Näyttelijä Olivia de Havilland on kuollut. Tuulen viemää -elokuvasta muistettu Hollywood-tähti oli 104-vuotias. Hän oli yksi pisimpään eläneistä Hollywoodin kultakauden näyttelijöistä.

Hänet palkittiin uransa aikana kahdella Oscar-palkinnolla rooleistaan elokuvissa Kuolematon rakkaus ja Perijätär.

Kerran hän oli Oscar-ehdokkaana yhtä aikaa näyttelijäsisarensa Joan Fontainen kanssa. Tuolloin sisar sai palkinnon.

Vuonna 2018 näyttelijäsisarusten huonoksi huhuttu suhde nousi uudelleen otsikoihin televisiosarjan Feud: Bette and Joan myötä. Olivia de Havilland haastoi sarjan tehneen tv-yhtiön oikeuteen, sillä tekijät eivät olleet pyytäneet lupaa hänen esittämiselleen yhtenä sarjan henkilöistä. Näyttelijä hävisi kanteen.

Hollywood-debyyttinsä hän teki jo 1930-luvulla ja jatkoi näyttelemistä aina 1980-luvun loppuun asti.

Olivia de Havilland näytteli muun muassa elokuvissa Robin Hoodin seikkailut, Ne 600 urhoollista ja He kuolivat saappaat jalassa sekä useissa televisiosarjoissa, kuten Juuret – seuraavat sukupolvet ja Jaettu maa.

Olivia de Havilland syntyi brittivanhemmille Tokiossa 1. heinäkuuta 1916. Yhdysvaltain Kaliforniaan hän muutti kolmevuotiaana. Lähes puolet elämästään hän asui Ranskassa. Hän kuoli Pariisissa sunnuntaina 26. heinäkuuta.

Olivia de Havillandin kuolemasta kertovat muun muassa Britannian yleisradioyhtiö BBC, The Guardian -lehti ja Variety-lehti.

Hittisarjaksi niin kotimaassaan Ranskassa kuin Suomessa noussut Le Bureau, suomenkieliseltä nimeltään Vakoojaverkosto on noussut Areenan kevään ja kesän yhdeksi katsotuimmista ohjelmista. Sarja on kerännyt keskimäärin 65 000 katsojaa.

50-osainen sarja kertoo Ranskan salaisen palvelun vakoojista, jotka työskentelevät peitetehtävissä kriisialueilla. Sarjaan on haettu inspiraatiota entisten agenttien omista kokemuksista, joihin se myös osin perustuu.

Tiedusteluhistorian tutkija Mikko Porvalin kertoo Ylen aamussa, että sarjan aiheet ja toimintatavat eivät ole täysin tuulesta temmattuja vaan vastaavaa toimintaa on todellisessakin elämässä.

Le Bureauta on tituleerattu kaikkien aikojen parhaaksi ranskalaissarjaksi. Sarjassa käsitellään ajankohtaisia teemoja, kuten terroristijärjestö Isisiä, mutta kuinka todenmukaisen kuvan se lopulta antaa tiedustelupalvelun toiminnasta?

– Lähtökohtana tietysti on, että se on televisioviihdettä, ja sitä tehdään sen ehdoilla, Porvali avaa.

Porvalin mukaan sarjan ehdoton vahvuus on, että se tuo hyvään kerronnalliseen muotoon ajankohtaisia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä kysymyksiä.

– Sarjan tarinat ovat uskottavia. Eri asia on se, onko Ranskan tiedustelulla sellainen rooli Iranissa ja Venäjällä kuin esitetään. Sen sijaan sarjassa näytetty arabimaailma oli erittäin onnistunut, emeritussuurlähettiläs, tietokirjailija René Nyberg toteaa.

Nybergin mielestä fiktion avulla on myös onnistuttu rajaamaan joitain todellisen elämän osia pois sarjasta. Esimerkiksi Kiinan ja brittien tiedustelutoiminnasta ei juurikaan puhuta, vaikka niillä on todellisessa maailmassa suuri merkitys.

Faktan ja fiktion tasapainottelua

Porvalin mukaan Le Bureau onnistuu tasapainoilemaan hyvin fiktion ja faktapohjaisen tiedon välillä. Ihmisten mielikuvat vakoilusta perustuvat hyvin pitkälti viihdeteollisuuteen, mutta vastaavaa toimintaa tapahtuu myös oikeassa elämässä. Maat käyttävät siihen myös merkittävästi resursseja.

– Sarjassa pistää silmään se, että ainuttakaan kirjallista päätöstä tietojen hankinnasta ei sarjassa tehdä. Siinä ei kuvata, miten laillisuus osoitetaan erilaisissa toimissa.

Tämä antaa Porvalin mukaan hieman vääristyneen kuvan siitä, kuinka helppoa on päästä käsiksi sellaisiin tietohin, jotka on länsimaissa sidottu tuomioistuimien päätöksiin. Myös esimerkiksi matkapuhelinten käyttö on Porvalin mukaan sarjassa liian liberaalia.

–Todella monessa kohdassa puhutaan puhelimessa asioita, joita ei voi matkapuhelinverkossa puhua. Myös neuvotteluhuoneissa on ikkunoita, Porvali naurahtaa.

Agentin ammatti houkuttaa

Ranskassa Le Bureau on herättänyt mielenkiinnon vakoojan ammattia kohtaan ja ihmiset haluavat nyt itse kouluttautua alalle.

Porvali valottaa, että Suomessakin agentin ammattiin päätyminen on täysin mahdollista.

– Tiedustelupalvelut etsivät palvelukseen sellaisia ihmisiä, joilla on laaja yleissivistys, monipuolinen kielitaito ja paneutuminen siihen tehtävään tai maantieteelliseen alueeseen, joita he hoitavat.

Näitä taitoja voi saada siviilioppilaitoksista. Yleensä operatiivisiin tehtäviin päätyvät tulevat kuitenkin sotilasopetuslaitoksista tai poliisiammattikorkeakoulusta.

– Kannattaa opiskella kieliä ja kulttuuria tai tietojärjestelmätiedettä ja kyberturvallisuutta, Porvali sanoo agentin urasta haaveileville.

Sarjan viisi ensimmäistä kautta ovat katsottavissa Yle Areenassa ensi vuoden alkuun saakka.

Lue aiheesta lisää:

Huippusuositun Le Bureau -vakoojasarjan tuottaja Alex Berger Ylelle: "Paras palaute tulee oikeilta vakoojilta"

Aurinko porottaa taivaalta, kun Atte Kilpinen, 23, riisuu paksupohjaiset, mustat lakeerikenkänsä ja asettelee ne siististi vierekkäin paljaalle kalliolle. Olemme Helsingin Keskuspuistossa, ja Kilpinen on luvannut improvisoida kuvaajalle.

Kilpinen on Kansallisbaletin tanssija, jota baletin kurinalaiset säännöt eivät juuri nyt kahlitse. Hän antaa kehon viedä tuulisella aukealla. Paljain jaloin tanssiva nuori mies näyttää suorastaan vakavalta. Hän huokuu itsevarmuutta ja positiivista energiaa.

Päivä on alkanut varhain. Kilpinen on kiertänyt puolisonsa ja tämän 5-vuotiaan lapsen kanssa aamulla Helsingin leikkipuistoja, ja perhe on mennyt sen jälkeen Kilpisen Helsingin-kotiin syömään.

Pian elämä muuttuu, sillä nuori tanssija on käännekohdassa. Hän aloittaa syyskuussa työt Hampurin baletissa, eikä se ole mikä tahansa tanssiryhmä. Sitä johtaa John Neumeier, joka on yksi maailman tunnetuimmista koreografeista. Hän on luotsannut Hampurin balettia jo yli 45 vuotta. Amerikkalainen Neumeier on 81-vuotias. Ja yhä iskussa.

– Ajattelin, ettei minulle tule koskaan käymään näin, Kilpinen kommentoi tulevaa Hampurin pestiään.

Hampurin baletin johtaja kiinnitti huomionsa Kilpiseen toissa keväänä Helsingissä. Nuori mies pääsi silloin tanssimaan Neumeierin Sylvia-baletin miespääroolin Kansallisbaletissa. Se oli Kilpisen läpimurto.

Miten ihmeessä pääsin Kansallisbalettiin?

Turussa kasvaneesta Atte Kilpisestä tuli balettitanssija puoliksi vahingossa. Hänellä on nykytanssitausta, joka on Turun konservatorion ja turkulaisen showtanssikoulun peruja. Tanssiharrastus alkoi jo pikkupoikana.

– Olin aika villi lapsi. Minulla oli kauheasti energiaa, Kilpinen sanoo.

Sitä sai purkaa tanssiin. Käänne klassiseen balettiin tapahtui tanssileirillä Nurmeksessa viisi vuotta sitten. Kansallisbaletin balettimestari Jarmo Rastas bongasi leiriltä lahjakkaan oppilaan, ja patisti tätä käymään “näytillä” Kansallisbaletissa.

Taiteellinen johtaja Kenneth Greve piti näkemästään ja pyysi Kilpistä talon nuorisoryhmään. Se tuntui nuoresta Kilpisestä uskomattomalta. Suorastaan täyttymykseltä tanssijan uralla.

Hän oli ajatellut, että hänen pitää ensin opiskella pari vuotta balettioppilaitoksessa ennen kuin hän edes uskaltaa näyttäytyä Kansallisbaletissa.

Toisin kävi. Kilpinen on tanssinut Kansallisbaletin pääryhmässä vuodesta 2017 ja päässyt tekemään sekä pää- että solistirooleja. Se kaikki tuntuu hänestä yhä hämmentävältä.

– En ole ikinä pitänyt itseäni balettitanssijana. Olen henkeen ja vereen nykytanssija. Mutta nyt minusta on muovautunut myös balettitanssija, Kilpinen sanoo ja hymyilee.

“Tämän täytyy olla unta”

Hampurin balettia 1970-luvun alkupuolelta johtanut Neumeier on vaikuttanut monen sukupolven tanssijoihin. Suomalainen Atte Kilpinen on yksi heistä. Kilpisellä on Hampurin baletin kanssa vuoden sopimus. Sen jälkeen hänen on tarkoitus palata Suomeen.

– Uskon, että palaan takaisin vielä parempana tanssijana kuin nyt. Tein Neumeierin kanssa kaksi viikkoa töitä Suomessa. Se kasvatti minua tanssijana aivan kamalasti, Kilpinen sanoo.

Kutsu Hampuriin tuli täytenä yllätyksenä. Kilpinen ei alun perin edes uskonut, että pääsisi tanssimaan Neumeierin Sylvia-balettiin Suomen kansallisbaletissa.

– Neumeier kävi katsomassa aamutuntiamme. Tein siinä nykytanssisoolon. Hän bongasi minut ja laittoi harjoittelemaan Sylvian miespääroolia, Kilpinen kertoo.

Loppu on historiaa. Kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa Neumeier päätti, että Kilpinen tanssii teoksen pääroolin ensimmäisessä eli ensi-iltamiehityksessä.

– Ajattelin, että okei. Tämä on unta. Että tällaista ei niin kuin tapahdu, Kilpinen sanoo.

Pitkän linjan tanssikriitikko ja klassisen baletin merkittävä asiantuntija Jukka O. Miettinen kehui Kilpisen roolityön Helsingin Sanomissa. Kilpinen samaistui yksin metsässä kulkevaan hahmoon.

– Se oli helppoa, sillä tanssija on näyttämöllä aina yksin, Kilpinen toteaa.

“Olen aina toivonut lasta”

Hampurista tulee joksikin aikaa Kilpisen toinen kotikaupunki, ja hän ajattelee olevansa siellä työkomennuksella. Tulevan työpaikkansa tanssijoihin hän kävi tutustumassa viime kesänä Hampurin balettifestivaalilla. Kilpinen ei vielä silloin tiennyt menevänsä Hampuriin töihin. Kutsu festivaalille oli tullut Neumeierilta.

– Olin todella vaikuttunut. Ryhmä tuntui upealta. Jokainen tanssija oli niin vahvasti oma persoonansa, Kilpinen hehkuttaa.

Ulkomaille lähtöön on kannustanut myös Kilpisen puoliso Ville, joka on turkulainen yrittäjä.

– Hän tietää, että ura on minulle tosi tärkeä, kuten hänellekin. Puolisoni sanoi, että sinun on ehdottomasti mentävä. Tuollaista tilaisuutta ei tule toista kertaa, Kilpinen sanoo.

Kotiin Suomeen jää puolison lisäksi tämän poika. Pari tutustui nelisen vuotta sitten.

– Ville on perheessä isä ja minä olen vanhemman roolissa roolimallina, Kilpinen sanoo.

