Assimilaatiopolitiikan historia Suomessa. Suomalaisuuden käsitteen laajentaminen ja valkoisen oletuksen purkaminen taiteen ja tutkimuksen kentällä. Saavutettavuuden kysymykset suhteessa pääaineeseen.

Siinä muutama aihe, joita ei joidenkin suomalaisten taideopiskelijoiden mielestä käsitellä riittävästi suomalaisissa taidealan korkeakouluissa.

1306 entistä ja nykyistä taidealan opiskelijaa vaatii Antirasistiset strategiat osaksi opetussuunnitelmaa -adressissa oppilaitoksiaan puuttumaan rakenteelliseen rasismiin.

Allekirjoittajat ovat Taideyliopistosta, Aalto ARTSista, Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmasta, Turun taideakatemiasta, Tampereen ammattikorkeakoulun musiikin ja media-alan tutkinto-ohjelmasta, Savonia-ammattikorkeakoulun tanssinopettajan tutkinto-ohjelmasta sekä Lahdessa ja Lappeenrannassa toimivan LAB-ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutista. Yhteensä näissä oppilaitoksissa opiskelee yli 6000 opiskelijaa.

Adressin taustalla vaikuttavat Black Lives Matter -kansalaisliike ja yhdenvertaisuusvaltuutetun kesäkuussa julkaisema selvitys afrikkalaistaustaisten henkilöiden kokemasta syrjinnästä. Erityisesti adressissa vaaditaan toimia rakenteellisen rasismin kitkemiseksi sekä oppisisällöistä että oppilaitosten rakenteista, esimerkiksi sisäänpääsyvaatimuksista.

(Rakenteellisella rasismilla tarkoitetaan yhteiskunnan rakenteisiin, kuten lakeihin, kulttuuriin ja käytäntöihin sisältyvää syrjintää.)

Lisäksi opiskelijat antavat oppilaitoksilleen toimenpidesuosituksia siitä, miten kurssisisältöjä tulisi muuttaa, jotta ne vastaisivat paremmin antirastisia tavoitteita.

Oppilaitoksissa ehdotuksiin suhtaudutaan kannustavasti, muttei kritiikittömästi.

Taideyliopiston rehtori: Tärkeää, että meitä haastetaan toimimaan paremmin

Taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki kertoo, että opiskelijoiden adressi saavutti yliopiston kesäkuun lopussa.

– Emme juuri lomien kynnyksellä ehtineet yliopiston johdossa vielä syvällisemmin käsitellä adressin monia sisältökysymyksiä.

Perkiömäen mukaan yliopisto aikoo palata asiaan lomien jälkeen elokuussa. Silloin opiskelijoille on Perkiömäen mukaan luvattu kertoa, millaisiin toimiin Taideyliopisto ryhtyy "syrjivien rakenteiden tunnistamiseksi ja ehkäisemiseksi yliopistossamme ja laajemmin yhteiskunnassa". Vielä päätöksiä ei kuitenkaan ole tehty.

Perkiömäen mukaan opiskelijoilta tulee adresseja muutaman kerran vuodessa. Ne käsittelevät usein arkisempia käytännön kysymyksiä, kuten ruokalan vegaanista tarjontaa.

Tähän adressiin päätettiin Perkiömäen mukaan tarttua muun muassa Yhdysvaltain tapahtumien herättämän keskustelun takia. Hän pitää myös tervetulleena, että Taideyliopistoa haastetaan toimimaan paremmin antirasismin edistämiseksi.

Emme juuri lomien kynnyksellä ehtineet yliopiston johdossa vielä syvällisemmin käsitellä adressin monia sisältökysymyksiä. Jari Perkiömäki

Opetukseen antirasistiset tavoitteet eivät kuitenkaan päädy helposti. Se johtuu siitä, että opetussuunnitelmien uudistaminen on hidasta, ja uuden opetussuunnitelman käyttöön ottaminen voi viedä vuosia.

Ensi vuonna voimaan tulevassa yliopiston strategiassa yhdenvertaisuuskysymykset ovat yhtä kaikki läsnä.

Yhdeksi vuoteen 2030 asti voimassa olevan strategian kuudesta "kärjestä" nimettiin hyvinvoiva ja syrjinnästä vapaa työyhteisö. Lisäksi strategiassa linjataan, että vuonna 2013 Taideyliopistoksi yhdistyneet Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia ja Teatterikorkeakoulu aloittavat yhteisen opetussuunnitelmatyön.

Uudet opetussuunnitelmat voisivat kokonaisuudessaan olla käytössä noin kolmen vuoden kuluttua. Pienempiä muutoksia, kuten uusia kursseja, on mahdollista saattaa voimaan nopeammin.

Savonian lehtori: Paljon avoimia kysymyksiä

Savonia-ammattikorkeakoulun tanssinopettaja- ja taidepedagogiikka-koulutusten vastaava lehtori Eeri Pihlajakari sai adressin niin ikään juhannuksen tienoilla. Savoniassa opiskelee tanssinopettajaksi noin 70 henkilöä.

Pihlajakari pitää aloitetta tärkeänä ja kertoo, että adressin sisällöstä aiotaan keskustella lomien jälkeen. Savonian opetussuunnitelma kaipaa hänestä monenlaista uudistamista.

Esimerkiksi opetussuunnitelman taidehistorian taidekäsitys on hyvin länsimainen. Se perustuu antiikin perinteistä ammentavaan länsimaiseen taidekäsitykseen.

– Onhan se tietenkin fakta että jos oppilaitoksessa opetetaan klassista balettia niin silloin siinä on länsimainen perimä taustalla, Pihlajakari toteaa.

Adressi herätti hänessä myös paljon kysymyksiä. Monet taiteen alan koulutuksesta vastaavat tahot jäivät hänestä ulkopuolelle.

– Jos tällaista strategiaa lähdetään tekemään, miksi se koskisi vain tanssia? Miksei musiikkia, miksei muotoilua? Se oli minusta vähän pikaisesti kyhätty.

Pihlajakari sanoo tiedustelleensa asiaa adressin toimittaneelta opiskelijalta. Tämä kutsuttiin myös osallistumaan koulun opetussuunnitelmatyöryhmään.

Jos tällaista strategiaa lähdetään tekemään, miksi se koskisi vain tanssia? Miksei musiikkia, miksei muotoilua? Se oli minusta vähän pikaisesti kyhätty. Eeri Pihlajakari

Savonian tanssinopettajakoulutuksessa on noin 70 opiskelijaa. He opiskelevat esimerkiksi nyky- ja jazztanssia sekä balettia.

Pihlajakari myös muistuttaa, että opetussuunnitelmien uudistaminen on raskas ja hidas prosessi. Lisäksi on otettava huomioon se, etteivät kaikki tärkeätkään asiat yksinkertaisesti mahdu opetussuunnitelmaan.

Siksi huomiota on hänen mukaansa kiinnitettävä opetuksen toteutussuunnitelmaan.

Savonia kouluttaa tanssinopettajia, joten pedagogiikalla on opinnoissa iso merkitys. Pihlajakarin mukaan pedagogiikka on menossa jatkuvasti inklusiivisempaan suuntaan, jossa ihmisten erilaiset taustat ja tarpeet huomioidaan entistä paremmin. Tämä näkökulma korostuu Pihlajakarin mukaan erityisesti ylemmässä ammattikorkeakoulututkinnossa.

– Adressin kirjoittaneet eivät ehkä ole tunnistaneet sitä hidasta muutosta joka opetussuunnitelmassa ja ylipäätään pedagogiikassa tapahtuu.

Teatterityön professori: Emme ole ideologeja

Antirasistinen adressi osoitettiin myös Tampereen yliopiston teatterityön professorille Pauliina Hulkolle. Hän kertoo olevansa adressin teemoista samaa mieltä ja pitävänsä hienona asiana sitä, että ongelmakohtia on tuotu esiin.

– Kun opiskelijat alkavat tällaista vaatia, niin siitähän saa kouluttajana olla vain ylpeä.

Teatterityön koulutusohjelmassa opiskelee noin 30 opiskelijaa.

Kun opiskelijat alkavat tällaista vaatia, niin siitähän saa kouluttajana olla vain ylpeä. Pauliina Hulkko

Hulkko sanoo, että adressin teemoista aletaan keskustella elokuussa. Silloin tutkinto-ohjelmassa pidetään ensimmäiset uuden opetussuunnitelman ideointipäivät. Hulkosta näyttelijäkoulutuksessa on kolme adressin teemoihin liittyvää selkeää kehityskohdetta.

Ensinnäkin hänestä olisi tärkeää miettiä, miten koulutusohjelmiin saadaan rekrytoitua enemmän "ei-enemmistösuomalaisia". Miten saataisiin enemmän hakijoita erilaisista kulttuuritaustoista, miten valintakokeet olisivat heillekin saavutettavat?

Toinen kysymys on adressissa nimettyjen sisältökysymysten ja materiaalien liittäminen opetussuunnitelmaan. Hulkon mukaan adressissa on limittäin eritasoisia asioita. Osa liittyy opetuksen rakenteeseen, osa sen sisältöihin.

– Adressista tuli minulle kuitenkin mieleen se, että usein nämä kysymykset tulevat Suomeen yhdysvaltalaisesta kulttuurista.

Hulkosta yliopistokoulutuksella on vastuu opettaa opiskelijoille kriittistä ajattelua. Siksi "eurosentrisen" eli Eurooppaa korostavan näkökulman kyseenalaistaminen on hänestä perusteltua.

Kolmanneksi on kysymys pedagogiikasta ja sen toteuttamisesta. Kuka opettaa ja miten?

Sinänsä hyvät ajatukset eivät kuitenkaan siirry opetukseen sellaisinaan, Hulkko sanoo. Kriittisen keskustelun siirtäminen sellaisenaan pedagogiaan olisi hänen mielestään jopa totalitaarista.

–Me olemme pedagogeja, emme puhtaasti taitelijoita tai ideologeja.

Juttua muokattu 17.7. klo 11.22. Korjattu LAB-ammattikorkeakoulun kirjoitusasu.

Lue myös:

Orjakauppiaan patsaan tilalle pystytetty mustan mielenosoittajan patsas ei saanut jäädä paikalleen – Bristolin kaupunki vei molemmat museoon

Sean Ricks: Minua ei kiinnosta valkoinen etuoikeutesi

Video: black lives matter -iskulause maalattiin Trumpin pilvenpiirtäjän eteen New Yorkissa, mukana myös pormestari

Saako laiha esittää lihavaa, homo heteroa, valkoinen tummaihoista – mikä on teatterissa sallittua?

Matti Nykäsen (1963-2019) muistomerkistä piti saada poliittinen yhteisymmärrys jo keväällä, mutta korona sotki aikataulun. Muistomerkkityöryhmä valitsi keväällä kuuden taiteilijan kutsutöistä voittajaksi taiteilijaprofessori Kaarina Kaikkosen – teoksen Höyhen. Kaupunginvaltuuston ryhmät eivät ehtineet keväällä muodostaa lopullista kantaa teoksesta, mikä saattaakin koitua Höyhenen pelastukseksi.

Kutsukilpailussa ei lähdetty hakemaan näköispatsasta, vaan moniulotteisempaa nykytaideteosta. Nykäsen omaiset ja osa yleisöstä närkästyivät, kun voittajaksi valittiin jättihöyheneltä näyttävä terästeos.

Kaikkonen reagoi palautteeseen nopeasti ja kesäkuun alussa julkaistiin näköiselementillä täydennetty versio Höyhenestä. Jalustaan lisättiin reliefi, josta löytyy Matti Nykäsen kasvot piirrosmaisesti kaiverrettuna. Jalustaan saadaan myös olympiarenkaat.

Puhelinkierros Jyväskylän valtuustoryhmän puheenjohtajille paljastaa, että enemmistö puolueista kannattaa Kaikkosen täydennettyä teosta. Perussuomalaiset ja osa kokoomuslaisista haluaa edelleen Nykäsen muistoksi näköispatsaan.

Muistomerkkityöryhmän ja myös kaupunginhallituksen puheenjohtaja Meri Lumela (vihr.) on tyytyväinen koronan tuomaan aikalisään.

– Kuuntelimme toki omaisten ja myös yleisön näkemystä ja niinpä Kaikkosen teokseen lisättiin reliefi. Minusta se on hyvin onnistunut ja tuo näköisyyttä. Teoksessa on symboliikkaa, mäen profiili ja 46 sukset kuvastavat Nykäsen uraa urheilijana.

Suksia on yksi jokaista Nykäsen voittoa kohti ja niihin merkitään teksteinä hänen urheilijasaavutuksensa.

Tuuli vei Nykästä kisoissa ja elämässä

Taiteilija Kaarina Kaikkonen kertoo, että teoksen lähtökohtana on Matti Nykänen huippu-urheilijana. Taiteilija muistuttaa, että teos ei ole abstrakti, vaan tavallaan näköisveistos höyhenestä, josta löytyy paljon yhtymäkohtia Nykäseen.

– Mäkihyppyyn liittyy tietenkin lentäminen. Teoksen ensimmäinen lähtökohta oli, että siivet selkään ja sitten lennetään korkeuksiin. Matti Nykäsen unelma oli lentää ja hänen urheilusaavutukset ovat hienoja, mutta sen lisäksi teoksessa on elämän asennetta ja elämää.

Kaikkosen mukaan Nykänen ei ihmisenäkään ollut tukevasti jalat maassa seisova pronssipatsas, vaan hyvinkin tuulten riepoteltavissa. Elämän vastatuulet lennättivät häntä kovasti asiasta toiseen. Siksi höyhen on hyvä symboli myös hänen elämälleen.

Kaikkonen halusi teokseen monia tasoja ja kauniin muodon. Höyhenen hyppyrinnokalta sukset ovat hyppäämässä korkeuksiin, toiseen ulottuvuuteen.

– Tykkään todella muistomerkin paikasta Köyhälammen rannassa liikuntapuiston laidassa. Ympärillä on kaunis metsä ja vesi teoksen edessä hiljentää, antaa syvyyttä ja monta ulottuvuutta, Kaikkonen kuvailee.

Pitkään taide-elämää seurannut taiteilijaprofessori osasi odottaa näköiskeskustelua. Hän ottaa esimerkiksi vuonna 1967 Helsinkiin pystytetyn jättikokoisen Sibelius-monumentin, johon Eila Hiltunen liitti pienen Sibeliuksen muotokuvapään näköiskeskustelukohun seurauksena.

– Eihän naama monumentissa kerro mitään Sibeliuksen musiikista. Nykäsen muistomerkin ensimmäisenä ajatuksena minulla ei ollut konkreettinen näköispatsas. Jos siellä olisi hyppäävä Matti Nykänen, niin se olisi symboliikaltaan niukempi kuin muu muistomerkki.

Vuonna 1990 väännettiin taiteesta väkevästi Kajaanissa, jonne pystytettiin Pekka Kauhasen suunnittelema abstrakti muistomerkki Suuri aika presidentti Urho Kekkosen kunniaksi.

Kaikkonen korostaa, että taideteoksilla on monia mahdollisuuksia puhutella katsojaa, enemmän kuin pelkällä seisovan miehen muotokuvalla.

– Nykyaikana, kun on digitekniikkaa ja 3D-printtauksia, realistisen veistoksen tekeminen ei olisi kovinkaan vaativa tehtävä.

Kaupunki valmistautuu päätöksentekoon

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Meri Lumela kertoo, että elokuussa valtuustoryhmien puheenjohtajat kokoontuvat pohtimaan muistomerkkiesitystä. Keskustelun perusteella selviää, miten hanke etenee ja onko se mahdollista viedä valtuuston päätettäväksi.

Lumela ei näe hyvänä, että enää lähdettäisiin keskustelemaan kilpailun muista vaihtoehdoista.

– Mikäli Höyhen toteutuu, niin 140 000 euron rahoitus on olemassa ja siitä valtion osuus on 50 000. Jos lähdetään hakemaan uusia vaihtoehtoja, niin edessä on kokonaan uusi prosessi, myöskin rahoituksen osalta.

Soittokierros valtuustoryhmien puheenjohtajille vahvistaa, että Kaikkosen täydennetty Höyhen-teos on tällä hetkellä vahvoilla. Sen toteuttamisen puolella ovat tällä hetkellä vihreät, sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset.

Kokoomuslaisista osa haluaa vielä näköispatsaan. Perussuomalaisille kelpaa ainoastaan näköispatsas. Vasemmistoliitto pohtii kantaansa muistomerkkiin elokuussa.

Vihreiden ryhmän vetäjä Ilona Helle kertoo, että Kaikkosen Höyhen on saanut ryhmässä kannatusta.

– Kun valtuustokausi alkaa syksyllä, ryhmä keskustelee vielä lisäelementistä. Työryhmän Höyhen-esitys on tyylikäs ja näköisreliefi täydentää sitä hienosti.Höyhen on visuaalisesti kaunis, mielenkiintoinen ja herättää ajatuksia, vaikka ei tuntisikaan Nykäsen urheilumenestystä.

