoden ajalta. Niistä vähintään 40 prosenttia oli uhreja, ja yli 20 prosenttia jonkun sortin roistoja.

– Olen nähnyt tosi paljon elokuvia, joissa queerhenkilö tuhoutuu tai tuhotaan. Etenkin binääriin kuulumattomuudesta seuraa rangaistus. En enää ikinä suostu katsomaan teosta, jossa transihmiselle tehdään pahaa.

Pinkkipesu ei riitä

Seksuaalisuuden ja sukupuolten moninaisuutta juhlitaan vuosi vuodelta näyttävämmin Pride-tapahtumien aikaan. Emilia Kokon mielestä se, että joka tolpassa on sateenkaarilippu, ei kerro todellisesta muutoksesta. Sanoilla ja teoilla on iso ero.

– Siinä on kyllä paljon pinkkipesua mukana. Yhden viikon ajan kuunnellaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Sitten ei kiinnitetä huomiota vaikkapa siihen, että museossa joka järjestää teemasta keskustelun, ei ole sukupuoleltaan moninaisten ihmisten teoksia.

Muunsukupuolisuudesta puhutaan enemmän kuin ennen, mutta tapa, jolla siitä puhutaan, on Kokon mielestä kummallinen.

Osittain siksi hän itse puhuu asiasta kokeellisen runon keinoin. Kokko haluaa näyttää, että elämä on myös ihanaa, on yhteisöllisyyttä, on tunnistamista, on vapautta.

Sukupuolten moninaisuus, muunsukupuolisuus ja sukupuolettomuus eivät tyhjene lääketieteeseen; sellaisiin kysymyksiin kuin missä vaiheessa sukupuolenkorjausprosessi on menossa, tai millaisia hirveitä vastuksia ihminen on matkalla itsekseen joutunut kohtaamaan; ei urheuteen, ei rikoslainsäädännön historiaan, outouteen tai erakkouteen.

– En teoksissani suoranaisesti puhu sukupuolesta, tai selitä mitään. En puhu niistä asioista normista poikkeamisen tai rohkeuden kautta, enkä minkään sellaisen, minkä kautta tästä yleensä puhutaan.

Mutta rohkea Kokon pitää olla, kuten jokaisen sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta julkisesti puhuva.

Se on vaarallista.

Siitä seuraa usein vihaa, siitä seuraa syrjintää, vaientamisyrityksiä, tuijoittelua, kourimista, osoittelua, huomauttelua ja pahimmillaan väkivaltaa.

Binäärinen olemisen tapa on Kokon mukaan ihmisten luoma konstruktio; sopimus, jonka voi solmia uudelleen.

– Kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä perustuu siihen, että katsotaan vastasyntyneen genitaaleja, ja sen jälkeen päätellään siitä kaikenlaista. Se, että ei tarvitse olla sukupuolta on yhtä lailla totta kuin tämä binääriin perustuva rakennelma.

Kokon mielestä tarpeessa jaotella ja määritellä on kyse hallinnasta. Kaksijakoinen maailma on hänen mukaansa kapitalistinen ja patriarkaalinen. Siihen sisältyy ajatus, että esimerkiksi luontoa voisi kontrolloida. Se on kuitenkin vain ihmisen tekemä rakennelma.

Se, miksi toisten ihmisten seksuaalisuus ja sukupuoli aiheuttaa joillekin niin suurta ahdistusta ja jopa suoranaista raivoa, on Kokolle mysteeri.

Maailmassa kuolee vuosittain satoja transihmisiä viharikosten seurauksena. Yhdysvalloissa rodullistettuihin transnaisiin kohdistuneet väkivallanteot ovat saaneet lehdet otsikoimaan ilmiöstä epidemiana.

– Olen ihan tosissani yrittänyt ymmärtää tätä vihaa, mutta en ymmärrä. En käsitä mikä vaara on siinä, että joku ei esitä sukupuolta normiin asettuvalla tavalla, kun binääri on kuitenkin niin vahva. Ehkä paljastuu, ettei kaksijakoisuus olekaan luonnollinen tosiasia, ja siksi siitä täytyy niin kovasti pitää huolta.

Emilia Kokko on itsekin saanut osakseen verkkovihaa. Mikroaggressiot, kuten se, että kadulla joku jää avoimesti tuijottamaan sukupuolta arvioiden, ovat arkipäivää.

– Mikroaggressiot ovat ongelmallisia, kauheita arkisen sorron muotoja. Toinen keskeinen syrjinnän muoto, josta on korkea aika päästä, on institutionaalista. Sillä puolella on enemmän sanoja kuin tekoja asioiden korjaamiseksi.

Järjestämään, johtamaan, valitsemaan

Kun Emilia Kokko menee museoon, siellä ei ole hänelle vessaa.

Vessat ovat miehille ja naisille.

Kun Emilia Kokko menee seminaariin, häntä ei puhutella yleisön jäsenenä.

Naisia ja herroja puhutellaan.

Kun Emilia Kokko menee teatteriin, siellä cis-sukupuolinen esittää muunsukupuolista näytelmässä, jonka on kirjoittanut cis-sukupuolinen ja jonka on valinnut ohjelmistoon cis-sukupuolinen.

Oletettavasti.

Mitä pahaa siinä on? Mitä pahaa on siinä, jos cis-sukupuolinen esittää muunsukupuolista, tai hetero homoa? Kysehän on teatterista, esittämisestä?

– Ehkä jostain voisi löytyä homo näyttelemään homoa. Eletyn elämän kokemusta ei voi korvata. Mitä etuoikeutetummassa asemassa on elänyt, sitä vähemmän voi ymmärtää, millaista on kävellä kadulla peläten turvallisuutensa puolesta.

Kokko muistelee nähneensä yhden elokuvan, jossa transnainen näyttelee transnaista, Sebastián Lelion Fantastisen naisen (2017). Se oli mahtava, voimaannuttava kokemus.

– On ihan erilainen kokemus, kun transnainen näyttää, millaisen väkivallan ja uhan kohteena transfeminiini on, kuin jos roolin olisi tehnyt cis-sukupuolinen. Cis-sukupuolinen on saanut kävellä rauhassa kadulla, matkustaa Venäjälle tai mihin vaan, ja elää tavallista elämää perheensä kanssa.

Kokon mielestä vähemmistöihin kuuluville pitäisi tasata tietä, jotta maailma näyttäytyisi niin moninaisena kuin se on.

– Suomessa palkataan näyttelijöiksi yleensä Nätyn tai Teatterikorkeakoulun käyneitä ihmisiä, sinne on vaikea päästä, ja sinne valitaan tietynlaisia ihmisiä. Tähän asti se joukko on ollut tosi cis-sukupuolista ja tosi valkoista. Muutoksen pitäisi lähteä niistä valinnoista.

Näyttelijänkoulutuksen avaaminen ei Kokon mielestä vielä riitä.

– Pitää tehdä tilaa myös ihmisille, jotka eivät ole päässeet institutionaalisen koulutuksen piirin, enkä puhu vain näyttelijöistä, vaan myös siitä, jotka tekevät ohjelmistovalintoja, kirjoittavat, ja ohjaavat. Sitäkin on syytä miettiä, onko esimerkiksi näyttämö sellainen, jonne pääsee vain kykeneväkehoinen ihminen, joka pystyy kiipeämään.

Perusvaatimus on Kokon mielestä se, että kun järjestetään tapahtumia queer-yhteisölle, otetaan yhteisön asiantuntemus käyttöön.

Jos ei ole itsellä kokemusta siitä, millaista on elää syrjityssä vähemmistössä ja mitä erityispiirteitä tapahtuman toteuttamisessa pitää ottaa huomioon, pitää asiantuntemusta palkata.