Lapsi on tuonut Kilpisen elämään perspektiiviä. Hän kertoo osaavansa erottaa sen, mikä on tärkeää ja mikä ei.

– Jos joku harjoittaja sanoo ilkeästi, piruetti ei onnistu tai kaadun, se on aika pieni huoli elämässä.

– Puoliso ja lapsi ovat tuoneet paljon enemmän. Mitä rikkaampaa elämä on, sitä rikkaampi olet näyttämöllä taiteilijana. Niin minä olen sen kokenut, Kilpinen toteaa.

Kilpinen kertoo kasvaneensa rakastavassa perheessä pikkusiskon ja isoveljen kanssa. Hän kertoo toivoneensa aina lasta.

– En saanut pelkästään miestä. Sain myös pojan.

Atte Kilpinen tanssii RSO:n keväällä taltioidussa kamarimusiikkikonsertissa oman koreografiansa. Ohjelma lähetetään Yle Teemalla 16.8. klo 16.25 ja Yle TV1:ssä 22.8. klo 12.40.

RSO Musiikkitalossa: haastattelussa Atte Kilpinen

Suomen Joutsen

Aurajoessa kelluu Suomen ehkä tärkein käyntikortti 1930-luvulta. Purjelaiva Suomen Joutsen teki kotimaataan tunnetuksi valtameripurjehduksillaan, joilla vahvistettiin Suomen ulkopoliittisia suhteita ennen toista maailmansotaa. Parhaimmillaan aluksen mukana kulki suomalaisten teollisuustuotteiden vientinäyttely. Aluksen matkoja seurattiin herkeämättä kotimaan lehdistössä. Ranskassa valmistettu fregatti ostettiin Suomeen koululaivaksi Saksasta vuonna 1930. Aurajokeen se sijoitettiin pysyvästi 1960-luvun alussa. Suomen Joutsen on hieno esimerkki takavuosien kestävästä matkailusta ja maabrändäyksestä.

Forum Marinum / Linnankatu 72, Turku (avoinna joka päivä klo 10–18)

Puluboi

Kesäteatteriesityksiä on joutunut tänä vuonna etsimään kissojen ja koirien kanssa. Suurin osa Suomen sadoista ryhmistä ehti perua näytökset tältä kesältä koronaepidemian takia, mutta ainakaan Varsinais-Suomessa ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Näyttelijä Valtteri Haliseva hyppää Puluboin rooliin Kuusiston linnanraunioiden musiikkikesäteatterissa Kaarinassa. Puluboi on pulu, joka ei suostu lausumaan R-kirjainta. Hahmo perustuu lastenkirjailija Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirjoihin. Mikä parasta: samalla voi tutustua siihen, miten Suomen katolinen ylimystö asui ennen uskonpuhdistusta. Kuusiston linnanrauniot olivat keskiajalla piispan palatsi.

Kuusiston linnanrauniot / Linnanrauniontie 633, Kaarina (Sankari puluboi 13.8. lähtien)

Haltia

Kansallispuistot ovat tänä vuonna kuumaa valuuttaa, ja Kolin kauneimmalle kuvauspaikalle pitää jonottaa selfietä varten. Ruuhkista ei taida päästä eroon myöskään Espoossa sijaitsevassa Haltiassa. Sitä markkinoidaan koko perheen elämyksellisenä luontokohteena, ja sitä Haltia varmasti on. Tänä kesänä parrasvaloihin on nostettu liito-orava. Opastetulla kierroksella pääsee tutustumaan sen öiseen elämään ja naapureihin. Kierroksen nimi on hämmentävästi “Yöni liito-oravana”, mutta ei hätää. Kierrokselle lähdetään klo 10.30. Haltiassa voi ihmetellä myös suomalaista nykyarkkitehtuuria. Kalevalaisen taruston inspiroiman rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Rainer Mahlamäki.

Haltia / Nuuksiontie 84, Espoo

Muumimuseo

Muumien ystäville ympäri maailmaa ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että meri oli tärkeä inspiraation lähde Tove Janssonille. Muumipeikkojen luoja vietti lähes 30 kesää karulla Klovharun luodolla Pellingissä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa. Merelliset kokemukset ankarissa oloissa siirtyivät muumikirjoihin. Maailman ainoa muumimuseo on kuitenkin Tampereella. Sen vaihtuva näyttely esittelee tänä kesänä Janssonin merisuhdetta. Muumitarinoista käy ilmi, miten kunnioittavasti Janssonin luomat hahmot suhtautuivat luontoon. Aihetta on myös juhlaan. Ensimmäisestä muumitarinan julkaisusta tulee kuluneeksi 75 vuotta.

Muumimuseo / Tampere-talo, Yliopistonkatu 55 (avoinna ti–su klo 10–17)

Mobilia

Autot ovat näyttäneet jo vuosia samalta, mutta ennen oli toisin. Auto- ja tiemuseo Mobilia Kangasalla on hyvä muistutus siitä, miten muotoilulla pyrittiin takavuosina erottumaan kilpailijoista automarkkinoilla. Tänä kesänä museo on nostanut esiin brittihelmet. Mallit ovat tulleet tutuiksi lukuisista elokuvista, takavuosien tv-sarjoista ja tosielämästä. Näyttelyssä on mukana muun muassa hovien suosima Daimler DS420. Englannin kuningatar Elisabetin äiti tykkäsi liikkua sellaisella. Sama malli pitäisi löytyä myös Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisten autotallista. Eikä tästä näyttelystä selviä ilman Spedeä. Esillä on Uuno Turhapuro -elokuvilla kansansuosioon nousseen elokuvaohjaajan kunnostettu, brittiläinen MGA-avoauto. Sitä käytettiin Risto Jarvan elokuvassa X-Paroni (1964). Spedellä oli siinä päärooli.

Mobilia / Kustaa Kolmannen tie 75, Kangasala (avoinna 10–18, 15.8. lähtien 10–16)

Riisa

Televisiossa on pyörinyt sarja, jossa brittiläinen näyttelijä Joanna Lumley kulkee Silkkitietä. Muinainen kauppareitti kulki Aasian halki Kiinasta Lähi-itään ja Eurooppaan. Lumley vierailee palatseissa, joissa on yhä nähtävissä satojen vuosien takaista loistoa, bling-blingiä, jolla merkittävät hallitsijat ja kauppiaat halusivat näyttää asemansa. Lähes saman kokemuksen voi hankkia pienoiskoossa Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa Riisassa. Kuopiossa sijaitsevan kohteen perusnäyttely on häikäisevä. Se on sekoitus bysanttilaista perinnettä ja karjalais-ortodoksista uskonnollisuutta. Riisa on helmi.

Riisa / Karjalankatu 1, Kuopio (avoinna ti–la klo 12–16, 8.8. jälkeen rajoitetummin)

Arktikum

Lappiin saapuu vuosittain koko joukko turisteja, jotka olisivat valmiita maksamaan revontulista melkein mitä tahansa. Aina ne eivät näyttäydy sesonkiaikana. Rovaniemellä ongelma on ratkaistu. Tiedekeskus ja museo Arktikumissa voi heittäytyä selälleen lattialle ihailemaan revontulia. Kyse on animaatiosta, jossa kerrotaan revontuliin liittyvistä uskomuksista. Saamelaistarun mukaan revontulet syntyvät, kun kettu juoksee tunturissa ja sinkoaa hännällään kipinöitä taivaalle. Helteellä Arktikum on lyömätön paikka. Siellä on jäähuone, jossa voi ihmetellä esimerkiksi lumihiutaleen syntyä.

Arktikum / Pohjoisranta 4, Rovaniemi (avoinna ti–pe klo 10–17, la–su 10–16)

Korjattu 30.7. klo 11.33 Haltian opastetun "yöllisen" kierroksen teema on liito-orava, ei Leevi-liito-orava.

7.10 Miten Suomi sopeutuisi koronan toiseen aaltoon?

7.44 Jälkikaronkka

8.15 Vieläkö keskusta on houkutteleva paikka kivijalkakaupalle?

8.50 Hely Tuorila – aistinvaraista ruokatutkimusta Afrikassa

Juontajina Rosa Kettumäki ja Mikko Haapanen

Musiikkiäänitteiden kulta- ja platinalevyjen myöntämiseen suunnitellaan aikarajoitusta, jonka sisällä äänitteen on saavutettava kultaan tai platinaan oikeuttava kuuntelumäärä.

Musiikkituottajat – IFPI Finland ry:n apulaisjohtaja Tommi Kyyrä kertoo, että asiaa mietitään kuumeisesti kansainvälisestikin. Kyyrän mukaan syynä on se, että yhä useampi äänite julkaistaan suoratoistopalveluissa.

– Striimauksen myötä tulee tapahtumaan se, että jos tarpeeksi pitkään odotetaan, kaikki tulevat todennäköisesti jossain vaiheessa ylittämään kultarajan.

– Jo nyt on aika paljon vaikkapa 70-luvulla julkaistuja albumeja, jotka ovat striimauksen myötä saavuttaneet uuden elämän ja mahdollisesti menevät niiden rajojen yli, mutta niiden tilastointi on äärimmäisen haastavaa, toteaa Kyyrä.

Esimerkiksi singlejulkaisusta kultalevy myönnetään nykyisin kahdella miljoonalla striimillä. Musiikkituottajien arvion mukaan viime vuonna Suomessa striimattiin päivittäin 25 miljoonaa kappaletta.

Suomalaiset käyttävät yhä enemmän rahaa musiikin kuunteluun

Musiikkituottajien tilastoista käy ilmi, että Suomessa äänitemyynnin kokonaisarvo kasvoi viime vuonna edellisvuodesta 9,3 prosenttia. Euromääräisesti äänitemyynnin kokonaisarvo oli 55,2 miljoonaa euroa.

Digitaalisessa muodossa olevan musiikin kulutus jatkoi kasvuaan. Digitaalisten palvelujen markkinaosuus äänitemyynnistä oli 89 prosenttia eli vajaat 49 miljoonaa euroa. Kasvua edellisvuoteen oli noin 5,1 miljoonaa euroa. Vuodesta 2017 digitaalisen myynnin arvo on kasvanut lähes 11 miljoonalla eurolla.

Fyysisten äänitteiden kokonaismyynti laski edelleen, mutta lasku hidastui viime vuonna. Fyysisten äänitteiden kokonaismyynti oli vuonna 2019 reilut 6,2 miljoonaa euroa.

Syvällä maan uumenissa videotykkien armada välkkyy ja heijastaa kallioiden kumpuileville seinille suomalaista mytologiaa. Kosmokset ja galaksit kuohuvat ja kiehuvat, värit hehkuvat ja aaltoilevat. Myllerryksen keskelle syntyy Ilmatar, taivaalla asuva jumalainen neito.

Suvi Parrillan digitaalinen animaatio Linnut liitteli sanoja kertoo kalevalaisen tarinan, jonka näyttämö ei voisi dramaattisempi olla. Teos tapahtuu Vesiputoussalissa, jossa riittää pituutta ja korkeutta, ja jonka seinämät ovat miljardeja vuosia vanhaa ikiaikaista kalliota.

Anni Murtosaaren taide taas vaihtaa väriä ultraviolettivalojen tahtiin. Teosten estetiikka viittaa psykedeelisen trancen maailmoihin.

Tällaisia visioita tarjoaa Saimaan Taideluola, joka on herättänyt henkiin taidekeskus Retretin valtavat luolastot. Ensimmäisen kesänäyttelyn jälkeen tarkoituksena on panostaa jatkossakin taiteeseen, joka hyödyntää vaikkapa digiteknologiaa ja tekoälyä.

– Digitaide mahdollistaa uusia asioita ja mukautuu ongelmattomasti luoliin. Saman päivän aikana luolastossa voi vierailla kaksikin eri ryhmää, joille voimme tarjota erilaista sisältöä – nappia painamalla. Tällainen metodi laajentaa luolaston käyttömahdollisuuksia, ja tavoittelemme myös ympärivuotista toimintaa Saimaan Taideluola -konseptin vetäjä ja kehittäjä Sinikka Mäkelä kertoo.

Sekä Suvi Parrillan että Anni Murtosaaren taide tunnetaan psykedeelisen trancen tapahtumista – kuinka tällaiset taiteilijat ovat siis löytäneet tiensa Punkaharjulle?

– Yksi kontakti on johtanut toiseen. Olen joskus käynyt kääntymässä Kosmos-tapahtumassa, jossa metsä on saatu näyttämään todella hienolta, Mäkelä kertoo.