SDP:n ryhmälle Höyhen täydennettynä reliefillä on tyydyttävä vaihtoehto. Ahti Ruoppila kertoo, että Köyhälammen ranta on teokselle hyvä paikka.

– Ryhmämme ei ole innostunut erillisestä näköispatsashankkeesta. Kaupungin osuus olisi siis Höyhen ja on hienoa, kun siihen saadaan olympiarenkaat. Siitä tulee arvokas ja urheilumenestystä korostava muistomerkki.

Keskustan ryhmä on myös suhteellisen tyytyväinen täydennettyyn Höyhen-esitykseen. Jari Collianderin mukaan ryhmä toivoo, että myös perheen näkemys myötäilisi täydennettyä esitystä.

– Emme halua perheen näkemyksen vastaisesti toimia. Näköispatsaalle löytyy omat kannattajat, mutta tässä suunnitteluvaiheessa Höyhen tulee täyttämään sen aukon, mitä Nykäsen muistamiseksi kaivataan ja sillä rahalla mikä on varattu käytettäväksi.

Kokoomuksen ryhmässä on harmiteltu sitä, että kilpailuehdotuksia tekivät taiteilijat, jotka eivät ole oikeastaan tehneet näköisteoksia. Katja Isomöttösen mukaan on hyvä, että Höyhentä on täydennetty laatalla.

– Mutta ryhmässämme on vahvoja mielipiteitä siitä, että näköispatsas olisi ainoa oikea vaihtoehto. Valtuuston kokouksessa selviää, miten meidän ryhmä kokonaisuudessaan suhtautuu. Jos päädytään täydennettyyn Höyhen-ratkaisuun, niin se jättää vielä mahdollisuuden näköispatsaalle tulevaisuudessa.

Perussuomalaisten kolmen hengen valtuustoryhmä on vankasti näköispatsaan kannalla. Kauko Isomäki muistuttaa, että kaikilla urheilijoilla näköispatsas: Paavo Nurmella, Lasse Virenillä, Eero Mäntyrannalla ja Tapio Rautavaaralla. Ja myös kulttuuripersoona Minna Canthilla Jyväskylässä.

– Urheilijan näköispatsas kertoo jälkipolville mitä lajia hän on harrastanut, Matin patsaassa sitä kuvaisi ilmalento. Ymmärrän tietenkin, että abstraktisia teoksia voi olla, kuten Sibeliuksesta, mutta Nykäsen muistomerkkihanke on pysäytettävä heti. Vuoden tai kahden sisällä näköispatsashanke vireille ja rahakeräys, jos taloustilanne on vaikea.

Vasemmistoliiton ryhmänjohtaja Paul Abbey kertoo, että ryhmässä ei muistomerkistä vielä ole keskusteltu, mutta elokuussa keskustellaan. Abbeyn mukaan Matti Nykänen on antanut paljon suomalaisille, joten on hyvä, että häntä muistetaan riippumatta hänen värikkäästä yksityiselämästään.

Muistomerkkityöryhmässä mukana ollut taidekonsultti, kuvataiteilija Kirsi Pitkänen pitää tärkeänä, että taiteesta keskustellaan. Mielipiteet olisivat jakaantunut myös, jos työryhmä olisi esittänyt näköispatsasta.

– Työryhmän lähtökohta alusta alkaen oli nimenomaan muistomerkki eikä näköispatsas. Nykykuvanveisto antaa mahdollisuuden tulkinnoille ja luo ehkä syvällisemmän kuvan Matti Nykäsestä. Muistomerkki saattaa olla neutraalimpi ja parempi tapa käsitellä myöskin henkilöä itseään.

Jyväskylän kaupunki käynnisti Matti Nykäsen muistomerkkihankkeen maaliskuussa 2019. Työryhmä tilasi kutsukilpailussa ehdotukset kuudelta taiteilijalta. Kaupungin nettiäänestyksen voitti Suksess -niminen ehdotus. Keskisuomalaisen äänestyksen puolestaan voitti työryhmän suosikki, Kaarina Kaikkosen Höyhen.

Klassisen musiikin yleisö kaipaa paikan päällä kuultavia konsertteja lyhyeksi jääneen kevätkauden jälkeen. Asia selviää kyselyistä, joita suomalaiset sinfoniaorkesterit ovat tehneet koronapandemian aikana, kertoo orkestereiden etuja valvovan yhdistyksen Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n (Suosio) toiminnanjohtaja Helena Värri.

Pian konsertteja on taas tarjolla, mutta ainakin syyskauden alussa noudatetaan tämänhetkisiä turvavälimääräyksiä ja kokoontumisrajoituksia. Mikään muu vaihtoehto ei ole mahdollinen, sillä koronaohjeistukset annetaan kuukaudeksi kerrallaan.

– Konserttien luonne muuttuu. Luvassa on paljon lyhyitä, ilman väliaikaa pidettäviä konsertteja, Värri toteaa.

Lyhyemmällä konserttimuodolla vältetään ruuhkaisat tilanteet ja jonotukset väliajan yhteydessä.

Euroopasta on jo saatu esimerkkejä poikkeuksellisista konserttimuodoista ja siitä, miten yleisö niihin suhtautuu. Suomalainen huippukapellimestari Klaus Mäkelä johti Pariisin orkesterin konsertin viime viikolla puolelle salille.

– Yleisö käytti kasvomaskeja, mutta tunnelma oli innostunut ja liikuttunut, Värri sanoo.

Toinen aalto voi olla monelle orkesterille kohtalokas

Syksyä kohti edetään ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta ollaan huojentuneita siitä, että pahimman yli taidettiin selvitä ilman suurempia tuhoja. Isossa osassa olivat opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämät korona-avustukset, jotka turvasivat pahimmassa hädässä olleiden orkestereiden lähitulevaisuuden.

– Onneksi ei tullut lakkautuksia. Kuntatalouden hankala tilanne on vaikuttanut siihen, että muutamissa kaupungeissa on pohdittu orkesterin kohtaloa. On harkittu kokoonpanon pienentämistä tai esimerkiksi yhdistämistä teatteriin, Suosion toiminnanjohtaja Värri toteaa.

Toisaalta moni suomalainen orkesteri on pandemian jäljiltä taloudellisesti veitsenterällä, eikä asiaa auta rajoituksin alkava syyskausi.

– Salista riippuen kapasiteetista on käytössä 18–43 prosenttia. Se on tosi pieni määrä, ja tilanne vaikuttaa huomattavasti lipputuloihin. Ohjelmistoja on muutettu, ja esimerkiksi kalliita produktioita on siirretty tulevaisuuteen, Värri kertoo.

Koronaviruksen toinen aalto voisi olla monelle orkesterille kohtalokas. Värrin mukaan alan täytyy valmistautua pitämään kovempaa meteliä tuen tarpeesta, jos haastava tilanne ei helpota syksyn kuluessa.

Sinfonia pitää voida kuunnella niin, ettei tarvitse pelätä

Osa orkestereista jatkoi keväällä työskentelyä, vaikka konsertit peruttiin. Oli suoratoistona lähetettävää kamarimusiikkia ja yhteistyötä esimerkiksi päiväkotien, koulujen ja palvelutalojen kanssa.

Yksi muita helpommalla selvinneistä orkestereista on Helsingin kaupunginorkesteri. Kaupunki linjasi jo varhain, että se välttää viimeiseen saakka lomautuksia.

Intendentti Aleksi Malmberg näkeekin vaikeassa paikassa myös mahdollisuuksia.

– Tilanne on pakottanut orkesterit perusasioiden äärelle. Miksi teemme, mitä teemme, kenelle teemme? Toivon, että tämä on avannut taidelaitoksille tilaisuuden tarkastella erilaisia toimintamuotoja, ja että se synnyttäisi uutta myös pitkällä aikavälillä, Malmberg sanoo.

Pelkästään HKO:n suoratoistokonsertit tavoittivat koronakeväänä kymmeniätuhansia suomalaisia, enemmän kuin Musiikkitalon saliin olisi konserttien aikana mahtunut.

– Taiteen ja musiikin merkitys vaikeina aikoina on ihan yhtä suuri kuin se on niinä helpompinakin aikoina, Malmberg sanoo.

Malmberg johdattaa orkesterinsa syksyä kohti hitain ja lyhyin askelin, koska tietoa tulevasta on liian vähän. Esimerkiksi syys- ja lokakuun ohjelmisto julkistetaan ja lipunmyynti aloitetaan vasta elokuussa. Vastaavaa mallia noudattaa suurin osa suomalaisista sinfoniaorkestereista.

Musiikki on sielunravintoa parhaimmillaan, mutta linjana on, että turvallisuus ennen kaikkea. Se on fiksu valinta jo konserttiyleisön ikärakenteen vuoksi. Valtaosa klassisen musiikin yleisöstä on varttunutta väkeä.

– Vaikka sinfonia olisi kuinka hurja tahansa, se pitää voida kuunnella niin, ettei tarvitse pelätä. Se on tärkeää, Malmberg toteaa.

Kansainvälisesti on jo ehditty ihmetellä tilanteita, joissa klassista musiikkia soitetaan ja kuunnellaan konserteissa turvavälein samalla, kun kesäiset olutterassit ovat täpötäynnä ihmisiä.

Käytännössä tilanne on sama myös suomalaisittain. Huomattavaa on, että koronarajoitukset lyötiin ensimmäisenä taide- ja kulttuurialalle, ja sieltä ne näyttävät myös poistuvan viimeisenä.

– Se ei ole kivaa, eikä se tunnu hyvältä, mutta ymmärrän sen ja kannamme orkesterina siitä vastuun, Malmberg vakuuttaa.

Jatkossa joustavammin

Seuraavat puolisen vuotta kuluvat tavalla tai toisella poikkeusjärjestelyin tai niitä purkamalla. Värri ja Malmberg ovat yhtä mieltä siitä, että pandemia vaikuttaa suomalaisten orkestereiden toimintaan myös pitkällä aikavälillä.

– Toivon, että jotkin muutokset ovat jo saaneet kipinän ja alkunsa, vaikka niistä ei vielä tiedetä mitään, Malmberg sanoo.

Malmberg suostuu spekuloimaan mahdollisilla muutoksilla. Sellainen voisi olla esimerkiksi suhtautuminen työrytmiin. Nykyisellään orkesterit harjoittelevat alkuviikon ja päättävät viikon konserttiin mahdollisine uusintoineen. Ohjelmistot suunnitellaan pitkälle tulevaisuuteen, ja esimerkiksi HKO julkistaa konserttikalenterinsa tavallisesti vuodeksi kerrallaan.

Jatkossa rytmistä voisi ehkä joustaa.

– Jollekin erityiselle projektille voisi antaa tilaa enemmän kuin mihin on totuttu. Toisaalta kuukauden tai kahden varoitusajalla voisi tehdä jotain, mistä ei vielä viime viikolla tiedetty mitään. Se olisi sisältölähtöistä joustavuutta, ja sitä saattaa olla jatkossa tarjolla, Malmberg sanoo.

Vaikka Pori Jazz -festivaali tältä vuodelta koronan takia jouduttiinkin perumaan, oli Porin Etelärannassa perjantaina hetken sellainen tunnelma, joka jazzjuhlilla on.

Pori Jazzin perustajajäsenen ja entisen taiteellisen johtajan Jyrki Kankaan muistojamit järjestettiin Porin Suomalaisella Klubilla perjantai-iltana, samana viikonloppuna kuin jazzien pääkonsertit olisivat olleet. Kangas kuoli tämän vuoden helmikuussa 76-vuotiaana.

– Varmasti tämä ilta on vielä tunnelmallisempi ja nostalgisempi, kun muistelemme sitä sukupolvikokemusta, jota Jyrki oli mukana luomassa Poriin ja Suomeen, sanoo paikalle saapunut presidentti Tarja Halonen.

Halonen on tunnettu Pori Jazz -kävijä ja Jyrki Kankaan hyvä ystävä. Hänen mielestään Kankaan merkitys suomalaiselle kulttuurielämälle on ollut valtaisa.

– On Jyrkin suuren suuri ansio, että musiikkielämä oli mukana kansainvälistymisessä. Pori Jazzin kautta moni tuli tuntemaan musiikkia huomattavasti laajemmin kuin siihen asti, Halonen sanoo.

Luottosuhde

Presidentti Tarja Halonen ottaa esille myös Jyrki Kankaan taidon verkostoitua.

– Hän oli taitava yhteisön rakentaja. Ei pelkkä rakkaus musiikkiin luo sellaista ilmiötä, joka kehittyi lopulta yhdeksi valtatapahtumaksi Suomen kesässä. Siitä olemme hänelle varmasti kaikki kiitollisia.

Kangas esiintyi Halosen presidenttikausilla muun muassa itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa sekä Kultarannassa. Kangas toimi eräänlaisena luottomiehenä Haloselle.

– Sanoisin, että kyseessä oli luottosuhde. Pyrin myös omalta puoleltani auttamaan siinä, missä pystyin.

Viimeisinä vuosinaan Kangas oli aktiivinen luonnonsuojelija. Hän kuului Puhtaan meren puolesta -yhdistykseen, joka on Porissa taistellut muun muassa Fortumin tuhkanjalostamoa vastaan.

– Jyrkistä olisi tullut hyvä kestävän kehityksen musiikillinen agentti, jos olisi elää saanut, Halonen sanoo.

Katso tallenne Jyrki Kankaan muistojameista Yle Areenasta.

Aiheesta aiemmin:

Pori Jazzin isä, suuruudenhullu visionääri ja basistien maratoonari – Yle striimaa Jyrki Kankaan muistojamit Porista

Taiteilija Jorma Olavi "Jope" Ruonansuu on kuollut. Asian vahvistaa Ylelle hänen lähipiirinsä.

Ruonansuu menehtyi tänään. Hän oli kuollessaan 56-vuotias.

Ruonansuu tunnetaan urastaan näyttelijänä, koomikkona, imitaatorina ja muusikkona. Hänet muistetaan muun muassa omasta Jopet Show -sketsiviihdesarjastaan.

Hän varttui seitsenlapsisessa perheessä Kemissä ja muutti sieltä Jyväskylään ja lopulta Heinolaan.

Ruonansuu aloitti uransa nuorena, jo 16-vuotiaana. Hänen esikoislevynsä julkaistiin vuonna 1988. Hänen levytyksensä ovat myyneet 15 kultalevyä ja 8 platinalevyä. Vuonna 1996 hänet palkittiin "Huumori-Emmalla" ainoana Emma-gaalan historiassa ja Vuoden viihdetaiteilijan tunnustuksen hän sai 1998.

Ruonansuu teki yhteistyötä lukuisten suomalaisten taiteilijoiden kanssa, joihin lukeutuivat muun muassa Sakari Kuosmanen, Juice Leskinen ja Pirkka-Pekka Petelius.

Vuonna 1995 hänellä diagnosoitiin aikuisiän diabetes. Lisäksi Ruonansuu kärsi sydänvaivoista, joista hän kertoi julkisuudessa 1990-luvun loppupuolella. Ruonansuu kärsi pitkään ylipainosta ja hän kävi maaliskuussa 2015 mahalaukun pienennysleikkauksessa. Keväällä 2018 Ruonansuu sairastui ruokatorven syöpään ja sai sytostaattihoitoa. Ruonansuulla oli aikoinaan ongelmia myös ongelmia alkoholinkäytön kanssa.

Ruonansuu avioitui vuonna 2011 Mari Ruonansuun kanssa. Parilla on kaksi lasta, vuonna 2016 syntynyt tytär ja 2010 syntynyt poika. Lisäksi Ruonansuulla on aikaisemmasta liitostaan vuonna 1996 syntynyt tytär.

Taiteilija puhui avoimesti myös koulukiusaamiskokemuksistaan. Kun Ruonansuu vieraili synnyinkaupungissaan Kemissä vuoden 2011 alussa, hänen mukaansa nimettiin Syväkankaan koulun auditorio Jopen saliksi.

Tommi Virtanen julkaisi vuonna 2006 Ruonansuun Aatteleppa ite! -elämäkerran.

Yle TV2 kunnioittaa Ruonansuun poismenoa näyttämällä lauantaina 8.8. klo 10.00–19.00 Ruonansuun Jopet Show'n tuotantokausien jaksoja. Areenassa julkaistavien ohjelmien kokonaisuus tarkentuu myöhemmin.

Mitä muistoja Jope Ruonansuu sinussa herättää? Voit keskustella aiheesta 19.7. klo 23:een saakka.

Lue ja katso lisää Jopesta Ylen sivuilta ja Ylen Elävästä arkistosta:

Miten minusta tuli minä, Jope Ruonansuu

Jope imitoi Spedeä, Virolaista ja Kääriäistä

Jopet: Maksastapuhuja

Jopet: Sijaiskärsijä

Jopet: Sivupersoona

Jopet: Autokauppias

Jope Ruonansuun entiset kollegat muistavat hänet erityisesti herkkänä taiteilijana ja taitavana koomikkona. Jorma Olavi "Jope" Ruonansuun kerrottiin menehtyneen tänään 56-vuotiaana.