– Ei pidä pyytää mukaan ainoastaan kertomaan, vaan järjestämään, johtamaan, valitsemaan ja päättämään.

Sääntö numero yksi: ole välillä hiljaa

Tilan tekeminen ei ole aina helppoa.

Hyvää tarkoittava cis-hetero saa herkästi sormilleen mennessään vaikkapa sosiaalisen median keskusteluryhmiin esittämään hyvää liittolaista, kysellessään tyhmiä, tai käyttäessään vääriä termejä.

Voi, voi. Se on kurjaa, mutta siitä jää henkiin.

– Jos etuoikeutetussa asemassa oleva ihminen, joka saa rauhassa kävellä kadulla, kokee epäonnistumisen tunnetta, se on kohtuullisen siedettävä tunne. Se on asia, jota voi työstää. Sellaisesta sorrosta, jossa pitää vaikka pelätä henkensä puolesta, nousee erilainen suuttumus.

Emilia Kokko huomauttaa, että kukaan ei jaksa koko ajan selittää itseään, tai jankata samoja asioita kärsivällisesti jokaiselle, joka ei viitsi käyttää hakukonetta.

Tietoa löytyy runsaasti ja vaivattomasti netistä, jopa useilla kielillä. Perusasioiden opetteluun ei mene varttia kauempaa. Jos haluaa tarttua kirjaan, hyvä alku on esimerkiksi Sukupuolena ihminen.

Vaatimus ottaa asioista selvää on Kokon mielestä kohtuullinen, eikä etuoikeutetun paha mieli ole tässä kysymyksessä oleellisin asia.

– On raskasta elää väärien sanojen ympäröimänä, se on päivittäin ahdistavaa, kuluttavaa ja lytistävää. On sellainen termi kuin sävypolisointi, joka tarkoittaa pyrkimystä kontrolloida vähemmistössä olevan ihmisen tapaa reagoida

Kokon mielestä vähemmistöihin kuuluvilla, syrjityillä ihmisillä on perusteltuja syitä olla vihaisia ja väsyneitä.

– Kun joku transsukupuolinen suuttuu väärästä sanasta, se tulee paikasta, jossa hän on kuullut sen väärän sanan 100 000 kertaa, ja nyt tuli 100 001. Mun mielestäni sorron kysymyksiin saa liittyä suuttumusta ja vihantunteita; sortoa kokeneet saavat sivuuttaa tietyissä tilanteissa tietyt käytössäännöt.

Jos menee pieleen, voi pyytää anteeksi.

– Olen itsekin opetellut näitä asioita, epäonnistunut, pyytänyt anteeksi, ja oppinut lisää. Tietoa tulee koko ajan lisää, ja se on ihanaa!

Eikö enemmistön hyvään tahtoon ja oppimishaluun luottaminen ole vähän naivia?

– Mä luotan siihen, että sorto vähenee, ja etuoikeutetussa asemassa olevat haluavat itsekin maailman, jossa voi olla muunkinlaista kuin juuri heidänlaistaan. Uskon, että ihmiset haluavat maailmaa, jossa kukaan ei joudu tarpeettomasti kärsimään, ja jossa he osaavat itse vaikuttaa siihen vaikkapa sanavalinnoillaan.

Liittolaisuudessa ja tilan tekemisessä on yksi sääntö ylitse muiden. Sitä on Emilia Kokon mielestä hirveän vaikea noudattaa, mutta sen opettelu palkitsee.

– Keskeinen asia on väistäminen ja hiljaa oleminen. Jotta jonkun ääni voi kuulua, jonkun pitää olla hiljaa ja kuunnella. Se voi olla tosi kaunis liittolaisuuden teko.

On vaikea kuvitella mitään suurempaa tehtävää englantilaiselle naisnäyttelijälle kuin rooli kuningatar Elisabet II:na.

Netflixin suosittu sarja The Crown tekee siitä vielä haastavamman. Sunnuntaina alkavalla kolmannella tuotantokaudella kuningatar on vaihdettu, ja rooliin astuu Claire Foyn sijaan Olivia Colman. Vertailulta ei voi välttyä.

Colman on yksi Britannian rakastetuimpia näyttelijöitä, joka toi tänä vuonna kotiin parhaan naisnäyttelijän Oscarin. Sen hän sai esitettyään 1700-luvun alkuvuosina hallinnutta kuningatar Annaa kreikkalaisen Yorgos Lanthimosin omintakeisessa elokuvassa The Favourite (2018). Annan roolista on tuskin apua Elisabetin tulkitsemisessa, sillä Elisabet on elävä monarkki. Hän on hallinnut iso-Britanniaa yli 60 vuotta, ja ihmiset tietävät tarkkaan, millainen Elisabet on. Julkisuudessa.

Kaikkia Colmanin valinta ei miellyttänyt Britanniassa, vaikka näyttelijästä on jo ehtinyt tulla “kansallisaarre”.

Colman joutui erikoisen panettelun kohteeksi, kun kävi ilmi, että hän astuu The Crownin uusissa jaksoissa Elisabetin saappaisiin.

Brittilehti The Guardianin mukaan Briteissä epäiltiin, voiko Colman olla uskottava Elisabet, koska vasemmistolainen näyttelijä ei ole poliittisesti linjassa kuningattaren tehtävän kanssa. The Daily Telegraphin kolumnistin Charles Mooren mukaan Colmanilla on selkeästi “vasemmistolaiset kasvot”.

– Mitä hemmettiä se tarkoittaa? Colman ihmetteli The Guardianin jutussa.

– Naurettava väite, hän lisäsi.

"Koko maailma tietää, miltä Elisabet näyttää ja kuulostaa"

Uuden tuotantokauden jaksot sijoittuvat vuosien 1964 ja 1977 välille. Vuonna 1977 Elisabet oli ollut vallassa 25 vuotta.

Kuningattaren lisäksi myös muut keskeiset roolit on miehitetty The Crownissa uudelleen. Helena Bonham Carter on prinsessa Margaret ja Tobias Menzies prinssi Philip. Margaretin miestä näyttelee Ben Daniels.

Amerikkalainen CBS News ihmetteli, miten on mahdollista, että huippusuositun tv-sarjan pääosanesittäjät voi ylipäänsä vaihtaa.

Sarjan luojan ja käsikirjoittajan Peter Morganin mukaan se oli väistämätöntä.

Maskilla ja peruukeilla voi tehdä tv-sarjassa paljon, mutta elämänkokemusta ei voi näytellä, jos sitä ei ole.

– Elämänkokemus näkyy meissä. Sitä ei voi kopioida, Morgan kertoo CBS Newsin haastattelussa.

Kuningattaren vaihtuminen esitellään sarjassa postimerkkinä. Vanhassa on nuori kuningatar (Foy) ja uudessa Colman. Elisabet vertailee niitä.

Kuningattaren esittäminen on Colmanin mukaan aikamoinen rasti, koska koko maailma tietää, miltä Elisabet näyttää ja kuulostaa.

– Kaikilla on hänestä mielipide, mutta yritän olla ajattelematta sitä, Colman toteaa CBS Newsin haastattelussa.

Myös käsikirjoittaja painii samanlaisten ongelmien kanssa, mutta Morgan kertoo, ettei hän tiedä, mitä Englannin kuningashuoneessa ajatellaan sarjasta. Huhuja tietysti liikkuu.

– Olisi hienoa saada kuningattarelta audienssi ja kysyä, mitä hän ajattelee sarjasta, mutta sitä ei tule koskaan tapahtumaan, Morgan sanoo.

Elisabetin hevoselle etsitään "sulhasta"

Lähes 60 miljoonalla eurolla pystyyn pantu uusi tuotantokausi on kuvattu muun muassa Elstreen alueella sijaitsevilla studioilla Lontoon pohjoispuolella. Britit alkoivat tehdä siellä elokuvia viime vuosisadan alkupuolella.