1980-luku oli Retretin kulta-aikaa

Punkaharjun Tuunaansaarelle rakennettu Retretti oli 1980-luvulla Suomen kohutuin ja suureellisin taidekeskus, jonka nimi oli kaikkien huulilla. Näyttelyissä nähtiin isoja kotimaisia nimiä Björn Weckströmistä Timo Sarpanevaan, ulkomaisen taiteen saralta tarjottiin mittavia kokonaisuuksia muun muassa Pablo Picassolta ja Salvador Dalilta.

1980-luvun puolivälissä taidekeskus laajeni maan alle. Peruskallioon louhitun käsittämättömän kokoisen luolaston kulkureitit lasketaan kilometreissä, ja pinta-alaakin löytyy 5500 neliömetriä. Luolastoa täplittivät aikoinaan vesiputoukset, purot ja lammet. Kokonaisuuden kruunasi tuhannelle ihmiselle tarkoitettu konserttisali, jossa esitettiin muun muassa oopperoita ja Kaija Saariahon tuotantoa. Koko maailmankin mittakaavassa Retretti oli varsin poikkeuksellinen paikka.

1980-luvun kulta-ajan jälkeen seurasi konkursseja ja epävarmuutta toiminnan jatkumisesta. Vuonna 2006 apuun saapui liikemies ja sijoittaja Kai Mäkelä, Sinikka Mäkelän puoliso, jonka konsernin omistuksessa kiinteistö edelleen on.

Luolasto oli tyhjillään kuusi vuotta. Vuonna 2018 tapahtumajärjestäjä Luola Events Oy ryhtyi kuitenkin järjestämään siellä konsertteja. Esiintyjinä ovat olleet muun muassa Elastinen ja Kotiteollisuus, ja osa konserteista on ollut loppuunmyytyjä, eli ne ovat vetäneet tuhannen hengen yleisön.

Taidekeskuksen maanpäällisissä osissa taas ei ole ollut varsinaista näyttelytoimintaa kahdeksaan vuoteen. Miehensä vakavan sairastumisen jälkeen Sinikka Mäkelä aloitti alueen kokonaisvaltaisen kunnostamisen vuonna 2018.

– Minusta tuntuu, ettei minulla ole juurikaan annettavaa esimerkiksi tekniikka-alan yrityksille, ja että kulttuuriala tarjoaa minulle enemmän mahdollisuuksia. Kävimme aikoinaan perheen kanssa Retretissä kerran kesässä. Retrettikäynti kuului kesän huippukohtiin, se oli aina ikimuistoinen tapahtuma.

Mäkelä haluaa alueen nousevan uuteen kukoistukseen.

– Tavoitteena on, että entinen loisto yhdistyisi uudenlaiseen ajatteluun. Taide elää tällä hetkellä murrosta monellakin eri sektorilla, joten Retretin klassikkoaikoihin emme enää voi palata. Kyse on uudenlaisesta taidekeskuksesta, joka elää tätä päivää ja vastaa tämän päivän tarpeisiin. Kokeilu ja rajojen rikkominen on sallittua.

Alku oli "ihan kamalaa"

Aivan pikkurahalla tällaiset tavoitteet eivät luonnollisestikaan toteudu. Tähän mennessä on kulunut kolme miljoonaa euroa. Ensi vuoteen jatkuva rapistuneiden luolastojen ja huonoon jamaan päässeiden maanpäällisten rakennelmien korjaaminen, purkaminen ja modernisoiminen kustantaa toisen mokoman lisää.

Kovin yksinkertaista jättiläisluolaston käyttöönotto ei muutenkaan ole, semminkin kun nähtävillä olevan taiteen primus motorina on teknologia.

– Turvallisuusvaatimukset ovat nykyisin tarkemmat kuin 1980-luvulla. Nykypäivänä tällaista luolastoa ei edes pystyttäisi rakentamaan.

– Suurin kustannuserä on kalliorakennelmien turvallisuuden ja kestävyyden takaaminen lujituspulttauksilla. Luolaston seinämiin on pantu satoja eri pituisia rautakierretankoja, ja lisää tarvitaan. Myös sähköt, lvi-tekniikka ja ilmastointi on uusittava, Sinikka Mäkelä toteaa.

Mäkelän mukaan ensimmäisen varsinaisen näyttelyn alku on ollut "ihan kamala". Päätös avaamisesta tehtiin pikaisesti kesäkuun alussa.

– Koronasäännökset, toteutumatta jäänyt markkinointi ja rakennusurakka, jossa oli paljon kysymysmerkkejä, Mäkelä luettelee.

– Palaute on yllättänyt positiivisuudellaan, mutta kävijöitä ei ole ollut tarpeeksi, tällainen vie aikansa. Toki markkinointi olisi sujunut paremmin Retretti-nimellä.

Taidekeskuksen alkuperäistä nimeä Mäkelä ei ole saanut käyttöönsä. Retretti-tuotenimen omistus siirtyi aikoinaan Kruunupuisto-säätiölle.

– Syytä siihen, miksi emme ole saaneet alkuperäistä nimeä käyttöömme, emme tiedä.

Luolasto on siirtymätila jonnekin muualle

Heinäkuussa Saimaan Taideluolan alueella järjestettin luolanäyttelyn lisäksi Punkaharju Art Up -tapahtuma, jossa oli tarjolla muun muassa freestyle-räppiä, joikaamista, sirkusta ja keskusteluja. Art Upissa ovat olleet näkyvästi mukana myös paikalliset toimijat.

– Tarkoituksena on ollut, että myös lähialueen nuoret taiteilijat voivat kokea olevansa tässä mukana – että tämä projekti ei ole vain joidenkin eksklusiivisten taidepiirien tai bisnesmiesten yksinoikeus.

Kun Mäkelältä kysyy, voiko Saimaan Taideluola -projektia kutsua uhkarohkeaksi, vastaa hän myöntävästi.

– Onhan tämä erittäin uhkarohkeaa. Tämä voi olla kannattava projekti – tai tämä voi olla kulttuuriteko. Tässä korona-ajassa haluan kuitenkin ylläpitää toivoa ja rohkaista ihmisiä.

Samalla hän viittaa luolastojen syntyhistoriaan.

– Hulluuttahan se on kaivaa keskelle korpea luolasto, ja vielä tuollaisessa laajuudessa. Mutta jotakin äärettömän kiehtovaa tässä on. Luolissa on jotakin merkillistä: ne ovat kuin siirtymätila jonnekin muualle.

Ne ovat kuin kohtu.

Korjaus 30.7. klo 12.10: Luolasto ei ole ollut tyhjilllään kahdeksaa vuotta, vaan kuusi vuotta. Siellä on järjestetty konsertteja vuodesta 2018 lähtien. Maanpäällisissä osissa taas ei ole ollut varsinaista näyttelytoimintaa kahdeksaan vuoteen.

Kesän ensimmäinen festivaali on Naantalissa perjantaina ja lauantaina järjestettävä Sunfest. Heti perään lauantaina ja sunnuntaina naapurissa Turussa juhlitaan Aura Festiä.

Molemmat tapahtumat vetävät muutaman tuhatta henkeä, joten ne voidaan järjestää aluehallintoviraston määräysten mukaisesti.

Elokuussa yli 500 henkilön yleisötilaisuudet ovat jälleen mahdollisia, joten monet muutkin festarit olivat halukkaita järjestämään tapahtumansa. Rovaniemen Simerock ja Tampereen Blockfest joutuivat kuitenkin toteamaan, että tapahtumien järjestäminen on mahdotonta, koska anniskelualueilla jokaisella täytyy olla istumapaikka.

Lue myös: Simerock peruuntuu tältä kesältä – järjestäjä ihmettelee koronasääntöjen erilaisia tulkintoja

Blockfest-festivaali siirtyy ensi kesään – anniskelumääräysten tiukkuus ratkaisi

Naantalin Sunfest on käynyt viranomaisten kanssa tarkkaan läpi, miten festivaali voidaan järjestää turvallisesti.

– Turvavälit, mahdolliset lohkoamiset, sisään- ja uloskäynnit sekä wc-tilojen suunnittelu niin, ettei tule ruuhkia. Meillä kiertää myös desicrew-partiot, jotka kiertävät käsidesien kanssa ja opastavat ihmisiä. Valtava työ on jouduttu tekemään, että saadaan turvallinen festivaali järjestettyä, kertoo tiedottaja Marko Savolainen.

Normaalioloissa Naantalin kirkkopuistoon mahtuisi noin 6 000 ihmistä. Sunfest sattuu kuunvaihteeseen, joten perjantaina eli heinäkuun viimeisenä päivänä rajoitukset ulkoilmatapahtumille ovat tiukemmat, ja väkeä pääsee paikalle alle 3 000. Lauantaina ollaan jo elokuun puolella, joten yleisömäärän voi kasvattaa 4 000 ihmiseen.

Sunfestin vetonauloina on Suomen ykkösartisteja, jotka pääsevät esiintymään yleisön eteen pitkästä aikaa. Keikkansa vetävät esimerkiksi JVG, Vesala, Lauri Tähkä ja Kaija Koo.

– Molemmat päivät tulevat todennäköisesti olemaan loppuunmyytyjä, arvelee Savolainen.

Aluehallintovirasto antaa määräykset turvaväleistä ja hygieniasta, mutta niiden nouttaminen jää festivaalijärjestäjien ja yleisön vastuulle.

Sunfestin järjestäjät eivät pelkää, että tapahtumasta tulisi koronalinko.

– Turussa jokilaivat ovat olleet ihan täynnä ja kaikki terassit ihan piukassa ihmisiä ja siellä ei edes ole mitään ylimääräisiä järjestyksenvalvojia. Jos korona ei ole siellä lähtenyt liikkeelle, niin ei se lähde meidän tapahtumastakaan. Meillä on varauduttu näihin asioihin kovalla kädellä, Savolainen sanoo.

HUS varoittelee tartuntavaarasta – esimerkkejä maailmalta

Osa lääkärikunnasta on pitänyt koronarajoitusten purkamista liian aikaisena. Kritiikkiä on herättänyt etenkin yli 500 hengen yleisötapahtumien järjestämisen salliminen sisätiloissa.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUSin diagnostiikkajohtajan Lasse Lehtosen mukaan Euroopan komission suosituksissa rajoituksia tulisi purkaa vasta sitten, kun tartuntojen määrä on kaksi viikkoa laskusuunnassa.

– Nyt tilanne Suomessa on päinvastainen, eli meillä tartunnat ovat kääntyneet nousuun ja nyt puretaan rajoituksia.

Lehtosen mukaan hallitus uskoi vielä juhannuksen aikoihin, että tilanne pysyy hyvänä, mutta viimeisintä kehitystä ei ole otettu huomioon.

– Mielestäni tässä on vähän oikaistu. Meillä tehtiin aika varhaisessa vaiheessa päätöksiä rajoitusten purusta. Jos ja kun epidemiatilanne muuttuu, niin näitä päätöksiä pitäisi pystyä tarkastelemaan ajankohtaisten tartuntalukujen valossa.

Aikaisemmin pienempiä yleisötapahtumia on pystynyt jo pitämään ulkotiloissa. Elokuun alusta lähtien sallitaan esimerkiksi keikkojen järjestäminen sisätiloissa erityisjärjestelyin.

– Maailmalla on hyvin runsaasti esimerkkejä, joissa korona on levinnyt suurissa yleisötapahtumissa, on ne sitten yökerhoja tai kirkkotapahtumia. Uusin tieto tukee ajatusta, että korona tarttuu myös ilmateitse.

– Ilmastoituihin sisätiloihin pakkautuva suuri joukko muodostaa selkeästi suuremman riskin tartunnoille kuin ulkoilmassa tapahtuvat tilaisuudet. Kun Suomen ilmasto on sellainen, että syksymmällä on ulkona vaikeampaa isompaa järjestää, niin tämä osaltaan lisää riskiä tartuntojen leviämiseen.

Star Trek -televisiosarjasta tuttu kanadalaisnäyttelijä William Shatner, 89, saapuu maaliskuussa Suomeen. James T. Kirkiä esittävän Shatnerin Live on Stage -tapahtuma järjestetään Helsingin Kulttuuritalolla, kertoo RH-Entertaintment.

Shatner nähtiin roolissa ensimmäisen kerran vuonna 1966 sarjan saatua ensi-iltansa. Shatner on näytellyt James T. Kirkin roolin kaikissa tv-sarjan jaksoissa sekä seitsemässä Star Trek -elokuvassa.

Kulttuuritalolla katsotaan 25.3. illan aluksi Star Trek II: The Wrath of Khan -elokuva. Sen jälkeen William Shatner kertoo tarinoita yli 50-vuotisen uransa varrelta. Yleisöllä on myös mahdollisuus esittää Shatnerille kysymyksiä.