Ruonansuu tunnetaan urastaan näyttelijänä, koomikkona, imitaattorina ja muusikkona. 16-vuotiaana uransa aloittanut Ruonansuu teki yhteistyötä lukuisten suomalaisten taiteilijoiden kanssa.

Kollegat muistelevat koko kansan Jopea lämpimästi.

Vesa-Matti Loiri: "Liian nuorena lähti"

Ruonansuun pitkäaikainen ystävä ja kollega Vesa-Matti Loiri sanoo, että Ruonansuu sairasteli pitkään, mutta jaksoi aina tehdä. Viimeisen kerran ystävävykset tapasivat joulukonsertin takahuoneessa Lahdessa.

– Vaihdettiin katsetta ja aavistin. Jope viestitti tavallaan, että nyt on lähtö aika lähellä. Liian nuorena lähti, Loiri muistelee.

Ruonansuu teki pitkän uran koomikkona, mutta Loiri ja Ruonansuu jakoivat kuitenkin tarpeen kuvata myös syvempiä tunteita.

Ruonansuu oli hieno koomikko, sanoo Loiri.

– Hyvä koomikko tarvitsee musikaalisuutta ja rytmitajua. Se oli yksi Jopen voimista.

Jopen hahmot olivat Loirin sanojen mukaan loistavia ja oivaltavia. Osa hahmoista ja lentävistä lauseista, joita kansa edelleen toistelee, jäävät varmasti elämään, Loiri sanoo.

– Tavallaan Jope elää vielä.

Ystävänä hän muistaa Ruonansuun herkkänä ja kannustavana ystävänä.

– Minullakin on ollut menetyksiä. Jope oli ymmärtävä ja voimaannuttava. Meillä oli hyvin lämmin suhde. On ikävä häntä.

Pedro Hietanen: "Meni hetki, kun ihmiset alkoivat tajuamaan Jopen huumoria"

Lämminhenkinen kaveri – näillä sanoilla muusikko Pedro Hietanen kuvailee menehtynyttä Jope Ruonansuuta.

– Jope ymmärsi maailman menoa, ja pystyikin siksi tekemään sketsejä vaikka mistä aiheesta.

Hietasen ja Ruonansuun tiet kohtasivat ensimmäisen kerran 1980-luvun lopussa, kun Hietanen toimi EMI Oy:n tuotantopäällikkönä. Hietanen kertoo Ruonansuun soittaneen ja kysyneen, ottaisiko yhtiö Matkiva kulkuri -albumin tuotantoonsa.

Hietanen innostui Ruonansuusta välittömästi, ja mieleen jäi erityisesti Vesa-Matti Loirin Lapin kesä. Levy tehtiin heti, muistelee Hietanen.

– Soitin Veskulle, joka oli ihan innoissaan, kuinka lähelle kohdetta imitointi osuukaan.

Hietanen sanoo, että kesti hetken ennen kuin suomalaiset pääsivät jyvälle Ruonansuun komiikasta.

– Ihmiset eivät oikein tajunneet sitä silloin vielä. Meni hetki, kun ihmiset alkoivat tajuamaan Jopen huumoria.

Hietaselle itselleen on jäänyt erityisesti mieleen yksi Jopen hahmo: Lääkäri Kaikkonen.

– Jopet Show oli nerokasta menoa. Se oli myös kritiiikkiä yhteiskunnasta ja maailman menosta. Se on hienoa huumoria.

Ruonansuu tarttui aiheisiin ammattien kautta, ja se teki Hietasen mukaan huumorista kansanomaisen ja samaistuttavan.

– Se oli sellaista huumoria kansalle, mitä he halusivat. Ei liian piiloteltua. Hän oli rohkea, eikä välittänyt mitä seuraa, kun hän tekee. Koomikko, joka osasi kaivaa Suomen kansan merkillisyydestä jos jonkinlaisia versioita.

Timo Koivusalo: "Hänestä löytyi herkkä puoli"

– Joka kerta, kun nähtiin, harrastettiin näitä yhteisiä hokemia. Aatteleppa itse, aatteleppa omalle kohalle, muistelee Timo Koivusalo, joka tunnetaan esimerkiksi ohjaajana ja käsikirjoittajana.

Ruonansuu esiintyi Koivusalon Pekko Aikamiespoika -elokuvissa, joista ensimmäinen valmistui vuonna 1993.

Ruonansuu oli ajoituksen mestari, joka reagoi välittömästi, sanoo Koivusalo.

– Hän osasi omaksua hahmoista juuri sen keskeisen ja olennaisen. Sellainen taito, joka Jopella oli, oli synnynnäinen komiikan taju, joka muodostuu myötäsyntyisestä tavasta katsoa maailmaa ja nähdä asiat vähän vinksahtaneena.

Koivusalo sanoo, että Ruonansuuta vaivasi koomikon syndrooma – hän halusi esittää myös vakavia, koskettavia lauluja, mutta yleisö piti Ruonansuuta ennan kaikkea hauskana koomikkona.

– Kun olet leimallisesti hauska mies, yleisö nauraa jo valmiiksi, kun tulet lavalle. Hänestä löytyi herkkä puoli.

Ennen kaikkea Ruonansuuhun oli helppo samaistua, Koivusalo sanoo.

– Suomalaisen miehen näköinen mies, joka on supliikki suustaan ja helppo lähestyä. Kansa rakasti sitä.

Millaisia muistoja sinulla on Ruonansuusta? Voit keskustella aiheesta 19.7. klo 23:een asti.

Katso myös:

Miten minusta tuli minä, Jope Ruonansuu

Jope imitoi Spedeä, Virolaista ja Kääriäistä

Joskus muinoin, kauan, kauan sitten eteläamerikkalaisen kaxinawá-heimon esi-isä Yube kohtasi jättiläismäisen anakondan, joka nousi järvestä ja muuttui kauniiksi naiseksi. Yube harrasti naisen kanssa kiihkeää seksiä, he menivät naimisiin, saivat lapsia ja muuttivat asumaan vedenalaiseen anakondakylään.

Paratiisiin laskeutui kuitenkin nopeasti synkkiä varjoja. Yube joi kiellettyä juomaa, ja sitten alkoi tapahtua. Ihmiskäärmeet kietoutuivat hänen ympärilleen ja kuiskivat hänen korvaansa outoja lauluja. Sen jälkeen yksi ihmiskäärmeistä nielaisi Yuben kokonaisena ja murskasi hänen kaikki luunsa.

Yube kuoli, muttei ihan kokonaan. Hänen ruumiistaan nimittäin versosi erilaisia köynnöksiä, joista kaxinawá-intiaanit ovat sittemmin valmistaneet juomia ja muistelleet samalla esi-isiään.

Ensimmäinen matka oli "kosminen orgasmi"

Kaxinawá-heimon tarina on vain yksi myyttinen esimerkki ayahuascan synnystä. Banisteriopis caapi -köynnöksestä valmistettavaa maagista juomaa on todennäköisesti käytetty eteläisen Amerikan viidakoissa jo tuhansien vuosien ajan erilaisissa rituaaleissa ja seremonioissa. Se on tarjonnut käyttäjilleen visioita, terapiaa ja yhteisöllisyyttä, mutta myös kauhunhetkiä – kulttuurisesta merkityksestä puhumattakaan.

– Tällä alueella ayahuasca ei enää ole täysin arkinen asia. Tuolla parinsadan kilometrin päässä, alavammalla seudulla se on paikallisten ihmisten keskuudessa edelleen oleellinen osa normaalielämää, eteläisestä Kolumbiasta tavoitettu, riippumatossa makoileva Samuli Arkko toteaa.

Ayahuascaa eli sielun liaania tai kuoleman köynnöstä hän on nauttinut edellisen kerran joulukuussa.

– Täällä päin seremonioiden yhteydessä puhutaan yagésta, se on paikallisten käyttämä termi. Joulukuun jälkeen en ole aineeseen koskenut – ehkä olen ottanut siihen jonkinlaista etäisyyttä muiden kirjoitustöiden takia.

Kirjallisuuden tutkija Arkko kiinnostui ayahuascasta joitakin vuosia sitten. Eräs tuttava oli nähnyt yksityiskohtaisen, todentuntuisen unen, jota hän kutsui "astraalitason viestiksi". Uneen sisältyi Arkolle kohdistettu kehotus – tai oikeastaan käsky: mene ja etsi käsiisi shamaani!

Viesti jäi kummittelemaan mielen sopukoihin, ja Arkko ryhtyi tuumasta toimeen. Vuonna 2017 Arkko suoritti Kolumbian viidakossa ensimmäisen ayahuascamatkansa, jota hän kutsuu kosmiseksi orgasmiksi.

Rituaalin aikana Arkko tunsi muun muassa muuttuvansa jaguaariksi: "ihoni läpi työntyy keltamustia karvoja, käteni muuttuvat raajoiksi, kämmeneni käpäliksi, sormeni kynsiksi ja mieleni viidakon voimaksi."

Arkon mukaan tällaisia kokemuksia on ollut hyvin vaikea sanallistaa.

– Se, mitä ihminen tuollaisen kasvin tai aineen vaikutuksen alaisena kokee, se tapahtuu kielen tuolla puolen. Lisäksi kokemuksissani on kyse myös maailmankatsomuksellisesta yhteentörmäyksestä, koska olen lähtöisin suomalaisesta kulttuurista.

Omakohtaisia ayahuascakokemuksia kertyi Sielunköynnös-kirjaa varten kymmenkunta. Ne ovat muuttaneet Arkon ajattelumaailmaa ja elämänkatsomusta.

– Koen, ettei kaikki ole kiinni tässä pienessä ja arkisessa aherruksessa, jota minäkin yritän parhaani mukaan toteuttaa, vaan on olemassa paljon muutakin. Fyysiset ja materiaaliset asiat ovat vain osanen jotakin suurempaa. Todennäköisesti itsessäni tapahtuneet muutokset eivät kuitenkaan näy millään tavalla ulospäin – eikä niiden tarvitsekaan. Ei elämä minun mielestäni ole mikään näyteikkuna tai Facebook-seinä.

Ayahuasca kiehtoi jo William S. Burroughsia

Samuli Arkko ei ole ensimmäinen länsimaalaisen kulttuuritaustan omaava henkilö, joka on halunnut pureutua ayahuascan salaisuuksiin omakohtaisten kokemusten kautta. Antropologiaa opiskellut ja hallusinogeeneistä innostunut beat-kirjailija William S. Burroughs matkasi 1950-luvun alkupuolella Kolumbiaan tutustuakseen paremmin amerikkalaisissa kulttuuripiireissä säpinää herättäneeseen rituaalihuumeeseen.

Burroughs kehui kokemuksiaan ayahuascan parissa vuolaasti: hänen mukaansa kyse oli aineesta, joka mahdollisti matkustamisen ajassa ja joka sai upealla tavalla aistit täysin sekaisin. Kokemuksista syntyi The Yage Letters -kirja (1963), jossa suhdettaan maagiseen juomaan valottaa myös toinen beat-kirjailija, Allen Ginsberg.

Myöhemmin ayahuascaa ovat kokeilleet muun muassa muusikko Paul Simon, joka haki kasvista inspiraatiota The Rhythm of the Saints -albumilleen (1990). Sting nautti ayahuascajuomaa 1990-luvulla vaimonsa kanssa Brasilian viidakossa ja tunsi syvää yhteyttä luontoon, kasveihin ja kosmokseen. Laulaja-lauluntekijä Tori Amos aloitti ayahuascan käytön jo 1980-luvulla, ja esimerkiksi Father Lucifer -biisi kertoo siitä, kuinka erään seremonian aikana Amos koki kohtaavansa itse paholaisen.

1980-luvulla nähtiin myös ensimmäisiä oireita ayahuascaturismista. Peruun ryhdyttiin räätälöimään rituaalihuumeen tiimoilta pakettimatkoja, joiden määrä kasvoi seuraavalla vuosikymmenellä räjähdysmäisesti. Ilmiötä ruokkivat neoshamanismi ja innostus new agen tarjoamaan uuteen henkisyyteen.

Undergroundista on luonnollisesti tullut myös kaupallistunutta valtavirtaa: Etelä-Amerikasta löytyy tällä hetkellä elitistisiä retriittikohteita, joissa terapeuttinen, viikon mittainen ayahuascapaketti voi maksaa tuhansia euroja.

Suomessa ayahuasca luokitellaan laittomaksi huumausaineeksi, koska se sisältää dimetyylitryptamiinia eli DMT:tä.

Ayahuascasta kohistiin ja myös varoiteltiin kaksi vuotta sitten, kun teatterikorkeakoulun opiskelija matkusti apurahan turvin Peruun kokeilemaan ainetta ritualistinen teatteri -kurssin tiimoilta. Teatterikorkeakoulu ilmoitti, ettei se hyväksy huumausaineita ja ettei opiskelu saa vaarantaa fyysistä ja henkistä terveyttä. Kurssin opettaja sai potkut, mutta palkattiin myöhemmin takaisin kouluun.

Luonnonmukaisuuden katoaminen on ongelma

Ayahuascan käyttö on saanut viime vuosina myös uusia muotoja: sitä valmistetaan synteettisesti, ja enemmän tai vähemmän autenttisia seremonioita järjestetään myös Etelä-Amerikan ulkopuolella. Samuli Arkon mukaan ayahuascakokemuksen ei tarvitse liittyä vuosisataisiin traditioihin, mutta:

– En voisi kuvitella ottavani yagéa tai köynnöstä jossakin muualla kuin sen luonnollisella kasvupaikalla. Lisäksi läsnä on oltava ihmisiä, jotka on hyväksytty tehtäväänsä tradition kautta. Nautin kerran ayahuascaa asutuskeskuksen lähellä ja kokemus oli huono. Mieluiten otan paikoissa, joissa köynnöksen juuret luikertelevat maaperässä oman kehoni alapuolella – sellaisissa paikoissa, joissa kuuluu vain sademetsän ääniä ja kaupungin valosaaste puuttuu.

Ongelmaksi on myös muodostunut se, että lääkekasvista alkaa joillakin alueilla olla jo pulaa, koska länsimaalaisten käyttäjien määrä on kasvanut kohisten.

– Köynnöksen kasvattamiseen käytetään tämän takia synteettisiä lannoitteita, jotka siirtyvät itse kasviin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei itse kokemuskaan enää ole sataprosenttisesti luonnonmukainen.

Arkko painottaa tässä yhteydessä – eli kulttuuritutkijan roolissa – omakohtaisten kokemusten suotavuutta. Ayahuascasta on kirjoitettu lukuisia akateemisia kirjoja ja tutkimuksia, joista hänen mielestään on toisinaan jäänyt puuttumaan jotakin olennaista.

– Ensimmäistä maailmansotaakin voi tutkia, vaikkei olisi ollut paikan päällä, mutta jos kirjoittaa jostakin ilman omakohtaista kokemusta, painopisteet ovat muualla. Akateemisissa kirjoissa ja artikkeleissa voidaan kylläkin käsitellä ayahuascaa, mutta niissä ei välttämättä puhuta siitä, mikä on oleellista – kohde on jossakin sivussa.

Vierailu helvetin porteilla

"Sumussa värisevä silhuetti ei ollutkaan parantaja, vaan punahehkuinen pimeyden henki, joka kiihdytti matkaani yhä syvemmälle selittämättömään ahdistukseen. Olin halvaantunut, ihmisyyden jäänteistä nyljetty hulluuteen liuennut rajaton olomuoto."

Kuten Sielunköynnös-kirjasta voi havaita, ayahuascan kaltaiset psykotroopit eivät avaa tajunnan ovia pelkästään kauniisiin ja auvoisiin maisemiin. Etenkin kuudes ayahuascamatka oli Samuli Arkolle vähemmän mukava kokemus.

– Ajattelin että huh, pitäisikö tämä ihmiskoe jo lopettaa. Toisaalta olin keskellä viidakkoa paikassa, josta en päässyt pois, ja olin jo maksanut seitsemännestä otosta. Mietiskelin ja katselin sademetsää kaksi päivää ja pohdin, etten enää halua kokea tällaista lisää. Jokin voima sai minut kuitenkin jatkamaan.

Maallikko voisi ajatella, että Arkko on liikkunut varsin tuntemattomilla ja vaarallisilla vesillä: hän on matkannut syvälle viidakkoon ja antanut henkensä sellaisten ihmisten käsiin, joiden taustoista ei välttämättä ole tiennyt mitään – puhumattakaan aineesta, jonka vaikutusmekanismit eivät ole ennakoitavissa.

– En osaa sanoa, onko tämä ollut omalla kohdallani vaarallista vai ei. Ihmisiä on kuollut onnettomuuksissa ja leikkauspöydillä – tosin jonkin verran myös tällaisissa rituaaleissa. Minulle on käynyt hyvä tuuri ja olen luottanut oikeisiin ihmisiin.

Arkko painottaa, että kyse on käytön kontekstista, ei itse aineesta.