Kohteeseen on rakennettu kuviteltu kopio Buckinghamin palatsin yksityisistä osista, joissa kuningasperhe liikkuu.

Uusissa jaksoissa The Crown jatkaa siitä, mihin toinen tuotantokausi johdatti katsojat: monarkian muutokseen Britanniassa.

Elisabet ja Philip seuraavat televisiosta, kun Apollo 11 laskeutuu kuuhun.

Amerikkalainen tv- ja elokuva-alan vaikutusvaltainen julkaisu Hollywood Reporter pitää sarjan uusinta tuotantokautta läpeensä onnistuneena, vaikka tarina sen mukaan kerran lässähtää.

Yhdessä jaksossa Elisabetin hevoselle etsitään “sulhasta”.

Netflixin sarja kestää todennäköisesti hyvin pienet tarinalliset kolhut, ja odotukset neljännelle tuotantokaudelle ovat jo nyt korkealla.

Silloin ruutuun astuvat Margaret Thatcher ja prinsessa Diana.

Einar Selvik kääntää päätään hieman oikealle ja katselee ulos keskisessä Norjassa sijaitsevan kotinsa ikkunasta. Ensilumi on peittänyt maan valkoiseen harsoonsa.

– Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvin kauniilta.

Selvikin palmikoitu parta ulottuu rintakehään saakka, vasemmassa kädessä vilahtelee riimutatuointi ja pyöreän kaulakorun symboliikka viittaa auringonkehrään.

Rauhallisesti puhuva ja sanansa punniten valitseva Selvik voisi olla hahmo, joka on ilmestynyt hieman pehmeän ja rakeisen videokuvan sisälle kaukaa menneisyydestä, tuhannen vuoden takaa. Ja samaa voisi sanoa hänen yhtyeensä, Wardrunan musiikista. Tai ei ihan.

– Wardruna ei ole mikään antikvariaatti tai vanhojen traditioiden suora kopio. Jos tekisin musiikkia museoita tai väitöskirjoja varten, toimisin toisella tavalla. Tämän takia musiikkimme äänimaailma on hyvin moderni, mutta käyttämämme tekniikat ovat muinaisia. Juuri tämänkaltainen tasapaino on minulle tärkeää. Joskus autenttisuus voi olla myös rajoittava tekijä.

Riimujen ja suurten kysymysten äärellä

Vuonna 2003 perustettu Wardruna on ollut jo useamman vuoden ajan muinaisskandinaavisen musiikkiperinteen tärkeimpiä sanansaattajia. Yhtyeen soitinarsenaali käsittää useita primitiivisiä instrumentteja pukinsarvista tehdyistä torvista peurannahkaisiin rumpuihin ja jouhikkoihin.

Myös yhtyeen käsittelemä tematiikka sukeltaa historian alkuhämäriin. Vuosina 2009 - 2016 julkaistun Runaljod-albumitrilogian tarinat pohjautuvat riimukirjoituksiin, joita lauletaan ikivanhoilla germaanisilla kielillä.

– Pidän riimuista, koska niissä esitetään kysymyksiä, jotka ovat mytologioiden ja filosofisten pohdintojen tapaan ajattomia ja universaaleja. Kyse on ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen, luontoon sekä johonkin suurempaan voimaan, oli se sitten jumala, jumalatar tai jonkinlainen energiamuoto.

Einar Selvikin mukaan riimut ja muinaisskandinaavinen perinne resonoivat hänen kanssaan samaa harmonista, värähtelevää ja läikehtivää aallonpituutta.

– Vanhoista traditioista löytyy valtavasti asioita – olivat ne sitten taidetta, viisautta tai mytologiaa – jotka koen relevanteiksi myös nykypäivänä. Juuri siksi ne resonoivat kanssani. Moni asia, kuten esimerkiksi suhteemme luontoon, on toki ajan myötä muuttunut. Nykyihminen on irrottautunut luonnosta ja romantisoi sitä, kun taas ikivanhat animistiset näkemykset olivat hyvin erilaisia.

Wardrunan musiikillinen konsepti on Selvikin mukaan vaatinut ja vaatii edelleen paljon tutkimustyötä. Soittimien historiasta on tiedettävä mahdollisimman paljon ja lisäksi on opiskeltava kieliin ja etnomusikologiaan liittyviä asioita.

– Olen aina sanonut, että puuhun ei voi kiivetä, jos sillä ei ole juuria. Minulle on hyvin tärkeää seistä vakaalla tiedollisella pohjalla, ennen kuin siirryn luovuuden intuitiivisempia prosesseja kohti. Materiaali jota hyödynnämme on hyvin hajanaista ja sirpaleista. Tavallaan kyse on jättimäisen palapelin kokoamisesta.

Ennen Wardrunaa Selvik toimi Kvitrafn-nimellä rumpalina hurjamaineisessa norjalaisessa black metal -yhtyeessä Gorgorothissa, mutta muinaisskandinaavisen kulttuurin vetovoima vei lopulta voiton.

– Kyse oli valinnasta, johon kasvoin taiteilijana. Black metal on toki taidemuoto sekin, mutta Gorgorothissa soittaminen alkoi tuntua pikemminkin työluonteiselta asialta. Minulle tuli voimakas henkilökohtainen tarve tehdä jotakin ihan muuta, enkä tästä syystä voinut enää mustan metallin parissa jatkaa.

Soittaa susien kanssa

Wardrunasta löytyy myös linkkejä Suomeen. Yhtye on tehnyt kaksi musiikkivideota, Raidon (2016) ja Voluspán (2018) ohjaaja Tuukka Kosken kanssa. Voluspásta tekee poikkeuksellisen se, että kuvaustilanteessa käytettiin oikeita susia.

– Idea oli sen verran hullu, että aika monet lahjakkaat ihmiset halusivat olla tuotannossa mukana – ei ole mitenkään jokapäiväistä, että olet viiden päivän ajan susilauman ympäröimänä. Upea kokemushan se oli. Suunnittelemme Tuukan kanssa jo seuraavaa videota.

Selvik on myös hyvin kiinnostunut Kalevalasta ja suomalaisesta mytologiasta.

– Suomessa on pidetty lauluperinteitä yllä paljon pidempään kuin esimerkiksi meillä Norjassa, eikä vaikutteita ole juuri otettu muualta Euroopasta, kuten kotimaassani.

– Kalevalan tutkiminen on ollut tärkeää paitsi inspiraation, myös omien traditioidemme ymmärtämiseksi – vanhojen perinteiden tyylien ja tyyppien matriisissa on paljon samankaltaisuuksia.

Voluspán skaldi-version äänimaailmaa dominoi männystä valmistettu norjalainen muinaiskielisoitin kraviklyyra, jonka sointi kuulostaa kanteleelta.

– Kumpaakin voi soittaa samalla tekniikalla ja mielestäni ne ovat syntyneet samasta perinteestä, mutta eriytyneet jossakin vaiheessa omiksi instrumenteiksiin. Kraviklyyra soveltuu hyvin laulun säestämiseen, joten käytän sitä nykyisin paljon.

Natsi-Saksan raskas varjo

Wardruna on saanut hitaasti mutta varmasti sekä kotimaassaan että muualla maailmassa kiitosta ja näkyvyyttä, mutta Einar Selvikin mukaan norjalaiset eivät osaa oikein vieläkään arvostaa riittävästi omaa kulttuuriperintöään ja historiaansa. Yhtenä syynä taustalla on väijynyt Natsi-Saksan silmäätekevien kiinnostus riimuihin ja viikinkisymboliikkaan.