Kyseessä on Shatnerin ensimmäinen Suomen-vierailu.

Lue myös:

Leonard Nimoy sai muistokirjoituksen avaruudesta

Pluton kuut saivat nimet, Star Trek -fanien suosikki ei kelvannut

Koronapandemia kuritti teattereita kuukausien ajan.

Maaliskuussa ovet suljettiin, esityksiä peruttiin ja väkeä lomautettiin. Kesäteattereistakin suurin osa laittoi kesäksi lapun luukulle.

Nyt tilanne näyttää jo valoisammalta.

Helsingin kaupunginteatterissa harjoitellaan parhaillaan Päiväni murmelina-musikaalikomediaa. Näyttelijöistä voi aistia pitkän tauon jälkeisen innostuksen.

– Tunnelma on todella jännittynyt, odottava ja toiveikas. Meillä kaikilla on kova halu palata ihmisten luokse, sanoo Helsingin kaupunginteatterin johtaja Kari Arffman.

"Nyt odotetaan putoavaa taivasta." Kari Arffman

Viime syksystä moni asia on muuttunut.

– Nyt odotetaan putoavaa taivasta, Arffman nauraa ja viittaa Asterix-albumin nimeen.

Se tarkoittaa, että teattereissa seurataan tarkkaan koronauutisia ja viranomaisten tiedotteita tautitilanteesta. Ne vaikuttavat siihen, minkälainen esityskaudesta tulee.

– Tällä hetkellä on mielekästä avata teatterit, koska koronatilanne on Suomessa niin hyvä, Suomen Teatterit ry:n toiminnanjohtaja Tommi Saarikivi toteaa.

Teattereiden ohjelmistoja ja aikatauluja on suunniteltu uusiksi.

Esimerkiksi Päiväni murmelina -ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Näin saatiin tilaa Pienelle merenneidolle. Sen esitykset keskeytyivät keväällä.

Samoin helsinkiläisessä KOM-teatterissa keskeytynyt Poika-näytelmä jatkaa lisäesityksin elokuussa.

Katsomoja ei myydä tupaten täyteen

Teattereiden syyskausi alkaa tänä vuonna poikkeusjärjestelyin.

Espoon Kaupunginteatterissa saa Suomen kantaesityksensä Stefano Massinin menestysnäytelmä Lehman-trilogia heti elokuun alussa.

Vaikka rajoituksien purku mahdollistaa yli 500 henkilön tilaisuudet erityisjärjestelyin, teatterit ottavat varman päälle turvavälien takaamiseksi.

Espoossa katsomopaikoista täytetään vain kolmasosa.

Helsingin kaupunginteatterissa suuren näyttämön saliin mahtuu normaalisti 900 katsojaa, nyt katsojamäärän raja tulee olemaan 500. Kansallisteatterissa reilusti alle sen.

Kaikki teatterit vakuuttavat, että näytöksiin voi tulla luottavaisin mielin. Käytössä ovat tehostetut turvatoimet ja teattereiden saamat tuoreet turvallisuusohjeistukset.

Löydät ne täältä.

Teatterit ovat joutuneet pohtimaan suhtautumistaan myös vilkkaana käyvään kasvomaskikeskusteluun.

– Maskien käyttöä on mietitty. Toistaiseksi on päädytty siihen, ettei katsojilta niitä edellytetä, teatterinjohtaja Kari Arffman sanoo.

Pärskijöiden jäätävä kotiin

Oireettomuuden vaatimuksesta ei kuitenkaan tingitä.

– Lähtökohta on, että sairaana ei tulla töihin eikä sairaana tulla yleisöön. Lipun saa toiseen esitykseen, jos on oireita, muistuttaa Tommi Saarikivi.

Hän myöntää, että näyttelijälle voi olla erityisen vaikeaa jäädä kotiin harmittomalta vaikuttavan flunssaoireen takia.

– Teatterialalla on perinteisesti tultu niin sanotusti pää kainalossa töihin. Se on meille iso kultuurin muutos, kun nyt täytyy ottaa pienetkin oireet huomioon.

Tartuntojen estämiseksi Helsingin kaupunginteatterissa työntekijöiden kulkureittejä on mietitty uusiksi. Eri esitysten näyttelijät muodostavat tiimin, jonka jäsenet pysyvät yhdessä.

Myös näyttämöllä lähikontaktit minimoidaan sekä kättelemistä, halaamista ja pussailua vältetään.

Pelkona koronan toinen aalto

Yleisö on teatteriin jo kaivannut.

Ryhmäteatterin Suomenlinnassa esittämän Ellingin lipunmyynti on ollut vilkasta. Kansallisteatterissa Seela Sellan tähdittämän Hitler ja blondi-näytelmän kaikki syksyn esitykset on jo loppuunmyyty.

Teattereiden harras toive on, ettei koronan mahdollista toista aaltoa tule. Se laittaisi ennestään vaikean taloustilanteen koville ja näkyisi myös lipputuloissa.

– Jos vajaita katsomoita myydään vuoden loppuun asti, siitä tulee 1-2 miljoonaa euroa tappiota, teatterinjohtaja Kari Arffman sanoo.

– Kyllä tästä jännittävä syksy tulee. Taloudellinen epävarmuus on melkoinen, toteaa Suomen Teatterit ry:n toiminnanjohtaja Tommi Saarikivi.

Keväällä koronakriisi teki teattereiden talouteen noin 20 miljoonan euron loven ja syksyllä summa voi kasvaa suuremmaksi, jos mahdollinen toinen aalto pakottaa taas sulkemaan teattereita.

Arffman haluaa olla luottavainen.

– Uhkakuvat on olemassa, mutta pakko on uskoa siihen, että tästä selvitään.

– Ei lyödä hanskoja tiskiin ja katsota, tuleeko rokote vuoden vai kahden päästä. Sovitetaan toiminta siihen tilanteeseen mikä se kulloinkin on. Tehdään se mitä pystytään, Saarikivi jatkaa.

Britannialainen elokuvaohjaaja Alan Parker on kuollut. Hän oli kuollessaan 76-vuotias.

Parker nousi kuuluisuuteen ohjauksillaan 1970-luvulla. Hänen tunnetuimpia teoksiaan olivat Keskiyön pikajuna ja gangsterikomedia Bugsy Malone – Villit gangsterit. Hänen tunnettuja ohjauksiaan olivat myös New Yorkin taideopiskelijoita kuvannut elokuvamusikaali Fame ja myöhemmin argentiinalaisen Eva Perónin elämästä kertonut, Madonnan tähdittämä Evita vuodelta 1996.

Hän ohjasi myös kulttimaineeseen nousseen Pink Floydin musikaalin The Wall. Yhdysvaltain roturistiriitoja hän kuvasi elokuvassaan Mississippi palaa vuonna 1988.

Parkerin lähipiirin mukaan palkittu ohjaaja menehtyi Lontoossa perjantaina pitkän sairauden jälkeen.

Hänen elokuvansa ovat voittaneet yhteensä useita Oscar-palkintoja, kymmenen Golden Globe -palkintoa ja 19 Britannian elokuva-akatemian Bafta-palkintoa. Parker edisti elokuva-alaa myös toimimalla johtopaikoilla alan järjestöissä ja instituuteissa.

Kun Riitta Kylänpää alkaa tehdä elämäkertaa, ensimmäiseksi hän lukee kaiken, mitä kohteesta on kirjoitettu ja mitä tämä on kirjoittanut.

Pentti Linkolalla päiväkirjoja oli kymmeniä ja taas kymmeniä. 65 lintupäiväkirjaa, 45 kalastuspäiväkirjaa, satoja kirjeitä. Osa niistä oli homeessa ja haisi pahalta.

Claes Anderssonilla ei ollut yhtäkään. Hän oli hävittänyt kaikki sitä mukaa, kun oli käyttänyt niitä materiaalina runoissaan, näytelmissään ja kirjoissaan.

Kun Kylänpää on lukenut, hän haastattelee. Anderssonin kanssa tavattiin kerran tai pari viikossa enintään kaksi tuntia kerrallaan, Linkolan kanssa vähän milloin sattui sen verran kuin tarvitsi.

Haastatellessa hänestä tärkeintä on kuunnella ja rakentaa haastateltavaan luottamuksellinen suhde. Kysyessä on oltava rohkea muttei röyhkeä.

Aineiston kanssa Kylänpää vetäytyy kotitalonsa yläkertaan. Materiaalia kertyy niin paljon, että sen kanssa on oltava lähekkäin. Claes Anderssonista jo pelkkiä lehtileikkeitä oli kymmenen kiloa.

Jotteivät päivät sulautuisi toisiinsa, Kylänpää liikkuu. Hän hiihtää, vesijumppaa ja joogaa.

Ja sitten hän kirjoittaa.

Tehnyt satoja henkilöhaastatteluja

Ennen elämäkertoja Riitta Kylänpää teki pitkän uran toimittajana. Viimeisimpänä 15 vuotta Suomen Kuvalehdessä, sitä ennen kymmenen vuotta Annassa, kuusi Me Naisissa, joitakin vuosia paikallislehdissä. Länsi-Uusimaassa, Karjaan Seudussa, Uutis-Jousessa. Yhteensä yli 35 vuotta.

Urallaan hän erikoistui henkilöhaastatteluihin. Niitä hän on tehnyt kyllästymiseen asti, vähintään satoja. Kylänpää ei osaa sanoa tarkkaan.

– Ihmisten tarinat ovat aina kiehtoneet minua.

Ihmisten tarinat ovat aina kiehtoneet minua.  Riitta Kylänpää

Hän kirjoitti myös muutaman kirjan, henkilöistä nekin.

Otavan tilaamassa Nyt vasta näen -kirjassa tunnetut iäkkäät suomalaiset, muun muassa Pentti Linkola, muistelivat elämänsä suuria oivalluksia. Anna-lehteen tehdystä juttusarjasta syntyi Atena-kustannukselle Kasvaako sisiliskoista saunassa krokotiileja -kirja. Siinä tunnetut henkilöt muistelivat lapsuuttaan.

Otsikko tuli radiotoimittaja Olga K:lta. Hän kertoi Kylänpäälle kantaneensa lapsena heinäpellolta sisiliskoja pihasaunaan ja ajatelleensa, että ne kasvavat siellä krokotiileiksi. Kylänpäästä se oli suloinen tarina ja ansaitsi paikkansa otsikossa.

– Kaikki sanoivat, että se nimi on ihan mahdoton eikä kukaan tajua tai ymmärrä sitä.

Kyllästyi klikkijournalismiin

Kylänpäästä ei tullut elämäkerturia sattumalta, muttei ihan tarkoituksellakaan.

Tärkein syy alanvaihtoon oli se, että hän oli kyllästynyt lehtimaailmaan ja halusi pois. 35 vuoden aikana ala oli muuttunut paljon, eikä enää tarjonnut Kylänpäälle sitä, mitä hän haki.

Hän teki kirjallisuustoimittajan töitä ja huomasi haastatelleensa tunnetut kirjailijat jo pariin kertaan, uusista hän ei aina jaksanut innostua. Eniten häntä kuitenkin rasitti alan kasvava kaupallisuus.

– Inhosin klikkausjournalismia. Minulle oli kohtuullisen sama, lukeeko niitä juttuja kukaan.

Jotain oli keksittävä. Ei hän ollut erityisen kiinnostunut elämäkerroistakaan, mutta kyllä ne toimittajan työt voittivat.

Kylänpää pyysi Siltala-kustantamon johtajan Touko Siltalan kahville ja kertoi päättäneensä lopettaa toimittajana.

He alkoivat miettiä, kenestä pitäisi tehdä elämäkerta: sellainen saattaisi satoja henkilöhaastatteluja tehneeltä Kylänpäältä syntyä. Yksi ehdokkaista oli Pentti Linkola. Siltala lupasi, että jos saat Linkolan suostumaan, saat heti kustannussopimuksen.

Sitä oli yrittänyt moni muukin. Linkola oli hankalan ihmisen maineessa. Sanottiin, että hän on suuttuessaan paha suustaan, joskus tavaratkin saattavat lennellä.

Kylänpää tapasi Linkolan tämän naisystävän Sirkka Kurki-Suonion luona ja esitti asiansa. Linkola harkitsi asiaa.

Kun he tapasivat seuraavan kerran, Linkola alkoi heti kertoa lapsuudestaan. Kylänpää hämmentyi ja kysyi, tarkoittaako tämä nyt, että me tehdään kirja. Linkola nyökkäsi ja jatkoi puhumista.