– Eihän jossain haulikossakaan ole sinänsä mitään pahaa. Ei pelkkä haulikko tapa tai haavoita ketään, vaan haulikkoa käyttävä ihminen.

Pahimmillaan ayahuascan, kuten LSD:nkin käyttö voi johtaa psykoosiin. Riskeihin ei pidä suhtautua kevyesti.

– Ongelmana on, että toimintaan on tullut mukaan ihmisiä, joilla ei välttämättä ole hyviä tarkoitusperiä. Olen kuullut, että epämääräisissä yhteyksissä nautittuna ayahuasca on aiheuttanut sairauksia, joita ei länsimaisen lääketieteen keinoin pystytä parantamaan. Ayahuascaa on käytetty perinteisesti myös noituudessa ja mustassa magiassa. Ayahuascan kanssa ei ole leikkimistä, vaikka se onkin monin paikoin arkinen asia.

Puhdistautumista oksentamalla ja ulostamalla

Samuli Arkkoa on monessakin yhteydessä häirinnyt ayahuascan mystifiointi. Tämä on vienyt sitä kauemmaksi alkuperäisistä käyttötavoista, joihin liittyy niin mielen kuin kehonkin puhdistautuminen. Visioiden, joita antropologit nimittävät intiaanielokuviksi, näkeminen ei aina ole aineen käytön päätarkoitus.

– Meillä suomalaisilla on lauantaisauna, johon koko perhe osallistuu. Monissa paikoin Etelä-Amerikkaa taas ayahuascan käyttö voi olla vapaa-ajanviettotapa, joka kutsuu eri-ikäiset ihmiset sukupuolesta riippumatta yhteen. Töiden jälkeen rauhoitutaan, otetaan lääkettä, oksennetaan, paskannetaan ja koetaan fyysinen puhdistautuminen. Sen jälkeen elämä jatkuu parempana.

Mutta löytyykö ayahuascasta ja sen käytöstä yhtymäkohtia muinaissuomalaiseen shamanismiin, jossa tajuntaa on laajennettu sienien avulla?

– Varmaan joitakin yhteisiä piirteitä löytyy. Jotkut perulaiset parantajat ovatkin sanoneet minulle, että mitä te Pohjolan ihmiset tänne tulette köynnöstä juomaan, kun teillä on siellä sieniä: kommunikoikaa niiden kanssa. Ehkä nämä ikivanhat kokemukset ovat edelleen meillä jossakin muistissa, verisuonten seinämissä ja geeneissä, Samuli Arkko pohtii.

Aikamatkailu on ollut ihmiskunnan suuri haave ja toteutumattomien intohimojen kohde etenkin 1800-luvun loppupuolella, jolloin tieteellisteknologinen kehitys loi optimismia, ja jolloin ilmapiiri oli avoin hurjillekin ideoille.

Viime vuosikymmeninä ajassa liikkuminen on jälleen saanut tulta alleen etenkin Montauk Projectiin liittyvien huhujen takia. Kyse on ollut Yhdysvaltojen hallituksen tarkoin varjellusta projektista, jossa salaliittoteorioiden mukaan olisi tutkittu paitsi psykologista sodankäyntiä myös aikamatkustamista.

Tällaisista lähtökohdista ammentaa Kokeellisen Elektroniikan Seuran eli KOELSEn installaatio Montauk-projekti aikakone, jossa on hämäräperäisiä virtapiirejä, johtoviidakkoa sekä vilkkuvia valoja.

Toden ja epätoden rajamaastossa

KOELSEn aikakone kiteyttää hyvin Taidelaitos Haihatuksen Avantgardevekkula-näyttelyä. Monista teoksista tulee mieleen viktoriaanisen ajan ennakkoluuloton keksintö, joka hauskuuttaa ja saa mielikuvituksen laukkaamaan. Pääosissa ovat myös dynamiikka ja liike.

– Olemme valinneet tänne teoksia sillä perusteella, että ne pistävät yleisön arvuuttelemaan, mistä oikein on kyse. Teosten tarkoituksena on saada katsoja pohtimaan, onko tämä idea tässä totta vai ei, Avantgardevekkulan kuraattori Tuomo Vuoteenoma toteaa.

Näyttelystä löytyy myös Vuoteenoman omia teoksia. Bisnonna-installaatiossa on käytetty muun muassa ruokailutuoleja, autonvanteita, siimaa, vaneria, sekä akkuporakoneen moottoria. Liikkuvan veistoksen hyönteismäiset raajat päättyvät vitivalkoisiin strutsinsulkiin, jotka hipovat kattoa.

Kineettistä ja mekaanista taidetta voi Avantgardevekkulassa äimistellä vaikkapa galleriarakennuksen vinttidiskon vilkkuvassa valohämyssä, jossa koneet muun muassa puhaltelevat kimaltelevia saippuakuplia.

– Kuraattorina minulla on ollut ajatus siitä, että tavallaan menemme vastavirtaan. Useimmiten maalaustaide pysäyttää liikkuvan objektin, täällä taas pysähtynyt asia tai esine herätetään henkiin, Tuomo Vuoteenoma kertoo.

Parikymmentä vuotta sitten perustettuun Haihatukseen kuuluu myös residenssitoimintaa. Ite-taiteeseen aiemmin keskittynyt taidelaitos oli tulla tiensä päähän viime vuonna, kun alkuperäiset omistajat Merja Metsänen ja Raimo Auvinen menehtyivät. Toiminnalle löytyi onneksi jatkajia.

Wannabe-insinöörin taidonnäyte

Monia Avantgardevekkulan taiteilijoita yhdistää se, että he vaikuttavat useilla eri aloilla, mikä tuo kokonaisuuteen poikkitaiteellisuutta ja moniulotteisuutta. Esimerkiksi Heidi Kesti työskentelee myös lavastajana, Tero Jartti taas näyttelijänä. Jyrki Nissinen tunnetaan Seksihullut-yhtyeestä ja Haihatusta nykyisin luotsaava Risto Puurunen kokeellisesta Cleaning Women -projektista.

Puurusen Anna meidän lahota lempeästi -installaatio koostuu ikiaikaisesta camera obscura -teknologiasta ja pyörivästä surrealistisen näköisestä häkkyrästä, johon voi mennä makoilemaan ja nautiskelemaan niittymaisemasta. Taidelaitos Haihatuksen virallisena tirehtöörinä toimiva Puurunen kuvailee teostaan auringonsäteitä hyödyntäväksi hoitolaitokseksi.

– On todistettu tieteellisesti, että auringonsäteet tekevät ihmisen psyykelle hyvää – kunhan tietää pitää rajansa, eikä iho kärvenny, Puurunen tähdentää.

Installaatiossa on käytetty muun muassa kertakäyttöisiä oluttynnyreitä sekä elokuvaprojektorin syöttölautasesta napattuja laakerointijärjestelmiä.

– Olen tällainen wannabe-insinööri, joka kokee erilaiset liikkuvat härvelit hauskoina juttuina. Mielestäni on hyvä asia, ettei isossa näyttelyssä ole liikaa liian minimalistisia teoksia. Ihmiset pitäisi saada koukutettua katselemaan taideteosta: hetken pohdiskelun ja ihmettelyn jälkeen voi sitten syntyä syvällisempiäkin ajatuksellisia tasoja, Puurunen pohtii.

Uudet näkökulmat ovat taiteessa tärkeitä

Mekaanisten häkkyröiden lisäksi Avantgardevekkulassa on tarjolla myös kaksiulotteista taidetta. Jaakko Mattilan Kosminen pippeli räjähtelee kirkkaissa väreissä, ja Jari Johanneksen digitaalisten piirrosten tasaiset väripinnat tarjoavat kurkistuksia outoihin maailmoihin.

Avantgardevekkulassa on mahdollista pelata esimerkiksi öylättipajatsoa, joka sekoittaa toisiinsa kaksi erilaista todellisuuden tasoa, eli pelaamisen ja Kristuksen ruumiin syömisen. Tuomo Vuoteenoman mielestä tällaisen hyvin erilaisten asioiden niputtaminen toisiinsa olisi taiteessa toivottavaa.

– Se tuo aina vaihtoehdoksi uusia näkökulmia, eikä kaiken aina tarvitse mennä samalla tavalla kuin aiemmin. Tämä on tärkeä pointti taiteessa, Vuoteenoma summaa.

Kolme huonetta, keittokomero ja sauna. Vain kymmenen minuutin soutumatkan päässä Porvoon vanhasta keskustasta.

Mutta tämä ei ole mikä tahansa loma-asunto, vaan vanha tukkijätkien proomu. Ja tällä laivalla äänitetään Suomi-folkin tulevaisuutta.

Tämä on 27-vuotiaan laulaja-lauluntekijän Felix Lybeckin kesäpaikka.

Asuinlaiva makaa ankkurissa sahan pilaamalla jättömaalla

– Älä syö mitään marjoja tai muutakaan, mitä löydät pihamaalta, neuvoo laivan isäntä Felix Lybeck.

Kaunis Veera -niminen 23-metrinen jokilaiva makaa ankkurissa entisellä Hattulan sahan alueella, jonka maaperä on puunkyllästyskemikaalien pilaama. Porvoon kaupunki on suunnitellut alueen kunnostamista asuinkaupunginosaksi jo vuosia, mutta toistaiseksi Lybeck saa olla täällä rauhassa.

Helsingin Kalliossa asuva muusikko omistaa asuntoproomun yhdessä veljiensä kanssa.

Poikien isä Joackim "Jocke" Lybeck oli porvoolainen kulttuurin monitoimimies, joka aikanaan hankki tukkijätkien työkämppänä palvelleen moottorittoman aluksen asunnokseen, ja hinasi sen nykyiselle sijainnilleen. Kun hän syksyllä 2017 menehtyi, alus jäi pojille.

Ja nyt isän perintö elää laivalla. Felix Lybeck levyttää proomussa jo toista suomenkielistä folk-albumiaan artistinimellä Kuuhullu.

Vanha puu narisee ja proomu keinuu aallokossa, kun jokiristeilylaiva lipuu proomun ohi. Lybeck tervehtii turisteja iloisesti.

– Täällä on tosi hyvä akustiikka. Monesti mainostetaan, että studiossa on kelluva lattia. Täällä koko talo kelluu, hän sanoo.

"Suomessa tehdään siistiä musaa, koska kukaan ei tienaa tällä rahaa"

Proomun olohuoneessa on täysverinen studio, jossa Eetu Tuominen soittaa sähkökitaraa. Tuottajan pöydän takana ohjeita antaa ääniteknikko Sakari Kumpula.

– Pitää pestä kädet, kun nauhoittaa näin likaista soundia, Kumpula kommentoi.

Lybeck, Tuominen ja Kumpula ovat kaikki ammattimaisia muusikoita, jotka tekevät musiikkia omaehtoisesti levy-yhtiöiden ulkopuolella.

– Suomessa tehdään siistiä musaa, koska kukaan ei tienaa tällä rahaa. Ei tarvi tehdä kompromisseja. Silloin musiikki on omannäköistä, Lybeck sanoo.

– Mä en luota, että millään levy-yhtiöllä olisi juuri oikeanlainen estetiikan taju. Toisin on frendien kanssa, Tuominen lisää.

Musiikinedistämissäätiön toimitusjohtajan Hannu Sahan mukaan omakustannemusiikki yleistyi viimeistään punkin myötä 80-luvulla. Siinä estetiikassa äänen kotikutoinen rosoisuus oli monesti itsearvoista. Nyt teknologian halventuminen ja digitaalisen julkaisemisen helppous ovat mahdollistaneet musiikin tekemisen yhä suuremmille massoille.

– Tämän hetken musiikkikulttuuria kuvaa moninaisuus. Yhä useampi voi levyttää ja julkaista, mutta vain hiuksen ohut kerros tekee musiikkia elääkseen, hän sanoo.

"Ne on päättänyt tää on kuollut maa // Ne väittää vastaan mutta turhaan // Välil tuntuu ettet kuollutkaan // Heittää niskaan lisää multaa" Kuuhullu – Kuollut maa

Vaikka radiosoitto tai levytyssopimus tuo artistille uskottavuutta, on levy-yhtiöt ja radioiden soittolistoista vastaavien musiikkipäälliköiden rooli alan portinvartijoina vähentynyt.

– Omakustannepiireissä ei edes ajatella levyhtiöitä. Sen kuin lataat biisit Spotifyhin ja painat muutaman kasetin keikalle myyntiin, Lybeck kuvaa.

"Nyt tärkeintä on luoda. Muut asiat tulee perässä."

Tänään laivalla äänitetään Kuuhullun syksyllä ilmestyvän Ollaan täällä yksin -albumin vokaaleja ja kitaroita. Kaverukset asuvat laivalla, kunnes työ on tehty. Lybeckin proomu on suunniteltu majoittamaan 20 tukkijätkää, joten tilaa on. Kiirettä ei ole, koska studioaika ei maksa mitään.

Felix Lybeck lopetti kokin työt keskittyäkseen täysin musiikkiin. Kirjoittaminen ja keikkailu ei olisi onnistunut sivutoimisesti viisipäiväisen työviikon päätteeksi.

– Nuorempana oli paineita rakentaa stabiilia elämään. Nyt tärkeintä on luoda. Muut asiat tulee perässä, hän sanoo.

Muusikkona hän elää kädestä suuhun, mutta on tyytyväinen päätökseensä. Nyt Lybeck säveltää ja sanoittaa vimmatusti ottaakseen kiinni ne viisi vuotta, jotka hän kulutti työelämässä. Kuuhullun levyn lisäksi työn alla on Bad Sauna -bändin julkaisu, ja jatkuvasti syntyy uusia projekteja.

– Jos joskus palaan töihin tai opiskelemaan, en koe olevani epäonnistunut. Tiedän, että en tee tässä mitään niin suurta, mutta 28-vuotiaana sitä tajuaa, että jos haluaa tehdä musiikkia, se täytyy tehdä nyt.

Illalla laivalle saapuu vielä basisti ja viulisti. Nauhoituksia jatketaan niin pitkään kuin jaksetaan, ja aamulla aloitetaan uudestaan. Sauna lämmitetään päivittäin.

Lue myös Ylen Kulttuuricocktailin neliosainen juttusarja suomalaisista pienlevy-yhtiöistä:

"Kasetti pakottaa kuuntelemaan, koska ei viitsi alkaa kelailemaan" – Arwi Lindin levyvaltakunta on täynnä radioon kelpaamattomia helmiä

Epäonnistuminen tuottaa hyvää taidetta – Vaikka Spotify tuhosi liiketoiminnan, Sami Sänpäkkilä ei suostu hautaamaan Fonal-levy-yhtiötään

“Olen viettänyt elämäni parhaat vuodet teippirulla kädessä pakkaamassa levyjä“ – Ektro Recordsin marginaalisuus on vaatinut uhrauksia Jussi Lehtisalolta

"Teiltä menee maine, jos näin hirveitä kappaleita julkaistaan" – Tällaisilla ohjeilla Bad Vugum -levy-yhtiö käynnisti CMX:n uran

Kun Laura Liefveld kertoi aikeistaan perustaa oma kahvila Keravalle, hänen helsinkiläiset kaverinsa kummastelivat päätöstä.

Liefveld ei tiennyt Keravasta ennestään juuri mitään.

– Mutta jokin Keravassa kutsui. Kun tulin ensimmäistä kertaa käymään täällä, ajattelin, että wau, minkälainen upeus täältä löytyy, Liefveld sanoo.

Kolme kaverusta oli unelmoinut pitkään omilla tahoillaan pienen kahvilan perustamisesta. Kukaan heistä ei kuitenkaan vielä vuosi sitten olisi uskonut, että pian kolmikko pyörittää Humlebee-nimistä kesäkahvilaa Keravalla.

Espoolaislähtöisellä Sofia Saarikolla oli omat ennakkokäsityksensä paikasta.

– Se oli mollattu paikka. Ennakkoluulot istuvat tiukassa, mutta nyt voin sanoa, että kannattaa tulla tutustumaan. Mielikuva on muuttunut tosi paljon, kun on tutustunut ihmisiin, Saarikko kertoo.

Idyllinen kartanomiljöö, kaunis joenranta, yhteisöpuutarha ja kotieläintarha eivät tosiaan tule monelle Keravasta ihan ensimmäisenä tule mieleen.

Humlebee-kesäkahvila sijaitsee Keravalla kuitenkin juuri tällaisessa maisemassa.

Vetoapua kahvila saa lähistöllä sijaitsevasta purkutaidetalosta, joka niittää mainetta sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa. Radanvarsikaupunki onkin saanut uutta nostetta kesän vetonauloista. Monet ovat löytäneet kartanolla sijaitsevalle kahvilalle somen kautta.

– Kaikki eivät lähde Norjaan, vaikka siltä tuntuu. Osa haluaa panostaa juuri nyt Suomessa matkailuun, Saarikko sanoo.