– Toisen maailmansodan jälkeen sekä teatteri, runous että taide eivät pitkiin aikoihin käsitelleet muinaisskandinaavista perinnettä missään muodossa ja sen parissa työskentely on ollut hyvin vaikeaa ja ongelmallista juuri natsileiman takia. Sinun on pitänyt jatkuvasti puolustella itseäsi ja todistaa, ettet ole mikään poliittinen ääriajattelija, Selvik huokaa.

Tällä hetkellä norjalaiset ovat kuitenkin vähitellen ryhtyneet ottamaan perinteitään ja historiaansa takaisin.

– Nyt tilanne on toinen: kaikkialla maailmassa herännyt kiinnostus historiaamme kohtaan on pakottanut myös norjalaiset ohittamaan nämä niin sanotut natsijutut. Kyse ei ole enää pelkästä alakulttuurisesta ilmiöstä, vaan esimerkiksi turismin takia museot keskittyvät tällaiseen aihepiiriin yhä enemmän ja yhä terveemmällä tavalla.

Selvikin mukaan tosin monet muinaisskandinaaviseen kulttuuriin liittyvät asiat esitetään edelleen yksinkertaistettuina stereotypioina.

– Nyansseja ei välttämättä löydy kovin runsaasti, jos jotakin aikakautta tarkastellaan pelkästään brittiläisestä tai kristillisestä näkökulmasta – tai keskiaikaisten munkkien silmin. Välillä olen jopa pohtinut, että viikinki-sanan käyttäminen pitäisi lopettaa kokonaan, koska se on niin kapea-alainen ja ladattu niin täyteen yleistyksiä.

– Viikinki-termi leimaa kokonaisen tuhansien vuosien aikana kehittyneen kulttuurin, vaikka se edustaakin pohjimmiltaan lyhyttä periodia ja tekoja, joihin osallistui vain pieni osa yhteisöä.

Toisaalta Wardruna on suurelle yleisölle tuttu nimenomaan HBO:n Vikings-sarjasta, johon yhtye on tehnyt musiikkia ja jossa Selvikillä on ollut myös pieni sivurooli.

– No, Vikings-sarjassa skandinaavit ovat pukeutuneet mustiin ja ruskeisiin vaatteisiin ja he ovat likaisia. Briteillä taas on värikkäitä pukuja ja jalokiviä ja he ovat siistejä ja puhtaita. Todennäköisesti skandinaavit olivat kuitenkin noihin aikoihin Euroopan siisteintä kansaa. He olivat turhamaisia, pitivät koristautumisesta ja heitä voisi kutsua oman aikansa hipstereiksi.

Kun aurinko katoaa horisonttiin

Einar Selvikin maailmankatsomus tulee hyvin esille esimerkiksi Solringen-laulussa, jossa aurinko herää aamulla, paistaa sitten kirkkaasti taivaalla ja pakenee, katoaa lopulta horisontin pimentoihin. Samalla auringon kiertokulku heijastuu kaikkeen ympäröivään: jumaliin, susiin, korppeihin, kasveihin ja luonnosta riippuvaiseen ihmiseen.

– Muinainen käsitys maailmasta ei ollut lineaarinen, vaan kehämäinen. Tämä on mielestäni monellakin tavalla loogista ja sitä näkee jo päivänkierrossa. Päivä nousee, kehittyy, kuolee ja herää taas kuolleista.

Selvikin mukaan auringonkehrän idea on yksi Wardrunan musiikin punaisista langoista ja kehämäisyys tulee esille myös useissa vanhoissa myyteissä.

– Puolet kehästä on elämää, toinen puoli kuolemaa ja Solringen kertoo juuri tätä tarinaa. Pohjimmiltaan kyse on tasapainosta, jota tarvitaan, jotta elämää yleensä olisi. Jonkun pitää kuolla, jotta joku voisi elää – antaakseen elämää seuraavalla viljasadolle, puulle tai ihmiselle. Ja joskus jonkun pitää kuolla, jotta voisi itse myöhemmin herätä henkiin kuolleista.

Wardruna ja Selvik liitetään usein animismiin ja uuspakanalliseen aasainuskoon, joka pohjautuu muinaisskandinaaviseen mytologiaan. Selvik haluaa painottaa, ettei hänen kohdallaan kyse ole kiveen kirjoitetuista opeista tai uskonnon harjoittamisesta perinteisten kaavojen mukaan, vaan pikemminkin totuuden etsimisestä.

– Omalla kohdallani kyse on henkilökohtaisesta kasvusta, johon kuuluvat luonnon ja ympäristön kunnioittaminen ja sen myöntäminen, että olet osa jotakin suurempaa voimaa. Kaikki tämä on löydettävissä Wardrunan musiikista, lyriikoista ja esityksistämme.

Puoli tuntia kestänyt haastattelu päättyy. Videoyhteys katkeaa ja jäljelle jää pelkkää mustaa. Aurinko on kadonnut horisontin taakse. Huomenna se nousee uudestaan taivaalle.

Peleissä kiusaaminen ja huono käytös liittyvät usein kilpailutilanteeseen. Jonkun pinna palaa ja siitä se alkaa.

– Netissä ja peleissä kiusaaminen on harmittavan helppoa, koska siellä ollaan usein nimimerkkien takana. Kun et toimi omalla nimelläsi tai persoonallasi, negatiiviseen huuteluun on helpompi lähteä mukaan.

– Kun pelit ovat todella kilpailullisia ja erät ja ratkaisut tiukkoja, voi turhautuminen tilanteisiin ja häviöön aiheuttaa reaktioita, jotka saattavat purkautua negatiivisena kommunikaationa, HAVU Gamingin toimitusjohtaja Lasse Salminen toteaa.

Pelimaailmaan kuuluvat oleellisena osana myös meemit ja trollaaminen. Salmisen mukaan kiusaamisen ja trollaamisen rajaa on toisinaan vaikeaa vetää ja se on yksilökohtaista.

– Pelikiusaaminen on ongelma, mutta joskus sitä saatetaan ilmiönä liioitella ja kiusaamisen ja trollaamisen käsitteet sotketaan toisiinsa.

GameXpossa vieraileva Tuukka Suurnäkki ei ole itse joutunut kiusaamisen kohteeksi, mutta on kyllä huomannut ja kuullut, että sitä pelimaailmassa esiintyy.

– Kiusaajien käyttämät sanat ja termit ovat toisinaan sen verran painokelvottomia, ettei niitä voi tässä yhteydessä kertoa. Miedoimmasta päästä ovat kommentit joissa todetaan, että olet huono pelaaja ja että sinun kannattaisi lopettaa pelaaminen kokonaan.

– Ei tällainen ole hyväksyttävää, se pilaa pelaamisen koko idean. Hyvin monelle pelaaminen on juuri se paikka, jossa saa toteuttaa itseään rauhassa, Suurnäkki sanoo.

Lähinnä Minecraftia ja Fortnitea pelaava Morris Ikäheimo ei ole kokenut kiusaamista eikä myöskään tunne ketään, jota olisi pelaamisen tiimoilta kiusattu.

– Tiedän, että kiusaamiseen voi kuulua esimerkiksi toisen haukkumista tai toisen tavaroiden viemistä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että sinusta ei pidä kukaan.

Naisia saatetaan pelimaailmassa vähätellä

Videopelaaminen on edelleen miesvaltainen ala, jossa etenkin räiskintäpelejä pelaavat naiset kokevat toisinaan vähättelyä. Tällaista on todistanut PUBGia eli PlayerUnknown's Battlegroundsia pelaava Laine Bruce.

– Hirveän negatiivista kiusaamista en ole henkilökohtaisesti kokenut, mutta naispelaajien aliarvioimista on kyllä tullut vastaan. Yhdeksänkymmentä prosenttia pelaajista on miehiä, joten piikittelyä joutuu toisinaan kuuntelemaan. Sanotaan, että sä olet nainen, sä et osaa ampua.