Inhosin klikkausjournalismia. Mulle oli kohtuullisen sama, lukeeko niitä juttuja kukaan. Riitta Kylänpää

Kylänpää ei tiedä, miksi Linkola suostui. Ehkä päätökseen vaikutti se, että Kylänpää oli haastatellut Linkolaa jo kerran aiemmin, ehkä se, että hän tunsi Kurki-Suonion hatarasti, ehkä Linkolan vain teki mieli puhua.

Kirjasta tuli menestys.

Pentti Linkola – Ihminen ja legenda ilmestyi elokuussa 2017 ja voitti marraskuussa Tieto-Finlandia-palkinnon. Linkolasta oli kyllä kirjoitettu paljon, mutta lähinnä luonnon ja ympäristön kautta. Nyt esiin nousi hänen persoonansa, ihminen ajatusten takana.

Vuoden kuluttua sovittiin seuraava projekti. Kylänpää kävi jälleen Touko Siltalan kanssa nimilistaa läpi ja mietti, ketä yritettäisiin.

– Sanoin, etteivät minua hirveästi kiinnosta muut kuin tämän tyyppiset ihmiset, jotka ovat ajattelijoita.

He päätyivät Claes Anderssoniin.

Kaikkea ei voi kertoa

Kylänpää etenee haastatteluissa ja kirjoittamisessa kronologisesti. Ensin lapsuus, sitten nuoruus ja niin edelleen.

Hän ajattelee, että niin saa selkeimmän käsityksen ihmisen elämän syy- ja seuraussuhteista. Lapsuus on hänestä tärkein muttei ainoa selittäjä sille, millainen ihmisestä tulee.

Elämäkerrassa ei voi kertoa kaikkea, vaan on keskityttävä ihmisen elämän päävaiheisiin ja valittava kertomisen arvoiset asiat. Siinä auttaa intuitio. Jos tarina kiinnostaa Kylänpäätä, hän uskaltaa luottaa siihen, että kyllä se kiinnostaa muitakin.

Claes Anderssonin elämäkertaa kirjoittaessaan Kylänpää tuskaili kohteen runsaiden kiinnostusten kanssa. Andersson oli kirjailija, runoilija, muusikko, psykiatri ja poliitikko. Vaikeuksia tuotti sekin, että Andersson oli itse ammentanut elämästään niin paljon teoksiinsa.

– Olin välillä ihan kauhuissani, että ei tästä paljastu mitään, että hän on käyttänyt jo kaiken.

Linkolan ja Anderssonin elämäkertojen kirjoittamista varjosti kohteiden heikkenevä terveydentila.

Olin välillä ihan kauhuissani, että ei tästä paljastu mitään, että hän on käyttänyt jo kaiken. Riitta Kylänpää

Anderssonin haastattelujen aloittaminen viivästyi terveyssyiden takia, eikä Linkolakaan enää huippukunnossa ollut. Kylänpäätä mietitytti, onko Andersson siinä kunnossa, että häntä voi ylipäätään pyytää niin suuritöiseen projektiin. Kustantamon ja Anderssonin kanssa tultiin siihen tulokseen, että voi.

Projektin lopussa Anderssonin kunto kuitenkin vaihteli paljon ja loppua kohden heikkeni nopeasti. Andersson kuoli, ennen kuin kirja valmistui.

Haastateltavia yhdistivät myös mielenterveysongelmat.

Andersson kertoi Kylänpäälle syvistä masennuksistaan, itsemurha-aikeistaan, paniikkihäiriöstään, riippuvuuksistaan. Siitä, kuinka isä yritti tappaa hänet, ja kuinka hän koki terapiassa syntymänsä uudelleen. Vain naissuhteistaan hän ei suostunut puhumaan. Ne olivat vuosien varrella aiheuttaneet kotona "turbulenssia", jota Andersson ei kaivannut takaisin.

Linkola puolestaan oli vaikean masennuksen takia useaan kertaan hoidettavana, muun muassa Lapinlahdessa.

– Hänen päiväkirjoissaan on kyllä aika rankkoja kohtia, Kylänpää sanoo.

Olisi ilmeisesti pitänyt siinä kirjassa sanoa, että hän oli törkymöykky eikä ansaitse kelvollisten ihmisten kunnioitusta. Riitta Kylänpää

Elämäkerturi ei halua tuomita

Linkola-elämäkerta menestyi Kylänpäästä käsittämättömän hyvin. Pian julkaisun jälkeen alkoi kuitenkin tulla lunta tupaan.

Kylänpäältä kysyttiin, miksei hän tuominnut Linkolan ajatuksia ja tekoja, onko hän itsekin joku fasisti.

Linkolan mielestä ihmiskunta ajaa maailman tuhoon, ja luonnon kannalta olisi parasta, jos mahdollisimman monet ihmiset kuolisivat.

– Olisi ilmeisesti pitänyt siinä kirjassa sanoa, että hän oli törkymöykky eikä ansaitse kelvollisten ihmisten kunnioitusta.

Kylänpäästä palaute oli outoa. Elämäkerran tekeminen perustuu luottamukseen, eikä kohteen tuomitseminen Kylänpäästä ole elämäkerturin tehtävä.

– Eihän se sitten olisi elämäkerta vaan pamfletti.

Seuraava projekti vielä mietinnässä

Kun työ on valmis, Kylänpää haluaa unohtaa sen. Intensiivinen työ vie voimat.

Hän sanoo, että Linkolan elämäkerran tekeminen oli sinänsä raskaampaa kuin Anderssonin, mutta uusi työ seurasi edellistä hieman liian nopeasti. Välivuoden hän oli töissä Suomen Kuvalehdessä, eikä Linkola-kirjaa seuranneesta pyörityksestä jäänyt juuri aikaa toipua. Taukoa olisi saanut olla enemmän kuin vuosi.

– Luotin itseeni ehkä vähän liikaa. Onhan se aika paljon, jos saa ensimmäisestä elämäkerrasta Finlandian.

Kylänpää on Anderssonin elämäkertaan pääosin tyytyväinen. Jotain hän tekisi nyt eri tavalla, mutta enää ei voi kuin hengittää syvään. Jos kirjasta löytyy virheitä, ei voi mitään. Niiden kanssa on elettävä tai korjattava ne seuraavaan painokseen, jos sellainen tulee.

Claes Anderssonin elämäkerta julkaistaan suomeksi ja ruotsiksi Suomessa ja Ruotsissa 9. syyskuuta. Kylänpäällä on jo mielessä muutama ehdokas seuraavan elämäkerran aiheeksi, mutta "tuskin he suostuvat". Niin hän tosin ajatteli Linkolasta ja Anderssonistakin.

Hän suunnittelee myös katseen kääntämistä lähemmäs: omaan sukuunsa.

Luotin itseeni ehkä vähän liikaa. Onhan se aika paljon, jos saa ensimmäisestä elämäkerrasta Finlandian. Riitta Kylänpää

Kylänpää kertoo olevansa herätyssaarnaaja Paavo Ruotsalaisen jälkeläisiä. Ruotsalaisen jälkeläinen oli Nilsiän kuulu rosvoparoni, Punka-Heikki Kuosmanen.

– Se oli hurja mies! Sillä oli vihitty ja vihkimätön vaimo ja viisikymmentä renkiä, joiden valintakriteeri oli se, että täytyi päästä täysi viljasäkki selässä hyppäämään aidan yli. Se kävi Kalliovuorilla pyydystämässä kalkkarokäärmeitä ja palasi yllään maata viistävä susiturkki.

Elostelun ja ryöstelyn täyteisen elämän loppu oli sen mukainen. Punka-Heikki kuoli ampumahaavoihin.

Tarina kiinnostaa Kylänpäätä, mutta tekotapa mietityttää. Sukutarina saattaa vaatia sitä, että hänen pitäisi kirjoittaa kirjaan itsensä, ja siitä hän ei ole lainkaan innoissaan.

Kunnes seuraava projekti hahmottuu, Kylänpää aikoo viettää miehensä kanssa aikaa Nilsiällä. He rakensivat sinne Syvärijärven rannalle seitsemän vuotta sitten omakotitalon sillä ajatuksella, että ollaan täällä sen aikaa kun viihdytään. Pääseehän sieltä vaikka Intiaan, Kylänpää kuvailee.

Tähän mennessä he ovat viihtyneet. Poika lapsineen asuu Kuopiossa 50 kilometrin päässä ja käy isovanhemmilla paljon kylässä.

– Minä olen mummi, se on minun päätyöni.

Sade piiskaa ravintolan terassikatosta, mutta sen alla istuva yleisö hytkyy naurusta. Menossa on Teatteri Perikunnan Hätävara-revyy.

– Lisäksi hallitus on linjannut tänään seuraavaa: kun lumeen kusee, niin siihen eittämättä tulee reikä. Lisäksi korkkaamaton Koskenkorva-pullo eli kosanderi kannattaa narauttaa aina ennen varsinaista avaamista. Kas näin, opastaa pääministeri Sanna Marinin näköinen hahmo pienellä lavalla.

Näyttelijä Maija Siljanderin esittämä pääministeri puhuu katkonaisesti sanoja eritellen, kiroaa välillä karkeasti ja toruu opposiota joutavista välikysymyksistä.

Varsinaisen naurunremakan aiheuttaa kuitenkin pääministerin puhetta vauhdikkaasti viittomakielelle kääntävä tulkki.

Asetelma on katsojille tv:stä tuttu kevään lukuisista valtioneuvoston koronaa koskevista tiedotustilaisuuksista.

Satiirin kohteeksi joutunut oikea viittomakielen tulkki Outi Huusko istuu tänä iltana katsomossa ja nauraa tanttamaisesti pukeutuneelle hahmolleen.

– Outi Huusko näki jo aiemmin yhden esityksen ja kehui, että minulla on hyvät kädet, hymähtää näyttelijä Jani Johansson.

Ohjaaja komppaa vassareita, mutta pyrkii tasapuolisuuteen

Show'n käsikirjoittaja ja ohjaaja Viivi Saarela on ollut Vasemmistoliiton ehdokkaana vaaleissa, mutta sanoo pyrkivänsä esityksissä tasapuolisuuteen oikeiston ja vasemmiston välillä.

– Oikeisto saattaa huomata ne heitä koskevat sketsit, mutta kyllä siellä on se toinenkin puoli aina esillä. Yritän morkata kaikkia tasapuolisesti, Saarela vakuuttaa.

Satiirissa toistuvat jatkuvasti tietyt aiheet, kuten vallan kieli, vallankäytön vääryydet sekä ihmisten ulkomuodon ja luonteen pilkkaaminen, muistuttaa toimittaja, tutkija ja muun muassa Ylen Noin viikon studio -ohjelman käsikirjoittaja Janne Zareff.

Kuinka vallalle nauretaan -kirjassaan Zareff huomauttaa, että myös satiirin tekijät käyttävät valtaa. He nostavat yleisönsä tietoisuuteen aiheita, joita he pitävät merkityksellisinä.

Ymmärtääkö Viivi Saarela käyttävänsä valtaa?

– Käytän joo, tavallaan. Varsinkin poliittisessa satiirissa sieltä erottuu se oma näkemys. Esimerkiksi tänä kesänä on mukana yt-neuvotteluista kertova sketsi. Siinä käy ilmi kummalla puolella seison, Saarela tunnustaa.

Poliitikko pyrkii ottamaan roolin

Hätävara-revyyssä esitetää paikallinen Vasemmistoliiton sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen kotityrannina, joka valjastaa koko perheensä ompelemaan suojamaskeja kansalle. Yleisö tietää, kuinka Pekosen uskottavuus poliitikkona joutui maskijupakassa koetukselle.

Tutkija Janne Zareff kertoi keväällä Yle Puheen haastattelussa, kuinka poliitikot pyrkivät kääntämään heihin kohdistuvan ivan tai pilkan positiiviseksi. Temppu tehdään joko nauramalla yhdessä yleisön kanssa itsestä tehdylle parodialle tai jopa osallistumalla siihen.

Teatteri Perikunnan katsomossa ovat istuneet useat tunnetut poliitikot. Näin tapahtui myös tänä kesänä. Sosiaalisessa mediassa on kuvia, jossa Pekonen ja häntä parodioiva näyttelijä naureskelevat yhdessä samoissa Marimekon kuosivaatteissa.

Tuleeko itseironiasta viranomaisten työkalu?

Tutkija Janne Zareff on listannut yhdeksi tyypilliseksi aihepiiriksi vallanpitäjien henkilökohtaisten ”vikojen” pilkkaamisen.

Teatteri Perikunnan esityksessä Paavo Väyrysellä on jättikokoinen pää, jossa silmät karsastavat. Keskustan Katri Kulmunin tukka on revyyssä yhtä sekaisin kuin hänen kommenttinsakin ja RKP:n ministeri Anna-Maja Henriksson kykenee punaamaan vain alahuulensa, koska ylähuuli on olematon.