– Radan varrella oleminen vaikuttaa myös siihen, että tänne tulee paljon ihmisiä esimerkiksi Helsingistä, Laura Liefveld lisää.

Seiniä potkivat kollit sitkeinä mielikuvissa

Keravaa ja keravalaisuutta kuulee edelleen käytettävän synonyymeinä tuppuisille pikkukylille ja siellä korttelirallia ajaville asukkaille. Stereotyyppinen mielikuva keravalaisista on saanut pontta myös 90-luvun suositusta Vintiöt-sketsisarjasta. Siinä Rane ja Keravan kollit potkivat seiniä.

– Keravalla on aika paha leima jo nimenä. Siitä mainitaan vitsillä sketsisarjoissakin – sieltä ovat bensalenkkarit ja tappelupukarit, lähes kymmenen vuotta Keravalla asunut, mutta takaisin synnyinkaupunkiinsa Helsinkiin kolme vuotta sitten muuttanut Vesa Nissinen pohtii.

Nissinen asui Keravalla hieman syrjemmässä ja kävi keskustassa ainoastaan pankissa tai mennessään junalle.

– Lähikauppaan paistoi työttömyys ja alkoholiongelmat, hän kertoo.

Keravan maine on kuitenkin parantunut. Nissisen mielestä niin Keravalla kuin muillakin radanvarsikaupungeilla on meneillään kasvojenkohotus.

– Kämppien hinnatkin saadaan siten kasvuun. Olisi ihme, jos Keravakin ei niin tekisi, Nissinen sanoo.

Radanvarsipaikkojen suosion kasvu näkyy ihmisten puheiden ja sosiaalisen median kuvaston lisäksi kaupunkien muuttovoittoina. Kun muualta Suomesta muutetaan Helsinkiin, Helsingin muuttotappio naapurikuntiin on ollut kasvussa.

Helsingin kaupunkitutkimuksen julkaisusta selviää, että helsinkiläiset muuttavat etenkin Vantaalle, Keravalle, Järvenpäähän, Nurmijärvelle ja Espooseen. Helsingistä muuttaa pois erityisesti 30–39-vuotiaita.

Uudenmaanliiton aluekehitystyön johtaja Juha Eskelisen mukaan radanvarsikaupunkeihin houkuttelee ihmisiä muun muassa Helsingin ydinkeskustaa huokeammat asuntojen hinnat ja tarve päästä lähemmäksi luontoa sekä saada ympärilleen enemmän tilaa.

– Vaikka Järvenpää ja Kerava ovat kaikkein tiiviimmin asuttuja Uudenmaan kaupungeista, niistä löytyy ympäristöön ja luontoon liittyvää tekemistä, hän sanoo.

Eskelisen mukaan on paradoksaalista, että radanvarsikaupunkeihin houkuttelevat myös hyvät ja nopeat kulkuyhteydet Helsinkiin.

– Voit päästä sieltä nopeammin Helsingin keskustaan kuin jostain helsinkiläisestä lähiöistä, hän sanoo.

Purkutaidetalo ei ole Keravan ainut katutaideteos

Keravan kaupungin viestintäsuunnittelija Eija Rissasen mielestä purkutaidetalo on osoittanut, että kaupungin kannattaisi markkinoida erityisesti katutaidettaan myös ulkopaikkakuntalaisille.

– Keravalla on enemmänkin graffiteja. Haluamme tuoda vähän rosoisempaakin kaupunkikulttuuria esille. Siinä erotumme naapurikunnista, Rissanen sanoo.

Keravan luonnonläheisyys näkyy oitis, kun astuu juna-asemalta ulos ja lähtee kävelemään kohti kartanoa.

– Kaupungin strategiaan kuuluu, että kaupungin asukkailla on enintään 300 metriä viheralueelle, vaikka kaupunki kasvaa. Teemme parhaillaan viherkaavaa, Rissanen kertoo.

Rissanen pitää radanvarsikaupungin imagoa tärkeänä tekijänä.

– Olisi tärkeää, että ihmiset eivät vain suhaisi ohi, vaan he jäisivät kiertelemään tänne. Monen mielikuva Keravasta on se, mitä on luettu valtamediasta kauan aikaa sitten eikä se pidä paikkaansa, kun tulee tänne. Keravalaiset itse ovat todella tyytyväisiä asuinpaikkaansa, Rissanen kertoo.

Myös Keravalla asuvan Erkki Valtosen mielestä mielikuvat Keravasta pahamaineisena paikkana ovat vanhentuneita.

– Keravalla on varmaan joskus ollut huono maine, mutta se on aika vanhaa perua. Uskoisin, että Helsingin tietyillä kaupunginosilla on paljon huonompi maine kuin Keravalla konsanaan, Valtonen sanoo.

Valtonen ei kuitenkaan usko, että purkutaidetalon saama maanlaajuinen suosio selittyisi radanvarsikaupungin maineen kohoamisella. Hän arvelee, että talo kerää vierailijoita lähinnä siksi, että suuri osa suomalaisista matkailee kotimaassa tänä vuonna koronapandemian vuoksi.

– Se oli mielenkiintoinen kohde ja kiva, että hyödynnetään tällaista tilaisuutta järjestää tuollaisia, Valtonen sanoo.

Muuttaisitko Keravalle?

Humlebee-kesäkahvilaa pyörittävien Saarikon ja Liefveldin mielestä Keravalla on otettu hyvin vastaan ulkopaikkakuntalaiset. Mutta muuttaisivatko kahvilanpitäjät Keravalle?

– En ehkä ihan heti, mutta tulevaisuudessa voisin kuvitella. Jos minulla olisi esimerkiksi lapsia, täällä olisi tosi mukava asua, Saarikko sanoo.

– Minä voisin ehdottomasti muuttaa tänne. Olen kotoisin tosi pieneltä paikkakunnalta, pellon vierestä ja Kymijoen varresta. Kaikki nuo punaiset ladot muistuttavat kodista. Täällä on kylämäinen fiilis, Liefveld sanoo.

Lue seuraavaksi:

Törkykuntoon rapistuneesta kerrostalosta kuoriutui purkutaiteen paratiisi: tällaiselta näyttää graffiteilla verhoiltu entinen vuokratalo

Neljä väitettä maallemuuton kasvusta: Onko Nurmijärvi-ilmiö täällä taas? Osittain on, sanoo asiantuntija, mutta kahden auton malli ei

Elävä arkisto: Wunderbaumintuoksuiset karvanoppakiiturit korttelirallissa Keravalla

Sataa, sataa ja sataa. Kaatamalla. Päiviä, viikkoja. Tässä todellisuudessa maapallo ei ole koskaan ollut pyöreä, vaan pannukakkumainen litteä kappale – maakiekko – jonka reunoilta ylimääräinen vesi on aiemmin valunut pois.

Nyt tilanne on muuttunut: pannukakkuplaneetan reunoille kasaantuneet valtaisat jätevuoret estävät vesimassojen luonnollisen poistumisen uiniversumin tummiin syövereihin. Pian kaikkea ja kaikkia kohtaisi hukkumiskuolema.

Hyvin erilaisista ihmisistä koostuva joukkio yrittää kuitenkin löytää ratkaisua ekokatastrofiin. Samalla vedenpinta nousee uhkaavasti ja vääjäämättömästi...

Tällaisista maisemista ponkaisee Joonas Hyvösen tuore God's Flat Earth Is Drowning -teos, joka yhdistelee toisiinsa pelillisyyttä, digitaidetta ja postapokalyptista maailmaa.

– Teoksen ideana on ollut käsitellä ilmastonmuutosta etäännytetystä näkökulmasta. Sen avulla voi tutkia kriittisesti erilaisten ihmistyyppien tulokulmia tapahtumaan – sitä, kuinka esimerkiksi erilainen yhteiskunnallinen asema vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ekokatastrofin kohdalla, Hyvönen kertoo.

Mikä on ihmisen suhde tietokoneeseen?

Kolmikymppistä Joonas Hyvöstä voisi hyvällä syyllä kutsua digiajan taiteilijaksi: hän työskentelee pääasiassa tietokoneella, hyödyntää teoksissaan peliteknologiaa ja käsittelee digitalisaatioon ja digitaalisiin ilmiöihin liittyviä teemoja.

– Olen usein pyrkinyt hahmottamaan maailmaa sen kautta, mikä on käyttäjän suhde käyttöliittymään, tai ihmisen suhde tietokoneeseen. Kone tekee taustalla pyörivät nollat ja ykköset ihmiselle ymmärrettäviksi. Maailman havainnoiminen tapahtuu aina jonkinlaisen filtterin lävitse – tämä voisi jopa olla universaali teoria, Hyvönen pohtii.

Kuvataiteen maisteriksi vuonna 2016 valmistuneelle Hyvöselle taiteen tekeminen tietokoneella ei välttämättä ole missio. Kyse on pitkälti käytännönläheisestä ratkaisusta.

– Löysin muutama vuosi sitten 3D-animoinnin ja mallintamisen. Sitä kautta tajusin, että jos käytän enemmän aikaa, voin luoda teoksia, joihin muuten saattaisi tarvita kuvaustiimiä ja äänittäjiä. Tällä hetkellä voin luoda teoksia mittakaavassa, mikä olisi perinteisellä teko- ja kuvaamistavalla mahdotonta.

Hyvösen kohdalla työvälineet ja teosten tematiikka tukevat toisiaan.

– Digitaalisaatiosta ja digitaalisista ilmiöistä kertovat teokset on loogisinta luoda tietokoneella.

Hyvönen tekee tällä hetkellä 3D-animointeja suositulla Blender-mallinnusohjelmalla. Sillä on aiemmin ollut hieman haasteellisen monimutkaisen ohjelman maine.

– Olen luonut Blenderillä erilaisia ympäristöjä, objekteja ja hahmoja. Minun kaltaiselleni taiteilijalle Blender tarjoaa paljon mahdollisuuksia.

Dystopialla voi olla valoisampikin puoli

Joonas Hyvösen toisenkin tuoreen teoksen, Wet Planetin, pohjalla loiskuu vesi. Pelillisessä 3D-animaatiossa meriveden nousun aiheuttamat tulvat ovat tuhonneet yhteiskunnan tutut ja turvalliset rakenteet.

Tilanne ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin voisi olettaa: syntyy vaihtoehtoisia teknologioita ja selviytymismalleja. Ne luovat myös aivan uudenlaista nuorisokulttuuria: dystopia ja teknologinen utopia lyövät kättä.

– Nuoret ovat kehittäneet itselleen yhteiskuntamallin, joka perustuu virtuaalitodellisuudessa tapahtuvaan, pelillistettyyn käyttöliittymään. He elävät digitaalisen ja fyysisen paikan risteysasemalla – kumpi sitten on arvokkaampaa elämää, sen suhteen ei enää tehdä eroa.

Hyvönen on ollut jo pitkään kiinnostunut pelillisyydestä, mikä tulee hyvin esille Wet Planetin kohdalla. Teoksessa on käytetty Unityn pelimoottoria, jolla voidaan kehittää kaksi- ja kolmiulotteisia pelejä. Wet Planetiin liittyy myös oleellisena osana immersiivisyys, eli katsoja upotetaan teoksen maailmaan.

– Olen hakenut tarkoituksellisesti kokeellisia tarinankerronnallisia tapoja perinteisten videoteosten sijaan, ja olen jo pitkään ollut kiinnostunut pelillistämisestä. Tavoitteenani on ollut luoda tarinoita, joiden sisälle katsoja voi sukeltaa. Tällainen kokemus on hyvin erilainen kuin pisteestä A pisteeseen B kulkeva traditionaalinen juonikuvio.

Näyttelypaikoista on pulaa

Joonas Hyvösen God's Flat Earth Is Drowning on aloittanut uuden näyttelykokonaisuuden Helsingin keskustakirjasto Oodissa. Kirjaston Kuutio-näyttelytilassa on käynnistynyt Mediakuutio-projekti, joka tarjoaa yleisölle immersiivistä mediataidetta.

– Vaikka Suomesta löytyy digitaalisesti työskenteleviä ja pelimoottoreita hyödyntäviä taiteilijoita, ei tällaiselle taiteelle välttämättä löydy kauheasti näyttelypaikkoja, Hyvönen toteaa.

Hyvönen ei ole kohdannut vähättelyä digitaalisuutta kohtaan, mutta kokee, että tällaista teknologiaa kokonaisvaltaisesti hyödyntävä taiteilija on Suomessa edelleen varsin uusi ilmiö.

– Käyttämäni teknologia on ollut aiemmin pitkälti sellaista, ettei sitä ole ollut tavallisen peruskuluttajan tavoitettavissa. Viime vuosien aikana tilanne on muuttunut, ja tällainen kehitys tarjoaa taiteilijalle runsaasti uusia mahdollisuuksia.

Vuonna 1917 Englannin Cottingleyssa tapahtui kummia. Serkukset Frances Griffiths ja Elsie Wright olivat ottaneet kesäisessä puutarhassa valokuvia, joissa kirmasi ja lennellä liihotteli siivekkäitä, aistikkaan eteerisiä keijukaisia.

Teinityttöjen ottamista keijukaiskuvista kasvoi lehtiotsikoiden revittelemä maailmansensaatio, ja kuvien aitoudesta vakuuttui jopa Sherlock Holmesin luoja, kirjailija Arthur Conan Doyle.

Kuvien salaisuus paljastui vasta 1980-luvulla, jolloin serkukset kertoivat medialle, että kyse oli väärennöksistä.

Totuus on tärkeää dokumentaariselle valokuvaajalle

Nykypäivänä Cottingleyn keijukaisten kaltaiset, digiteknologian näkökulmasta varsin kömpelöt valokuvamanipulaatiot tuskin vakuuttaisivat suurta yleisöä. Jatkuvassa visuaalisessa informaatiotulvassa ihmisiä manipuloidaan uusin tavoin: esimerkiksi aito dokumentaarinen valokuva voidaan julkaista väärässä yhteydessä.

Koronapandemian aikana sosiaalisessa mediassa on esimerkiksi julkaistu autenttisia kuvia tyhjistä sairaaloista ja kerrottu, ettei mitään epidemiaa ole olemassa – näettehän, ettei sairaaloissa ole potilaita. Kuvat tosin eivät välttämättä ole olleet tältä keväältä, vaan useita vuosia sitten otettuja.

Myös ammattivalokuvaajat ovat heränneet tilanteeseen. Palkitun norjalaisen valokuvaajan Johnny Haglundin mukaan kuvien väärinkäytöstä aiheutuu lähitulevaisuudessa isoja ongelmia – sekä valokuvaajille että koko yhteiskunnalle.

– Valeuutisia on liikkeellä paljon, ja kuvien manipulointi on nykyisin niin kovin helppoa. Olen ammatiltani dokumentaarinen valokuvaaja, ja minun pitää näyttää maailmalle, että kuvani ovat totta. Tämä on hyvin tärkeää ammattilaisille, jotka tallentavat esimerkiksi sotaa, nälänhätää ja vastaavaa.

Haglund itse joutui kiperään tilanteeseen muutama vuosi sitten. Hänen ottamansa vammaista henkilöä esittänyt kuva julkaistiin eräässä digitaalisessa lehdessä, kontekstistaan täysin irrotettuna. Haglundin ammatillinen uskottavuus joutui koetukselle.

– Kuvasta puuttui alkuperäinen tarina, ja minua syytettiin siitä, että olin muokannut kuvaa jälkikäteen erilaiseksi. En koskaan tee mitään sellaista. Jos alkuperäinen tarina olisi ollut kuvassa mukana, tällaisia spekulaatioita ei olisi syntynyt, Oslosta puhelimitse tavoitettu Haglund korostaa.

Pahimmassa tapauksessa kuvan julkaiseminen väärässä yhteydessä saattaa tuhota valokuvaajan maineen ja uran.

– Sanotaan, että otan vaikkapa Kongossa kuvan paikallisesta maanviljelijästä tai kullankaivajasta. Kuvani kuitenkin julkaistaan väärässä yhteydessä. Siinä kerrotaan, että tässä on kongolainen terroristi, joka tappaa siviilejä. Kuvassa oleva henkilö saattaa nähdä otoksen ja siitä syntyy ongelmia valokuvaajan seuraavalla reissulla Kongoon.

Uudet palvelut estävät kuvan väärinkäyttöä

Valokuvien väärinkäyttöä ja irrottamista kontekstistaan on vaikea estää. Kuvan alkuperää voi kuitenkin tutkia esimerkiksi käänteisen eli visuaalisen kuvahaun avulla, joka kertoo paikat, joissa kuva on julkaistu.

Laatulehti New York Times ja teknologiayritys IBM ryhtyivät viime vuonna yhteistyöhön News Provenance Projectin tiimoilta. Sen ideana on, että IBM:n kehittämä lohkoketju eli hajautettu tietokanta tallentaa alkuperäisen valokuvan, siihen tehdyt myöhemmät muutokset ja sen, kuka nämä muutokset on tehnyt. Myös kiinankielinen Baidu-hakukone ja italialainen uutistoimisto ANSA ovat luoneet samankaltaisia projekteja.