Brucen mukaan pelimaailmassa on ongelmallista muun muassa se, ettei pelikavereita osata aina kannustaa.

– Jos et pärjää jossakin pelissä, sinua ei rohkaista kokeilemaan uudelleen, vaan painetaan negatiiviseen sävyyn entistä alemmas.

Huonoa ilmapiiriä ympärilleen jakavien toxic-pelaajien toimintaan Bruce on kehittänyt omat selviytymiskeinonsa.

– Yleensä reagoin niin, että tämähän on vain peliä, koska saatan joskus itsekin suutahtaa. Ehkä sanon, etten välttämättä halua pelata kanssasi, jos asenteesi on tuollainen. En myöskään halua katsoa striimejä, joissa ilmapiiri on huono. Itse en tahdo toimia pelimaailmassa negatiivisella asenteella.

Peleissä tapahtuvaan kiusaamiseen ja huonoon käyttäytymiseen on jo puututtu peliyhtiöiden taholta. Kiusaamisesta on esimerkiksi mahdollista raportoida.

– Pelien kehittäjät voisivat tuoda lisää henkilökuntaa seuraamaan ja käymään läpi raportteja, joita pelaajat tekevät häiriökäyttäytymisestä. Meillä on myös mahdollisuus näyttää tuleville nuorille kilpapelaajille, millaista käytöksen tulisi olla ja kuinka empaattisuutta voisi tuoda lisää mukaan pelaamiseen, HAVU Gamingin Lasse Salminen summaa.

Menneiden aikojen ihmisten elintapojen ja ajatusmaailman tutkiminen osoittaa aina vain enemmän, miten outoja me nykyajan ihmiset olemme ja miten vinoutunut meidän luonto- ja eläinsuhteemme on, sanoo arkeologi Kristiina Mannermaa.

– Meillä on kauhean selvät rajat. Olemme sitoutuneet ajattelemaan tietyllä tavalla eläimistä ja ei-ihmisistä ylipäätään, hän sanoo.

Mannermaa on Helsingin yliopiston tutkija. Hän johtaa projektia, jossa selvitetään bioarkeologian keinoin, millainen täällä meidän nurkillamme – Äänisen saarella – mesoliittisella kivikaudella eläneiden ihmisten maailmankuva oli ja miten he suhtautuivat eläimiin.

Mannermaa on työssään erikoistunut osteologiaan eli luiden tutkimukseen, ja häntä kiinnostavat ennen muuta nuo ihmisten ja eläinten suhteet erityisesti kivikaudella.

Kalkkikiviympäristö suojeli luita

Suomessa tai Venäjän Karjalassa ei juuri ole säästynyt kivikauden eloperäistä ainesta. Siihen maaperämme on liian hapan.

Olenij Ostrov eli Peurasaari on poikkeus. Sen kalmisto antaa ainutlaatuisen tilaisuuden katsoa yli kahdeksan vuosituhannen taakse, sillä osa saaresta on kalkkikiveä. Otollinen mikroympäristö on suojellut ihmisten ja eläinten luita ja luisia hautaesineitä.

Saari on koko nimeltään Eteläinen Peurasaari, ja siitä on saanut nimensä myös suunnitteilla oleva kirja, Eteläisen Peurasaaren tarinoita. Siinä on määrä kertoa valikoidusti Peurasaareen haudattujen ihmisten elämästä ja kuolemasta.

Mannermaa toivoo, että yleistajuinen kirja pystytään jättämään kustantajalle lähivuosina, mutta jo nyt tutkijalla on paljon kerrottavaa Koneen säätiön rahoittamasta projektista, joka alkoi runsaat kaksi vuotta sitten.

Peurasaari on ikkuna myös Suomeen

Äänisen pienessä saaressa sijaitsee Euroopan suurin mesoliittinen kalmisto. 80 vuotta sitten tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa pystyttiin tutkimaan 177 hautaa. Alkuperäisestä määrästä ei ole tietoa, sillä paikka oli jo osittain tuhoutunut kalkkikivikaivoksen ja sitä edeltäneen hiekannoston vuoksi.

Poikkeuksellista kalmistossa on myös se, miten tavattoman hyvin orgaaninen aines on säilynyt. Syy on sama, jonka tavoittelun ansiosta kalmisto löytyi ja jonka takia osa haudoista ehdittiin myllertää ennen tutkimuksia: kalkkikivi.

Suomestakin tunnetaan kivikautisia kalmistoja, mutta hapan maaperä on hävittänyt niistä kaiken eloperäisen. Peurasaari on kurkistusikkuna myös Suomen kivikauteen.

– Suomi ja koko Karjala kuuluvat samaan kivikautiseen kulttuuripiiriin. Peurasaari on ainutlaatuinen tilaisuus suomalaiselle tutkijalle päästä käsiksi näin hienoon materiaaliin, sanoo arkeologi Kristiina Mannermaa.

Kivikaudella ei ollut valtioiden rajoja säätelemässä sitä, missä ihmiset elivät ja liikkuivat.

– Meillä on todennäköisesti ollut ihan samantyyppistä aineistoa täällä. Se ei vain ole säilynyt.

Eläinten hampaat päätyivät koruiksi

Keitä Peurasaaren vainajat olivat? Mistä he tulivat? Miksi heidät on haudattu Peurasaareen, vaikka siellä ei asuttu? Minkälaista väestöä he yhteisössään edustivat? Ketkä heistä olivat sukua keskenään – vai oliko kukaan?

Jotta näihin kysymyksiin saadaan vastauksia, kalmistoa on tutkittava kokonaisuutena eli myös eläinten ja niiden luusta tehtyjen esineiden historiaa, sanoo Kristiina Mannermaa.

Peurasaaren haudoista löytyneistä esineistä suurin osa on hammaskoruja, riipuksia.

– Hirvenhammaskoruja, karhunhammaskoruja, majavanhammaskoruja, Mannermaa luettelee.

Vainajien mukaan pantiin myös työkaluja, harppuunoita ja muita pyyntivälineitä sekä pienoisveistoksia. Kahdesta haudasta on löytynyt hirvenpääsauva.

Löydöissä on paljon esinetyyppejä, joita ei muualta tunneta, kuten jotkin piistä tehdyt nuolenkärkityypit, Mannermaa kertoo.

Perustutkimuksen lisäksi joistakin esineistä on jo tutkittu käyttöjälkiä ja valmistustekniikoita. Muutamista haudoista on selvitetty, miksi juuri niissä on tietynlaisia esineitä.

Ihmisten ruokavaliota puolestaan on tutkittu luiden hiili- ja typpi-isotoopeista. Ne osoittavat selvästi, että he söivät lähinnä makean veden kalaa, kertoo Mannermaa.

Hampaan kiilteeseen tallentuu synnyinseutu

Hyvässä käynnissä on myös luiden stabiilien isotooppien tunnistus, Kristiina Mannermaa kertoo.

Noissa tutkimuksissa selvitetään hapen ja strontiumin isotooppien avulla ihmisten ja eläinten syntypaikkaa ja liikkumista.

Tutkimusta varten otetaan näyte hampaan kiilteestä. Siihen tallentuvat kasvuiän juomavedestä asuinalueen kallioperän isotooppiarvot, ja ne ovat tutkittavissa kiilteestä vielä vanhanakin.

Niiden ansiosta voidaan periaatteessa selvittää, ovatko ihmiset syntyneet siellä, missä ovat kuolleet. Laajemmin voidaan myös ryhtyä jäljittämään, mistä he ovat tulleet, elleivät ole paikallisia.