Kuinka vallalle nauretaan -kirjassaan Janne Zareff pohtii myös mihin poliittinen satiiri on menossa. Vaihtoehtoja on useita.

Huumoria tehdään jatkossa ehkä tasapuolisemmin ja eri suuntiin. Toisaalta satiiri voi olla yhden näkökulman varaan rakennettua tai somessa jaettua trollitehtaiden masinoimaa uutisparodiaa.

Myös viranomaiset saattavat tulevaisuudessa innostua tekemään itseironisia hupailuja, joilla pyritään hälventämään negatiivisia käsityksiä esimerkiksi poliisista.

Hyvä ja terävä satiiri vetää väkeä kaukaa

Perikunnan yleisö ei hätkähdä lavalta sinkoilevista kirosanoista tai röyhkeästä alapäähuumoristakaan.

Tämän kesän esityksessä esimerkiksi Riihimäen kaupunginjohtajan peräaukkoon on tungettu robotiikan kehittämisjohtaja selittämään, miksi velkalastissa olevan kaupungin pitäisi silti satsata koodarien koulutukseen.

Poliitikoille ja päivän politiikalle nauraminen kiinnostaa myös Riihimäen ulkopuolella. Esityksiin saapuu katsojia pääkaupunkiseudulta, Lahdesta ja Hämeenlinnasta sekä Tampereelta.

– Riihimäellä on pitkät perinteet suoraan vittuilulle ja poliittiselle satiirille, ja siksi näitä tullaan katsomaan, sanoo näyttelijä Jani Johansson.

Yksityinen teatteriporukka on tehnyt ajankohtaisista tapahtumista ja poliitikoista parodiaa Juomahuone Laitisen terassilla menestyksekkäästi jo kahdeksana kesänä peräkkäin.

– Riihimäellä on hyvin vastaanottavainen yleisö, ja saan kirjoittaa mitä haluan. Näyttelijät sanovat joskus, että huh huh, mutta eivät ole vielä kieltäytyneet näyttelemästä, paljastaa käsikirjoittaja ja ohjaaja Viivi Saarela.

Kulttuurialalle pitäisi perustaa eettinen toimielin. Asiaa ehdotetaan kulttuuriministeri Hanna Kososelle (kesk.) tänään jätetyssä selvityksessä. Sen on tehnyt opetus- ja kulttuuriministeriön entinen virkamies Jukka Liedes.

Kyseessä olisi itsenäinen ja riippumaton yksikkö, joka sijoitettaisiin Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) yhteyteen. Taike jakaa valtion tukea freelancer-taiteilijoille.

Eettiset kysymykset, kuten epäasiallinen työskentelykulttuuri tai seksuaalinen häirintä, ovat nousseet viime vuosina myös Suomessa esille.

Ilmiö sai alkunsa kansainvälisestä #metoo-kampanjasta, joka alkoi Yhdysvalloista syksyllä 2017.

Suurin osa suomalaisista taiteilijoista tekee työtä freelancerina joko yksin tai erilaisissa tuotannoissa, joista puuttuvat perinteisen työpaikan rakenteet. Suomessa on arviolta 20 000 taiteilijaa.

Eettisen toimielimen tehtävänä olisi käsitellä ja tutkia epäeettiseksi väitettyä toimintaa sekä pyrkiä ennaltaehkäisemään sitä.

Ei rangaistuksia vaan moitteita

Eettinen toimielin kokoaisi alalle eettiset periaatteet ja ohjeet, ja sille voisi kannella tai tehdä valituksia yksittäisistä tapauksista. Selvityshenkilö Liedes korostaa kuitenkin raportissaan tällaisen toiminnan monimutkaisuutta ja arkaluonteisuutta ennaltaehkäisevään toimintaan verrattuna.

Eettisen toimielimen toimivalta olisi ehdotuksen mukaan luonteeltaan ohjaavaa. Sen päätökset eivät olisi sitovia. Epäeettisen toiminnan seurauksena voisi saada moitteen, huomautuksen tai ohjaavan lausuman.

Kulttuuriministeri Hanna Kososen mukaan eettisen toimielimen perustaminen voisi tapahtua jo tämän vaalikauden aikana eli viimeistään vuonna 2023.

3.8. klo 13.49 lisätty kulttuuriministerin kommentti

Yhdysvaltalainen pianisti Leon Fleisher on kuollut 92-vuotiaana, kertoo muun muassa Washington Post -lehti. Lehden mukaan Fleisher kuoli syöpään Baltimoressa sijaitsevassa hoitokodissa.

BBC:n mukaan Fleisher tuli tunnetuksi ihmelapsena jo 1940-luvulla. Maailmanmaineeseen Fleisher oli matkalla viimeistään voitettuaan 24-vuotiaana ensimmäisenä amerikkalaisena arvostetun Kuningatar Elisabetin pianokilpailun Belgiassa.

1960-luvulla Fleisher alkoi kuitenkin kärsiä yhä pahemmista krampeista oikean käden nimettömässä ja pikkusormessa, mikä käytännössä katkaisi hänen tiensä huippupianistina. Fleisher kuitenkin jatkoi soittamista vasemmalla kädellä, ja työskenteli myös kapellimestarina ja opettajana.

Myöhemmin hänellä diagnosoitiin fokaalidystonia-niminen hermosairaus, joka aiheuttaa paikallisia lihaskramppeja. Fleisher kertoi sairaudestaan myös Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2006,

”Sitä ei osattu diagnosoida pitkään aikaan. Minulle kerrottiin, että se on psykologinen ongelma, että vika on päässäni”, HS siteeraa Fleisheria kuolinuutisessaan.

1990-luvulla häntä alettiin hoitaa muun muassa botox-pistoksilla, joiden avulla hän pystyi palaamaan konserttilavoille ja levytysstudioon kaksin käsin.

Asukkaat muuttivat taiteilijatalo Ars Longaan Helsingin Kalasatamaan helmikuussa. Vajaat puoli vuotta myöhemmin kahdeksankerroksisen talon kattoterassin ryytimaalla kasvaa jo toinen sato vihreää.

– Ihmiset laittavat omiin istutuksiinsa lappuja, että täältä saa ottaa. Se on kauhean kiva. Kun tekee salaattia, täältä voi hakea yrtit sen enempää miettimättä, sanoo talon asukastoimikunnan sihteeri, kuvataiteilija Merja Heino.

Ars Longan kantavana ajatuksena on yhteisöllisyys. Talo suunniteltiin alun perin senioiritaiteilijoille. Nyt vuokralle voivat kuitenkin hakea yli 45-vuotiaat kirjailijat, muotoillijat ja kuvataiteilijat.

Asuntoja on 56 ja vanhimmat asukkaat ovat kahdeksankympin hujakoilla. Keski-ikä on 59 vuotta.

Koronarajoitukset pistivät keväällä suunnitelmia jäihin. Asukkaiden vetämiä jumppatuokioita, lukupiirejä ja kokkikursseja ei voitu järjestää. Jotain on kuitenkin jo saatu aikaan. On yhteinen yrttipenkki ja jumppasalissa on sambattu. Rollaattorivarastosta on tehty verstas ja pyöräkellariin ripustettu taidenäyttely. Yhdessä tietysti.

Yhteisöllisyys keskiluokkaistui

Yhteisöllinen asuminen alkoi yleistyä 2010-luvulla. Nyt sitä voi kutsua jo isoksi trendiksi. Helsingissä on viime vuosina rakennettu useita yhteisen tekemisen ja jakamisen voimaan luottavia taloja: muun muassa Jätkäsaaren Malta ja Sukupolvien kortteli sekä Sompasaaren Sumppi.

Senioritkin ovat saaneet Loppukirin Arabianrantaan.

– Vielä 1980-luvulla yhteisöjä perustaneet olivat enemmän vaihtoehtoihmisiä. Nyt yhteisöllinen asuminen on hauskasti levinnyt normaaliin kaupunkirakentamiseen ja kerrostaloasuntoihin, 61-vuotias Merja Heino sanoo.

Enää yhteisöllisyyteen ei liitetä hippileimaa. Ilmiö on normalisoitunut ja keskiluokkaistunut. Sillä ei ole samanlaista mainetta kuin aiempien vuosikymmenten ekokylillä tai Tanskan Christianialla. Nyt ei ole kyse vaihtoehtoisesta elämänkatsomuksesta tai ideologisistaa yhteisöistä.

– Nykyinen yhteisöllinen asuminen lähtee käytännöllistä ajattelusta. Yhteiset saunat tai ruokailutilat ovat arkisia juttuja, eikä niissä ole pyrkimystä uudistaa yhteiskunnallista ajattelua, sanoo Helsingin yliopiston kaupunkisosiologian dosentti Pasi Mäenpää.

Kyse on pikemminkin jakamistaloudesta: Miksi kaikki pitäisi tehdä omissa kopeissa erikseen ja miksi rakentaa jokaiseen asuntoon omaa saunaa, kun voidaan käyttää yhteistä? Samalla palataan eräällä tapaa ajassa taaksepäin.

– Sauna on perinteinen yhteiskäyttötila, joka siirtyi omiin asuntoihin. Nyt palataan siihen, että se on yhteiskäytössä. Se on luontevaa. Kukaan ei ajattele, että kyse olisi kollektivisoinnista tai että ihmisiltä riisuttaisiin perusvarustusta, Mäenpää sanoo.

Kaikki eivät tarvitse omaa vierashuonetta

Yksin asuvien määrät ovat kasvaneet huimasti. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli viime vuonna jo yli 1,2 miljoonaa asukaskuntaa, joissa oli vain yksi ihminen. Vielä vuonna 1985 vastaava luku oli vähän yli puoli miljoonaa.

Samaan aikaan rakennusyhtiöt ovat ryhtyneet tuottamaan pienten asuntojen kerrostaloja, joissa on yhteisiä tiloja.

– Kriitikot näkevät, että kyse ei ole jakamisesta, vaan rakennusyhtiöiden ahneudesta. Yhteisten tilojen varjolla voidaan tehdä pieniä asuntoja, joita mahtuu taloon paljon, Mäenpää sanoo.

Hän ei näe asiaa samalla tavalla.

– On aidosti fiksua monimuotoistaa asuntokantaa rakentamalla myös pienten asuntojen taloja. Kaikilla ei tarvitse olla omaa vierashuonetta, jos talossa on viisi yhteistä.

Kolme taloa, yhteiset tilat

Palataan Ars Longaan. Taiteilijatalon vieressä samassa korttelissa ovat Setlementtiasuntojen ja Nuorisoasuntoliiton omistaman NAL Asuntojen talot. Niissä asuu opiskelijoita ja nuoria aikuisia.

Kolmella naapuritalolla on jaettuja tiloja: korttelin kokoinen kattoterassi, yhteinen alakerta, saunat, kunto- ja jumppasali sekä suuri keittiö.

– Se oli kustannusten kannaltakin hirmu hyvä. Kun kolmesta talosta tehtiin yksi kokonaisuus ja valittiin yksi arkkitehti, saatiin monipuoliset yhteistilat, eikä tarvittu esimerkiksi kolmea kuntosalia, sanoo tekstiilitaiteilija ja Ars Longan asukas Ulla-Maija Vikman.

Ideana on sekoittaa korttelin eri ikäisiä ihmisiä ja viritellä yhteistä tekemistä asukkaiden kesken. 28-vuotias Toni Kokkonen asuu korttelin NAL Asuntojen päädyssä.

– Arslongalaisia olen nähnyt muun muassa pyykkituvalla. Eräs heistä on myynyt minulle kovasti ajatusta mankelista ja opettanut käyttämään sitä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen mielestä ajatus asukkaiden sekoittamisesta toimii, mutta sekin on hyvä, että ketään ei väkisin pakoteta osallistumaan.

– Suurin osa väestä vain asuu täällä. Osa taas on erittäin aktiivisia ja lähtee mielellään hääräämään asioita yhteistyössä.

Apu on aina lähellä

Ars Longa ei ole lajissaan ensimmäinen. Muita taiteilijataloja ovat Helsingissä muun muassa legendaarinen Lallukka, uudempi Vuosaaren taiteilijatalo, näyttelijöiden senioritalo Thalian torppa sekä muusikoiden Jallukka.

Mutta miksi taiteilijat tarvitsevat oman senioritalon?

– Taiteilijat eivät halua, eivätkä osaa lopettaa töiden tekemistä, vaikka ikääntyvät. Se tukee, että on muita samanlaisia. Silloin voi kannustaa toisiaan, porukalla saa aikaiseksi ja voi keskustella omista tekemisistä. Se on mainio asia, 76-vuotias Ulla-Maija Vikman perustelee.