Myös suuret kamerafirmat ovat pyrkineet löytämään ongelmaan ratkaisua. Esimerkiksi Canon lanseerasi äskettäin Truthmark-palvelunsa. Kyse on valokuvatietokannasta, joka kertoo kuvaan liittyvän autenttisen ja todellisen tarinan.

Palvelun avulla valokuvaaja voi myös liittää otokseensa digitaalisen sormenjäljen. Canonin missiona on "lopettaa kuvien väärinkäyttö tekaistujen tarinoiden levittämiseen".

Johnny Haglundin kaltaiselle dokumentaariselle valokuvaajalle Truthmarkin tapaiset palvelut ovat tervetulleita.

– Truthmarkin kohdalla metatiedot on koodattu kuvaan, ja vesileima pysyy kuvassa, vaikkei se päälle päin näykään. Joskus aiemmin metadataan lisäämäni kuvan tarina on kadonnut, tai se on onnistuttu ottamaan pois.

Ilmassa on iloa. Viisi nuorta ammattimuusikkoa järjestäytyy kameran eteen markkinointikuvauksia varten Ritarihuoneen edustalla Helsingin keskustassa.

Työlleen omistautunut valokuvaaja tekee kaikkensa, jotta tunnelma välittyy kuvissa. Pian osa muusikoista istuu puun oksalla ja asetelma on täydellinen.

Kvintetti vastaa Kamarikesä-nimisen festivaalin ohjelmistosta jo neljättä vuotta, mutta tällä kertaa kaikki tuntuu vähän jännittävältä. Valokuvaussession voi nähdä metaforana uudelle alulle. Promokuvat ovat todiste siitä, että alle kolmekymppiset muusikot ovat olemassa vielä koronapandemian jälkeen.

– Tällä hetkellä tuntuu, että on toivoa taas. Asioita on alkanut tapahtua, ja ihmiset selkeästi tarvitsevat musiikkia ja elämyksiä tällaisena aikana, sellisti Senja Rummukainen sanoo.

Muutama kuukausi sitten tilanne näytti toiselta.

– Tuntui käsittämättömältä, että yhdessä illassa meni puolen vuoden työt alta. Olihan se sokki, että apua, näinkö helposti työt voivat peruuntua, ja eikö työlläni ole mitään merkitystä. Pahimpina päivinä selailin netistä työpaikkailmoituksia.

Konsertit ovat tärkeitä yleisön lisäksi muusikoille

Tänä kesänä luvassa on vain yksi Kamarikesä-festivaalikonsertti. Se nauhoitetaan etukäteen ja lähetetään 7. elokuuta videostriiminä ja Yle Radio 1:llä. Esimerkiksi viime kesänä Ritarihuoneella järjestettiin kolme festivaalikonserttia peräkkäisinä päivinä. Vastaavasti monet muutkin festivaalit järjestävät konsertteja tavalla tai toisella, vaikka tapahtuman peruminen olisi ehkä ollut helpompi vaihtoehto.

Joku saattaisi kysyä, mitä järkeä.

Konsertit – vaikka sitten poikkeuksellisesti järjestetyt – tällaisena aikana ovat tärkeitä paitsi yleisölle myös muusikoille.

– Varsinkin, kun meillä on nuoria soittajia, niin on tärkeää päästä taas rytmiin, pianisti Johannes Piirto toteaa.

Kamarikesän konsertissa viimeisenä kuullaan Johannes Brahmsin Pianokvintetto f-molli (1865) festivaalin johtoviisikon esittämänä. Valinta kuvastaa niin ikään sitä, että on aika kääntää sivua ja suunnata katse tulevaan.

– Se on kamarimusiikkikirjallisuuden tärkeitä kappaleita, mutta meille uusi tuttavuus. Halusimme soittaa jotain uutta, tutustua kappaleeseen yhdessä ja nauttia siitä, Piirto toteaa.

"Informaatiotulvan ulkopuolelta löytyy hienoja juttuja"

Suomessa on pitkä ja maineikas klassisen musiikin perintö, kuten myös väittelyllä klassisen musiikin ja ylipäänsä taiteiden merkityksestä yhteiskunnassa. Nuori muusikkosukupolvi kokee, ettei heidän ammattiaan kyseenalaisteta.

– Suomessa ymmärretään aika hyvin se, että taiteet rikastuttavat elämää. Olen aina kokenut, että sitä arvostetaan, mitä teen, Piirto sanoo.

Rummukainen uskoo, että kysymys on ylipäänsä työelämän murroksesta. Muusikon ammatti ei tunnu erityisen eksoottiselta vaikkapa somevaikuttajan rinnalla.

– Totta kai aina tulee niitä, että mitä sä oikeasti teet työksesi soittamisen lisäksi, mutta ne ovat tosi tosi harvassa. Ikinä ei ole tarvinnut erityisesti selitellä, Rummukainen kertoo.

Klassisen musiikin sisään rakennettu ominaisuus on yleisön ja esittäjien ikärakenteen välinen suhde. Ihminen löytää usein säännöllistä aikaa konserttikäynneille vasta eläkeiässä, kun muusikot aloittavat uransa parikymppisinä.

Silti sopii kysyä, miksei nuoria näy enemmän konserttiyleisössä. Piirto kertoo, että he ovat kollegojen kanssa korona-aikana pohtineet sitä, miten raja-aitaa yleisön ja esittäjien välillä voisi madaltaa. Samalla musiikista ja sen esittämisestä voisi tulla samastuttavampaa tai ainakin helpommin lähestyttävää.

– Klassinen musiikki ei ole mitään hienostelua, vaan se vie salakavalasti mennessään. Sille pitää vain osata antaa aikaa. Hienoja juttuja löytyy, kun uskaltaa hetkeksi hypätä informaatiotulvan ulkopuolelle.

Viime yö oli monelle One Direction -fanille eli directionerille sekä rankkaa että jännittävää aikaa. Yhtye täytti tänään vuosikymmenen, ja sosiaalisen median äärellä odotettiin vuorokauden vaihduttua kuumeisesti bändiä koskevia uusia viestejä ja uutisia.

Nathalie Maaniemi osallistui koko yön kestäneeseen zoom-tapaamiseen yli 20 kaverinsa kanssa. Aikaeron takia uusi päivä koitti Iso-Britanniassa, One Directionin kotimaassa, kello kaksi Suomen aikaa. Tämä tarkoitti valvomista.

– Olen nukkunut viime yönä pari tuntia. Juttelimme ja jännitimme yhdessä kavereideni kanssa, ja meillä oli myös selkeä työnjako. Osa oli Instagramissa, osa Twitterissä ja osa TikTokissa odottamassa viestejä ja uutisia, Maaniemi kertoo.

Aoko Jauhiaiselle ja Martta Jokiselle viime yö oli samankaltainen.

– Oli pakko pysytellä hereillä. Halusin olla valmiina, jos tulisi pienintäkään viitettä uusista biiseistä tai comebackista, Jokinen sanoo.

Suosio ei ole mikään ihme

Aikansa suosituimman poikabändin, kymmeniä miljoonia levyjä myyneen One Directionin tarina lähti liikkeelle vuonna 2010, kun Harry Styles, Louis Tomlinson, Niall Horan, Zayn Malik ja Liam Payne osallistuivat Iso-Britannian X Factoryyn.

Kaikki viisi putosivat jatkosta, mutta kilpailun tuomari Nicole Scherzinger suositteli heille yhtyeen perustamista. Ratkaisu olikin toimiva ja tie tähtiin avautui.

Sosiaalista mediaa taitavasti hyödyntänyt One Direction eli 1D aiheutti teinihysteriaa ja rikkoi listaennätyksiä.

Bändin neljä ensimmäistä levyä nousivat samantien Yhdysvaltojen Billboard 200 -albumilistan kärkeen, ja erilaisia musiikkialan palkintoja yhtye on tähän mennessä kahminut parisataa.

Rahastakaan ei ole ollut pulaa: talouslehti Forbesin mukaan One Directionin jäsenet olivat vuonna 2015 maailman neljänneksi eniten ansaitsevia julkisuuden henkilöitä.

Aoko Jauhiaisen mielestä One Directionin maailmanlaajuinen suosio ei ole mikään ihme.

– Monet muut keskittyvät räppiin, mutta One Direction tekee poppia. Heidän musiikkinsa on hyvää ja se saa esimerkiksi minut paremmalle tuulelle.

Jauhiaista viehättää myös bändin jäsenten keskinäinen kemia.

– Heistä löytyy vastakohtaisuuksia ja he täydentävät toisiaan. Esimerkiksi lauluäänet ja luonteet ovat erilaisia.

Martta Jokinen komppaa.

– He kaikki ovat persoonallisuuksia ja erilaisia ihmisiä, kuitenkin heissä on jotakin samaa. He sopivat todella hyvin yhteen.

Nathalie Maaniemen mielestä tavallinenkin ihminen löytää yhtyeeseen kosketuspintoja.

– Moni ajattelee, että One Direction on vain yksi pieni poikabändi muiden joukossa, mutta minulle yhtye merkitsee jotakin suurempaa. Rakastan heidän musiikkiaan yli kaiken, ja he osaavat myös tuoda esille hyvällä tavalla ongelmia ja esteitä, joita ovat omassa elämässään kokeneet.

Suosio ei ole kadonnut minnekään

Uransa huipulla ollut One Direction antoi viisi vuotta sitten julkisuuteen odottamattoman uutisen: yhtye jäisi telakalle puoleksitoista vuodeksi. Sen jäsenet ryhtyivät samantien tehtailemaan soololevyjä.

Viisikosta etenkin Harry Styles on paistatellut otsikoissa. Muun muassa Guccin kampanjoissa esiintyneestä Stylesistä on kasvanut vähitellen tyyli-ikoni, ja brittiläinen Capital-radio valitsi hänet vuosina 2016, 2017 ja 2018 pop-maailman seksikkäimmäksi mieheksi.

Pitkittyneen tauon aikana yhtyeen suosio ei suinkaan ole hiipunut.

– Uusia faneja on tullut jatkuvasti tauon jälkeenkin. En tiedä, tapahtuuko tällaista ihan kaikkien bändien kohdalla, Nathalie Maaniemi pohtii.

Sekä Maaniemi että Jokinen kehuvat One Directionin fanikunnan hyvää henkeä.

– Siinä porukassa on todella helppo olla, ja kaikki otetaan hyvin vastaan. Kenellekään ei sanota pahasti. Bändin lisäksi myös fanit ovat ihania ihmisiä, Jokinen toteaa.

Kaipuu konsertteihin on kova

One Directionin viralliselle Facebook-sivulle ilmestyi eilen viesti, jossa viitattiin kymmenvuotissynttäreihin, mutta varsinaisesta comebackistä ei ole vielä kuulunut mitään.

– Comeback on se juttu, mitä oikeasti odotan ja toivon. Kaikki merkit myös näyttävät siltä, että se voisi olla mahdollista, Martta Jokinen ennustaa.

Myös Nathalie Maaniemi haluaisi päästä yhtyeen konsertteihin.

– Nykytilanteen takia maailmankiertue voisi onnistua parin vuoden päästä. Aika moni nuorempi fani ei ole päässyt edellisiin konsertteihin, eli nyt odottelemme uutta comebackiä.

Mutta mihin suuntaan One Direction kulkee, ja mitä yhtyeen nimi oikeastaan tarkoittaa? Martta Jokisella on tästä teoria.

– Vaikka kaikki ihmiset ovat erilaisia, he menevät samaan suuntaan. Kaikki ansaitsevat tulla kohdelluiksi samalla tavalla, ja juuri tämä suunta on meitä kaikkia varten.

Arvostettu viulisti, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Kuusisto on saanut diagnoosin aivokasvaimesta. Kuusisto kertoo asiasta omalla Facebook-sivullaan.

Kuusisto tunnetaan Oulun musiikkijuhlien taiteellisena johtajana. Kapellimestarina hän on johtanut niin suomalaisia kuin ulkomaisia huippuorkestereita.

– Hyvät ystävät, nyt tulee asiaa, jota en toivonut joutuvani kertomaan. Kesän mittaan olen kokenut lieviä, hajanaisia oireita, kuten väsymystä ja ärtymystä, lieviä päänsärkyjä, ja ajoittaista sekoilua sanoissa. Menin viime viikolla lääkäriin Savonlinnassa, ja onnekseni sain asiat vakavasti ottavan lääkärin eteeni, Kuusisto kirjoittaa julkaisussa.

Kuusisto kertoo julkaisussa, että aivokasvain on luultavasti pahanlaatuinen. Se on määrä leikata reilun kahden viikon kuluttua.

– Ainoa hyvä uutinen on, että se on paikassa johon päästään leikkaamalla käsiksi, oikeassa etulohkossa ja mahdollisesti lähinnä pinnassa, hän kirjoittaa.

Lue myös:

Musiikin syntymäpäiväkalenteri: Musiikin moniosaaja, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Kuusisto

Tammelassa järjestetään tulevana viikonloppuna jälleen kerran Portaan Nahkurinverstaan taidekesä-tapahtuma. Se on kesäasukkaiden ja Portaan kylän vakituisten asukkaiden yhteinen ponnistus, jonka tarkoituksena on nostaa esille kiinnostavia henkilöitä ja asioita. Ja niitähän riittää, sillä Tammelan kauniit maisemat ja omaleimaiset kylät ovat viehättäneet esimerkiksi suomalaisia kuvataiteilijoita kautta aikojen.

Vuonna 1890 Kaukolanharjun maiseman ikuisti kankaalle kultakauden taiteilija Albert Edelfelt. Hänet toi Tammelaan vaimo Ellan de la Chapelle, joka oli Saaren kartanon tytär. Yksi lenkki kesäasukkaiden katkeamattomassa on helsinkiläinen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen.

– Idea Portaan kylässä järjestettävästä tapahtumasta syntyi eräänä kesäpäivänä juoksu- vai oliko se kävelylenkillä, kun tapasin tutkija ja kirjailija Minna Maijalan perheineen. Sen jälkeen tuli sattumoisin vastaani kesätunnelmissa muitakin tuttuja taiteilijoita ja tutkijoita. kuten Niina Nurminen ja Carl-Kristian Rundman.

– Rupesimme sitten puhumaan, että tämähän on erittäin mielenkiintoinen paikka tämä Porras sekä historian että nykyisen miljöönsä puolesta. Täällä on asunut mielenkiintoisia ihmisiä, kesäasukkaina ja muutenkin kuten Albert Edelfelt, Vivica Bandler, Sakari Pälsi ja Erkki Tanttu. Ja siinä sitten mietimme, että mehän voisimme järjestää yhteisten mielenkiintojemme pohjalta tapahtuman, jossa me haluttaisiin itsekin käydä.

Kesäisen rento, mutta asiapohjalta

Taidekesän tapahtumapaikkana on Portaan kylässä sijaitseva Nahkurinverstas ja sen ympärillä oleva miljöö. Tapahtuman tavoitteena on kertoa kuinka paikallinen kulttuuri ja historia liittyvät laajempaan kansalliseen kokonaisuuteen. Tänä suvena taidekesän ohjelma on suunniteltu runoilija Katri Valan ja kuvittaja Erkki Tantun ympärille.

– Viime vuonna Minna Maijala piti luennon Minna Canthista. Tällä kertaa aiheena on Katri Vala, joka on jäänyt jonkin verran unhoonkin nykykeskustelusta ja joka on hyvin moniuloitteinen ja kiistanalainenkin hahmo monien mielestä. Minna Maijalalta on tulossa uusi elämäkerta Katri Valasta, joka uudistaa aika tavalla sitä kuvaa, mikä meillä on aiemman tutkimuksen pohjalta Valasta.

– Minnan luento on vähän niin kuin väliaikaraportti tekeillä olevasta elämäkertateoksesta.

Tietokirjailija, toimittaja Ville Hänninen puolestaan pitää taidekesä-luennon Erkki Tantun elämästä. Tanttu on tunnetusti tammelalainen ja portaalainen. Tantun Seitsemän veljeksen klassikkokuvituksen aiheita kuten miljöitä, henkilöitä ja esineitä on tehty Portaassa.

– Se on suomalaista kuvitustaiteen kärkeä ja siitä meillä on oma näyttely Galleria Jokitörmässä, kertoo Heikki Huttu-Hiltunen.

Tänä kesänä täyttyi taidekesä-porukan toive saada tapahtumaan mukaan useampi sukupolvi samaa sukua. Tapahtumaan osallistuvat Erkki Tantun poika Markku Tanttu, pojanpoika Ville Tanttu sekä pojanpojan poika Amos Tanttu, joilla kaikilla on yhteys Portaaseen kesäpaikan kautta ja jotka kaikki ovat mukana taidekesän ohjelmistossa. Esimerkiksi lauantaina Ville Tanttu esittää lyhytelokuvan Omenapuu. Omenapuussa Amos Tanttu piirtää isänsä Ville Tantun kasvot.