– Se on tulosten tulkintaa, ei mikään yksiselitteinen metodi, mutta antaa paljon uutta tietoa, Mannermaa sanoo.

Museon maanäytepusseissa piilee ties mitä

Peurasaaren strontiumtutkimuksessa ihmis- ja hirvenluiden arvoja on vertailtu Äänisen kalojen ja sen saarten kotiloiden arvoihin.

Tulosten mukaan ihmisten joukossa on niitä, jotka ovat kasvuiässä syöneen Äänisen tarjoamaa ravintoa, mutta monet ovat peräisin jostakin muualta. Lisävalaistusta on luvassa happi-isotooppitutkimuksista.

Vaikka Peurasaaden kaivaukset tehtiin kauan sitten, haudoista on tallessa hienoja maanäytteitä, kertoo Kristiina Mannermaa.

– Aiomme tutkia ne kaikki ja katsoa, mitä uusia juttuja niistä löytyy.

Peurasaaren löydöt ovat valtaosin Pietari Suuren antropologisessa ja etnografisessa museossa Kunstkamerassa Pietarissa.

– Siellä on isoissa paperipusseissa ja kääröissä punamultanäytteitä, ja jokaisessa lukee haudan numero. Uskon, että niissä voi tulla vastaan vaikka mitä, Mannermaa sanoo.

Hän ennustaa, että ennen pitkää näytteistä aletaan tutkia myös sitä, millaisia kasveja Peurasaaressa oli mesoliittisella ajalla ja miten ihmiset hyödynsivät niitä.

ZOOMS tunnistaa eläimen millin luunpalasesta

Osteologi pystyy tunnistamaan ehjien ja vähän työstettyjen esineiden alkuperän usein jo luun rakenteen perusteella. Jos esine on iso, sekin rajaa eläinlajien määrää. Mutta paljon on niitäkin kauttaaltaan työstettyjä esineitä, joiden tunnistamiseen tarvitaan muita konsteja.

Esimerkkinä Mannermaa mainitsee esineen, jonka käyttötarkoitusta hän ei tiedä. Jonkinlainen piikki se on, mutta kärki on hajonnut ja esine on muutenkin kappaleina. Sisäosa on kuitenkin ehjä.

– Sen solujen koon ja muodon sekä sisäosan ja reunan suhteen ja vaihettumisen perusteella pystyn määrittelemään, että luu on hirvensarvea. Peuraeläinten sarvet ovat tunnistettavissa toisistaan, jos sisäosaa on jäljellä riittävästi.

Ellei tämäkään keino toimi, avuksi tulee ZOOMS-menetelmä, joka perustuu massaspektrometriaan eli orgaanisten yhdisteiden tunnistamiseen ja niiden pitoisuuksien määrittämiseen.

– Luuaineksesta tunnistetaan peptidejä eli aminohappoja. Menetelmä on nopea ja edullinen, ja siihen tarvitaan aivan minimaalinen määrä luuta. Millin kokoinen pala yleensä riittää, Mannermaa kertoo.

DNA-tunnistus olisi vielä parempi, hän myöntää. ZOOMS ei aina pysty erottamaan lajeja, jotka ovat lähellä toisiaan. Aika usein tuloksena on vain "peuraeläin" tai "nautaeläin". DNA-analyysiin tarvitaan kuitenkin iso määrä luuta, eikä esineistä tietenkään voi ottaa suurta palasta, saati rikkoa ehjää esinettä.

Kun hampaat eivät riittäneet, nikerrettiin jäljitelmiä

Britanniaan Yorkin yliopistoon ZOOMS-tutkimuksiin lähetettyjen sadan näytteen ensimmäisen erän tulokset saatiin tässä kuussa. Niissä oli yllätyksiä.

Sellainen ei ollut hirvenluu, josta oli tehty muun muassa haudan 102 litteät, huonokuntoiset esineet, mahdolliset riipukset. Mannermaan ennakko-oletus olikin, että juuri hirvenluu osoittautuisi yleisimmäksi raaka-aineeksi.

Hirvenluuta tai -sarvea ovat niin ikään siksak-kuvioitu esine – keihään varren tai kärjen kappale, arvelee Mannermaa – sekä pieni riipus, joka hänen teoriansa mukaan on luinen jäljitelmä majavanhampaasta.

– Hampaita ei ollut riittävästi, joten he jatkoivat koristeluja luusta tehdyillä imitaatioilla, hän selittää.

Alkuperäinen hypoteesi oli, että jäljitelmiin käytettiin luuta siitä lajista, jonka suusta hampaankin olisi pitänyt olla peräisin. "Majavanhampaan" analyysi osoitti toisin.

Pitkänmuotoinen esine, ehkä keihään- tai nuolenkärki, on ZOOMS-tutkimuksen mukaan varma nautaeläin. Kuinka kummassa? Kahdeksan vuosituhatta sitten näillä kulmilla ei tiedetä olleen sen kummemmin kesy- kuin villinautoja.

Ainoat vaihtoehdot ovat visentti tai alkuhärkä. Kumpaakaan lajia Peurasaaresta ei ole aiemmin todettu. Luu tai siitä tehty esine on ehkä tuotu muualta.

Ainokainen se ei kuitenkaan ole, sillä myös väkäsellisen nuolenkärjen kappaleen materiaali osoittautui nautaeläimen luuksi.

Koruja myös ihmisluusta?

Haudasta 68 löytynyt "karhunhammas" sotii niin ikään sitä hypoteesia vastaan, että hampaiden jäljitelmissä olisi pitäydytty saman lajin luussa.

Materiaali puolestaan voi hätkähdyttää enemmän kuin visentin tai alkuhärän luu: "hammas" on työstetty ilmeisesti ihmisen luusta.

– Meistä se tuntuu oudolta, mutta mesoliittisen ihmisen elämää tai ideologiaa ajatellen se ei ehkä olekaan ihmeellistä, Mannermaa sanoo.

Rikkinäiseen esineeseen, jonka hän tulkitsee riipuksen osaksi, ei ollut aiemmin kiinnitetty mitään huomiota, koska Peurasaaressa riittää myös kokonaisia riipuksia. Nyt ei aiota sivuuttaa rikkoontuneimpiakaan esineitä.

– Tutkimukset jatkuvat. On kiinnostavaa nähdä, mitä kaikkia lajeja löydämme ja mitä löydöt kertovat raaka-aineiden käytöstä ja teknologioista toisaalta yleisesti ja toisaalta esineissä, jotka laitettiin hautaan. Ne ovat kaksi eri kysymystä, Mannermaa korostaa.

Selitystä vailla on vielä myös kalmiston lyhyt käyttöikä. Toistaiseksi saatujen radiohiiliajoitusten perusteella Peurasaareen tuotiin vainajia vain 100–200 vuoden ajan.

Juuri tuolloin ilmastossa oli saman mittainen poikkeama. Liittyikö kalmisto tuohon äkilliseen kylmenemiseen? Sitäkin tutkijat selvittävät.

Menneisyys saa pohtimaan tätä päivää

Palataanpa jutun alkuun. Mitä arkeologi Kristiina Mannermaa mahtaa tarkoittaa sanoessaan, että toteaa työssään usein, miten vinoutunut nykyinen luonto- ja eläinsuhteemme on?

Hän vastaa, että haluaisi herättää ihmiset pohtimaan, miten monenlaisia kykyjä olemme menettäneet vuosituhansien aikana.

– Eläinten ottaminen oikeasti mukaan elämän eri vaiheisiin nousee selvästi esiin sekä hauta- että asuinpaikkalöydöissä.

Mannermaan tulkinta on, että eläimet olivat hyvin merkittäviä niin ihmisten elämässä kuin siinä, mitä he ajattelivat kuolemasta. Luonnon ja eläinten tarjoamaa hengellisyyttä ja kunnioitusta niitä kohtaan hän toivoo myös nykyelämään.