Vikmanille kävi alkukesästä tapaturma. Hän mursi polvensa.

– Siinäkin huomasin, kuinka hyvä on, että asun tällaisessa yhteisöllisessä talossa. Sain heti apua: kainalokepit lainaksi ja naapuri kävi kaupassa. Kun ikää tulee, naapuriapu on hirmu kiva, varmasti nuoremmillekin.

Syksyllä Ars Longassa on tarkoitus järjestää keittokursseja, kirjapiirin lukuiltoja ja lautapelejä yhdessä naapureiden kanssa.

Juttua muokattu 3.8. klo 20.05: poistettu tieto siitä, että seniorit olisivat saaneet oman talon Sukupolvien kortteliin.

Emmi Itärannan palkittuun ja kansainvälisesti menestyneeseen, yli 20 kielelle käännettyyn Teemestarin kirjaan perustuvan Veden vartija -elokuvan ohjaa Saara Saarela, joka toimii tällä hetkellä myös Aalto-yliopiston elokuvauksen professorina.

Elokuvaa tähdittävät muun muassa Saga Sarkola, Mimosa Willamo, Lauri Tilkanen ja Pekka Strang.

Tuottaja Mark Lwoffin mukaan elokuvan tekoprosessi alkoi jo vuoden 2015 syksyllä.

– Kotimaisen keskivertoelokuvan budjetti on 1,6 miljoonaa euroa, meillä se on yli kolme miljonaa. Rahoittaminen ja kirjan muokkaaminen elokuvaksi ovat vieneet aikaa.

– Myös korona on sotkenut asioita: kevään kuvaukset siirtyivät huhtikuulta heinäkuulle, puhelimitse tavoitettu Lwoff kertoo.

Kansainvälisenä tuotantona toteutettavaa Veden vartijaa kuvataan tällä hetkellä Tallinnan liepeillä. Muita kuvauspaikkoja ovat Saksa ja Norja.

Kun maailman vesivarat ovat loppuneet

Elokuvan tarina sijoittuu tulevaisuuteen ja kuvaa tilannetta, jossa maapallon vesivarat ovat loppuneet. Scifi-elokuvan tekemisessä on omat haasteensa. Veden vartijaan esimerkiksi lisätään jälkikäteen joitakin satoja efektejä.

– Tässä kuvataan ja luodaan jotakin sellaista, mitä ei ole reaalimaailmassa olemassa. Lopputulos ei saa näyttää siltä, että on käväisty kuvaamassa jossakin teurastamon pihalla, Mark Lwoff summaa.

Lwoffin mukaan Veden vartija on jo herättänyt kansainvälistä kiinnostusta.

– Saimme rakennettua nopeasti yhteistyökuviot, ja sekä sisällöllisten että kirjan maailmanlaajuisen myynnin takia elokuvalla on hyvät mahdollisuudet levitä.

Lwoff kuvaa kirjan ja elokuvan tarinaa yksiselitteisen huikeaksi.

– Kyseessä on tarina, jossa on ekologinen sanoma, ja joka korreloi hyvin tähän päivään. Lisäksi uskon, että meillä on iso tilaus nuorelle naissankarille, joka lähtee mukaan seikkailuun.

Veden vartija saa ensi-iltansa vuonna 2021.

– Täydellinen kuvaussää, huikkaa mies puiston laidalta puiden katveesta.

Joku jaksaa iloita kaatosateesta keskellä kuuminta kesälomakautta. Katuvalokuvaaja Kasperi Kropsu on luvannut ottaa minut keikalle mukaan. Kuvaamme ihmisiä, kun he vähiten sitä odottavat.

Kropsu käyttää sateenvarjoa maastoutuakseen katukuvaan ja rajatakseen kuvista pois epäoleellisen.

– Sade luo dokumentaarista tunnelmaa ja näyttää ihmiset aidoimmillaan.

Juuri hetkien aitous on se, mitä niin monet katukuvaajat haluavat työssään taltioida. Siksi he työskentelevät muiden huomaamatta.

– En kutsu tätä salakuvaamiseksi, mutta en myöskään kysy kuvattavilta lupaa. Kuvaan ensin, ja jos kohde näyttää siitä ärsyyntyvän, käyn sitten kertomassa, mitä olen tekemässä.

Toisenlainen marssijärjestys ei käy. Kun ihmiset huomaavat, että heitä kuvataan, he alkavat näytellä, ja kuva on pilalla.

Tien laidassa keski-ikäinen mies punaisessa pusakassa syöttää rahaa vihreän pensasrivisten edessä seisovaan pysäköintimittariin. Värien kontrasti vie valokuvaajan huomion, ja hän syöksyy kamera kädessä kohti. Mies ei näytä olevan moksiskaan, vaan on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

– Vain kerran minut on kunnolla haukuttu kadulla kuvaamisen takia, Kropsu sanoo.

Ammattiskeittari tarttui kameraan loukattuaan nilkkansa

Katuvalokuvaaja Kropsun kuvissa on menneiden aikojen nostalgiaa. Hän innostuu kauniista autoista, kesämekoista, tulppaaneista ja lierihatuista.

– Vanhoista herroista ja rouvista tyyli oikein hehkuu. En kiinnitä huomiota nykyajan pussihousukansaan. Se ei näytä hyvältä valokuvissa.

Kuviinsa Kropsu rajaa tarkoin valittuja paloja, jotka voisivat hyvin olla vuosikymmenten takaa. Jalkakäytävälle parkkeerattu sähköskootteri tai älypuhelinta tuijottava sivustakatsoja voi pilata muuten hyvän kuvan tunnelman.

– Nyt tuli money shot! Kropsu iloitsee.

Hän on juuri tallentanut torikojun vesipisaroiden peittämän muovi-ikkunan lävitse ohikulkijan polvipitkän hameen, sääret ja korkokengät. Kuva on 50-lukulaisittain aistikas mutta tahdikas.

Kropsun esikuvat, kuten Ernst Haas, Fred Herzog tai Saul Leiter, kuvasivat kinokoon Leica-kameroilla, kehittivät kuvansa pimiössä, ja julkaisivat aikakauslehdissä. Kropsu jäljittelee samaa varhaisen värifilmikuvan estetiikkaa, mutta kuvaa pienellä digijärjestelmäkameralla, käsittelee kuvat tietokoneella ja julkaisee vähintään kahdesti päivässä Instagramissa.

Katukuvaamisen Kropsu aloitti kaksi vuotta sitten sattumalta. Hän harjoitteli määrätietoisesti rullalautailun Suomen maajoukkueessa Tokion olympialaisiin, kunnes loukkasi nilkkansa. Skeittaaminen sai jäädä yhdeksän kuukauden ajaksi, ja oli pakko keksiä uutta tekemistä. Hän osti kameran, ja on siitä lähtien pitänyt sen aina matkassa.

Kropsu kuvaa joka päivä. Joskus hän kävelee kaduilla kamera kädessään vain kilometrin – toisinaan kymmenen. Edes lähikauppaan hän ei lähde ilman kameraa. Samaa hän suosittelee meille lajin parissa aloitteleville.

– Kamera käteen ja kadulle! Sisällä istuskelemalla ja mietiskelemällä ei synny kuvia.

Kiusallinen katukuvaus dokumentoi omaa aikaamme

Katukuvaus yleistyi toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa. Markkinoille tuli pieniä ja nopeita kameroita, joilla saattoi kuvata kenenkään huomaamatta. Katukuvaajat julkaisivat kultakauttaan elävien Lifen ja Lookin kaltaisissa aikakauslehdissä, mutta raivasivat tiensä myös gallerioihin.

Suomen valokuvataiteen museon johtajan Elina Heikan mukaan puhtaimmillaan katukuvaus on tilannekuvia ohikiitävistä hetkistä kadulla. Nykyään monet katuvalokuvaajat tosin ovat erkaantuneet perinteestä, ja kuvaavat nyt abstraktimpia aiheita – kuten valojen ja varjojen leikkiä.

Heikan mukaan taustalla on kulttuurin muutos.

– Nykyään ei ole ok, että kuvaaja saalistaa hetkiä kaduilla. Tuntemattomien kuvaaminen ilman lupaa on kiusallista. Mutta toisaalta, mitä me menetämme, jos katukuvausta ei tehdä? Me jäämme ilman aitoa dokumentointia omasta ajastamme, Heika pohtii.

Museonjohtaja Heika vilkaisee Kasperi Kropsun kuvia, ja näkee niissä genren klassisia piirteitä.

– Tulee mieleen Vivian Maier väreissä. Kuvista näkee, että sekä kuvaaja että kohteet ovat liikkeessä. Kuvissa on myös vahvaa tarinallisuutta. Tiedän, mitä on tapahtunut juurin ennen kuvaushetkeä, ja osaan aavistaa, mitä tapahtuu seuraavaksi, hän sanoo.

Kropsun tilannekuvien virran katkaisee aika ajoin pysähtyneet asetelmat ja sommitelmat. Ne tuovat yllätyksellisyyttä fiidiin, joka Instagram-ajalla on se varsinainen teos.

• Lue lisää katukuvaaja Vivian Maierista: Omalaatuinen lastenhoitaja valokuvasi ihmisiä ja salasi kuvat vuosikymmeniksi – maailmankuulut otokset Suomessa esillä ensimmäistä kertaa

Skeittarit ja katukuvaajat ovat häiriköitä julkisessa tilassa

Kasperi Kropsun nilkka on toipunut taannoisesta onnettomuudesta jo hyvän aikaa sitten ja hän on palannut rullalautailun pariin, mutta ei ota sitä turhan vakavasti.

– Jätin toistaiseksi kaikki sponsorit pois, ja olen sen myötä löytänyt taas skeittaamisen ilon, hän sanoo.

Rullalautailutaustasta on hyötyä katukuvauksessa. Aivan kuin skeittareihin, myös katukuvaajiin suhtaudutaan kuin häiriköihin julkisessa tilassa. Kropsu on kehittänyt paksun nahan, eikä pelkää ventovieraiden kuvaamista.

Sen myös huomaa. Porthaninkadulla tyhjää liiketilaa remontoiva mies kurkistaa ovesta kadulle, ja Kropsu kuvaa häntä ujostelematta suoraan silmiin. Kumpikaan ei näytä tilanteesta vaivaantuvan.

Toinenkin yhtäläisyys rullalautailuun on. Molempien lajien harrastajat etsivät jatkuvasti uusia spotteja kaupungista. Nyt Kropsulla on silmät sekä rullalautailulle että valokuvaukselle.

Kropsu toivoo, että voisi elättää itsensä valokuvaajana. Tänä keväänä Turun taideakatemian ovet eivät auenneet, mutta nyt hänen kuvansa ovat herättäneet mainostajien kiinnostuksen ja työtarjouksia on alkanut sataa.

– Jo 60-luvulla katukuvaajat lainasivat visioitaan muotibrändeille. Teen mielelläni kaupallisia kuvia, jos voin käyttää niissä omaa tyyliäni.

Ehkä jo pian voimme nähdä Kropsun kuvia kadunvarsien mainosständeissä.

Helsingin katukuvauksen Instagram-sukupolvi

Helsinki-kuvista kiinnostuneita Kasperi Kropsu eli @kasperikropsu suosittelee seuraamaan Instagramissa ainakin seuraavia katukuvaajia:

• Taru Latva-Pukkila / @tarulp
• Adam MacKintosh / @mackintosh.adam
• Jari Pulkkinen / @travelerjari
• Satu Söderholm / @satusod
• Henri Tuovinen / @hnxcam
• Jukka Vehmas / @jukkavehmas_

Lue myös:

Harvinainen ratkaisu: koronapandemia sai valokuvanäyttelyn kipuamaan Kansallismuseon muureille

Omalaatuinen lastenhoitaja valokuvasi ihmisiä ja salasi kuvat vuosikymmeniksi – maailmankuulut otokset Suomessa esillä ensimmäistä kertaa

Katuvalokuvaus tallentaa arjen herkkyyden ja rujouden

Kaupparekisteriin ilmestyi huhtikuussa erikoinen yritys.

Alku Tuotanto Oy -nimisen yhtiön toimialaksi oli merkitty elokuvien, videoiden ja televisio-ohjelmien tuotanto, toimitusjohtajaksi muun muassa Sinisen tulevaisuuden puheenjohtajana ja kulttuuriministerinä toiminut Sampo Terho. Yhtiökumppaniksi paljastui Pohjalainen-lehden entinen päätoimittaja Toni Viljanmaa.

"Voin vahvistaa, totta maar, rekisteristä voi kuka tahansa sen todeta. Yhtiö on perustettu, ja katsotaan sitten, mitä siitä seuraa", niukkasanainen Terho kommentoi kesäkuun alussa Kauppalehdelle.