Musiikilla on tärkeä rooli

Tapahtumaan kuuluu olennaisena osana myös kansanmusiikki. Runolaulaja Ilona Korhonen vie kuulijat Larin Parasken säkeiden siivittämänä kalevalalaiseen maailmaan. Lisäksi ohjelmassa on nykykansanmusiikkikonsertti, jossa esiintyvät Ilona Korhonen, Taito Hoffrén ja Eero Grundström.

– He ovat nykykansanmusiikin huippua, ja konsertti antaa tietyllä tavalla oman sävynsä ja ikään kuin keventää tapahtumaa. Lisäksi taidekesässä nähdään myös elokuvia, joita voi katsoa rennosti, Heikku Huttu-Hiltunen kuvailee.

Kaikkiin Portaan taidekesän tapahtumiin on koronarajoitukset huomioiva vapaa pääsy.

– Me olemme varautuneet siten, että Nahkurinverstaan saliin sopii vain tietty määrä ihmisiä ja sitten me striimataan pihalle telttaan. Eli näin voimme laittaa ihmisiä kahteen paikkaan.

– Otamme tämän korona-asian vakavasti. Eikä meidän tavoitekaan ole olla mikään massojen tapahtuma. Me haluamme paikalle sellaisia ihmisiä, joita kiinnostavat nämä ohjelmassa olevat asiat.

Portaan Nahkuriverstaan taidekesä-tapahtumaa tukee Suomen Kulttuurirahaston Hämeen maakuntarahasto.

Disney ilmoitti torstaina, että odotetun seikkailuelokuvan Mulanin ensi-ilta siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Yhtiö ei edes antanut ensi-illalle uutta päivämäärää.

Niki Caron ohjaama elokuva piti olla teattereissa alun perin maaliskuussa, sitten heinäkuussa ja lopulta elokuussa. Jokainen suunniteltu julkaisupäivä peruuntui vuorollaan.

– Viimeisten kuukausien aikana on käynyt selväksi, etteivät elokuvien julkaisupäivämäärät ole kriisin aikana kiveen kirjoitettuja. Keskeytämme suunnitelmat Mulanin julkaisun osalta, Disneyn tiedotteessa todetaan.

Uutinen tarkoittaa samalla sitä, että Star Warsin tulevat osat sekä James Cameronin neliosainen Avatar-saaga siirtyvät vuodella eteenpäin. Ensimmäinen uusi Avatar-elokuva saa uusimman tiedon mukaan ensi-iltansa joulukuussa 2022, Star Wars joulukuussa 2023.

Vastaavia uutisia saatiin aiemmin Warner Brosilta, joka siirsi toimintajännäri Tenetin ensi-illan niin ikään vielä tuntemattomaan ajankohtaan. Christopher Nolanin odotetun elokuvan piti olla kesän kassamagneetti, koronan kurittamien ja megatappioita kärsineiden elokuvateattereiden pelastaja.

Koronatilanne Yhdysvalloissa ratkaisee

Peruutusten taustalla on vaikea koronatilanne Yhdysvalloissa. Uusia Hollywood-elokuvia on turha odottaa valkokankaille niin kauan, kun esimerkiksi New Yorkin ja Los Angelesin elokuvateattereiden ovet ovat säpissä.

Voi hyvin olla, ettei isoa Hollywood-elokuvan ensi-iltaa saada koko vuonna.

Bio Rexin toimitusjohtaja ja Suomen elokuvateatteriliiton puheenjohtaja Aku Jaakkola toteaa, että Suomessa odottavan aika on pitkä.

– Ei tässä helpossa tilanteessa olla. Kuukaudet juoksevat ja koko ajan mennään vaikeampaa kohti, se on selvä. Kaikki on siitä kiinni, miten Amerikka saa asiansa kuntoon.

Toisaalta Warner Bros jätti Tenetin suhteen eurooppalaisittain takaoven auki. Tiedotteessa viitattiin mahdollisuuteen julkaista elokuva ensin muualla, ja sitten vasta Amerikassa.

– Totta kai se olisi meidän toiveemme, mutta realismi on toinen asia, Jaakkola sanoo.

Ratkaisu olisi iso riski, ja se rikkoisi poikkeuksellisella tavalla Hollywoodin käytäntöjä. Samalla se on oljenkorsi, josta Jaakkola haluaa pitää kiinni.

– Kyllähän sitä toivoisi, ettei ala olisi niin Amerikka-keskeinen. Ajattelen niin, että poikkeuksellisessa tilanteessa pitäisi pystyä ajattelemaan uudella tavalla. Se miten on tehty sata vuotta, ei ehkä toimi nyt.

Tilanne avaa mahdollisuuden kotimaiselle elokuvalle

Kävipä Hollywood-elokuvien suhteen lopulta miten tahansa, vallitseva tilanne on se, että elokuvateattereissa on slotteja täytettäväksi.

Se saattaa olla lottovoitto kotimaiselle elokuvalle. Suomessa on jo alkujaan vireät kotimaisen elokuvan markkinat, ja nyt voisi olla paikka lisätä löylyä.

– On selvää, että tilanne avaa mahdollisuuksia. Sillä on iso merkitys, Jaakkola myöntää.

Suomen elokuvasäätiön 13. heinäkuuta julkaiseman tilaston mukaan sitä edeltävän viikonlopun katsotuin elokuva oli inkerinsuomalaisen Lauri Randlan esikoisohjaus Näkemiin Neuvostoliitto. Se keräsi 3 846 katsojaa. Samana viikonloppuna ensi-iltansa sai Johnny Deppin tähdittämä Näkemiin professori, joka keräsi 2 536 katsojaa.

Tätä kirjoittaessa Näkemiin Neuvostoliitto on kerännyt yhteensä 11 700 katsojaa. Se on ehkä maltillinen määrä, mutta Filmikamarin toimitusjohtajan Tero Koistisen mukaan on selvää, että vallitseva tilanne teattereissa antoi elokuvalle vetoapua.

Yhtä kaikki alan kohtalo ratkaistaneen maailmanlaajuisessa mittakaavassa, Jaakkola sanoo.

– Tilanne on ikävä toimijoille ja yleisölle. Uskon, että Suomessa kaikki ovat valmiita, kunhan saadaan vain mennä. Ehkä tämä on oppitunti meille kaikille siitä, kuinka globaali tämä maailma nykyään on. Olemme kaikki samaa kokonaisuutta.

Jyväskylän yliopistolla on 4 200 neliömetriä varastotilaa jylhän Kanavuoren uumeniin kaivetuissa luolissa.

Pomminkestäviin tiloihin on tallennettu koko yliopiston aineellinen kulttuuriperintö: tiedemuseon kokoelmat, luonnontieteellisiä ja kulttuurihistoriallisia kokoelmia, yliopiston laaja arkisto ja massiiviset kirjakokoelmat.

136-metrinen luola on täynnä hyllyjä. Niitä ihmetellessä korviin kantautuu ilmiselviä laukausten ääniä. Naapuriluolassa on ampumarata.

– Kallioluola soveltuu hyvin yliopiston käyttöön, koska kosteus ja lämpö pysyvät hyvin vakiona. On ollut hienoa saada arvokas aineisto tänne säilytykseen, sanoo varajohtaja Pirjo Vuorinen Avoimen tiedon keskuksesta. Sillä nimellä Jyväskylän yliopiston aineellisen kulttuuriperinnön kokoelmat nyt tunnetaan.

Luolan kiskoilla siirrettäviin hyllyihin on varastoitu kirjoja ja lehtiä yhteensä 25 hyllykilometriä. Vain vajaa viisi kilometriä palautuu remontoitavaan Jyväskylän yliopiston kirjastoon kirjastoon, sillä fyysisten kirjojen määrä kutistuu vauhdilla aineistojen digitalisoituessa.

– Täältä luolasta ne on helppo tilata digitaalisesti verkossa. Toimitamme tilauksen vuorokauden sisällä kampuksen kirjastoon, Vuorinen sanoo.

Kanavuoren luolat jäävät kirjaston vapaakappalekokoelman sijoituspaikaksi. Vapaakappalekirjastoja on Suomessa yhteensä kuusi. Niihin toimitetaan kaikki Suomessa julkaistavat kirjat, aikakauslehdet, sarjat, nuotit ja kartat.

Esimerkiksi vuonna 2018 Suomessa julkaistiin liki 9 000 kirjaa, joista kolmasosa oli kaunokirjallisuutta

"Keltainen kirjasto" hätkähdytti

Jyväskylässä on ollut akateeminen kirjasto lähes 160 vuoden ajan. Seminaarin kirjasto perustettiin jo 1860-luvulla ja tieteellinen kirjasto vuonna 1912.

Nykyinen yliopiston pääkirjasto on Arto Sipisen suunnittelema. Vuonna 1972 avattu moderni kirjasto herätti aikanaan kohua vanhoista kirjastoista poikkeavalla vähemmän arvokkaalla tyylillään.

Valmistuessaan rakennus oli lukusalipaikoilla laskettuna Pohjoismaiden suurin tieteellinen kirjasto.

Uutta olivat ryhmätyötilat ja kirjavarastojen sijoittaminen suuriin lukusaleihin asiakkaiden ulottuville. Kirjaston rohkeassa sisustuksessa toistuivat keltainen, sininen, musta ja valkoinen.

Keväällä 1976 moderni kirjasto sai arvovieraita, kun Englannin kuningatar Elisabeth ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen seurueineen piipahtivat "keltaisessa kirjastossa".

Evakkoon entiseen patruunatehtaaseen

Kirjastorakennuksen peruskorjaus alkoi kesällä 2019 ja valmistuu elokuussa 2021.

Ennen peruskorjausta kirjasto tyhjennettiin ja osa kirjoista siirrettiin yliopiston muihin kirjastoihin. Valtaosa kirjoista evakuoitiin kokoelmakeskukseen puolustusvoimilta vapautuneeseen luolastoon.

Luolien rakentaminen alkoi sota-aikaan 1939. Yli satametrisiä luolia kaivettiin kolmeen kerrokseen 30 metriä paksun graniittikerroksen alle. Luolissa toimi Valtion patruunatehdas, ja niissä tuotettiin miljoonia patruunoita vuodessa muun muassa Suomi-konepistooleihin.

Patruunatuotannon jälkeen luolissa on ollut ensin asevarikko ja sen jälkeen suojeluvarikko.

Yli 13 000 neliömetrin luolat luolat ovat nykyään yksityisessä omistuksessa. Ne on remontoitu pääasiassa vuokrattaviksi turvatiloiksi.

Kirjaston 1970-luvun tyyli säilyy

Yliopiston kirjastorakennuksen mittavassa peruskorjauksessa jää vanhasta jäljelle vain runko ja sisällä sini-kelta-musta-valkoinen väritys, tosin uusilla materiaaleilla ja rakenteilla.

– Kyseessä ei varsinaisesti ole suojeltu talo, mutta se on suojelualueella. Siksi rakennuksen säilyttäminen on tärkeää. Värimaailma säilyy, joten se on jatkossakin keltainen kirjasto, sanoo Avoimen tiedon keskuksen johtaja Ari Muhonen.

– Kuinka moni muistaa, että kirjastokalusteiden mustavalkoisen kankaan nimi on Jyväskylän kesä, Pirjo Vuorinen lisää.

Uudistettu rakennus avautuu elokuussa 2021 erilaisena kirjastona kuin ennen. Suurin muutos sisällä on kahden kellarikerroksen ottaminen aktiivikäyttöön. Kerroksissa aiemmin varastoidut kirjat jäävät Kanavuoren luoliin.

Yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen kuvaa tulevaa rakennusta yliopiston eläväksi näyteikkunaksi, portiksi vilkkaalle kampusalueelle.

– Kellariin tulee ajanmukaiset työskentelytilat opiskelijoille ja tutkijoille. Jatkossa itse kirjat jäävät entistä pienempään rooliin, kun ne sijoitetaan kokonaan kellarikerroksen asiakastiloihin, kertoo varajohtaja Pirjo Vuorinen.

Ykköskerrokseen tulee perinteinen yliopiston kirjaston kahvio, uudenlainen sadan neliön näyttely- ja tapahtumatila ja iso lounasravintola opiskelijoille. Ylemmät kerrokset saadaan opetus- ja tutkimuskäyttöön opiskelijoille, tutkijoille ja kaupunkilaisille.

– Lähtökohta on, että rakennus vetää kaupunkilaisia, avaa yliopiston toimintaa keskisuomalaisille ja saa ihmiset myös itse osallistumaan kansalaistieteeseen, johtaja Ari Muhonen linjaa.

Avointa tutkimustietoa kaikille

Muhosen mukaan tieteen avoimuus kasvaa koko ajan ja tutkimustulokset tulevat olemaan kaikkien saatavilla digitaalisessa muodossa. Kehitystä kuvaa parhaiten hankintamäärärahojen käyttö. Jo yli 90 prosenttia kirjaston määrärahoista käytetään sähköisten aineistojen hankintaan.

– Talossa järjestetään näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia, kerrotaan mitä yliopisto tekee ja minkälaisia tuloksia se saa tieteessä. Näin saadaan yliopiston ja kaupunkilaisten yhteistyö uudelle tasolle, Muhonen lupaa.

Jyväskylän yliopistossa tutkimusasiakirjoista on jo yli 80 prosenttia avoimesti kaikkien saatavilla. Luku on maailman kärkeä, ja kirjasto lupaa olla kehityksen kärjessä tieteellisen tutkimustiedon vapaassa käytössä.

– Seuraavaksi avaamme tutkimusdataa kaikkien käytettäväksi. Yhteistyötä tehdään Euroopan tasolla ja maailmanluokan yliopistojen kanssa, sanoo Muhonen.

Rakennuksen käyttötarkoituksen monipuolistuessa yliopisto järjestää syksyllä avoimen nimikilpailun löytääkseen talolle osuvamman nimen.

Pysähtyy. David Hackston oli 19-vuotias opiskelija, joka oli tullut Lontoosta Turkuun Åbo Akademihin lukemaan ruotsin kieltä vuodeksi. Hän istui ensimmäisellä bussimatkallaan ja ihmetteli sanaa pysähtyy.

Opettaja oli Lontoossa vakuuttanut, että Turku on oivallinen paikka ruotsin oppimiseen. Kaupungissa asioidaan ruotsiksi, kielellä, jota kaikki puhuvat. Hackston huomasi, että opettaja oli väärässä.

Hän istui bussissa ja tuijotti kummallista sanaa.

– Mietin, miten tämä kirjainyhdistelmä on mahdollinen. Miten sanassa voi olla kolme y:tä. Se oli kiehtovaa. Oli itsestäänselvää, että ryhdyn opiskelemaan suomea.

24 vuotta myöhemmin istumme Roihuvuoressa, helsinkiläisessä kaupunginosassa, josta on tullut Hackstonin koti. Haastattelua seuraavana päivänä Hackston kertoo tapaavansa kirjailija Pajtim Statovcin “skumpan merkeissä”.

Hackston on juuri saanut käännettyä englanniksi Statovcin Finlandialla palkitun Bollan. Suomalaisromaanin on tarkoitus ilmestyä Yhdysvalloissa ensi keväänä.

Statovci + Hackston = Suomen toivot

Hackston on kääntänyt myös kaksi aiempaa Statovcin romaania: Kissani Jugoslavian (My Cat Yugoslavia) ja Tiranan sydämen (Crossing). Ne ovat saaneet Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa poikkeuksellisen haltioituneen vastaanoton ja tehneet Pajtim Statovcista yhden Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä kirjailijoista.

Suomalaisen kirjallisuuden mainetta kasvattaa kaksikko, jolla on kansainvälinen tausta. 30-vuotias Statovci on Kosovon albaani, joka muutti Suomeen kaksivuotiaana.

43-vuotias Hackston on skotti, joka tuli ensin lukuvuodeksi Turkuun, vaihtoi pääaineensa suomen kieleen, viimeisteli opintonsa Lontoossa, palasi parin vuoden päästä Suomeen ja jäi.

Frankfurtin jälkeen lähti käsistä

Hackston on jo parikymmentä vuotta kääntänyt suomesta englanniksi ensin draamaa, sitten kaunokirjallisuutta. Parin viime vuoden aikana töitä on alkanut olla liiaksi asti.

Ratkaiseva käänne olivat vuoden 2014 Frankfurtin kirjamessut, joiden teemamaa Suomi oli. Ennen messuja Hackston käänsi kuusi romaania 14 vuoden aikana.

Messujen jälkeen tahti on kiihtynyt. Viimeisen kuuden vuoden aikana Hackston on kääntänyt jo 15 romaania.

– Se lähti käsistä, Hackston kuvailee.

Suomalainen kirjallisuus on alkanut vetää erityisesti juuri englanninkielisillä markkinoilla. Kirjallisuuden vientikeskus Filin tilastojen mukaan yli puolet kotimaisen kirjallisuuden ulkomaan myyntituloista tuli vuonna 2018 Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta.

"Käännämme, minkä pystymme"

Viime aikoina Hackston on jo joutunut myymään ei oota. Hänellä on jonotuslista.