Kahdeksantuhatta vuotta sitten tehdyt esineet kertovat, ettei eläinten hyödyntäminen jokapäiväisessä elämässä tarkoittanut vain aineellista hyödyntämistä, hän täsmentää.

– Eläimet ovat meille tuote ja hyväksikäytön kohde. En sano, etteivät kivikautisetkin käyttäneet eläimiä hyväkseen, olivathan ne heidän elämänsä ehto, mutta ne olivat metsästyksen lisäksi myös palvonnan ja sukulaisuusajattelun kohde.

Hauta voi kertoa myös elämästä

Peurasaarella ei asuttu pysyvästi. Jonkin verran asumisen jälkiä on, mutta niitä on jäänyt ilmeisesti vain oleskelusta, jonka vainajien hautaaminen vaati.

Hautalöydöt kertovat siitä, mitä ajateltiin kuolemasta. Mutta kertovatko ne myös elämästä? Riippuu haudasta, vastaa Mannermaa.

Vastaus löytyy systemaattisesta tutkinnasta, hän sanoo.

– Meidän pitää tutkia kaikki aineistot, jotta voimme sanoa, miten esineet liittyvät juuri sen haudatun ihmisen elämään, vai liittyvätkö ne niiden ihmisten elämään, jotka hautasivat hänet.

Käyttöjälkien puuttuminen voi viitata siihen, että esineet on tehty haudattaviksi. Joitakin esinetyyppejä ei ehkä ole kuin haudoissa, eikä niille näytä olevan mitään arkista käyttötarkoitusta.

Jos löytö sen sijaan on käyttöesine, jollaisia löytyy myös samanaikaisilta asuinpaikoilta, sen voidaan päätellä liittyvän jokapäiväiseen elämään.

Entä lapsen haudasta löytyneet miniesineet? Ehkä tapana oli antaa lapselle mukaan aikuisten esineiden minikokoiset versiot, Mannermaa selittää arkeologien pohdintaa.

Pitkäjänteisyys palkitsee

Mannermaa ottaa yhdeksi esimerkiksi löytöjen ja löytökontekstin tutkinnasta ne Peurasaaren tavallisimmat esinelöydöt, hammaskorut.

Monessa haudassa ne ovat hyvin kuluneita, mutta joissakin käytön jälkiä ei ole juuri lainkaan tai hampaista puuttuu jopa ura, johon voisi sitoa langan tai jännenauhan.

Mannermaa kertoo kollegansa kanssa tekemästään testistä, jossa tämä pani päälleen hammaskoruista tehdyn helistinjäljitelmän ja tanssi kuusi tuntia.

– Saimme testissä täsmälleen samanlaisia jälkiä kuin joidenkin Olenij Ostrovin hautojen koruissa. Voimme siis sanoa kokeellisen arkeologian avulla, että sellaisia jälkiä tulee, kun koruja käytetään esimerkiksi tanssissa ja ne helisevät toisiaan vasten.

Mannermaa puntaroi, saiko jokainen ihminen lapsena jonkin tietyn hirvenhammashelistimen tai -korun. Ehkä niitä kertyi elämän varrella lisää. Jos hänet kuoltuaan haudattiin vaatteissa, johon nuo korut kuuluivat, hampaiden kulumisessa pitäisi näkyä eri asteita.

Haudoista löytyy siis tarinoita myös elämästä. Niiden jäljille pääseminen vaatii yksityiskohtaisia ja pitkäjänteisiä tutkimuksia ja tulkintaa, mutta tulokset voivat olla todella palkitsevia, sanoo arkeologi Kristiina Mannermaa.

Verkossa tapahtuvaan häirintään pitäisi puuttua samalla pontevuudella kuin kadulla tapahtuvaan. Näin vaatii kirjailija Elina Hirvonen.

Hän seurasi kuluneella viikolla oikeudenkäyntiä, jossa käsiteltiin toimittaja Jessikka Aroon kohdistunutta vainoa. Hirvonen ja Oula Silvennoinen seurasivat oikeudenkäyntiä sananvapausjärjestö PEN:in johtokunnan edustajina.

–Oli hätkähdyttävää huomata, että sama häirintä, joka oli oikeudenkäynnin aiheena, toistui oikeudenkäynnin aikana, ja sitä tekivät samat ihmiset, Hirvonen sanoi Ylen aamun Viimeinen sana -keskustelussa lauantaina. Voit katsoa keskustelun klikkaamalla tämän artikkelin pääkuvaa.

Käräjäoikeus on jo antanut kahdelle miehelle kovat tuomiot lukuisista rikoksista. Kumpikin on valittanut hovioikeuteen, joka jatkaa asiaa asian käsittelyä joulukuussa. Syytettyjen tukijat saivat hovioikeuden käsittelyssä käsiinsä Aron sisaren todistajanlausunnosta laaditun tallenteen ja jakoivat ivallisesti kommentoiden sitä verkossa.

–Jos minulle huudellaan Suomi-areenassa, häirikkö poistetaan paikalta. Miten tehdä tämä verkossa?, Hirvonen kysyi.

Oikeusistuinten on ymmärrettävä tarvittaessa rajoittaa oikeutta käyttää salissa sähköisiä viesti- ja tallennusvälineitä, HIrvonen on kirjoittanut aiemmin blogissaan. Yksi mahdollisuus olisi velvoittaa internetin suuryhtiöitä nykyistä tiukempaan moderointiin.

Toimittajien häirintä yleistyy

Jopa kaksi kolmasosaa journalisteista on kohdannut erilaisia solvauksia tai vihan ilmauksia etenkin verkossa, arvioi Tampereen yliopiston tutkija Ilmari Hiltunen. Väkivaltaisia uhkauksia itselle tai läheisille on saanut viidesosa. Hiltunen on toteuttanut laajan kyselyn aiheesta.

Tutkijan mukaan Jessikka Aroon kohdistuneen vainon lisäksi meneillään olevassa oikeudenkäynnissä linjataan, mitä toimittajan tulee sietää työnsä vuoksi.

–Journalistin ammatti on julkinen ammatti, mutta tässä häirintä on kohdistunut yksityishenkilöön.

Vaikuttaako ja hiljentääkö painostus journalisteja?

–Sitä sillä tavoitellaan. On toimittajia, jotka välttävät joitain aiheita, joista tietää, että ryöppy seuraa. Selvää on se, että vaikka toimittajat eivät vaikenisi, häirintä kuormittaa, Hiltunen sanoi.

–Häirintä yleistyy. Ja on huolestuttavaa, että on toimittajia jotka kohtaavat sitä usein: kuukausittain, viikoittain tai jopa päivittäin.

Journalistien lisäksi juttujen haastateltavat joutuvat entistä useammin someryöpytyksen kohteeksi. Tämä on uhka sananvapaudelle, Hiltunen sanoi.

Toimituksissa pohditaan, miten haastateltavia tavallisia ihmisiä on syytä valmistaa ja tukea julkisuudessa.

– On pelottava ajatus, että julkisuudessa puhuvat tulevaisuudessa vain ne, jotka kestävät tällaista.

Hiltunen korosti, että toimituksissa on varauduttava jo ennalta vihakampanjoihin.

–Toimittajaa ei saa työyhteisössä jättää yksin, Hirvonen taas sanoi.

Elina Hirvonen ja Ilmari Hiltunen olivat Ville Seurin ja Heli Suomisen vieraina Ylen aamun uudessa mediakriittisessä osiossa, Viimeisessä sanassa.

Lauantaisin lähetettävässä osiossa median ja viestinnän ammattilaiset purkavat viikon mediapuheenaiheen palasiksi.