Toistaiseksi ei ole seurannut vielä paljon mitään, Terho ja Viljanmaa kertovat paria kuukautta myöhemmin Kiasman kahvilassa. Suunnitelmia kuitenkin on, ja nyt he ovat nyt valmiita puhumaan niistä.

No, kakistakaa ulos, mikä tämä tuotantoyhtiö nyt oikein on?

– Alkuperäinen ajatus on Tonin, jo vuosien takaa... Terho aloittaa.

Musta Surma yhdisti

Sampo Terho ja Toni Viljanmaa tapasivat Tampereella vuonna 1998. Terho tuli yliopistolle opiskelemaan historiaa, Viljanmaa oli siellä jo. He kuuntelivat samoja bändejä ja pelasivat sählyä samassa joukkueessa. Sen nimi oli Musta Surma.

Maistereiksi he valmistuivat 2000-luvun alussa. Terhon gradu käsitteli neljän suurimman puolueen suhtautumista YYA-sopimukseen, Viljanmaan Teuvan työväenliikkeen ideologista kehitystä sisällissodasta lapualaisvuosiin.

Ystävyys jatkui musiikkiharrastuksen ansiosta opiskelujen jälkeenkin. He perustivat Jürgen Jürgenseniksi nimetyn bändin, joka soitti "testosteronirokkia" esikuvinaan Motörhead, AC/DC ja Dr. Feelgood. Rumpalina toiminut Terho yritti kääntää yhtyeen taiteellista kurssia progressiivisemmaksi, mutta menestys jäi heikoksi ja yhtyeen toiminta pienimuotoiseksi.

Oli muita kiireitä. Terho aloitteli uraa politiikassa, Viljanmaa toimittajana.

Historian ensimmäinen perussuomalainen kulttuuriministeri herätti kulttuuriväessä kritiikkiä, närkästystä ja huolta.

Terho oli eduskuntavaaleissa ehdolla perussuomalaisten listoilta jo vuonna 2003, muttei tullut valituksi. Hän työskenteli puolustusministeriössä, rauhanturvaajana ja tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja kirjoitti tietokirjan kuolemanrangaistuksen historiasta Suomessa.

Viljanmaa toimi valmistumisen jäkeen Helsingissä Alma Median politiikantoimittajana ja teki reportaasimatkoja kriisialueille Georgiaan ja Egyptiin.

2010-luvun alussa molempien tarinassa tapahtui käänne.

Terho nousi vuonna 2011 varasijalta europarlamenttiin, kun Timo Soini (ps.) päätti eduskuntavaalien jälkeen palata Suomeen. Siitä alkoi Terhon poliittinen noste.

Vuonna 2014 Terho valittiin jatkokaudelle europarlamenttiin, vuonna 2015 eduskuntaan ja eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Vuonna 2017 hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon ja Juha Sipilän (kesk.) hallitukseen. Terhosta tuli eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri.

Historian ensimmäinen perussuomalainen kulttuuriministeri herätti kulttuuriväessä kritiikkiä, närkästystä ja huolta.

Perussuomalaiset oli profiloitunut konservatiivisen ja kansallismielisen taidekäsityksen puoltajana. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa vaadittiin jopa "postmodernin tekotaiteen" tukemisen lopettamista. Se oli tietysti provokaatio, mutta mielikuva kultakauden jälkeiseen taiteeseen nihkeästi suhtautuvasta puolueesta jäi elämään.

Terhokin korvasi kulttuuriministerinä työhuoneessaan Harro Koskisen Sikamessiaan Eero Järnefeltin, Albert Edelfeltin ja Fanny Churbergin maisemamaalauksilla. Kulttuuriministerin tehtävistä hänen katsotaan yleensä kuitenkin selvinneen kunnialla. Hän sävelsi – kapellimestari Heikki Elon avustuksella – Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi noin viiden minuutin mittaisen klassisen musiikin teoksenkin.

Puolueelle kävi huonommin.

Kesällä 2017 perussuomalaiset jakautui Jussi Halla-ahon nuivaan ja Timo Soinin vähemmän nuivaan siipeen. Terho seurasi Soinia ja ryhtyi uuden puolueen puheenjohtajaksi. Se oli alkusoitto poliittisen uran lopulle. Viime eduskuntavaaleissa kaikki Sinisen tulevaisuuden kansanedustajat putosivat eduskunnasta, ja kesällä Terho luopui puolueen puheenjohtajuudesta.

Viljanmaa puolestaan nousi vuonna 2014 sanomalehti Pohjalaisen päätoimittajaksi. Kausi jäi hieman alle kuuden vuoden mittaiseksi.

Kevään 2019 eduskuntavaaleissa Viljanmaa pyrki eduskuntaan kokoomuksen listoilta. Viljanmaa ilmoitti ottavansa ehdokkuuden ajaksi palkatonta vapaata, mutta ehdokkuus herätti silti runsaasti keskustelua lehden riippumattomuudesta. Yksi toimittaja irtisanoutui vastalauseena Viljanmaan töihinpaluulle.

Kauan sen jälkeen riippumattomuutta ei enää tarvinnut arvuutella.

Marraskuussa 2019 Seinäjoella toimiva sanomalehti Ilkka ja vaasalainen Pohjalainen yhdistettiin. Samaan konserniin kuuluvien lehtien yhdistyessä 26 työntekijää irtisanottiin, ja uuden Ilkka-Pohjalainen-lehden päätoimittajaksi nimitettiin Naton strategisen viestinnän osaamiskeskuksen yksikön päällikkö Markku Mantila.

Yhtäkkiä sekä Terho että Viljanmaa olivat tilanteessa, jossa he olivat viimeksi olleet opiskeluaikoina.

Heillä oli aikaa.

Dokumentteja historiasta ja ehkä musiikistakin

Viljanmaa sai idean ensimmäisen kerran vuonna 2013. Hän teki tutun kuvaajan kanssa lyhyen dokumentin eteläpohjalaisesta kansanmusiikista. Viuluviikari sai lakeuksilla, etenkin tapahtumapaikallaan Teuvalla, hyvän vastaanoton, ja sen tekeminen tuntui parikymmentä vuotta kirjoittavan toimittajan töitä tehneestä Viljanmaasta jotenkin virkistävältä.

Syntyi idea omasta tuotantoyhtiöstä.

Viljanmaalle oli alusta asti selvää, että hän haluaa siihen Terhon mukaan. Viime syksynä aiheeseen palattiin aiempaa vakavammin. Perustamiskokous pidettiin Vaasan Vaskiluodossa. Tänä syksynä on tarkoitus päästä toimeen.

Silloin Viljanmaa ja Terho aikovat ryhtyä tuottamaan historiallisia dokumentteja.

Mannerheimin, Kekkosen ja talvisodan kaltaisten kansallisten jättiläisten sijaan he haluavat käsitellä sellaisia Suomen historian henkilöitä ja tarinoita, jotka ovat aiemmin jääneet unohduksiin: tuoda uusia näkökulmia isoihin teemoihin ja tapahtumiin. Tavallisia ihmisiä isojen yhteiskunnallisten käänteiden taustalla.

Kekkonen, Mannerheim ja Koivisto on tehty, mutta mikä on Paasikiven merkitys? Sehän on aikalailla unohtunut, varsinkin kun ei ole markkoja! Toni Viljanmaa

Toistaiseksi yhtiön kanssa ollaan varsin alkuvaiheessa. Tuotantoja ei ole vielä käynnissä, ja Viljanmaa ja Terho ovat yrityksen ainoat työntekijät. Yhteistyökumppaneita etsitään, ideoita kirkastetaan.

Musiikkiaiheisia dokumentteja on suunnitteilla kaksi, historiallisiakin hankkeita vireillä. Sen tarkemmin he eivät niistä suostu kertomaan, mutta jotain Viljanmaa voi vihjata.

– Eräästä isosta Suomen historiaan liittyvästä tapahtumakulusta paljastui kiinnostava henkilö. Hän oli työskennellyt vieraan vallan alaisuudessa, mutta päätti muuttaa mieltänsä. Hänen elämänkohtalonsa on hyvin kiinnostava, Viljanmaa sanoo.

– Kuulostaa salapoliisiromaanilta, Terho tokaisee.

Mutta ei suurmiehiäkään ole vielä lopullisesti suljettu pois laskuista.

– Kekkonen, Mannerheim ja Koivisto on tehty, mutta mikä on Paasikiven merkitys? Sehän on aikalailla unohtunut, varsinkin kun ei ole markkoja! Viljanmaa ideoi.

– Lapsuudessa oli vielä kympin setelissä, Terho täydentää.

Sitten lipsahtaa luennon puolelle.

– Paasikivihän oli hyvin värikäs ja monella tavalla kiistanalainen hahmo, hyvin impulsiivinen…

– Hyvin vaiheikas ura, kuningasvaiheen jälkeen poliittisessa haaksirikossa, nousi kuitenkin myöhemmin presidentiksi ja vaaran vuosina kansallissankariksi...

– Hänhän oli vahvasti inhimillinen ihminen kiistattomine heikkouksineen mutta pystyi olemaan merkittävä valtiomies...

Kotimaankohteet esiin

Terholla ja Viljanmaalla on toinenkin liikeidea.

Koronakevään ja -kesän aikana he ovat monien muiden tavoin havahtuneet siihen, että Suomessa on paljon matkakohteita. He aikovat tuotantoyhtiön rinnalla ryhtyä myymään viestintäpalveluita kunnille ja niiden kohteille.

– Uskon, että maakunnista löytyy valtavasti kaikenlaista kulttuuri- ja luonnonnähtävää, jota täällä ei niin hyvin tunneta, Terho sanoo.

Uskon, että maakunnista löytyy valtavasti kaikenlaista kulttuuri- ja luonnonnähtävää, jota täällä ei niin hyvin tunneta. Sampo Terho

Tämäkään liikeidea ei ole vielä täysin täsmentynyt, neuvottelut ovat kuulemma käynnissä. Alustavien suunitelmien mukaan yhtiö voisi myydä ainakin videoita, videoblogeja, podcasteja ja verkkosivujen kehittämistä.

Idean laveudesta huolimatta Terho ja Viljanmaa uskovat sen mahdollisuuksiin menestyä.

Koronakriisi on kasvattanut kotimaanmatkailun suosiota, ja samalla suomalaisten matkailua koskevat asenteet ovat Viljanmaan mukaan muuttuneet. Nykyään arvossa pidetään muitakin kuin kaukokoheita.

Romaani ulos keväällä

Terho ja Viljanmaa vaikuttavat uskovan vakaasti liikeideoihinsa, mutta se ei vielä takaa menestystä. Sekä viestintäyrityksiä että tuotantoyhtiöitä on Suomessa runsaasti.

Viljanmaa ja Terho ovat siitä selvillä.

– Jotta uusi toimija pääsee vauhtiin, pitää olla nöyrä asenne ja valmis tekemään pohjatyötä, Terho sanoo.

Rahoituspohjaa he eivät vielä halua kommentoida kuin toteamalla, että he omistavat tuotantoyhtiön puoliksi ja järjestävät rahoituksen produktiokohtaisesti. Toiset tuotannot saattavat kiinnostaa kaupallisia toimijoita enemmän kuin toiset.

Samoin varsinaiset työntekijät aiotaan värvätä hanke kerrallaan. Käsikirjoituksia he ovat toistaiseksi valmistelleet itse.

Mutta edelleen: minkä ihmeen takia kaikista maailman asioista juuri tuotantoyhtiö? Vapaa-ajallahan voi tehdä mitä tahansa, esimerkiksi kirjoittaa romaanin.

– No nyt kun se sattumalta otettiin ilmi, Terho aloittaa ja nauraa.

– Niin mainittakoon, että olen kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, joka tulee ulos nyt kevään puolella.

Siitäkin on tulossa historiallinen.

Juttua muokattu 5.8. kello 15.00. Sampo Terho ei ollut Sinisten presidenttiehdokkaana. Siniset jätti vuoden 2018 presidentinvaalit väliin.

Lue myös:

Pohjalaisen päätoimittajan paluu töihin kuohuttaa – asiaa käsitellään sisäisesti

Sampo Terho pakenee työtaakkaa fantasiamaailmaan: ”Siellä ongelmat ovat paljon selkeämpiä”

Kulttuuriministeri Sampo Terhon säveltämä teos kantaesitettiin yleisölle Kuopiossa – ”Tämähän sopii hyvin toimialaani”

Sampo Terho raotti kotialbumiaan: Suomenmielinen mies petasi poliitikon uransa töissä ulkomailla