Hackstonin laskujen mukaan hänellä on muutama kollega, jotka kääntävät suomesta englanniksi ja saavat siitä leipänsä.

– Me käännämme, minkä pystymme, noin 2–3 romaania vuodessa per kääntäjä. Se on aika kova vauhti. Päteviä kääntäjiä ei loihdita yli yön. Meillä jokaisella on yli 20 vuoden kokemus hommasta ja vielä enemmän kielen opiskelusta.

Tällä hetkellä Hackstonilla on työn alla Antti Tuomaisen vielä julkaisematon uutuus Jäniskerroin (The Rabbit Factor). Se ilmestyy suomeksi elokuussa.

On yhä yleisempää, että englanninnosta tehdään jo ennen kuin suomenkielinen kirja on kaupoissa. Sille on hyvä syy.

– Tuomaisen ruotsalainen agentti tietää, että Antti on kuumaa tavaraa myös muilla kielillä. Englanninnos avaa ovia. Kansainväliset kustantajat lukevat minun käännökseni ja agentti myy sillä oikeuksia ties minne.

Hyvän kirjan voi upottaa huono käännös

Hackston ja hänen kollegansa ovat siis oleellinen tekijä siinä, että suomalaiset saavat kustannussopimuksia maailmalla ja kotimaisen kirjallisuuden maine kasvaa.

Silti kääntäjien työ jää usein piiloon. Aina nimeä ei mainita edes arvosteluissa.

– Se on jatkuva murheenkryyni. Se on ärsyttävää. Siinä tehdään näkymättömäksi kääntäjän panos, joka on kuitenkin valtava.

Hackston korostaa, että kyse on periaatteesta: Olisi kohtuullista noteerata, että sillä, että kirja on olemassa englanniksi, on joku muukin tekijä kuin vain kirjailija.

– Siihen, että menestyy, tarvitaan hyvä alkukirja ja hyvä käännös. Hyvä käännös ei kuitenkaan pelasta huonoa kirjaa ja hyvän kirjan voi upottaa huono käännös.

Bollaa odotetaan jo englanniksi

Odotukset Bollan suhteen ovat korkealla. Kissani Jugoslavia tuli Yhdysvaltojen markkinoille Hackstonin sanoin “puskista” vuonna 2016. Se herätti kiinnostuksen, jonka imussa Tiranan sydän (Crossing) sai jopa enemmän huomiota.

Kirja oli viime vuonna ehdolla arvostetun amerikkalaisen National Book Awards -palkinnon saajaksi. Hackston muistelee vieläkin, miten he jännittivät New Yorkissa yhdessä Statovcin kanssa.

– Se oli kreisiä. Olla siellä suurten kirjailijanimien kanssa. Itseltä unohtuu, että pikkuhiljaa myös Pajtim on maailmankuulu kirjailija. Koska tunnen hänet, sitä on vaikea pitää mielessä.

Hackstonin mukaan Statovcin ympärille on muodostunut oma englanninkielinen lukijakunta, joka jo odottaa kolmatta kirjaa.

– Pajtim on etabloitunut englanniksi, mikä on hieno asia. Niin tapahtuu todella harvalle ei-englanninkieliselle kirjailijalle.

Joskus tulee kinaa

Kaikki ovat yhteisen matkan varrella kehittyneet ja oppineet ymmärtämään toisiaan: kirjailija, kääntäjä ja yhdysvaltalainen kustannustoimittaja.

– Tunnen Pajtimin tyylin ja hän tuntee minun tyylini käsitellä hänen tyyliään. Hän on tullut sinuiksi sen kanssa, miltä hänen proosansa kuulostaa englanniksi juuri minun käsissäni. Sekin on pitkä prosessi. Jos asialla olisi ollut eri kääntäjä, proosa olisi ollut erilaista.

The New York Timesissa Kissani Jugoslaviaa kuvataan ihmeeksi ja merkittäväksi saavutukseksi.

Kumpaa siinä itse asiassa kiitetään: kirjailijaa vai kääntäjää?

– Totta kai siinä on minun sormenjälkeni de facto, koska eri ihminen tulkitsisi kirjaa eri tavalla. Minä olen ikään kuin luonut Pajtimin äänen englanniksi, mutta sen olisi yhtä hyvin voinut tehdä kuka tahansa muu, Hackston vastaa.

Bollan käännökseen on nyt tutustunut sekä kirjailija että newyorkilainen kustannustoimittaja. Molemmat ovat toimittaneet kommenttinsa, mutta editointi alkaa vasta myöhemmin syksyllä.

Statovci osaa englantia ja käännöksistä on keskusteltu aiemminkin kirjailijan kanssa. Joskus tulee kinaa.

– Se on normaalia ja johtuu siitä, että asia on kummallekin tärkeä. Siksi ei ole yhdentekevää, miten jotain ajatusta ilmaistaan.

Kääntäjä laulaa harvinaisen korkealta

Hackston taitaa myös musiikin kielen. Hän on alttoviulisti ja laulaja, joka esiintyi viime vuonna muun muassa Flash Flash -oopperan pääroolissa.

Hackstonin fakki on harvinainen kontratenori, joka on tenoriakin korkeampi ääniala. (Klikkaamalla yllä olevaa kuvaa voit kuunnella, miltä Hackstonin kontratenori kuulosti Ylen Aamu-tv:ssä vuonna 2017.)

Musiikista ja kääntämisestä hän löytää paljon yhteistä.

– Kääntäjä tulkitsee tekstiä uudella tavalla. Laulaja tai soittaja tulkitsee partituuria. Siinä rakennetaan siltoja eri muotojen ja kielten väliin. Kummassakin tapauksessa kyse on tulkinnasta.

Kaikki kääntyy paitsi putkiremontti

Hackstonilla on nykyisin kaksoiskansalaisuus. Hän haki Suomen kansalaiseksi kyllästyttyään Britannian brexit-politiikkaan, jota hän kuvailee idioottimaiseksi.

Vielä hän ei kuitenkaan ajattele suomeksi – paitsi jos puhe kääntyy putkiremonttiin.

– Kävin tämän perisuomalaisen ilmiön läpi viime kesänä. Se on yhdistävä kokemus, mutta toivottavasti vain kerran elämässä.

Kun Hackston soitti äidilleen Britanniaan, hän huomasi, että oli vaikea löytää englanninkielisiä termejä sellaisille sanoille kuin “linjasaneeraus” tai “sukitus”.

Harva tietää, mitä ne tarkoittavat edes suomeksi.

Lue lisää:

Kaikkien aikojen nuorin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Pajtim Statovci Ylen haastattelussa: "Kirjoittamalla yritän tehdä selkoa, millaisesta paikasta olen kotoisin"

Pajtim Statovci kirjoittaa suorasukaisesti miesten välisestä seksistä, ja tähän suomalaiskirjailijaan New York Timesin kriitikko ihastui

Missä ja milloin maailman ensimmäinen kissa antautui ihmisen siliteltäväksi ja hyrähti kehräämään?

Siitä ollaan jokseenkin yhtä mieltä, että kissan kesyyntyminen tapahtui Lähi-idän Hedelmälliseksi puolikuuksi kutsutulla alueella, jossa ihmiset asettuivat paikoilleen viljelemään maata 11 000–12 000 vuotta sitten.

Ajasta sen sijaan ei ole päästy yksimielisyyteen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kissa kesyyntyi heti maanviljelyksen alettua, toiset arvioivat sen tapahtuneen kymmenentuhatta vuotta sitten tai vasta parituhatta vuotta myöhemmin.

Tutkijoita on pohdituttanut myös se, miten reviiristään tarkkojen yksinäisten kulkijoiden jälkipolvista tuli nykypäivän mirrejä ja miukuja. Mikään muu vastaavista eläinlajeista ei ole kesyyntynyt kissan tavoin. Entä miten kotikissa levisi maailmassa uusille alueille?

Näihin kysymyksiin ovat etsineet vastauksia monet biologit, arkeologit ja antropologit. Oman tuoreen panoksensa etsintään antaa puolalaisen Toruńin Nikolaus Kopernikus -yliopiston arkeologin Magdalena Krajcarzin johtama kansainvälinen tutkimus.

Hän jäljitti Keski-Euroopan kissojen esivanhempia neoliittiselta kivikaudelta tutkimalla kissojen luihin tallentunutta tietoa siitä, mitä kissat olivat syöneet.

Kissat seurasivat roomalaisia

Ihmisten elämäntyyli mullistui, kun keräilystä ja metsästämisestä siirryttiin maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Ihmiskunnan aikakirjassa se aloitti neoliittiseksi kutsutun ajan.

Lähi-idästä viljelytaito levisi vähitellen muualle. Keski-Eurooppaan se ylsi runsaat seitsemäntuhatta vuotta sitten ja pian sen jälkeen myös pohjoiseen, Suomeenkin.

Jyrsijät tekivät tuhojaan viljavarastoissa, joten viljelijäyhteisöissä oli loogisesti töitä kissoille. Aiemmat tutkimukset Puolasta ovat kuitenkin osoittaneet, että kissat yleistyivät varsinaisesti vasta 1200-luvulla kaupungistumisen myötä.

Jostakin ensimmäiset kesyt kissat olivat silti Puolaankin tulleet jo kauan ennen sitä. Vakiintuneen käsityksen mukaan sitä selittää Rooman valtakunnan voittokulku. Kissat tulivat mukana ja levisivät myös naapurikansojen alueille.

Krajcarzin tutkimat kuuden kissan jäänteet ovat noin vuosilta 4200– 2300 eaa. Luut löytyivät arkeologisissa kaivauksissa neljästä luolasta Etelä-Puolasta, jonka viljavuus oli omiaan varhaiselle maanviljelykselle.

Olivatko kissat vain neoliittisten asukkaiden aikalaisia, vai oliko kissoilla ja ihmisillä myös yhteistä elämää? Olivatko ihmiset jopa haudanneet kissat luoliin, Krajcarz mietti.

Vertailuaineistona hänellä oli luita saman ajan euroopanvillikissoista, rotista ja ihmisistä sekä roomalaisaikaisista kesykissoista.

Krajcarz selvitti luiden stabiilien eli vakaiden hiili- ja typpi-isotooppien perusteella, mitä kissat olivat elämänsä aikana syöneet. Ruoasta kertyvät alkuaineiden stabiili-isotoopit säilyvät kuoleman jälkeen ja voivat kertoa yksilön elinolosuhteista koko elämän ajalta.

Ihmisen tuttu mutta ei kesy

Jo neoliittiset viljelijät käyttivät lannoitteita – lantaa tai poltettujen kasvien tuhkaa. Niiden isotoopit päätyivät satoon, sitten viljaa nakertaneeseen jyrsijään ja lopulta sen syöneeseen kissaan.

Lannoitteesta kulkeutuneet isotoopit olivat Krajcarzille johtolanka: jos niitä löytyisi, kissasta ja ihmisestä oli jo tullut jonkinasteinen työpari vaikkei ehkä vielä varsinaisia kaveruksia.

Hypoteesi sai tuloksista tukea. Varhaiset kissat näyttävät todellakin tulleen Eurooppaan viljelytaidon tuoneiden muuttajien mukana, kertoo tiedelehti PNAS:ssa julkaistu tutkimus.

Sen mukaan kissat hyödynsivät neoliittisten viljelmien tarjoamia jyrsijäapajia, jos niitä huvitti, mutta metsästivät myös muualla ja olivat ihmisestä riippumattomia. Euroopanvillikissoihin verrattuna tulokkaiden valtaama ekolokero oli kuitenkin pienempi ja lähempänä ihmistä.

Roomalaisajalla kissan ja ihmisen suhde oli tutkimuksen mukan lähentynyt niin, että se alkoi muistuttaa koiran ja ihmisen suhdetta. Kissat saivat ruokansa ihmisasumusten liepeiltä tai ihmiset jopa varta vasten ruokkivat kissoja, kertovat roomalaisaikaisten luiden isotoopit.

Krajcarz haluaa nyt selvittää, olivatko luolista luina löytyneet neoliittiset kissat ja muu tuolloinen osittain kesy populaatio nyky-Puolan kissakannan ainoita esivanhempia.

Ehkä kanta syntyikin yhteisistä jälkeläisistä, joita ne saivat euroopanvillikissojen kanssa, tai kenties Keski-Eurooppaan tuli Lähi-idän suunnasta uusia kesykissa-aaltoja vanhan kannan tilalle, Krajcarz puntaroi.

Varhainen lemmikki kertoo kulttuurivaihdosta

Toisessa tuoreessa tutkimuksessa kohteena oli runsas tuhat vuotta sitten elänyt kollikissa. Sen poikkeuksellisen hyvin säilynyt luuranko löytyi arkeologisissa kaivauksissa muinaisen Silkkitien risteyskohdasta Džankentin asuinpaikalta nykyisestä Kazaksastanista.

Alueen aroilla karjaa paimentaneella oghuzkansalla ei ollut viljavarastoja, joiden hiirivahdeiksi olisi tarvittu kissoja. Silti jollakulla oli kesykissa.

Sen luuranko kertoo yksilön elämäntarinaa, mutta samalla se on osoitus odottamattoman varhaisesta kulttuurivaihdosta.

Arkeologit löytävät kissoista yleensä vain yksittäisiä luita, eikä niiden tunnistaminen ole helppoa. Koiria näyttää aina haudatun, kissoja ei ilmeisesti läheskään samassa määrin.

Džankentin kollin elämä ei ollut pelkkiä kissanpäiviä. 3D- ja röntgenkuvat osoittivat, että nivelissä oli tulehduksia ja hampaissa samoin. Useita luita oli murtunut, mikä sai tutkijat arvelemaan, että kissa oli pudonnut jostakin korkealta.

Vammat olivat kuitenkin parantuneet. Murtuneen reisiluun luutumiskulman perusteella näyttää jopa mahdolliselta, että jalassa oli ollut side.

Jonkun on täytynyt myös ruokkia kissaa, kun se ei kyennyt saalistamaan, sanoo kansainvälistä tutkimusta johtanut arkeologi Ashleigh Haruda saksalaisesta Halle-Wittenbergin Martin Luther -yliopistosta.

Joku myös hautasi kissan, kun se kuoli. Radiohiiliajoituksen perusteella se tapahtui vuosien 775 ja 940 välisenä aikana.

Aueelta ei ole aiemmin ollut tietoa kotikissoista ennen 1700- ja 1800-lukujen pysyvää asutusta.

Vanha vaiva on tuttu tänäänkin

Luiden isotooppianalyysit kertoivat, että kolli oli syönyt pennusta asti paljon proteiinipitoisempaa ruokaa kuin samoilta kaivauksilta löytyneet koirat ja muualla samaan aikaan eläneet kissat, joiden ruokavaliota on päästy tutkimaan.

Elämänsä loppupuolella kissalla ei ollut juuri lainkaan hampaita. Syitä saattoi olla monia, mutta yksi oli sama kuin lemmikeillä nykyisin.

Proteiinista hampaiden pinnalle muodostuva plakki on tavallinen syy lemmikkikissojen suun sairauksiin.

Hampaansa menettänyttä kissaa oli pitänyt syöttää, mikä vahvistaa päätelmää siitä, että kissa oli jollekulle rakas.

Eksotiikkaa lännestä

DNA-analyysissä selvisi, että Džankentin muinainen kissa oli kuin olikin samaa lajia kuin nykyiset kotikissat, Felis catus L., eikä alueen villieläimiin edelleen kuuluva lähisukulainen, arokissa eli manuli.

Oghuleilla oli kyllä eläimiä, mutta ne olivat samoja, joita aron paimentolaiskansat olivat hyödyntäneet jo tuhansia vuosia: lampaita, vuohia, nautoja ja hevosia.

– Eläimiä pidettiin vain elannon hankkimiseksi. Koiria oli vahtimassa karjaa. Kissoista ei ollut mitään ilmeistä hyötyä, Haruda sanoo.

Niinpä hän päättelee, että Džankentin kissa oli asukkaille eksotiikkaa ja todistaa kulttuurisesta vaihdosta, jollaista on luultu tapahtuneen Keski-Aasiassa vasta paljon myöhemmin.

Keski- ja Itä-Aasiaa Välimeren alueeseen yhdistänyttä Silkkitietä pitkin eivät kulkeneet ainoastaan kauppatavarat, vaan myös kulttuurivaikutteet, Haruda sanoo. Kesy kissa kaverina näyttää olleen yksi Džankentiin päätynyt vaikute.

Tutkimus on vapaasti luettavissa Nature Scientific Reports -lehdestä. Džankentin arkeologiset kaivaukset jatkuvat. Haruda toivoo niiltä lisää eläinlöytöjä.

Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin kello 23:een saakka.

Korjattu 27.7. klo 14.10: Kuvassa on kissan kivikautinen kyynärluu, ei värttinäluu

Lue myös:

Japanilaistutkimus vahvistaa: Kissat kyllä tunnistavat nimensä, mutta eivät jaksa piitata omistajansa muusta höpötyksestä