Lue lisää:

Kun vihakampanja käynnistyy, toimi näin

Katso Viimeinen sana tästä:

'

Artikkelin pääkuva vaihdettu 16.11.2019 klo 12.20. Alkuperäinen kuva saattoi antaa väärän mielikuvan.

Daniel Leggat pukee ylleen virtuaalilasit, tarttuu ohjaimiin ja ryhtyy huitomaan käsillään ilmaa. Näystä tulee etäisesti mieleen kapellimestari, joka johtaa sokkona orkesteria.

Pelisuunnittelija Daniel Leggat on sukeltanut virtuaaliseen maailmaan, jota hallitsee eriväristen partikkeliefektien loppumaton virta. Samalla hänen kehonsa liikkeet tuottavat musiikkia.

Tällaiselta tuntuu, näyttää ja kuulostaa virtuaaliteknologiaan pohjautuva interaktiivinen taidekokemus Skeleton Conductor.

– Perusideana tässä on se, että kun liikutat käsiäsi, niitä träkätään eli seurataan. Käsien erilaiset asennot taas muutetaan ääniksi. Myös partikkelivirta muuttaa visuaalista muotoaan käsien liikkeiden mukaisesti.

– Kyse on taidekokemuksesta, joka antaa tunteen jonkin uuden ja erilaisen löytämisestä – ja josta voi nauttia, Alter-pelifirmassa vaikuttava Leggat kertoo.

Poikkeuksellista toimintaa myös maailman mittakaavassa

Skeleton Conductor on yksi esimerkki siitä, mitä Helsinki XR Centerin uumenissa tehdään. Alkuvuodesta perustetun hautomon tarkoituksena on kehittää ja viedä Suomessa eteenpäin laajennetun todellisuuden, kuten virtuaalitodellisuuden eli VR:n ja lisätyn todellisuuden eli AR:n teknologioita.

Keskuksen toimintaa vetävät Metropolia ammattikorkeakoulu ja kotimainen virtuaalitodellisuusyhdistys FIVR. Tällä hetkellä siellä vaikuttaa viisitoista erilaista tiimiä, joilla on työn alla niin hyötysovelluksia, pelejä kuin Skeleton Conductorin kaltaisia taideprojektejakin.

Helsinki XR Center tarjoaa tiimeille työtiloja, ohjelmistoja, laitteistoja sekä mentorointia. Tämä kaikki on alan ammattilaisille ilmaista. Keskuksen toimintatapa on kuraattori Santeri Suomisen mukaan koko maailmankin mittakaavassa poikkeuksellista.

– Tällainen ei ole tyypillistä maailmalla. Muista maista löytyy kylläkin erilaisia XR-hubeja ja hautomoja, mutta ne ovat markkinavetoisempia.

– Suomi on alle kuuden miljoonan asukkaan maa, joten meidän oma markkina-alueemme on hyvin pieni. Murtautuminen kansainvälisille markkinoille on tärkeää ja on hyvä, että alan sisäisen ekosysteemin kehittymistä tuetaan julkisin varoin, Suominen toteaa.

Kun kirjallisuus ja lisätty todellisuus kohtaavat

Helsinki XR Centerissä toteutetaan myös varsin kulttuurivetoisia virtuaaliprojekteja. Harhama Games esimerkiksi työstää parhaillaan sijaintipohjaista lisätyn todellisuuden Last Days of Algoth -peliä, jonka keskiössä seikkailee kirjailija Algot(h) Untola eli Maiju Lassila.

– Pelissä kerrotaan vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista ja monenlaisissa rooleissa toimineen Untolan viimeisistä vaiheista. Peli sijoittuu kymmeneen eri paikkaan Helsingissä, Harhama Gamesin perustaja Miia Seppänen kertoo.

Kirjallisuusteema on Harhama Gamesin uuden pelin kohdalla luonteva ratkaisu – käsikirjoittajana kun toimii runoilija Lea Kalenius.

– Mielestäni kirjallisuusala voisi tulevaisuudessa hyödyntää enemmän tämänkaltaista teknologiaa. Lisättyä todellisuutta ei tähän mennessä ole Suomessa juuri kirjallisuuteen yhdistetty, Kalenius pohtii.

Sekä Kalenius että Seppänen ovat sitä mieltä, että Helsinki XR Centerin kaltaiset paikat ovat alan ammattilaisille enemmän kuin tervetulleita.

– Laajennettua todellisuutta hyödyntävien pelien tekeminen ei ole vielä etabloitunutta ja samalla kun niitä tehdään, kehitetään koko genreä. Aloitteleville yrityksille on todella tärkeää, että tarjolla on tiloja, sparrausta sekä mentorointiryhmiä, Seppänen toteaa.

Myös Critical Charmin A Giant Problem -peliä on kehitetty Helsinki XR Centerin tiloissa.

– Kyse on ensimmäisestä tuotantoon asti päässeestä pelistämme. Meidän fokuksessamme ovat tällä hetkellä virtuaalitodellisuuden lisäksi perheystävällinen, fyysiseen kokemukseen perustuva pelityyppi. Minusta VR on uskomattoman siisti juttu ja se on tulevaisuutta, Critical Charmin toimitusjohtaja Marjo Sutinen kertoo.

Kaipaako Suomi alan valtiollista strategiaa?

Helsinki XR Centerin showroomissa voi myös kokeilla interaktiivista hassutteluseinää, joka hyödyntää liiketunnistinkameraa. Laajennettu todellisuus löi alunperin itsensä läpi viihdemaailmassa, mutta sille on alettu keksiä myös yhä käytännönläheisempiä ja hyötynäkökohtia korostavia käyttötapoja.

– Nykyään lisättyä todellisuutta käytetään vaikkapa maanmittauksessa tai tehtaiden ohjeistuksissa. Käyttötarkoituksista on muodostunut konkreettisempia, enää ei luoteta pelkästään pieniin asioihin, joista sai hienon mutta hetkellisen elämyksen, pääkehittäjä Ila Ristola Radical Rabbitista sanoo.

Juuri nyt Radical Rabbit on toteuttamassa Ylelle puheentunnistusta hyödyntävää interaktiivista kieltenopetusjärjestelmää. Systeemin ideana on, että kieltenopiskelija etenee tarinassa puheen avulla, ja 2D-videokuva reagoi tämän vastauksiin, jolloin tapahtuu oppimista. Projekti julkistetaan ensi vuoden alkupuolella.

Tällä hetkellä esimerkiksi Kiinalla on virallinen valtiollinen strategia laajennetun todellisuuden teknologioiden suhteen. Pitäisikö Suomella sitten olla jotakin vastaavaa?

– En ole sitä mieltä, että Suomen tai Euroopan maiden pitäisi kehittää samanlainen strategia kuin Kiinalla, mutta jonkinlainen suuri suunnitelma olisi hyvä olla olemassa, Santeri Suominen pohtii.

Suomisen mukaan laajennetun todellisuuden teknologioiden kohdalla kyse on isoista eettisistä ja sosiaalisista, tulevaisuuden yhteiskuntaan vaikuttavista asioista, joihin Suomessa onneksi suhtaudutaan vakavasti.

– Meidän pitää etsiä vastauksia näihin kysymyksiin ja mitä enemmän voimme tätä alaa etukäteen suunnitella, sen parempi. Skenaariona voi olla, että löydämme itsemme tilanteesta, jossa Yhdysvalloista ja Kiinasta käsin toimivat kansainväliset teknologiajätit dominoivat markkinoita, eikä ihmisillä ole enää mahdollisuutta vaikuttaa asioihin.

– Toiveenani on, että subjekteista tulee agentteja – että ihmisten toimijuus tarjoaa vaikutusmahdollisuuksia näihin teknologioihin, Suominen summaa.